Arvostelu: Voi veljet, missä lienet? (O Brother, Where Art Thou? - 2000)

VOI VELJET, MISSÄ LIENET?

O BROTHER, WHERE ART THOU?

Ohjaus: Joel Coen
Pääosissa: George Clooney, John Turturro, Tim Blake Nelson, Chris Thomas King, Frank Collison, John Goodman, Charles Durning, Michael Badalucco, Holly Hunter, Stephen Root, Wayne Duvall, Ray McKinnon, Daniel von Bargen ja Lee Weaver
Genre: komedia, rikos, seikkailu
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

O Brother, Where Art Thou? eli suomalaisittain Voi veljet, missä lienet? on Coenin veljesten elokuva, mikä pohjautuu löyhästi Homeroksen Odysseiaan yli kahden ja puolen tuhannen vuoden takaa. Coenin veljekset Joel ja Ethan alkoivat käsikirjoittamaan elokuvaa jo jouluna 1997 ja pari vuotta myöhemmin kuvaukset alkoivat. Elokuvan kuvauspaikat olivat todella vehreät, mutta Coenit halusivat elokuvan olevan kellertävämpi, joten sen värimaailmaa täytyi käsitellä vahvasti jälkituotannossa. Elokuvasta tulikin ensimmäinen Hollywood-teos, mikä värimääriteltiin kokonaan digitaalisesti. Lopulta Voi veljet, missä lienet? sai maailmanensi-iltansa 13. toukokuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kohtalainen hitti, mutta erikoista kyllä, sen soundtrack nousi suurempaan suosioon. Levyä myytiin yli 5 miljoonaa kappaletta, se voitti viisi Grammy-palkintoa, sille tehtiin kaksi jatkoalbumia ja sille jopa pidettiin pari kiertuettakin! Itse elokuvakin oli ehdolla useista palkinnoista, kuten kahdesta Oscarista (paras käsikirjoitus ja paras kuvaus, joita se ei kuitenkaan voittanut), sekä kahdesta Golden Globesta (paras komedia/musikaalielokuva ja paras miespääosa, joista se voitti jälkimmäisen). Itse näin Voi veljet, missä lienet? joitakin vuosia sitten isoäitini kanssa ja pidin elokuvasta todella paljon. Olen jo pitkään halunnut katsoa sen uudestaan, mutta koska elokuvan Blu-ray -julkaisua on erittäin vaikea löytää, on tämä jäänyt pelkäksi haaveeksi. Kun huomasin, että Voi veljet, missä lienet? täyttää nyt 20 vuotta, tiesin, että minun täytyi saada elokuva jostain käsiini. Riemastuinkin, kun bongasin sen Netflixin valikoimasta, mistä katsoin sen heti.

Vuonna 1937 Mississippillä kolme vankia karkaavat kaivaakseen ylös varastamansa saaliin, ennen kuin se peitetään tekojärven alle.

Elokuvan kolme vankikarkuria ovat George Clooneyn näyttelemä Ulysses Everett McGill, John Turturron esittämä Pete Hogwallop ja Tim Blake Nelsonin näyttelemä Delmar O'Donnell, jotka muodostavat aivan fantastisen kolmikon. Everett on porukan määrätietoinen johtohahmo, joka on jatkuvasti kiinnostunut siitä, miltä hänen hiuksensa näyttävät. Pete taas on äkkipikainen persoona, joka vetää herneen helposti nenäänsä. Delmar ei ole kovin fiksu, mutta sitäkin hyväsydämisempi... jos ei siis laske sitä, että kyseessä on varas. Clooney, Turturro ja Nelson suorastaan loistavat rooleissaan - jopa Clooney, josta en yleensä välitä näyttelijänä. Tässä Clooney uhkuu karismaa, ollessaan samalla myös hupaisa veikkonen. Turturrolle sopii erittäin hyvin hahmonsa uhmakas luonne, kun taas Nelson onnistuu jo ilmeillään viestimään, ettei hänen hahmonsa ole penaalin terävin kynä.

Matkallaan Everett, Pete ja Delmar kohtaavat paljon erilaisia henkilöitä, kuten mystisen sokean miehen (Lee Weaver), joka näkee enemmän kuin monet, sekä sokean radioaseman johtajan (Stephen Root), kitaristi Tommy Johnsonin (Chris Thomas King), Peten serkun (Frank Collison), silmälappuisen Raamattu-myyjä Iso-Danin (John Goodman), pankkirosvo George Nelsonin (Michael Badalucco), sekä kilpailevat kuvernööriehdokkaat Pappy O'Danielin (Charles Durning) ja Homer Stokesin (Wayne Duvall). Kaikki näyttelijät hoitavat hommansa kunnialla kotiin, mutta kaikki (jopa mahtava Goodman) jäävät lopulta täysin pääkolmikon varjoon.

Voi veljet, missä lienet? herättää kiinnostuksen välittömästi karun kauniilla kuvastolla toisiinsa kahlituista ja hoilaavista vangeista hakkaamassa kiveä, kunnes se vaihtaa kevyempään henkeen, kun käy selväksi, että kolme vankia puuttuu rivistä. Tästä sitten alkaakin heti äärimmäisen hilpeä, kiehtova, viihdyttävä ja mukaansatempaava seikkailu, missä päähenkilöt kohtaavat ties mitä erikoista. Tylsää hetkeä ei todellakaan ole luvassa, vaan leffa tarjoaa kaiken aikaa jotain uutta ja mielenkiintoista mukaan. Vain öisin pysähdytään nuotion äärelle, jolloin hahmoja syvennetään mm. kertomalla, mitä he aikovat tehdä, kun saavat aarteensa kaivettua ylös. Hyvin nopeasti katsojalle käy kuitenkin selväksi, ettei elokuvassa todellakaan ole tärkeintä määränpää, vaan se matka. On paljon mielenkiintoisempaa ja hauskempaa nähdä, mihin kaikkeen vankikarkurit joutuvatkaan mukaan seikkailullaan. Elokuva tarjoaa toinen toistaan mahtavampia kohtauksia, eikä sen aikana voi koskaan arvata, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Leffan tunnelma on täydellisesti rakennettu. Elokuva pitää kaiken aikaa hymyn katsojan huulilla, sillä näiden persoonien seuraaminen on niin hilpeää puuhaa. Jopa rankemmista tilanteista onnistutaan löytämään huumoria ja usein naureskellaan, kuinka absurdeja tilanteita leffaan onkaan saatu mukaan. Parissa kohtaa elokuva onnistuu oikein yllättämään, kuinka paljon katsoja onkaan alkanut välittämään näistä hahmoista ja siten loppupään draamakohtaukset iskevät hyvin. Samoin myös onnen hetket tarjoavat aitoa riemua myös katsojalle ja joinain hetkinä tekisi mieli hurrata. On myös hauskaa huomata, mitä kaikkea vankikarkurit aiheuttavat täysin tietämättään. Voi veljet, missä lienet? jaksaa todella ilahduttaa koko kestonsa ajan aina ihan loppuun saakka. Homeroksen Odysseian tuntijoille elokuva tarjoaa vielä lisäiloa, kun voi tulkita, miten Coenin veljekset ovat hyödyntäneet tätä antiikin Kreikan runoelmaa kertomuksessaan vankikarkureista.

Coenin veljekset tekevätkin huikeaa työtä elokuvan kanssa. Heidän käsikirjoituksensa on napakka ja täynnä mielikuvituksellisia tapahtumia. Coenit ovat kuitenkin parhaimmillaan dialogin kanssa ja elokuvan repliikit ovatkin kautta linjan erinomaisia. Kolmikon väliset sanailut ovat usein simppeleillä tavoilla hulvattomia ja jokainen repliikki on kuin hiottu loppuun saakka, mutta silti täysin luonnollinen näyttelijän sanomana. Elokuvan ohjauksesta vastaa vain Joel Coen, Ethanin toimiessa tuottajana. Joel luo tunnelmaa mestarillisesti ja saa näyttelijät antamaan kaikkensa. Suorastaan täydellistä on myös filmin kuvaus, mutta voiko mitään muuta odottaakaan, kun kuvaajana toimii legendaarinen Roger Deakins? Deakinsin kuvat ovat läpi elokuvan kuin taideteoksia. Kameran liike, kuvan sommittelu, etu- ja taka-alan käyttö, sekä valaisu (etenkin nuotiokohtauksissa) - kaikki ovat äärimmäisen tarkkaan mietittyjä ja lopputulos näyttääkin mielettömän hyvältä. Elokuvan värimaailma on myös viimeisen päälle tuunattu ja sen kellertävyys istuu leffaan paljon paremmin kuin jos esimerkiksi lehdet olisivat vihreitä kuten kuvaustilanteessa. Lavastus- ja puvustustiimi ovat tehneet upeaa työtä luodessaan 1930-luvun ajankuvaa. Ääniefektitkin ovat todella mainiosti rakennetut. Musiikki on erittäin tärkeässä asemassa leffassa ja erilaiset laulut säestävät tarinaa fantastisesti. Elokuvan jälkeen tekee vain mieli pistää Kosteiden pohjanpoikien hoilaama I Am a Man of Constant Sorrow pyörimään yhä uudestaan ja uudestaan, ja pistää tanssijalalla koreasti.

Yhteenveto: Voi veljet, missä lienet? on erinomainen ja veijarimainen seikkailuelokuva. Leffa nappaa heti mukaansa ja pitää viihdyttävän tiukasti otteessaan koko kestonsa ajan mitä mahtavimman pääkolmikon ansiosta. George Clooney, John Turturro ja Tim Blake Nelson muodostavat erinomaisen trion, jonka matkaa seuraa erittäin mielellään. Matkan varrella nähdään ja koetaankin kaikenlaista hilpeää, hullunkurista, lumoavaa ja jännittävää, eikä aika käy koskaan pitkäksi. Tunnelma on kaikin puolin upeasti rakennettu. Elokuva on täynnä toinen toistaan loistokkaampia kohtauksia, oli kyse sitten lauluista, keskusteluista iltanuotiolla tai vauhdikkaista takaa-ajoista. Coenin veljekset ovat taas kerran hioneet leffansa lähes täydelliseksi asti käsikirjoitusta ja ohjausta myöten. Roger Deakinsin kuvaus on taianomaista. Visuaalinen ilme on muutenkin kaunis ja musiikit säestävät seikkailua riemastuttavasti. I Am a Man of Constant Sorrow -kappaletta kuuntelee elokuvan katsomisen jälkeen yhä vain uudestaan. Voi veljet, missä lienet? kuuluu niihin elokuviin, joita voi suositella aivan kaikille. Vaikka Coenin veljekset ovat urallaan tehneet monia todella hyviä filmejä, kuten Fargon (1996) ja The Big Lebowskin (1998), Voi veljet, missä lienet? taitaa olla suosikkini kaksikon teoksista!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
O Brother, Where Art Thou?, 2000, Touchstone Pictures, Universal Pictures, StudioCanal, Working Title Films, Mike Zoss Productions

Arvostelu: Ihmeperhe 2 (Incredibles 2 - 2018)

IHMEPERHE 2

INCREDIBLES 2

Ohjaus: Brad Bird
Pääosissa: Holly Hunter, Craig T. Nelson, Sarah Vowell, Huck Milner, Samuel L. Jackson, Bob Odenkirk, Catherine Keener, Brad Bird, Jonathan Banks, Michael Bird, Sophia Bush ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, seikkailu, toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 7

Pixarin animaatioelokuva Ihmeperhe (The Incredibles - 2004) oli suurmenestys, mikä voitti niin katsojat kuin kriitikot puolelleen, sekä sai lukuisia palkintoja, kuten kaksi Oscar-pystiä. Kyseessä on yksi Pixarin suosituimmista elokuvista ja siitä lähtien, kun leffa ilmestyi, kaikki ovat kyselleet jatko-osan perään. Jopa Pixarin johtotiimi kyseli ohjaaja Brad Birdiltä jatko-osaa, mutta Bird vastasi, ettei aio tehdä sitä, jos hän ei keksi yhtä hyvää tarinaa. Vuosien varrella monen fanin toivo jatkoa kohtaan on jo kadonnut ja aina kun ilmestyi uusi Pixar-elokuva, tuntui siltä, ettei Ihmeperheen tarinaa koskaan jatkettaisi. Myös minä kuuluin niihin. Kun esimerkiksi Autot 2 (Cars 2 - 2011), Monsterit-yliopisto (Monsters University - 2013) ja Doria etsimässä (Finding Dory - 2016) ilmestyivät, pohdin, miksi Pixar käyttää aikaansa näihin jatko-osiin, eikä siihen mitä ihmiset oikeasti haluavat nähdä? Kuitenkin samalla kun fanien toivo laski, Birdin oma innostus kasvoi ja hän keksikin juonen ja alkoi vihdoin työstämään jatko-osaa. Ja nyt, neljäntoista vuoden jälkeen Ihmeperhe 2 saa vihdoin ensi-iltansa! Itse hihkaisin riemusta, kun Pixar julkaisi ensimmäisen julisteen elokuvasta ja sain kylmiä väreitä, kun näin ensimmäisen trailerin. Alkuperäinen Ihmeperhe oli yksi suosikkileffoistani lapsena, enkä pystynyt käsittämään, että näkisimme vihdoin ja viimein jatkoa sille! Innostustani laski se, että tämäkin Disneyn levittämä animaatio saapuisi Suomeen pari kuukautta myöhemmin kuin muissa maissa, mutta kun lehdistönäytöksen päivä vihdoin koitti, mahassani myllersi ja menin epäuskon, jännityksen ja lapsenomaisen innon muodostaman tunneyhdistelmän kanssa katsomaan Ihmeperhe 2:n.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Ihmeperhe!

Elli Vaaran täytyy palata sankarihommiin Neiti Rajattomana ja osoittaa, että maailma tarvitsee sankareita, jotta supersankaruus saataisiin jälleen lailliseksi. Samalla Herra Ihmeen täytyy jäädä kotiin Ilu Vaarana ja vahtia heidän lapsia Ilonaa, Esaa ja Jaskaa, jolle alkaa kehittyä uusia voimia...

Siinä, missä ensimmäinen Ihmeperhe käsitteli Ilun keski-iän kriisiä ja henkistä kasvua, Ihmeperhe 2 tekee Ellistä (Holly Hunter), eli Neiti Rajattomasta pääsankarinsa, mikä on aivan mahtava idea! Vuosikausia supersankarihommat ovat kuuluneet enempi miehille, joten on hienoa nähdä, että Elli pääsee enemmän toimintaan kuin miehensä. On erittäin mielenkiintoista nähdä, kuinka Elli alkaa vähitellen nauttimaan Neiti Rajattomana olemisesta ja miten hänen ajatusmaailmansa muuttuu filmin aikana.
     Ilu (Craig T. Nelson), eli Herra Ihme on niin tottunut olemaan koko kansan sankari, että on erinomainen päätös jättää hänet tällä kertaa kotiin lastenvahdiksi. Yksi elokuvan syvällisimmistä puolista ja opetuksista (mikä Ilunkin täytyy oppia) on että vanhemmuus on myös sankariteko - kun se on tehty oikein. Lasten auttaminen koulun ja muutenkin elämän kanssa voi olla jopa raskaampaa kuin supersankarina seikkaileminen. Ilun ja Ellin roolien vaihto sankarina ja huoltajana ei ole mukana vain, koska on hauska nähdä, miten Ilu yrittää pärjätä lapsien kanssa yksin, vaan koska molemmat joutuvat tekemään sitä asiaa, missä he ovat heikompia, jolloin he voivat kehittyä paremmiksi elokuvan aikana.

Ellin ja Ilun lapset ovat tietty mukana ja viisikosta on jälleen onnistuttu luomaan uskottava perhe. Ilona-tytöllä (Sarah Vowell) alkaa tosissaan teini-ikä, kun hänellä tulee ongelmia ihastuksensa Toni Rytivuon (äänenä ohjaaja Bradin poika Michael Bird) kanssa. Esa (ääni vaihtunut Spencer Foxista Huck Milneriin) taas yrittää saada vanhempansa ylpeiksi pärjäämällä koulussa. Isoimpaan rooliin lapsista nousee kuitenkin Jaska-vauva (hassuja vauvaääniä päästelee Eli Fucile), joka ei viime leffassa päässyt seikkailuun mukaan. Ensimmäisessä Ihmeperheessä kuitenkin jo vihjattiin, että Jaskalla olisi useampia voimia ja niiden kehittymistä filmi esittelee todella kiehtovasti.
     Muita tuttuja hahmoja alkuperäisestä elokuvasta ovat Ilun supersankarikaveri Julius (Samuel L. Jackson), eli jäinen Hyytäjä, superasuja suunnitteleva Eira Kuosi (äänenä Brad Bird itse), sekä Vaaran perhettä suojeleva vanha agentti Dicker (Jonathan Banks). Brad Bird selkeästi huomasi, että Hyytäjä nousi monen fanin suosikiksi ja siksi hänet on nostettu aiempaa paremmin esille. Mutta nähdäänkö Juliuksen vaimoa vieläkään..? Agentti Dicker jää aika taustalle, mutta Eira tarjoaa tuttuun tapaansa pari hauskaa kohtausta.
     Uusina hahmoina elokuva esittelee mm. hölmösti nimetyn Voitto Taival -nimisen bisnesmiehen (Bob Odenkirk), joka ihailee supersankareita ja haluaa tehdä supersankaruudesta laillista, sekä hänen nerokkaan siskonsa Eveliinan (Catherine Keener), joka suunnittelee siistejä vempaimia Neiti Rajattomalle. Kaksikko on ihan toimiva lisä, vaikkeivät hahmot olekaan yhtä mieleenpainuvia kuin vanhat tutut. Mukana on myös uusia supersankareita, joista esille nousee parhaiten Portaali (Sophia Bush), joka kykenee nimensä mukaisesti luomaan portaaleja, joiden kautta hän tai joku muu voi matkustaa paikasta toiseen. Hahmolle on onnistuneesti luotu hyvää persoonaa ja siten hän nousee uusista hahmoista kiinnostavimmaksi.
     Tällä kertaa ihmeperhe saa vastaansa superrikollisen nimeltä Ruutukaappari, josta en halua paljastaa oikeastaan mitään. Sanon vain, että kyseessä on ehdottomasti koko elokuvan heikoin lenkki. Ruutukaappari ei ole läheskään yhtä mahtava pahishahmo kuin edellisen leffan Syndrooma. Tähän vaikuttaa jo se, että Syndroomaa vastaan käydyt taistelut tuntuivat oikeasti henkilökohtaisilta, sillä hän todella inhosi Herra Ihmettä. Ruutukaapparin toiminnalle on kirjoitettu motiiveja, mutta ne ovat hieman liian heppoiset. Ihmeperhe 2:n oli alunperin tarkoitus ilmestyä vasta ensi vuonna, mutta sen ensi-iltaa päätettiin aikaistaa tälle vuodelle, jolloin tekijät saivat vuoden suunniteltua vähemmän aikaa työstää leffaa ja vaikuttaisi siltä, että tämä johti heikompaan pahikseen. Jos yksi lisävuosi olisi tarkoittanut parempaa roistoa, olisin hyvin kestänyt sen. Jaksoinhan minä odottaa tätä elokuvaa 14 vuotta, joten ei yksi vuosi siihen päälle olisi sydäntäni rikkonut.

Tästä päästäänkin siihen kysymykseen, mikä on varmasti monien huulilla: onko Ihmeperhe 2 yhtä hyvä kuin alkuperäinen Ihmeperhe? No eihän se tietenkään ole, mutta on pakko sanoa, etten koskaan odottanutkaan sen olevan yhtä hyvä. Enkä todellakaan odottanut sen olevan edeltäjäänsä parempi, sillä se vasta olisikin vaatinut ihmeen! Enkä sano näin vain, koska alkuperäinen Ihmeperhe oli yksi suursuosikeistani lapsena. Kun katsoin sen uudestaan arvostelua varten, pyrin katsomaan sitä kriittisemmällä silmällä, mutta silloinkin oli vain pakko todeta, että kyseessä on mestarillisesti kerrottu ja ohjattu tarina. Ihmeperhe osoitti, että animaatiot eivät ole vain lastenleffoja ja että supersankarielokuvat eivät ole vain viihdettä. Ne voivat olla paljon syvällisempiä ja merkityksellisempiä. Ja kun filmi ei edes ole jatkuvaa toimintaa, vaan se on oikeasti hahmojen kautta kerrottu tarina, on se kypsempi kuin suuri osa supersankarileffoista. Kyseessä ei siis ole vain yksi lapsuuteni suosikeista, vaan yksi suosikkielokuvistani tänäkin päivänä!

Ja kun lähtee vertaamaan näitä kahta Ihmeperhe-elokuvaa, täytyy myös ottaa huomioon, milloin ne ovat ilmestyneet. Kun ensimmäinen Ihmeperhe ilmestyi vuonna 2004, supersankarileffat olivat vasta aloittaneet nousunsa kahden X-Menin (2000 ja 2003) ja kahden Spider-Manin (2002 ja 2004) voimin. Sen oli paljon helpompi erottua edukseen. Mutta tässä välissä on kulunut 14 vuotta, mikä tarkoittaa sitä, että vuosien varrella on ehtinyt ilmestyä esimerkiksi KAKSIKYMMENTÄ Marvelin elokuvauniversumin teosta Iron Manista (2008) Ant-Man and the Waspiin (2018), omassa genressään jo klassikoksi noussut The Dark Knight -trilogia (2005-2012), sekä monia monia muita, jolloin Ihmeperhe 2:n on paljon vaikeampi erottua joukosta kuin alkuperäisen elokuvan. Pelkästään tänä vuonna on ilmestynyt jo neljä supersankarileffaa! Siksi olikin hämmästyttävää, ettei Ihmeperhe 2 kalpene edes massiivisen Avengers: Infinity Warin (2018) rinnalla, vaan se saattaa jopa nousta vuoden parhaaksi supersankarielokuvaksi! Tämä on jo huikea saavutus. Alkuperäinen Ihmeperhe oli kuitenkin sekä animaation että supersankarileffojen mestariteos. Olisi hölmöä vaatia tältä samaa saavutusta.

Näiden 14 vuoden aikana varmasti kaikki Ihmeperheen nähneet ovat ehtineet miettiä ainakin yhden tavan, miten tarinaa voisi tai pitäisi jatkaa. En ole varmaan ainoa, joka pohti, että elokuvassa tehtäisiin samanlainen ratkaisu kuin Pixarin Toy Story 3:ssa (2010), mikä tapahtuu kymmenisen vuotta edellisten osien jälkeen. Ajattelin, että voisi olla kiinnostavaa nähdä Esa ja Ilona aikuisina ja Jaska teininä. Näin ei kuitenkaan tapahdu, vaan Ihmeperhe 2 jatkaa tarinaa suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi; taistelusta Raivaajaa (Pixarin luottoääni John Ratzenberger) vastaan! Tämä oli aivan fantastinen päätös, enkä enää miettinyt lainkaan omia ideoitani leffaa varten, vaan annoin tarinan vain viedä minut mukanaan. Kuten monet varmasti tietävät, kun jokainen luo vuosien varrella vahvoja mielipiteitä siitä, miten tarinan kuuluisi jatkoa, voi lopputulos tuntua pettymykseltä. On varmasti täysi mahdottomuus, että kukaan olisi pohtinut täysin samaa tarinaa kuin Brad Bird. Itselleni ei onneksi käynyt näin, vaan pidin todella paljon Birdin kirjoittamasta tarinasta, etenkin kun hän on työstänyt elokuvaa lähes samalla antaumuksella kuin alkuperäistä Ihmeperhettä.

Kyseessä on jälleen täysin hahmovetoinen tarina, mikä keskittyy paljon enemmän syventämään henkilöitä kuin tarjoamaan näyttäviä toimintakohtauksia. Kuten jo sanoin, filmi tarjoaa hyvin syvällisen näkemyksen sankaruudesta pistäessään Ilun hoitamaan lapsia. Vanhemmuus vaatii todella paljon ja olen varma, että monet lapsetkin ymmärtävät sen katsoessaan elokuvaa. Kohtaukset Ilun ja lasten kanssa ovat todella hyviä ja upean aidon tuntuisia. Monet vanhemmat voivat helposti samaistua Iluun, kun tämä yrittää auttaa Esaa matikan läksyissä, mutta laskutavat ovat erilaiset kuin Ilun nuoruudessa. Voimiaan kokeileva Jaska tarjoaa makeat naurut läpi leffan, etenkin hulvattomassa kohtauksessa varastelevan pesukarhun kanssa. Kotikohtaukset ja henkilödraama tuo täydellistä vastapainoa Neiti Rajattoman sankaripuuhille, mistä päästäänkin niihin näyttäviin toimintakohtauksiin. Alun taistelu Raivaajaa vastaan on mitä parhain tapa alottaa elokuva, mutta todellinen toiminnan tähtihetki on tiivistunnelmainen ja nopeatempoinen takaa-ajo, missä Neiti Rajaton pääsee todella esittelemään voimiaan. Yksi suosikkiasioistani elokuvassa onkin, miten hahmojen supervoimia hyödynnetään. Neiti Rajaton moottoripyörällään on yksi esimerkki tästä, kuten on myös Jaska. On myös hauska nähdä Ilonan kokeilevan voimiaan uusilla tavoilla, mutta erityisen huikeaa on, miten Portaali hyödyntää voimiaan toimintakohtauksissa!

Heikkouksiakin filmistä löytyy, joista mainitsinkin jo tarinan pahiksen. Noin puoleen väliin asti Ihmeperhe 2 on aivan mielettömän hyvä filmi kaikin puolin, mutta kun Ruutukaappari alkaa tosissaan nousta esille, alkaa taso harmillisesti laskemaan hieman. Tuotannossa tapahtuneen kiireen huomaa roiston lisäksi myös loppuhuipennuksesta, mikä on valitettavan antikliimaksinen. Se sisältää hyviä hetkiä, kuten mainitsemani hetket Portaalin kanssa ja on hyvä, että se on täysin erilainen kuin edellisessä osassa, mutta silti jäin kaipaamaan enemmän. Asiat tuntuvat ratkeavan jopa liian helposti. Tästä voisi sanoa, että kyseessä on kuitenkin lapsille tehty elokuva ja se kuuluu asiaan, mutta kun näin ei ole! Hienointa Brad Birdin ohjauksessa on, ettei hän aliarvioi lapsikatsojia, vaan todella määrittelee koko perheen elokuvan merkityksen, sillä tässä todella on jotain ihan kaikille. Mukana on syvällisempiä keskusteluja siitä, että naiset eivät jaksa olla miesten varjossa, vaan he näyttävät pystyvänsä samaan. Mukana on myös vertauskuvia siitä, miten vähemmistöjen asemaa voitaisiin parantaa tässä ennakkoluulojen yhteiskunnassa. Bird uskaltaa myös lisätä aitoa painostavuutta - esimerkiksi yhdessä kohtauksessa hahmo murtautuu sisälle taloon ja kohtaus on valaistu synkästi ja sen äänimaailma saa sen tuntumaan rikostrilleriltä! Kyseessä ei todellakaan ole pelkkä lastenleffa.

Kenellekään ei tule varmaan minään yllätyksenä, jos sanon, että Ihmeperhe 2 näyttää uskomattoman hyvältä. Aina kun voisi luulla, ettei Pixar enää pysty pistämään paremmaksi animointinsa kanssa, yhtiö osoittaa epäilykset vääräksi. Filmi on animoitu suoraan sanottuna täydellisesti! Elokuva on täynnä pienenpieniä yksityiskohtia. Sen lisäksi, että jokaisen hahmon yksittäiset hiukset voi nähdä, on animointitiimi tehnyt kaikista asuista lähes todellisen näköisen. Tarkkaan katsottuna voi nähdä, miten asut on kudottu ja tämä pistää ainakin oman pääni pyörälle. On varmasti turvallista jo nyt sanoa, että Ihmeperhe 2 vie parhaimman animaatioelokuvan palkinnot niin Oscareissa kuin monissa muissakin gaaloissa. Tekijät ovat hienosti säilyttäneet 1960-luvun ajankuvan ensimmäisestä osasta. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu ja säveltäjä Michael Giacchino tekee jälleen loistotyötä musiikkien parissa. Tutut sävellykset ovat tietysti mukana ja pakko sanoa, että kun kuulin leffan tunnarin ensimmäistä kertaa tässä, ihoni nousi kananlihalle!

Ja mitä olisikaan Pixar-animaatio ilman easter eggejä, eli viittauksia muihin elokuviin, kirjoihin jne. Esimerkiksi eräässä kohtauksessa Vaaran perhe syö kiinalaista ruokaa, mikä on pakattu saman ravintolaketjun paketteihin, mitä on nähty monissa Pixar-filmeistä. Kun Ilu ja Elli saavat Taival-sisarusten bisneskortin, siihen on merkitty Pixar-studion nykyinen osoite. Supersankarien käyttämät puhelimet tuovat vahvasti mieleen Adam Westin tähdittämän "Batman"-sarjan (1966-1968) lepakkopuhelimen. Esa katsoo televisiosta klassisia sarjoja, kuten "The Outer Limitsiä" (1963-1965) ja "Jonny Questia" (1964-1965). Takaa-ajokohtauksessa on nähtävissä mainosjuliste Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015) tutulle purkalle. Ja tietysti mukana on monen Pixarin taiteilijan entisen opinahjon California Institute of the Artsin animaatioluokan numero A113. Se on nähtävissä jopa kolme kertaa: ensin erään huoneen numerona, sitten monorail-junan tunnusnumerona ja lopuksi elokuvateatterin ilmoitustaululla.

Pixarin tyyliin kuuluu myös näyttää lyhytanimaatio teattereissa ennen varsinaista elokuvaa. Ihmeperhe 2:a edeltää lyhäri nimeltä "Bao", mikä kertoo kiinalaisesta naisesta, jonka valmistama myky herää henkiin! Aluksi tämä tuntuu todella hassulta, mutta loppua kohti tarinasta paljastuu syvällisempi, hyvin kaunis puoli. Mielestäni kyseessä on yksi Pixarin parhaista alkulyhäreistä vuosiin.

Yhteenveto: Ihmeperhe 2 ei nouse edeltäjänsä mestarilliselle tasolle, mutta se on silti loistava jatko-osa. Elokuva nappaa hienosti mukaansa siitä, mihin edellinen osa jäi ja tarjoaa uuden kiehtovan tarinan. On aivan mahtavaa, että tällä kertaa Neiti Rajaton lähtee sankarihommiin, kun taas Herra Ihme jää hoitamaan lapsia. Tällä tuodaan hyvää syvällisyyttä mukaan, minkä lisäksi filmistä löytyy muitakin mainioita pohdintoja. Elokuva sisältää näyttäviä toimintakohtauksia, missä supersankarit hyödyntävät voimiaan häkellyttävän kekseliäästi, sekä todella hauskoja hetkiä Jaskan kanssa, mutta mikä tärkeintä, kyseessä on hahmovetoinen tarina, jolloin se on paljon enemmän kuin kevyttä viihdettä. Visuaalisesti kyseessä on aivan mielettömän upealta näyttävä teos, minkä yksityiskohtaisuus on tajunnanräjäyttävää, kun kaikkea ruudulla näkyvää alkaa tosissaan tutkimaan. Heikkouksia elokuvaan tuovat kehnonpuoleisesti kirjoitettu pahis, sekä hätiköivä loppuhuipennus vailla todellista jännitettä. Jos nämä johtuvat tiukemmasta aikataulusta, on se suuri sääli, sillä vuoden päästä olisimme saattaneet nähdä entistäkin paremman elokuvan. Jo tällaisenaan Ihmeperhe 2 on kuitenkin aivan mahtava animaatioseikkailu kaikenikäisille. Suosittelenkin filmiä erittäin lämpimästi edellisen osan faneille, supersankarien ystäville ja kaikille laadukkaita animaatioita rakastaville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Incredibles 2, 2018, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Ihmeperhe (The Incredibles - 2004)

IHMEPERHE

THE INCREDIBLES

Ohjaus: Brad Bird
Pääosissa: Craig T. Nelson, Holly Hunter, Sarah Vowell, Spencer Fox, Jason Lee, Samuel L. Jackson, Elizabeth Peña, Brad Bird, Wallace Shawn ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 7

The Incredibles, eli suomalaisittain Ihmeperhe on Pixar-yhtiön kuudes animaatioelokuva. Leffan idea syntyi ohjaaja Brad Birdille jo 1990-luvun alussa, mutta hän päättikin tehdä toisen suunnittelemansa elokuvan, Rautajätin (The Iron Giant - 1999). Se ei kuitenkaan menestynyt toivotulla tavalla, joten Bird päätti kokeilla onneaan ehdottamalla supersankarileffan ideaa ystävälleen John Lasseterille Pixarilla. Alunperin filmin oli tarkoitus olla piirrosanimaatio, mutta se päätettiin toteuttaa tietokoneella muiden Pixar-leffojen tapaan. Kyseessä oli yhtiön ensimmäinen elokuva, jossa henkilöt olivat ihmisiä, joten yhtiö joutui harjoittelemaan ihmisten animoimista kauan leffan tekoa varten. Koska animaatioprosessi oli niin hankalaa, Disney ehdotti, että filmi tehtäisiinkin oikeiden näyttelijöiden kanssa. Elokuva kuitenkin pidettiin animaationa ja se sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2004. Ihmeperhe oli suuri menestys, minkä lisäksi se sai paljon ylistystä kriitikoilta. Filmi oli ehdolla jopa neljästä Oscar-palkinnosta, joista se voitti kaksi; parhaan animaatioelokuvan ja parhaiden äänitehosteiden palkinnot. Elokuva on jäänyt elämään yhtenä 2000-luvun suosituimpana animaatioleffana. Itse näin Ihmeperheen elokuvateatterissa, kun se ilmestyi ja silloin se oli tietty paras juttu ikinä. Leffa oli yksi suosikeistani, kun olin lapsi ja se on yksi suosikeistani edelleen! Olen nähnyt sen useasti uudestaan vuosien varrella ja nyt kun elokuva on viimein saamassa kauan toivotun jatko-osan Ihmeperhe 2 (Incredibles 2 - 2018), oli jälleen aika vilkaista Ihmeperhe ja arvostella se.

Ulkoisesti Vaaran perhe vaikuttaa täysin normaalilta, mutta todellisuudessa he omaavat supervoimia. Vaikka supersankarit ovat olleet jo vuosia laittomia, Ilari-isä saa tehtävän, jossa tarvitaan hänen alter egoaan, Herra Ihmettä. Tehtävä imaisee lopulta koko perheen seikkailuun.

Ihmeperheen jäsenet ovat aivan mahtavia! He ovat selvästi samaistuttavimmat supersankarit sitten koulupoika Peter Parkerin eli Hämähäkkimiehen jälkeen. Ensinnäkin perheen isä, Ilari "Ilu" Vaara (Craig T. Nelson) eli Herra Ihme kärsii pahasta keski-iän kriisistä. Hän haikailee jatkuvasti nuoruutensa perään, kun hän oli vielä suosittu ja ketterä supersankari. Onkin hauska katsoa, kun hän yrittää vanhemmalla iällä elää nuoruuttaan uudestaan, mutta pömppövatsan takia ei liikkuminen ole yhtä helppoa kuin aiemmin. Monet aikuiset voivat helposti samaistua Iluun, sillä hekin haluaisivat välillä elää huolettomampaa nuoruutta, jolloin vastuu lapsista ja töistä ei painanut kaiken aikaa. Herra Ihmeen voima on yliluonnollinen vahvuus, joten pystyy nostamaan äärimmäisen painaviakin asioita.
     Perheen äiti Elli Vaaran (Holly Hunter), eli Neiti Rajattoman voima on taas se, että hänen kehonsa pystyy venymään rajattomasti. Hänkin on useille samaistuttava tapaus. Elli ei samalla tavalla muistele "vanhoja hyviä aikoja", vaan hän on sulkenut riehakkaan menneisyyden elämästään saadessaan lapsia. Kuitenkin pistäessään jälleen puvun päälle, voi katsojana helposti huomata, kuinka paljon Elli on sankaruutta kaivannut. Ihan niin kuin äidit, jotka vakuuttelevat kaikille, ettei elämä ole raskasta, mutta jotka voi nähdä suunnattoman onnellisina, kun he pääsevät viettämään vapaailtaa kavereidensa kanssa.
     Ilulla ja Ellillä on kolme lasta. Vanhin on Ilona (Sarah Vowell); ujo teinityttö, joka on ihastunut luokkansa poikaan, muttei uskalla puhua hänelle. Onkin siis Ilonan onni, että hänen supervoimansa on näkymättömyys. Sen lisäksi hän pystyy myös muodostamaan läpäisemättömiä voimakenttiä. Monet ujot voivat helposti nähdä itsensä Ilonassa, minkä lisäksi monet perheen vanhimmat lapset huomaavat samoja piirteitä, sillä heille kuuluu vastuu nuoremmista sisaruksistaan. Keskimmäinen lapsista on Esa (Spencer Fox), jonka voima on supernopeus. Esa on paljon energisempi tapaus kuin siskonsa ja hän haluaisi päästä urheilemaan, mutta hänen äitinsä ei suostu siihen, sillä muuten pojan voimat paljastuisivat. Ilona ja Esa ovat siinä mielessä todella erilaiset, että Esa haluaisi käyttää voimiaan, kun taas Ilona haluaisi olla täysin normaali. Tavallisten sisarusten tapaan he riitelevät paljon, jolloin onkin mahtavaa nähdä niitä hetkiä, jolloin veli ja sisko ovat täysillä toistensa tukena. Kolmas lapsi on Jaska-vauva, jolla ei ole voimia, minkä takia hän ei pääse mukaan seikkailuun.

Elokuvan pahis on nimeltään Syndrooma (Jason Lee). Hahmolla ei ole voimia, mutta hänelle on keksitty jotain muuta hauskaa tilalle... Syndrooma on erittäin mainio vastus ihmeperheelle menneisyytensä takia, minkä lisäksi hän on kehittänyt ilkeän juonen, joka on yllättävän kekseliäs ja ymmärrettävä. Katsoja ymmärtää myös helposti, miksi Syndroomasta on tullut paha, jolloin hän ei tunnu olevan pahis vain siksi, että supersankarileffa tarvitsee pahiksen.
     Muita hahmoja leffassa ovat Ilun vanha supersankarituttu Julius (Samuel L. Jackson) eli jäävoimilla varustettu Hyytäjä, supersankarien asut valmistava Eira Kuosi (elokuvan ohjaaja Brad Bird), Ilun pomo Huph (Pixarin Toy Story -sarjasta, 1995-, tuttu Wallace "Rex" Shawn), mystinen Mirage-neito (Elizabeth Peña), Vaaran perhettä auttava Riki (Bud Luckey), sekä lastenvahti Mari (Bret Parker). Kuten kaikissa muissakin Pixar-elokuvissa, myös tässä John Ratzenberger tekee ääniroolin. Tällä kertaa hän esittää Raivaaja-nimistä roistoa.

Ihmeperhe ei ole vain mitä parhain supersankarianimaatio, jolla tutustuttaa lapset kyseiseen genreen, vaan se on ihan oikeasti yksi parhaista supersankarielokuvista ikinä! Ensinnäkin leffa on aivan mielettömän nerokas ja kekseliäs. Kuten jo sanoin, perheen hahmoista on tehty todella samaistuttavat, jolloin siitä todella syntyy riemua koko perheen elokuvahetkeen. Jopa Syndroomasta on tehty jollain tapaa samaistuttava, jolloin hänenkin ajatuksenkulkua on helppo seurata. Vaikka hahmot vaikuttavat aluksi yksinkertaisilta, ovat he oikeasti hyvin monipuolisia ja heistä on saatu aikaan yllättävän realistisia, ottaen huomioon että he ovat supersankareita. Upeat hahmot on jo mestarillinen pohja filmille, minkä lisäksi sen huikeasti luotu ajankuva pistää silmiin heti alussa. Leffa lähtee liikkeelle 1950-luvulta, mistä etenkin vanhemmat katsojat voivat ilahtua suuresti, sillä sellaista ei ole erityisemmin nähty tällaisissa leffoissa. Elokuva alkaa yllättäen haastattelulla, joka on saatu näyttämään vanhalta filmikelalta, mitä viestii jo salamannopeasti vilahtava teksti, joka kertoo kyseessä olevan Pixar-yhtiön animaatioteos nimeltä Ihmeperhe. Erittäin tyylikkään prologin jälkeen tapahtuu aikahyppy 1960-luvulle. Vanhempi aikakausi kiehtoo aikuiskatsojia, kun taas lapset kokevat riemua vauhdikkaista tapahtumista ja huimasta seikkailusta - mikä tosin ilahduttaa myös useita aikuisia.

Elokuva ei ole kuitenkaan pelkkää menoa ja meininkiä, vaan se on todella hahmovetoinen kertomus, joka ei kiirehdi, vaan kulkee eteenpäin rauhassa. Tylsiä kohtia ei leffasta silti löydy, sillä siihen on saatu upean mysteeristä tunnelmaa. Muutenkin elokuvan tunnelma on aivan mahtava. Sen lisäksi, että ajankuva tulee esille visuaalisesta puolesta, kuten vaatteista, rakennuksista ja autoista, syntyy se myös tunnelman kautta. Leffasta löytyy nimittäin paikoitellen tiettyä vakoojajännärihenkeä, mitä ei elokuvissa näe enää nykyään. Jännitystä löytyy muutenkin, mikä toimii sekä aikuisille että lapsille. Toimintakohtauksiin on saatu erinomaista jännitettä, minkä lisäksi ne ovat muutenkin loistavasti toteutettuja. Toimintaa on mukana maltillinen määrä ja muun elokuvan tavoin nekin kohtaukset ovat hyvin kekseliäitä ja oivallisen erilaisia toisistaan. Pitkä takaa-ajo viidakossa on aivan huikea ja minun täytyy myöntää, ettei edes monista näytellyistä supersankarielokuvista löydy yhtä täydellistä toimintakohtausta. Myös huumoria on tietysti mukana, mutta sekin on maltillista. Erityisen hauskasta elokuvasta ei ole kyse, mutta eipä se toisaalta haittaa, sillä leffa toimii niin hyvin näin vähällä määrällä vitsejä. Hymy nousee kyllä usein huulille, mutta se tapahtuu pääasiassa mahtavien hahmojen kautta.

Palataan vielä siihen, että kyseessä on täydellinen koko perheen elokuva. Ihan perheen pienimmille leffa ei sovi, sillä mukana on joitain liian hurjia tilanteita. Esimerkiksi yhdessä kohtaa Herra Ihme törmää kuolleen supersankarin karmivaan luurankoon, minkä lisäksi prologissa hän pelastaa jonkun itsemurhayritykseltä. Ihan oikeasti, missä muussa animaatioleffassa on nähty, kun joku päättää hypätä pilvenpiirtäjän katolta päättääksen päivänsä? Ihmeperhe osaa siis olla tarvittaessa yllättävänkin synkkä, mutta se esittää synkkyytensä tarpeeksi hienovaraisesti, jotta lapsilta jäävät varmasti tietyt asiat huomaamatta. Itsekin tajusin vasta vanhemmalla iällä, että kun Mirage soittaa Ilulle, että nyt olisi taas hommia tiedossa, salaa kuunteleva Elli ajattelee, että Ilu pettää häntä toisen naisen kanssa. Filmistä löytyy mestarillisesti erilaisia puolia eri ikäisille, mitkä tekevät siitä suoraan sanottuna täydellisen. Katsoessani Ihmeperhettä arvostelua varten, en keksinyt siitä mitään pahaa sanottavaa. Parin päivän pohdinnan jälkeen päädyinkin siihen tulokseen, että olisi rikos ottaa tältä yhtäkään pistettä pois. Sen draamapuoli on kiehtova, sen toimintakohtaukset ovat jännittäviä, sen viittaukset ovat huikeita, sen hahmot ovat täydellisiä, sen tunnelma on fantastinen, sen tarina on upeasti rakennettu ja se on todella hienosti animoitu.

Nykypäivän Pixar-leffojen tasoa Ihmeperheen animointi ei tosin saavuta, mutta ottaen huomioon, että kyseessä on yhtiön ensimmäinen leffa, jossa ihmiset ovat pääroolissa, ovat hahmot todella hienosti toteutetut. Ongelmani animaatiojäljessä ovat lähinnä pienten yksityiskohtien kanssa. Räjähdykset ja tomun pöllähtämiset näyttävät hieman hätäisesti lisätyiltä ja niihin olisi voinut panostaa enemmän. Muuten filmi on erittäin tyylikästä katseltavaa. On aivan mahtavaa, että Pixar uskalsi antaa Brad Birdille vapaat kädet ohjauksen ja käsikirjoituksen kanssa, sillä hän sai työstettyä aivan mielettömän hienon kokonaisuuden. Bird on saanut mukaan paljon nokkeluuksia, minkä lisäksi vanhempi ajankuva heijastuu selvästi Birdin omista mielenkiinnon kohteista. Ihmeperheen äänitehosteet ovat erinomaiset, minkä lisäksi Michael Giacchinon säveltämät musiikit ovat todella mahtavat! Etenkin leffan tunnusmusiikki saattaa jäädä soimaan päässä loppupäiväksi ja vanhoja James Bond -elokuvia rakastavat voivat tunnistaa tutunkuuloisia teemoja, mitkä vain lisäävät vanhemman ajan jännärin henkeä.

Pixar-elokuvien tavoin myös Ihmeperhe sisältää "easter eggejä", eli piiloviittauksia muihin elokuviin, sarjoihin, hahmoihin, jne. Kyseessä on kuitenkin siinä mielessä poikkeuksellinen Pixar-leffa, ettei se sisällä lainkaan Toy Story - leluelämäästä (Toy Story - 1995) tuttua Pizza Planet -autoa, mikä on nähtävissä yhtiön kaikissa muissa filmeissä. Pixar on kuitenkin pitänyt toisesta perinteestä kiinni ja lisännyt California Institute of the Artsin animaatioluokan huonenumeron A113 jopa kahteen kohtaan. Se on sekä erään kokoushuoneen, että erään vankisellin numero. Leffan alussa Herra Ihmeen seuratessa autonsa kartasta rosvojen lokaatiota, kartalla nähtävät katujen nimet ovat todellisia ja ne ympäröivät Pixarin studiota. Eiran luettelemat kuolleet supersankarit ovat nähtävissä prologissa Ilun ja Ellin häissä, Ilun huoneesta voi bongata nyrkkeilevät lelurobotit Toy Story 2:sta (1999) ja Autot-elokuvan (Cars - 2006) Doc Hudson on tunnistettavissa lopputaistelun aikana.

Yhteenveto: Ihmeperhe on suoraan sanottuna täydellinen supersankarielokuva. Se sisältää huiman seikkailun, tyylikästä toimintaa ja vauhdikkaita tilanteita, mutta mukana on myös kaikkein tärkeimpänä täysin hahmovetoinen tarina ja oikeaa sydäntä mukana. Hahmot ovat hienon samaistuttavia, sillä ihmeperheen jäsenet kokevat monille tuttuja ongelmia. Jopa Syndrooma-pahiksesta on saatu aikaiseksi samaistuttava ja ymmärrettävä henkilö. Elokuva on äärimmäisen kekseliäs ja siihen on saatu mukaan paljon viittauksia, jotka menevät lapsilta ohi, mutta jotka nostavat filmin tasoa aikuisten silmissä. Toimintakohtauksia ei ole paljon, mutta ne ovat silti taidokkaasti toteutettuja. Huumoriakin on hyvin maltillisesti mukana, mutta se ei haittaa, sillä filmin tunnelma on niin mahtava. Leffan ajankuva on voimakkaasti läsnä sekä kuvastonsa että fiiliksensä kautta. Elokuvasta löytyy sellaista jännitystä, mitä ei leffoista nykyään muuten löydä. Ohjaaja Brad Bird on onnistunut aivan huikeasti tämän filmin kanssa! Hän on saanut yhdistettyä kaikki palaset juuri oikein ja luonut yhden kaikkien aikojen parhaista supersankarileffoista, sekä yhden parhaista koko perheen elokuvista! Animaatiojälki on myös näyttävää, vaikkakin se kalpenee Pixarin uudempien filmien rinnalla, mikä on tietty täysin normaalia kehitystä. Kokonaisuudessaan Ihmeperhe on aivan mieletön, fantastinen ja ihmeellinen, joten suosittelen sen katsomista kaikille, sillä siitä todella löytyy jotain aivan kaikille. Olen täysin varma, että monet vanhemmat ovat yllättyneet, kun he ovat ajatelleet näkevänsä lapsille tehdyn trikoosekoilun, mutta ovatkin saaneet fiksun teoksen, joka lämmittää koko perheen sydäntä. Elokuva kuului suosikkeihini lapsena ja se kuuluu yhä! Toivon tulevan Ihmeperhe 2:n olevan myös erittäin hyvä. En usko, että se saavuttaa millään tämän teoksen upeutta, mutta uskon silti, että Birdin tekemänä se on ainakin oikein mainio.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Incredibles, 2004, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: The Big Sick (2017)

THE BIG SICK (2017)

Ohjaus: Michael Showalter

Pääosissa: Kumail Nanjiani, Zoe Kazan, Holly Hunter, Ray Romano, Anupam Kher, Zenobia Shroff, Adeel Akhtar, Bo Burnham, Aidy Bryant ja Kurt Braunohler

Genre: draama, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 7

The Big Sick perustuu Kumail Nanjianin ja Emily V. Gordonin parisuhteen alkuvaiheisiin. Elokuvan idea lähti liikkeelle vuonna 2012, kun komedialeffojen tekijä Judd Apatow tapasi Nanjianin ja he alkoivat keskustella suhteen muokkaamisesta käsikirjoitukseksi. Nanjiani ja Gordon itse työstivät käsikirjoituksen, jonka Michael Showalter halusi ohjata. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja The Big Sick sai ensi-iltansa tammikuussa 2017 Sundancen elokuvajuhlilla. Leffaa näytettiin parissa muussakin tapahtumassa, kunnes se levitettiin elokuvateattereihin kesällä. Suomeen se saapuu vasta nyt. Elokuva on saanut paljon kehuja ja sillä on huikeat 98% Rotten Tomatoes -sivulla, mikä herättää tietty paljon huomiota. Jos kehuja ei olisi tullut, uskoisin, että The Big Sick olisi saapunut Suomeen suoraan myyntiin ja vuokralle. Minunkin huomioni heräsi, kun huomasin, kuinka positiivisen vastaanoton filmi oli saanut ja aloin tutkia, milloin se saapuisi Suomeen. Harmi vain, etten ehtinyt nähdä leffaa sen ensimmäisessä lehdistönäytöksessä, jolloin jouduin odottamaan melkein ensi-iltaan asti, että näin sen. Toiveikkaana menin katsomaan The Big Sickin (jonka näytös oli välittömästi Victoria & Abdulin, 2017, jälkeen) ja pakko sanoa, että olihan se hyvä!

Stand up -koomikko Kumail tapaa eräänä iltana unelmiensa tytön, Emilyn ja he rakastuvat. Mutta miten käy, kun Emily on valkoinen ja Kumailin muslimivanhemmat yrittävät pakottaa poikansa naimisiin pakistanilaisen kanssa?

Pakistanilaista koomikko Kumailia näyttelee Kumail Nanjiani itse ja vaikka Nanjiani ei olekaan mitä parhain näyttelijä, hän sopii rooliin tietty täydellisesti, sillä kuka muu voisi esittää häntä paremmin kuin hän itse? Nanjianin olemus on välillä hieman laiska, mutta hänestä löytyy silti tarpeeksi energiaa pääosaan, minkä lisäksi hän on todella pidettävä heppu, jolloin hänen tarinaansa katsoo mielellään. Vaikka Kumailin stand up -ura näyttää hänet pienenä julkkiksena, hänen uransa Uber-kuskina ja hänen suhteensa syvästi uskovaiseen perheeseensä palauttavat hänet hyvin maan pinnalle, jolloin hän tuntuu ihan normaalilta tyypiltä. Kumaililla on paljon ongelmia, jotka hänen täytyy saada selvitettyä leffan aikana, sillä muuten ei parisuhteesta tule mitään. Mutta jos parisuhteesta tulee jotain, Kumail saattaa menettää välit vanhempiinsa...
     Emilyä ei valitettavasti näyttele Emily V. Gordon, vaan Zoe Kazan ja hahmon nimi on muutettu Emily Gardneriksi. Olisi hauska tietää, miksei Gordon halunnut kameran eteen ja kuinka vaikeaa Nanjianille oli näytellä omaa parisuhdettaan jonkun toisen kanssa? Hyvin homma näyttää luonnistuvan ja Kazan on mainio. Parissa kohtaa Emily on hieman rasittava tapaus, mutta suurimmaksi osaksi hän on sympaattinen. Kazanin ja Nanjianin välille on syntynyt oivallista kemiaa, jolloin heidän romanssinsa tuntuu uskottavalta.
     Kumailin perheeseen kuuluvat Azmat-isä (Anupam Kher) ja Sharmeen-äiti (Zenobia Shroff), sekä heidän toinen poikansa Naveed (Adeel Akhtar), jolla on tyttöystävä nimeltä Fatima (Shenaz Treasury). Azmat ja Sharmeen eivät ole lainkaan tyytyväisiä Kumailin uravalintoihin ja usein moittivatkin häntä siitä, ettei hän ole kuten hieno Naveed, joka on erittäin tyytyväinen asemaansa lempilapsena. Naveed on kuitenkin rennompi kuin vanhempansa ja toivoo Kumailin toimivan vanhempansa tahdon mukaisesti vain, jotta Kumaililla olisi helpompaa. Vaikka Azmat ja Sharmeen ovat hieman epämiellyttäviä, halutessaan poikansa toimivan juuri tietyillä tavoilla, löytyy heistä myös huumoria, etenkin äidistä, joka jatkuvasti esittelee Kumailille pakistanilaistyttöjä, jotka "vain sattuivat tupsahtamaan kylään". Näyttelijät ovat oivia rooleissaan.
     Emilyn vanhemmat taas ovat Beth-äiti (Holly Hunter) ja Terry-isä (Ice Agen, 2002-, Manu-mammutin ääni Ray Romano). Beth on tiukkana naisena täysin selvästi perheen pää ja Terry on ollut jo pitkään tossun alla. Välillä Terry uskaltaa tuoda omia mielipiteitään esille, jonka ansiosta myös heidän suhdettaan on mielenkiintoista seurata. Kiinnostavuutta lisäävät myös Hunter ja Romano itse, jotka ovat erinomaiset valinnat osiinsa.
     Leffassa nähdään myös Bo Burnham, Aidy Bryant ja Kurt Braunohler Kumailin kavereina stand up-klubilta. Braunohlerin esittämä Chris on myös Kumailin kämppis. Stand up -kaveruksista löytyy huvittavia piirteitä, mutta hahmoina he jäävät todella ontoiksi ja tylsiksi.

The Big Sick yhdistää hauskat romanttiset komediat ja totiset draamat taidokkaasti erilaiseksi kokemukseksi, josta löytyy selkeitä piirteitä molemmista lajityypeistä. Yhdistelmä on niin taidokasta, ettei elokuva ole koskaan vain toista genreä, vaan siinä on kaiken aikaa mukana kumpaakin. Leffa nappaa heti mukaansa hauskalla aloituksella, eikä aikaakaan kun Kumail ja Emily jo tapaavat. Kumailin ongelmat tuodaan oivallisesti esille nopeasti, jolloin hahmon tuntee kunnolla jo ensimmäisen vartin aikana. Kaikilta muilta hän kuitenkin salaa asioita, mikä on tietty yksi ongelma lisää. Emilylle hän ei uskalla kertoa, millaisia hänen vanhempansa ovat ja vanhemmilleen hän ei uskalla kertoa tapailevansa valkoista naista. Tällaisia tarinoita on tietty olemisia useita, mutta The Big Sickissä on silti tarvittavaa raikkautta - ja ennen kaikkea sydäntä - jotta sitä katsoo erittäin mielellään. Nimen mukainen sairaus tuo perinteiseen tarinaan poikkeuksen ja se tarjoaa Kumailille hienon syyn todella miettiä asioita itsestään ja mitä hän oikeasti haluaa elämästään? Aluksi kun sairaus tuotiin mukaan tarinaan, elokuva alkoi mielestäni hidastella liikaa, jolloin se tuntui pitkäveteisen venytetyltä. Kuitenkin mitä pidemmälle tarina kulki, sitä enemmän aloin miettiä hitaamman temmon vertauskuvana sille, kuinka inhottavaa on odotella tietoa jonkun läheisen selviämisestä ja kuinka silloin minuutit tuntuvat tunneilta ja tunnit kokonaisilta päiviltä.

Vaikka elokuvasta löytyykin paljon huumoria, ei se ole kuitenkaan hulvaton. Hauskimmillaan filmi saa nauramaan ääneen, mutta mukana on myös paljon vitsejä, jotka saavat aikaan vain pienen hymähdyksen. Komediaa syntyy tietty Kumailin ja Emilyn kulttuurieroista, muttei täysin perinteisellä tavalla. Eri kulttuureja ei pilkata, vaan ne näytetään hyvin realistisina. Huumori syntyy siitä, että eri kulttuurien tavat ovat outoja eri ihmisille. Se toimii onneksi molemmin puolin, minkä lisäksi rasismiakin on suuntaan jos toiseen. Realismin tunnetta tuo myös esimerkiksi se, että Kumail ei veljensä kanssa suhtaudu ääliöiden terroristi-nimittelyyn syvästi loukkaantumalla, vaan he saattavat itsekin vitsailla asiasta tai sitten he näyttävät vain kyllästyneiltä, kuullessaan samat "vitsit" ties kuinka monetta kertaa. Yksi hauskimmista hetkistä on, kun Kumaililta kysytään, mitä hän oli mieltä WTC-iskuista ja hän vastaa pyöritellen silmiään, että se oli suuri tragedia... sillä terroristit menettivät silloin parhaita miehiään. Epämiellyttävät tilanteet ovat hauskoja, kun niihin ei itse joudu ja se on leffassa oivallettu. Mukana on myös syvällisempiä ajatuksia, joista paras on ehdottomasti se, kun Kumail kysyy vanhemmiltaan, miksi he tulivat Yhdysvaltoihin, jos he eivät voi omaksua uuden maan kulttuuria? The Big Sick naurattaa ja saa jopa liikuttumaan parissa kohtaa. Se on todella hyvä elokuva, vaikkakin hieman liian pitkä.

Leffan on ohjannut Michael Showalter, joka on tehnyt komediaa aiemmin ohjaajana, näyttelijänä, kirjoittajana ja tuottajana sekä elokuvien että televisiosarjojen parissa. Showalter oli minulle täysin tuntematon nimi ennen The Big Sickiä, mutta tämä leffa sai kiinnostumaan herran muusta tuotannosta. Käsikirjoittajana Kumail Nanjiani on onnistunut taidokkaasti vaimonsa Emily V. Gordonin kanssa. Olisi todella kiehtovaa tietää, paljonko he muuttivat tarinaa leffaa varten, vai onko se pääasiassa täysin kopioitu heidän elämästään? Filmi on hyvin kuvattu, mutta leikkauksessa olisi voinut tehdä pientä tiivistämistä. Musiikista vastaa Michael Andrews, mutta hänen työnsä ei pääse kertaakaan kunnolla esille, jotta sen muistaisi millään lailla elokuvan jälkeen.

Yhteenveto: The Big Sick on liikuttava ja romanttinen draamakomedia, joka on hieman liian pitkä, mutta silti todella hyvä. Vaikka sairausosuuden pituus selittyykin hienosti odottamisen tuskalla, saisi leffasta pätkittyä kymmenisen minuuttia pois. Elokuva yhdistää taidokkaasti perinteikkäät draaman ja komedian, ja yhdistää ne luontevalla ja ennen kaikkea raikkaalla tavalla. Mukana on paljon sydäntä ja hyvää mieltä. Kulttuurieroja käsitellään oivallisesti. Huumoria on mukana onnistuneen paljon, vaikka odotinkin hieman hauskempaa leffaa. Näyttelijät ovat mainioita rooleissaan, etenkin Holly Hunter ja Ray Romano Emilyn vanhempina. Myös Zoe Kazan ja Kumail Nanjiani ovat hyviä, vaikkei kumpikaan ole erityisen ihmeellinen. Suosittelen käymään katsomassa The Big Sickin, jos pidätte draamakomedioista. En usko, että kovin monet ovat edes kuulleetkaan koko filmistä, joten toivon, että jos kiinnostuitte siitä arvosteluni kautta, kävisitte sen vilkaisemassa ja jos piditte siitä, kertoisitte ystävillenne, jotta leffa saisi enemmän huomiota. Pelkään nimittäin pahoin, että vaikka The Big Sick osoittautui hitiksi maailmalla, ei sitä kovin moni suomalainen näe.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2017

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Big Sick, 2017, Apatow Films, FilmNation Entertainment, Story Ink

Arvostelu: Song to Song (2017)

SONG TO SONG (2017)

Ohjaus: Terrence Malick
Pääosissa: Rooney Mara, Ryan Gosling, Michael Fassbender, Natalie Portman, Holly Hunter, Cate Blanchett, Bérénice Marlohe ja Val Kilmer
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun ensimmäisen kerran näin Song to Songin julisteen, mielenkiintoni heräsi välittömästi näyttelijöiden takia. Luin lyhyen juonikuvauksen ja ajattelin, että kyseessä voisi olla mainio elokuva. Trailereita en kuitenkaan katsonut, enkä ottanut leffasta sen kummemmin selvää etukäteen, vaan menin katsomaan elokuvan tietämättä siitä kovin paljoa. Päivää ennen näytöstä luulin, että minulla olisi liikaa asioita hoidettavana, jolloin en ehtisikään katsoa Song to Songia, mutta onneksi lopulta löysin sopivan kolon, jolloin pääsin kuin pääsinkin katsomaan elokuvan... jonka lähes koko keston ajan toivoin, että olisin sittenkin pysynyt kotona...

Tarina erilaisista rakkauksista, intohimoista ja petoksista, jotka rikkovat niiden tuntevia henkilöitä.

Elokuvassa eniten esille pääsee Rooney Maran hahmo Faye, joka yrittää löytää itseään. Häntä kiehtoo suuresti rakkaus ja musiikki, mutta kumpikaan ei tunnu tarjoavan sitä, mitä hän haluaa, mikä saa hänet kyseenalaistamaan löytämänsä entistäkin enemmän. Faye tuntuu olevan koko elokuvan ajan enemmän tai vähemmän hukassa ja lähinnä vain esittää olevansa selvillä siitä, mitä hän haluaa elämältään. Mara on hyvä näyttelijä, mutta hänen hahmonsa jää kuitenkin aika vaisuksi ja laimeaksi.
     Ryan Goslingin hahmo haaveilee musiikkiurasta ja yrittää saada itseään bisnekseen mukaan, jotta voisi toteuttaa itseään. Tämä ei kuitenkaan ole erityisen helppoa, minkä lisäksi hänellä on muitakin huolia, eikä rakkaus tarjoa hänellekään toivottua onnea. Gosling on osoittanut useasti osaavansa, mutta tässä elokuvassa hän tuntuu olevan kaiken aikaa epävarma kameran edessä, aivan kuin hän ei täysin tietäisi, mitä pitää tehdä.
     Michael Fassbender pääsee irrottelemaan kunnolla elokuvassa. Hänen hahmonsa on iso tekijä musiikkibisneksessä, mikä tuntuu nousevan hahmon päähän. Hän kuvittelee voivansa tehdä mitä tahansa ja onkin täynnä energiaa koko leffan ajan. Fassbenderin sekoilemista on ihan viihdyttävää seurata, vaikka sille ei oikein syytä keksi. Hänenkään hahmonsa ei tunnu tietävän, mitä todella haluaa elämältään. Hahmo kiehtoo monia naisia - kuten Fayea - mitä hän käyttää hyväkseen.
     Natalie Portmanin hahmo on myös yksi näistä naisista, jotka lankeavat Fassbenderin hahmon lumoukseen. Portmanin hahmo on tarjoilija kahvilassa, mutta on välittömästi valmis lähtemään ison kihon mukaan musiikkimaailmaan. Myös Portman on hyvä näyttelijä, mutta hänen hahmostaan ei saa paljoa irti.
     Elokuvassa nähdään myös enemmän tai vähemmän pienissä rooleissa Holly Hunter, Cate Blanchett, Bérénice Marlohe ja Val Kilmer. On onni, että jälkimmäinen on pienessä osassa, sillä en erityisemmin välitä Kilmeristä.

On olemassa taidetta, joka syntyy siitä, kuinka suurella rakkaudella teosta on tehty ja kuinka tunteikas ja syvällinen henki mukana on. Sellaista joka syntyy lähes itsestään, eikä tarkoituksena ole koskaan ollut luoda mitään ihmeellistä. Lopputulos on kuitenkin henkeäsalpaava, upea, kaunis, koskettava ja vaikuttava. Se ei ole täydellistä, mutta se on silti ällistyttävän hienoa. Ja sitten on taidetta, joka syntyy siitä, että halutaan tehdä mahdollisimman taiteellista taidetta. Kaikki halutaan saada mahdollisimman täydelliseksi, syvälliseksi, hienoksi, timanttiseksi ja kauniiksi. Koko juttu tehdään niin leveillen ja pää pilvissä, että taiteen luoja hukkuu omaan luovuuteensa, eikä enää ymmärrä omaa työtään. Hän haluaa olla mahdollisimman erilainen muista, jotta erottuisi joukosta ja saisi mahdollisimman monet huomioimaan hänet ja hänen työnsä, johon hän on suuruudenhulluutensa maalannut. Sellaista äärimmäisen teennäistä taidetta, jossa on yritetty aivan liikaa, eikä mikään tunnu enää luonnolliselta. Jota katsoessa kokee pelkkää sääliä niitä kohtaan, jotka ovat auttaneet tekotaiteen luojaa lopputuloksen saavuttamisessa. Jonka nähdessä ei ole aluksi täysin varma, mitä on saapunut kokemaan, sillä kaikki tuntuu olevan erittäin monimutkaisesti, salaperäisesti ja kummallisesti rakennettu, mutta vähitellen alkaa huomaamaan, että teos on eloton, ontto ja inhottava. Että kyseessä on vain erilaisia värejä kankaalla ilman oikeaa tarkoitusta. Ilman todellista luovuuden vimmaa. Ilman tiettyä intohimoa tekemistä kohtaan. Ilman rakkautta.

Sellainen on Song to Song. Tekotaiteellista paskaa. Elokuvan luonut Terrence Malick tuntuu olevan aivan tolkuttoman täynnä itseään. Tuntuu kuin hän haluaisi elokuvansa olevan mahdollisimman kaukana kaikista muista heittelevän kerrontansa, melko olemattoman tarinansa ja suurimmaksi osaksi huonolta näyttävän tekotapansa kanssa. Malick on tunnettu siitä, että hänen elokuvansa eivät välttämättä sisällä kunnollista käsikirjoitusta, vaan hän vain pistää näyttelijänsä tekemään jotain. Sen myös huomaa. Elokuva on nimittäin täynnä kohtauksia, joissa lähinnä vain haahuillaan ja heilutaan eri paikoissa ilman mitään syytä. Näyttelijät tuntuvat olevan usein erittäin epämukavissa tilanteissa, aivan kuin he eivät tietäisi yhtään, mitä pitäisi tehdä tai mikä lopputuloksen pitäisi olla. Näyttelijöitä todella käy sääliksi läpi elokuvan. Myös heidän hahmonsa tuntuvat olevan kaikki jollain tapaa rikkinäisiä, minkä tarkoituksena on tuottaa sääliä. Tätä ei kuitenkaan tapahdu, vaan lähinnä katsojaa alkaa masentaa, kun katsoo kaksi tuntia rikkinäisiä persoonia, jotka eivät millään tunnu löytävän tarkoitusta elämälleen.

Elokuva on myös todella puuduttava. Se ei tunnu kulkevan minnekään, vaan pyörii ympyrää, kuten sen hahmot useissa kohtauksissa, mikä alkaa väsyttää katsojaa. Minä nukuin oikein makeat unet viime yönä ja silti haukottelin usein leffan aikana. Vilkuilin myös kelloa usein, jotta tietäisin, kauanko kärsimykseni vielä kestäisi. Toinen asia, mistä Malick on tunnettu, on se, että hän kuvaa todella paljon erilaista materiaalia ja kasaa ne sitten kokonaisuuksiksi vasta jälkituotannossa. Tämänkin huomaa helposti elokuvan madellessa eteenpäin vailla päämäärää. Monet kohtaukset tuntuvat täysin irtonaisilta ja jotkut taas niin ylitaiteellisilta, että oksettaa. Kaikki asiat kerrotaan hitaasti, mikä on hyvä ratkaisu, jos tarina vetäisi mukaansa, mutta valitettavasti Song to Songin kohdalla käy niin, että elokuva vain työntää katsojaansa pois päin, jolloin se jää todella onton tuntuiseksi, vaikka elokuva uskotteleekin lähes koko ajan olevansa jotain enemmän - jotain todella pohdiskelevaa ja älykästä. Malick ei kuitenkaan tunnu ymmärtävän, että älykkään pohdiskelun esittämiseen ei riitä, että joutuu vähän väliä kuuntelemaan hahmojen melodramaattista kertojaäänimietintää siitä, mitä he elämältään haluavat ja mitä se ei tunnu heille tarjoavan. Etenkin kun mietinnät alkavat toistamaan itseään jo kolmatta kertaa. Kun ruutu menee vihdoin mustaksi ja lopputekstit alkavat, ei voi muuta kuin huokaista helpotuksesta ja kiiruhtaa kauas pois, jotta saisi lievitettyä suurta ärsyyntymistä ja tylsistymistä, jotka Song to Song aiheutti.

Leffan toteutus ei muutenkaan ole kovin onnistunut. Vaikka mukana on muutamia tyylikkäitä kuvia, on kuvaus suurimmaksi osaksi kammottavan näköistä. Jostain syystä mukana on todella paljon kalansilmälinssillä kuvattuja otoksia, jolloin kuvan reunat näyttävät vääristyneiltä ja kuvassa esiintyvät hahmot näyttävät kummallisilta. Monet kuvat näyttävät myös siltä, että kameramieheksi on otettu joku, joka vain osaa painaa kuvausnappulaa ja osoittaa kameran kohteeseen, ja hänet on pistetty kuvailemaan asioita. Siinä missä Jason Bourne (2016) oli viime vuoden huonoiten kuvattu elokuva heiluvan kameratyöskentelynsä takia, Song to Song vaikuttaisi olevan vuoden 2017 huonoiten kuvattu elokuva vääristyneiden, rumien kuviensa ja amatöörimäisen kuvaustapansa takia. Leikkauskaan ei ole onnistunutta ja läpi elokuvan leikkauksella hypitään kohtauksissa tilanteesta toiseen, jolloin kovin moni kohtaus ei edes tunnu kohtaukselta, vaan lähinnä siltä, että hahmot vain siirtyvät haahuilemaan paikasta toiseen. Useaan otteeseen vaikuttaa siltä, että alkuperäinen elokuva on kestänyt noin 29 tuntia ja se on pitänyt pilkkoa kahteen tuntiin ja yhdeksään minuuttiin. Niin hyppivä ja silputtu lopputulos on. Äänileikkauskin on monesti tönkköä. Ja jos leffassa ei ole jo muuten tarpeeksi yliampuvan dramaattinen tunnelma, niin sitä on lisätty useasti yliampuvan dramaattisella musiikilla.

Yhteenveto: Song to Song on suoraan sanottuna tekotaiteellista paskaa. Sitä tehdessä on pyritty niin taiteelliseen teokseen kuin vain on mahdollista ja on unohdettu, ettei taide synny väkisin vääntämällä. Elokuva yrittää lähes koko kestonsa ajan huijata katsojaa luulemaan, että katsoo kovin älykästä teosta. Harmi vain, ettei filosofisuus synny siitä, että hahmot puhuvat masentuneilla kertojaäänillään neljättä kertaa siitä, etteivät löydä tarkoitusta elämälleen ja kaikki tuntuu olevan huijausta. Todellisuudessa Song to Song on tyhjä teos, joka on saatu vaikuttamaan erittäin sisältörikkaalta, mutta tarkkaan katseltuna huomaa elokuvan olevan todella ontto. Jos sitä siis pystyy katsomaan tarkkaan, eikä nukahda kesken. Tuntuu siltä kuin ohjaaja Malick haluaisi tehdä mahdollisimman erilaisen ja huikean teoksen, jolloin hän on vain kadonnut täysin siihen, minkä uskoo olevan täydellistä, eikä tajua, millaista kuraa on tekemässä. Kuvaus on muutamia onnistuneita otoksia lukuunottamatta hirveää, eikä leikkauksessakaan ole kehumista. Melodramaattista ja masentavaa tunnelmaa on saatu mukaan monilla eri tavoilla, kuten aiemmin mainitsemillani kertojaäänillä ja musiikilla. Näyttelijät ovat lähestulkoon ainoa hyvä asia koko elokuvassa, mutta edes he eivät kykene pelastamaan teosta. En todellakaan suosittele katsomaan Song to Songia. Se on täyttä rahan ja ajan tuhlausta. Tietysti on niitä, jotka löytävät kuin löytävätkin teoksesta jotain syvällisempää ja näkevät todellista taidetta. Hyvä jos pitävät - minä en. Omasta mielestäni elokuva oli lähinnä keskisormi katsojille, läpsäisy naamaan, potku kiveksille, sylkäisy silmään ja mojovat naurut päälle. Pitää olla aikamoinen hirvitys tiedossa loppuvuodesta, jotta tämä ei olisi vuoden 2017 huonoin elokuva!

Kirjoittanut: Joonatan, 20.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Song to Song, 2017, Buckeye Pictures, FilmNation Entertainment, Waypoint Entertainment

Arvostelu: Batman v Superman: Dawn of Justice (2016)

BATMAN V SUPERMAN: DAWN OF JUSTICE

Ohjaus: Zack Snyder

Pääosissa: Ben Affleck, Henry Cavill, Amy Adams, Jesse Eisenberg, Diane Lane, Laurence Fishburne, Jeremy Irons, Holly Hunter ja Gal Gadot
Genre: supersankarielokuva, toiminta

Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia - Ultimate Edition: 3 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 12 - Ultimate Edition: 16

Kun Man of Steel (2013) oli ilmestynyt, se jakoi mielipiteet voimakkaasti. Monet rakastivat elokuvaa ja monet vihasivat. Elokuva kuitenkin tienasi törkeän summan rahaa ja jatko-osa oli saman tien suunnitteilla. Alunperin piti olla kyseessä toinen Superman-elokuva, mutta aika nopeasti ilmoitettiin, että mukana olisi Batman. Ajattelin, että Batman olisi taustalla ja pian hänkin saisi oman elokuvansa, mutta sitten alkoi puhe, että elokuva on Batman vs Superman - siis ei Superman vs Batman, vaan juurikin BATMAN vs Superman, eli siinä keskityttäisiin enemmän Batmaniin. Jossain kohtaa ilmoitettiin, että mukana olisi Wonder Woman. Lex Luthor ilmoitettiin pahikseksi. Huhu kiersi, että elokuvassa nähtäisiin myös Aquaman, josta ilmestyi promokuvia. Trailerit näyttivät kuitenkin rautaisilta ja tiesin, että kyseessä on eniten odottamani elokuva vuodelta 2016. Yhdessä trailerissa spoilattiin, että mukana on pahiksena myös Doomsday ja aloin miettiä, että onko elokuvasta tulossa liian täysi. Tänään menin erittäin toiveikkaana katsomaan elokuvan vihdoin Finnkino Tennispalatsin jättikankaalta 3D:nä.

Superman jakaa kansan joukossa mielipiteitä. Jotkut pitävät häntä jumalana ja jotkut uhkana maailmalle. Bruce Wayne on yksi jälkimmäisistä ja hän kokee velvollisuudekseen pysäyttää Supermanin. Samaan aikaan Lex Luthor alkaa juonitella Supermania vastaan, kryptoniittipalan löytyessä Intiasta. Lois Lane tutkii juttua Supermanin lavastamisesta ja jäljet johtavat Lex Luthoriin. Superman näkee Batmanin uhkana ihmisille ja päättää lopettaa tämän toiminnat.

Monia pelotti, kun Ben Affleck pestattiin Batmanin/Bruce Waynen rooliin. Olin yksi heistä. Affleck ei ole kummoinen näyttelijä ja hänhän epäonnistui edellisessä supersankariroolissaan Daredevilissä (2003). Mutta ei huolta, Affleck vetää yrmyilevän Batman-roolin tyylillä. Tämän elokuvan Batman on jo kokenut kovia. Hän on ollut Gothamin suojelija jo 20 vuotta ja hän on alkanut menettää uskoaan ihmisten hyvyyteen. Toisin kuin Christopher Nolanin Yön ritari -trilogiassa (The Dark Knight - 2005-2012), Batman v Supermanin Batman on säälimätön ja julma. Hän jättää logonsa polttomerkkinä rikollisten ihoihin. Hän lymyilee varjoissa ja hänen autossaan on kunnon konetuliaseet. Bruce Wayne selvästi samanaikaisesti vihaa ja rakastaa Batmanina olemista. Wayne on erakoitunut ja hän näkee painajaisia vanhempiensa kuolemasta ja näkyjä dystopisesta tulevaisuudesta, jossa kaikki on tuhoutunut Supermanin takia. Jokin trauma tuntuu piinaavan Waynea sietämättömästi, mikä voi johtua kenties Robinin kuolemasta, johon jo trailerissa viitattiin. Affleck saa tuotua hahmon tunteet selkeästi pintaan ja hän nousee helposti toiseksi parhaaksi Batmaniksi, heti Christian Balen jälkeen. Tämän Batmanin outo ääni selitetään lyhyesti elokuvassa, kun Alfred korjailee hänen äänenmuunnintaan. Wayne on kantanut kaunaa Supermanille 18 kuukautta ja sen kyllä huomaa. Mitä enemmän Wayne puhuu ajatuksiaan Supermanista, sitä paremmin katsoja saa selvyyden, että hänellä on täysi syy vihata Teristä. Ja jösses, mihin kuntoon on Affleck itsensä saanut. Myös Batmanin uudet puvut ovat todella upeita.

     Henry Cavill jatkaa tyylikkäästi Supermanina/Clark Kentinä. Supermania on alkanut ärsyttämään ihmisten asenne häntä kohtaan, eikä hän enää oikein löydä syytä pelastaa ihmisiä. Elokuvassa on montaasikohtaus, jossa näytetään eri tilanteita Supermanista pelastamassa ihmisiä ja hänen kasvoiltaan näkee, ettei hän tiedä haluaako hän sitä enää. Superman joutuu oikeuteen, koska häntä pidetään uhkana, vaikka hän itse näkee uhkana lepakkoasuisen miehen Gothamissa. Supermanin hahmoon pääsee syvemmälle tässä elokuvassa, mutta hahmo jää silti Batmanin jalkoihin.

Monet eivät uskoneet, että Jesse Eisenberg toimisi Lex Luthorina, Supermanin arkkivihollisena ja rikollisnerona. Toisin kuin Affleckin kohdalla, Eisenbergin kanssa ihmiset olivat oikeassa. Eisenberg on väärä ihminen rooliin ja hän on tehnyt hahmostaan liian itsensä kaltaisen. Eisenberg on hauska komedioissa ja ihan hyvä The Social Networkissa (2010), mutta Luthorina hän ei toimi. Hahmo päästelee outoja ääniä ja monet hänen repliikkinsä ovat hölmöjä. Onneksi hänen juonensa pahuus tulee hyvin välitettyä yleisöön ja paikoitellen hänen hulluutensa on toimivaa. Rooliin olisi silti voinut laittaa jonkun toisen.

     Amy Adams on ärsyttävä Lois Lanena. Jotta hahmolla olisi enemmän ruutuaikaa, mukana on turha sivujuoni, jossa Lane jäljittää luotia, joka osui hänen muistikirjaansa Afrikassa ja mikä johtaa Lex Luthoriin. Sivujuoni tuodaan esille vähän väliä, mutta sen unohtaa nopeasti, sillä keskittyy enemmän Batmaniin ja Supermaniin.
     Jeremy Irons on hyvä valinta Alfrediksi, Bruce Waynen hovimestariksi. Hahmo ei kuitenkaan pääse oikeuksiinsa elokuvassa, eikä hän ole samalla lailla huolehtiva isähahmo, kuten Michael Cainen Alfred Yön ritari -trilogiassa. Toivottavasti Batmanin tulevassa sooloelokuvassa Alfred pääsee kunnolla esille. Alfred on tehty lähes yhtä kyyniseksi kuin herransa Wayne.
     Gal Gadotin Diana Prince/Wonder Woman on aika turha lisäys elokuvaan. Vaikka hahmo tuo naispoweria sarjaan, niin olisi hänet voinut jättää johonkin myöhempään elokuvaan, sillä hahmon mukana ololla ei ole niin väliä. Hän näyttää kuitenkin aika kovalta likalta puvussaan. Hahmoa ei pahemmin esitellä elokuvassa, eli jos Wonder Woman ei ole tuttu hahmo, niin hänestä on vaikea saada irti mitään.
     Hieman hauskuutta muuten todella synkkään elokuvaan tuovat Laurence Fishburnen esittämä Daily Planet -lehden pomo Perry White ja Supermanin maanpäällinen äiti Martha Kent, jota esittää Diane Lane. Näyttelijät vetävät roolinsa yhtä hyvin kuin Man of Steelissä. Vaikka hahmot tuovat hieman hauskuutta, niin vitsit eivät naurata kunnolla, enemmänkin vain saavat hymähtämään.

Koska tekijöillä ei ollut selkeästi aikaa tehdä Batmanin sooloelokuvaa ennen tätä, niin alussa käydään nopeasti kertauksena Waynen vanhempien kuolema. Toisin kuin Man of Steelissä, tässä elokuvassa on alkutekstit, jotka yllättivät minut hieman. Alkutekstien aikana nähdään pätkiä Waynen lapsuudesta, josta siirrytään Man of Steelin lopputaisteluun, tällä kertaa kuvattuna katutasolta Waynen näkökulmasta. Tuho ja pakokauhu välittyvät vielä selkeämmin kuin Supermanin omassa elokuvassa. Siitä päästään sitten itse tarinaan, joka lähtee käyntiin 18 kuukautta Man of Steelin tapahtumien jälkeen.

Alkuteksteissä Batman v Superman: Dawn of Justice ei lue mitenkään erityisen hienolla tavalla tai Batmanin ja Supermanin yhdistetty logo ei ilmesty jättimäisenä valkokankaalle. Olisi voinut luulla, että hahmojen välistä kamppailua pidettäisiin niin isona asiana, että sen nimi näytettäisiin suurena, jotta odottaisi spektaakkelia. Spektaakkeli onkin tiedossa - mutta harmi vain, ei Batmanin ja Supermanin välillä. Kaikkien odottama sankareiden taistelu kestää alle 10 minuuttia ja loppuu todella helposti. Elokuvassa ei muutenkaan ole kummemmin taistelukohtauksia - oikeastaan vain kaksi, joista toinen on todella lyhyt. Että se siitä eeppisestä #WhoWillWin -jutusta. Monet sanoivat etukäteen, ettei hahmojen ole mitään järkeä taistella, sillä Supermanhan saisi yhdellä iskulla Batmanin kuolleeksi. Näinhän siinä kävisi, jos Supermanilla ei tulisi moraali vastaan ja Batman ei käyttäisi kryptoniittia.

Elokuvan, jonka nimi viittaa kahden sankarin taisteluun, voisi kuvitella käyttävän aikaa enemmän siihen, mutta Batman v Superman onkin täynnä sivujuonia, jotka sotkevat päätarinaa. Elokuva ei tunnu enää ensimmäisen tunnin jälkeen omalta elokuvalta, vaan enemmänkin kahden ja puolen tunnin lämmittelyltä Justice League -elokuvaa (2017) varten, jossa DC Comicsin -sarjakuvien sankarit lyöttäytyvät yhteen. Arvelinkin, että Justice Leaguen valmistelu alkaisi tässä elokuvassa, mutten arvannut sen vievän aikaa niin paljon, että elokuvan oma juoni jäisi taka-alalle. Varsinkin, kun Batmanin ja Supermanin tappelu on juuri alkamassa, niin ei kiinnosta nähdä salaista kuvaa muista sankareista, jotka tietää näkevänsä eri elokuvassa myöhemmin. Lois Lanen tutkinta, jossa hän yrittää selvittää, kuka lavasti Supermanin, voisi jättää kokonaan pois elokuvasta. Ja vaikka Bruce Waynen näky synkästä, Mad Max: Fury Roadia (2015) muistuttavasta, aavikkotulevaisuudesta on toimiva, niin sen olisi voinut myös jättää pois.

Jos elokuvan hahmot eivät ole etukäteen tuttuja, niin elokuvasta on vaikea saada irti paljoa. Man of Steel kannattaa ehdottomasti katsoa ennen tätä, jotta tietää missä mennään. Ja jos asia on sillä tavalla, ettei Batmanista tiedä mitään, niin tämä ei ole hyvä ensikosketus hahmoon. Tämän elokuvan Batman on loistava kyllä, mutta elokuvassa ei selitellä erikseen, että miksi Bruce Wayne pukeutuu Batmaniksi ja miksi hän lähtee mätkimään rikollisia turpaan öisin. Tekijät ovat selkeästi olettaneet, ettei erikseen tarvitse selitellä mitään, sillä kaikkihan varmasti Batmanin tietävät.

Batman v Superman on visuaalisesti todella hieno. Loppu on massiivinen digispektaakkeli, kuten jo aiemmin sanoin. Ehkä jopa liiankin massiivinen ja lopusta on välillä vaikea ottaa selvää. Doomsday näyttää vähän kömpelöltä ja olisin toivonut, että hahmoa olisi säästelty myöhemmäksi. Batman on aika tarpeeton lopputaistelussa, sillä hahmolla ei ole mitään erityiskykyjä. Spektaakkeliloppu myös hieman pyyhkii alun nostattamaa vakavaa, realistista tunnetta. Batmanin ja Supermanin lyhyt turpaanveto on kuitenkin visuaalisesti ihan tyylikästä katsottavaa. Batmanin auto ja lentokone ovat hienosti toteutettuja. Jos Man of Steel tuntui liian kaoottiselta, niin odotahan vain, kunnes näet Batman v Supermanin. Meno on toivottavasti hieman rauhallisempi sarjan seuraavassa elokuvassa, Suicide Squadissa, joka ilmestyy elokuussa 2016.

Elokuva on kuvattu hyvin, vaikka kamera välillä heiluukin. Huonointa kuvauksen osalta on kohdat, joissa kameramies yrittää pysyä juoksevan hahmon perässä, sillä silloin kuva vasta heiluukin. Elokuvan värimaailma on hyvin synkkä ja harmaa. Monet kohtauksista tapahtuvat hämärässä ja välillä voi olla hieman vaikea ottaa selvää, mitä ruudulla tapahtuu. Toimintakohtaukset olisi voinut toteuttaa kuvauksellisesti ja leikkauksellisesti hieman paremmin. Musiikki on Hans Zimmerin ja Junkie XL:n yhteistyötä ja erittäin hyvää. Monet kohdat elokuvan musiikista on kierrätystä Man of Steelista ja uutena ovat Lex Luthorin ja Wonder Womanin teemat. Harmi, ettei Batmanille oltu luotu kunnon teemamusiikkia. Näin elokuvan tietty 3D:nä ja pakko sanoa, ettei se tässäkään elokuvassa tuonut mitään erityistä katsojalle. Alkutekstien aikana muutamat jutut, kuten lepakkolauma tuntui tulevan päin näköä, mutta kun tarinaan pääsi mukaan, niin unohti katsovansa elokuvaa kakkulat päässä.

Batman v Supermanissa on Justice League -elokuvan lisäksi viittauksia myös muuhunkin. Robinin (oletettavasti siis) haarniskassa lukee "Hahaha jokes on you Batman", jolla viitataan selkeästi Batmanin arkkiviholliseen Jokeriin. Myös Bruce Wayne viittaa puheessaan Jokeriin, keskustellessaan Clark Kentin kanssa friikeistä Gothamissa, jotka pukeutuvat pelleiksi. Jokerin pääsee näkemään jo elokuussa ilmestyvässä Suicide Squadissa, jossa häntä esittää Jared Leto (mm. Dallas Buyers Club - 2013). Kun Batman on valmistautumassa taistoon Supermanin kanssa, niin hänen ympärillään on tolppia täynnä graffiteja. Yksi graffiteista on iso kysymysmerkki, mikä voisi viitata Batmanin toiseen viholliseen, Arvuuttajaan. Tosifanit löytävät elokuvasta varmasti muitakin piiloviittauksia. Myös Zack Snyderin elokuvaan 300 (2006) viitataan raketin kyljessä olevalla "300" -luvulla.

Elokuvasta on olemassa pidennetty Ultimate Edition, joka sisältää puolen tunnin verran pidennettyjä, kokonaan uusia ja hieman erilaisia kohtauksia. Mukana on vähän lisää verta, jolloin ikäraja pitkällä versiolla on kielletty alle 16-vuotiailta. Tarinalisäyksenä on lähinnä vain aika tarpeeton uutisasia, jota Clark Kent tutkii. Jos siis odottaa enemmän turpaanvetoa, niin tulee pettymään. Ultimate Editionissa viitataan Darkseid-pahikseen, mistä kovimmat fanit varmasti innostuvat.

Blu-rayn kuvanlaatu on upea. Lisämateriaalina Blu-raylla on Justice Leagueta pohjustava Uniting the World's Finest, Batmanin ja Supermanin ystävyydestä ja vihamielisyydestä kertova Gods and Men: A Meeting of Giants, uutta Batmanin autoa esittelevä Accelerating Design: The New Batmobile ja saman hahmon piilopaikkaa käsittelevä Batcave: Legacy of the Lair. Hahmotkin ovat saaneet omat pätkänsä: Superman: Complexity & Truth käsittelee Teräsmiestä, Batman: Austerity & Rage Lepakkomiestä, Wonder Woman: Grace & Power sekä The Warrior, The Myth, The Wonder Ihmenaista ja The Empire of Luthor Lex Luthoria. Mukana on myös tieteellisiä "faktoja" sisältävä The Might and the Power of a Punch. ja lepakoista kertova Save the Bats. Lisämateriaalia riittää kahdeksi tunniksi.

Yhteenveto: Batman v Superman: Dawn of Justice ei ole kompakti paketti. Se on paikoitellen tosi sekava ja täynnä kaikkea ylimääräistä. Se kestää kaksi ja puoli tuntia, mutta silti tuntuu, ettei siinä ole aikaa kaikkeen. Batmanin ja Supermanin taistelu on pettymys ja taisteluita on muutenkin liian vähän. Lois Lanen tutkimuksen voisi poistaa elokuvasta, ja Doomsday ja Wonder Woman voisivat olla mukana enemmänkin vain viittauksina. Justice Leaguen pohjustusta myös vähäisemmäksi. Tuntuu, kuin Warner Bros kokisi, että jos kaikkia sankareita ei saada heti kerralla esille, niin DC Comicsin sarjakuviin perustuvat elokuvat häviävät lopullisesti Marvelin elokuville. Batman olisi voinut tarvita oman sooloelokuvan ennen tätä, jottei tässä käytettäisi niin paljoa aikaa näyttää, millainen Ben Affleckin Batman on. Elokuvan ainoana pahiksena olisi voinut olla Lex Luthor (eri näyttelijän esittämänä) ja siinä olisi keskitytty oleelliseen, eli Batmanin ja Supermanin kamppailuun, mikä olisi saanut elokuvasta eheämmän kokonaisuuden. Toivottavasti sarjan tulevat elokuvat eivät ole tällaisia "sotkuja". Älkää käsittäkö väärin, pidin elokuvasta kyllä, mutten niin paljoa kuin toivoin. Parasta antia ovat päähahmot, joihin on saatu kunnolla syvyyttä ja tunnetta ja siitä pelkästään elokuva saa lisäpisteen. Tuntui upealta nähdä Batman ja Superman vierekkäin samalla jättivalkokankaalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2016 - Muokattu 29.1.2017

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.yahoo.com

Batman v Superman: Dawn of Justice, 2016, Warner Bros. Entertainment Inc, Atlas Entertainment, DC Comics, RatPac-Dune Entertainment