Arvostelu: Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook - 2012)

UNELMIEN PELIKIRJA

SILVER LININGS PLAYBOOK

Ohjaus: David O. Russell

Pääosissa: Bradley Cooper, Jennifer Lawrence, Robert De Niro, Jacki Weaver, Anupam Kher, Chris Tucker, John Ortiz, Julia Stiles, Shea Whigham, Dash Mihok ja Brea Bee

Genre: draama, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 12

Silver Linings Playbook, eli suomalaisittain Unelmien pelikirja perustuu Matthew Quickin samannimiseen kirjaan vuodelta 2008. The Weinstein Company hankki kirjan elokuvaoikeudet ja David O. Russell pestattiin käsikirjoittamaan ja ohjaamaan elokuva. Kun päätähdet oli pitkän prosessin jälkeen vihdoin roolitettu, kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Unelmien pelikirja sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 8. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti ja voitti kriitikot puolelleen. Elokuva sai mm. kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komediaelokuva, miespääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti myös parhaan naispääosan palkinnon. Itse näin Unelmien pelikirjan muutamaa vuotta myöhemmin Netflixistä ja pidin sitä kelpo leffana. Olen ostanut sen hyllyyni Blu-rayna, mutta ole katsonut sitä toistamiseen. Kuitenkin kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriönsä vuoksi hoidettavana ollut Patrick Solitano vapautuu psykiatrisesta sairaalasta. Pat päättää pistää elämänsä takaisin raiteilleen ja voittaa takaisin vaimonsa Nikin sydämen. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Pat tapaa omia ongelmiaan selvittelevän Tiffanyn.

Unelmien pelikirjan ilmestymisen aikaan lähinnä Kauhea kankkunen -komediasta (The Hangover - 2009) tunnettu Bradley Cooper nähdään Pat Solitanona, joka oli joutunut psykiatriseen sairaalaan, löydettyään vaimonsa Nikin (Brea Bee) suihkusta toisen miehen kanssa ja hakattuaan miehen sairaalakuntoon. Kahdeksan kuukauden hoidon jälkeen Pat vapautuu ja yrittää keksiä keinon saadakseen Nikin takaisin, siitä huolimatta, että Nikki oli hankkinut hänelle lähestymiskiellon. Mielialahäiriönsä vuoksi Pat ei ole henkilö helpoimmasta päästä, vaan hänen on jatkuvasti vaikea sensuroida puhettaan, ottaa muiden tunteita huomioon tai hallita äkkipikaisuuttaan. Cooper tulkitsee moniulotteista hahmoaan vaikuttavasti, näyttäen ensi kertaa omaavansa todellisia lahjoja näyttelijänä. Hän eläytyy ihailtavasti rooliinsa ja hänen saamansa palkintoehdokkuudet olivat täysin ansaittuja.

     Pelkkiin ehdokkuuksiin tyytymisen sijaan Jennifer Lawrence onnistui voittamaan parhaan naispääosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot roolistaan Tiffanyna, joka sekoittuu mukaan Patin elämään, tämän vapauduttua sairaalasta. Lawrence oli vasta kuukausia ennen Unelmien pelikirjan ilmestymistä noussut maailmankuuluksi tähdeksi Nälkäpelin (The Hunger Games - 2012) myötä. Hän osoittikin samana vuonna pystyvänsä niin nuortenseikkailun sankariksi kuin ns. varteenotettavampaan draamarooliin Tiffanynä, jolla on omat ongelmansa selvitettävänään. Cooperin tavoin Lawrencekin tekee vahvan suorituksen ja mikä parasta, Cooperin ja Lawrencen kemiat kohtaavat täydellisesti.

Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Robert De Niro ja Jacki Weaver Patin vanhempina, Shea Whigham Patin Jake-veljenä, Chris Tucker Patin Danny-kaverina sairaalasta, John Ortiz Patin ystävänä Ronniena ja Julia Stiles tämän Veronica-vaimona, sekä Anupam Kher Patin terapeuttina. Läpikotaisin näyttelijävalinnat ovat erinomaisia. Oscar-ehdokkaat Weaver ja De Niro säihkyvät huolestuneiden vanhempien osassa. Nykyään vuodesta toiseen samaa juron papparaisen osaa vetävä De Niro on huomattavasti energisempi kuin yleensä ja tarjoaa kenties parhaan suorituksensa ainakin kymmeneen vuoteen.

Uudelleenkatselu teki kyllä hyvää Unelmien pelikirjan kohdalla. Vaikka pidin elokuvasta ensimmäisellä katselukerralla, nyt pidin siitä todella paljon. Kyseessä on loistokkaasti tehty romanttinen draamakomedia, jossa aika lailla kaikki palaset loksahtelevat sujuvasti paikoilleen. Erinomaisten näyttelijöiden lisäksi täytyy kehua suuresti myös David O. Russellin työtä niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. Hän on saanut rakennettua kertomuksen, joka osaa vakavoita oikeissa kohtauksissa ja tarjota riipaisevaa draamaa, mutta joka osaa myös pitää hauskaa ja tarjota paljon lystikkäitä hetkiä. Russellin työstämä dialogi on läpikotaisin upeaa ja nasevaa, jolloin pidempiäkin keskusteluja on kiehtovaa seurata, puhuivat hahmot mistä tahansa. Kun Russellin teksti ja ohjaus ovat näin väkevää, ei ihme, että näyttelijät todella antavat kaikkensa.

Vaikka tietyt puolet tarinasta ovatkin arvattavissa, eikä loppuratkaisu varmaan tule kenellekään yllätyksenä, Unelmien pelikirja onnistuu imaisemaan katsojan niin hyvin tarinaansa, ettei tällainen edes häiritse ja lopputulosta jopa odottaa jännittäen. Sitä ennen on kuitenkin luvassa erilaisia koukkuja ja käänteitä, erityisesti kun kertomuksen kaksi päähahmoa ovat häiriöidensä takia jatkuvasti räjähdysalttiita. Räjähdykset johtavat niin hauskoihin kuin myös pysäyttävän dramaattisiin kohtauksiin. Konfliktit ovat esimerkillisesti kehiteltyjä, mikä vain vahvistaa draamaa. Filmin romanttinen puoli on onnistuttu luomaan hyvin omaperäisesti, eikä se koskaan äidy siirappiseksi. Kun hahmojen matkaan uppoutuu näinkin vahvasti, tunnepuoli alkaa vaikuttamaan syvemmin ja huipennuksen tanssinumero herättää herkästi kannustushuutoja ja oman tanssijalan vipattamista.

Elokuvan tekninen toteutus on myös taiturimaista ja erityisesti hallitusti hektinen kameratyöskentely kuvastaa hienosti päähenkilön mielentiloja. Pitkät, ympäri asuntoa kulkevat ja eri hahmoihin keskittyvät otokset on leikattu yhteen tyylikkäästi. Editoinnin lisäksi kuvausta tukee mainio valaisu. Lavasteet ja asut ovat myös oivalliset. Vuosien varrella olin unohtanut suurimman osan elokuvan tapahtumista, mutta mieleeni oli vahvasti jäänyt kuva Bradley Cooperista hölkkäämässä jätesäkki yllään. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja niin Danny Elfmanin säveltämät musiikit kuin leffassa käytetyt eri artistien ja yhtyeiden kappaleet tukevat tarinaa ja tunnelmaa.

Yhteenveto: Unelmien pelikirja on vahva draamakomedia, joka tarjoaa erinomaisia näyttelijäsuorituksia. Bradley Cooper ja Jennifer Lawrence loistavat pääosissa, tulkiten vaikuttavasti hahmojaan. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä Robert De Niron ja Jacki Weaverin johdolla. David O. Russell onnistuu taidokkaasti niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. Hänen tekstinsä on ytimekäs ja varsinkin dialogi on mukaansatempaavan nasevaa. Hänen ohjauksessaan näyttelijät pistävät parastaan ja hän pitää tunnelmaa korkealla. Russell taitaa niin dramaattiset ja vakavat hetket kuin myös hauskat jutut. Hänen työstämänsä romanssi on kummallinen, eikä lainkaan siirappinen. Tarina on toisaalta ennalta-arvattava, mutta samalla silti koukuttava ja jopa hieman jännittävä. Loppuhuipennus pitää katsojaa erityisesti otteessaan. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on onnistunut ja huolellisesti työstetty kuvaus korostaa päähenkilön mielensisäistä myllerrystä. Suosittelenkin Unelmien pelikirjan katsomista draamakomedioiden ystäville, oli se jäänyt näkemättä tai oli sen nähnyt jo useaankin otteeseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Silver Linings Playbook, 2012, The Weinstein Company

Arvostelu: The Big Sick (2017)

THE BIG SICK (2017)

Ohjaus: Michael Showalter

Pääosissa: Kumail Nanjiani, Zoe Kazan, Holly Hunter, Ray Romano, Anupam Kher, Zenobia Shroff, Adeel Akhtar, Bo Burnham, Aidy Bryant ja Kurt Braunohler

Genre: draama, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 7

The Big Sick perustuu Kumail Nanjianin ja Emily V. Gordonin parisuhteen alkuvaiheisiin. Elokuvan idea lähti liikkeelle vuonna 2012, kun komedialeffojen tekijä Judd Apatow tapasi Nanjianin ja he alkoivat keskustella suhteen muokkaamisesta käsikirjoitukseksi. Nanjiani ja Gordon itse työstivät käsikirjoituksen, jonka Michael Showalter halusi ohjata. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja The Big Sick sai ensi-iltansa tammikuussa 2017 Sundancen elokuvajuhlilla. Leffaa näytettiin parissa muussakin tapahtumassa, kunnes se levitettiin elokuvateattereihin kesällä. Suomeen se saapuu vasta nyt. Elokuva on saanut paljon kehuja ja sillä on huikeat 98% Rotten Tomatoes -sivulla, mikä herättää tietty paljon huomiota. Jos kehuja ei olisi tullut, uskoisin, että The Big Sick olisi saapunut Suomeen suoraan myyntiin ja vuokralle. Minunkin huomioni heräsi, kun huomasin, kuinka positiivisen vastaanoton filmi oli saanut ja aloin tutkia, milloin se saapuisi Suomeen. Harmi vain, etten ehtinyt nähdä leffaa sen ensimmäisessä lehdistönäytöksessä, jolloin jouduin odottamaan melkein ensi-iltaan asti, että näin sen. Toiveikkaana menin katsomaan The Big Sickin (jonka näytös oli välittömästi Victoria & Abdulin, 2017, jälkeen) ja pakko sanoa, että olihan se hyvä!

Stand up -koomikko Kumail tapaa eräänä iltana unelmiensa tytön, Emilyn ja he rakastuvat. Mutta miten käy, kun Emily on valkoinen ja Kumailin muslimivanhemmat yrittävät pakottaa poikansa naimisiin pakistanilaisen kanssa?

Pakistanilaista koomikko Kumailia näyttelee Kumail Nanjiani itse ja vaikka Nanjiani ei olekaan mitä parhain näyttelijä, hän sopii rooliin tietty täydellisesti, sillä kuka muu voisi esittää häntä paremmin kuin hän itse? Nanjianin olemus on välillä hieman laiska, mutta hänestä löytyy silti tarpeeksi energiaa pääosaan, minkä lisäksi hän on todella pidettävä heppu, jolloin hänen tarinaansa katsoo mielellään. Vaikka Kumailin stand up -ura näyttää hänet pienenä julkkiksena, hänen uransa Uber-kuskina ja hänen suhteensa syvästi uskovaiseen perheeseensä palauttavat hänet hyvin maan pinnalle, jolloin hän tuntuu ihan normaalilta tyypiltä. Kumaililla on paljon ongelmia, jotka hänen täytyy saada selvitettyä leffan aikana, sillä muuten ei parisuhteesta tule mitään. Mutta jos parisuhteesta tulee jotain, Kumail saattaa menettää välit vanhempiinsa...
     Emilyä ei valitettavasti näyttele Emily V. Gordon, vaan Zoe Kazan ja hahmon nimi on muutettu Emily Gardneriksi. Olisi hauska tietää, miksei Gordon halunnut kameran eteen ja kuinka vaikeaa Nanjianille oli näytellä omaa parisuhdettaan jonkun toisen kanssa? Hyvin homma näyttää luonnistuvan ja Kazan on mainio. Parissa kohtaa Emily on hieman rasittava tapaus, mutta suurimmaksi osaksi hän on sympaattinen. Kazanin ja Nanjianin välille on syntynyt oivallista kemiaa, jolloin heidän romanssinsa tuntuu uskottavalta.
     Kumailin perheeseen kuuluvat Azmat-isä (Anupam Kher) ja Sharmeen-äiti (Zenobia Shroff), sekä heidän toinen poikansa Naveed (Adeel Akhtar), jolla on tyttöystävä nimeltä Fatima (Shenaz Treasury). Azmat ja Sharmeen eivät ole lainkaan tyytyväisiä Kumailin uravalintoihin ja usein moittivatkin häntä siitä, ettei hän ole kuten hieno Naveed, joka on erittäin tyytyväinen asemaansa lempilapsena. Naveed on kuitenkin rennompi kuin vanhempansa ja toivoo Kumailin toimivan vanhempansa tahdon mukaisesti vain, jotta Kumaililla olisi helpompaa. Vaikka Azmat ja Sharmeen ovat hieman epämiellyttäviä, halutessaan poikansa toimivan juuri tietyillä tavoilla, löytyy heistä myös huumoria, etenkin äidistä, joka jatkuvasti esittelee Kumailille pakistanilaistyttöjä, jotka "vain sattuivat tupsahtamaan kylään". Näyttelijät ovat oivia rooleissaan.
     Emilyn vanhemmat taas ovat Beth-äiti (Holly Hunter) ja Terry-isä (Ice Agen, 2002-, Manu-mammutin ääni Ray Romano). Beth on tiukkana naisena täysin selvästi perheen pää ja Terry on ollut jo pitkään tossun alla. Välillä Terry uskaltaa tuoda omia mielipiteitään esille, jonka ansiosta myös heidän suhdettaan on mielenkiintoista seurata. Kiinnostavuutta lisäävät myös Hunter ja Romano itse, jotka ovat erinomaiset valinnat osiinsa.
     Leffassa nähdään myös Bo Burnham, Aidy Bryant ja Kurt Braunohler Kumailin kavereina stand up-klubilta. Braunohlerin esittämä Chris on myös Kumailin kämppis. Stand up -kaveruksista löytyy huvittavia piirteitä, mutta hahmoina he jäävät todella ontoiksi ja tylsiksi.

The Big Sick yhdistää hauskat romanttiset komediat ja totiset draamat taidokkaasti erilaiseksi kokemukseksi, josta löytyy selkeitä piirteitä molemmista lajityypeistä. Yhdistelmä on niin taidokasta, ettei elokuva ole koskaan vain toista genreä, vaan siinä on kaiken aikaa mukana kumpaakin. Leffa nappaa heti mukaansa hauskalla aloituksella, eikä aikaakaan kun Kumail ja Emily jo tapaavat. Kumailin ongelmat tuodaan oivallisesti esille nopeasti, jolloin hahmon tuntee kunnolla jo ensimmäisen vartin aikana. Kaikilta muilta hän kuitenkin salaa asioita, mikä on tietty yksi ongelma lisää. Emilylle hän ei uskalla kertoa, millaisia hänen vanhempansa ovat ja vanhemmilleen hän ei uskalla kertoa tapailevansa valkoista naista. Tällaisia tarinoita on tietty olemisia useita, mutta The Big Sickissä on silti tarvittavaa raikkautta - ja ennen kaikkea sydäntä - jotta sitä katsoo erittäin mielellään. Nimen mukainen sairaus tuo perinteiseen tarinaan poikkeuksen ja se tarjoaa Kumailille hienon syyn todella miettiä asioita itsestään ja mitä hän oikeasti haluaa elämästään? Aluksi kun sairaus tuotiin mukaan tarinaan, elokuva alkoi mielestäni hidastella liikaa, jolloin se tuntui pitkäveteisen venytetyltä. Kuitenkin mitä pidemmälle tarina kulki, sitä enemmän aloin miettiä hitaamman temmon vertauskuvana sille, kuinka inhottavaa on odotella tietoa jonkun läheisen selviämisestä ja kuinka silloin minuutit tuntuvat tunneilta ja tunnit kokonaisilta päiviltä.

Vaikka elokuvasta löytyykin paljon huumoria, ei se ole kuitenkaan hulvaton. Hauskimmillaan filmi saa nauramaan ääneen, mutta mukana on myös paljon vitsejä, jotka saavat aikaan vain pienen hymähdyksen. Komediaa syntyy tietty Kumailin ja Emilyn kulttuurieroista, muttei täysin perinteisellä tavalla. Eri kulttuureja ei pilkata, vaan ne näytetään hyvin realistisina. Huumori syntyy siitä, että eri kulttuurien tavat ovat outoja eri ihmisille. Se toimii onneksi molemmin puolin, minkä lisäksi rasismiakin on suuntaan jos toiseen. Realismin tunnetta tuo myös esimerkiksi se, että Kumail ei veljensä kanssa suhtaudu ääliöiden terroristi-nimittelyyn syvästi loukkaantumalla, vaan he saattavat itsekin vitsailla asiasta tai sitten he näyttävät vain kyllästyneiltä, kuullessaan samat "vitsit" ties kuinka monetta kertaa. Yksi hauskimmista hetkistä on, kun Kumaililta kysytään, mitä hän oli mieltä WTC-iskuista ja hän vastaa pyöritellen silmiään, että se oli suuri tragedia... sillä terroristit menettivät silloin parhaita miehiään. Epämiellyttävät tilanteet ovat hauskoja, kun niihin ei itse joudu ja se on leffassa oivallettu. Mukana on myös syvällisempiä ajatuksia, joista paras on ehdottomasti se, kun Kumail kysyy vanhemmiltaan, miksi he tulivat Yhdysvaltoihin, jos he eivät voi omaksua uuden maan kulttuuria? The Big Sick naurattaa ja saa jopa liikuttumaan parissa kohtaa. Se on todella hyvä elokuva, vaikkakin hieman liian pitkä.

Leffan on ohjannut Michael Showalter, joka on tehnyt komediaa aiemmin ohjaajana, näyttelijänä, kirjoittajana ja tuottajana sekä elokuvien että televisiosarjojen parissa. Showalter oli minulle täysin tuntematon nimi ennen The Big Sickiä, mutta tämä leffa sai kiinnostumaan herran muusta tuotannosta. Käsikirjoittajana Kumail Nanjiani on onnistunut taidokkaasti vaimonsa Emily V. Gordonin kanssa. Olisi todella kiehtovaa tietää, paljonko he muuttivat tarinaa leffaa varten, vai onko se pääasiassa täysin kopioitu heidän elämästään? Filmi on hyvin kuvattu, mutta leikkauksessa olisi voinut tehdä pientä tiivistämistä. Musiikista vastaa Michael Andrews, mutta hänen työnsä ei pääse kertaakaan kunnolla esille, jotta sen muistaisi millään lailla elokuvan jälkeen.

Yhteenveto: The Big Sick on liikuttava ja romanttinen draamakomedia, joka on hieman liian pitkä, mutta silti todella hyvä. Vaikka sairausosuuden pituus selittyykin hienosti odottamisen tuskalla, saisi leffasta pätkittyä kymmenisen minuuttia pois. Elokuva yhdistää taidokkaasti perinteikkäät draaman ja komedian, ja yhdistää ne luontevalla ja ennen kaikkea raikkaalla tavalla. Mukana on paljon sydäntä ja hyvää mieltä. Kulttuurieroja käsitellään oivallisesti. Huumoria on mukana onnistuneen paljon, vaikka odotinkin hieman hauskempaa leffaa. Näyttelijät ovat mainioita rooleissaan, etenkin Holly Hunter ja Ray Romano Emilyn vanhempina. Myös Zoe Kazan ja Kumail Nanjiani ovat hyviä, vaikkei kumpikaan ole erityisen ihmeellinen. Suosittelen käymään katsomassa The Big Sickin, jos pidätte draamakomedioista. En usko, että kovin monet ovat edes kuulleetkaan koko filmistä, joten toivon, että jos kiinnostuitte siitä arvosteluni kautta, kävisitte sen vilkaisemassa ja jos piditte siitä, kertoisitte ystävillenne, jotta leffa saisi enemmän huomiota. Pelkään nimittäin pahoin, että vaikka The Big Sick osoittautui hitiksi maailmalla, ei sitä kovin moni suomalainen näe.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2017

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Big Sick, 2017, Apatow Films, FilmNation Entertainment, Story Ink