Pääosissa: Orlando Bloom, Eva Green, Marton Csokas, Jeremy Irons, David Thewlis, Edward Norton, Brendan Gleeson, Ghassan Massoud, Liam Neeson, Alexander Siddig, Michael Sheen, Velibor Topić, Kevin McKidd, Jouko Ahola, Nikolaj Coster-Waldau ja Iain Glen
Genre: sota, draama, seikkailu, historia
Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16
Kingdom of Heaven, suomalaiselta lisänimeltään Taivas maan päällä on Ridley Scottin ohjaama, historiasta ammentava toimintaelokuva. Historiasta kiinnostunut William Monahan työsti elokuvan käsikirjoituksen ja sai Scottin kiinnostumaan siitä. Yhdessä he veivät tekstin 20th Century Foxille, joka tarttui siihen innostuneesti, Scottin edellisen historiaeepoksen, Gladiaattorin(Gladiator - 2000) oltua taloudellinen jättihitti ja parhaan elokuvan Oscar-voittaja. Jo varhaisessa vaiheessa studiopomot olivat kuitenkin huolestuneita elokuvan potentiaalisesti mammuttimaisesta pituudesta ja kun kuvausten jälkeen Scott esitteli studiolle yli kolme tuntia kestävän leikkausversion, nämä painostivat Scottia leikkaamaan leffasta huomattavasti lyhyemmän. Scott suostui ja lopulta nelisenkymmentä minuuttia lyhyempänä Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä sai maailmanensi-iltansa 2. toukokuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys, joka sai heikon vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta, pääasiassa juuri kömpelön leikkauksensa takia. Scott päättikin myöhemmin julkaista kotona katseltavaksi alkuperäisen, huomattavasti pidemmän leikkausversionsa, mikä sai positiivisempaa palautetta. Itse katsoin Kingdom of Heavenin ensimmäistä kertaa varmaan viitisentoista vuotta sitten. Olin pitänyt valtavasti Gladiaattorista ja kun historiantunnit siirtyivät ristiretkiin, halusin tietty heti nähdä saman ohjaajan elokuvan aiheesta. Olin kuitenkin todella pettynyt näkemääni, enkä ole katsonut elokuvaa uudestaan. Kun huomasin Kingdom of Heavenin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille toisen mahdollisuuden ja katsoa sen kummatkin versiot.
Vuonna 1184 Ranskassa asuva seppä Balian lähtee isänsä mukaan ristiretkelle Jerusalemiin, toivoen Pyhän maan tuovan hänelle vapahduksen, Balianin menetettyä vaimonsa ja lapsensa, mutta mies päätyykin keskelle kristittyjen ja muslimien sotaa alueesta.
Pääroolissa vaimonsa ja lapsensa menettäneenä seppä Balianina nähdään Orlando Bloom. Bloom oli vastikään noussut maailmankuuluksi tähdeksi esitettyään ensin Legolas-haltiaa Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) ja näyteltyään sitten Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous -merirosvoseikkailussa (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003). Bloom oli juuri saanut toisen historiallisen eeposelokuvan, Troijan(Troy - 2004) kuvaukset purkkiin, kun hänelle tarjottiin pääroolia Kingdom of Heavenissa. Aluksi Bloom oli sitä mieltä, ettei jaksaisi esiintyä jälleen yhdessä mammuttiluokan teoksessa, mutta otti roolin vastaan, päästäkseen työskentelemään ohjaaja Ridley Scottin kanssa. Valitettavasti omasta mielestäni Bloom ei ole kummoinen valinta rooliin. Edellisissä leffoissa hän teki hyvää työtä, mutta Kingdom of Heavenissa Bloom lähinnä patsastelee yksi-ilmeisenä ja aika tylsänä. Loppupäässä Bloom heittäytyy enemmän roolin vietäväksi, mutta pitkin elokuvaa en voinut olla pohtimatta, että onko kyse ohjaajan ratkaisusta, vai oliko Bloom lopulta liian väsähtänyt edellisten megaprojektiensa jäljiltä? Asiaa ei auta se, että hänen hahmonsa ei ole kaksisesti kirjoitettu. Balianin pään sisälle ei oikein pääse, miehen suru perheensä menetyksen jälkeen ei tunnu merkittävältä ja hänen kehityskaarensa Jerusalemia puolustavaksi ritariksi ei ole kummoisesti toteutettu.
Bloomin lisäksi elokuva pitää sisällään varsin nimekkään näyttelijäkaartin, sekä jopa suomalaisverta, voimamies Jouko Aholan esiintyessä elokuvan alkupäässä Odo-soturina. Liam Neeson näyttelee Balianin isää Godfreyta, David Thewlis tämän mukana kulkevaa nimetöntä hospitaalin jäsentä, Edward Norton Jerusalemin kuningas Balduin IV:ää, Eva Green tämän siskoa Sibyllaa ja Marton Csokas tämän vallanahnetta miestä Guy de Lusignania, Jeremy Irons kuningasta neuvovaa Tiberiasia, Brendan Gleeson rietasta Reynaldia, Ghassan Massoud Jerusalemia havittelevaa muslimijohtaja Saladinia ja Alexander Siddig tämän kansleria Imad ad-Diniä. Pikkurooleissa nähdään lisäksi Michael Sheen pappina, sekä myöhemmin Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tutuiksi tulleet Nikolaj Coster-Waldau kylän sheriffinä ja Iain Glen Englannin kuningas Rikhard Leijonamielenä. Sivunäyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan, joskin Eva Greenin ja Orlando Bloomin väliltä ei löydy lainkaan kemiaa.
Valitettavasti Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä -elokuvan teatteriversio jätti minut aika kylmäksi uusintakatselullakin. Kun katsoin elokuvan ensi kertaa, en edes tiennyt, että siitä olisi olemassa pidempi versio, jota aika lailla kaikki kehuivat teattereissa julkaistua, saksittua versiota paremmaksi. Yksi elokuvan merkittävimmistä vioista onkin sen leikkaus. Teatteriversio on aika kömpelösti pistetty kasaan, eikä tarina solju kummoisesti eteenpäin. Oikeastaan kaikki juonikuviot ja samalla niiden täyttämät hahmot jäävät puolitiehen. Ja kun hahmoista ei saa toivotulla tavalla otetta, ei myöskään heidän kertomuksensa juuri nappaa mukaansa. Täten vajaat kaksi ja puoli tuntia kestävä teatterileikkaus on ajoittain varsin raskas katselukoettelemus.
Ei Kingdom of Heavenin teatteriversio kuitenkaan huono ole, lähinnä vain todella keskinkertainen ja siten lähinnä turhauttava. Seasta löytyy hyviä hetkiä ja tapahtumaketjuja, minkä lisäksi teemat uskosta ja uskonnosta ovat vahvoja. Kristittyjen ja muslimien samankaltaisuuksia tutkitaan onnistuneesti, kuten sitä, kuinka molemmat osapuolet perustelevat hirveitä tekojaan Jumalan kautta, oikeuttaakseen tekonsa itselleen. Konfliktia rakennellaan pitkästi, ripotellen muutamia yhteenottoja sinne tänne leffan varrelle. Pitkä odotus palkitaan loppuhuipennuksessa, kun Balianin johdolla kristityt yrittävät puolustaa Jerusalemia muslimeilta, jotka haluavat takaisin sen, mitä pitävät omanaan. Koska katsojana ei ole saanut muodostettua tunnesiteitä hahmoihin, on sota toisaalta jännityksetön, mutta sitä ei voi kieltää, etteikö Ridley Scott osaisi tehdä hurjan komeaa jälkeä. Jerusalemin piiritys on valtava finaali, joka äimistyttää kaikin puolin teknisellä toteutuksellaan. Menoa ei ole tehty lapsiystävälliseksi, vaan tekoverta roiskitaan ja kummaltakin osapuolelta pistetään sotilaita hengiltä roppakaupalla.
Elokuvasta on tosiaan olemassa jopa yli neljäkymmentä minuuttia pidempi ohjaajan versio, mitä monet kehuvat teattereissa julkaistua huomattavasti paremmaksi. Versio sisältää useita pidennettyjä kohtauksia, kuten myös joitain kokonaan uusia kohtauksia, joissa syvennytään lisää hahmoihin ja heidän välisiin suhteisiinsa. Pidennetty versio on myös vielä raaempi kuin teatterijulkaisu.
Katsoi elokuvasta kumman version tahansa, leikkausta lukuun ottamatta tekniset puolet ovat enemmän kuin kunnossa. Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä on upeasti kuvattu, oli kyse sitten näyttävistä maisemaotoksista tai intiimeistä lähikuvista. Lavasteet ovat todella komeat ja puvustuskin on vakuuttavaa. Erikoistehosteet ovat hienot ja värimäärittely on tyylikästä. Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit ovat onnistuneen mahtipontiset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Kingdom of Heaven, 2005, Twentieth Century Fox, Scott Free Productions, BK, KOH, Reino del Cielo, Studio Babelsberg, Inside Track 3, Calle Crudaza, Dune Films, Medusa Film, Pathé, StudioCanal, Kanzaman
Pääosissa: Jason Statham, Emmy Raver-Lampman, Josh Hutcherson, Bobby Naderi, Jeremy Irons, David Witts, Jemma Redgrave, Michael Epp, Taylor James, Phylicia Rashad, Minnie Driver ja Don Gilet
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 16
The Beekeeper on Jason Stathamin tähdittämä toimintaelokuva. Kurt Wimmer kirjoitti elokuvan ja David Ayer hyppäsi projektiin mukaan ohjaajana. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2022 ja nyt The Beekeeper on saanut ensi-iltansa myös Suomessa. Itse en pahemmin jaksanut innostua, kun kuulin, että Stathamilta on taas tulossa uusi toimintaelokuva. Kolme Stathamin viimevuotisista leffoista, Fast & Furious X(Fast X - 2023), Meg 2: The Trench (2023) ja Expend4bles(2023) löytyivät listaltani vuoden huonoimpien elokuvien joukosta, eikä odotuksiani juuri nostanut se, että käsikirjoittaja Wimmer oli ollut vastuussa myös Expend4blesista ja ohjaaja Ayer taas oli aiemmin tehnyt muun muassa kaamean Suicide Squadin (2016). Monet kuitenkin kehuivat The Beekeeperiä positiiviseksi yllätykseksi, joten kävin varautuneena, mutta silti uteliaana katsomassa elokuvan.
Kun iäkäs Eloise Parker menettää rahansa internet-huijareille ja tekee epätoivossaan itsemurhan, hänen mehiläisenhoitajansa Adam Clay lähtee kostoretkelle ja paljastaa huijareiden kautta hurjan salaliiton ja korruption.
Jason Statham näyttelee Adam Clayta, mehiläisenhoitajaa, joka on jäänyt eläkkeelle vanhasta duunistaan... mehiläisenhoitajana. Alkuperäinen mehiläishomma tosin tarkoitti huippusalaista Beekeeper-organisaatiota, jonka supertehokkaat tappajat lähetetään hoitelemaan hommat, joihin CIA:kaan ei kykene. Rauhalliseen elämään mehiläisten parissa pyrkivä Clay joutuu takaisin vanhoihin tuttuihin puuhiin, kun hänelle majapaikkaa tarjoavalta iäkkäältä Eloise Parkerilta (Phylicia Rashad) huijataan miljoonien dollarien edestä rahaa, eikä murtunut rouva näe muuta ratkaisua kuin päättää elämänsä. Statham on nähty kostorooleissa lukuisia kertoja ja hän vetää tämänkin roolin sama tympeä ilme kasvoillaan. Stathamista on vaikea lukea, kuinka paljon hän enää edes viihtyy näissä liki identtisissä rooleissa ja on pakko sanoa, että alan jo kyllästyä, ettei herra enää juuri muuta tee urallaan.
Elokuvassa nähdään myös Emmy Raver-Lampman Eloisen tyttärenä, FBI-agentti Veronana ja Bobby Naderi tämän työparina Wileynä, Josh Hutcherson koko huijausfirman takapiruna Derek Danforthina, Jeremy Irons tätä neuvovana Wallacena ja Jemma Redgrave Derekin varakkaana äitinä. Raver-Lampman on lähinnä ärsyttävä näsäviisaana FBI-agenttina, joka jostain syystä jahtaa Clayta, sen sijaan, että hän yrittäisi Clayn tavoin pistää tämän äidin kuolemaan johtaneet tyypit vastuuseen. Naderi jää todella vaisuksi koomisena työparina, mukava kundi -imagoa ylläpitävä Hutcherson ei vakuuta yhtään pahiksena, enkä tiedä, millä ilveellä aidosti lahjakas Irons on huijattu mukaan projektiin.
Minun olisi kannattanut vain kuunnella takaraivossani jyskyttäviä ennakkoluuloja ja odottaa The Beekeeperin kanssa siihen, että se saapuu joskus jonkin suoratoistopalvelun valikoimaan, sillä rehellisesti sanottuna sinne se olisi kuulunut. Stathamin isoimmille faneille ja tavanomaisten toimintarainojen ystäville elokuva voi olla passelia viihdettä, mutta muuten kyseessä on lattean geneerinen ja jopa pitkästyttävä toimintaleffa. Kurt Wimmerin käsikirjoitus ei ole yhtä luokaton kuin Expend4blesissa, mutta on se pirun pöljä ja aukkoja täynnä. En tiedä, onko kyse Wimmerin tekstin huolimattomuudesta, vai leikkauspöydällä uuteen uskoon pistetystä aikajanasta, mutta leffan jatkuvuusvirheet ovat ajoittain häiritsevät. Esimerkiksi parissakin eri kohtauksessa joku hahmoista toteaa, että "Eloise kuoli eilen", vaikka olemme nähneet jo useamman päivän ja yön kuluneen - jopa näiden kohtausten välissä. Wimmerin luoma mehiläistenhoitaja-mytologia ei myöskään ole yhtään niin siistiä kuin hän on tainnut uskoa, etenkin kun tämä johtaa lähinnä kiusallisiin mehiläisteemaisiin repliikkeihin. En valehtele, yksi hahmoista kysyy elokuvan aikana: "To bee, or not to bee?"
Lopputulos voisi olla toimivampi, jos elokuvaa olisi tehty hieman pilke silmäkulmassa ja edes osittain hölmöyksiä syleillen. Jälleen kerran kömpelyyttään elokuvantekijänä osoittava David Ayer työstää elokuvaa haudanvakavasti ja yltiödramaattisesti, mikä johtaa pikemminkin tahattomaan koomisuuteen. Pari ihan viihdyttävää turpaanvetoa mahtuu sekaan, mutta eipä toimintakohtauksissa ole juuri kehumista. Jännitys uupuu täysin, enkä lopulta välittänyt kenenkään kohtalosta. Niinpä varttia vaille kahden tunnin mitta tuntui huomattavasti kestoaan pidemmältä.
The Beekeeper ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kummoinen. Se on ihan kelvollisesti kuvattu, mutta leikkaus tuntuu kaipaavan tiivistämistä. Elokuva olisi napakampi puolentoista tunnin mitassa ja nyt siitä löytyy paljon pitkäveteistä tyhjäkäyntiä. Lavasteet ovat oivat, asut myös ja lopputaistelussa maskeeraukset äityvät mukavan verisiksi. Leffan toivoisi kuitenkin uskaltavan olla vielä raaempi ja jotkut toimintakohtaukset ovat jopa turhan kesyjä. Tietokonetehosteista näkyy pienehkö budjetti ja esimerkiksi pari suurta räjähdystä aiheuttivat lähinnä huvittuneisuutta kökköytensä takia. Äänimaailma rymistelee yliampuvasti ja David Sardyn ja Jared Michael Fryn säveltämät musiikit ovat aika yhdentekevää taustameteliä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Beekeeper, 2024, Miramax, Cedar Park Entertainment, Punch Palace Productions
Pääosissa: Ezra Miller, Michael Keaton, Sasha Calle, Kiersey Clemons, Ron Livingston, Maribel Verdú, Ben Affleck, Michael Shannon, Antje Traue, Jeremy Irons, Saoirse-Monica Jackson, Rudy Mancuso ja Temuera Morrison
Genre: seikkailu, scifi, toiminta
Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia
Ikäraja: 12
The Flash perustuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1956. Jo 1980-luvulla Warner Bros. -yhtiö alkoi kehitellä elokuvaa hahmosta, mutta projekti ei edennyt ja sen sijaan hahmosta tehtiin John Wesley Shippin tähdittämä televisiosarja The Flash (1990-1991). Uusi yritys tapahtui vuonna 2004, kun David S. Goyer keräsi studiolta kehuja Batman Beginsin (2005) käsikirjoituksellaan ja Goyer pestattiin kirjoittamaan elokuva Flashista. Goyer yritti saada päärooliin Ryan Reynoldsia, mutta kun hänen ja studion ideat eivät osuneet yhteen, Goyer jätti elokuvan vuonna 2007. Warner Bros. ryhtyi silloin kehittelemään elokuvaa supersankariryhmästä Justice League, jossa Flashia olisi ollut tarkoitus näytellä Adam Brody. Loppuvuodesta 2009 tämäkin idea kaatui ja jälleen hahmo saatiin toimimaan vain television puolella, kun Grant Gustinin tähdittämä The Flash -sarja (2014-2023) käynnistyi. Kun Warner Bros. aloitti Man of Steelillä (2013) elokuvauniversumin DC Comicsin sarjakuvien pohjalta, studio alkoi jälleen kehitellä uutta Flash-leffaa. Ezra Miller palkattiin rooliin ja hän esiintyi hahmona elokuvissa Batman v Superman: Dawn of Justice (2016), Suicide Squad (2016) ja Justice League (2017), Flashin oman elokuvan ollessa suunnitteilla vuodelle 2018. James Wanille tarjottiin mahdollisuutta tehdä elokuva, mutta hän päättikin ottaa vastuulleen toisen DC-projektin, Aquamanin (2018). Phil Lord ja Christopher Miller olivat jonkin aikaa mukana projektissa, kunnes he halusivatkin tehdä Solo: A Star Wars Storyn (2018). Ohjaajan penkillä kävivät myös Seth Grahame-Smith ja Rick Famuyiwa, kunnes pestin sai Andy Muschietti. Kuvauksia jouduttiin viivästyttämään, Millerin ollessa kiireinen Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuudet -elokuvan (Fantastic Beasts: The Secrets of Dumbledore - 2022) kanssa ja lopulta kuvaukset käynnistyivät vasta huhtikuussa 2021. Alkuvuodesta 2022 päätähti Ezra Miller joutui kuitenkin toistuvasti ongelmiin lain kanssa, käytyään useamman ihmisen kimppuun, sekä ahdisteltuaan alaikäistä, mikä sai Warner Brosin pohtimaan, voiko elokuvaa julkaista. Lopulta studio päätti pistää leffan teattereihin ja nyt pitkän odotuksen jälkeen The Flash saapuu elokuviin. Itse olen pitänyt Flash-hahmosta lapsesta saakka ja toivonut hänestä omaa leffaansa. Olen pitänyt Gustinin tähdittämästä The Flash -sarjasta sen verran kuin olen sitä katsonut ja samalla odottanut elokuvan ilmestymistä. Viime vuoden kohut Millerin ympärillä latistivat fiiliksiäni, mutta samalla innostuin joka kerta trailerin nähdessäni, Michael Keatonin palatessa Batmanin rooliin. Kävinkin katsomassa The Flashin pelonsekaisin tuntein sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.
Barry Allen, eli salamannopea supersankari Flash hoksaa pystyvänsä matkustamaan ajassa ja päättää pelastaa äitinsä, joka murhattiin Barryn ollessa vielä lapsi. Pian Barry joutuu kuitenkin huomaamaan, että jos temppuilet ajan kanssa, aika ryhtyy temppuilemaan sinun kanssasi...
Ezra Miller ollaan nähty Barry Allenina, eli Flashina jo useampaan otteeseen, mutta nyt hän saa vihdoin ihka oman elokuvansa. Valitettavasti Millerin käytös erityisesti viime vuonna on ollut aika järkyttävää seurattavaa. Kerta toisensa perään tuli uutista, joissa Millerin kerrottiin käyneen ihmisten kimppuun, murtautuneen jonkun kotiin ja joutuneen muutenkin ongelmiin lain kanssa. Millerin teot ovat luoneet varjon The Flash -elokuvan ylle, enkä toisaalta ihmettele, jos joku ei halua mennä katsomaan leffaa, jonka pääroolissa nähdään rikollinen - ja vieläpä tuplaroolissa, Millerin näytellessä sekä tuntemaamme Barrya, että luomallaan uudella aikajanalla elävää nuorta Barrya, jolla ei ole supervoimia. Vaikka olin itsekin skeptinen leffan suhteen juuri Millerin kyseenalaisten tempausten takia, en voi kuin sanoa, että Miller on suorastaan erinomainen tässä elokuvassa. Miller tuo valtavasti syvyyttä ja ulottuvuuksia Flashiin, joka tyytyi aiemmissa esiintymisissään pelkän huumoriveijarin osaan. Miller tekee erityisen hyvää työtä dramaattisissa kohtauksissa, sekä kahtena erilaisena Barryna.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Ben Affleck Bruce Waynena, eli Batmanina ja Jeremy Irons hänen uskollisena hovimestarinaan Alfredina. Ron Livingston korvaa Billy Crudupin Barryn isänä Henrynä, jota syytetään vaimonsa, eli Barryn äidin Noran (Maribel Verdú) kuolemasta. Justice Leaguen Snyder Cut -versiossa nähty Kiersey Clemons palaa rooliinsa Barryn ihastuksenkohteena, toimittaja Iris Westinä. Oman itsensä vaihtoehtoisen version lisäksi Barry kohtaa luomallaan uudella aikajanalla myös Supermanin serkun, Kara Zor-Elin, jota näyttelee Sasha Calle, sekä toisen Bruce Waynen/Batmanin, jota näyttelee kolmen vuosikymmenen tauon jälkeen Michael Keaton. Keatonin paluu Batmaniksi on varmasti monille isoin syy leffalipun hommaamiseen ja itsekin odotin juuri tätä puolta elokuvassa eniten. Keaton on aivan mahtava roolissa edelleen. Hänen Brucensa on iäkkäämpi ja periaatteessa jo lopettanut koko naamiosankarihomman, kunnes Barry saapuu koputtamaan hänen kartanonsa ovia. Muukin näyttelijäkaarti suoriutuu hommistaan oivallisesti, etenkin Calle, jonka toivon vielä joskus pääsevän palaamaan Supergirlin rooliin.
Alkuvuosi 2023 on ollut itselleni vähän nihkeä uutuuselokuvien suhteen. Vaikka olen nähnyt useamman oikein hyvän leffan, ei Hollywood ole päässyt säväyttämään isoilla spektaakkeleillaan kunnolla. Supersankaripuolen tarjonta on koostunut joko ihan katsottavista tapauksista (DC:n Shazam! Fury of the Godsja MarvelinAnt-Man and the Wasp: Quantumania) tai varsin mainioista, mutta silti turhauttavan epätasaisista filmeistä (Marvelin Guardians of the Galaxy Vol. 3ja animaatio Spider-Man: Across the Spider-Verse). Olenkin todella iloinen päästessäni sanomaan, että The Flash on se säväyttävä Hollywood-spektaakkeli, mitä olen koko alkuvuoden odottanut. Se on todella mukaansatempaava, viihdyttävä, toiminnallinen, seikkailullinen ja hauska, mutta ennen kaikkea siitä löytyy sielua ja siinä sykkii suuri sydän. Elokuva on yllättävänkin tunteellinen - enkä nyt edes tarkoita niitä ilon kyyneliä, kun pääsin näkemään Michael Keatonin Batmanina. Barry Allenin perhekuvio on niin hyvin rakennettu, että se onnistui varsinkin lopussa iskemään tunteisiini lujaa.
Multiversumi on tällä hetkellä kuumin sana supersankarigenressä. Vastikään ilmestyneen Spider-Man: Across the Spider-Versen lisäksi konseptia on käytetty esimerkiksi Spider-Man: No Way Homessa (2021) ja Doctor Strange in the Multiverse of Madnessissa (2022). The Flash ei tavallaan tarjoa enää uutta sillä saralla, vaan hyödyntää monille viime vuosilta tuttuja ideoita. Nostalgia on myös vahva sana ja kuten Spider-Man: No Way Homessa nähtiin useampi vanha tuttu Spider-Man -näyttelijä, The Flashista löytyy pari aiempaa Batmania, Affleck ja Keaton. Vaikka toisaalta tässä kohtaa multiversumi saattaa jo tuntua nähdyltä jutulta, olen iloinen, että The Flash -elokuvassa päätettiin säilyttää tämä idea - onhan koko multiversumi-konsepti esitelty supersankarigenressä nimenomaan Flash-sarjakuvien puolella.
Flashin aikaa ja ulottuvuuksia rikkova ja repivä seikkailu nappaa heti mukaansa ja pitää tiukasti otteessaan läpi liki kahden ja puolen tunnin keston. Elokuvan aikana ei kertaakaan tee mieli vilkaista kelloa, sillä niin viihdyttävää seurattavaa se on. Tarina on myös moraalisesti kiehtova, sekä helposti samaistuttava. Kukapa ei tarttuisi tilaisuuteen, jos eteen lätkäistäisiin mahdollisuus palata ajassa taaksepäin ja muuttaa jotain? Mutta kuten kaikki aikamatkustusleffoja nähneet varmasti tietävät, ei ajan sörkkiminen koskaan tiedä hyvää ja pian Barrylla onkin aikamoinen sotku korjattavanaan. Vaikka elokuvasta löytyykin omat pahiksensa, joita vastaan käydään näyttäviä taisteluita, pidin siitä, että elokuvan todellinen paha tuntuukin olevan Barryn omat virheet ja taistelu aikaa vastaan. Siinä on paljon supersankarielokuville ominaisia puolia, mutta sitäkin enemmän The Flash tuntuu ehdalta seikkailuelokuvalta. Leffa ei myöskään ole pelkkää aivotonta höttöä, vaan siinä on paljon syvyyttä ja pohdittavaa. Kaikki kulminoituu erittäin tunteikkaasti, sekä hieman hämmentävästikin. Kuten varmaan kaikki DC:n elokuvapuolta seuraavat tietävät, DC-elokuvauniversumi on varsinaisessa muutosvaiheessa. Jännityksellä odotan, onko tällä Flashilla enää paikkaa tulevassa universumissa. Totta vie toivon, että on, sillä The Flash on yksi parhaista DC-leffoista aikoihin!
Elokuvan ohjauksesta vastaa Andy Muschietti, joka oli aiemmin tehnyt Stephen Kingin kirjaan perustuvat Se-kauhuelokuvat (It - 2017-2019). Kauhulla uransa aloittanut Muschietti osoittaa taitonsa myös ison toimintaseikkailun saralla, enkä todellakaan pistä vastaan, jos huhut ovat totta ja hän ohjaa tulevan Batman: The Brave and the Bold -elokuvan. Christina Hodsonin käsikirjoitus on vahva, erityisesti Barryn kehityskaaren puolesta ja sen pohjalta Muschietti rakentaa voimakasta tunnelmaa. Vahva ohjaus ja käsikirjoitus ovat The Flashin kohdalla erityisen tärkeät, sillä visuaalisella puolellaan elokuvasta löytyy kyllä parannettavan varaa. Kuvaus on taidokasta, lavasteet hienot, puvut tyylikkäät ja maskeeraukset välillä yllättävänkin veriset K12-supersankarileffaksi. Elokuvan erikoistehosteet näyttävät kuitenkin keskeneräisiltä. Mukana on paljon hienoja efektejä, mutta leffassa toistuvasti käytetyt digitaalisesti luodut ihmisnaamat ovat todella kökköjä ilmestyksiä. Lisäksi yleensä kun sama näyttelijä esittää kahta eri hahmoa, jotka esiintyvät yhdessä kuvassa, näyttelijä esittää molemmat roolit. The Flashissa taas Millerin vierellä on selvästi ollut joku muu, jonka kasvoihin on jälkikäteen lisätty Millerin naama. Tarkkaavaiset katsojat voivat jatkuvasti sanoa, kumpi kuvassa on aito Miller ja kumpi digiversio. Leikkauksessa leffa on rytmitetty oivallisesti. Elokuva kulkee ripeällä tempolla, mutta osaa myös pysähtyä tarpeen vaatiessa, heijastaen samalla vauhdikkaan Barryn matkaa. Äänimaailma jytisee mainiosti ja Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit säestävät menoa onnistuneesti. Parasta on tietty, kun elokuva hyödyntää Danny Elfmanin ikonista musiikkia Tim Burtonin Batman-elokuvasta (1989).
Yhteenveto: The Flash on mahtava aikaseikkailu, joka viihdyttää läpi liki kahden ja puolen tunnin kestonsa. Multiversumikonseptia on hyödynnetty viime aikoina supersankarielokuvissa paljon, mutta silti leffa onnistuu pitämään idean raikkaan tuntuisena ja hyödyntää vaihtoehtotodellisuuksia veikeästi. Elokuva nappaa saman tien mukaansa, eikä suostu irrottamaan otettaan ennen lopputekstejä, joiden aikana katsoja jää pohtimaan, mitäköhän ihmettä DC-maailmassa on luvassa seuraavaksi? Elokuva tarjoaa vauhdikasta toimintaa ja hauskaa huumoria, mutta sitäkin tärkeämmin ehtaa seikkailun tuntua, tunteikasta perhedraamaa ja suurta sydäntä. Leffa on yllättävänkin liikuttava ja syvällinen moraalisissa pohdinnoissaan. Vaikka seikkailun varrelta löytyy vastuksia, joiden kanssa taistella, on hienoa, että elokuvan todellinen paha ovat Barryn valinnat ja niiden seuraukset. Aikasotkun korjaaminen on jopa varsin jännittävää puuhaa. Ezra Miller on hämmästyttävän hyvä pääroolissa Barry Allenina, eli Flashina, tarjoten moniulotteisen ja syvemmän version hahmosta kuin ennen. Muutkin näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan, etenkin tietty Michael Keaton iäkkäänä Batmanina ja Sasha Calle Supergirlinä, jonka haluaisi mielellään nähdä tulevaisuudessakin. On onni, että elokuva luottaa eniten käsikirjoitukseensa, hahmoihinsa, näyttelijöihinsä ja ohjaukseensa, sillä erikoistehosteiden puolelta löytyvät sen isoimmat kompastuskivet. Jatkuvat digitaalisesti luodut ihmiset ovat häiritsevän kumimaisen näköisiä ja efektipuoli on omituisen keskeneräinen pitkästä jälkituotannostaan ja isosta budjetistaan huolimatta. Heikkouksineenkin The Flash on loistava supersankarileffa ja yksi parhaista DC-elokuvista vuosiin. Tämän leffan myötä vanha DC-elokuvauniversumi on päättynyt ja James Gunnin johdolla uusi aikakausi käynnistyy.
Lopputekstien jälkeen nähdään vielä kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Flash, 2023, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment
Pääosissa: Lady Gaga, Adam Driver, Jared Leto, Al Pacino, Jeremy Irons, Salma Hayek, Jack Huston, Reeve Carney, Camille Cottin, Vincent Riotta ja Youssef Kerkour
Genre: draama, rikos
Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia
Ikäraja: 12
House of Gucci perustuu Sara Gay Fordenin kirjaan The House of Gucci: A Sensational Story of Murder, Madness, Glamour and Greed (2001), joka taas pohjautuu tositapahtumiin muotiteollisuuden huipulla olleesta Gucci-perheestä. Ridley Scott kiinnostui jo 2000-luvun alussa tekemään elokuvan kirjan pohjalta, mutta projekti ei edennyt ja hänen tyttärensä Jordan Scott otti hetkellisesti ohjakset. Vuonna 2019 isä-Scott palasi takaisin elokuvan ohjaajaksi ja sen työstäminen lähti tosissaan liikkeelle. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa ja jo nyt, vain puolitoista kuukautta Scottin edellisen elokuvan, The Last Duelin (2021) ilmestymisen jälkeen House of Gucci saa ensi-iltansa myös Suomessa. Onnistuin yllättämään itseni, kun hoksasin näistä kahdesta Scottin filmistä odottavani juurikin House of Guccia enemmän. Odotukseni ehtivät hieman laskea The Last Duelin osoittauduttua odottamaani heikommaksi ja kun paljastui, että House of Gucci kestäisi lähes kolme tuntia. Kävinkin hieman pelokkain mielin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.
Vuonna 1978 nuori Patrizia Reggiani tapaa varakkaasta Guccin suvusta tulevan Maurizion. Huolimatta miehen isän negatiivisuudesta suhdetta kohtaan pari menee naimisiin ja Patrizia innostuu uudesta asemastaan rikkaiden keskellä... kenties jopa liikaakin.
Lady Gaga näyttelee Patriziaa, vähävaraisemmasta Reggianin perheestä tulevaa italialaisnaista, joka tapaa eräissä juhlissa Maurizio Guccin, jota esittää Adam Driver. Patrizian ja Maurizion välille syttyy palava rakkaus, vaikka Maurizion isä Rodolfo (aina karismaattinen Jeremy Irons) varoittelee poikaansa, että Patrizia on pelkän maineen ja mammonan perässä. Ja eipä Rodolfo välttämättä täysin väärässä ole... Aluksi hupsuilta kuulostavista aksenteistaan huolimatta Gaga ja Driver tekevät todella vakuuttavaa työtä pariskuntana, joka alkaa vähitellen uppoutumaan enemmän Gucci-perheen bisneksiin, mikä alkaa vaikuttamaan todella voimakkaasti kumpaankin. Näyttelijäduo tulkitsee hienosti hahmojen muovautumista filmin edetessä.
Elokuvassa nähdään myös Al Pacino Rodolfon veljenä, eli Maurizion setänä Aldo Guccina, joka on ottanut isoimman vastuun firman pyörittämisestä, Jared Leto Aldon eksentrisenä poikana Paolona, Jack Huston Maurizion neuvonantajana Domenicona, Reeve Carney muotisuunnittelija Tom Fordina ja Salma Hayek meedio Pinana. Ironsin tavoin Pacinostakin huokuu arvokkuus roolissaan - heidän hahmonsa vain ovat hyvin erilaiset. Huston, Carney ja Hayek suoriutuvat pätevästi osistaan, mutta Jared Leton roolityöstä on vaikea sanoa, että mitä mieltä siitä olisi. Leto ampuu isosti yli erikoisen Paolon roolissa ja jatkuvasti tuntuu siltä kuin hän esiintyisi ihan eri leffassa kuin kollegansa. Samalla Leto tuo suurta viihdearvoa useisiin kohtauksiin ja huumoria kaiken sekaan - oli se sitten hänen tarkoituksensa tai ei.
Jared Leton kummallisen roolisuorituksen lisäksi House of Guccista löytyy muitakin vikoja, eikä Leton esiintyminen jää ainoaksi asiaksi, josta katsoja pohtii, että oliko tämä tarkoituksella koomista vai vahingossa. Etukäteen kauhistelin elokuvan pitkää, yli kahden ja puolen tunnin kestoa ja harmillisesti leffa ei onnistunut ihan perustelemaan pituuttaan. Siinä on välillä hetkiä, joita voisi tiivistää tai leikata kokonaan pois. Tai jättää Blu-raylle pidennettyyn versioon, jonka Ridley Scott on jo sanonut olevan tulossa. Silti tiettyine heikkouksineen ja epätasaisuuksineen pidin yllättävänkin paljon House of Guccista. Jopa liian pitkänä se oli mielestäni mukaansatempaavampi kuin vastikään ilmestynyt The Last Duel.
En tiennyt etukäteen Guccin perheestä mitään muuta kuin että heidän firmansa tekee hurjan kalliita vaatteita, laukkuja ja muita, joihin minulla ei taida unissanikaan olla varaa. Sen takia olinkin varsin yllättynyt ja kiehtoutunut, kun elokuva kulkee eteenpäin ja perheen sisäiset konfliktit ja skandaalit alkavat nousta esille. Ja nämä konfliktit ja skandaalit muuttuvat näin katsojan ja tarinankerronnallisesta näkökulmasta kaiken aikaa vain herkullisemmiksi. Yli kahden ja puolen tunnin kestoon mahtuu jos jonkinlaista petosta, huijausta ja selkäänpuukotusta. Jotkut juonittelevat yhdessä muita vastaan, samalla kun he juonittelevat yksinään toisiaan vastaan. Hahmojen valta-asemat vaihtelevat pitkin leffaa ja koska en tiennyt homman lopputulosta, jännitin lopputeksteihin asti, minne tapahtumaketju eskaloituu.
Ridley Scottin pitäisi siirtyä pois historiallisista eeposelokuvista ja keskittyä enemmän näihin lähimenneisyyden tositapauksiin, sillä House of Gucci ja muutaman vuoden takainen All the Money in the World (2017) ovat huomattavasti parempia kuin The Last Duel tai vaikkapa raamatullinen Exodus: Gods and Kings (2014). Scott ei saa täysin pidettyä tunnelmaa tasaisena ja on hieman hämmentävää, kuinka vapaasti hän on antanut Leton... öh, ilmaista itseään... mutta silti hän näyttää läpi elokuvan lahjansa. House of Gucci tietty näyttää todella hyvältä. Sen lisäksi, että näyttelijät puetaan toinen toistaan tyylikkäämpiin asuihin, on filmi myös upeasti kuvattu. Kuvasommittelu, kamera-ajot ja vieläpä värien tarkasti harkittu käyttö tekevät elokuvasta mielenkiintoisen silloinkin, kun tarina junnailee paikoillaan. Lavasteet ovat näyttävät, Leton maskeeraukset vakuuttavat ja äänimaailmakin laadukas. Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit kuitenkin hukkuvat leffassa vähän väliä soivien, jo olemassa olleiden kappaleiden alle.
Yhteenveto:House of Gucci on liian pitkästä kestostaan huolimatta erittäin mainio ja mielenkiintoinen elokuva. Leffan tasoa laskee hieman pieni epätasaisuus tarinankerronnan ja tunnelman puolesta, minkä lisäksi osaa katsojista varmasti häiritsee suuresti Jared Leton eksentrinen roolityö. Vieläkään en osaa sanoa, oliko hän aivan kamala vai aivan mahtava. Lady Gaga sen sijaan todella on mahtava roolissaan Patriziana. Adam Driver, Jeremy Irons ja Al Pacinokin tekevät vahvaa työtä ja vaikka näyttelijöiden hassut aksentit saattavat särähtää korvaan, ei voi kuin ihailla esiintyjien eläytymistä. Guccin vaikeat perhekuviot muuttuvat kaiken aikaa mielenkiintoisemmiksi ja loppupäästä alkaa löytyä ihan tosissaan jännitettä, että mihin asti tämä kiista voikaan eskaloitua? Vaikka elokuvaa voisi tiivistää ja siitä löytyy juttuja, joiden koomisuuden tarkoituksellisuutta ei voi kuin pohtia, House of Gucci on silti oikein hyvä tositapahtumaleffa. Vaikkei muotimaailmasta olisikaan kiinnostunut, on se jo rikolliseksi muuttuvan perhedraamansa kanssa tarina, johon itse kukin voi hypätä mukaan - vielä kun se on teknisesti taiturimaisesti tehty.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.11.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
House of Gucci, 2021, BRON Studios, Scott Free Productions, Metro-Goldwyn-Mayer
Pääosissa: Ben Affleck, Gal Gadot, Ray Fisher, Ezra Miller, Jason Momoa, Henry Cavill, Jeremy Irons, Ciarán Hinds, Amy Adams, Joe Morton, J. K. Simmons, Willem Dafoe, Amber Heard, Diane Lane, Connie Nielsen, Peter Guinness, Zheng Kai, Karen Bryson, Harry Lennix, Jesse Eisenberg, Joe Manganiello, Ray Porter ja Jared Leto
Genre: toiminta, fantasia
Kesto: 4 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 16
Zack Snyderin ohjaama DC Comicsin sarjakuviin perustuva Superman-elokuva Man of Steel (2013) oli iso menestys, joten tuotantoyhtiö Warner Bros. päätti ryhtyä tosissaan kehittelemään elokuvauniversumia, joka kilpailisi Marvelin leffojen kanssa. Snyder työstikin oman visionsa, miten tarinaa kuuluisi jatkaa. Muutamien tuotannollisten töyssyjen jälkeen ilmestynyt jatko-osa Batman v Superman: Dawn of Justice (2016) oli taloudellisesti hitti, mutta jakoi niin fanit kuin kriitikot kahtia. Pian sen ilmestymisen jälkeen Snyder kuvasi supersankariryhmästä kertovaa Justice League -filmatisoinnin. Noin 90-prosenttisesti valmiina Snyder esitteli elokuvaansa studiopomoille, jotka kuitenkin kokivat elokuvan todella ongelmalliseksi ja aivan liian pitkäksi. Marvelin The Avengers -elokuvan (2012) ohjannut Joss Whedon pyydettiin kirjoittamaan elokuvaa uudestaan ja Snyderin oli määrä ohjata uudet kohtaukset. Tragedia kuitenkin iski, kun Snyderin tytär Autumn teki itsemurhan maaliskuussa 2017, minkä vuoksi surun musertama Snyder päätti jättää projektin. Whedonille annettiin täysi vastuu elokuvan viimeistelystä ja hän muokkasikin käsikirjoitusta voimakkaasti ja kuvasi lähes koko elokuvan uudestaan. Whedonin Justice League julkaistiin marraskuussa 2017 ja se tuomittiin niin fanien kuin kriitikoiden toimesta sekasotkuksi. Elokuvan budjetti oli myös paisunut niin suureksi, että jopa lähes 660 miljoonan dollarin lipputuloilla se todettiin taloudelliseksi flopiksi. Pian julkaisun jälkeen alkoi liikkua huhuja, että Snyderin leikkausversio olisi yhä olemassa ja se vaatisi vain viimeistelyjä, jotta sen voisi julkaista. Näin alkoikin fanien toimesta #ReleaseTheSnyderCut -someliike, jossa vaadittiin Warner Brosia julkaisemaan Snyderin alkuperäinen versio elokuvasta. Jopa näyttelijät ja kuvausryhmäläiset liittyivät joukkoon. Muutaman vuoden ajan Warner Bros. väitti vastaan ja näyttikin hyvin epätodennäköiseltä, että Snyderin leikkausta julkaistaisiin. Vuonna 2019 Snyder alkoi puhua siitä, että leikkausversio on kuin onkin olemassa. Lopulta Warner Bros. heltyi fanien vimmaan ja teki diilin Snyderin kanssa elokuvan viimeistelystä. Siitä huolimatta, että teatteriversio oli tehnyt pahaa tappiota studiolle, Warner Bros. suostui antamaan yli 30 miljoonaa dollaria Snyderin version viimeistelyyn. Alunperin Snyderin version puhuttiin tulevan neliosaisena minisarjana, mutta lopulta Snyder päätti esittää sen yhtenä pitkänä elokuvana. Nyt Zack Snyder's Justice League -nimen saanut teos on vihdoin ja viimein ilmestynyt HBO-palveluihin ympäri maailman ja minun täytyy tunnustaa, etten olisi uskonut päivän koittavan. Monet asiat tuntuivat sotivan sitä vastaan, että Warner Bros. suostuisi antamaan lisärahoitusta heikosti menestyneen leffan uudelleenleikkaukseen, mutta fanien voima osoitti lopulta luulot vääriksi. Itselleni on muodostunut ristiriitainen suhde Snyderin edellisiin DC-leffoihin ja sen perusteella en edes innostunut, kun hänen Justice League -leikkauksen ilmoitettiin ilmestyvän. Mielenkiinnolla halusin kuitenkin nähdä, millainen Snyderin alkuperäinen visio on ja onko lopputulos pitkän fanivaatimuksen arvoista, vai onko kyseessä jopa Whedonin versiota heikompi tekele...
Tähän väliin haluan huomauttaa, että arvostelu on kirjoitettu sillä ajatuksella, että lukija on nähnyt vuonna 2017 julkaistun Justice League -elokuvan ja arvio tulee erityisesti keskittymään kahden version lukuisiin eroihin ja muutoksiin. Älkää kuitenkaan huoliko, uusia lisäyksiä en paljasta.
Supermanin kuoleman jälkeen Bruce Wayne ryhtyy kokoamaan sankareiden ja jumalten ryhmää taistelemaan pahaa Steppenwolfia vastaan, joka etsii emolaatikoita, joiden sisältämällä voimalla voisi tuhota koko Maan.
Zack Snyder's Justice Leaguen hahmogalleria on hyvin samanlainen kuin vuoden 2017 versiossa, mutta siitä löytyy myös useita hahmoja, jotka eivät ole mukana siinä, joten jätän heidät mainitsematta ja teille yllätykseksi. Itse Justice League -ryhmä koostuu tietty miljonääri Bruce Waynesta eli Batmanista (Ben Affleck), amatsonisoturi Diana Princestä eli Wonder Womanista (Gal Gadot), supernopeasta Barry Allenista eli Flashista (Ezra Miller), ihmisrobotti Victor Stonesta eli Cyborgista (Ray Fisher), atlantislaisesta Arthur Currysta eli Aquamanista (Jason Momoa), sekä Kal-Elistä eli Clark Kentistä eli Supermanista (Henry Cavill). Uskoisin, ettei kenellekään tätä lukevalle tule yllätyksenä, että Superman on mukana, vaikka hahmo kuolikin Batman v Superman: Dawn of Justicen lopussa. Ja trailerit katsoneet tietävät myös, että hahmo pukeutuu tällä kertaa mustaan pukuun perinteisen sinipunaisen asun sijaan. Cavill synkisteleekin roolissaan eri tavalla kuin vuoden 2017 versiossa ja samaa tekee myös Affleck Batmanina. Kun vuoden 2017 versiossa supervoimaton Batman tuntui turhalta köysipyssynsä kanssa, tässä hänelle löytyy kunnolla käyttöä ja hän keksii keinot pärjätäkseen yli-ihmisiä vastaan. Wonder Woman on toiminnassa mukana, mutta jää paikoitellen hieman sivuun - kenties koska hän oli juuri saanut oman elokuvansa vuonna 2017, ennen kuin tämän oli tarkoitus ilmestyä. Vuoden 2017 versiossa lähinnä komediallisen sivuhahmon roolin omaksunut Flash nousee huomattavasti merkittävämpään osaan. Yllättäen myös Cyborg saa huomattavasti enemmän ruutuaikaa ja hahmoon syvennytään paljon paremmin. Cyborg oli mielestäni vuoden 2017 versiossa ryhmän tylsin hahmo, mutta tässä hänestä saadaan paljon enemmän irti. Ei olekaan ihme, että näyttelijöistä erityisesti Fisher on osoittanut sosiaalisessa mediassa vihaansa vuoden 2017 versiota kohtaan. Harmikseni Aquaman jää tällä kertaa porukan tylsimmäksi tapaukseksi. Momoa saa pari tähtihetkeä, mutta itse hahmo tuntuu olevan vähän siellä sun täällä. Katsojan on helpompi ymmärtää hahmon sisäistä ristiriitaa, jos on nähnyt vuoden 2018 Aquaman-leffan, muuten hahmon juonikuviot tuntuvat todella sekavilta.
Vastaansa supersankarit saavat toisesta maailmasta saapuvan Steppenwolfin (Ciarán Hinds), joka oli pelkkä vitsi vuoden 2017 versiossa. Surkeasti animoitu, koomisen näköinen ja tylsiä pahismonologeja suoltava Steppenwolf on tässä korvattu huomattavasti uhkaavammalla tuhoajalla, joka on jopa aika häijy vastus sankareille. Hahmoa myös saadaan syvennettyä hieman antamalla tälle motiivi, miksi hän seuraa vieläkin häijympää ja julmempaa pahaa olentoa, Ray Porterin näyttelemää Darkseidiä. Hahmosta voisi saada vieläkin enemmän irti, mutta jo tällaisenaan uusi Steppenwolf on huomattava parannus siihen vuoden 2017 kammotukseen verrattuna.
Jos luulit, että Zack Snyder's Justice League olisi vain pidennetty versio vuoden 2017 Justice Leaguesta, olet pahasti erehtynyt. Toki juoni on periaatteessa sama ja mukana on muutamia samoja kohtauksia, mutta pääasiassa tämä on hyvin erilainen filmi. Tunnelma ja tarinan rakenne ovat täysin erilaiset ja mukana on hahmoja, juonikuvioita ja käänteitä, joita ei ollut lainkaan mukana vuoden 2017 versiossa. Ja kun sanoin, että näissä kahdessa versiossa on muutamia samoja kohtauksia, minä todella tarkoitan vain muutamia. Jopa ne muutamat muuttuvat jossain kohtaa joko pidemmiksi tai sitten ne on eri lailla leikattu tässä Snyderin versiossa. Versioista löytyy hyvin samanlaisia kohtauksia, joista kuitenkin huomaa, että vuoden 2017 versiossa ne ovat uudelleen kuvattuja, sillä niissä on paljon erilaisuuksia. Esimerkiksi heti alussa, kun Bruce Wayne matkustaa värväämään Aquamania ryhmään, kohtaus kulkee toisaalta hyvin samalla tavalla eteenpäin, mutta keskustelu on täysin eri sanasta sanaan. Jos pidit kovasti Brucen vitsistä "kuulin, että osaat puhua kaloille", varaudu pettymykseen, sillä sitä ei tästä versiosta löydy.
Yllättävää kyllä, Zack Snyder's Justice Leaguesta löytyy paljon vitsejä, jotka varmasti monet olettivat kuuluneen vain Whedonin versioon. Synkän ja lähes huumorittoman Batman v Superman: Dawn of Justicen jälkeen Warner Bros. antoi Whedonille tehtäväksi tehdä Justice Leaguesta humoristisempi elokuva, mutta nähtävästi jo Snyder oli monien vitsien takana. Enää Flash ei kummastele brunssin merkitystä tai ihmettele Batmanin lepakkoluolaa, mutta voitte olla varmoja, että mukaan mahtuu useita myötähäpeällisiä yrityksiä olla hauska. Vaikka Zack Snyder's Justice League onkin tummasävyisempi kuin vuoden 2017 versio, ei se silti ole samaa synkistelyä kuin Batman v Superman: Dawn of Justice. Elokuvan vallitsevana teemana on toivo ja se, että jos sankarit tekevät yhteistyötä, he voivat saavuttaa mitä vain. Snyderin tuttuun tyyliin voimakkaalta ylidramaattisuudelta ei kuitenkaan vältytä.
Vaikka kokonaisuutena Zack Snyder's Justice League on vuoden 2017 versiota parempi tekele jo ihan vain yhtenäisemmän vision ansiosta, täytyy tunnustaa, että vuoden 2017 versiossa on onnistumisia, joita tämä filmi kaipaisi. Isoin juttu on, että Supermanin kuoleman jälkimeininkeihin uppouduttiin enemmän ja paremmin vuoden 2017 versiossa. Vaikka varmasti jokainen arvasi, että Superman palaa takaisin henkiin tavalla tai toisella, vuoden 2017 versio onnistui paljon paremmin esittelemään synkentyneen maailman, jonka suurin sankari on poissa ja joka tekee nyt surutyötä. Kuvat ympäri maailman eri lokaatioista, joissa ihmiset ovat kerääntyneet kunnioittamaan menehtynyttä sankariaan, ovat nyt poissa ja koin sen isoksi miinukseksi. Toinen juttu, minkä vuoden 2017 versio tekee paremmin, on se, kuinka siinä pohjustetaan alusta asti tulevaa pahuutta. Vaikka sen version Steppenwolf onkin surkuhupaisa pettymys, tiettyä jännitettä ja uhkaa kasvatellaan siinä taidokkaammin. Zack Snyder's Justice League tekee yllättävänkin vähän sen jännitteen rakentamisen eteen.
Se vähäinenkin jännite rakoilee jatkuvasti elokuvan aikana, sillä Snyderinkin leikkausversio ontuu pahasti. Jos ette vielä tienneet, Zack Snyder's Justice Leaguella on kestoa hurjat 4 tuntia ja 2 minuuttia. Ja valitettavasti minun on pakko sanoa, että se on aivan liikaa. Sentään leffa on jaettu kuuteen lukuun ja epilogiin, jolloin elokuvan voi halutessaan katsoa pienemmissä pätkissä. Silti elokuvassa on useita pidempiä osioita, jotka laahaavat ja aina silloin tällöin huomasin tylsistyneeni leffaa katsoessa. Ja kun kyseessä on supersankarifilmi, jossa nähdään mm. Batman, Superman ja Wonder Woman, on surullista sanoa, että pitkästyin. Siinä, missä vuoden 2017 versio kiirehti aivan liikaa, tämä Snyderin versio oikein venyttämällä pitkittää kohtauksia äärimmilleen. Toki keston myötä filmi saa hengittää enemmän, mutta siinä on myös paljon juttuja, joita olisin itse suosiolla jättänyt leikkaushuoneen lattialle. Molemmissa versioissa nähdään alkupäässä kohtaus, jossa Wonder Woman taistelee pientä terroristijoukkoa vastaan ja vaikka se tuokin edes jotain toimintaa ensimmäiseen puoleentoista tuntiin (elokuvassa on yllättävän vähän toimintaa), on se kohtauksena lopulta täysin merkityksetön tarinan kannalta.
Molempien leikkausversioiden suureksi ongelmaksi koituu se, että elokuvan pitää toimia myös esittelynä Flashille, Cyborgille ja Aquamanille. Vaikka Flashia muutetaan siedettävämpään suuntaan ja Cyborg saa enemmän lihaa luidensa ympärille (vai pitäisikö sanoa metallia ihonsa päälle), Snyderinkin versiosta huokuu se, että kolmikko olisi kaivannut omat elokuvansa ennen tämän julkaisua. Whedonin versio saattoi olla hätiköity uudelleenkuvaustensa ja -leikkauksensa takia, mutta Snyderin version kohtaloksi koituu DC:n elokuvauniversumin hätäinen rakentelu. Tietyissä hetkissä olisi enemmän painoarvoa, jos hahmot olisivat saaneet soololeffansa etukäteen. Vuonna 2021 tätä versiota katsoessa Aquaman hyötyy siitä, että hän sai oman filminsä vuonna 2018. Mutta kun miettii, että tämän Snyderin leikkauksen piti ilmestyä vuonna 2017 ennen Aquaman-leffaa, olisi toteutus kompastunut silti.
Jos jotain erityisen onnistunutta Zack Snyder's Justice Leaguesta pitää sanoa, niin sen lopputaistelu on huomattavasti parempi, viihdyttävämpi, innostavampi ja jännittävämpi kuin vuoden 2017 versiossa. Tiimin ryhmädynamiikka toimii iskevämmin ja on vaikuttavampaa nähdä heidät taistelemassa yhdessä Steppenwolfia ja tämän joukkoja vastaan. Steppenwolfkin tuntuu kovemmalta vastukselta ja mukana on ratkaisuja, jotka saavat fanit varmasti innostumaan. Ainoa, mikä taistelua latistaa on se, ettei se onnistu välittämään tunnetta maailmanluokan tuhon mahdollisuudesta. Tähän vaikuttaa paljon se, ettei taistelussa nähdä lainkaan sivullisia, jotka joutuisivat taiston uhriksi. Vaikka Man of Steelin lopputaistoa onkin kritisoitu liiallisesta massiivisuudesta ja tuhopornosta, se sentään herätti tunteen siitä, että Maa on oikeassa vaarassa ja katsoja saatiin jännittämään paremmin Supermanin onnistumisen puolesta.
Lisäkritiikiksi Zack Snyder's Justice Leaguelle voi myös antaa sen, kuinka paljon se antaa painoarvoa fanipalveluksille, joita vain näiden leffojen kautta DC-maailmaan tutustuneet eivät välttämättä voi hoksata. Batman v Superman: Dawn of Justicen tavoin mukana on kohtauksia, repliikkejä ja yksityiskohtia, jotka toimivat mahtavina silmäniskuina faneille, mutta joista moni muu ei ymmärrä hölkäsen pöläystä. Tämäkin leffa sisältää juttuja, jotka elokuva esittää merkittävinä, mutta ne voi ymmärtää vain, jos tietää etukäteen paljon alkuperäisistä sarjakuvista. Monen katsojan täytyy ryhtyä tutkimaan Wikipediaa sun muita sivustoja leffan jälkeen, jotta tietyt jutut käyvät järkeen. Niihin kun ei vastauksia löydy DC:n muista näytellyistä elokuvista. Zack Snyder's Justice League on juurikin fanituote DC-fanilta DC-faneille. Jo nyt on selvää, että useamman vuoden ajan elokuvan perään kyselleet fanit saavat juuri sitä, mitä halusivatkin ja voivat vihdoin olla tyytyväisiä. Olen iloinen heidän puolestaan ja mielestäni on hienoa, että fanien voima on saanut jotain tällaista aikaiseksi. Olisin toki vielä iloisempi, jos voisin kuulua samaan joukkoon, mutta mielestäni Zack Snyder's Justice League on lopulta aika keskinkertainen ja ainakin tunnin liian pitkä filmi.
Elokuvan teknisistä puolista minun täytyy nostaa vielä esille kolme juttua. Ensinnäkin elokuva on jostain syystä haluttu esittää lähes neliön muotoisessa 4:3-kuvasuhteessa, eikä kuva siis täytä koko televisioruutua ilman zoomaamista. Jotkut sanovat, että kuvasuhde on tällainen mahdollista IMAX-julkaisua varten, mutta omaan silmään se näytti siltä kuin leffa olisi tehty Instagramiin tai vanhaan kuvaputkitelevisioon. Vaikka välillä silmä tottuukin kuvaan, koin neliömäisen kuvan jatkuvasti todella häiritseväksi. Toiseksi elokuvan erikoistehosteiden taso on aika vaihtelevaa. Steppenwolf näyttää hyvältä ja mukana on useita tyylikkäitä efektejä, mutta seassa on myös viimeistelemättömiltä näyttäviä juttuja, sekä joitain tehosteita, jotka ovat kuin PlayStation 3:n videopeleistä. Asiaa ei auta HBO:n kuvanlaatu, joka muuttuu hieman suttuisammaksi aina, kun ruudulla tapahtuu paljon. Kolmanneksi vaikka onkin kiinnostavaa, että vuoden 2017 version musiikkien säveltäneen Danny Elfmanin sijaan Zack Snyder's Justice Leaguen musiikeista vastaa Tom Holkenborg ja siten leffa on jo pelkästään musiikeiltaan täysin erilainen, Holkenborgin työ ei ole kovin kummoista. Hans Zimmerin mahtipontisen työn jälkeen Man of Steelissä ja Batman v Supermanissa, Holkenborgin jumputukset ovat aika tylsää taustameteliä. Mukaan mahtuu tuttuja melodioita viime filmeistä, kuten Wonder Womanin tykittelevä tunnusmusiikki, mutta jostain syystä Holkenborg korvaa sitäkin jatkuvasti yhä vain ärsyttävämmäksi muuttuvalla kuorolla.
Yhteenveto:Zack Snyder's Justice League täyttää varmasti elokuvan perään useamman vuoden kyselleiden fanien toiveet ja unelmat, mutta filminä se on silti aika keskinkertainen, aivan liian pitkä ja epätasainen raina. Neljän tunnin kesto ei tunnu perustellulta, vaikka filmin täytyykin toimia kolmen sankarin esittelyelokuvana. Kestoa on venytetty äärimmilleen ja aina välillä itse huomasin tylsistyväni. Vaikka filmi on jaettu kuuteen lukuun ja epilogiin, jolloin sen voi katsoa lyhyemmissä osissa, on katselukokemus silti raskas. Tarinankerronta on edelleen aika ontuvaa ja paikoitellen tuntuu, ettei juoni millään etene. Elokuva pääseekin vauhtiinsa vasta erittäin mainiossa lopputaistelussa. Leffasta löytyy omat onnistumisensa ja erityisesti Cyborg ja Steppenwolf ovat hahmoina huomattavasti parempia kuin vuoden 2017 versiossa. Silti vuoden 2017 versiosta löytyy omat onnistumisensa, jotka tästä uupuvat. Jännitettä ei oikein rakenneta alkupäässä lainkaan, eikä Supermanin kuoleman aiheuttanutta muutosta maailmassa esitellä tällä kertaa. Tekninen puoli heittelee laadukkuudeltaan ja elokuva sisältää niin epätasaisia erikoistehosteita, häiritsevän kuvasuhdekikkailun kuin myös jopa ärsyttävää kuorohoilotusta aina, kun Wonder Woman tai joku muu amatsoni tekee jotain. On toki hienoa nähdä Zack Snyderin elokuva vihdoin ja viimein kunnolla, ja olenkin iloinen siitä, että fanien pitkä yhteistyö tuotti näin suuren tuloksen. Zack Snyder's Justice Leaguen ilmestyminen on elokuvahistoriallisesti merkittävä juttu, mutta itse leffa jätti minut aika kylmäksi. Lopussa se lupailee huomattavasti mielenkiintoisemmasta jatko-osasta, mutta saa nähdä, tuleeko sitä koskaan. Snyder on todennut, että tämän filmin viimeistely jäi hänen viimeiseksi työkseen DC-elokuvien parissa, mutta tämän elokuvan olemassaolo jo tarkoittaa sitä, että koskaan ei voi tietää, mitä saatamme tulevaisuudessa nähdä...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Zack Snyder's Justice League, 2021, DC Films, DC Entertainment, Atlas Entertainment, HBO Max, Warner Bros. Pictures, Warner Bros., Warner Max, The Stone Quarry, RatPac-Dune Entertainment
Ohjaus: Francis Lawrence Pääosissa: Jennifer Lawrence, Joel Edgerton, Matthias Schoenaerts, Charlotte Rampling, Jeremy Irons, Ciarán Hinds, Joely Richardson, Douglas Hodge, Thekla Reuten, Mary-Louise Parker, Sakina Jaffrey ja Sebastian Hülk Genre: trilleri Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia Ikäraja: 16
Red Sparrow perustuu entisen CIA-agentti Jason Matthewsin samannimiseen romaaniin vuodelta 2013. Jo ennen kirjansa julkaisua Matthews sai myytyä sen elokuvaoikeudet, jolloin filmatisoinnin työstäminen lähti käyntiin. Aluksi sen ohjaajana oli tarkoitus toimia Darren Aronofsky, mutta hän poistui projektista vuonna 2014, jolloin hänen paikkansa otti David Fincher. Seuraavana vuonna kuitenkin ilmoitettiin, että leffan ohjaa Francis Lawrence. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2017 ja leffan oli tarkoitus ilmestyä jo samaisena marraskuuna, mutta se päätettiinkin siirtää tämän vuoden alkuun. Itse kiinnostuin Red Sparrow'sta heti, kun kuulin siitä. Mielestäni sen päätähti Jennifer Lawrence on mainio näyttelijä ja ajattelin, että hän voisi toimia hyvin vakoojatrillerin pääroolissa. Kuitenkin kun huomasin, että leffa oli saanut kehnompia arvioita Yhdysvalloissa, odotukseni alkoivat laskea. Kävin silti jokseenkin positiivisin mielin katsomassa Red Sparrow'n, jos vaikka kävisikin niin, että innostuisin siitä enemmän. Ja niinhän siinä kävi. Onnettomuuden takia Dominika Egorova joutuu lopettamaan baletin, eikä tiedä, miten voisi enää elättää sairasta äitiään. Hänen sedällään on kuitenkin tilanteeseen ratkaisu: Dominikan täytyy ryhtyä venäläisen salaisen palvelun hommiin viettelevänä "varpunen"-vakoojana. Pääroolissa Dominika Egorovana nähdään tosiaan Jennifer Lawrence, joka on nappivalinta rooliin, vaikka unohtaakin paikoitellen hassun venäläisaksenttinsa. Dominika voi helposti vaikuttaa tympeältä henkilöltä, josta olisi vaikea pitää oikeassa elämässä, mutta leffassa Lawrence saa tehtyä hahmosta hyvin kiehtovan ja tykättävän. Hänen roolityönsä kautta Dominikasta näkee jatkuvasti, ettei hän oikeasti ole sellainen kylmä vakooja kuin esittää olevansa. Epävarmuus paistaa usein läpi, jolloin katsojana jännittää Dominikan tavoin, etteivät muut huomaisi sitä. Hahmo on myös selkeä selviytyjä, jolloin hän joutuu jatkuvasti keksimään ratkaisuja päästäkseen pois vaikeista ja hirveistä tilanteista. On myös selvää, että Dominika rakastaa paljon äitiään, mikä antaa hänelle täydellisen syyn siihen, miksi hän tekee pahojakin asioita. Lawrencen ilmeistä voi vähän väliä lukea, että hahmo miettii: "Sinun täytyy tehdä tämä. Ajattele äitiäsi. Sinun on pakko tehdä tämä." Leffaa on kritisoitu siitä, että Dominika kehittyisi hahmona liian nopeasti balettitanssijasta kovan luokan vakoojaksi, mutta omasta mielestäni kehitys tapahtuu luontevasti, kun ottaa huomioon, millainen selviytyjäpersoona hän on. Joel Edgerton näyttelee CIA-agentti Nate Nashia, jonka tehtävää Dominikan täytyy lähteä selvittämään. Nate on paljon miellyttävämmältä vaikuttava persoona, mikä johtuu lähinnä siitä, että Edgerton on todella pidettävä heppu. Hänestä ei löydy potentiaalia nousta hahmon kanssa James Bondin tai Jason Bournen kaltaiseksi ikoniseksi agentiksi, mutta hän tuntuu hieman realistisemmalta kuin nuo kaksi JB:tä. Nate tuntuu siltä, että tällainen salaisia tehtäviä ulkomailla suorittava agentti voisi oikeastikin olla. Hänen ja Dominikan yhteisiin kohtauksiin on saatu oikeaa tunnetta, ja Edgertonin ja Lawrencen väliltä löytyy hyvää kemiaa. Venäjän tiedustelupalvelu SVR:ään kuuluvat mm. johtaja Zakharov (Ciarán Hinds), Dominikan setä Ivan (Matthias Schoenaerts), "varpusia" kouluttava Emäntä (Charlotte Rampling), sekä kenraali Korchnoi (Jeremy Irons). Hahmoista isoimmassa roolissa on Ivan-setä, joka värvää Dominikan tiedustelupalveluun. Schoenaerts on erittäin mainio luihuna miehenä, josta on hyvin vaikea pitää koskaan ja katsojana kyselee samaa kuin monet muutkin kysyvät Dominikalta: millainen setä pistää oman veljentyttärensä tällaisiin hommiin? Rampling on myös todella hyvä inhottavana Emäntänä, joka koettelee nuoria naisia todella ilkeillä tavoilla. Hinds sopii osaansa johtajana, mutta Irons ei oikein tunnu kuuluvan joukkoon. Häneltä venäläisaksentti katoilee eniten, jos sitä mistään kohtauksesta edes löytyy, minkä lisäksi englantilainen veteraaninäyttelijä ei vain ole uskottava osassaan. Tämä on harmi, sillä Irons on oikeasti hyvä näyttelijä. Tässä hänen taitonsa vain valuvat täysin hukkaan. Filmissä nähdään myös Joely Richardson Dominikan sairaana äitinä (jonka sairautta ei kuitenkaan koskaan kunnolla avata), Sakina Jaffrey CIA:n johtajana, Douglas Hodge Budapestissa toimivana SVR-pomo Volontovina, Thekla Reuten toisena "varpusena", Sebastian Hülk vaarallisena Matorin-tappajana, sekä Mary-Louise Parker ärsyttävänä senaattori Stephanie Boucherina.
Ennen Red Sparrow'n näkemistä pelkäsin, että se tulisi olemaan tämän vuoden Atomic Blonde (2017); vanhan ajan vakoojaleffa, jossa on voimakas naispäähenkilö, mutta käsittämättömän tylsästi kerrottu tarina, mikä on nähty jo kymmeniä kertoja aiemmin paremmin toteutettuna. Että tämä leffa sisältäisi pari tyylikästä toimintakohtausta, mutta muuten sitä olisi erittäin puuduttavaa katsoa. Näin ei onneksi käynyt. Red Sparrow on paljon parempi elokuva kuin laimea Atomic Blonde yhden ilmeen ihme Charlize Theroninsa kanssa. Tämän filmin tarina koukutti minua alusta alkaen ja piti minut suurimman osan ajastaan tiukasti mukanaan. Se lähtee käyntiin erittäin vaikuttavalla osiolla, jossa näytetään välillä Dominikan viimeistä balettiesitystä ja Naten salaista tehtävää, mikä pohjustaa tulevia tapahtumia taidokkaasti. Tämä todella on vakoojajännäri, joka ei päästä katsojaansa helpolla, vaan tykittelee taidokkaasti loppuun saakka ja sai minut usein jännittämään, miten päähahmolle käy? Toimintakohtaukset ovat kyllä tyylikkäämpiä ja parempia Atomic Blondessa, se on pakko myöntää, mutta tämä ei olekaan toimintaelokuva. Mukana on pari vauhdikkaampaa hetkeä ja väkivaltaa, mutta kyseessä on enemmänkin vain trilleri - vanha kunnon vakoojakertomus. Ja vieläpä erittäin rankka sellainen.
Red Sparrow on hyvin brutaali ja seksuaalinen elokuva, mikä on aivan varmasti todellinen syy sille, miksei tämä ole uponnut amerikkalaisille katsojille. Siellä seksi on isompi tabu kuin Euroopassa, jolloin monet leffan kohtaukset ovat varmasti herättäneet ikävää puhetta ja pöyristyneitä katseita. Itsekin yllätyin, kuinka voimakkaita kohtauksia on luvassa - etenkin kun Dominika lähtee vakoojakoulutukseen, jossa "varpusille" opetetaan käyttämään kehoaan hyödyksi kaikin tavoin. Varsinkin nyt kun maailmalla pyörii kampanjoita, kuten #metoo, joissa naiset tulevat kunnolla esille kokemansa hyväksikäytön kanssa, on monille vaikea katsoa leffaa, jossa nuoren naisen täytyy esimerkiksi antaa suuseksiä miehelle muiden edessä, kun hänen rohkeutensa pistetään koetukselle. Monilta katsojilta on kuitenkin selvästi mennyt ohi, kuinka Dominika pistää tälle kaikelle vastaan ja kekseliäästi löytää tapoja hallita itse omaa kehoaan, eikä anna sitä valtiolleen, kuten se haluaisi. Myös elokuvan väkivaltaisuus voi olla vaikeaa joillekin käsitellä, sillä lähes jokainen lyönti oikeasti näyttää sattuvan. Verta roiskuu, kun hahmoa hakataan tangolla päähän ja kidutusta on mukana paljon. Silti on erikoista, että kaikista brutaalein kohta tuntuu katsojastakin ikävältä, vaikka sitä ei oikeastaan näytetä, vaan se jätetään lähinnä katsojan mielikuvituksen varaan. Herkimmille en siis todellakaan suosittele tätä filmiä.
On kuitenkin yksi asia, minkä kritisoimisen ymmärrän ja se on elokuvan pituus. Red Sparrow nimittäin kestää lähes kaksi ja puoli tuntia, mistä saisi helposti leikattua kymmenen minuuttia tai jopa vartin pois. Siihen asti, kunnes Dominika lähtee suorittamaan tehtäväänsä Budapestissa, leffa ei tunnu liian pitkältä - koulutusosiota itse asiassa katsoisi mielellään hetken lisääkin... jos se ei siis ole katsojasta liian vastenmielinen. Vasta Budapestissa filmi käy paikoitellen liian hidastempoiseksi, jolloin se ei pidä kiinni yhtä hyvin. Pienellä tiivistämisellä tästä saisi tiukemman paketin, joka toimisi selkeästi ytimekkäämmin. Sen lisäksi näyttelijöiden venäläisaksentit ovat tosiaan paikoitellen todella hölmöjä, mutta muuten pidin Red Sparrowia todella mainiona leffana, joka ainakin tällä hetkellä pitää vuoden 2018 parhaimman elokuvan paikkaa. Saa nähdä, kauanko menee, että jokin toinen teos ylittää sen ja että kuinka monta filmiä ylittää sen vuoden loppuun mennessä.
Elokuvan on ohjannut Francis Lawrence, joka on ohjannut Jennifer Lawrencea aiemminkin, nimittäin Nälkäpeli -sarjan (The Hunger Games) kolmessa viimeisessä osassa (Nälkäpeli - Vihan liekit, 2013, Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1, 2014 ja Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2, 2015). Niiden lisäksi hän on tehnyt mm. Constantinen (2005) ja I Am Legendin (2007), joten omasta mielestäni Red Sparrow nousee helposti ohjaajan kenties parhaaksi työksi. Lawrence on ottanut vaikutteita vanhoista vakoojajännäreistä ja saanut siirrettyä tuttuja juttuja modernimpaan maailmaan, tehden lopputuloksesta raikkaan rajujen puoltensa ja tunnelmansa ansiosta. Käsikirjoituksesta vastaa Justin Haythe, joka on tehnyt oivaa työtä hieman monimutkikkaan tarinan kertomisessa, vaikkakin joitain hetkiä hän olisi voinut yksinkertaistaa vähän, jotta leffan kesto ei olisi niin pitkä. Viimeistään leikkausvaiheessa liika pituus olisi pitänyt huomata. Silti leikkaus on pääasiassa erittäin mainiota, kuten on myös kuvaus. Lavastajat ja puvustajat ovat tehneet taidokasta työtä luodessaan leffan maailmaa, minkä lisäksi maskeeraajat eivät ole säästelleet ruhjeissa ja tekoveressä. Elokuvan ääniefektit ovat erinomaiset, mutta itse äänityksessä on tainnut tulla kiire. Usein nimittäin voi kuulla taustakohinan nousevan, kun joku alkaa puhumaan ja välillä voi jopa kuulla, kun vaatteisiin piilotettu mikrofoni hankaa kangasta vasten. Onneksi säveltäjä James Newton Howard on kuitenkin saanut aikaisiksi todella mainiota musiikkia, joka sopii erittäin hyvin leffaan ja korostuu tarvittaessa.
Yhteenveto:Red Sparrow on hyvin rankka ja erittäin mainio vakoojatrilleri. Leffa koukuttaa taidokkaasti ja sen lopetus on erinomainen, vaikka Budapest-osio onkin hieman ylipitkä. Elokuva ei säästele seksuaalisuudessa ja väkivallassa, vaikkei kyseessä olekaan mikään toimintafilmi. Monille rajut hetket voivat olla liikaa ja jotkut saattavat lähteä kesken leffan pois näytöksestä, mutta eikös se ole juuri hienoa, jos elokuva kykenee niin voimakkaasti pääsemään ihon alle? Itse ihailin sitä, kuinka rohkeita juttuja ohjaaja Francis Lawrence onkaan pistänyt mukaan ja kuinka rohkeasti Jennifer Lawrence esittää hahmoaan. Hän tuo hienosti esille, millainen hahmo on ja hänen tarinaansa on kiehtovaa seurata. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, vaikka unohtelevatkin venäläisaksenttinsa välillä ja vaikka Jeremy Irons ei tunnu kuuluvan joukkoon. Visuaalisesti kyseessä on tyylikäs leffa ja vaikka äänityöskentelyssä on kiirehditty, korvaavat James Newton Howardin säveltämät musiikit kiirehtimisen jättämän aukon. Mielestäni Red Sparrow toimii todella hyvin näinkin, vaikka siinä on minuutteja liikaa kestoa. Odotan mielenkiinnolla, millaisen vastaanoton elokuva saa Euroopassa ja Suomessa, missä on totuttu hieman rankempaan sisältöön kuin Yhdysvalloissa. Toivonkin siis, että mahdollisimman monet filmistä kiinnostuneet menisivät katsomaan sen ja toivon, että tämä tuottaa tarpeeksi rahaa, jotta tällaisia leffoja tehtäisiin lisääkin, eikä tarvitsisi enää nähdä toista Atomic Blondea...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.nothingbutgeek.com
Red Sparrow, 2018, Chernin Entertainment, Film Rites, Soundtrack New York
Ohjaus: Zack Snyder Pääosissa: Ben Affleck, Gal Gadot, Ezra Miller, Jason Momoa, Ray Fisher, Jeremy Irons, Amy Adams, Ciarán Hinds, Diane Lane, Connie Nielsen, J. K. Simmons, Joe Morton, Billy Crudup, Amber Heard ja Henry Cavill Genre: supersankarielokuva, toiminta Kesto: 2 tuntia 1 minuutti Ikäraja: 12
Justice League perustuu DC Comicsin sarjakuvissa esiintyvään supersankaritiimiin, ja se on DC:n elokuvauniversumin, DCEU:n viides osa. Ensimmäisenä osana ilmestyi Supermanin takaisin valkokankaille tuonut Man of Steel(2013), joka oli hitti, mutta sai ristiriitaisen vastaanoton. Toisena ilmestyi Batman v Superman: Dawn of Justice (2016), jossa nimikkohahmot taistelivat toisiaan vastaan, ja joka oli myös iso hitti, muttei saanut kovin positiivista palautetta sekavuutensa takia. Kolmentena oli tiedossa superpahiksista kertova Suicide Squad (2016), joka oli jälleen menestys, mutta joka sai todella negatiivisen vastaanoton, vaikka oli myös niitä, jotka siitä pitivät. Vasta sarjan neljäs osa, Wonder Woman (2017) oli sekä iso hitti että kriitikoiden mieleen ja sitä pidetäänkin sarjan parhaimpana osana. Justice Leaguesta on ollut suunnitteilla näytelty elokuva jo pitkään, mutta vasta Marvelin sarjakuviin perustuvan elokuvauniversumin, MCU:n, menestyksen myötä DC on alkanut tosissaan työstämään filmejä sarjakuvasankareistaan. Epäonnistumisien myötä ihmisten innostus Justice Leagueta kohtaan on kuitenkin laskenut vuosien varrella, ja enää sitä odottavat tosissaan vain kovimmat fanit. Itse odotin elokuvan näkemistä todella ristiriitaisin tuntein. Itse pidin Man of Steelistä, ja vaikka mielestäni Batman v Superman: Dawn of Justice on ihan kiva, oli se silti pettymys, sillä odotin siltä todella paljon. Suicide Squad vasta pettymys olikin, mutta Wonder Woman toi minulle hieman toivoa sarjan onnistumisesta. Toivoin näkeväni hyvän elokuvan, kun menin katsomaan Justice Leagueta, mutta samalla minua jännitti, sillä tämäkään leffa ei ollut saanut kovin hyviä arvioita, minkä lisäksi sen trailerit näyttivät mielestäni aika kököiltä. HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Man of Steel, Batman v Superman: Dawn of Justiceja Wonder Woman! Kun paha Steppenwolf saapuu tuhoamaan ihmisten maailman, Batmanin täytyy etsiä yliluonnollisia voimia omaavia henkilöitä ja muodostaa heistä tiimi suojelemaan ihmisiä, amatsoneja ja atlantislaisia.
Miljonääri Bruce Waynen, eli Batmanin roolissa nähdään jälleen Ben Affleck, joka osoittaa yhä olevansa oiva valinta rooliin. Batman toimii tiimin johtohahmona, jollaiseksi Affleck sopii. Valitettavasti Batman jää usein muiden varjoon, sillä hänellä ei ole erikoisvoimia, vaan kaikenmaailman vempaimia ja oma älykkyytensä. Vaikka kyseessä on suosikkisankarini, tuntui paikoitellen hölmöltä, että yliluonnollisten hahmojen vierellä joku vain mätkii vähän turpaan ja käyttää aseenaan lähinnä köysipyssyä. Tyylikkäät ajoneuvot Batmanilta kyllä löytyy, vaikka onkin harmi, että uusi jättimäinen kuljetusalus jää todella pienelle käytölle. Gal Gadot palaa Diana Princen, eli Wonder Womanin rooliin ja on jälleen erittäin mainio osassaan. Harmillisesti hänen hahmonsa ei koe oikein mitään kehitystä leffan aikana, vaan hänet esitetään vain voimakkaana soturina. Wonder Woman tuo kuitenkin erinomaisesti naisvoimaa muuten miesvetoiseen tiimiin ja kuten yleensäkin elokuvissa, välillä tuntuu siltä, että naishahmo on sankareista ainoa henkisesti aikuinen. Elokuvan show'n varastaa huumoriheppu Barry Allen, eli Flash, jota näyttelee Ezra Miller. Flashilta ei löydy kovin montaa vakavaa hetkeä, vaan hän on jatkuvasti vääntämässä vitsiä joko sanoillaan tai ilmeillään. Hahmo on porukan nuorin, eikä hän ole koskaan kokenut mitään isoja taisteluita, joten hän on pääasiassa innoissaan kaikesta näkemästään. Ennen elokuvan näkemistä pidin Flashia jokseenkin ärsyttävänä trailerien perusteella, mutta itse filmissä hän oli todella hauska heppu. Jotkut hänen vitseistään olivat huvittavia, koska ne olivat niin huonoja, mutta mukaan mahtui paljon oikeasti hauskojakin hetkiä. Miller on nappivalinta rooliin ja toivon, että Flash saa mahdollisimman nopeasti oman elokuvansa. Voimana Flashilla on supernopeus, mitä on hyödynnetty tyylikkäästi useissa kohdissa.
Jason Momoa esittää Arthur Currya, eli Aquamania, joka on vedenalaisen Atlantis-kaupungin kruununperijä. Kun Aquamanin elokuvaversiosta ensimmäisen kerran tuli puhetta, monet pitivät koko juttua typeränä, sillä hahmo mielletään lapselliseksi ja värikkääksi, josta kovin monet eivät erityisemmin pidä. Momoa osoittaa kuitenkin epäilykset vääriksi ja tekee Aquamanista aikamoisen äijän. Hahmon taustat jäävät harmillisen suuresti sivuun, joten ne jotka eivät hahmosta mitään tiedä, oppivat elokuvan aikana lähinnä sen, että hän hallitsee vettä... ainakin hieman. Hahmo on muutenkin hieman tönkösti kirjoitettu, sillä leffan ensimmäisen puoliskon aikana hän on synkkä ja tympeä, kun taas toisen puoliskon aikana hänestä muodostuu innostunut vitsailija. Supersankaritiimin tylsin hahmo on selvästi Ray Fisherin esittämä Victor Stone, eli Cyborg. Hänen taustansa selitetään, mutta aika kehnosti, jolloin katsoja ei saa kunnolla mitään irti hahmosta. Nimensä mukaisesti Cyborg on osittain ihminen ja osittain kone, eli kyborgi, joten hän osaa paljon erilaisia koneisiin liittyviä asioita. Internetin kautta hän tietää lähes kaiken, minkä lisäksi hän kehittyy jatkuvasti erilaiseksi. Hahmo on tavallaan ihan mielenkiintoinen, mutta samalla todella laimea. Hänestä ei lainkaan löydy samaa iskua kuin neljästä muusta sankarista, eikä hän ole kovin muistettava. Fisheristä ei myöskään löydy oikein mitään ihmeellistä näyttelijänä. Eniten Cyborgissa häiritsee se, kuinka digitaaliselta hän näyttää. Elokuvan pahis, eli Steppenwolf (Ciarán Hinds) on myös todella laimea tapaus. Voisi luulla, että DC:llä oltaisiin jo tajuttu muutaman erilaisen digiörkin jälkeen, etteivät ne ole kovin toimivia päävastuksia, mutta ei. Steppenwolf on todella köykäisesti toteutettu mörökölli, joka haluaa tuhota maailman, koska... sellainen hän nyt vain sattuu olemaan. Steppenwolf on kaikin puolin mitäänsanomaton hahmo, mitä pahentaa se, että hänenkin digitehosteensa ovat aika kököt. Näin ison budjetin leffassa vuonna 2017 pitäisi pystyä parempiin tehosteisiin.
Elokuvassa nähdään myös edellisistä DC-leffoista tuttuja hahmoja, kuten Bruce Waynen hovimestari Alfred (Jeremy Irons), Daily Planetin toimittaja Lois Lane (Amy Adams), Supermanin äiti Martha Kent (Diane Lane), amatsonikuningatar Hippolyta (Connie Nielsen) ja Cyborgin isä Silas Stone (Joe Morton). Lois Lanelle on annettu tietty isohkosti ruutuaikaa, mutta hänen roolinsa elokuvassa on harmillisen tönkösti kirjoitettu. Parissa kohtaa hän tuntuu olevan tarinan kannalta tärkeä, mutta muuten häntä ei edes mainita.
Uusina hahmoina leffauniversumiin esitellään Gothamin poliisikomisario Gordon (J. K. Simmons), Barry Allenin isä Henry (Billy Crudup) ja Atlantiksessa elävä Mera (Amber Heard), jonka merkitys ei aukea ollenkaan niille, jotka eivät tiedä Aquamanista ennen leffan näkemistä ja niin ei pitäisi tapahtua. Mielestäni elokuvaa tehdessä pitäisi ajatella niin, että katsojat eivät ole lukeneet kirjoja, sarjakuvia tai pelanneet pelejä joihin leffa perustuu, vaan filmi pitäisi kirjoittaa niin hyvin, että kaikki ymmärtävät tarpeellisen.
Justice League ei valitettavasti jatka DC-elokuvien voittoputkea, jonka Wonder Woman aloitti. Filmi on selvästi pitänyt tehdä kiireellä. Ensinnäkin sen huomaa uusien hahmojen esittelystä. Batman ja Superman ovat erittäin tunnettuja hahmoja, joten he eivät välttämättä tarvitse sooloseikkailuita, jotta katsojat tietävät, ketkä he ovat, mutta olen aika varma, että monet eivät olleet kuulletkaan mistään Cyborgista ennen tätä filmiä. Tätä elokuvaa ennen olisi pitänyt tehdä hänelle, Flashille ja Aquamanille omat soolofilmit, jotta hahmot tulisivat tutuiksi kaikille katsojille. Mutta näin ei tehty, joten sen lisäksi, että filmi kuljettaa tarinaa, sen täytyy varata aikaa kolmen tärkeän hahmon esittelylle, eikä se tietenkään onnistu siinä kovin hyvin. Flashin menneisyys on ainoa, joka tulee hieman selville, mutta silti jää täysin epäselväksi, miksi hän on aloittanut ihmisten auttamisen ja miten hän on saanut niin näyttävän asun. Aquaman käväisee elokuvan aikana kerran Atlantiksessa, joka on todella hämmentävä kohtaus, sillä hahmon historiasta ei kerrota oikeastaan mitään. Cyborgista paljastetaan, että hänelle kävi onnettomuus, jonka takia lähes kaikki hänen ruumiistaan täytyi korvata robottiosilla, mutta hänen taustansa jäävät muuten pimentoon. Olisi esimerkiksi kiva tietää, millainen henkilö Victor Stone oli ennen onnettomuutta?
Kyseessä on DC-elokuvista lyhyin filmi, minkä kyllä huomaa. Aiemmat teokset ovat lähennelleet kestossaan kahta ja puolta tuntia, jolloin niihin mahtui hidastempoisia kohtia, joita olisi voinut karsia pois. Justice League taas on liian tiivistetty paketti, joka tarvitsee aikaa hengittääkseen, sillä paikoitellen tarina kulkee Flashin vauhdilla. Elokuvaa katsoessa ei aika käy pitkäksi, mutta vain koska siinä tapahtuu ihan liian hurjalla vauhdilla kaikenlaista. Joko siinä kerrotaan tärkeää tietoa tai sitten siinä taistellaan Steppenwolfia ja tämän parademoni-armeijaa vastaan (niitä ihme höttimöntiäisiä, joista Bruce Wayne näki painajaista Batman v Supermanissa). Kiirehtivän rytminsä ja heikkojen hahmoesittelyidensä takia elokuva tuntuu jatkuvasti ärsyttävän sekavalta. Plussaa on kuitenkin se, ettei Justice League ole sekava samalla lailla kuin Batman v Superman, johon oli tungettu paljon kaikenlaista, mikä ei edes liittyneet sen elokuvan tarinaan. Tämä leffa osaa kyllä keskittyä omaan seikkailuunsa, mutta tällä kertaa elokuvaa pitäisi pidentää eikä lyhentää. Mukana on nimittäin muutamia kohtauksia, joista tuntuu puuttuvan pätkiä. Esimerkiksi noin puolessa välissä on toimintakohtaus, jossa sankarit ovat vaikeassa tilanteessa, mutta yhtäkkiä he ovatkin selvinneet siitä. Ihmettelin suuresti, mitä juuri tapahtui ja olen varma, että siinä välissä on joskus ollut jotain tärkeää. Ja silti elokuvalla on tarve aina välillä näyttää yhtä hädässä olevaa perhettä, jonka talo sijaitsee samassa paikassa kuin Steppenwolfin päämaja. Perheen hätä on kömpelösti luotu, eikä heistä jaksa kiinnostua, vaan toivoisi, että elokuva keskittyisi tärkeämpiin asioihin.
Itse tarina elokuvassa on todella yksinkertainen. Paha yrittää tuhota maailman ja sankarien täytyy pysäyttää hänet. Tavallaan on erittäin hyvä asia, ettei leffa yritä olla monimutkainen, vaan se keskittyy täysillä supersankaritiimiin; minkä takia he yhdistävät voimansa ja kuinka hyvin he toimivat yhdessä. Itse Justice League onkin elokuvan parasta antia. Supersankareiden faneille (kuten itselleni) on todella huikeaa nähdä ryhmä ekaa kertaa yhdessä. Pidin myös erittäin paljon siitä, kun alussa näytetään, kuinka paljon Supermanin kuolema on vaikuttanut ympäri maailman. On ollut toimiva ratkaisu, että synkkään DC-sarjaan on lisätty huumoria, sillä useissa kohdissa vitsit toimivat erittäin hyvin. Kyseessä on paljon kevyempää viihdettä kuin Man of Steel tai Batman v Superman, mikä tavallaan tekee katselukokemuksesta hieman mieluisamman. Vielä kun tarinankerronasta saisi parempaa, niin tämähän voisi olla mainio filmi. Aiempia DC-elokuvia on kritisoitu siitä, että niiden lopputaisteluissa tuhotaan kokonaisia kaupunkeja, jolloin satoja tuhansia ihmisiä kuolee. Kritiikkiä on selkeästi kuunneltu, sillä tämän leffan loppuhuipennus tapahtuu aika autiolla paikalla. Valitettavasti tämän takia mukana ei ole kunnon jännitettä siitä, että maailma olisi oikeasti vaarassa.
Elokuvan on ohjannut Man of Steelin ja Batman v Supermanin ohjaaja Zack Snyder, mutta samoja hommia on tehnyt myös Marvelin The Avengers (2012) ja Avengers: Age of Ultron (2015) -leffat ohjannut Joss Whedon. Snyderin tytär teki nimittäin itsemurhan keväällä, minkä takia hän ei kyennyt viimeistelemään elokuvaa ja Whedon otti hänen paikkansa. Ohjaajanvaihdoksen kyllä huomaa. Välillä elokuva on sarjan aiempaa Snyder-synkistelyä ja välillä taas Whedonin kevyttä hömppää. Whedonin ja Chris Terrion käsikirjoitus ontuu, mutta kehnosta rytmistä voi syyttää myös leikkausta. Olen täysin varma, että filmi kesti alunperin paljon kauemmin, mutta siitä on pitänyt pätkiä todella isoja osioita pois. Kuvaus leffassa on sujuvaa, minkä lisäksi se on valaistu mukavan kirkkaaksi. Visuaaliset efektit eivät tosiaan ole parhaasta päästä. Cyborgin ja Steppenwolfin lisäksi monet muutkin jutut näyttävät todella digitaalisilta. Esimerkiksi autiokaupunki, jossa lopputaistelu tapahtuu, ei näytä lainkaan aidolta. Äänimaailma elokuvassa on kuitenkin onnistunut ja musiikit säveltänyt Danny Elfman on tehnyt erittäin hyvää työtä. Elfman on saanut upeasti ujutettua mukaan John Williamsin säveltämää, vuoden 1978 Supermanintunnusmusiikkia, kuten myös vanhaa sävellystään, jonka hän teki Tim Burtonin Batman-elokuvaan (1989). Yhteenveto:Justice League on ihan viihdyttävä teos, josta puuttuu kuitenkin asioita, jotta sitä voisi kutsua hyväksi elokuvaksi. Elokuva kiirehtii todella paljon ja tuntuu siltä kuin siitä puuttuisi palasia. Sen aikana ei ole tylsiä hetkiä, mutta siihen kaipaisi lähes puolen tunnin edestä lisää kohtauksia, jotta se tuntuisi eheämmältä kokonaisuudelta. Tarina on yksinkertainen, muttei elokuva hirveästi enempää juonta tarvitse. Uusien sankarien - Flashin, Cyborgin ja Aquamanin - taustoja olisi pitänyt tuoda paljon paremmin esille. Aquamanista on kuitenkin saatu oivallisen äijämäinen sankari, kun taas Flash varastaa jatkuvasti show'n huumorillaan. Cyborg jää tylsäksi hahmoksi. Myös leffan pahis Steppenwolf on harmillisen tylsä tapaus. Batman ja Wonder Woman ovat kuitenkin toimivia, ja näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan. Huumorin lisääminen on toimiva ratkaisu, mutta samalla on kadonnut jännite siitä, että maailma olisi oikeasti vaarassa. Visuaaliset efektit eivät ole parhaasta päästä, mutta Danny Elfman on tehnyt erinomaista työtä musiikkien kanssa ja saanut mukaan vanhoja tuttuja teemoja. Valitettavasti leffasta huomaa ohjaajanvaihdoksen, elokuvan ollessa välillä Snyderin synkistelyä ja välillä Whedonin huumoria. Kaiken kaikkiaan kyseessä on ihan sujuvaa viihdettä, mutta DC-elokuvien jättiteoksena tämä on vain iso pettymys. Jos pidät aiemmista DC-elokuvista, niin vilkaise ihmeessä myös Justice League. Sarjakuvien suurille faneille tämä on tietty pakkokatsottavaa. Toivon todella, että tästä julkaistaan joskus pidempi versio, jossa monet rytmilliset ongelmat helpottuisivat ja uusien sankarien taustat avautuisivat paremmin. Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, jotka kannattaa jäädä vilkaisemaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Justice League, 2017, Warner Bros. Pictures, DC Comics, DC Entertainment, Atlas Entertainment, Cruel & Unusual Films, Dune Entertainment, Lensbern Productions
