Arvostelu: R.I.P.D. - Haamukytät (R.I.P.D. - 2013)

R.I.P.D. - HAAMUKYTÄT

R.I.P.D.

Ohjaus: Robert Schwentke

Pääosissa: Ryan Reynolds, Jeff Bridges, Kevin Bacon, Stéphanie Szostak,  Mary-Louise Parker, James Hong, Marisa Miller, Devin Ratray, Robert Knepper ja Mike O'Malley

Genre: toiminta, fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 12

R.I.P.D., eli Rest in Peace Department, eli suomalaisittain Haamukytät perustuu Peter M. Lenkovin samannimiseen sarjakuvaan vuodelta 2001. Hollywoodissa kiinnostuttiin tekemään elokuvasovitus sarjakuvan pohjalta. Dark Horse Entertainment ja Original Film ostivat sarjakuvan elokuvaoikeudet, kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2011 ja lopulta R.I.P.D. - Haamukytät sai maailmanensi-iltansa 17. heinäkuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Sen lisäksi, että kriitikot lyttäsivät elokuvan, se oli iso taloudellinen epäonnistuminen, tienaten vain 78 miljoonaa dollaria, budjetin oltua noin 130 miljoonaa. Itse katsoin R.I.P.D. - Haamukytät vasta myöhemmin vuokralta, enkä pitänyt leffasta. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Bostonilainen poliisi Nick Walker kuolee yrittäessään napata etsittyä rikollista ja tuonpuoleisessa hänelle annetaan kaksi mahdollisuutta: joko hän saa tuomion joutua taivaaseen tai helvettiin tai sitten hän voi palvella R.I.P.D:ssä, haamukyttien erikoisyksikössä.

Pääroolissa kuolevana poliisi Nick Walkerina nähdään Ryan Reynolds, joka hoitaa osansa todella reynoldsmaiseen tyyliinsä. Hän sopii passelisti osaansa, joskin hän ei ole läheskään niin hauska kuin voisi toivoa. Hänen hahmollaan on ihan mielenkiintoiset lähtökohdat. Nick ei nimittäin ole täysin puhtoinen poliisi, sillä hän oli päättänyt varastaa rikospaikalta kultaa ja haudata sen pihalleen. Pelätessään tämän synnin lähettävän hänet helvettiin, Nick päättääkin siis astua Rest in Peace Departmentin palvelukseen. Kelpo lähtökohdista huolimatta Nick tuntuu silti aika tylsältä tapaukselta omassa leffassaan. Hänen kautta katsoja pääsee lähinnä näkemään tätä tuonpuoleista maailmaa.

     Lisäksi elokuvassa nähdään Stéphanie Szostak Nickin vaimona Juliana, Kevin Bacon Nickin työparina Bobbynä, sekä Mary-Louise Parker R.I.P.D:n Bostonin yksikköä valvovana Proctorina ja Jeff Bridges konkarihaamukyttä Roynä, jonka pariksi Nick määrätään. Valitettavasti leffan näyttelijät eivät ole kovin kummoisia rooleissaan. Szostak on aika mitäänsanomaton Juliana, Baconin mopo lähtee keulimaan kiusallisesti elokuvan edetessä, Parkerilta puuttuu karisma poliisivoimien johtajaksi ja Bridges ylinäyttelee niin paljon, että suorastaan hävettää. Yleensä mahtava Bridges tekee elokuvassa yhden uransa huonoimmista roolitöistä.

Minun olisi pitänyt olla antamatta R.I.P.D. - Haamukytille uutta mahdollisuutta, sillä vaikka pidin sitä jo ensimmäisellä katselulla heikkona rainana, tällä kertaa koin sen jopa lähes tuskastuttavan surkeana. Elokuvan idea on ihan veikeä, joskin toteutus saa sen muistuttamaan aivan liikaa Men in Black - miehet mustissa -leffaa (Men in Black - 1997). Komedioista tunnetun nuoren näyttelijän esittämä poliisi päätyy palvelemaan todella kummallisessa kyttäjoukossa ja saa parikseen iäkkään, tympeän ja naljailevan konkarin. Aluksi kaksikko ei tunnu tulevan toimeen, mutta kun maailma pitäisi pelastaa yliluonnolliselta uhkalta, on yhteistyötä tehtävä. Mielleyhtymiä herää väkisinkin ja elokuvalla on selvästi yritetty toistaa Men in Blackin suosiota. Siinä selvästi pahasti epäonnistuen.

Ensimmäinen iso ongelma muodostuu jo näyttelijöistä. Reynolds hoitaa hommansa niin tylsällä perusvaihteella, ettei hänestä saada mitään irti. Bridges taas on kiusallisen huono, yrittäessään olla hauska. Kaksikon kemiat eivät millään osu yhteen ja niinpä potentiaalisesti toimivat päänäyttelijätkin on menetetty. Tähän kun lisää päälle sen, että elokuvan tarina on kömpelösti rakennettu, leffan huumori saa lähinnä pyörittelemään silmiään ja että toimintakohtaukset ovat surkuhupaisan huonosti tehtyjä sekamelskoja, R.I.P.D. - Haamukytistä on vaikea löytää positiivista sanottavaa. Se ei viihdytä ja puolentoista tunnin kestossaankin se on aika pitkäveteinen. Bridges on jälkikäteen avoimesti kritisoinut, että studio ohjaili naruista liian paljon, eikä antanut tekijöiden tehdä sellaista elokuvaa kuin he halusivat. Vaikka näin olisikin käynyt, on vaikea kuvitella, että jostain R.I.P.D. - Haamukyttien uumenista löytyisi hyvä elokuva.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Robert Schwentke, joka oli tätä ennen tehnyt sarjakuviin perustuvan elokuvan Red (2010), joka on ihan viihdyttävä pätkä. Schwentken työ ei ole kaksista ja vaikka studiolla olisi ollut sormensa pelissä, herran muut työt, kuten parin vuoden takainen Snake Eyes: G.I. Joe Origins (2021) näyttävät, ettei hän ole muutenkaan kummoinen ohjaaja. Phil Hayn ja Matt Manfredin käsikirjoitus on myös kehno, eivätkä he saa veikeästä ideasta muuta irti kuin laiskan kopion edelleen mainiosta scifikomediasta. Sentään R.I.P.D. - Haamukytät on kuvattu ihan hyvin ja siitä löytyy oivallisia lavasteita, asuja ja äänityöskentelyä. Leikkaus on kuitenkin aika kömpelöä ja erikoistehosteet ovat naurettavan huonot. Mihin ihmeeseen elokuvan noin 130 miljoonan dollarin budjetti oikein meni? Ei ainakaan hyviin efekteihin, sillä Nickin ja Royn jahtaamat mörököllit näyttävät siltä kuin ne olisi revitty suoraan PlayStation 2:n peleistä. Tehosteet näyttävät läpi leffan todella keskeneräisiltä ja kun ympärillä ei ole hyvää käsikirjoitusta tai näyttelijäsuorituksia korvaamassa, on surkeita efektejä mahdoton katsoa sormien läpi.

Yhteenveto: R.I.P.D. - Haamukytät sisältää veikeän premissin, mutta sen pohjalta tehty elokuva on surkeasti toteutettu. Men in Blackia kiusallisuuteen asti kopioiva elokuva ei koskaan nappaa mukaansa, vaan se on yllättävänkin tylsä, vaikka vauhtia riittääkin. Puolentoista tunnin leffa on kömpelösti rakennettu, täynnä epähauskoja vitsejä ja toinen toistaan kökömmin tehtyjä toimintakohtauksia. Elokuvan erikoistehosteet ovat pöyristyttävän kehnot, ihan kuin parinkymmenen vuoden takaisista videopeleistä revittyjä. Valitettavasti edes yleensä mainiot Ryan Reynolds ja Jeff Bridges eivät onnistu pelastamaan elokuvaa. Reynolds suoriutuu tylsän innottomalla perusvaihteella ja kiusallisesti ylinäyttelevä Bridges tekee leffassa yhden uransa huonoimmista roolisuorituksista. R.I.P.D. - Haamukytät on todella huono scifiraina, jota voi suositella oikeastaan vain katsottavaksi kaveriporukalla, samalla kun sen huonoudelle voi yhdessä naureskella. Ei ole mikään ihme, että elokuva otti pahasti turpiinsa lippuluukuilla. Suunnitellun jatko-osan sijaan viime vuonna ilmestyi suoraan DVD:llä julkaistu esiosa R.I.P.D. 2: Rise of the Damned (2022), joka vähemmän yllättäen sai vielä huonomman vastaanoton kuin edeltäjänsä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

R.I.P.D., 2013, Universal Pictures, Original Film, Dark Horse Entertainment

Arvostelu: Punainen lohikäärme (Red Dragon - 2002)

PUNAINEN LOHIKÄÄRME

RED DRAGON

Ohjaus: Brett Ratner

Pääosissa: Edward Norton, Anthony Hopkins, Ralph Fiennes, Harvey Keitel, Emily Watson, Mary-Louise Parker, Philip Seymour Hoffman ja Anthony Heald

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 16

Red Dragon, eli suomalaisittain Punainen lohikäärme perustuu Thomas Harrisin samannimiseen kirjaan vuodelta 1981, mikä aloitti Harrisin Hannibal Lecter -kirjasarjan (1981-2006). Kirja oli jo aiemmin kääntynyt elokuvaksi Psykopaatin jäljillä (Manhunter - 1986), mutta se sai ristiriitaiset arvostelut, eikä se ollut toivottu menestys. Sen sijaan Harrisin kirjan jatko-osaan perustuva elokuva Uhrilampaat (The Silence of the Lambs - 1991) osoittautui ylistetyksi hitiksi, mikä kahmi palkintoja (mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon). Ongelmien vuoksi kesti kuitenkin kymmenen vuotta, kunnes sille saatiin tehtyä jatko-osa Hannibal (2001). Se ei saanut samalla lailla kehuja, mutta se oli myös valtava menestys lippuluukuilla. Elokuvan menestyksen myötä tekijät päättivätkin tehdä uuden elokuvan Punainen lohikäärme -kirjan pohjalta. Kuvaukset alkoivat ja lopulta leffa ilmestyi syksyllä 2002. Elokuva sai paremmat arviot kuin Hannibal, mutta jäi lipputuloissa aiempien leffojen jalkoihin. Itse näin Punaisen lohikäärmeen viitisen vuotta sitten, kun olin katsonut Uhrilampaat ja Hannibalin, innostuen molemmista. Kun huomasin Uhrilampaiden täyttävän tänä vuonna 30 vuotta ja Hannibalin 20 vuotta, päätin juhlistaa molempia katsomalla ne uudestaan ja arvostelemalla ne. Halusin tietty tehdä saman myös Punaiselle lohikäärmeelle, päättäen näin tämän Anthony Hopkinsin tähdittämän Hannibal Lecter -trilogian.

Vaarallisen kannibaalin Hannibal Lecterin telkien taakse passittanut FBI-agentti Will Graham saa tehtäväkseen selvittää, kuka on uusien kauhistuttavien murhien takana. Murhaaja työntää peilin sirpaleita uhriensa silmiin ja puree heitä.

Punainen lohikäärme ei ole jatkoa Uhrilampaille ja Hannibalille, vaan se on niiden esiosa ja sijoittuu aikaan ennen kyseisten filmien tapahtumia. Tässä elokuvassa ei nähdäkään aiemmista leffoista tuttua FBI-agentti Clarice Starlingia (Uhrilampaissa Jodie Foster, Hannibalissa Julianne Moore), vaan Edward Nortonin tähdittämä Will Graham, jonka ansiosta inhottava Hannibal Lecter (Anthony Hopkins) viruu nyt huippuvartioidussa eristyssellissään. Norton on mainio FBI-agenttina, joka tutkii todistusaineistoa ja rikospaikkoja rauhassa, haluten huomata jokaisen pienen yksityiskohdan. Will-hahmoon ei kuitenkaan syvennytä ihan niin hyvin kuin voisi toivoa.

Anthony Hopkins on kolmatta kertaa karmiva kannibaali Hannibal Lecterinä, joka auttaa Williä samaan tapaan vankilasta käsin kuin hän auttoi Claricea Uhrilampaissa. Vankilakohtaukset eivät ole yhtä koukuttavia ja kiehtovia kuin siinä leffassa, mutta toimivat silti oikein hyvin. On hieman huvittavaa, kuinka paljon elokuvan markkinoinnissa keskityttiin Hannibaliin ja Hopkinsiin, sillä hän saa ruutuaikaa vähemmän kuin kahdessa muussa filmissä.

     Uhrilampaiden tavoin Hannibal lähinnä vain auttaa FBI-agenttia jäljittämään jotain toista murhaajaa. Tässä kyseessä on Ralph Fiennesin esittämä psykopaatti, jota muut kutsuvat Hammaskeijuksi tämän puremistavan vuoksi, mutta joka taas pitää itseään suurena ja mahtavana voimana, Punaisena lohikäärmeenä. Fiennes on vuosien varrella osoittanut mm. Schindlerin listassa (Schindler's List - 1993) ja Harry Potter -elokuvasarjassa (2001-2011) olevansa mitä upein valinta pahikseksi ja tekee saman myös tässä. Hopkinsin tavoin Fiennes onnistuu luomaan karmivan olemuksen, mikä saa katsojan jännittymään siitä hetkestä, kun hän astelee kuvaan (etenkin kun nostatus hahmoa kohtaan on muutenkin erittäin hyvin tehty). Hänen hahmonsa on kuitenkin hyvin erilainen kuin Hannibal ja onkin kiehtovaa seurata, kuinka hänestä avautuu uusia puolia pitkin leffaa - puolia, mitkä tekevät hänestä paikoitellen oudon sympaattisen katsojan silmissä.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Harvey Keitel FBI-pomo Jack Crawfordina, joka nähtiin Uhrilampaissa Scott Glennin esittämänä, Mary-Louise Parker Willin vaimona Mollyna, Philip Seymour Hoffman Tattler-lehden yli-innokkaana toimittajana Freddy Loundsina, sekä Emily Watson sokeana Rebana. Kaikin puolin näyttelijät onnistuvat rooleissaan. Etenkin Watson vakuuttaa ja hänen osuutensa lisää Fiennesin hahmon kiinnostavuutta.

Tähän väliin täytyy varmaan sanoa, etten ole vielä nähnyt Harrisin Punainen lohikäärme -kirjan ensimmäistä filmatisointia, Psykopaatin jäljillä, joten tämä arvostelu ei vertaile näitä kahta elokuvaa keskenään. Enemmän voin vertailla Punaista lohikäärmettä kahteen edelliseen leffaan sarjassa. Etenkin Uhrilampaiden kanssa tätä on helppo verrata, sillä elokuvista ja niiden tarinoista löytyy selviä yhtäläisyyksiä. Paikoitellen voikin tuntua, että tietyt asiat tässä elokuvassa on jo nähty paremmin toteutettuna Uhrilampaissa, mutta sitten pitääkin muistaa, että kirjat ilmestyivät toisinpäin, eli Harrisin Uhrilampaat-kirjassa on hetkiä, mitkä muistuttavat Punainen lohikäärme -kirjasta. Hannibal-elokuvaan tätä taas voi verrata siten, että mielestäni Punainen lohikäärme on parempi leffa. Siinä, missä Hannibal hidasteli välillä liikaakin ja kävi parissa kohtaa hieman tylsähkön puolella, tästä ei samaa ongelmaa löydy.

Punainen lohikäärme nappaa heti alussa mukaansa näyttämällä, kuinka Hannibal Lecter joutui eristysselliinsä. Pian alkaa "Hammaskeiju"-tapauksen tutkinta ja elokuva kietoutuu tiukemmin katsojan ympärille. Jännitystä rakennellaan taidokkaasti, eikä leffa luota kauhupuolellaan samalla lailla inhottavaan kuvastoon, kuten Hannibal teki. Erityisen intensiivisen tiivistunnelmaiseksi elokuva ei koskaan onnistu nousemaan, mutta kaiken aikaa on yllä jännite siitä, miten tässä tulee käymään? Tunnelmaa kasvatellaan hyvin kohti loppuhuipennusta. Jännityksen sekaan mahtuu myös Hannibalin tuttua kieroa ja viekasta huumoria, kuten myös herkkyyttä uuden antagonistin kautta. Onkin kiehtovaa vertailla tämän trilogian murhaajia, Hannibalia, Punaista lohikäärmettä ja Uhrilampaiden Buffalo Billiä toisiinsa. Jokainen on erilainen toisistaan ja kun joka leffassa tarjotaan uudenlainen paha voima, mitä pitää tutkia ja mikä pitää pysäyttää, on trilogia heikkouksineenkin voimakas paketti. 

Elokuvan ohjauksesta vastaa nykyään huonoa mainetta ylläpitävä Brett Ratner. Ratner ymmärtää Hannibalin ohjaaja Ridley Scottia paremmin, että elokuvan kauhu syntyy tunnelmoinnista, eikä yliampuvasta raakuuksilla mässäilystä. Ratner onkin selvästi katsonut Uhrilampaita tätä elokuvaa tehdessään. Ei hänen työnsä yllä läheskään samalle tasolle, mutta hän onnistuu silti yrityksissään oivallisesti. Ted Tally myös tekee hyvää työtä käsikirjoituksen kanssa, vaikka hän olisikin voinut hieman enemmän panostaa Willin ja Hannibalin suhteeseen, ottaen huomioon, että Will oli se, joka sai Hannibalin kiinni. Punainen lohikäärme on kuvattu tyylikkäästi ja leffasta löytyy karmivaa kuvastoa, synkän värimaailmansa kera. Leikkauskin on sujuvaa. Tapausta tutkitaan oikealla temmolla. Ripeys ei johda leffan kiirehtimiseen, mutta filmi ei myöskään jää junnaamaan paikoillaan. Maskeeraustiimi tekee vaikuttavaa työtä Fiennesin selkätatuoinnin kanssa. Äänimaailmakin on onnistunut ja tehostaa jännitettä Danny Elfmanin musiikkien kera.

Yhteenveto: Punainen lohikäärme on todella mainio esiosaelokuva Uhrilampaille ja Hannibalille, sekä parempi filmi kuin näistä jälkimmäinen. Elokuva panostaa taidokkaasti tunnelman luomiseen, eikä yritä vain shokeerata katsojaa häijyllä kuvastolla. Sellaistakin löytyy, mutta maltillisemmin ja siten tehokkaammin. Rikostutkimusta on mukaansatempaavaa seurata, etenkin kun tämänkertainen psykopaatti on niin mielenkiintoinen. Ralph Fiennes tekee tuttuun tapaansa loistotyötä ja onnistuu olemaan niin pelottava kuin oudon sympaattinenkin "Hammaskeijuna". Edward Norton taas on oiva valinta FBI-agentti Will Grahamiksi ja Anthony Hopkins on tietty mahtavan karmiva Hannibal Lecterinä. Punainen lohikäärme on askel parempaan suuntaan Hannibalin jälkeen ja se yhdistyykin mukavasti Uhrilampaisiin - niin tutuissa hetkissään ja tyylissään kuin myös ovelassa päätöskohtauksessaan. Vaikka kokonaisuutena trilogia on epätasainen, pysyy se silti plussan puolella ja on hienoa, ettei tätä Hannibal-saagaa ole päätetty pilata turhalla lisäosal... ai niin, ei hitto. Kai se on pakko Nuori Hannibalkin (Hannibal Rising - 2007) arvostella...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Red Dragon, 2002, Universal Pictures, Dino De Laurentiis Company, Metro-Goldwyn-Mayer, Mikona Productions GmbH & Co. KG, Pan Productions, Scott Free Productions

Arvostelu: Red Sparrow (2018)

RED SPARROW

Ohjaus: Francis Lawrence
Pääosissa: Jennifer Lawrence, Joel Edgerton, Matthias Schoenaerts, Charlotte Rampling, Jeremy Irons, Ciarán Hinds, Joely Richardson, Douglas Hodge, Thekla Reuten, Mary-Louise Parker, Sakina Jaffrey ja Sebastian Hülk
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia
Ikäraja: 16

Red Sparrow perustuu entisen CIA-agentti Jason Matthewsin samannimiseen romaaniin vuodelta 2013. Jo ennen kirjansa julkaisua Matthews sai myytyä sen elokuvaoikeudet, jolloin filmatisoinnin työstäminen lähti käyntiin. Aluksi sen ohjaajana oli tarkoitus toimia Darren Aronofsky, mutta hän poistui projektista vuonna 2014, jolloin hänen paikkansa otti David Fincher. Seuraavana vuonna kuitenkin ilmoitettiin, että leffan ohjaa Francis Lawrence. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2017 ja leffan oli tarkoitus ilmestyä jo samaisena marraskuuna, mutta se päätettiinkin siirtää tämän vuoden alkuun. Itse kiinnostuin Red Sparrow'sta heti, kun kuulin siitä. Mielestäni sen päätähti Jennifer Lawrence on mainio näyttelijä ja ajattelin, että hän voisi toimia hyvin vakoojatrillerin pääroolissa. Kuitenkin kun huomasin, että leffa oli saanut kehnompia arvioita Yhdysvalloissa, odotukseni alkoivat laskea. Kävin silti jokseenkin positiivisin mielin katsomassa Red Sparrow'n, jos vaikka kävisikin niin, että innostuisin siitä enemmän. Ja niinhän siinä kävi.

Onnettomuuden takia Dominika Egorova joutuu lopettamaan baletin, eikä tiedä, miten voisi enää elättää sairasta äitiään. Hänen sedällään on kuitenkin tilanteeseen ratkaisu: Dominikan täytyy ryhtyä venäläisen salaisen palvelun hommiin viettelevänä "varpunen"-vakoojana.

Pääroolissa Dominika Egorovana nähdään tosiaan Jennifer Lawrence, joka on nappivalinta rooliin, vaikka unohtaakin paikoitellen hassun venäläisaksenttinsa. Dominika voi helposti vaikuttaa tympeältä henkilöltä, josta olisi vaikea pitää oikeassa elämässä, mutta leffassa Lawrence saa tehtyä hahmosta hyvin kiehtovan ja tykättävän. Hänen roolityönsä kautta Dominikasta näkee jatkuvasti, ettei hän oikeasti ole sellainen kylmä vakooja kuin esittää olevansa. Epävarmuus paistaa usein läpi, jolloin katsojana jännittää Dominikan tavoin, etteivät muut huomaisi sitä. Hahmo on myös selkeä selviytyjä, jolloin hän joutuu jatkuvasti keksimään ratkaisuja päästäkseen pois vaikeista ja hirveistä tilanteista. On myös selvää, että Dominika rakastaa paljon äitiään, mikä antaa hänelle täydellisen syyn siihen, miksi hän tekee pahojakin asioita. Lawrencen ilmeistä voi vähän väliä lukea, että hahmo miettii: "Sinun täytyy tehdä tämä. Ajattele äitiäsi. Sinun on pakko tehdä tämä." Leffaa on kritisoitu siitä, että Dominika kehittyisi hahmona liian nopeasti balettitanssijasta kovan luokan vakoojaksi, mutta omasta mielestäni kehitys tapahtuu luontevasti, kun ottaa huomioon, millainen selviytyjäpersoona hän on.
     Joel Edgerton näyttelee CIA-agentti Nate Nashia, jonka tehtävää Dominikan täytyy lähteä selvittämään. Nate on paljon miellyttävämmältä vaikuttava persoona, mikä johtuu lähinnä siitä, että Edgerton on todella pidettävä heppu. Hänestä ei löydy potentiaalia nousta hahmon kanssa James Bondin tai Jason Bournen kaltaiseksi ikoniseksi agentiksi, mutta hän tuntuu hieman realistisemmalta kuin nuo kaksi JB:tä. Nate tuntuu siltä, että tällainen salaisia tehtäviä ulkomailla suorittava agentti voisi oikeastikin olla. Hänen ja Dominikan yhteisiin kohtauksiin on saatu oikeaa tunnetta, ja Edgertonin ja Lawrencen väliltä löytyy hyvää kemiaa.
     Venäjän tiedustelupalvelu SVR:ään kuuluvat mm. johtaja Zakharov (Ciarán Hinds), Dominikan setä Ivan (Matthias Schoenaerts), "varpusia" kouluttava Emäntä (Charlotte Rampling), sekä kenraali Korchnoi (Jeremy Irons). Hahmoista isoimmassa roolissa on Ivan-setä, joka värvää Dominikan tiedustelupalveluun. Schoenaerts on erittäin mainio luihuna miehenä, josta on hyvin vaikea pitää koskaan ja katsojana kyselee samaa kuin monet muutkin kysyvät Dominikalta: millainen setä pistää oman veljentyttärensä tällaisiin hommiin? Rampling on myös todella hyvä inhottavana Emäntänä, joka koettelee nuoria naisia todella ilkeillä tavoilla. Hinds sopii osaansa johtajana, mutta Irons ei oikein tunnu kuuluvan joukkoon. Häneltä venäläisaksentti katoilee eniten, jos sitä mistään kohtauksesta edes löytyy, minkä lisäksi englantilainen veteraaninäyttelijä ei vain ole uskottava osassaan. Tämä on harmi, sillä Irons on oikeasti hyvä näyttelijä. Tässä hänen taitonsa vain valuvat täysin hukkaan.
     Filmissä nähdään myös Joely Richardson Dominikan sairaana äitinä (jonka sairautta ei kuitenkaan koskaan kunnolla avata), Sakina Jaffrey CIA:n johtajana, Douglas Hodge Budapestissa toimivana SVR-pomo Volontovina, Thekla Reuten toisena "varpusena", Sebastian Hülk vaarallisena Matorin-tappajana, sekä Mary-Louise Parker ärsyttävänä senaattori Stephanie Boucherina.

Ennen Red Sparrow'n näkemistä pelkäsin, että se tulisi olemaan tämän vuoden Atomic Blonde (2017); vanhan ajan vakoojaleffa, jossa on voimakas naispäähenkilö, mutta käsittämättömän tylsästi kerrottu tarina, mikä on nähty jo kymmeniä kertoja aiemmin paremmin toteutettuna. Että tämä leffa sisältäisi pari tyylikästä toimintakohtausta, mutta muuten sitä olisi erittäin puuduttavaa katsoa. Näin ei onneksi käynyt. Red Sparrow on paljon parempi elokuva kuin laimea Atomic Blonde yhden ilmeen ihme Charlize Theroninsa kanssa. Tämän filmin tarina koukutti minua alusta alkaen ja piti minut suurimman osan ajastaan tiukasti mukanaan. Se lähtee käyntiin erittäin vaikuttavalla osiolla, jossa näytetään välillä Dominikan viimeistä balettiesitystä ja Naten salaista tehtävää, mikä pohjustaa tulevia tapahtumia taidokkaasti. Tämä todella on vakoojajännäri, joka ei päästä katsojaansa helpolla, vaan tykittelee taidokkaasti loppuun saakka ja sai minut usein jännittämään, miten päähahmolle käy? Toimintakohtaukset ovat kyllä tyylikkäämpiä ja parempia Atomic Blondessa, se on pakko myöntää, mutta tämä ei olekaan toimintaelokuva. Mukana on pari vauhdikkaampaa hetkeä ja väkivaltaa, mutta kyseessä on enemmänkin vain trilleri - vanha kunnon vakoojakertomus. Ja vieläpä erittäin rankka sellainen.

Red Sparrow on hyvin brutaali ja seksuaalinen elokuva, mikä on aivan varmasti todellinen syy sille, miksei tämä ole uponnut amerikkalaisille katsojille. Siellä seksi on isompi tabu kuin Euroopassa, jolloin monet leffan kohtaukset ovat varmasti herättäneet ikävää puhetta ja pöyristyneitä katseita. Itsekin yllätyin, kuinka voimakkaita kohtauksia on luvassa - etenkin kun Dominika lähtee vakoojakoulutukseen, jossa "varpusille" opetetaan käyttämään kehoaan hyödyksi kaikin tavoin. Varsinkin nyt kun maailmalla pyörii kampanjoita, kuten #metoo, joissa naiset tulevat kunnolla esille kokemansa hyväksikäytön kanssa, on monille vaikea katsoa leffaa, jossa nuoren naisen täytyy esimerkiksi antaa suuseksiä miehelle muiden edessä, kun hänen rohkeutensa pistetään koetukselle. Monilta katsojilta on kuitenkin selvästi mennyt ohi, kuinka Dominika pistää tälle kaikelle vastaan ja kekseliäästi löytää tapoja hallita itse omaa kehoaan, eikä anna sitä valtiolleen, kuten se haluaisi. Myös elokuvan väkivaltaisuus voi olla vaikeaa joillekin käsitellä, sillä lähes jokainen lyönti oikeasti näyttää sattuvan. Verta roiskuu, kun hahmoa hakataan tangolla päähän ja kidutusta on mukana paljon. Silti on erikoista, että kaikista brutaalein kohta tuntuu katsojastakin ikävältä, vaikka sitä ei oikeastaan näytetä, vaan se jätetään lähinnä katsojan mielikuvituksen varaan. Herkimmille en siis todellakaan suosittele tätä filmiä.

On kuitenkin yksi asia, minkä kritisoimisen ymmärrän ja se on elokuvan pituus. Red Sparrow nimittäin kestää lähes kaksi ja puoli tuntia, mistä saisi helposti leikattua kymmenen minuuttia tai jopa vartin pois. Siihen asti, kunnes Dominika lähtee suorittamaan tehtäväänsä Budapestissa, leffa ei tunnu liian pitkältä - koulutusosiota itse asiassa katsoisi mielellään hetken lisääkin... jos se ei siis ole katsojasta liian vastenmielinen. Vasta Budapestissa filmi käy paikoitellen liian hidastempoiseksi, jolloin se ei pidä kiinni yhtä hyvin. Pienellä tiivistämisellä tästä saisi tiukemman paketin, joka toimisi selkeästi ytimekkäämmin. Sen lisäksi näyttelijöiden venäläisaksentit ovat tosiaan paikoitellen todella hölmöjä, mutta muuten pidin Red Sparrowia todella mainiona leffana, joka ainakin tällä hetkellä pitää vuoden 2018 parhaimman elokuvan paikkaa. Saa nähdä, kauanko menee, että jokin toinen teos ylittää sen ja että kuinka monta filmiä ylittää sen vuoden loppuun mennessä.

Elokuvan on ohjannut Francis Lawrence, joka on ohjannut Jennifer Lawrencea aiemminkin, nimittäin Nälkäpeli -sarjan (The Hunger Games) kolmessa viimeisessä osassa (Nälkäpeli - Vihan liekit, 2013, Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1, 2014 ja Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2, 2015). Niiden lisäksi hän on tehnyt mm. Constantinen (2005) ja I Am Legendin (2007), joten omasta mielestäni Red Sparrow nousee helposti ohjaajan kenties parhaaksi työksi. Lawrence on ottanut vaikutteita vanhoista vakoojajännäreistä ja saanut siirrettyä tuttuja juttuja modernimpaan maailmaan, tehden lopputuloksesta raikkaan rajujen puoltensa ja tunnelmansa ansiosta. Käsikirjoituksesta vastaa Justin Haythe, joka on tehnyt oivaa työtä hieman monimutkikkaan tarinan kertomisessa, vaikkakin joitain hetkiä hän olisi voinut yksinkertaistaa vähän, jotta leffan kesto ei olisi niin pitkä. Viimeistään leikkausvaiheessa liika pituus olisi pitänyt huomata. Silti leikkaus on pääasiassa erittäin mainiota, kuten on myös kuvaus. Lavastajat ja puvustajat ovat tehneet taidokasta työtä luodessaan leffan maailmaa, minkä lisäksi maskeeraajat eivät ole säästelleet ruhjeissa ja tekoveressä. Elokuvan ääniefektit ovat erinomaiset, mutta itse äänityksessä on tainnut tulla kiire. Usein nimittäin voi kuulla taustakohinan nousevan, kun joku alkaa puhumaan ja välillä voi jopa kuulla, kun vaatteisiin piilotettu mikrofoni hankaa kangasta vasten. Onneksi säveltäjä James Newton Howard on kuitenkin saanut aikaisiksi todella mainiota musiikkia, joka sopii erittäin hyvin leffaan ja korostuu tarvittaessa.

Yhteenveto: Red Sparrow on hyvin rankka ja erittäin mainio vakoojatrilleri. Leffa koukuttaa taidokkaasti ja sen lopetus on erinomainen, vaikka Budapest-osio onkin hieman ylipitkä. Elokuva ei säästele seksuaalisuudessa ja väkivallassa, vaikkei kyseessä olekaan mikään toimintafilmi. Monille rajut hetket voivat olla liikaa ja jotkut saattavat lähteä kesken leffan pois näytöksestä, mutta eikös se ole juuri hienoa, jos elokuva kykenee niin voimakkaasti pääsemään ihon alle? Itse ihailin sitä, kuinka rohkeita juttuja ohjaaja Francis Lawrence onkaan pistänyt mukaan ja kuinka rohkeasti Jennifer Lawrence esittää hahmoaan. Hän tuo hienosti esille, millainen hahmo on ja hänen tarinaansa on kiehtovaa seurata. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, vaikka unohtelevatkin venäläisaksenttinsa välillä ja vaikka Jeremy Irons ei tunnu kuuluvan joukkoon. Visuaalisesti kyseessä on tyylikäs leffa ja vaikka äänityöskentelyssä on kiirehditty, korvaavat James Newton Howardin säveltämät musiikit kiirehtimisen jättämän aukon. Mielestäni Red Sparrow toimii todella hyvin näinkin, vaikka siinä on minuutteja liikaa kestoa. Odotan mielenkiinnolla, millaisen vastaanoton elokuva saa Euroopassa ja Suomessa, missä on totuttu hieman rankempaan sisältöön kuin Yhdysvalloissa. Toivonkin siis, että mahdollisimman monet filmistä kiinnostuneet menisivät katsomaan sen ja toivon, että tämä tuottaa tarpeeksi rahaa, jotta tällaisia leffoja tehtäisiin lisääkin, eikä tarvitsisi enää nähdä toista Atomic Blondea...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.nothingbutgeek.com
Red Sparrow, 2018, Chernin Entertainment, Film Rites, Soundtrack New York