Spider-Noir, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

SPIDER-NOIR - KAUSI 1

Luoja: Oren Uziel

Näyttelijät: Nicolas Cage, Karen Rodriguez, Lamorne Morris, Li Jun Li, Brendan Gleeson, Jack Huston, Abraham Popoola, Lukas Haas, Andrew Lewis Caldwell, Cary Christopher, Cameron Britton, Jack Mikesell, Amy Aquino, Scott MacArthur, Joe Massingill, Andrew Robinson ja Amanda Schull

Genre: toiminta, jännitys, komedia

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 43 minuuttia - 50 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

Spider-Noir perustuu Marvelin sarjakuvahahmo Spider-Man Noiriin, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 2009. Hahmo nähtiin elokuvien puolella ensi kertaa animaatiossa Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018), Nicolas Cagen ääninäyttelemänä. Vuonna 2019 Sonyn tuolloinen johtaja Tony Vinciquerra aikoi laajentaa Spider-Man -teemaisia projektejaan elokuvista myös television puolelle ja vuonna 2020 Sony teki diilin Amazonin kanssa sarjojen levittämisestä. Helmikuussa 2023 Sony paljasti työstävänsä näyteltyä televisiosarjaa Spider-Man Noirista, toiveenaan että Cage palaisi rooliin ja toukokuussa 2024 Cage vihdoin ilmoitti näyttelevänsä hahmoa "Noir"-nimellä kulkeneessa projektissa. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden elokuussa ja nyt Spider-Noirin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Amazon Prime Videossa, hahmolle sopien mustavalkoisena, sekä vaihtoehtoisesti värillisenä versiona. Itse mielsin Spider-Man Noirin hauskaksi vaihtoehtoversioksi tutusta seittisankarista Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia -leffassa, mutten juuri nähnyt tarvetta hahmon omalle sarjalle. Kuitenkin sarjan tyylikkäät mainosmateriaalit ovat herättäneet intoani pikkuhiljaa ja lopulta olin erittäin kiinnostunut näkemään tämän erilaisen supersankarisarjan. Katsoinkin lopulta koko Spider-Noirin avauskauden yhdessä päivässä ja tietysti mustavalkoisena versiona.

Vaihtoehtoisen ulottuvuuden 1930-luvun New Yorkissa Ben Reilly on luopunut supersankariminästään Hämähäkistä ja työskentelee yksityisetsivänä. Kuitenkin kun rikollispomo Silvermane kiristää otettaan kaupungista, samalla kun New Yorkiin ilmestyy supervoimaisia roistoja, Hämähäkin täytyy tehdä paluu.

Nicolas Cage tekee paluun Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia -leffasta tuttuun rooliinsa... tai no, ainakin melkein. Kyseisessä elokuvassa hahmo oli mustavalkoisesta maailmasta tuleva Peter Parker, eli Spider-Man Noir, kun taas tässä uutuussarjassa Cage esittää Ben Reillyä, joka tunnetaan sarjakuvissa yleensä Scarlet Spiderina, mutta jonka hämähäkkimäinen alter ego onkin sarjassa Hämähäkki. Ben toimi vuosia New Yorkin suojelijana, mutta kun eräs missio päättyi hänen rakkaan Rubynsä (Amanda Schull) kuolemaan, Ben päätti jättää supersankaroinnin ja on viimeiset viisi vuotta tehnyt uraa yksityisetsivänä. Cage on mainio roolissaan. Tietyt tutut sekopäiset maneerit nostelevat ajoittain päätään, mutta suurimmaksi osaksi ajasta mies tulkitsee hyvin miestä, jolle on muodostunut ristiriitainen asenne työhönsä. Osa Benistä haikailee pukemaan Hämähäkin hynttyyt ylleen, mutta kun mies päättää vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen, käy selväksi ettei ikä ole tullut yksin, eikä Ben ole enää yhtä notkea seittisinkoilija kuin nuorempana.

     Sarjassa nähdään myös Karen Rodriguez Benin assistenttina Janetina, Lamorne Morris Benin reportteriystävänä Robbiena, Brendan Gleeson rikollispomo Silvermanena, Li Jun Li tämän yöklubilla laulavana Catina, sekä Jack Huston ja Abraham Poopola roistoina Flint "Hiekkamies" Markona ja Lonnie "Hautakivi" Lincolnina. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, Gleesonin ollessa nappivalinta katalaksi Silvermaneksi, joka hallitsee New Yorkia varjoista, päättäen esimerkiksi pormestarinvaalien lopputuloksesta.

Marvelin sarjakuvien pohjalta on vuosien varrella tehty ties kuinka monta kymmentä elokuvaa ja televisiosarjaa, ja vaikka tietty ähky tavoittaa ajoittain myös minut, Spider-Noir on osoitus siitä, että tutuista sankareista on yhä vuonna 2026 mahdollista tehdä raikkaalta tuntuvia ja ilahduttavia projekteja. Sarjasta on tosiaan olemassa värillinenkin versio, mutta suosittelen paljon mieluummin kääntymään sen mustavalkoisen version puoleen, koska vain siten sarjan todellinen fiilis pääsee tosissaan vauhtiin. Kuten sarjan nimestä voikin jo päätellä, on se nykypäiväisen supersankaroinnin sijaan enemmän 1930-luvun mustavalkoisille noir-dekkareille kumarteleva teos. Spider-Noir on rakkauskirje kyseiselle aikakaudelle, samalla myös leikitellen noir-kliseillä. Samalla sarja myös leikittelee ikonisilla Hämähäkkimies-hahmoilla, muovaten heitä onnistuneesti aikakauteen sopivammiksi.

On erittäin mielenkiintoista hypätä vuoden 1932 New Yorkiin ja ryhtyä seuraamaan Ben Reillyn puuhia. Hyvin nopeasti käy selväksi, että kaupunki on muuttunut läpensä mädäksi Hämähäkin kadottua kuvioista, eikä aikaakaan kun olosuhteet pakottavat Benin jälleen tositoimiin. Perinteistä supersankaritoimintaa on luvassa, mutta sarja ei onneksi missään kohtaa unohda yksityisetsiväpuoltaan, mikä tuokin siihen vahvan viehätyksensä. Tarinan etenemistä on mielenkiintoista katsoa ja tunnelmakin on kohdillaan. Huumoria ripotellaan sopivasti sekaan ja toiminta on passelia. Erityisen ytimekäs on takaumajakso, joka syventyy kuumehoureisen painajaisen tavoin siihen, miten Ben alun perin sai voimansa - eikä kyse tosiaan ole mistään luokkaretkestä Peter Parkerin tapaan. Katsoin erittäin sujuvasti Spider-Noirin kahdeksan vajaan tunnin mittaista jaksoa saman päivän aikana ja jäin innolla toivomaan jatkoa.

Tekniseltä toteutukseltaan Spider-Noir on todella tyylikäs. Kameratyöskentely on tarkkaan suunniteltua valaisua myöten, tehostaen komeaa noir-estetiikkaa entisestään. Parissa jaksossa vaihdoin hetkeksi värilliseen versioon, mikä söi heti valtavan paljon visuaalisesta näyttävyydestä. Kaikki salamyhkäisyys ja rosoisuus katosivat välittömästi kuvasta. Lavasteet ovat myös hienot ja puvustus on taidokasta. Hämähäkin omalaatuinen asu on erinomainen yhdistelmä ikonista verkkoveijaria ja varjoissa lymyilevää yksityisetsivää. Tehosteet ovat myös vakuuttavat ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu. Kris Bowersin ja Michael Dean Parsonsin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä 1930-luvun fiilikseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Spider-Noir season 1 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Spider-Noir, Yhdysvallat, 2026-, Sony Pictures Television, Amazon MGM Studios, MGM Television, Marvel Entertainment, Pascal Pictures, Lord Miller, Bohemian Risk, Oren

Arvostelu: American Hustle (2013)

AMERICAN HUSTLE

Ohjaus: David O. Russell

Pääosissa: Christian Bale, Amy Adams, Bradley Cooper, Jennifer Lawrence, Jeremy Renner, Louis C.K., Jack Huston, Michael Peña, Elisabeth Röhm, Danny Corbo, Sonny Corbo, Shea Whigham, Saïd Taghmaoui ja Robert De Niro

Genre: rikos, komedia, draama

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

American Hustle pohjautuu löyhästi FBI:n Abscam-operaatioon 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa. Eric Warren Singer työsti 2000-luvun alussa käsikirjoituksen, joka kulki nimellä "American Bullshit", joka nousi Hollywoodin "mustalla listalla" yhdeksi suosituimmista teksteistä, joista ei oltu tehty elokuvaa. Columbia Pictures nappasi elokuvan itselleen ja David O. Russell palkattiin ohjaajaksi. Russell muovasi Singerin tekstiä, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2013. Lopulta American Hustle sai maailmanensi-iltansa 3. joulukuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva sai muun muassa kymmenen Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naispääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, lavastus, puvustus ja leikkaus), seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan, naispääosan ja naissivuosan palkinnot, sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naispääosa, miessivuosa, lavastus ja puvustus), joista se voitti parhaan naissivuosan, käsikirjoituksen ja maskeerauksen palkinnot. Itse katsoin American Hustlen, kun se saapui vuokrattavaksi, mutten pitänyt elokuvaa kovin kummoisena. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1978 huijaripari Irving Rosenfeld ja Sydney Prosser jäävät FBI-agentti Richie DiMason väijytykseen. Välttyäkseen vankilalta, Irving ja Sydney suostuvat auttamaan FBI:tä saamaan kiinni vielä pahempia huijareita, kuten korruptoituneen pormestarin ja mafiapomon.

Christian Bale näyttelee Irving Rosenfeldiä, huijauksia lapsesta asti tehnyttä miestä, joka saa houkuteltua Sydney Prosserin (parhaan naispääosan Golden Globen voittanut Amy Adams) bisneksiinsä mukaan. Irvingin ja Sydneyn tietää toimivan rikollisesti, mutta silti katsoja huomaa nopeasti kannustavansa heitä ja toivovansa heidän pääsevän pälkähästä. Iso syy tälle on näyttelijöiden työ. Bale on tuttuun tapaansa fantastinen roolissaan ja Adamskin tekee erittäin mainiota työtä. Bale istuu kuin valettu lipeväksi kovan luokan huijariksi, jolla on sana aina hallussa. Hän myös osoittaa jälleen muovautumiskykyään, lihottuaan hurjasti, juuri kasvatettuaan lihakset Batmanin rooliin Yön ritarin paluu -elokuvaa (The Dark Knight Rises - 2012) varten. Adams taas leikittelee oivallisesti brittiläisen ja amerikkalaisen korostuksen välillä, milloin ikinä hänen hahmonsa täytyy olla oma itsensä Sydney tai Sydneyn roolihahmo, lady Edith Greensly.

     Elokuvassa nähdään myös Jennifer Lawrence Irvingin ärhäkkäänä vaimona Rosalynina, Danny ja Sonny Corbo Irvingin ja Rosalynina poikana Dannyna, Bradley Cooper huijarikaksikon nalkkiin saavana FBI-agentti Richie DiMasona, Louis C.K. tämän pomona Stoddardina ja Jeremy Renner newjerseyläisen Camden-kaupungin pormestarina Carmine Politona. Michael Peña esiintyy isossa huijausoperaatiossa Abu Dhabin varakkaana šeikkinä, kun taas Robert De Niro pistäytyy yhdessä kohtauksessa mafiapomo Victor Tellegiona. Läpikotaisin näyttelijät hoitavat hommansa loistokkaasti. Palkintoja roolityöllään voittanut Lawrence tekee tulista työtä Irvingin manipuloivana ja läpikotaisin inhottavana vaimona, kun taas Cooper sopii täydellisesti turhankin kunnianhimoisen FBI-agentin osaan.

American Hustle iski minuun toisella katselulla huomattavasti lujempaa kuin noin kahdeksan vuotta sitten ensimmäisellä kerralla. Viimeksi koin elokuvan hieman pitkäveteiseksi, mutta tällä kertaa jäin täysin tämän suorastaan herkullisen huijaustarinan vietäväksi. Näyttelijät tekevät tosiaan työnsä lahjakkaasti ja heidän vimmaisia suorituksiaan on suuri ilo seurata. Vielä parempaa on, kuinka mainioita heidän hahmonsa ovat ja kuinka nämä hahmot tekevät kaikki osansa isossa kokonaisuudessa. Aika lailla jokainen ajaa omaa asiaansa ja niinpä riskaabeli operaatio on jatkuvasti vaarassa epäonnistua, jonkun tökkiessä omia kapuloita rattaisiin. Richie myös alkaa muuttua jopa suuruudenhulluksi siitä, ketkä kaikki he voisivat huijata telkien taakse, mikä tekee hommista vähitellen suorastaan hengenvaarallisia. Jännittäviä kohtauksia on siis luvassa.

Tarinankerronta on erittäin sulavaa ja filmi hyppii toimivasti kertojasta toiseen, näyttäen tapahtumaketjua useammista näkökulmista. Elokuvalla on ovelasti pilke silmäkulmassaan liki kaiken aikaa, mikä myös pitää virnettä yllä katsojan kasvoilla. Hauskoja hetkiä löytyy useampia, oli kyse sitten nasevasta sanailusta tai muuten vain hilpeästä tilanteesta. Myös vakavampi draamapuoli luonnistuu ja erilaisten riitatilanteiden aikana näyttelijät pääsevät todella loistamaan. Parin tunnin ja vartin kesto kulkeekin yllättävän nopeasti, kun jää täysin huijauksen vietäväksi ja kaikki johtaa erittäin mainioon huipennukseen.

Elokuvan on ohjannut David O. Russell, jolla oli 2010-luvun alussa kova putki päällä, tehdessään yhteistyötä Balen, Lawrencen, Cooperin ja De Niron kanssa. Russellin kolme peräkkäistä leffaa, Taistelija (The Fighter - 2010), Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook - 2012) ja American Hustle olivat kaikki parhaan elokuvan ja ohjauksen Oscar-ehdokkaita. Russellin ohjaus onkin taiturimaista ja hänen käsikirjoituksensa yhdessä idean isän Eric Warren Singerin kanssa on toimivan nokkela. Elokuva on myös kuvattu taidokkaasti ja leikattu osuvasti. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja varsinkin Balen maskeeraukset ovat onnistuneet. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu, joskin Danny Elfmanin säveltämät musiikit eivät nouse ollenkaan esille, sillä elokuva on niin täynnä jo olemassa olevia kappaleita, kuten Tom Jonesin Delilah, Wingsin Live and Let Die ja Elton Johnin Goodbye Yellow Brick Road.

Yhteenveto: American Hustle on mahtava huijarikomedia, joka pitää napakasti otteessaan läpi parin tunnin ja vartin kestonsa. Näyttelijäkaarti on huippuvedossa ja heidän hahmonsa ovat toinen toistaan vekkulimpia persoonia, joiden edesottamuksia jämähtää seuraamaan hymyssä suin. David O. Russellin ohjaus on tehty ilahduttavasti pilke silmäkulmassa ja leffa viihdyttää täysillä. Erilaiset huijausoperaatiot ovat napakasti rakennettuja ja vaikka katsojana tietää hahmojen usein toimivan väärin, heidän haluaa silti nähdä onnistuvan tavoitteissaan ja välttävän vankilan. Ajoittain vakavammat draaman hetket ovat myös taitavasti toteutettuja ja finaali on odotuksen arvoinen. Kun elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan pätevä, sekä täynnä hyvää musiikkia, American Hustle on kokonaisuutena loistokas rikoskomedia, jota suosittelen erittäin lämpimästi genren ystäville, näiden näyttelijöiden faneille ja mehukkaista käsikirjoituksista intoileville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

American Hustle, 2013, Columbia Pictures, Annapurna Pictures, Atlas Entertainment, Fundamental Films

Arvostelu: House of Gucci (2021)

HOUSE OF GUCCI

Ohjaus: Ridley Scott

Pääosissa: Lady Gaga, Adam Driver, Jared Leto, Al Pacino, Jeremy Irons, Salma Hayek, Jack Huston, Reeve Carney, Camille Cottin, Vincent Riotta ja Youssef Kerkour 

Genre: draama, rikos

Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia

Ikäraja: 12

House of Gucci perustuu Sara Gay Fordenin kirjaan The House of Gucci: A Sensational Story of Murder, Madness, Glamour and Greed (2001), joka taas pohjautuu tositapahtumiin muotiteollisuuden huipulla olleesta Gucci-perheestä. Ridley Scott kiinnostui jo 2000-luvun alussa tekemään elokuvan kirjan pohjalta, mutta projekti ei edennyt ja hänen tyttärensä Jordan Scott otti hetkellisesti ohjakset. Vuonna 2019 isä-Scott palasi takaisin elokuvan ohjaajaksi ja sen työstäminen lähti tosissaan liikkeelle. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa ja jo nyt, vain puolitoista kuukautta Scottin edellisen elokuvan, The Last Duelin (2021) ilmestymisen jälkeen House of Gucci saa ensi-iltansa myös Suomessa. Onnistuin yllättämään itseni, kun hoksasin näistä kahdesta Scottin filmistä odottavani juurikin House of Guccia enemmän. Odotukseni ehtivät hieman laskea The Last Duelin osoittauduttua odottamaani heikommaksi ja kun paljastui, että House of Gucci kestäisi lähes kolme tuntia. Kävinkin hieman pelokkain mielin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1978 nuori Patrizia Reggiani tapaa varakkaasta Guccin suvusta tulevan Maurizion. Huolimatta miehen isän negatiivisuudesta suhdetta kohtaan pari menee naimisiin ja Patrizia innostuu uudesta asemastaan rikkaiden keskellä... kenties jopa liikaakin.

Lady Gaga näyttelee Patriziaa, vähävaraisemmasta Reggianin perheestä tulevaa italialaisnaista, joka tapaa eräissä juhlissa Maurizio Guccin, jota esittää Adam Driver. Patrizian ja Maurizion välille syttyy palava rakkaus, vaikka Maurizion isä Rodolfo (aina karismaattinen Jeremy Irons) varoittelee poikaansa, että Patrizia on pelkän maineen ja mammonan perässä. Ja eipä Rodolfo välttämättä täysin väärässä ole... Aluksi hupsuilta kuulostavista aksenteistaan huolimatta Gaga ja Driver tekevät todella vakuuttavaa työtä pariskuntana, joka alkaa vähitellen uppoutumaan enemmän Gucci-perheen bisneksiin, mikä alkaa vaikuttamaan todella voimakkaasti kumpaankin. Näyttelijäduo tulkitsee hienosti hahmojen muovautumista filmin edetessä.

     Elokuvassa nähdään myös Al Pacino Rodolfon veljenä, eli Maurizion setänä Aldo Guccina, joka on ottanut isoimman vastuun firman pyörittämisestä, Jared Leto Aldon eksentrisenä poikana Paolona, Jack Huston Maurizion neuvonantajana Domenicona, Reeve Carney muotisuunnittelija Tom Fordina ja Salma Hayek meedio Pinana. Ironsin tavoin Pacinostakin huokuu arvokkuus roolissaan - heidän hahmonsa vain ovat hyvin erilaiset. Huston, Carney ja Hayek suoriutuvat pätevästi osistaan, mutta Jared Leton roolityöstä on vaikea sanoa, että mitä mieltä siitä olisi. Leto ampuu isosti yli erikoisen Paolon roolissa ja jatkuvasti tuntuu siltä kuin hän esiintyisi ihan eri leffassa kuin kollegansa. Samalla Leto tuo suurta viihdearvoa useisiin kohtauksiin ja huumoria kaiken sekaan - oli se sitten hänen tarkoituksensa tai ei.

Jared Leton kummallisen roolisuorituksen lisäksi House of Guccista löytyy muitakin vikoja, eikä Leton esiintyminen jää ainoaksi asiaksi, josta katsoja pohtii, että oliko tämä tarkoituksella koomista vai vahingossa. Etukäteen kauhistelin elokuvan pitkää, yli kahden ja puolen tunnin kestoa ja harmillisesti leffa ei onnistunut ihan perustelemaan pituuttaan. Siinä on välillä hetkiä, joita voisi tiivistää tai leikata kokonaan pois. Tai jättää Blu-raylle pidennettyyn versioon, jonka Ridley Scott on jo sanonut olevan tulossa. Silti tiettyine heikkouksineen ja epätasaisuuksineen pidin yllättävänkin paljon House of Guccista. Jopa liian pitkänä se oli mielestäni mukaansatempaavampi kuin vastikään ilmestynyt The Last Duel.

En tiennyt etukäteen Guccin perheestä mitään muuta kuin että heidän firmansa tekee hurjan kalliita vaatteita, laukkuja ja muita, joihin minulla ei taida unissanikaan olla varaa. Sen takia olinkin varsin yllättynyt ja kiehtoutunut, kun elokuva kulkee eteenpäin ja perheen sisäiset konfliktit ja skandaalit alkavat nousta esille. Ja nämä konfliktit ja skandaalit muuttuvat näin katsojan ja tarinankerronnallisesta näkökulmasta kaiken aikaa vain herkullisemmiksi. Yli kahden ja puolen tunnin kestoon mahtuu jos jonkinlaista petosta, huijausta ja selkäänpuukotusta. Jotkut juonittelevat yhdessä muita vastaan, samalla kun he juonittelevat yksinään toisiaan vastaan. Hahmojen valta-asemat vaihtelevat pitkin leffaa ja koska en tiennyt homman lopputulosta, jännitin lopputeksteihin asti, minne tapahtumaketju eskaloituu.

Ridley Scottin pitäisi siirtyä pois historiallisista eeposelokuvista ja keskittyä enemmän näihin lähimenneisyyden tositapauksiin, sillä House of Gucci ja muutaman vuoden takainen All the Money in the World (2017) ovat huomattavasti parempia kuin The Last Duel tai vaikkapa raamatullinen Exodus: Gods and Kings (2014). Scott ei saa täysin pidettyä tunnelmaa tasaisena ja on hieman hämmentävää, kuinka vapaasti hän on antanut Leton... öh, ilmaista itseään... mutta silti hän näyttää läpi elokuvan lahjansa. House of Gucci tietty näyttää todella hyvältä. Sen lisäksi, että näyttelijät puetaan toinen toistaan tyylikkäämpiin asuihin, on filmi myös upeasti kuvattu. Kuvasommittelu, kamera-ajot ja vieläpä värien tarkasti harkittu käyttö tekevät elokuvasta mielenkiintoisen silloinkin, kun tarina junnailee paikoillaan. Lavasteet ovat näyttävät, Leton maskeeraukset vakuuttavat ja äänimaailmakin laadukas. Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit kuitenkin hukkuvat leffassa vähän väliä soivien, jo olemassa olleiden kappaleiden alle.

Yhteenveto: House of Gucci on liian pitkästä kestostaan huolimatta erittäin mainio ja mielenkiintoinen elokuva. Leffan tasoa laskee hieman pieni epätasaisuus tarinankerronnan ja tunnelman puolesta, minkä lisäksi osaa katsojista varmasti häiritsee suuresti Jared Leton eksentrinen roolityö. Vieläkään en osaa sanoa, oliko hän aivan kamala vai aivan mahtava. Lady Gaga sen sijaan todella on mahtava roolissaan Patriziana. Adam Driver, Jeremy Irons ja Al Pacinokin tekevät vahvaa työtä ja vaikka näyttelijöiden hassut aksentit saattavat särähtää korvaan, ei voi kuin ihailla esiintyjien eläytymistä. Guccin vaikeat perhekuviot muuttuvat kaiken aikaa mielenkiintoisemmiksi ja loppupäästä alkaa löytyä ihan tosissaan jännitettä, että mihin asti tämä kiista voikaan eskaloitua? Vaikka elokuvaa voisi tiivistää ja siitä löytyy juttuja, joiden koomisuuden tarkoituksellisuutta ei voi kuin pohtia, House of Gucci on silti oikein hyvä tositapahtumaleffa. Vaikkei muotimaailmasta olisikaan kiinnostunut, on se jo rikolliseksi muuttuvan perhedraamansa kanssa tarina, johon itse kukin voi hypätä mukaan - vielä kun se on teknisesti taiturimaisesti tehty.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

House of Gucci, 2021, BRON Studios, Scott Free Productions, Metro-Goldwyn-Mayer

Arvostelu: Antebellum (2020)

ANTEBELLUM

Ohjaus: Gerard Bush ja Christopher Renz

Pääosissa: Janelle Monáe, Eric Lange, Jack Huston, Jena Malone, Kiersey Clemons, Marque Richardson Jr., Gabourey Sidibe, Tongayi Chirisa, Robert Aramayo, Lily Cowles ja London Boyce

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

Antebellum on ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Gerard Bushin ja Christopher Renzin esikoiselokuva. Kaksikko sai ideansa läpi elokuvaksi ja sen kuvaukset lähtivät käyntiin keväällä 2019. Alunperin Antebellumin oli tarkoitus ilmestyä jo huhtikuussa 2020, mutta koronaviruksen takia sen ensi-iltaa on siirretty pariinkin otteeseen. Nyt leffa kuitenkin vihdoin julkaistaan ja Suomessa olemme tarpeeksi onnekaita, sillä elokuva saadaan jopa teattereihin asti, toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, missä Antebellum on nähtävillä pääasiassa internetistä vuokrattavana. Itse odotin kovasti filmin näkemistä sen mystisen julisteen perusteella, enkä muuten edes katsonut elokuvan trailereita. Meninkin kiinnostunein mielin katsomaan, mistä Antebellumissa on oikein kyse?

Orjaksi vangittu Eden yrittää paeta jostain, mikä vaikuttaa Amerikan sisällissodan aikaiselta puuvillaplantaasilta...

Paremmin laulajana kuin näyttelijänä tunnettu Janelle Monáe näyttelee Edeniä, puuvillaplantaasilla työskentelevää orjaa, joka yrittää keksiä pakokeinoa. Monáe tulkitsee taidokkaasti Edenin kokemia hirvittäviä tunteita, etenkin kun hahmosta alkaa vähitellen selviämään uusia puolia, mitkä luovat parempaa pohjaa hahmolle. Katsoja kannustaakin pakoon alusta alkaen, mutta leffa itsessään tekee hommat hieman liian helposti, jolloin hänen puolestaan ei jännitä yhtä paljon kuin voisi olettaa.

Elokuvassa nähdään myös Eric Lange plantaasia johtavana Etelävaltioiden kapteenina, Jack Huston orjien työntekoa valvovana komentajana ja Jena Malone tämän vaimona, Kiersey Clemons uutena orjana, joka tuodaan plantaasille, sekä Marque Richardson, London Boyce, Gabourey Sidibe ja Lily Cowles Edenin orjuutta edeltäneen elämän hahmoina, hänen perheenjäseninään ja ystävinään, joiden luokse Eden yrittää päästä takaisin. Muuten näyttelijät ovat kaikki mainioita rooleissaan (Lange ja Huston ovat täydellisen iljettäviä rasistisikoina), mutta Malone ei onnistu vakuuttamaan osassaan. Malone ampuu pahasti yli etenkin filmin loppupäässä ja muuttuu jopa kiusalliseksi.

Ennen kuin käydään kunnolla itse elokuvan onnistumisten ja epäonnistumisten kimppuun, on pakko kritisoida Antebellumin markkinointia. Itse en onneksi ollut nähnyt muuta kuin tyylikkäät, perhosilla koristellut julisteet ja kuullut, että kyseessä olisi jonkin sortin kauhuelokuva. Noh, jo tämän elokuvan kauhuksi kutsuminen tuntuu väärältä. Leffasta löytyisi vaikka kuinka isot potentiaalit rakentaa piinaavaa tunnelmaa, mutta siinä se menee jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin. Tiettyä kauhun tunnetta luodaan orjien pelkojen kautta, mutta itse elokuvan pitäisi olla rohkeasti karmivampi ja hyytävämpi, jotta sitä voisi oikeasti kutsua kauhuksi. Sitäkin isompi ongelma markkinoinnissa on elokuvan traileri. Jo filmin vajaan minuutin kestävä teaser trailer paljastaa leffan ison käänteen lähes kokonaan. Olenkin hyvin iloinen, että katsoin trailerin vasta elokuvan näkemisen jälkeen. Trailerin nähneet taas tietävät suunnilleen alusta alkaen, mistä koko hommassa on todellisuudessa kyse, eikä vasta puolen välin paikkeilla ilmestyvä käänne enää tee vaikutusta.

Harmi vain, että vaikka traileria ei olisikaan nähnyt, käänne on silti aika kömpelö. Sen lisäksi, että siitä tulee herkästi mieleen eräs M. Night Shyamalanin filmi, se on myös todella kehnosti istutettu mukaan. Joko käänne olisi kannattanut näyttää jo ainakin vartin aiemmin, sitä olisi pitänyt pohjustaa huomattavasti isommin tai sitä ei olisi pitänyt esittää lainkaan käänteenä. Vaikka tämä käänne ja jotkut sen jälkeen nähtävät asiat, sekä kauhun puute heikentävät elokuvaa huomattavasti siitä, mitä se voisi parhaimmillaan olla, en sano, että Antebellum olisi huono leffa. Siinä on paljon hyvää, mutta siitä myös löytyy kompastuskiviä, joihin elokuva ei osaa olla osumatta. Kuten arvata saattaakin, elokuvalla on paljon sanottavanaan rasismista, orjuudesta ja Amerikan synkästä historiasta, ja se vertailee vahvasti sisällissodan ajan avointa rasismia nykypäivän peiteltyyn, mutta silti selvästi esillä olevaan syrjintään. Leffa ei edes halua esittää sanomaansa hienovaraisesti, vaan selkeän esikuvateoksensa Get Outin (2017) tavoin se takoo nyrkillä pöytää. Toisin kuin aidosti nokkela ja satiirimainen, mutta silti karmiva Get Out, Antebellum on erittäin vakava, mutta silti hieman heiveröinen. Lopputulos jakaa varmasti katsojat kahtia. Toisaalta pidin elokuvasta paljon, mutta toisaalta taas se oli jopa vähän heikko.

Elokuvan ohjaajina ja käsikirjoittajina toimivat aiemmin lähinnä mainoksia, lyhytelokuvia ja musiikkivideoita tehneet Gerard Bush ja Christopher Renz. Kaksikolla on selvästi vahvaa tyylitajua työtaustansa vuoksi, minkä lisäksi he ovat kehitelleet oivan konseptin. Lopputuloksesta kuitenkin näkyy heidän ensikertalaisuutensa. Bush ja Renz voisivat panostaa yhtä vahvasti tunnelmaan kuin leffan sanoman puskemiseen. Lisäksi heidän käsikirjoituksensa on kömpelösti rakennettu. Palaset ovat tavallaan paikoillaan, mutta osa paloista vain vähän siihen suuntaan. Jotkut palaset on aseteltu väärinpäin, mikä saa kokonaisuuden horjumaan. Mutta kuten jo totesin, kaksikolla on sentään vahvaa tyylitajua. Antebellum näyttää upealta. Kuvaus on fantastista. Etenkin leffan aloittava pitkä kuva läpi erinomaisesti lavastetun plantaasin on mielettömän hieno. Kuvauksessa mielenkiintoa lisäävä ratkaisu on kuvata jotkut valkoihoiset hahmot kaulasta alaspäin, näyttämättä heidän kasvojaan lainkaan. Muutenkin tekninen toteutus on valaisua ja äänimaailmaa myöten tehty taidokkaasti. Nate Wonderin ja Roman GianArthurin säveltämistä musiikeista alkukohtauksen sävellykset tekevät suuren vaikutuksen. Jos käsikirjoitus ja tunnelma vastaisivat kuvausryhmän, näyttelijöiden ja filmin kiehtovan konseptin tasoa, Antebellum voisi parhaimmillaan olla loistava kauhuteos.

Yhteenveto: Antebellum on kiehtova ja potentiaalinen elokuva, mikä kuitenkin kompastuu ohjaaja-käsikirjoittajakaksikon ensikertalaisuuteen. Leffan kerronta on hieman kömpelöä, etenkin puolen välin jälkeen. Tunnelmakin jättää toivomisen varaan ja filmistä saisi helposti paljon piinaavamman kuin se tällaisenaan on. Vahvaa sanomaa rasismista löytyy, eikä elokuva jätä sitä hienovaraiseksi, vaan vertailee osuvasti rasismin muovautumista sisällissodan ajasta nykypäivään. Pahasti ylinäyttelevää Jena Malonea lukuunottamatta näyttelijät ovat erinomaisia rooleissaan. Tekninen toteutus on upeaa mm. vaikuttavan kuvauksen ansiosta. Käsikirjoitus vaatisi kuitenkin isosti hiomista ja ohjaus enemmän iskua, jotta lopputulos vastaisi lupaavaa konseptia. Lisäksi ei voi muuta kuin moittia markkinointitiimiä, joka on päättänyt paljastaa elokuvasta aivan liikaa trailereissa. Jo filmin mainostaminen kauhuleffana tuntuu harhaanjohtavalta. Jossain Antebellumin uumenissa piileksii erittäin hyvä elokuva, mutta valitettavasti tämä versio, minkä siitä pääsemme näkemään on aika keskinkertainen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Antebellum, 2020, QC Entertainment

Arvostelu: Ben-Hur (2016)

BEN-HUR (2016)

Ohjaus: Timur Bekmambetov
Pääosissa: Jack Huston, Toby Kebbell, Nazanin Boniadi, Morgan Freeman, Rodrigo Santoro, Pilou Asbæk, Ayelet Zurer ja Sofia Black D'Elia
Genre: toiminta, draama
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 12

Vuonna 1880 ilmestyi kirja nimeltä "Ben-Hur: A Tale of the Christ", jonka oli kirjoittanut Lew Wallace. Kirjasta tuli suurmenestys ja vuonna 1925 siitä tehtiin samanniminen mykkäelokuva. Tämä filmatisointi on kuitenkin jäänyt unholaan, sillä vuonna 1959 siitä ilmestyi uusi versio, joka kulki yksinkertaisesti nimellä Ben-Hur. Tämä lähes neljän tunnin mittainen eeposelokuva oli kriitikoiden suosikki ja se voitti ennätykselliset yksitoista Oscar-palkintoa. Elokuva on jäänyt elämään suurena klassikkona, jota kukaan ei voisi koskaan tehdä uudestaan... kunnes vuonna 2014 Paramount Pictures ja MGM ilmoittivat tekevänsä niin. Uuden Ben-Hurin tekeminen oli varmasti innokkaampaa kuin sen ilmestymisen odottaminen. Internet oli nimittäin täynnä henkilöitä, jotka olivat täysin tätä uutta teosta vastaan. Jos halusi positiivisia reaktioita löytää, niin piti varata kunnolla aikaa, jotta jaksoi selata pitkiä kommenttikenttiä, löytääkseen ehkä pari henkilöä, jotka olivat sitä mieltä, että voisihan siitä ihan hyvä leffa tulla. Ben-Hur oli suuri taloudellinen pettymys tuotantoyhtiöille, sillä se ei saanut tienattua sadan miljoonan dollarin budjettiaan takaisin. Leffaa myös haukuttiin suuresti, eikä kukaan tuntunut pitävän siitä. Elokuva ei saanut Suomessa edes teatterilevitystä, sillä sen uskottiin tekevän tappiota täälläkin. Lopulta Ben-Hur ilmestyi kuitenkin myyntiin ja vuokralle, jolloin kiinnostuneet saivat tilaisuuden katsoa sen. Jotkut halusivat nähdä sen, koska he oikeasti halusivat katsoa sen, kun taas monet halusivat nähdä sen tietääkseen, onko se niin paska kuin useimmat väittävät. Itse kuulun jälkimmäisiin. Halusin tietää, onko elokuva todella niin surkea, että se ansaitsisi vuoden 2016 huonoimman elokuvan tittelin? Valmistautumisena uuteen elokuvaan katsoin tietty vuoden 1959 Ben-Hurin ja olin iloinen, kun huomasin, että tämä uusi versio oli ilmestynyt C Moren valikoimaan, josta katsoinkin sen viikkoa myöhemmin klassikkoversion jälkeen.

Judah Ben-Hurin piilottama seloottimies hyökkää roomalaisen komentajan kimppuun, jolloin Ben-Huria ja tämän perhettä syytetään maanpetoksesta. Ben-Hur lähetetään orjaksi kaleerille ja hänen äitinsä ja siskonsa viedään ristiinnaulittavaksi. Vuosien varrella Ben-Hur alkaa janoamaan kostoa - etenkin kun hänen perheensä tuominnut oli hänen ottoveljensä.

Pääosassa Judah Ben-Hurina nähdään Jack Huston, joka tuntuu aluksi sopivan rooliinsa. Ben-Hur on rento prinssi, joka ei halua nähdä sotaa ja kuolemaa, vaan haluaa kansojen välille rauhan, jolloin kaikki voisivat elää sovussa keskenään. Kuitenkin tapahtumaketjun muuttaessa rajusti hänen elämäänsä, myös hänen tapansa nähdä elämä muuttuvat ja synkkyys alkaa kasvaa hänen sisällään. Tässä kohtaa Hustonin näytteleminen ei enää toimi yhtä sujuvasti, eikä hän vakuuta katsojaa samalla lailla. Onneksi loppupäässä hänen taitonsa alkavat jälleen näkyä, muttei erityisen onnistuneesti.
     Ben-Hurin ottoveljeä, roomalaiskapteeni Messala Severusta esittää Toby Kebbell. Pakko sanoa, että Messala on hieman onnistuneempi hahmo tässä kuin vuoden 1959 versiossa. Siinä hänen muutoksensa tapahtuivat enemmän yhtäkkisesti, eikä hänestä saanut erityisen paljoa irti. Tässä taas katsojana näkee päivänselvästi, miksi Messala toimii tietyin tavoin. Hahmon taustoja avataan hyvin ja hänestä tehdään myös lähestyttävä, sillä häntä ylempänä olevat haukkuvat häntä kaiken aikaa ja saavat hänet tuntemaan olonsa vähäisemmäksi, jolloin hänen on kaiken aikaa pakko osoittaa uskollisuutensa Roomaa kohtaan. Harmi vain, ettei Kebbell ole täysin osuva valinta rooliin.
     Nazanin Boniadi näyttelee Estheriä, joka toimii palvelijana Ben-Hurin talossa. Ben-Hur on kuitenkin rakastunut häneen ja he menevät naimisiin. Valitettavasti pariskunnan rakkaus ei pääse erityisemmin esille, eikä sitä usein muista, sillä Esther tuntuu jäävän selkeästi taka-alalle.
     Morgan Freeman näyttelee Ilderimiä, joka pyörii hevosilla käytävässä kilpa-ajobisneksessä. Hän on tärkeä henkilö, joka osaa olla ovela roomalaisten seurassa, jotta pääsee parhaiten voitolle. Freeman suoriutuu roolistaan aika helpolla, eikä koskaan tunnu siltä, että hän oikeasti yrittäisi kovin paljoa. On silti hienoa nähdä hänet leffassa mukana, vaikka hänen rastahiuksensa eivät oikein tunnu sopivan hänen päähänsä. Maagisen äänen kun kerran omistaa, Freeman toimii myös kertojaäänenä leffan alussa ja lopussa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Jeesus (Rodrigo Santoro), Ben-Hurin äiti Naomi (Ayelet Zurer), sisko Tirzah (Sofia Black D'Elia) ja roomalainen maaherra Pontius Pilatus (Pilou Asbæk). Ben-Hurin äidin ja siskon roolit ovat yllättävän pienet, mikä on sääli tarinan kannalta, sillä katsojalle on vaikeampaa haluta nähdä Ben-Hurin kostavan, kun häntä motivoivia henkilöitä ei kunnolla esitellä. Jeesuksen rooli leffassa ei juurikaan vakuuta. Vuoden 1959 Ben-Hurissa Jeesus oli mystinen hahmo, sillä hänen kasvojaan ei koskaan paljastettu, eikä hänen nimeään koskaan sanottu. Silti kaikki tietävät kuka on kyseessä, sillä aina kun hahmo saapuu tarinaan, häntä ympäröi hienosti luotu tunnelma, jossa on jotain maagista, mitä katsojana pysähtyy katsomaan, vaikka ei uskovainen olisikaan. Tässä Jeesuksen naama näkyy useasti ja hänen nimensä sanotaan, mikä rikkoo tunnelman täysin. Santoro ei myöskään sovi rooliin lainkaan, sillä hän ei saa tuotua mitään upeaa tai salaperäistä mukaan.

Yllättävää kyllä, Ben-Hurin ensimmäinen tunti on ihan hyvä. Ei siis hyvä, vaan ihan hyvä tai ihan kiva tai "ookoo". Aluksi tietty kerrotaan, keitä hahmot ovat ja missä mennään. Elokuva siis tapahtuu noin 30 vuotta ajanlaskun alkamisen jälkeen, jolloin roomalaiset olivat vallassa ja juutalaiset - joko vapaasta tahdostaan tai vasten tahtoaan - joutuivat elämään heidän vallan alla. Tästä huolimatta juutalainen Ben-Hur ja roomalainen Messala ovat veljeksiä ja läheisimpiä ystävyksiä, kunnes Messalan täytyy lähteä sotaan Rooman armeijan kanssa. Takaisin tullessaan kaikki tuntuisi olevan hyvin, mutta samalla moni asia on muuttunut ikävämpään suuntaan ja veljeksien eri uskomukset alkavat tuottaa ongelmia heidän ystävyydelleen. Valitettavasti tilanne laukeaa käsiin, jolloin Messalan tekee päätöksen pettää veljensä. Tähän asti leffa toimii ja ajattelin, että ihmiset haukkuvat tätä vain sen takia, etteivät kestä ajatusta uusintafilmatisoinnista, vaikka vuoden 1959 Ben-Hurkin on sellainen. Kuitenkin kun tarina jatkuu ja viihdyttävä tunnelma alkaa muuttua synkemmäksi, elokuvan rytmitys alkaa vaihdella, jolloin leffa tuntuu välillä kiirehtivän.

Noin puolen välin kohdalla leffa alkaa menettää otettaan katsojasta, eikä ole samalla lailla yhtä kiinnostava, vaikka voisi luulla, että nyt vasta mielenkiintoisin osuus alkaa. Kiirehtimisen huomaa helposti siitä, että uusia asioita tuodaan tarinaan yhtäkkisesti, jolloin ne tuntuvat aluksi oudoilta ja päälleliimatuilta. Vaikka tahti muuttuu nopeammaksi, leffa muuttuu hieman tylsemmäksi, eikä ole sama viihdyttävä toimintaseikkailu, mitä se alkupuoliskolla oli. Onneksi elokuva löytää "Ben-Hurin" tarinan kaikkein tunnetuimman kohtauksen ajaksi jälleen viihdyttävyytensä ja muuttuu hetkeksi taas ihan kivaksi, mutta vajoaa sitten taas alas. Jopa yllättävän alas, sillä leffan lopetus on kehno. En erityisemmin pitänyt vuoden 1959 version lopetuksesta, mutta tämä oli jopa naurettavan surkea. Lopetus tuntuu olevan vastakohta sille tarinalle, mitä muu elokuva on ollut ja se jättää helposti pahan maun suuhun, jolloin elokuvaa ei kovin mielellään katsoisi uudestaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole vuoden 2016 huonoin teos, kuten jotkut väittävät, eikä leffa edes ole huono. Heikko se kuitenkin on, eikä pääse lähellekään todella hyvää vuoden 1959 Ben-Huria.

Yritin kovasti, etten vertaisi tätä elokuvaa aiempaan teokseen, mutta se on erittäin vaikeaa, kun aiemman on katsonut vain vähän yli viikko sitten ja kyseessä on kuitenkin sama tarina. Kuten jo sanoin, kyseessä ei ole yhtä hyvä elokuva, mutta on pakko sanoa, että tämän leffan erilainen aloitus on yllättävän toimiva. Siinä päästään nimittäin näkemään aikaa, jolloin Ben-Hur ja Messala olivat läheiset ystävät, mikä antaa katsojille paremman kuvan heidän väleistään, kun he jälleen tapaavat muutaman vuoden jälkeen, mistä taas vuoden 1959 Ben-Hur lähtee käyntiin. Tämän lisäksi pääsemme näkemään pätkiä Messalasta sotimassa roomalaisten kanssa, mikä oli mielestäni mainio lisäys. Alun aikana toivoin muutamaan otteeseen, että kyseiset kohtaukset olisivat olleet mukana aiemmassa versiossa, vaikka se onkin jo sellaisenaan ylipitkä teos.

Elokuvan on ohjannut Timur Bekmambetov, jonka tunnetuimpia teoksia ovat Wanted (2008) ja Abraham Lincoln: Vampire Hunter (2012). Itse kuulun niihin, joiden mielestä Wanted on ihan menevä toimintapätkä, mutta jälkimmäinen leffa taas on aivan kauheaa katseltavaa. Kovin suosittu ohjaaja ei ole kyseessä, enkä usko, että hänen suosionsa tästä nousee. Bekmambetov ei tunnu ymmärtävän, miten Ben-Hurin kaltainen suurtarina saadaan pidettyä kasassa. Käsikirjoituksesta vastaavat Keith R. Clarke ja John Ridley, jotka ovat välillä onnistuneet, mutta jotkut leffan teksteistä ovat selkeästi heikompia. Hauskaa on, että Ridley toimi käsikirjoittajana 12 Years a Slavessa (2012), josta hän voitti jopa Oscar-pystin, mutta tähän hän ei ole saanut samanlaista luovuutta. Ben-Hurista löytyy tyylikkäitä kuvia, mutta mukana on myös selkeästi heikompia otoksia, sekä todella hätäisesti otetun näköisiä kuvia. Leikkaus on useassa kohtaa sujuvaa, mutta paikoitellen liian nopeatempoista; etenkin toimintakohtauksissa. Lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustus on taidokkaasti toteutettu. Maskeerauksen kohdalla on pakko hehkuttaa Messalan korvassa olevaa arpea, joka näytti oikeasti todella häijyltä. Visuaaliset tehosteet eivät ole parhaasta päästä, mutta ihan toimivat kuitenkin. Ääniefekteillä on tuotu hyviä lisäyksiä. Musiikista vastaa Marco Beltrami ja vaikka hänen työnsä tuntuu toimivan leffan aikana, ei se jää mieleen. Jostain kumman syystä lopputekstien päälle on pistetty soimaan liian 2010-luvun kappale "The Only Way Out", jonka esittää Andra Day.

Yhteenveto: Ben-Hurin ensimmäinen puolisko on yllättävän viihdyttävä, mutta sen jälkeen taso alkaa laskea, jolloin lopputuloksena on heikko teos. Alussa nähdään toimivia kohtauksia, jotka pohjustavat tarinaa, joita ei vuoden 1959 versiossa ollut. Nämä olivat mainioita lisäyksiä ja niiden lisäksi jotkut muutkin muutokset tuntuivat ihan meneviltä. Valitettavasti jotkut muutokset ovat heikkoja, minkä lisäksi tunnin kohdalla leffa alkaa enemmän tai vähemmän kiirehtiä. Lopetus on todella kehno ja jättää pahan maun katsojan suuhun. Pääosassa nähtävä Jack Huston on aluksi ihan kelpo valinta rooliin, mutta kun viha alkaa kasvaa hahmon sisällä, eivät Hustonin lahjat riitä tämän esittämiseen. Messalaa esittävä Toby Kebbell ei ole kovin kummoinen, mutta hänen hahmonsa motiivit pääsevät selkeästi esille. Valitettavasti Jeesus oli todella huonosti rakennettu hahmo elokuvassa, eikä samanlaista mystisyyttä ja voimaa ollut hänen mukanaan, kuten vuoden 1959 leffassa. Tekninen toteutus ei ole parhaasta päästä, vaikka mukana onkin hienoja lavasteita ja pukuja. Ohjaaja Timur Bekmambetov ei tunnu tietävän, miten näin iso kokonaisuus pidetään kasassa, mutta tavallaan tarina on saatu tiivistettyä ihan toimivasti. Lopputulos ei kuitenkaan ole hyvä, enkä suosittele katsomaan tätä, jos klassikko Ben-Hur on lähellä sydäntänne. Teille tulee luultavasti vain paha mieli tämän olemassaolosta. Vaikkei uusi Ben-Hur olekaan kummoinen, ei se kuitenkaan ole niin huono kuin monet väittävät.

Kirjoittanut: Joonatan, 23.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Ben-Hur, 2016, LightWorkers Media, Metro-Goldwyn-Mayer, Paramount Pictures, Sean Daniel Company