Supergirl (2026) - elokuva-arvostelu

SUPERGIRL

Ohjaus: Craig Gillespie

Näyttelijät: Milly Alcock, Eve Ridley, Matthias Schoenaerts, Jason Momoa, David Krumholtz, Emily Beecham, Ferdinand Kingsley, Diarmaid Murtagh ja David Corenswet

Genre: scifi, toiminta, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Supergirl perustuu samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1959 ja kyseessä on DC:n uuden elokuvauniversumin toinen elokuva. Hahmo oli aiemmin nähty Helen Slaterin esittämänä elokuvassa Supertyttö (Supergirl - 1984), Melissa Benoistin esittämänä televisiosarjassa Supergirl (2015-2021) ja Sasha Callen esittämänä elokuvassa The Flash (2023). Callen oli tarkoitus tähdittää omaakin elokuvaansa, mutta kun James Gunn ja Peter Safran perustivat DC Studiosin ja ottivat päävastuun DC:n sarjakuviin perustuvista elokuvista ja sarjoista, vanhat suunnitelmat peruttiin. Gunn ja Safran paljastivat, että työn alla oli filmatisointi Supergirl: Woman of Tomorrow -sarjakuvasta (2021-2022). Päärooliin olivat ehdolla Emilia Jones, Cailee Spaeny ja Meg Donnelly, kunnes roolin nappasi Milly Alcock, joka teki ensiesiintymisensä hahmona viimevuotisessa Superman-elokuvassa (2025). Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025, sarjakuvaa mukaillen työnimellä "Supergirl: Woman of Tomorrow" ja nyt yksinkertaistetusti Supergirl saapuu elokuvateattereihin. Itse olen ollut pääasiassa positiivinen tämän uuden DC-universumin suhteen. Pidin viime vuoden Supermanista ja mielsin nopeasti nähdyn Supergirl-tulkinnan kiinnostavan erilaiseksi. Kävinkin optimistisena katsomassa Supergirlin sen kutsuvierasnäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa, luettuani edellisiltana puolet Woman of Tomorrow -sarjakuvasta.

Syntymäpäiväänsä Krypto-koiransa kanssa toisella planeetalla juhliva Kara Zor-El päätyy auttamaan nuorta tyttöä Ruthyeta, joka haluaa kostaa perheensä murhanneelle Krem of the Yellow Hillsille. Karalla on nimittäin myös oma kana kynittävänään Kremin kanssa.

Milly Alcock palaa rooliinsa Kara Zor-Eliksi, eli Supergirliksi, näyteltyään hahmoa pikaisesti Supermanissa. Kuten kyseisessä leffassa jo nähtiin, tämä Kara ei ole superserkkunsa kaltainen sinisilmäinen sankari, vaan viinaan päin kallellaan oleva ja sarkasmiin turvautuva masentunut nuorukainen. Toisin kuin jo vauvana Maahan päätynyt Kal-El, joka kasvoi rakastavassa perheessä, Kara joutui todistamaan kotiplaneettansa Kryptonin tuhon, eivätkä siitä syntyneet haavat ole jättäneet häntä rauhaan. Alcock tulkitsee mainiosti hahmonsa vaikeaa mielenmaisemaa, minkä lisäksi Karalle kirjoitettu kasvutarina Supergirliksi on onnistunut ja piristävän erilainen kuin tavanomaisimmat supersankarien alkuperäkertomukset.

    Muita hahmoja elokuvassa ovat nuori tyttö Ruthye Marie Knoll (Eve Ridley), joka näki perheensä murhan julman Krem of the Yellow Hillsin (Matthias Schoenaerts) kynsissä ja pyytääkin Karalta apua miehelle kostamisessa, sekä yksinäinen susi Lobo, jota näyttelee edellisessä DC-leffauniversumissa Aquamania esittänyt Jason Momoa. Ridley on kelpo valinta osaansa ja Ruthye toimii hyvänä vastaparina Karalle. Schoenaerts on sopivan iljettävä Kreminä, mutta en lämmennyt yhtään sarjakuvasta reippaasti poikkeavalle niittinaama-ulkonäölle. Lobon näkemistä odotin paljon, mutta harmillisesti hahmo jäi tässä mielestäni aika vaisuksi ja Momoa tuntui esittävän liialtikin sitä samaa renttua, millaisena hänet nähdään jatkuvasti muissa elokuvissa. Nyt hänellä vain oli enemmän meikkiä naamassa.

Supergirl oli mielestäni hieman ristiriitainen elokuva, jossa oli selvät hyvät puolensa, mutta myös aspekteja, jotka jättivät toivomisen varaa. Leffan onnistumiset löytyvät sen pääkaksikosta, Karasta ja Ruthyesta, joiden dynamiikka toimii mainiosti pitkin elokuvaa. Aluksi Kara haluaisi hoitaa Kremin etsimisen yksin, mutta hissuksiin ottaa tytön siipiensä alle ja alkaa muuttua sellaiseksi sankariksi, jollaista Ruthye hänestä halajaisi. Ruthyen kautta Kara myös pystyy hyvin heijastelemaan sitä, millainen hän haluaisi olla. Takaumat Kryptonilla Karan lapsuudesta ovat kanssa oivallisia ja tuovat sopivasti syvyyttä hahmoon.

Se, missä Supergirl kuitenkin takeltelee, on se tavanomaisempi supersankaripuoli. Leffa viihdyttää ajoittain, etenkin alkupäässään, kun Kara on lähinnä krapulassa, mistä saadaan ihan hupaisaa huumoria. Suuri osa toimintakohtauksista ovat kuitenkin valitettavan yhdentekevää mäiskettä, mistä ei löydy jännitettä ja mitkä eivät jää edes mieleen päheinä tai luovina. Taistelut myös toistavat tylsästi sitä tuttua James Gunn -kaavaa, eli jokin vanha hittibiisi pistetään soimaan taustalla, samalla kun kamera pyörii hahmojen ympärillä, kun taustalla räjähtelee ja pahiksia lentää sinne ja tänne. Erityisen laiskaa tästä tekee se, ettei Gunn ole edes ohjannut elokuvaa. Periaatteessa Supergirl oli mielestäni siis heikoimmillaan ja tylsimmillään, kun se oli vauhdikkaammillaan ja eniten taas pidin näkemästäni, kun elokuva rauhoittui syventämään päähenkilöitään. Nämä kohtaukset tuovat tarvittavaa tunnetta ja sydäntä peliin, pelastaen muuten aika keskinkertaisen avaruusseikkailun.

Elokuvan on ohjannut Craig Gillespie, jonka edellisistä leffoista I, Tonyasta (2017), Cruellasta (2021) ja Dumb Moneysta (2023) pidin aika paljonkin. Supergirlin kohdalla miehen työ on kuitenkin ailahtelevampaa. Ana Nogueiran käsikirjoitus toimii pääasiassa oivallisesti ja onkin sääli, ettei Gillespie saa siirrettyä sitä valkokankaille sen kaipaaman potkun kera. Supergirl on kuitenkin kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat näyttävät ja pidin todella paljon siitä, että monet avaruusoliot on toteutettu vanhanaikaisesti asuin ja maskeerauksin. Digitehosteiden taso vaihtelee näyttävästä keskeneräiseen ja videopelimäiseen, mutta äänimaailma on hyvin rakennettu. Säveltäjä Claudia Sarne väläyttelee hetkellisesti oivallisia aikaansaannoksiaan ja onkin harmi, että naisen musiikit hukutetaan turhan usein eri artistien ja yhtyeiden biisien alle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Supergirl, Yhdysvallat, 2026, DC Studios, The Safran Company, Troll Court Entertainment

Arvostelu: The Old Guard (2020)

THE OLD GUARD

Ohjaus: Gina Prince-Bythewood
Pääosissa: Charlize Theron, KiKi Layne, Matthias Schoenaerts, Marwan Kenzari, Luca Marinelli, Chiwetel Ejiofor, Harry Melling ja Veronica Ngo
Genre: toiminta, fantasia
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 16

The Old Guard perustuu Greg Ruckan kirjoittamiin ja Leandro Fernandezin piirtämiin samannimisiin sarjakuviin, joita alettiin julkaista vuonna 2017. Samana vuonna Skydance Media hankki sarjakuvien elokuvaoikeudet ja palkkasi Ruckan kirjoittamaan myös elokuvan käsikirjoituksen. Vuonna 2019 Netflix saapui mukaan projektiin ja hankki oikeudet elokuvaan. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2019 ja nyt The Old Guard on julkaistu suoraan Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ole lukenut Ruckan ja Fernandezin sarjakuvia, mutta kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä ja katsoin sen päivä sen jälkeen, kun se oli ilmestynyt Netflixiin.

Kuolemattomien palkkasotureiden ryhmä paljastuu ja heitä aletaan jahtaamaan, jotta heidän kykynsä voitaisiin varastaa. Samaan aikaan he löytävät uuden kuolemattoman, jonka he päättävät kouluttaa joukkoihinsa.

Elokuvan neljä kuolematonta palkkasoturia ovat ryhmän johtohahmo Andromache Skyyttalainen, eli Andy (Charlize Theron), joka on jo niin vanha, ettei hän itsekään pysy enää iästään kärryillä, aikoinaan Napoleonin joukoissa taistellut Booker (Matthias Schoenaerts), sekä ristiretkillä toisiaan vastaan taistelleet, mutta nykyään toisiaan palavasti rakastavat Joe (Marwan Kenzari) ja Nicky (Luca Marinelli). Nelikosta kiinnostuu viimeistään siinä kohtaa, kun ensimmäisen kerran näkee heidän kuolevan ja heräävän takaisin henkiin, ja pitkin leffaa hahmoja syvennetään lisää. Andyn taustoja avataan parhaiten, kun taas kolmesta muusta haluaisi tietää vielä enemmän. Tiiminä he toimivat erittäin hyvin ja alusta alkaen tuntuu siltä, että Andy, Booker, Joe ja Nicky ovat tehneet hommiaan kauan. Theron loistaa pääroolissa tehokkaana taistelijana. Schoenaerts, Kenzari ja Marinellikin ovat mainioita, mutta jäävät kaiken aikaa Theronin varjoon.

Muita hahmoja elokuvassa ovat merijalkaväen sotilas Nile Freeman (KiKi Layne), joka kuolee taistelussa ja kaikkien ihmetykseksi herää takaisin henkiin ilman minkäänlaista jälkeä kuolettavasta iskusta, menestyksekkään lääkefirman nuori johtaja Stephen Merrick (Harry Melling), joka haluaa löytää keinon kuolemattomuuteen, sekä tätä auttava Copley (Chiwetel Ejiofor), joka on todella kömpelösti kirjoitettu hahmo. Copley tuntuu monen persoonan sekoitukselta, eikä Ejiofor onnistu rakentamaan yhtenäisyyttä useille puolille. Parempaa työtä hän kuitenkin tekee kuin Harry Potter -leffojen (2001-2011) Dudley Dursley -kiusaajana tunnettu Melling, jonka pahishahmo on vähintäänkin nolo. Hahmo muistuttaa karikatyyrimaisen ilkikurista piirrossarjan roistoa, eikä sovi lainkaan mukaan vakavaan leffaan, mikä pyrkii ottamaan yliluonnollisuutensa täysin todesta. Stephen Merrick onkin yksi tekijä, mikä vesittää muuten erittäin potentiaalista toimintaleffaa. Layne toimii onneksi hyvin uutena kuolemattomana, jonka kautta katsoja voi helpommin tutustua yliluonnollisuuksiin.

Kehnon antagonistin lisäksi The Old Guardista löytyy muitakin puolia, mitkä puskevat sitä alaspäin silloin, kun katsoja toivoisi sen nousevan korkeuksiin. Tarinankerronta on paikoitellen kömpelöä ja rytmitys epätasaista. Paikoitellen elokuva pikakelaa merkittävät asiat ja joskus se taas laahustaa jutuissa, mitkä eivät kiinnosta. Pari kohtausta käytetään ihan vain pohjustamaan mahdollista jatko-osaa, mihin myös kovasti viitataan juuri ennen lopputekstien alkua. Olen lukenut sarjakuvien fanien kommentteja, että elokuva on hämmästyttävän tarkka adaptaatio sarjakuvien ensimmäisistä numeroista. Se onkin ymmärrettävää, kun asialla on sama heppu, joka kirjoitti sarjikset. On kuitenkin selvää, että Greg Rucka ei ole kummoinen elokuvakäsikirjoittaja. Seasta löytyy selkeitä piirteitä, mitkä kuuluvat iskevästi sarjakuviin, mutta mitkä töksähtävät filmissä. Kun muuten sarjakuvaelokuvat ovat kehittyneet roimasti vuosien varrella, The Old Guard tuntuu askeleelta taaksepäin.

Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään huono tekele! Leffasta löytyy selvät heikkoutensa, mitkä latistavat sen tasoa, mutta samalla siitä löytyy myös vahvuudet, mitkä estävät sitä vajoamasta pohjamutiin. Kuolemattomien nelikko on tosiaan toimiva, minkä lisäksi on myös mielenkiintoista seurata, kun Nile otetaan mukaan jengiin ja häntä aletaan kouluttamaan. Aluksi kuolemattomuus esitetään samanaikaisesti niin pelottavana kuin todella hienona käsitteenä. Yksi elokuvan parhaista puolista on, kuinka leffan mittaan kuolemattomuudesta tuodaan esille asioita, joita ei välttämättä edes miettisi, kun siitä haaveilee. Kuinka monet asiat menettävät merkityksensä läheisten kuollessa ympäriltä ja kuinka elämästä katoaa tietty erityisyys, kun se ei olekaan tietyn mittainen ja ainutlaatuinen kokemus.

The Old Guard myös tarjoaa useita tyylikkäitä toimintakohtauksia, joissa etenkin Charlize Theron pääsee näyttämään lahjakkuuttaan toimintastarana. Taisteluihin on selvästi otettu vaikutteita John Wick -elokuvista (2014-). Mukana on samanlaisia hetkiä, joissa hyödynnetään monenlaisia aseita nopeatempoisesti. Meno on brutaalia ja rujoa - kenties eniten silloin, kun taistelun jälkeen näytetään, kuinka kuolemattomien vammat parantuvat. Samaan aikaan on niin epämiellyttävää kuin miellyttävääkin, kun törröttävät luut palaavat takaisin ihon alle ja katkenneet sormet ja raajat naksahtelevat paikoilleen. Toimintakohtauksetkaan eivät valitettavasti yllä potentiaaliinsa ja niitä latistaa jatkuvasti todella surkea musiikkien käyttö. Elokuvaan on sävelletty hyviä melodioita, mitkä jumputtavat kelvollisesti monien kohtausten taustalla, mutta jostain syystä taisteluiden päälle on ujutettu pop-lauluja, jotka eivät sovi kohtauksiin lainkaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Gina Prince-Bythewood, joka on aiemmin tehnyt lähinnä pienemmän luokan draama- ja komediafilmejä. Prince-Bythewood hyppää tarpeeksi tyylikkäästi toiminnan pariin, mutta hänen ongelmaksi koituu Greg Ruckan käsikirjoitus. Lisäksi hänen olisi pitänyt hoksata, kuinka pöljä pahis vakavaan leffaan on tulossa. Tekniseltä puoleltaan The Old Guard on mainio filmi. Kuvaus on sulavaa etenkin toimintakohtausten aikana, eikä taisteluja ole leikattu silpuksi. Leikkauksessa kuitenkin tuntuu parissa kohtaa siltä, että jotain puuttuu tai jotain vain tykitetään mahdollisimman nopeasti, jotta päästään eteenpäin. Kuolemattomien parantumisefektit toimivat hyvin ja oiva äänimaailma tehostaa hyvin toimintakohtauksia.

Yhteenveto: The Old Guard on harmillisen keskinkertainen toimintaelokuva, mikä ei yllä vahvaan potentiaaliinsa. Kuolematon nelikko on mielenkiintoinen joukko, jonka seikkailua alkaa mielellään seurata ja Charlize Theron vakuuttaa hyvin joukon johtajana. On myös kiinnostavaa nähdä, kuinka Nile otetaan mukaan jengiin. Elokuvan pahis on kuitenkin äärimmäisen myötähäpeällinen tapaus, eikä kaikessa piirrossarjan pahishengessään sovi lainkaan vakavasti itseään ottavaan filmiin. Tarinankerronnastakin löytyvät ongelmansa. Jotkut jutut kiirehditään ja välillä taas laahataan. Elokuva kadottaa mukaansatempaavuuden vähän väliä. Sentään toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä, mutta niitä taas heikentävät todella kummalliset kappalevalinnat, jotka eivät sovi lainkaan mukaan. Lopulta parasta on elokuvan pohdiskelu kuolemattomuuden hyvistä ja huonoista puolista. Leffasta löytyvät selvät vahvuutensa, mutta myös selvät ja harmilliset heikkoutensa, mitkä estävät sitä nousemasta toivottuihin korkeuksiin. Lopussa elokuva pohjustaa jatko-osaa ja vaikka tämä ensimmäinen osa tuotti pienen pettymyksen, olen silti avoin katsomaan The Old Guard 2:n, jos sellainen päätetään tehdä. Toivon vain, että käsikirjoittajaksi valitaan joku muu ja Greg Rucka pysyttelisi sarjakuvien puolella.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Old Guard, 2020, Netflix, Denver and Delilah Productions, Dune Films, Image Comics, Skydance Media

Arvostelu: Red Sparrow (2018)

RED SPARROW

Ohjaus: Francis Lawrence
Pääosissa: Jennifer Lawrence, Joel Edgerton, Matthias Schoenaerts, Charlotte Rampling, Jeremy Irons, Ciarán Hinds, Joely Richardson, Douglas Hodge, Thekla Reuten, Mary-Louise Parker, Sakina Jaffrey ja Sebastian Hülk
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia
Ikäraja: 16

Red Sparrow perustuu entisen CIA-agentti Jason Matthewsin samannimiseen romaaniin vuodelta 2013. Jo ennen kirjansa julkaisua Matthews sai myytyä sen elokuvaoikeudet, jolloin filmatisoinnin työstäminen lähti käyntiin. Aluksi sen ohjaajana oli tarkoitus toimia Darren Aronofsky, mutta hän poistui projektista vuonna 2014, jolloin hänen paikkansa otti David Fincher. Seuraavana vuonna kuitenkin ilmoitettiin, että leffan ohjaa Francis Lawrence. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2017 ja leffan oli tarkoitus ilmestyä jo samaisena marraskuuna, mutta se päätettiinkin siirtää tämän vuoden alkuun. Itse kiinnostuin Red Sparrow'sta heti, kun kuulin siitä. Mielestäni sen päätähti Jennifer Lawrence on mainio näyttelijä ja ajattelin, että hän voisi toimia hyvin vakoojatrillerin pääroolissa. Kuitenkin kun huomasin, että leffa oli saanut kehnompia arvioita Yhdysvalloissa, odotukseni alkoivat laskea. Kävin silti jokseenkin positiivisin mielin katsomassa Red Sparrow'n, jos vaikka kävisikin niin, että innostuisin siitä enemmän. Ja niinhän siinä kävi.

Onnettomuuden takia Dominika Egorova joutuu lopettamaan baletin, eikä tiedä, miten voisi enää elättää sairasta äitiään. Hänen sedällään on kuitenkin tilanteeseen ratkaisu: Dominikan täytyy ryhtyä venäläisen salaisen palvelun hommiin viettelevänä "varpunen"-vakoojana.

Pääroolissa Dominika Egorovana nähdään tosiaan Jennifer Lawrence, joka on nappivalinta rooliin, vaikka unohtaakin paikoitellen hassun venäläisaksenttinsa. Dominika voi helposti vaikuttaa tympeältä henkilöltä, josta olisi vaikea pitää oikeassa elämässä, mutta leffassa Lawrence saa tehtyä hahmosta hyvin kiehtovan ja tykättävän. Hänen roolityönsä kautta Dominikasta näkee jatkuvasti, ettei hän oikeasti ole sellainen kylmä vakooja kuin esittää olevansa. Epävarmuus paistaa usein läpi, jolloin katsojana jännittää Dominikan tavoin, etteivät muut huomaisi sitä. Hahmo on myös selkeä selviytyjä, jolloin hän joutuu jatkuvasti keksimään ratkaisuja päästäkseen pois vaikeista ja hirveistä tilanteista. On myös selvää, että Dominika rakastaa paljon äitiään, mikä antaa hänelle täydellisen syyn siihen, miksi hän tekee pahojakin asioita. Lawrencen ilmeistä voi vähän väliä lukea, että hahmo miettii: "Sinun täytyy tehdä tämä. Ajattele äitiäsi. Sinun on pakko tehdä tämä." Leffaa on kritisoitu siitä, että Dominika kehittyisi hahmona liian nopeasti balettitanssijasta kovan luokan vakoojaksi, mutta omasta mielestäni kehitys tapahtuu luontevasti, kun ottaa huomioon, millainen selviytyjäpersoona hän on.
     Joel Edgerton näyttelee CIA-agentti Nate Nashia, jonka tehtävää Dominikan täytyy lähteä selvittämään. Nate on paljon miellyttävämmältä vaikuttava persoona, mikä johtuu lähinnä siitä, että Edgerton on todella pidettävä heppu. Hänestä ei löydy potentiaalia nousta hahmon kanssa James Bondin tai Jason Bournen kaltaiseksi ikoniseksi agentiksi, mutta hän tuntuu hieman realistisemmalta kuin nuo kaksi JB:tä. Nate tuntuu siltä, että tällainen salaisia tehtäviä ulkomailla suorittava agentti voisi oikeastikin olla. Hänen ja Dominikan yhteisiin kohtauksiin on saatu oikeaa tunnetta, ja Edgertonin ja Lawrencen väliltä löytyy hyvää kemiaa.
     Venäjän tiedustelupalvelu SVR:ään kuuluvat mm. johtaja Zakharov (Ciarán Hinds), Dominikan setä Ivan (Matthias Schoenaerts), "varpusia" kouluttava Emäntä (Charlotte Rampling), sekä kenraali Korchnoi (Jeremy Irons). Hahmoista isoimmassa roolissa on Ivan-setä, joka värvää Dominikan tiedustelupalveluun. Schoenaerts on erittäin mainio luihuna miehenä, josta on hyvin vaikea pitää koskaan ja katsojana kyselee samaa kuin monet muutkin kysyvät Dominikalta: millainen setä pistää oman veljentyttärensä tällaisiin hommiin? Rampling on myös todella hyvä inhottavana Emäntänä, joka koettelee nuoria naisia todella ilkeillä tavoilla. Hinds sopii osaansa johtajana, mutta Irons ei oikein tunnu kuuluvan joukkoon. Häneltä venäläisaksentti katoilee eniten, jos sitä mistään kohtauksesta edes löytyy, minkä lisäksi englantilainen veteraaninäyttelijä ei vain ole uskottava osassaan. Tämä on harmi, sillä Irons on oikeasti hyvä näyttelijä. Tässä hänen taitonsa vain valuvat täysin hukkaan.
     Filmissä nähdään myös Joely Richardson Dominikan sairaana äitinä (jonka sairautta ei kuitenkaan koskaan kunnolla avata), Sakina Jaffrey CIA:n johtajana, Douglas Hodge Budapestissa toimivana SVR-pomo Volontovina, Thekla Reuten toisena "varpusena", Sebastian Hülk vaarallisena Matorin-tappajana, sekä Mary-Louise Parker ärsyttävänä senaattori Stephanie Boucherina.

Ennen Red Sparrow'n näkemistä pelkäsin, että se tulisi olemaan tämän vuoden Atomic Blonde (2017); vanhan ajan vakoojaleffa, jossa on voimakas naispäähenkilö, mutta käsittämättömän tylsästi kerrottu tarina, mikä on nähty jo kymmeniä kertoja aiemmin paremmin toteutettuna. Että tämä leffa sisältäisi pari tyylikästä toimintakohtausta, mutta muuten sitä olisi erittäin puuduttavaa katsoa. Näin ei onneksi käynyt. Red Sparrow on paljon parempi elokuva kuin laimea Atomic Blonde yhden ilmeen ihme Charlize Theroninsa kanssa. Tämän filmin tarina koukutti minua alusta alkaen ja piti minut suurimman osan ajastaan tiukasti mukanaan. Se lähtee käyntiin erittäin vaikuttavalla osiolla, jossa näytetään välillä Dominikan viimeistä balettiesitystä ja Naten salaista tehtävää, mikä pohjustaa tulevia tapahtumia taidokkaasti. Tämä todella on vakoojajännäri, joka ei päästä katsojaansa helpolla, vaan tykittelee taidokkaasti loppuun saakka ja sai minut usein jännittämään, miten päähahmolle käy? Toimintakohtaukset ovat kyllä tyylikkäämpiä ja parempia Atomic Blondessa, se on pakko myöntää, mutta tämä ei olekaan toimintaelokuva. Mukana on pari vauhdikkaampaa hetkeä ja väkivaltaa, mutta kyseessä on enemmänkin vain trilleri - vanha kunnon vakoojakertomus. Ja vieläpä erittäin rankka sellainen.

Red Sparrow on hyvin brutaali ja seksuaalinen elokuva, mikä on aivan varmasti todellinen syy sille, miksei tämä ole uponnut amerikkalaisille katsojille. Siellä seksi on isompi tabu kuin Euroopassa, jolloin monet leffan kohtaukset ovat varmasti herättäneet ikävää puhetta ja pöyristyneitä katseita. Itsekin yllätyin, kuinka voimakkaita kohtauksia on luvassa - etenkin kun Dominika lähtee vakoojakoulutukseen, jossa "varpusille" opetetaan käyttämään kehoaan hyödyksi kaikin tavoin. Varsinkin nyt kun maailmalla pyörii kampanjoita, kuten #metoo, joissa naiset tulevat kunnolla esille kokemansa hyväksikäytön kanssa, on monille vaikea katsoa leffaa, jossa nuoren naisen täytyy esimerkiksi antaa suuseksiä miehelle muiden edessä, kun hänen rohkeutensa pistetään koetukselle. Monilta katsojilta on kuitenkin selvästi mennyt ohi, kuinka Dominika pistää tälle kaikelle vastaan ja kekseliäästi löytää tapoja hallita itse omaa kehoaan, eikä anna sitä valtiolleen, kuten se haluaisi. Myös elokuvan väkivaltaisuus voi olla vaikeaa joillekin käsitellä, sillä lähes jokainen lyönti oikeasti näyttää sattuvan. Verta roiskuu, kun hahmoa hakataan tangolla päähän ja kidutusta on mukana paljon. Silti on erikoista, että kaikista brutaalein kohta tuntuu katsojastakin ikävältä, vaikka sitä ei oikeastaan näytetä, vaan se jätetään lähinnä katsojan mielikuvituksen varaan. Herkimmille en siis todellakaan suosittele tätä filmiä.

On kuitenkin yksi asia, minkä kritisoimisen ymmärrän ja se on elokuvan pituus. Red Sparrow nimittäin kestää lähes kaksi ja puoli tuntia, mistä saisi helposti leikattua kymmenen minuuttia tai jopa vartin pois. Siihen asti, kunnes Dominika lähtee suorittamaan tehtäväänsä Budapestissa, leffa ei tunnu liian pitkältä - koulutusosiota itse asiassa katsoisi mielellään hetken lisääkin... jos se ei siis ole katsojasta liian vastenmielinen. Vasta Budapestissa filmi käy paikoitellen liian hidastempoiseksi, jolloin se ei pidä kiinni yhtä hyvin. Pienellä tiivistämisellä tästä saisi tiukemman paketin, joka toimisi selkeästi ytimekkäämmin. Sen lisäksi näyttelijöiden venäläisaksentit ovat tosiaan paikoitellen todella hölmöjä, mutta muuten pidin Red Sparrowia todella mainiona leffana, joka ainakin tällä hetkellä pitää vuoden 2018 parhaimman elokuvan paikkaa. Saa nähdä, kauanko menee, että jokin toinen teos ylittää sen ja että kuinka monta filmiä ylittää sen vuoden loppuun mennessä.

Elokuvan on ohjannut Francis Lawrence, joka on ohjannut Jennifer Lawrencea aiemminkin, nimittäin Nälkäpeli -sarjan (The Hunger Games) kolmessa viimeisessä osassa (Nälkäpeli - Vihan liekit, 2013, Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1, 2014 ja Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2, 2015). Niiden lisäksi hän on tehnyt mm. Constantinen (2005) ja I Am Legendin (2007), joten omasta mielestäni Red Sparrow nousee helposti ohjaajan kenties parhaaksi työksi. Lawrence on ottanut vaikutteita vanhoista vakoojajännäreistä ja saanut siirrettyä tuttuja juttuja modernimpaan maailmaan, tehden lopputuloksesta raikkaan rajujen puoltensa ja tunnelmansa ansiosta. Käsikirjoituksesta vastaa Justin Haythe, joka on tehnyt oivaa työtä hieman monimutkikkaan tarinan kertomisessa, vaikkakin joitain hetkiä hän olisi voinut yksinkertaistaa vähän, jotta leffan kesto ei olisi niin pitkä. Viimeistään leikkausvaiheessa liika pituus olisi pitänyt huomata. Silti leikkaus on pääasiassa erittäin mainiota, kuten on myös kuvaus. Lavastajat ja puvustajat ovat tehneet taidokasta työtä luodessaan leffan maailmaa, minkä lisäksi maskeeraajat eivät ole säästelleet ruhjeissa ja tekoveressä. Elokuvan ääniefektit ovat erinomaiset, mutta itse äänityksessä on tainnut tulla kiire. Usein nimittäin voi kuulla taustakohinan nousevan, kun joku alkaa puhumaan ja välillä voi jopa kuulla, kun vaatteisiin piilotettu mikrofoni hankaa kangasta vasten. Onneksi säveltäjä James Newton Howard on kuitenkin saanut aikaisiksi todella mainiota musiikkia, joka sopii erittäin hyvin leffaan ja korostuu tarvittaessa.

Yhteenveto: Red Sparrow on hyvin rankka ja erittäin mainio vakoojatrilleri. Leffa koukuttaa taidokkaasti ja sen lopetus on erinomainen, vaikka Budapest-osio onkin hieman ylipitkä. Elokuva ei säästele seksuaalisuudessa ja väkivallassa, vaikkei kyseessä olekaan mikään toimintafilmi. Monille rajut hetket voivat olla liikaa ja jotkut saattavat lähteä kesken leffan pois näytöksestä, mutta eikös se ole juuri hienoa, jos elokuva kykenee niin voimakkaasti pääsemään ihon alle? Itse ihailin sitä, kuinka rohkeita juttuja ohjaaja Francis Lawrence onkaan pistänyt mukaan ja kuinka rohkeasti Jennifer Lawrence esittää hahmoaan. Hän tuo hienosti esille, millainen hahmo on ja hänen tarinaansa on kiehtovaa seurata. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, vaikka unohtelevatkin venäläisaksenttinsa välillä ja vaikka Jeremy Irons ei tunnu kuuluvan joukkoon. Visuaalisesti kyseessä on tyylikäs leffa ja vaikka äänityöskentelyssä on kiirehditty, korvaavat James Newton Howardin säveltämät musiikit kiirehtimisen jättämän aukon. Mielestäni Red Sparrow toimii todella hyvin näinkin, vaikka siinä on minuutteja liikaa kestoa. Odotan mielenkiinnolla, millaisen vastaanoton elokuva saa Euroopassa ja Suomessa, missä on totuttu hieman rankempaan sisältöön kuin Yhdysvalloissa. Toivonkin siis, että mahdollisimman monet filmistä kiinnostuneet menisivät katsomaan sen ja toivon, että tämä tuottaa tarpeeksi rahaa, jotta tällaisia leffoja tehtäisiin lisääkin, eikä tarvitsisi enää nähdä toista Atomic Blondea...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.nothingbutgeek.com
Red Sparrow, 2018, Chernin Entertainment, Film Rites, Soundtrack New York