Näyttelijät: Jennifer Lawrence, Robert Pattinson, Sissy Spacek, Nick Nolte, LaKeith Stanfield, Gabrielle Rose, Debs Howard ja Sarah Lind
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16
Die My Love perustuu Ariana Harwiczin kirjaan Die, My Love (Mátate, amor) vuodelta 2012. Martin Scorsese ja Jennifer Lawrence olivat keskustelleet elokuvan tekemisestä yhdessä ja alun perin he suunnittelivat adaptaatiota Kate Chopinin kirjasta Herääminen (The Awakening - 1899), mutta kun Scorsese luki Die, My Loven, hän lähetti kirjan Lawrencelle ja yhdessä he päättivät tehdä sen pohjalta leffan. Lawrence taas lähetti kirjan Lynne Ramsaylle, joka pienen taivuttelun jälkeen hyppäsi mukaan projektiin ohjaajana ja käsikirjoittajana. Kuvausten oli tarkoitus alkaa vuonna 2023, mutta Hollywoodin lakkojen takia kuvaukset saatiin käynnistettyä vasta elokuussa 2024. Maailmanensi-iltansa Die My Love sai Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2025 ja nyt vihdoin leffa on saapunut myös Suomen elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun luin, ketkä elokuvan ovat tehneet ja kävinkin uteliain mielin katsomassa Die My Loven sen ensi-iltaviikonloppuna.
Grace ja Jackson muuttavat Jacksonin perinnöksi saamaan taloon keskelle ei-mitään. Pariskunta saa pian lapsen, mutta onni kääntyy, kun paha synnytyksen jälkeinen masennus vaivuttaa Gracen psykoosin partaalle.
Milleniaalien märkä päiväuni käy toteen, kun Nälkäpeli-elokuvien (The Hunger Games - 2012-2015) Jennifer Lawrence ja Twilight-leffojen (2008-2012) Robert Pattinson nähdään samassa elokuvassa ja vieläpä pariskuntana. Lawrence näyttelee Gracea, joka haaveilee kirjailijan urasta, kun taas Pattinson esittää Jacksonia, joka pyrkii muusikoksi. Kun Jackson perii kuolleen setänsä talon, pariskunta muuttaa, toiveenaan voivansa vihdoin keskittyä urahaaveisiinsa, samalla kun he pyörittävät vauva-arkea. Lapsen syntymä kuitenkin muuttaa kaiken ja rakkaus on pian todellisella koetuksella. Jennifer Lawrence on erittäin hyvä roolissaan, heittäytyen täysillä hahmonsa riepoteltavaksi. Hän pistää parastaan useassa kohtauksessa, vaikka saakin samalla yhä vain villimmäksi muuttuvan Gracen tuntumaan ajoittain todella ärsyttävältä. Pattinson on roolissaan paljon pidättyväisempi, Lawrencen rinnalla jopa hitusen tylsä.
Elokuvassa nähdään myös Sissy Spacek ja Nick Nolte Jacksonin vanhempina Pamina ja Harryna, sekä LaKeith Stanfield pääparin naapurina, joka huristelee moottoripyörällään talon ohi harva se päivä. Spacek ja Nolte ovat mainioita ikääntyvänä parina, joiden muistit alkavat tehdä tepposia. Stanfield jää kuitenkin aika tarpeettomaksi statistiksi.
Die My Love ei ollut juuri yhtään minun juttuni. Elokuva on todella raskasta katsottavaa. Eikä siis raskas samalla tavalla kuin ohjaaja Lynne Ramsayn aiempi teos, murskaava ja ahdistava, mutta silti hieno Poikani Kevin(We Need to Talk About Kevin - 2011). Die My Love on jo aihepiiriltään raskas, käsitellessään synnytyksen jälkeistä masennusta ja viemällä sen Gracen kohdalla yhä vain pahenevammaksi psykoosiksi. Koin kuitenkin leffan tuskastuttavan raskaaksi, koska se on täytetty ärsyttävillä hahmoilla, jotka tekevät koko ajan toistensa oloista kurjempia valittamalla, huutamalla ja uhkailemalla. Kun sekaan vielä heitetään koira, joka ei sitten millään suostu lopettamaan haukkumista ja ulisemista, Die My Love todella koettelee katsojansa hermoja. Koska olin juuri katsonut vastaavia tunteita herättäneen (mutta mielestäni paremman) If I Had Legs I'd Kick Youn (2025), Die My Love meni ajoittain liki kidutuksen puolelle.
Ei elokuva mielestäni varsinaisesti huono ole ja pääasiassa hyvät näyttelijät pelastavat paljon, vaikka olinkin jatkuvasti turhautunut siihen, miten heidän hahmonsa käyttäytyvät toisiaan - sekä usein itseäänkin - kohtaan. Leffa väläyttelee satunnaisia vahvoja kohtauksia, mutta sitten taas tarinankerronnan koin toisinaan takkuilevaksi. Tietty sekavuus on toki tarkoituksellista, kun Gracen psykoosi saa niin naisen kuin katsojan kyseenalaistamaan, mikä tapahtumista on totta ja mikä ei. Jossain kohtaa tämä kaikki alkoi kuitenkin puuduttamaan ja tuntumaan tasapaksulta, enkä juuri lämmennyt lopetukselle. Se tosin voi muuttua, koska Lynne Ramsay on puhunut, ettei hänkään ollut täysin tyytyväinen lopetukseen ja on jopa aikeissa tehdä elokuvalle uuden päätöksen. Ehkä joskus katson Die My Loven uudestaan ja ehkä joskus eri mielentilassa se kääntyykin positiiviseksi yllätykseksi, mutta juuri nyt olen lähinnä vain iloinen, että sain taisteltua leffan loppuun saakka.
Lynne Ramsay väläyttelee lahjojaan ohjaajana ja käsikirjoittajana, mutta pääasiassa hänen työnsä jätti minut tällä kertaa aika kylmäksi, etenkin käsikirjoituksen osalta. Näyttelijänsä Ramsay saa irrottelemaan ja hän rakentaa hyvin epämukavaa ilmapiiriä. Die My Love on myös taitavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus on oivallista ja äänimaailma vetelee juuri oikeista naruista, ajaakseen niin hahmot kuin katsojan ärtymyksen partaalle. Tietokonetehosteet ajavat asiansa, mutta niistä myös korostuu leffan pienehkö budjetti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.3.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Die My Love, Yhdysvallat, 2025, Excellent Cadaver, Black Label Media, Sikelia Productions
Pääosissa: Christian Bale, Amy Adams, Bradley Cooper, Jennifer Lawrence, Jeremy Renner, Louis C.K., Jack Huston, Michael Peña, Elisabeth Röhm, Danny Corbo, Sonny Corbo, Shea Whigham, Saïd Taghmaoui ja Robert De Niro
Genre: rikos, komedia, draama
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 16
American Hustle pohjautuu löyhästi FBI:n Abscam-operaatioon 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa. Eric Warren Singer työsti 2000-luvun alussa käsikirjoituksen, joka kulki nimellä "American Bullshit", joka nousi Hollywoodin "mustalla listalla" yhdeksi suosituimmista teksteistä, joista ei oltu tehty elokuvaa. Columbia Pictures nappasi elokuvan itselleen ja David O. Russell palkattiin ohjaajaksi. Russell muovasi Singerin tekstiä, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2013. Lopulta American Hustle sai maailmanensi-iltansa 3. joulukuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva sai muun muassa kymmenen Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naispääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, lavastus, puvustus ja leikkaus), seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan, naispääosan ja naissivuosan palkinnot, sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naispääosa, miessivuosa, lavastus ja puvustus), joista se voitti parhaan naissivuosan, käsikirjoituksen ja maskeerauksen palkinnot. Itse katsoin American Hustlen, kun se saapui vuokrattavaksi, mutten pitänyt elokuvaa kovin kummoisena. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Vuonna 1978 huijaripari Irving Rosenfeld ja Sydney Prosser jäävät FBI-agentti Richie DiMason väijytykseen. Välttyäkseen vankilalta, Irving ja Sydney suostuvat auttamaan FBI:tä saamaan kiinni vielä pahempia huijareita, kuten korruptoituneen pormestarin ja mafiapomon.
Christian Bale näyttelee Irving Rosenfeldiä, huijauksia lapsesta asti tehnyttä miestä, joka saa houkuteltua Sydney Prosserin (parhaan naispääosan Golden Globen voittanut Amy Adams) bisneksiinsä mukaan. Irvingin ja Sydneyn tietää toimivan rikollisesti, mutta silti katsoja huomaa nopeasti kannustavansa heitä ja toivovansa heidän pääsevän pälkähästä. Iso syy tälle on näyttelijöiden työ. Bale on tuttuun tapaansa fantastinen roolissaan ja Adamskin tekee erittäin mainiota työtä. Bale istuu kuin valettu lipeväksi kovan luokan huijariksi, jolla on sana aina hallussa. Hän myös osoittaa jälleen muovautumiskykyään, lihottuaan hurjasti, juuri kasvatettuaan lihakset Batmanin rooliin Yön ritarin paluu -elokuvaa (The Dark Knight Rises - 2012) varten. Adams taas leikittelee oivallisesti brittiläisen ja amerikkalaisen korostuksen välillä, milloin ikinä hänen hahmonsa täytyy olla oma itsensä Sydney tai Sydneyn roolihahmo, lady Edith Greensly.
Elokuvassa nähdään myös Jennifer Lawrence Irvingin ärhäkkäänä vaimona Rosalynina, Danny ja Sonny Corbo Irvingin ja Rosalynina poikana Dannyna, Bradley Cooper huijarikaksikon nalkkiin saavana FBI-agentti Richie DiMasona, Louis C.K. tämän pomona Stoddardina ja Jeremy Renner newjerseyläisen Camden-kaupungin pormestarina Carmine Politona. Michael Peña esiintyy isossa huijausoperaatiossa Abu Dhabin varakkaana šeikkinä, kun taas Robert De Niro pistäytyy yhdessä kohtauksessa mafiapomo Victor Tellegiona. Läpikotaisin näyttelijät hoitavat hommansa loistokkaasti. Palkintoja roolityöllään voittanut Lawrence tekee tulista työtä Irvingin manipuloivana ja läpikotaisin inhottavana vaimona, kun taas Cooper sopii täydellisesti turhankin kunnianhimoisen FBI-agentin osaan.
American Hustle iski minuun toisella katselulla huomattavasti lujempaa kuin noin kahdeksan vuotta sitten ensimmäisellä kerralla. Viimeksi koin elokuvan hieman pitkäveteiseksi, mutta tällä kertaa jäin täysin tämän suorastaan herkullisen huijaustarinan vietäväksi. Näyttelijät tekevät tosiaan työnsä lahjakkaasti ja heidän vimmaisia suorituksiaan on suuri ilo seurata. Vielä parempaa on, kuinka mainioita heidän hahmonsa ovat ja kuinka nämä hahmot tekevät kaikki osansa isossa kokonaisuudessa. Aika lailla jokainen ajaa omaa asiaansa ja niinpä riskaabeli operaatio on jatkuvasti vaarassa epäonnistua, jonkun tökkiessä omia kapuloita rattaisiin. Richie myös alkaa muuttua jopa suuruudenhulluksi siitä, ketkä kaikki he voisivat huijata telkien taakse, mikä tekee hommista vähitellen suorastaan hengenvaarallisia. Jännittäviä kohtauksia on siis luvassa.
Tarinankerronta on erittäin sulavaa ja filmi hyppii toimivasti kertojasta toiseen, näyttäen tapahtumaketjua useammista näkökulmista. Elokuvalla on ovelasti pilke silmäkulmassaan liki kaiken aikaa, mikä myös pitää virnettä yllä katsojan kasvoilla. Hauskoja hetkiä löytyy useampia, oli kyse sitten nasevasta sanailusta tai muuten vain hilpeästä tilanteesta. Myös vakavampi draamapuoli luonnistuu ja erilaisten riitatilanteiden aikana näyttelijät pääsevät todella loistamaan. Parin tunnin ja vartin kesto kulkeekin yllättävän nopeasti, kun jää täysin huijauksen vietäväksi ja kaikki johtaa erittäin mainioon huipennukseen.
Elokuvan on ohjannut David O. Russell, jolla oli 2010-luvun alussa kova putki päällä, tehdessään yhteistyötä Balen, Lawrencen, Cooperin ja De Niron kanssa. Russellin kolme peräkkäistä leffaa, Taistelija(The Fighter - 2010), Unelmien pelikirja(Silver Linings Playbook - 2012) ja American Hustle olivat kaikki parhaan elokuvan ja ohjauksen Oscar-ehdokkaita. Russellin ohjaus onkin taiturimaista ja hänen käsikirjoituksensa yhdessä idean isän Eric Warren Singerin kanssa on toimivan nokkela. Elokuva on myös kuvattu taidokkaasti ja leikattu osuvasti. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja varsinkin Balen maskeeraukset ovat onnistuneet. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu, joskin Danny Elfmanin säveltämät musiikit eivät nouse ollenkaan esille, sillä elokuva on niin täynnä jo olemassa olevia kappaleita, kuten Tom Jonesin Delilah, Wingsin Live and Let Die ja Elton Johnin Goodbye Yellow Brick Road.
Yhteenveto: American Hustle on mahtava huijarikomedia, joka pitää napakasti otteessaan läpi parin tunnin ja vartin kestonsa. Näyttelijäkaarti on huippuvedossa ja heidän hahmonsa ovat toinen toistaan vekkulimpia persoonia, joiden edesottamuksia jämähtää seuraamaan hymyssä suin. David O. Russellin ohjaus on tehty ilahduttavasti pilke silmäkulmassa ja leffa viihdyttää täysillä. Erilaiset huijausoperaatiot ovat napakasti rakennettuja ja vaikka katsojana tietää hahmojen usein toimivan väärin, heidän haluaa silti nähdä onnistuvan tavoitteissaan ja välttävän vankilan. Ajoittain vakavammat draaman hetket ovat myös taitavasti toteutettuja ja finaali on odotuksen arvoinen. Kun elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan pätevä, sekä täynnä hyvää musiikkia, American Hustle on kokonaisuutena loistokas rikoskomedia, jota suosittelen erittäin lämpimästi genren ystäville, näiden näyttelijöiden faneille ja mehukkaista käsikirjoituksista intoileville.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
American Hustle, 2013, Columbia Pictures, Annapurna Pictures, Atlas Entertainment, Fundamental Films
Pääosissa: Jennifer Lawrence, Andrew Barth Feldman, Natalie Morales, Scott MacArthur, Matthew Broderick, Laura Benanti, Ebon Moss-Bachrach, Hasan Minhaj, Kyle Mooney ja Zahn McClarnon
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 12
No Hard Feelings on Jennifer Lawrencen tähdittämä uutuuskomedia. Gene Stupnitsky ja John Phillips työstivät elokuvan käsikirjoituksen ja saivat usean studion Netflixistä Universaliin taistelemaan projektin oikeuksista. Lopulta Sony teki parhaan tarjouksen ja leffaa ryhdyttiin tekemään. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2022 ja nyt No Hard Feelings saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun siitä ryhdyttiin uutisoimaan alkuvuodesta sen pöyristyttävän premissin takia. Törkykomedioista tykkäävänä kävinkin uteliain mielin katsomassa No Hard Feelingsin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.
Talousvaikeuksissa kieriskelevä 32-vuotias Maddie saa kummallisen työtarjouksen: 19-vuotiaan Percy-pojan vanhemmat ovat huolissaan, ettei heidän seksuaalisesti kokematon lapsensa pärjäisi collegessa ja haluavat jonkun deittailevan Percyä, ennen kuin tämä lähtee opiskelemaan.
Nälkäpeleistä (The Hunger Games - 2012-2015) tuttu Jennifer Lawrence nähdään elokuvan pääroolissa Maddiena, joka on pahoissa talousvaikeuksissa talovelkansa takia. Kun Uber-kuskin hommia tekevän Maddien auto vielä viedään ulosotossa, hänen on pakko tarjoutua kummallisimpaan työtarjoukseen, mikä hänen eteensä on koskaan pistetty. Lawrence on roolissaan mainio, onnistuessaan hyvin niin komediaosastolla kuin myös draamapainotteisemmissa kohtauksissa. Elokuvan todellinen vetonaula on kuitenkin tulokasnäyttelijä Andrew Barth Feldman, joka esittää nuorta Percyä, jonka vanhemmat (Matthew Broderick ja Laura Benanti) palkkaavat Maddien tapailemaan tätä - toki Percyn tietämättä. Feldman on hulvaton aivan käsittämättömän kiusallisena nuorukaisena, joka viettää päivät huoneessaan pelaillen, eikä ole koskaan edes jutellut yhtä viehättävälle naiselle kuin Maddie - ja nyt tämä yrittää iskeä häntä oikein antaumuksella. Lawrencen ja Feldmanin kemiat toimivat täydellisesti. Aluksi heidän välillä ei tarkoituksellisesti ole ollenkaan kemiaa, mutta leffan edetessä, kun Maddie ja Percy alkavat lämmetä toisilleen, näyttelijät puhaltavat yhteen hiileen onnistuneesti. Benanti ja aivan liian vähän elokuvia tekevä Broderick ovat myös hyvässä vedossa Percyn yli-innokkaina vanhempina.
Elokuvassa nähdään myös Natalie Morales ja Scott MacArthur Maddien kavereina, pariskuntana Sarahina ja Jiminä, joilla on oma juonikuvionsa, kun pari odottaa lasta, mutta lähinnä heidän roolikseen jää vain antaa omat mielipiteensä Maddien omituiseen työtilanteeseen.
No Hard Feelings pitää sisällään yhden vuoden omituisimmista juonista tähän mennessä, eikä ihme, että siitä on noussut kohua internetissä. Jo tällaisenaan kertomus on varsin hävytön, mutta sen hävyttömyyttä ovat painottaneet ne, jotka pohtivat, että noinkohan yksikään Hollywood-studio olisi tarttunut käsikirjoitukseen, jos hahmojen sukupuolet olisi vaihdettu ja 32-vuotias mies palkattaisiin deittailemaan 19-vuotiasta naisenalkua - joka ei vieläpä osoita erityistä mielenkiintoa deittailua ja seksiä kohtaan? Elokuva onneksi tiedostaa tarinansa outouden ja epämiellyttävät piirteensä, ja tekeekin siitä tarpeeksi hyvää kommentaaria, jottei se muutu täysin sinisilmäiseksi grooming-kertomukseksi. Tällä juonikuviolla olisi voinut saada aikaiseksi myös ahdistavan trillerin.
Mutta en voi kuin myöntää, että tästä todella absurdista ja hävyttömästä konseptista saadaan irti todella hauskaa huumoria. Alku vielä hakee itseään, mutta heti siitä kohtauksesta lähtien, kun Maddie ja Percy kohtaavat toisensa ensi kertaa, katsoja vuoronperään pidättelee nauruaan ja kieriskelee myötähäpeässä. Lopulta juuri se, että tämä asetelma on niin valtavan väärin, tekee siitä niin lystikkään. Pääparin väliset kohtaukset ovat todella hilpeitä, oli kyse sitten tapahtumista tai dialogista. Onkin harmi, että No Hard Feelings menettää tehoaan loppupäässä. Katsoja arvaa heti alussa, ettei siitä voi seurata hyvää, kun vanhemmat pestaavat jonkun tapailemaan omaa poikaansa ja kun tästä siirrytään pakollisen draaman puolelle, villillä idealla käynnistynyt komedia muuttuu tylsän kaavamaiseksi. Laiskahkon lopetuksensakin kanssa kyseessä on ihan passeli hömppäraina, jonka katsoo tyytyväisesti ainakin kerran.
Elokuvan on ohjannut Gene Stupnitsky, jonka esikoisohjaus Good Boys (2019) oli mielestäni todella hauska tapaus. No Hard Feelingsin juoni on sitä kekseliäämpi, mutta lopputulos ei ole yhtä roisi. Kenties elokuvasta tulee vielä joskus pidempi ja aavistuksen hävyttömämpi leikkausversio. Hänen ja John Phillipsin käsikirjoitus ei ihan yllä maaliinsa loppupäässä, vaan kaksikko olisi voinut olla yhtä lennokas siinä, kuinka he vievät tarinan päätökseen kuin he olivat itse kertomuksen ideassa. No Hard Feelings on teknisiltä ansioiltaankin kelvollinen. Se on hyvin kuvattu ja ihan sujuvasti leikattu. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailma on pätevästi työstetty. Mychael Dannan ja Jessica Rose Weissin säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan kivasti, mutta leffasta jää lähinnä mieleen useasti kuultava Hall & Oatesin kappale Maneater.
Yhteenveto:No Hard Feelings on oikein kelpo hömppäkomedia, joka ei ihan mene maaliinsa niin vahvasti kuin mihin hävyttömällä premissillä olisi potentiaalia. Pöyristyttävistä lähtökohdista saadaan aikaiseksi useita hulvattomia hetkiä, joissa katsoja vuoronperään pidättelee nauruaan ja kierii myötähäpeässä. Harmillisesti loppupää latistaa menoa ja tutun tuntuinen finaali tylsän draamailun kanssa on liian kaavamainen näin räväkälle idealle. Jennifer Lawrence on mainio pääroolissa Maddiena, mutta show'n varastaa tuntematon Andrew Barth Feldman nuorena Percynä. Kaksikon kemiallinen kemiattomuus on todella lystikästä seurattavaa. Jos Gene Stupnitsky ja John Phillips olisivat keksineet elokuvalleen yhtä räävittömän lopun kuin mistä skenaariosta tarina lähtee liikkeelle, No Hard Feelings voisi olla todella hyvä komedia. Tällaisenaankin se on täysin kelvollista viihdettä - jonka toki voi herkästi mieltää oudoksi ja tyylitajuttomaksi grooming-tarinaksi. Kuten jo sanoin, näistä lähtökohdista olisi saanut aikaiseksi myös tiivistunnelmaisen trillerin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
No Hard Feelings, 2023, Sony Pictures Entertainment, Odenkirk Provissiero Entertainment, Excellent Cadaver
Pääosissa: Bradley Cooper, Jennifer Lawrence, Robert De Niro, Jacki Weaver, Anupam Kher, Chris Tucker, John Ortiz, Julia Stiles, Shea Whigham, Dash Mihok ja Brea Bee
Genre: draama, komedia, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 12
Silver Linings Playbook, eli suomalaisittain Unelmien pelikirja perustuu Matthew Quickin samannimiseen kirjaan vuodelta 2008. The Weinstein Company hankki kirjan elokuvaoikeudet ja David O. Russell pestattiin käsikirjoittamaan ja ohjaamaan elokuva. Kun päätähdet oli pitkän prosessin jälkeen vihdoin roolitettu, kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Unelmien pelikirja sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 8. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti ja voitti kriitikot puolelleen. Elokuva sai mm. kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komediaelokuva, miespääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti myös parhaan naispääosan palkinnon. Itse näin Unelmien pelikirjan muutamaa vuotta myöhemmin Netflixistä ja pidin sitä kelpo leffana. Olen ostanut sen hyllyyni Blu-rayna, mutta ole katsonut sitä toistamiseen. Kuitenkin kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Kaksisuuntaisen mielialahäiriönsä vuoksi hoidettavana ollut Patrick Solitano vapautuu psykiatrisesta sairaalasta. Pat päättää pistää elämänsä takaisin raiteilleen ja voittaa takaisin vaimonsa Nikin sydämen. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Pat tapaa omia ongelmiaan selvittelevän Tiffanyn.
Unelmien pelikirjan ilmestymisen aikaan lähinnä Kauhea kankkunen -komediasta (The Hangover - 2009) tunnettu Bradley Cooper nähdään Pat Solitanona, joka oli joutunut psykiatriseen sairaalaan, löydettyään vaimonsa Nikin (Brea Bee) suihkusta toisen miehen kanssa ja hakattuaan miehen sairaalakuntoon. Kahdeksan kuukauden hoidon jälkeen Pat vapautuu ja yrittää keksiä keinon saadakseen Nikin takaisin, siitä huolimatta, että Nikki oli hankkinut hänelle lähestymiskiellon. Mielialahäiriönsä vuoksi Pat ei ole henkilö helpoimmasta päästä, vaan hänen on jatkuvasti vaikea sensuroida puhettaan, ottaa muiden tunteita huomioon tai hallita äkkipikaisuuttaan. Cooper tulkitsee moniulotteista hahmoaan vaikuttavasti, näyttäen ensi kertaa omaavansa todellisia lahjoja näyttelijänä. Hän eläytyy ihailtavasti rooliinsa ja hänen saamansa palkintoehdokkuudet olivat täysin ansaittuja.
Pelkkiin ehdokkuuksiin tyytymisen sijaan Jennifer Lawrence onnistui voittamaan parhaan naispääosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot roolistaan Tiffanyna, joka sekoittuu mukaan Patin elämään, tämän vapauduttua sairaalasta. Lawrence oli vasta kuukausia ennen Unelmien pelikirjan ilmestymistä noussut maailmankuuluksi tähdeksi Nälkäpelin(The Hunger Games - 2012) myötä. Hän osoittikin samana vuonna pystyvänsä niin nuortenseikkailun sankariksi kuin ns. varteenotettavampaan draamarooliin Tiffanynä, jolla on omat ongelmansa selvitettävänään. Cooperin tavoin Lawrencekin tekee vahvan suorituksen ja mikä parasta, Cooperin ja Lawrencen kemiat kohtaavat täydellisesti.
Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Robert De Niro ja Jacki Weaver Patin vanhempina, Shea Whigham Patin Jake-veljenä, Chris Tucker Patin Danny-kaverina sairaalasta, John Ortiz Patin ystävänä Ronniena ja Julia Stiles tämän Veronica-vaimona, sekä Anupam Kher Patin terapeuttina. Läpikotaisin näyttelijävalinnat ovat erinomaisia. Oscar-ehdokkaat Weaver ja De Niro säihkyvät huolestuneiden vanhempien osassa. Nykyään vuodesta toiseen samaa juron papparaisen osaa vetävä De Niro on huomattavasti energisempi kuin yleensä ja tarjoaa kenties parhaan suorituksensa ainakin kymmeneen vuoteen.
Uudelleenkatselu teki kyllä hyvää Unelmien pelikirjan kohdalla. Vaikka pidin elokuvasta ensimmäisellä katselukerralla, nyt pidin siitä todella paljon. Kyseessä on loistokkaasti tehty romanttinen draamakomedia, jossa aika lailla kaikki palaset loksahtelevat sujuvasti paikoilleen. Erinomaisten näyttelijöiden lisäksi täytyy kehua suuresti myös David O. Russellin työtä niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. Hän on saanut rakennettua kertomuksen, joka osaa vakavoita oikeissa kohtauksissa ja tarjota riipaisevaa draamaa, mutta joka osaa myös pitää hauskaa ja tarjota paljon lystikkäitä hetkiä. Russellin työstämä dialogi on läpikotaisin upeaa ja nasevaa, jolloin pidempiäkin keskusteluja on kiehtovaa seurata, puhuivat hahmot mistä tahansa. Kun Russellin teksti ja ohjaus ovat näin väkevää, ei ihme, että näyttelijät todella antavat kaikkensa.
Vaikka tietyt puolet tarinasta ovatkin arvattavissa, eikä loppuratkaisu varmaan tule kenellekään yllätyksenä, Unelmien pelikirja onnistuu imaisemaan katsojan niin hyvin tarinaansa, ettei tällainen edes häiritse ja lopputulosta jopa odottaa jännittäen. Sitä ennen on kuitenkin luvassa erilaisia koukkuja ja käänteitä, erityisesti kun kertomuksen kaksi päähahmoa ovat häiriöidensä takia jatkuvasti räjähdysalttiita. Räjähdykset johtavat niin hauskoihin kuin myös pysäyttävän dramaattisiin kohtauksiin. Konfliktit ovat esimerkillisesti kehiteltyjä, mikä vain vahvistaa draamaa. Filmin romanttinen puoli on onnistuttu luomaan hyvin omaperäisesti, eikä se koskaan äidy siirappiseksi. Kun hahmojen matkaan uppoutuu näinkin vahvasti, tunnepuoli alkaa vaikuttamaan syvemmin ja huipennuksen tanssinumero herättää herkästi kannustushuutoja ja oman tanssijalan vipattamista.
Elokuvan tekninen toteutus on myös taiturimaista ja erityisesti hallitusti hektinen kameratyöskentely kuvastaa hienosti päähenkilön mielentiloja. Pitkät, ympäri asuntoa kulkevat ja eri hahmoihin keskittyvät otokset on leikattu yhteen tyylikkäästi. Editoinnin lisäksi kuvausta tukee mainio valaisu. Lavasteet ja asut ovat myös oivalliset. Vuosien varrella olin unohtanut suurimman osan elokuvan tapahtumista, mutta mieleeni oli vahvasti jäänyt kuva Bradley Cooperista hölkkäämässä jätesäkki yllään. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja niin Danny Elfmanin säveltämät musiikit kuin leffassa käytetyt eri artistien ja yhtyeiden kappaleet tukevat tarinaa ja tunnelmaa.
Yhteenveto:Unelmien pelikirja on vahva draamakomedia, joka tarjoaa erinomaisia näyttelijäsuorituksia. Bradley Cooper ja Jennifer Lawrence loistavat pääosissa, tulkiten vaikuttavasti hahmojaan. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä Robert De Niron ja Jacki Weaverin johdolla. David O. Russell onnistuu taidokkaasti niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. Hänen tekstinsä on ytimekäs ja varsinkin dialogi on mukaansatempaavan nasevaa. Hänen ohjauksessaan näyttelijät pistävät parastaan ja hän pitää tunnelmaa korkealla. Russell taitaa niin dramaattiset ja vakavat hetket kuin myös hauskat jutut. Hänen työstämänsä romanssi on kummallinen, eikä lainkaan siirappinen. Tarina on toisaalta ennalta-arvattava, mutta samalla silti koukuttava ja jopa hieman jännittävä. Loppuhuipennus pitää katsojaa erityisesti otteessaan. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on onnistunut ja huolellisesti työstetty kuvaus korostaa päähenkilön mielensisäistä myllerrystä. Suosittelenkin Unelmien pelikirjan katsomista draamakomedioiden ystäville, oli se jäänyt näkemättä tai oli sen nähnyt jo useaankin otteeseen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Silver Linings Playbook, 2012, The Weinstein Company
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Jennifer Lawrence, Meryl Streep, Rob Morgan, Cate Blanchett, Jonah Hill, Mark Rylance, Tyler Perry, Timothée Chalamet, Ron Perlman, Ariana Grande, Scott Mescudi, Himesh Patel, Melanie Lynskey, Michael Chiklis ja Chris Evans
Genre: draama, komedia, scifi
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 13
Don't Look Up on Adam McKayn ohjaama ja käsikirjoittama satiirielokuva. Journalisti David Sirotan ehdotuksesta McKay kirjoitti leffan tarinan ja sai Paramount Picturesin kiinnostumaan filmistä, mutta muutamia kuukausia myöhemmin Paramount myikin projektin Netflixille. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä huhtikuussa 2020, mutta juuri alkaneen koronaviruspandemian takia niitä jouduttiin siirtämään. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 2020 ja lopulta Don't Look Up ilmestyi Netflixin suoratoistopalveluun jouluna 2021. Elokuva nousi nopeasti yhdeksi palvelun katsotuimmista elokuvista, mutta se sai todella ristiriitaisen vastaanoton katsojilta ja kriitikoilta. Siitä huolimatta filmi onnistui nappaamaan neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras komediaelokuva, miespääosa, naispääosa ja käsikirjoitus), joista se ei voittanut yhtäkään, sekä neljä Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, käsikirjoitus, leikkaus ja musiikki). Itse kiinnostuin Don't Look Upista, kun siitä ensi kerran ilmoitettiin, mutta jätin silti leffan katsomatta joulukiireiden alla. Meinasin jopa jättää leffan kokonaan väliin, kunnes se nappasi Oscar-ehdokkuuden parhaasta elokuvasta. Pari päivää toisen Netflixissä julkaistun Oscar-ehdokasfilmin, The Power of the Dogin (2021) katsomisen jälkeen katsoin vihdoin Don't Look Upin.
Michiganin yliopistossa Kate Dibiasky huomaa jättimäisen komeetan kiitävän halki avaruuden kohti Maata. Yhdessä tohtori Randall Mindyn kanssa Kate yrittää saada Yhdysvaltojen johtoa tajuamaan tilanteen vakavuuden, sillä tiedossa on lähes sataprosenttisen varma ihmiskunnan tuho.
Jennifer Lawrence näyttelee Kate Dibiaskya, Michiganin yliopiston väitöskirjatutkijaa, joka bongaa ensimmäisenä avaruudesta Maata kohti syöksyvän komeetan. Leonardo DiCaprio taas esittää hänen professoriaan, Randall Mindyä, joka ryhtyy auttamaan Katea, tajutessaan, että on äärimmäisen varmaa, että komeetta osuu Maahan ja tappaa koko ihmiskunnan. Lawrence ja DiCaprio suoriutuvat rooleistaan erittäin mainiosti - etenkin jälkimmäinen, jolle luonnonsuojelu ja Maapallon pelastaminen vaikuttavat olevan vuosi vuodelta tärkeämpi asia, joten ei ihme, että DiCaprio hyppäsi mukaan leffaan. Katsoja hyppää heti jännittäen kaksikon matkaan, kun nämä yrittävät vakuuttaa ihmisiä lähestyvästä tuhosta.
Elokuvassa nähdään myös Rob Morgan kaksikkoa tukevana tohtori Oglethorpena, Himesh Patel Katen poikaystävänä Phillipinä, Melanie Lynskey Randallin vaimona Junana, Meryl Streep Yhdysvaltain presidentti Orleanina, Jonah Hill tämän kansliapäällikköpoikana Jasonina, Cate Blanchett ja Tyler Perry keskusteluohjelman juontajina Brienä ja Jackina, Mark Rylance tekniikkamiljardööri Isherwellinä, Ron Perlman astronautti Draskina ja Timothée Chalamet hulttionuori Yulena. Näyttelijäkaarti on kova ja jokainen hoitaa hommansa taidokkaasti, vaikkakin Blanchettin ja Chalametin hahmojen tuomat sivujuonet ja draamat tuntuvat välillä ylimääräisiltä. Streep on tuttuun tapaansa aivan mahtava osassaan presidenttinä ja Hill on lystikäs äiti-hahmoaan vähän kiusallisestikin ihailevana Jason-poikana.
Ei ole ihme, että Don't Look Up on jakanut mielipiteitä. Se on todella voimakas kannanotto ilmastonmuutokseen, minkä lisäksi leffan tapahtumia voi verrata myös meneillään olevaan koronaviruspandemiaan, vaikka filmi käsikirjoitettiin jo ennen pandemian alkua. Molemmissa tapauksissa ihmiskunta on tuntunut jakautuvan kahtia. Osa uskoo asiantuntijoita ja ryhtyy itsekin tekemään töitä muutoksen edistämiseksi, kun taas toiset vähät välittävät varoituksista, eivät välttämättä edes usko koko jutun olemassaoloon, eivätkä suostu tekemään asioita, jotka tekisivät heidän elämistään hankalampia. Satiiria ei hoideta mitenkään kevyellä otteella, vaan esimerkiksi Trumpin hallinto, ilmastonmuutos- ja koronakieltäjät, sekä erilaiset mediat saavat osakseen täyslaidalliset. Moni katsoja varmasti vetää herneensä nenään, kun taas osa leffan sanoman puolellakin olevista saattaa turhautua hienovaraisuuden puutteesta. Itseeni elokuva puri yllättävänkin hyvin.
Koin elokuvan olevan kyllä viallinen, mutta enemmänkin turhan pitkän kestonsa ja parin ylimääräiseltä tuntuvan juonikuvionsa kera. Muuten Don't Look Up on erittäin mainio teos. Se on hyvin erilainen katastrofileffa, jos sitä vertaa vaikkapa Deep Impactiin (1998) tai Armageddoniin (1998), joissa myös ihmiskuntaa uhkaa tuho avaruudesta saapuvan möllykän takia. Samalla kyseessä on aika todentuntuinenkin katastrofielokuva, vaikka leffasta löytyy selvät scifiaineksensa. Todentuntuisuus syntyy lähinnä siitä, että näin aika varmasti moni asia tapahtuisi tällaisen uhkan vaaniessa ihmiskuntaa. Monet eivät uskoisi koko hommaan ja klikkien perässä mediakin keskittyisi enemmän vaikkapa julkimoiden parisuhdedraamaan. Jokaista asiantuntijaa kohden olisi joku somepersoona salaliittoteorioidensa kanssa ja televisiossa varoituksia huudelleet tutkijat muuttuvat suosituksi meemimateriaaliksi Twitterissä. Merkittävissä asemissa olevat valitsevat puolensa vasta, kun heidän analyytikkonsa ovat arvioineet, kumpi puoli pitää heidän asemansa merkittävinä.
Elokuva onnistuu samanaikaisesti olemaan epämiellyttävän realistinen kuvauksessaan, mutta myös samalla tietyllä lailla höttöisen viihdyttävä, että sen aikana ei ala oikeasti ahdistumaan potentiaalisesta maailmanlopusta. Siitä löytyy oivaa jännitettä ja draamapuoli on varsin pätevää, mutta elokuva onnistuu myös naurattamaan useaan otteeseen - jos ei vitseillään, niin vähintään sillä, että Don't Look Upin voi katsoa Netflixistä suomeksi puhuttuna! Kyllä, luitte oikein. Jostain syystä tämä filmi on päätetty dubata suomeksi. Katsoin yhden kohtauksen suomeksi ja onpahan kiusallista nähdä DiCaprion, Lawrencen, Streepin ja Hillin hölisevän suomea, eivätkä heidän suidensa liikkeet tietenkään millään yhdisty siihen, mitä joutuu kuulemaan.
Leffan ohjaaja-käsikirjoittaja Adam McKay hoitaa hommansa ominaiselle tyylilleen hilpeästi ja oivaltavasti. Esimerkiksi komediat Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda (Anchorman: The Legend of Ron Burgundy - 2004) ja Velipuolet (Step Brothers - 2008), sekä muutaman vuoden takaisen Vice - Vallan oikeat kasvot(Vice - 2018) ohjannut McKay yhdistelee huumoritaitojaan osuvaan poliittiseen piikittelyyn ja onkin siis varmaa, ettei teos miellytä kaikkia. McKay kikkailee vekkulimaisesti, mutta olisi voinut hieman tiivistää ja viilata käsikirjoitustaan turhien kuvioiden puolesta. Don't Look Up on muuten teknisesti oivallisesti tehty, mutta muutamat kuvat näyttävät todella hätäisesti otetuilta, kameran jopa hakiessa oikeaa kulmaa töksähdellen. Sen lisäksi, että filmiä olisi voinut tiivistää leikkauksessa, jälkituotannossa leffan loppupäähän on myös päätetty pistää outoja pysäytysotoksia. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat kuitenkin oivalliset ja erikoistehosteetkin näyttävät kelvollisilta. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Nicholas Britellin säveltämät musiikit tuovat oman toimivan lisänsä tunnelmaan.
Yhteenveto:Don't Look Up on erittäin mainio satiirielokuvan ja katastrofileffan sekoitus, joka ei varmasti miellytä kaikkia katsojia. Elokuva ottaa voimakkaasti kantaa ihmisten näkemyseroihin ilmastonmuutoksesta (minkä lisäksi leffaa voi heijastaa myös nykyhetken koronatilanteeseen) ja näyttää varsin inhorealistisen, joskin samalla koomisen kuvan siitä, kuinka ihmiskunta toimisi, jos tällainen uhka lähestyisi. Piikittelyä saa moni osakseen, joten on varmaa, että moni tulee myös vetämään herneen nenäänsä. Kovin hienovaraisesta kettuilusta ei ole kyse, mutta itseäni se ei haittaa. Nykypäivänä kun tuntuu, että muutenkin asiat pitää vääntää rautalangasta. Näyttelijät hoitavat roolinsa taidokkaasti ja Adam McKayn ohjaus on nasevaa. Ongelmiksi muodostuvat parit hieman ylimääräisen tuntuiset juonikuviot ja pienesti turhan pitkä kesto. Muuten Don't Look Up toimi ilahduttavan hyvin ja pienen suomeksi dubatun pätkän katselu vain lisäsi hupia.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, jotka ovat toisaalta hilpeät, mutta samalla ne ampuvat vähän liikaa yli.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ohjaus: Simon Kinberg Pääosissa: Sophie Turner, James McAvoy, Nicholas Hoult, Tye Sheridan, Michael Fassbender, Jennifer Lawrence, Jessica Chastain, Evan Peters, Alexandra Shipp, Kodi Smit-McPhee, Kota Eberhardt ja Andrew Stehlin Genre: toiminta, fantasia, scifi Kesto: 1 tunti 53 minuuttia Ikäraja: 12
X-Men: Dark Phoenix perustuu Stan Leen ja Jack Kirbyn luomaan Marvelin supersankaritiimiin Ryhmä-X, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1963. Sarjakuvahahmot nousivat nopeasti suureen suosioon, mitä auttoivat myös hittianimaatiosarja (1992-1997), sekä näytelty elokuva X-Men (2000). Supersankarielokuvat olivat vuosituhannen vaihteessa kuoleva laji, kunnes X-Men saapui pelastamaan päivän ja osoitti, että hyviä supersankarifilmejä onkin mahdollista tehdä. Elokuva sai kaksi jatko-osaa, X-Men 2 (X2 - 2003) ja X-Men: Viimeinen kohtaaminen (X-Men: The Last Stand - 2006), minkä jälkeen sarjaa on jatkettu lisäosaseikkailuilla X-Men Origins: Wolverine (2009), The Wolverine (2013), Deadpool (2016), Logan (2017) ja Deadpool 2(2018). Vuonna 2011 ilmestyi X-Men: First Class, mikä kertoi Ryhmä-X:n perustamisesta ja nosti sarjan takaisin pinnalle parin epäonnistumisen jälkeen. Se elokuva sai jatkoa elokuvilla X-Men: Days of Future Past (2014) ja X-Men: Apocalypse (2016). Jo Apocalypsen ilmestyessä paljastettiin, että sarja saisi lisää jatkoa ja monet fanit innostuivat, kun kerrottiin, että elokuva käsittelee suosittua Feeniks-sarjaa. Days of Future Pastin ja Apocalypsen ohjaaja Bryan Singer ei kuitenkaan halunnut enää palata ohjaamaan, joten pestin otti useat X-Men -filmit käsikirjoittanut Simon Kinberg. Kuvaukset alkoivat kesällä 2017 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo maaliskuussa 2018, mutta kun testiyleisöt eivät pitäneet näkemästään, leffalle tehtiin lisäkuvauksia, joiden takia leffa siirrettiin ensin marraskuulle, sitten helmikuulle 2019 ja sitten vielä kesäkuulle. Nyt X-Men: Dark Phoenix on vihdoin saanut ensi-iltansa, mutta itse en ole ollut kovin innoissani. Toisin kuin monet, minä pidin X-Men: Apocalypsesta ja odotin näkeväni sille jatkoa, ja ilahduin, kun kuulin jatko-osan ottavan Feeniks-sarjan uudestaan käsittelyyn, kun se oli aikoinaan pilattu X-Men: Viimeisessä kohtaamisessa. Kuitenkin leffan julkaisun jatkuva viivästyminen ja uutiset testiyleisöjen reaktioista ovat saaneet intoni laskemaan todella voimakkaasti, eivätkä mitäänsanomattomat trailerit ole auttaneet asiaa. Meninkin aika ristiriitaisin mielin katsomaan X-Men: Dark Phoenixia sen kutsuvierasnäytökseen ystäväni kanssa ja... noh... repäistäänpä se laastari nyt heti, sillä kerranhan se vain kirpaisee: X-Men: Dark Phoenix on huono elokuva.
Ryhmä-X:n suorittaessa pelastusoperaatiota avaruudessa, mystinen voima imeytyy Jean Greyn sisälle, mikä tekee Jeanista koko maailman voimakkaimman olennon ja samalla myös aggressiivisen.
Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tunnetuksi noussut Sophie Turner palaa Jean Greyn rooliin. Turner ei ole onnistunut vakuuttamaan näyttelijänlahjoillaan, vaikka hänen osaamisessaan onkin selvästi tapahtunut parannusta Game of Thronesin aikana. Siinä missä Turner sopi oikein passelisti Jeaniksi, kun tämä oli sivuhahmo X-Men: Apocalypsessa, eivät hänen näyttelijäkykynsä riitä päärooliin ja jo se on yksi elokuvan kompastuskivistä. Turnerilta ei luonnistu Jeanin moniulotteisen hahmon esittäminen, jolloin hänen äkilliset muutoksensa mukavasta nuoresta naisesta kylmäksi tuhoajaksi ja takaisin tuntuvat todella kömpelöiltä. Asiaa ei auta yhtään se, kuinka kehnosti itse hahmoa käsitellään leffassa. Hahmon muutokset eivät saa tarvittavaa aikaa ollakseen uskottavia, vaan noin vain Jean on jo paha. Jeanin kehityskaari on huonosti kirjoitettu ja täytyy valitettavasti todeta, että jopa X-Men: Viimeinen kohtaaminen käsitteli Feeniks-tarinaa paremmin.
Muutkin vanhat tutut Ryhmä-X:n jäsenet tekevät paluun. James McAvoyn näyttelemä Charles Xavier on vihdoin kehittynyt tutummaksi versioksi hahmosta, kaljupääksi pyörätuolissa. Erikoista vain on, etteivät tekijät ole jaksaneet nähdä vaivaa tehdäkseen McAvoysta vanhemman näköistä. Elokuva tapahtuu vuonna 1992, 30 vuotta X-Men: First Classin tapahtumien jälkeen, mutta hiusten puuttumista lukuunottamatta Xavier näyttää täysin samalta. Sama koskee myös kyseisestä leffasta tähän filmiin asti selvinneitä Mystikkoa (Jennifer Lawrence), Petoa (Nicholas Hoult), sekä jatkuvasti puolta vaihtavaa Magnetoa (Michael Fassbender). Kaikkien neljän pitäisi olla lähes 60-vuotiaita, mutta yksikään ei näytä siltä. Ei tämä välttämättä muuten haittaisi, mutta yksityiskohtaan kiinnittää tarkemmin huomiota, kun näyttelijät hoitavat hommansa vähän siihen suuntaan. McAvoyn, Lawrencen ja Fassbenderin X-Men -sopimukset päättyivät Apocalypsen myötä ja tästä voi huomata, ettei heitä erityisemmin kiinnostanut palata. Xavierissa alkoi häiritsemään myös suuresti, kuinka kummallisilla tavoilla hänet esitetään elokuvan aikana. Ryhmä-X:n uudempia tulokkaita ovat Sophie Turnerin näyttelemän Jean Greyn lisäksi Tye Sheridanin esittämä Kyklooppi, Alexandra Shippin näyttelemä Storm, Kodi Smit-McPheen esittämä Painajainen ja Evan Petersin näyttelemä Quicksilver. Jälkimmäinen ehti parissa edellisessä filmissä saada omat mahtavat tähtihetkensä, joten tässä Quicksilverin osuus on pudotettu minimiin. Storm ja Painajainen pääsevät hyödyntämään mutanttikykyjään taisteluissa, mutta jäävät muuten pahasti taka-alalle. Kyklooppi taas joutuu tyytymään osaansa Jeanin poikaystävänä, joka hokee muille, että Jean on yhä hyvä. Nuoret näyttelijät hyppäävät innokkaasti rooleihinsa, mutta paikoitellen heistäkin näkee turhautumisen siitä, ettei käsikirjoitus tarjoa heille lähes mitään mielenkiintoista sisältöä. Elokuvassa nähdään myös Jessica Chastain salaperäisenä Vukina, sekä Kota Eberhardt ja Andrew Stehlin Magneton mutanttitovereina Selenenä ja Red Lotusina, jotka vain roikkuvat mukana tylsien voimiensa kera. Yleensä mainio Chastain tekee kenties koko uransa huonoimman roolisuorituksen Vukina. Jos muista näyttelijöistä näkyi paikoitellen turhautumista, minusta varmasti paistoi turhautuminen joka kerta, kun Chastain palasi ruudulle laiskan roolisuorituksensa kanssa.
X-Men: Dark Phoenixin vaikea tuotanto, ankeat reaktiot testiyleisöiltä ja isot uusintakuvaukset viestivät jo etukäteen, että nyt on menty jossain pahasti päin mäntyä, mutta onnistuin silti pitämään pientä toivon kipinää yllä. Odotin filmin olevan keskinkertainen, mutta ihan menevä supersankarihömppä, mutten olisi uskonut, että kyseessä oikeasti olisi huono elokuva. Leffasta paistaa läpi sen vaikea tuotanto - että se on ehditty jo leikkaamaan valmiiksi, kun siihen on pitänyt kirjoittaa ja kuvata kohtauksia uusiksi. Esimerkiksi elokuvan loppuhuipennus on valmiissa elokuvassa täysin erilainen kuin alunperin. Alkuperäisessä versiossa käydään taistelu avaruudessa, mutta lopullisessa leffassa nähdään jotain täysin muuta. Olisi todella mielenkiintoista päästä näkemään ensimmäisen testiyleisön näkemä versio tai jopa lukea alkuperäinen käsikirjoitus ja pohtia, oliko lopullinen tuotos huonompi vai parempi. Ainakaan alkuperäisessä ei olisi mukana kohtauksia, jotka tuntuvat siltä kuin ne eivät kuuluisi mukaan kokonaisuuteen. Tässä nykyisessä, teattereihin saapuneessa X-Men: Dark Phoenixissa niitä kyllä on, minkä lisäksi uusintakuvaukset näkyvät myös mm. hahmojen äkillisinä motiivien ja ajatusmaailmojen vaihdoksina.
Hyvin pian elokuvan alussa pystyin sanomaan, ettei tämä tekele tule toimimaan. Aloitus kiirehtii hurjalla vauhdilla, jotta mysteerinen avaruuspilvi saadaan pistettyä Jeanin sisälle ja sitten vasta kiirehditäänkin, kun Jean muuttuu noin vain pahaksi. X-Men: Dark Phoenix on pistetty kasaan todella kömpelösti, jolloin se kulkee välillä oudolla vauhdilla ja välillä se taas matelee kuin etana. Pitkäveteisyyteen vaikuttaa paljon se, että kun alkupää käydään liian nopeasti läpi, on mukaan vaikea hypätä, eikä tapahtumilla ole oikeastaan väliä. Ja kun tapahtumista ei välitä, tuntuu leffa tylsältä. Tylsyyttä lisäävät myös elokuvan mitäänsanomattomat toimintakohtaukset (vaikkakin lopputaistosta muutamia tyylikkäitä hetkiä löytyykin), sekä kummallinen huumorittomuus. Yleensä X-Men -leffoihin on löydetty sopiva tasapaino vakavuuden ja huumorin välille, mutta tästä leffasta löytyi vain pari vitsiä ja molemmat niistä olivat huonoja. Yksi niistä nostaa varmasti jonkinlaista haloota, kun eräs hahmoista toteaa, että "X-Menin nimi pitäisi vaihtaa X-Womeniksi, sillä naiset tekevät ryhmässä kaiken työn". Tämä on juuri sellainen jälkikäteen lisätyltä ja päälleliimatulta tuntuva kohtaus. Onhan se ymmärrettävää, että nykypäivänä "X-Men" -nimi särähtää korvaan ja varmaankin tästä syystä leffa kulkee Yhdysvalloissa pelkästään nimellä "Dark Phoenix".
Tästä elokuvan nimestä voi kyllä päätellä, että nyt on synkkyyttä luvassa, mutta siinäkin on menty vikaan. Synkän ja dramaattisen sijaan leffa on enemmänkin masentava. Tästä syystä on jo vaikea kuvitella, että elokuvaa jaksaisi katsoa ainakaan pitkään aikaan uudestaan, kun taas osan X-Men -leffoista katsoo mielellään vaikka joka vuosi tai joka toinen. Ei siinä sinänsä mitään, että leffa painottuu enemmän draamaan kuin viihdyttävään toimintaan ja huumoriin, mutta kun se draamakin on kehnosti toteutettu. Joko se on laimeaa, koska kömpelön tarinankerronnan ja rytmityksen, sekä tönkösti kirjoitettujen hahmojen takia leffaan on hankalaa päästä mukaan emotionaalisesti tai sitten se on yliampuvan melodramaattista, mikä saa lähinnä pyörittelemään silmiä. Ei X-Men: Dark Phoenix mitään umpisurkeaa roskaa ole, eikä minua oikeastaan suututtanut sen katsominen - harmitti vain. Leffasta löytyy ongelmia kaikilla osa-alueilla ja uudelleenkirjoittamisten ja lisäkuvausten vuoksi se tuntuu paikoitellen sekasotkulta. Jos kyseessä olisi vain yksi X-Men -raina muiden joukossa, voisi sen vain katsoa ja unohtaa, mutta tämä on itse asiassa Foxin X-Men -saagan päätösosa ja sellaisena se on valtava pettymys. Kahdenkymmenen vuoden ajan pyörinyt elokuvasarja, mikä loi nykypäivän supersankarileffakulttuurin, päättyi nyt valitettavan antiklimaattisesti. Vai onko sittenkin osuvaa, että näin sekava elokuvasarja päättyy sekavalla leffalla? Elokuvasarjan aikajanat on jo pistetty ties miten solmuun ja on turha odottaa, että tämän voisi mitenkään enää yhdistää alkuperäiseen X-Meniin.
Suuri osa filmin ongelmista johtuu mitä luultavimmin Simon Kinbergistä, elokuvan ohjaajasta, käsikirjoittajasta ja tuottajasta. Kinberg on ollut jo yli 10 vuoden ajan mukana X-Men -saagassa, toimiessaan käsikirjoittajana mm. X-Men: Viimeisessä kohtaamisessa ja X-Men: Days of Future Pastissa, ja nyt hän on tehnyt esikoisohjauksensa tässä. Ja se myös näkyy. Kinberg ei osaa pitää isoa Hollywood-blockbusteria kasassa, luoda tunnelmaa tai ohjata näyttelijöitä. Voi olla mahdollista, että kun hän oli ottanut ohjaajan hommat vastaan, käsikirjoituksen teko tapahtui kiireessä, jotta kuvaukset saataisiin aloitettua, eikä virhettä voinut enää korjata, vaikka uusintakuvauksia tapahtuikin. Isot lisäkuvaukset ja etenkin koko lopputaistelun työstäminen uudelleen viestivät myös Kinbergin epävarmuudesta ja halusta miellyttää kaikkia, jolloin lopputulos ei miellytä enää ketään. X-Men: Dark Phoenix ei edes visuaalisesti ole ihmeellinen teos, vaikka tämä X-Men -seikkailu käväiseekin avaruudessa asti. Kuvaus on tarpeettoman heiluvasta käsivarakuvasta huolimatta sujuvaa, mutta mitään kikkailuja on turha odottaa. Lavasteet ovat tyylikkäät, mutta Ryhmä-X:n asut näyttävät halvoilta. Efektit ovat paikoitellen hienot, mutta myös kehnoja tehosteita löytyy. Äänimaailma on muuten oivallisesti rakennettu, jos ei lasketa tauotonta jumputusmusiikkia, joka alkaa häiritsemään, kun siihen ensimmäisen kerran oikeasti kiinnittää huomiota. Käsittämättömintä musiikeissa on, että niistä vastaa yksi alan parhaista, Hans Zimmer.
Yhteenveto:X-Men: Dark Phoenix on huonoin Ryhmä-X -filmatisointi sitten X-Men Origins: Wolverinen. Leffasta huokuu ohjaaja Simon Kinbergin ensikertalaisuus, ja into päästä ohjaamaan on tainnut johtaa siihen, ettei Kinberg ole jaksanut panostaa käsikirjoitukseen. Lisäksi elokuvan isot tuotanto-ongelmat ja lisäkuvaukset paistavat paikoitellen oikein kunnolla läpi. Jotkut kohtaukset tuntuvat päälleliimatuilta ja irrallisilta, hahmojen ajatusmaailmat muuttuvat radikaalisti sinne sun tänne ja muutenkin elokuva on todella kömpelösti pistetty kasaan. Aivan kuin kolmen tunnin filmi olisi pakotettu alle kahteen. Välillä leffa kiirehtii, eikä siihen pääse mukaan ja välillä se laahaa pitkäveteisesti. Tunteikkaiksi tarkoitetut hetket eivät onnistu koskettamaan, eivätkä leffan vähäiset pari vitsiä naurata. Toimintakaan ei ole mitenkään erityistä, jolloin jäljelle jää masentavaa melodraamaa, kun Kinberg ei osaa synkistellä tyylikkäästi. Näyttelijät tekevät parhaansa sillä, mitä heille on tarjottu, mutta turhautumista on näkyvissä. Sophie Turner toimi Jean Greyna sivuroolissa, mutta hänen lahjansa eivät riitä pääosaan. Teknisenkin toteutuksen taso on epätasaista. Elokuvan aiheuttamaa pettymystä vain lisää se, että kyseessä on Foxin X-Men -saagan huipennus. Todella laimea ja kehno päätös. Onneksi hahmojen oikeudet palasivat vihdoin kotiinsa Marvel Studiosille ja seuraavaksi Ryhmä-X nähdään samassa maailmassa Kostajien ja Galaksin vartijoiden kanssa. Jos on pitänyt aiemmista X-Men -filmeistä, voi tämänkin vilkaista, mutta jos sarja ei ole entuudestaan tuttu, on tähän mahdotonta hypätä enää mukaan. Seuraavaksi olisi tarkoituksena ilmestyä mutanttikauhuilu The New Mutants, mutta sen oli tarkoitus ilmestyä jo vuosi sitten ja näillä näkymin se saakin ensi-iltansa vasta vuoden päästä, joten saa nähdä, millainen fiasko siitä tulee - jos se siis koskaan ilmestyy...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2019
Lähteeet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dark Phoenix, 2019, 20th Century Fox Film Corporation, Marvel Entertainment, TSG Entertainment, Bad Hat Harry Productions, Donner's Company
Ohjaus: Francis Lawrence Pääosissa: Jennifer Lawrence, Josh Hutcherson, Liam Hemsworth, Donald Sutherland, Julianne Moore, Philip Seymour Hoffman, Sam Claflin, Natalie Dormer, Woody Harrelson, Elizabeth Banks, Mahershala Ali, Jeffrey Wright, Willow Shields, Jena Malone, Elden Henson, Wes Chatham, Patina Miller, Stanley Tucci ja Paula Malcomson Genre: toiminta, scifi, jännitys Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia Ikäraja: 12
Suzanne Collinsin menestyskirjoihin perustuvat elokuvat Nälkäpeli (The Hunger Games - 2012) ja Nälkäpeli - Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire - 2013) olivat suuria hittejä, joten myös kirjasarjan päätösosa päätettiin tehdä elokuvamuotoon. Harry Potteria (2001-2011) ja Twilightia (2008-2012) kopioiden tekijät päättivät jakaa päätöskirjan kahdeksi elokuvaksi ja molempien osien kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2013. Huipennuksen ensimmäinen osa Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 1) ilmestyi teattereihin marraskuussa 2014 ja vuotta myöhemmin ensi-iltansa sai Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2. Sarjan edellinen osa oli kuitenkin osoittautunut monille niin tarpeettomaksi väliosaksi, ettei ihmisiä enää samalla lailla kiinnostanut koko elokuvasarja. Niinpä Matkijanärhi, osa 2 olikin sarjan huonoiten menestynyt elokuva, vaikka tienasikin mojovat 650 miljoonaa dollaria. Itse en käynyt katsomassa Matkijanärhi, osa 1:ä teattereissa, sillä en välittänyt "Matkijanärhi"-kirjasta ("Mockingjay" - 2010). Katsoinkin leffan vasta vuokralta, enkä pitänyt sitä kovin kummoisena. En siis erityisemmin odottanut sarjan päätösosaa, mutta päätin kuitenkin käydä katsomassa sen heti ensi-iltana. Leffa osoittautui positiiviseksi kokemukseksi ja ostinkin sen hyllyyni heti, kun Blu-ray saapui kauppoihin. En kuitenkaan ole koskaan katsonut leffaa toistamiseen, vaikka olenkin muutaman vuoden ajan pohtinut sarjan uudelleenkatselua, etenkin nykyään, kun kirjoitan elokuva-arvosteluja. Vasta kesällä 2018 katsoin sarjan avausosan ja koska pidin sitä todella hyvänä, katsoin seuraavana päivänä Vihan liekit, sitä seuraavana Matkijanärhi, osa 1:n ja parin päivän päästä huipensin sarjan katsomalla Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2:n.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Nälkäpeli, Nälkäpeli - Vihan liekit ja Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1!
Katniss Everdeen lähtee pienen kapinallisjoukon kanssa Capitoliin päättääkseen sodan tappamalla pahan presidentti Snow'n.
Jennifer Lawrence näyttelee Katniss Everdeeniä viimeistä kertaa ja hoitaa homman kunniakkaasti. Edellisessä osassa Lawrencen työksi jäi lähinnä harmitella kaikkea, kun taas tässä Katniss päättää vihdoin ottaa Panemin kohtalon omiin käsiinsä ja lähtee tekemään sankaritekoja. Lawrence onnistuu olemaan vaikuttava jousipyssynsä kanssa ja onkin ollut erittäin kiinnostavaa seurata Katnissin matkaa köyhästä tytöstä kansan ylistämäksi legendaksi. Edellisessä elokuvassa Josh Hutchersonin näyttelemä Peeta Mellark osoittautui Capitolin aivopesemäksi, kun hahmo yritti tappaa Katnissin. Tässä hahmon synkempää puolta käsitellään oivallisesti ja vaikka hänet saadaan rauhoittumaan, tuo Peeta pientä lisäjännitettä, kun ei voi tietää, milloin hän seuraavan kerran muuttuukin liittolaisesta vastustajaksi. Peetan kehityskaari läpi leffan on mainio ja Hutcherson tekee kelpo työtä läpi leffan. Sen sijaan Liam Hemsworth ei vieläkään vakuuta Galena. Vaikka Galekin lähtee taistoon mukaan, ei hän silti ole kiinnostava hahmo. Hän yrittää edelleen saada Katnissia itselleen, mutta kun ottaa huomioon, kuinka Katniss puhuu yhä Peetasta kaiken aikaa, ei katsojalle voi koskaan jäädä epäselväksi, että Gale joutuu tyytymään osaansa kolmantena pyöränä. Eikä mikään ihme, kun Hemsworthilta ei löydy lainkaan karismaa. Katsojana välittää hänen kohtalostaan ihan yhtä vähän kuin kapinallisjoukon uusista hahmoista, joiden nimi mainitaan ehkä kerran. Ennalta-arvattavasti kuolevien tyyppien ja pääkolmikon lisäksi Capitoliin lähtevät myös vanha Nälkäpeli-voittaja Finnick (Sam Claflin ei pääse tarpeeksi esille), edellisestä osasta tuttu kuvaustiimi Cressida (Natalie Dormer), Castor (Wes Chatham), Messalla (Evan Ross) ja mykkä Pollux (Elden Henson), sekä oikein mukava eversti Boggs (mahtava Mahershala Ali) ja uusi hahmo luutnantti Jackson (Michelle Forbes). Muutkin tutut hahmot palaavat viimeistä kertaa sarjaan. Woody Harrelsonin Haymitch ja Elizabeth Banksin hauska Effie ovat kuitenkin pahasti alikäytettyjä, puhumattakaan Stanley Tuccin esittämästä juontaja Caesarista, josta on kadonnut kaikki energia ja joka esiintyy vain yhdessä tai kahdessa televisiolähetyksessä. Kuvausten aikana menehtyneen Philip Seymour Hoffmanin esittämän Plutarchin rooli on ymmärrettävästi aika pieni. Julianne Mooren näyttelemä kapinaliiton johtaja, presidentti Coin pääsee kuitenkin jälleen isoon rooliin ja vaikka Mooresta löytyy tiettyä arvokkuutta, minkä rooli vaatii, ei Coin ole vieläkään pidettävä hahmo. Tekniikkanero Beetee (Jeffrey Wright) ja tympeä Johanna (Jena Malone) nähdään myös, mutta pienissä osissa. Edellisen osan tavoin tämänkin filmin parhaaksi näyttelijäksi osoittautuu Donald Sutherland, jonka tulkitsema presidentti Snow osoittaa hienosti uusia puolia itsestään. Hahmon julmuus ja säälimättömyys ovat yhä tallella, mutta Snow osoittaa olevansa hieman enemmänkin kuin yksiulotteinen roisto. Yksi parhaista kohtauksista elokuvassa onkin, kun presidentti Snow paljastaa tämän puolen itsestään Katnissille.
Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2:n ensimmäinen vartti on aika lailla samanlaista meininkiä kuin pitkästyttävä Matkijanärhi, osa 1. Mitään erityisen mielenkiintoista ei tapahdu ja tarina junnaa paikallaan. Alkupäässä nähdään tosin iloisempi hetki, mikä on yksi koko leffasarjan onnellisimmista ja erottuu siten edukseen. Kuitenkin vasta kun Katniss päättää lähteä Capitoliin presidenttimetsästykseen, koko Matkijanärhi-tarina pääsee vihdoin käyntiin. Myös tähän tungetaan mukaan tylsää propagandakuviota, mitä edellinen oli täynnä ärsyttävyyteen asti, mutta muuten Osa 2 on huomattavasti edellistä osaa viihdyttävämpi. Tästä huolimatta sarjan huipennusosakin jää pahasti kahden ensimmäisen Nälkäpeli -leffan jalkoihin. Elokuvassa yritetään luoda uusi Nälkäpeli sillä, että jotenkin mysteerisesti pelintekijät ovat yhtäkkiä kyenneet täyttämään Capitolin ansoilla, jotka aiheuttavat päänvaivaa hyökkääville kapinallisille. Ainoa selitys, minkä leffa antaa sille, että kokonainen kaupunki on hetkessä muutettu surmanloukuksi, on tulevaisuuden siisti teknologia. Katsojan täytyy vain hyväksyä, että tähän on pystytty, sillä muuten leffan viihdyttävistä puolista on vaikea nauttia.
Vaikka nämä ansoitukset tekevätkin elokuvasta edellistä osaa viihdyttävämmän, saavat ne leffan tuntumaan videopelimäiseltä tasohyppelyltä. Yksi ansa on yksi taso, mikä hahmojen eli pelaajien täytyy päästä läpi, jotta pääsee seuraavalle, hieman vaativammalle tasolle. Aluksi täytyy selvitä yksinkertaisista liekinheittimistä ja konetuliaseista, mutta kun pelissä pääsee pidemmälle, muuttuvat vastukset paljon vaarallisemmiksi. Esimerkiksi kohtaus synkissä tunneleissa, missä kapinallisten kimppuun hyökätään, on jännittävyytensä ansiosta leffan paras toimintajakso. Kuitenkin sen sijaan, että peli etenisi viimeiselle tasolle, missä vastaan tulee se kaikista pahin vastustaja, tasohyppelymeininki vain katkeaa kuin seinään ja niin katkeaa myös leffan viihdyttävyys. Elokuva nostattaa hyvin tunnelmaansa eri ansakohtausten kautta ja katsojana jännittää, pääseekö Katniss toteuttamaan suunnitelmansa, mutta sitten koko nostatus unohdetaan ja koko homma ratkaistaan todella tylsällä tavalla. Ärsyttävintä tässä on, ettei Katnissin ja kapinallisjoukon seikkailuilla ansoitetussa Capitolissa ole mitään merkitystä lopputuloksen kannalta. He olisivat voineet jäädä tukikohtaan ja leffa päättyisi täysin samalla tavalla. Näin elokuva johtaa katsojia pahasti harhaan, eikä todellakaan hyvällä tavalla.
Sen lisäksi, että Panemin kohtalo ratkaistaan ihan liian helposti, on leffaa vielä jäljellä noin puoli tuntia... miksi?! Loppupäässä filmi palaa siihen samaan pitkäveteisyyteen kuin Matkijanärhi, osa 1. Siitä löytyy pari mainiota kohtausta, mutta suurimmaksi osaksi loppua on vain venytetty täysin turhaan. Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluussa(The Lord of the Rings: The Return of the King -2003) pitkä loppu tarkoitti sitä, että katsojille näytetään, mihin sen sarjan maailma oli menossa ja mitä rakkaille hahmoille lopulta tapahtuu. Matkijanärhi, osa 2:n loppu sen sijaan käyttää aikaa siihen, että hahmot käyvät laiskoja keskusteluja ja ihan vain laahustavat hitaasti ympäriinsä. Itse ainakin olisin kovasti halunnut tietää, mitä esimerkiksi Caesarille käy, sillä Tucci teki hahmosta niin pidettävän. Näistä asioista ei kuitenkaan voi syyttää tekijöitä, vaan kirjailija Suzanne Collinsia. Kirjan lukeneena tiedän, että se on ihan samalla lailla pitkäveteinen ja antiklimaattinen päätösosa hienosti alkaneelle sarjalle. Jos Collinsin kirja olisi parempi ja mielenkiintoisempi, olisivat nämä kaksi leffaakin. Elokuvantekijöitä voi vain syyttää siitä, että he päättivät jakaa tylsän kirjan kahtia, jolloin elokuvat ovat täynnä tarpeetonta täytettä. Yhtenä leffana Matkijanärhi olisi varmasti parempi, vaikka se sisältäisi silti samoja ongelmia.
Kaikesta tästä huolimatta Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 ei ole kuitenkaan huono elokuva. Ei se ole heikkokaan kuten Osa 1, vaan tiettyjen hyvien puoliensa ansiosta se nousee ihan kelpo seikkailuksi. Viihdyttävien toimintakohtausten lisäksi elokuva esittelee erinomaisen kysymyksen siitä, onko olemassa rajaa, minkä ylittäessä kapinaliitto muuttuu samanlaiseksi kuin vastustajansa Capitol? Mitä jos tarinan sankarit eivät olekaan yhtään sen parempia kuin vihollisensa? Yhdessä kohtaa kapinan johtajat pohtivat, että jos he voittavat taiston, pitäisikö heidän järjestää Capitolin lapsista koostuva Nälkäpeli kostoksi, jolloin he muuttuisivat yhtä pahoiksi kuin Capitol. Tämä kysymys johtaa erittäin mielenkiintoiseen loppuratkaisuun, mutta siitä huolimatta leffa on kuitenkin pettymys, kun miettii, miten hyvää tarinan ja panosten rakentamista kaksi ensimmäistä Nälkäpeliä tekivät. Enkä enää ihmettele yhtään, miksen ole aikoihin katsonut näitä elokuvia uudestaan. Siinä, missä Nälkäpeli ja Vihan liekit saivat katsojan haluamaan lisää, ei kumpikaan Matkijanärhi-leffoista synnytä halua palata takaisin sarjan pariin. Ehdin jo innoissani pohtia lukevani kirjat uudestaan ja katsovani Blu-ray -julkaisujen sisältämät usean tunnin dokumentit leffojen teosta, mutta tämän uneliaasti päättyvän elokuvan jälkeen kadotin jälleen mielenkiintoni sarjaa kohtaan.
Elokuvan ohjauksesta vastaa kahden edellisen osan tavoin Francis Lawrence. Hän onnistuu luomaan hyvää tunnelmaa, muttei edes hänkään löydä kunnon syitä jakaa tarina kahtia. Tämän lisäksi kun käsikirjoitusta on ollut työstämässä edellisen osan kirjoittajakaksikko Danny Strong ja Peter Craig, on lopputulos tietty täynnä täytekohtauksia, jotta leffa kestäisi vaaditut kaksi tuntia. Leikkauksessa leffaa saisi helposti tiivistettyä parillakin kymmenellä minuutilla. Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 on kuitenkin taidokkaasti kuvattu, hienosti lavastettu, hyvin puvustettu ja yhtä Tigris-hahmoa (Eugenie Bondurant) lukuunottamatta mainiosti maskeerattu. Visuaaliset tehosteet ovat sarjan parhaimmistoa, minkä lisäksi leffan äänimaailma on oivallisesti rakennettu. Etenkin synkkien tunnelien jännittävät ääniefektit ovat hyvin toteutetut. Siellä myös valaisu on parhaimmillaan. Musiikista vastaa jälleen James Newton Howard, jonka sävellykset sopivat leffaan, mutteivät jää millään lailla mieleen.
Yhteenveto: Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 on edellistä osaa parempi ja viihdyttävämpi teos, mutta on silti pettymys sarjan alkupään tekemän nostatuksen jälkeen. Asiat tuntuvat ratkeavan liian helposti, eikä viimeinen puolituntinen tunnu kaikessa tyhjäkäynnissään tarpeeksi eeppiseltä lopetukselta sarjalle. Leffasta löytyy onneksi pitkä videopelimäinen osio, jossa hahmot seikkailevat Capitolissa jännittävien ansojen keskellä. Onkin harmi, että myös tämä onnistutaan melkein pilaamaan, kun koko seikkailulla ei ole osaa lopputuloksen kannalta. Filmistä saisi helposti leikattua pitkiä pätkiä pois, jolloin kokonaisuus tuntuisi paremmalta paketilta. Hemsworthia lukuunottamatta näyttelijät tekevät hyvää työtä sen kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa. On suuri sääli, että ohjaaja Francis Lawrence vaikutti kadottaneensa sen innostuksen sarjaa kohtaan, mikä häneltä löytyi Nälkäpeli - Vihan liekkien aikana. Jos innostuit sarjan edellisistä osista, niin kannattaa katsoa myös Matkijanärhi, osa 2, tosin sillä varoituksella, että huipennus voi helposti tuottaa pettymyksen. Ei leffa huono ole, mutta Suzanne Collinsin aloittama tarina olisi ansainnut selkeästi paremman lopun. Huomattavan parannuksen olisi tehnyt jo se, jos Collinsin kirjaa ei olisi koskaan jaettu kahdeksi elokuvaksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Hunger Games: Mockingjay - Part 2, 2015, Lionsgate, Color Force, Studio Babelsberg
Ohjaus: Francis Lawrence Pääosissa: Jennifer Lawrence, Liam Hemsworth, Julianne Moore, Philip Seymour Hoffman, Woody Harrelson, Jeffrey Wright, Elizabeth Banks, Mahershala Ali, Willow Shields, Donald Sutherland, Sam Claflin, Josh Hutcherson, Stanley Tucci, Natalie Dormer, Wes Chatham, Elden Henson ja Paula Malcomson Genre: toiminta, jännitys, scifi Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia Ikäraja: 12
Suzanne Collinsin hittikirjasarjaan perustuvat elokuvat Nälkäpeli (The Hunger Games - 2012) ja Nälkäpeli - Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire - 2013) olivat suuria menestyksiä, joten myös kirjasarjan päätösosa päätettiin filmatisoida. Tekijöille ei kuitenkaan riittänyt tehdä elokuvatrilogiaa, joten he päättivät jakaa viimeisen kirjan kahdeksi elokuvaksi, samalla tavalla miten Harry Potter ja kuoleman varjelukset ja Twilight - Aamunkoi jaettiin kahtia. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2013 ja lopulta Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 ilmestyi marraskuussa 2014. Elokuva ei kuitenkaan saanut yhtä positiivista vastaanottoa kuin edeltäjänsä, eikä ollut yhtä menestynyt kuin Vihan liekit. Vaikka kävin katsomassa sarjan aiemmat osat heti ensi-illoissa, en käynyt katsomassa Matkijanärhi, osa 1:ä lainkaan teattereissa. Olin vasta keväällä 2014 saanut "Matkijanärhi"-kirjan ("Mockingjay" - 2010) käsiini ja minulla kesti pitkälti yli kuukausi lukea se, sillä kirja oli mielestäni niin kauhean tylsä. Tämän takia innostukseni sarjaa kohtaan alkoi kadota ja ajattelin, että katson leffan ihan sujuvasti vasta vuokralta. Ja niin myös teinkin, enkä pitänyt elokuvaa kovin ihmeellisenä. Ostin sen silti, jotta elokuvasarja olisi kokonaisena hyllyssäni, mutten ole koskaan katsonut leffaa uudelleen. Parin viime vuoden aikana olen kuitenkin pohtinut sarjan uudelleenkatselua, mutten jostain syystä ole saanut sitä aikaiseksi. Vasta kesällä 2018 katsoin vihdoin ensimmäisen Nälkäpelin ja koska se oli parempi kuin muistin, katsoin Vihan liekit heti seuraavana päivänä. Ja koska se oli mielestäni aivan mahtava filmi, katsoin Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1:n sitä seuraavana aamuna.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Nälkäpeli ja Nälkäpeli - Vihan liekit!
Katniss Everdeen auttaa vyöhyke 13:n kapinallisia valmistautumaan sotaan Capitolia vastaan. Pelastaakseen Peetan presidentti Snow'n kynsistä, Katnissistä täytyy tulla kapinaliiton keulakuva, Matkijanärhi.
Pääroolissa Katnissina nähdään tietty Jennifer Lawrence, joka on jälleen oivallinen roolissaan. Lawrence tuo hahmon tunteet hienosti esille, mutta harmillisesti hahmona Katniss on muuttunut hieman tylsempään suuntaan. Kapinalliset yrittävät tehdä Katnissista sankarin, joka innostaisi vyöhykkeitä nousemaan Capitolia vastaan, mutta Katniss itse ei ole erityisen kiinnostunut Panemin tilanteesta. Sen sijaan hän kyselee ihan koko ajan Peetan perään, jonka Capitol on vanginnut. Ja kun sanon "koko ajan", niin myös tarkoitan sitä. Elokuvassa ei taida olla ainuttakaan kohtausta, jossa Katniss ei alkaisi puhua Peetasta ja jossain kohtaa tämä käy vain hyvin rasittavaksi. Josh Hutchersonin esittämää Peetaa ei paljoa nähdä elokuvan aikana; lähinnä hän esiintyy Capitolin televisiolähetyksissä mustamaalaamassa Katnissia. Hahmoa viedään uuteen suuntaan, mitä en paljasta, mutta sanonpahan vain, etten pidä siitä, koska se ei saa katsojaa pitämään Peetasta. Siksi ärsyttääkin vielä enemmän, kun Katniss ei keksi muita puheenaiheita. Hutcherson tekee parhaansa sen kanssa, mitä rooli hänelle tällä kertaa tarjoaa. Kun Peeta on poissa näkyvistä, Liam Hemsworthin näyttelemää Galea nostetaan enemmän esille. Voi miksi, kun hänen hahmonsa on niin kamalan pitkästyttävä? Tällä kertaa mukana ei ole edes perinteistä kolmiodraamaa, vaan hahmo vain roikkuu mukana. Kyllä Gale pääsee pari kertaa toimintaan mukaan, mutta hahmona hän on täysin mitäänsanomaton, minkä lisäksi Hemsworth on yhä todella pökkelö roolissaan. Pääpaha presidentti Snow'ta näyttelevää Donald Sutherlandia ei kuitenkaan voi tönkköydestä syyttää. Sutherland on joka kerta vain häijympi ja julmempi pahan diktaattorin roolissa, ja tässä leffassa presidentti Snow osoittaa entistäkin paremmin säälimättömyytensä. Hahmosta myös opitaan hieman uusia asioita, mikä tekee hänestä kiinnostavamman vastustajan.
Katnissin, Peetan, Galen ja presidentti Snow'n lisäksi leffassa nähdään tietty paljon muitakin tuttuja hahmoja. Elokuvan ehdoton valopilkku on Elizabeth Banksin näyttelemä muotitajuton Effie, joka tarjoaa muutamia hauskoja kohtauksia synkkyyden keskellä. Effie joutui jättämään Capitolin taakseen ja muuttamaan kapinaliiton tiloihin maan alaiseen tukikohtaan, ja onkin hupaisaa kuunnella, kuinka hän kritisoi, ettei kenelläkään ole tyyli- tai sisustustajua. Mahtavan Woody Harrelsonin esittämä Haymitch jää harmillisen pahasti muiden varjoon, minkä lisäksi myös Stanley Tuccin tv-persoona Caesarin energiatasoa on laskettu. Heidän sijaan edellisessä osassa esitellyt tekniikkanero Beetee (mainio Jeffrey Wright) ja kapinaliiton toinen johtaja Plutarch Heavensbee (Philip Seymour Hoffman) saavat paljon ruutuaikaa. Hoffman kuoli kuvausten aikana huumeiden yliannostukseen ja elokuva onkin omistettu hänen muistolleen. Edellisessä osassa esitelty Finnick (Sam Claflin) joutuu tyytymään erittäin pieneen osaan, mutta Katnissin sisko Prim (Willow Shields) pääsee paremmin esille kuin ennen. Tyttöjen äiti (Paula Malcomson) on kuitenkin yhtä unohdettava hahmo kuin aiemmin. Sen sijaan, että filmi hyödyntäisi tuttuja hahmoja paremmin, se esittelee ison liudan uusia henkilöitä; tärkeimpänä heistä Julianne Mooren näyttelemän kapinaliiton johtajan, presidentti Coinin. Vaikka hahmo johtaa sorrettuja vastarintaan, en silti pidä Coinista lähes lainkaan. Ensinnäkin Moore tekee hahmosta hyvin epämiellyttävän tuntuisen, minkä lisäksi en pidä siitä, että hahmon titteli on "presidentti". Tähän mennessä sarjassa on ollut vain yksi presidentti ja hän on koko tarinan suurin paha, jolloin on vaikea luottaa uuteen hahmoon, joka käyttää samaa arvonimeä. Mielestäni presidentti Coinin taustoja pitäisi avata leffassa, sillä tällaisenaan hän tuntuu vain astuvan tarinaan täysin puskista. Muita uusia hahmoja ovat mm. kapinaliiton eversti Boggs (Moonlightista, 2016, Oscarin napannut Mahershala Ali), jonka ainoa tehtävä tuntuu olevan viedä Katnissia paikasta toiseen, sekä kuvaustiimi, joka työstää Matkijanärhestä propagandafilmejä kapinaliitolle. Tiimiin ihan kuuluu ohjaaja (Natalie Dormer), tämän assistentti (Evan Ross), sekä kaksi kuvaajaa (Wes Chatham ja Elden Henson). Hensonin Pollux-hahmon kautta elokuvissa esitellään vihdoin avoxit, eli rikkomuksia tehneet henkilöt, joilta Capitol leikkasi kielen irti ja teki heistä orjia.
"Harry Potter ja kuoleman varjelukset" -kirjan ("Harry Potter and the Deathly Hallows" - 2007) jakamisen kahteen elokuvaan ymmärsi täysin, sillä kyseessä on lähes 900-sivuinen teos, mikä sisältää niin paljon tietoa, jolla sarjan eri langat kudotaan yhteen, ettei niitä voinut jättää pois. Twilight-kirjasarjan päätösosan "Aamunkoin" ("Breaking Dawn" - 2008) jakaminen oli kyseenalaisempi päätös, sillä pituudestaan huolimatta kirja ei ole kovin sisältörikas. Vielä kyseenalaisempaa oli kuitenkin jakaa "Matkijanärhi"-kirja kahtia. Ensinnäkin kyseessä on kirjasarjan lyhyin teos (hieman yli 300 sivua) ja toiseksi lopputulos ei tunnu kunnon elokuvalta, vaan pelkältä lämmittelyltä sarjan päätösosaa varten. Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1 -leffa (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1 - 2010) sisälsi myös lämmittelyä, mutta siinä oli selkeämpi tarina, mikä sisälsi hyvin kerrotun alun, keskikohdan ja lopun. Kaikista heikkouksistaan huolimatta myös Twilight - Aamunkoi, osa 1 (The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 1 - 2011) onnistui olemaan edes jollain tapaa oma leffansa ja siitäkin löytyi selkeästi alku, keskikohta ja loppuhuipennus. Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 sisältää alun, minkä jälkeen nähdään kohtauksia vajaan parin tunnin edestä ja sitten elokuva päättyy. Tämä filmi ei tunnu niinkään elokuvalta, vaan pikemminkin ylipitkältä trailerilta seuraavasta osasta.
Kahden aiemman Nälkäpeli -elokuvan jälkeen Matkijanärhi, osa 1 on suuri pettymys. Jo edellinen osa, Nälkäpeli - Vihan liekit pohjusti, että seuraavaksi on tulossa sota ja tässä junnataan kaksi tuntia paikoillaan samassa tilanteessa. Elokuva vain pohjustaa ja pohjustaa tulevia tapahtumia, mutta unohtaa siinä samalla olla oma kiinnostava tarinansa. Leffa on täynnä tarpeettomia hetkiä, jotka eivät vie tarinaa eteenpäin, eivätkä edes syvennä hahmoja. Henkilöt käyvät yhä vain samoja keskusteluja uudestaan, sillä kirjasta ei riitä materiaalia täyttämään kahta kahden tunnin elokuvaa. Filmissä ei usein tunnu tapahtuvan mitään kiinnostavaa, etenkään niiden hahmojen kanssa, joille on annettu nimet. Kaikkein kiinnostavimmat kohdat ovatkin niitä, joissa nimettömät vyöhykkeiden asukkaat aiheuttavat vahinkoa Capitolin joukoille. Ne ovat leffan parasta antia, mutta vaikka ne ovat hyviä kohtauksia, onhan se todella surullista, että ne eivät sisällä lainkaan tuttuja hahmoja. Ja vaikka mukana on pari kohtaa, joissa ammuskellaan, ei leffassa ole läheskään niin paljoa toimintaa, jotta kokonaisuudesta löytyisi jännitettä. Sen sijaan, että Katniss ja kumppanit lähtisivät taisteluun, he vain kuvaavat propagandavideoita eri vyöhykkeiden raunioissa ja surevat ja kauhistelevat Capitolin toimia. He myös kuvaavat yhdessä kohtauksessa studiolla, mikä nosti itselleni hymyn huulille, koska se tuntui lähinnä siltä kuin Jennifer Lawrence olisi koe-esiintynyt Katnissin rooliin todella kömpelösti.
Ei Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 kuitenkaan huono ole - se on lähinnä vain tarpeetonta tarinan venyttämistä. Mukana on tosiaan hyviä kohtauksia ja hyvää näyttelemistä, mitkä nostavat lopputuloksen todella keskinkertaiseksi. Jos Nälkäpeli olisikin televisiosarja, olisi Matkijanärhi, osa 1 oikein mainio jakso. Mutta kun tämä televisiosarjan jakso yrittää esittää elokuvaa, ei homma vain toimi, etenkään kun se tuntuu paikoitellen niin innottomasti tehdyltä, että katsojana haluaisi vain siirtyä seuraavaan osaan. Innottomuus myös viestii sitä, etteivät tekijätkään olisi halunneet jakaa lyhyttä kirjaa kahtia, vaan tämä tapahtui rahanahneen studion määräyksestä. Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 onkin olemassa vain ja ainoastaan ryöstääkseen rahaa hyväuskoisten fanien lompakoista.
Mitä ihmettä tapahtui ohjaaja Francis Lawrencelle? Hän teki niin hienoa työtä Nälkäpeli - Vihan liekkien kanssa, että on vaikea ymmärtää, miksi Lawrence ei ole saanut luotua kunnon tunnetta peliin tällä kertaa. Peter Craigin ja Danny Strongin käsikirjoitus on tosin niin väkisin väännetty, ettei ihme, että Lawrence ei löytänyt siitä paljoa iloa. Leikkauksessa leffaa olisi pitänyt ymmärtää tiivistää, jotta sen hetkittäinen pitkäveteisyys laskisi minimiin. Visuaalisesti Matkijanärhi, osa 1 on kuitenkin tyylikäs. Elokuva on mainiosti kuvattu, minkä lisäksi tuhoutuneiden vyöhykkeiden rauniot ovat upeasti lavastetut. Maskeeraajat ovat tehneet oivaa työtä etenkin Peetan kanssa, mutta puvustajat eivät ole päässeet leikittelemään samalla tavalla kuin edellisten osien kanssa, sillä Capitolin räikeästi pukeutuvaa väkeä ei nähdä lähes ollenkaan. Visuaaliset tehosteet ovat oivasti toteutetut, minkä lisäksi leffan äänimaailma on hyvin rakennettu. Säveltäjä James Newton Howard ei kuitenkaan ole saanut aikaiseksi mitään muistettavaa. Elokuvan jälkeen päähän jää lähinnä soimaan Katnissin hyräilemä "The Hanging Tree" -laulu.
Yhteenveto:Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 on suuri pettymys sarjan edellisten osien jälkeen. Collinsin kirjan jakaminen kahdeksi elokuvaksi oli todella kehno päätös, eikä filmistä tunnu löytyvän minkäänlaista tarinaa kerrottavakseen. Leffa on vain jatkuvaa pohjustusta, mikä ei johda tässä elokuvassa mihinkään. Kyseessä on täysin rahastuksen takia tehty väliosa, mistä löytyy iso kasa tarpeettomia ja pitkäveteisiä kohtauksia. Käsikirjoitus on hyvin innoton, eikä ohjaaja Francis Lawrencea ole jaksanut kiinnostaa elokuvan teko. Näyttelijät tekevät ihan hyvää työtä sen kanssa, mitä heille on annettu, mutta valitettavasti paljon mielenkiintoisemmat tapahtumat on tarjottu nimettömille vyöhykkeiden kapinajoukoille, jotka tarjoavat edes vähän toimintaa muuten jännityksettömään tekeleeseen. Lopputulos tuntuu lähinnä televisiosarjan jaksolta ja silloinkin liian pitkältä. Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 on hyvin keskinkertainen elokuva, eikä sitä voi suositella kenellekään muille kuin edellisten osien faneille. Yksittäisenä teoksena sillä ei ole mitään tarjottavaa. Onkin harmi, että siinä esitellään muutamia tärkeitä hahmoja ja juonikuvioita, jolloin sitä ei voi vain hypätä yli ja siirtyä paljon kiinnostavampaan Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2:een...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Hunger Games: Mockingjay - Part 1, 2014, Lionsgate, Color Force
