Näyttelijät: Bill Skarsgård, Dacre Montgomery, Cary Elwes, Myha'la, Colman Domingo, Al Pacino, John Robinson, Kelly Lynch, Todd Gable ja Neil Mulac
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 12
Dead Man's Wire perustuu tositapahtumiin Richard Hallin kidnappauksesta helmikuussa 1977. Vuonna 2020 Austin Kolodney kuuli tapahtuneesta podcastin kautta ja kiinnostui siitä valtavasti. Hän katsoi aiheesta dokumentin Dead Man's Line (2018) ja pestasi dokumentin tehneen kaksikon Alan Berryn ja Mark Enochsin auttamaan keräämään kaiken tiedon tapahtumasta, minkä pohjalta Kolodney ryhtyi työstämään elokuvan käsikirjoitusta. Werner Herzogin oli tarkoitus ohjata elokuva ja päärooliin kaavailtiin Nicolas Cagea, mutta lopulta Gus Van Sant tarttui projektiin ohjaajana ja päärooli meni Bill Skarsgårdille. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025 ja maailmanensi-iltansa Dead Man's Wire sai jo saman vuoden syyskuussa Italiassa Venetsian elokuvajuhlilla. Nyt leffa on saapunut Suomen teattereihin ja itse kiinnostuin sen näkemisestä näyttelijäkaartin vuoksi, tietämättä mitään elokuvan sisällöstä. Kävinkin katsomassa Dead Man's Wiren heti sen ensi-iltapäivänä.
Tiistaina 8. helmikuuta 1977 Tony Kiritsis kidnappaa Meridian Mortgage -yhtiön johtajan pojan, vaatiakseen julkista anteeksipyyntöä ja korvauksia yhtiön aiheuttamista kärsimyksistä.
Se-elokuvien (It - 2017-2019) Pennywise-klovnin roolista parhaiten tunnettu Bill Skarsgård näyttelee Tony Kiritsisiä, joka kokee, että häntä on kusetettu pahemman kerran ja kun muu ei auta, hän päättää korjata asiat varsin huomiota herättävällä tavalla. Aluksi Tony vaikuttaa uhkaavalta sekopäältä, mutta mitä enemmän mies alkaa avata, miksi päätyi kidnappaukseen, katsojana voi alkaa ymmärtää hänen suurta ärtymystään ja radikaalia toimintaa. Kidnappaajaksi Tony on yllättävän mukava, vaikka samalla hänessä on tiettyä äkkipikaisuutta, mikä auttaa pitämään jännitettä yllä. Skarsgård on roolissaan mainio, kuten on myös Tonyn sieppaamaa Richard Hallia näyttelevä, Stranger Things -sarjasta (2016-2025) tuttu Dacre Montgomery, joka tulkitsee onnistuneesti hahmonsa pelkoa, kun hänen niskaansa on kiinnitetty haulikko, jonka yksikin väärä liike voi saada laukeamaan.
Elokuvassa nähdään myös Al Pacino Meridian Mortgage -yhtiön johtajana ja Richardin isänä M.L. Hallina, Cary Elwes, Todd Gable ja Neil Mulac tapausta selvittävinä etsivä Grablena, poliisipäällikkö Gallagherina ja FBI-agentti Mullaneyna, Myha'la reportteri Lindana, sekä Colman Domingo radiojuontaja Fred Templenä, josta muovautuu yllättävä tekijä tilanteen eskaloituessa. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan passelisti, joskin Pacino vaikuttaa vain käväisseen kuvauksissa päivän tai pari, käärimässä helpot rahat.
Dead Man's Wire osoittautui oikein mukaansatempaavaksi trilleriksi, joka lähtee heti napakasti käyntiin, Tonyn marssiessa Meridian Mortgagen toimistolle ja paljastessa aikomuksensa. Tästä pääsee vauhtiin varsin napakka tunnin ja kolmen vartin mittainen jännitysnäytelmä, josta ei oikein osaa sanoa, mihin suuntaan homma on menossa - paitsi toki jos tapaus on jo etukäteen tuttu ja tietää, kuinka kidnappauksessa lopulta käy. Poliisihahmot, reportteri Linda ja radiojuontaja Fred tuovat sopivasti eri näkökulmia tämän tilanteen seuraamiseen, mutta samalla he jäävät kieltämättä aika yksiulotteisiksi tyypeiksi.
Elokuvan kiinnostavinta antia on lopulta se, kääntyykö katsoja tarinan edetessä Tonyn puolelle, vaikka mies onkin tekemässä jotain rikollista ja ikävää? Kun miehen motiivit avautuvat, häntä voi tosiaan ymmärtää, vaikkei hänen ratkaisuaan tilanteeseen hyväksyisikään. Tällainen köyhien kyykyttämisestä syntyvä vastarinta on aiheena hyvin ajankohtainen tällä hetkellä, enkä voi olla ainoa, joka pohti Dead Man's Wirea katsoessaan, että milloinkohan UnitedHealthcare-yhtiön toimitusjohtaja Brian Thompsonin tappaneesta Luigi Mangionesta tehdään elokuva? Riistokapitalismin kukoistaessa yhä useampi päätyy epätoivoisiin tekoihin ja leffa jättääkin pureskeltavaa siitä, mitkä omat moraalit ovat tällaisten tilanteiden mahdollisesti yleistyessä.
Elokuvan ohjasi lopulta Gus Van Sant, jonka tunnetuin työ taitaa olla Will Hunting (Good Will Hunting - 1997). Van Sant rakentaa jännittävää ilmapiiriä pätevästi, mutta myös rikkoen sitä yllättävänkin toimivalla synkähköllä huumorintajulla. Austin Kolodneyn työstämä käsikirjoitus on kanssa mainio, vaikka monet hahmoista jäävätkin yksiulotteisiksi. Teknisesti Dead Man's Wire on pätevä ja elokuva on onnistuneesti saatu näyttämään 1970-luvun lopulla tehdyltä. Kameratyöskentely on oivallista, mutta osa leikkauskikkailuista olivat mielestäni hieman häiritseviä. Lavasteet ovat hienot ja puvustus on tyylikästä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Danny Elfmanin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla oivallisesti. Gil Scott-Heronin kappale The Revolution Will Not Be Televised on nappivalinta lopputeksteihin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dead Man's Wire, Yhdysvallat, 2025, Elevated Films, Pressman Film, Pinstripes, Co Created Media, Wrong Turn Productions, Artemis, Construction Film, Va Bene Productions, Balcony 9 Productions, Edith Productions, Film Manufacturers, Filmhedge, Punch Once, SIPUR, Velodrome, Yo Productions
Pääosissa: Al Pacino, Robert De Niro, Val Kilmer, Jon Voight, Tom Sizemore, Diane Venora, Amy Brenneman, Ashley Judd, Mykelti Williamson, Wes Studi, Ted Levine, Natalie Portman, William Fichtner, Dennis Haysbert, Hank Azaria ja Danny Trejo
Genre: rikos, toiminta
Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia
Ikäraja: 16
Heat - ajojahti on Michael Mannin ohjaama ja käsikirjoittama rikostoimintaelokuva. 1970-luvun lopulla Mann kiinnostui rikollisesta Neil McCauleystä ja tätä jahdanneesta chicagolaisesta poliisista Chuck Adamsonista. Mann ryhtyi työstämään tositarinan pohjalta elokuvaa ja esitteli käsikirjoitustaan ympäri Hollywoodia, mutta tuloksetta. Kun Mannin tuottamasta Miami Vice -sarjasta (1984-1990) muodostui iso hitti, Mann keksi muovata vanhan tekstinsä televisiosarjan muotoon. Hän sai kuvattua pilottijakson NBC-kanavalle, mutta kanava hylkäsikin sarjan. Mann muokkasi pilottijaksosta televisiossa julkaistun leffan L.A. Takedown (1989), jonka pohjalta hän alkoi työstämään kunnon teatterielokuvaa. Tällä kertaa Mann sai rahoittajat projektiin, työryhmän ympärilleen ja innokkaat näyttelijät kameran eteen. Kuvaukset käynnistyivät loppukeväästä 1995 ja lopulta Heat - ajojahti sai maailmanensi-iltansa jo puoli vuotta myöhemmin, 6. joulukuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, jonka arvostus on vain kasvanut vuosien varrella. Elokuva on toiminut innoittajana niin tosielämän rikollisille, kuin myös leffoille, kuten Christopher Nolanin Batman-elokuvalle Yön ritari(The Dark Knight - 2008) ja suursuosiota nauttiville Grand Theft Auto -videopeleille (1997-). Itse katsoin Heat - ajojahdin ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten, jolloin pidin sitä hyvänä, joskin ylipitkänä rikosleffana. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi tietty katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.
Los Angelesin rikoskomisario Vincent Hanna tutkii veristä ryöstöä ja muuttuu pakkomielteiseksi tekijöiden nappaamisesta. Ryöstön takana oleva Neil McCauley tiimeineen onkin jo suunnittelemassa uutta, monen miljoonan arvoista keikkaa.
Al Pacino ja Robert De Niro näyttelivät kummatkin Kummisetä osa II:ssa(The Godfather Part II - 1974). Pacino sai roolityöstään parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden ja De Niro voitti parhaan miessivuosan palkinnon. Mutta koska elokuva kertoi tarinaansa kahdella eri aikajanalla, ei Pacinolla ja De Nirolla ollut ainuttakaan yhteistä kohtausta. Kummisedän myötä näyttelijät on jatkuvasti yhdistetty katsojien mielessä toisiinsa, mutta vasta Heat - ajojahdissa, yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin Pacino ja De Niro näyttelivät vihdoin samassa kohtauksessa. Al Pacino nähdään Vincent Hannana, työlleen pakkomielteisesti omistautuvana ylikomisariona, joka ei niele paskaa keneltäkään ja toimii ajoittain hieman kyseenalaisesti. Robert De Niro taas näyttelee Neil McCauleytä, rikollisneroa, jonka johtama tiimi tekee useiden miljoonien arvoisia iskuja ja joka ei myöskään niele paskaa keneltäkään. Vincent ja Neil ovat poliisi ja rosvo, saman kolikon kaksi eri puolta, mutta heistä löytyy hämmentävän paljon samankaltaisuuksia. Näiden kahden välille muodostuukin erittäin kiehtova suhde, jossa he ovat periaatteessa toisiaan vastaan, mutta samalla he eivät voi olla ihailematta ja kunnioittamatta toisiaan. Pacino ja De Niro ovat kummatkin ilmiömäisessä vedossa läpi elokuvan. Pacino istuu täydellisesti toisinaan räjähtävän kytän osaan, kun taas De Niro osoittaa jälleen kerran näyttelevänsä karismaattisesti roistoa, jonka ei haluaisi jäävän kiinni laittomista puuhistaan huolimatta. Kun Pacino ja De Niro vihdoin nähdään samassa kuvassa ikonisessa kahvilakohtauksessa, on homma kaiken odotuksen arvoista.
Elokuvassa nähdään myös Val Kilmer, Tom Sizemore, Danny Trejo ja Kevin Gage Neilin rosvotiimiin kuuluvina Chrisinä, Michaelina, Trejona ja Waingrona, Jon Voight heidän työkeikkansa antavana Natena, Mykelti Williamson, Wes Studi ja Ted Levine Vincentiä auttavina ylikonstaapeli Druckerina, etsivä Casalsina ja etsivä Boskona, Dennis Haysbert rikollista elämää taakseensa jättävänä Danielina, William Fichtner rahanpesijä Roger Van Zantina, sekä Diane Verona Vincentin vaimona Justinena, Natalie Portman hänen tyttärenä Laurenina, Ashley Judd Chrisin vaimona Charlenena ja Amy Brenneman kirjakaupassa työskentelevänä Eadyna. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, etenkin Verona, Portman, Judd ja Brenneman Vincentin, Neilin ja Chrisin elämään kuuluvina naisina, jotka joutuvat ikävään välikäteen, kun tämä kissa-hiiri-leikki äityy huippuunsa.
Kuten alussa kerroin, kymmenen vuotta sitten ensikatselussa pidin Heat - ajojahtia kelpo rikoselokuvana. Nyt vuosikymmen myöhemmin uudelleenkatselussa olin täysin myyty elokuvan edessä. Kyseessä on mestarillinen rikoseepos, joka pitää tiukasti otteessaan läpi liki kolmen tunnin kestonsa ja joka jättää suuren vaikutuksen päätyttyään. Ei ole mikään ihme, että elokuva on toiminut vuosien varrella innoittajana lukuisille ihmisille, niin elokuvantekijöille, pelisuunnittelijoille kuin myös ironista kyllä, myös tosielämän rikollisille. Helmikuussa 1997 tapahtunut North Hollywoodin pankkiryöstö muistutti monella tapaa elokuvaa ja tekijöiden kotoa löytyikin Heat - ajojahdin VHS-kasetti.
Heti ensiminuuteillaan elokuva nappaa katsojan mukaansa, eikä sitten suostu millään päästämään irti. Jo alun ryöstökohtaus on väkevän tiukasti toteutettu ja tehokkaan tiivistunnelmainen, mutta siitä jännitys vasta alkaa tosissaan kasvaa. On äärimmäisen koukuttavaa seurata niin Neilin ryhmää, joka alkaa valmistautua seuraavaan keikkaansa, erittäin riskialttiiseen pankkiryöstöön, samalla kun Vincentin tiimi yrittää päästä rikollisten jäljille ja saada nämä kiinni. Itse pankkiryöstökohtaus ja sitä seuraava tulitaistelu Los Angelesin kaduilla on aivan mieletön ja äärimmäisen jännittävä. Etenkin tässä kohtauksessa katsoja voi huomata jännittävänsä molempien joukkojen puolesta. Toisaalta sitä haluaa nähdä Vincentin saavan roistot nalkkiin, mutta samalla sitä kuitenkin haluaisi nähdä Neilin ja kumppanien livahtavan kuin koirat veräjästä. Jossain muussa leffassa tämä osio voisi olla elokuvan finaali, mutta Michael Mannilta löytyy paukkuja vielä jollain ilveellä tätäkin tiivistunnelmaisempaan viimeiseen tuntiin. Todellisen loppuhuipennuksen aikana katsoja suorastaan pidättää hengitystä jännityksen kourissa.
Heat - ajojahdin hienous ei kuitenkaan johdu vain intensiivisistä ammuskeluista ja takaa-ajoista, vaan elokuva nousee täysin uudelle tasolle ja monien muiden vastaavien rikosleffojen yläpuolelle sen fantastisesti laadittujen ihmissuhteiden ansiosta. Elokuva pureutuu todella ytimekkäästi hahmoihin ja kuinka heidän toimintansa vaikuttaa heidän ympärillä oleviin. Kuinka Vincentin työriippuvuus rikkoo hänen parisuhdettaan ja kuinka rikollisten on vaikea pitää yllä illuusiota tavallisesta elämästä. Ja kuten jo aiemmin sanoin, ytimessä on Vincentin ja Neilin välinen kummallinen suhde toisiinsa. Ilman tätä täydellisesti rakennettua heijastusta hahmojen välillä, ei loppuhuipennuskaan tuntuisi samalla lailla missään. Kaiken päätteeksi tunnetila on lopulta lähinnä haikea.
Elokuvan tie kankaille oli kaikkea muuta kuin helppo, mutta olen erittäin iloinen, että Mann oli sinnikäs aikomuksensa kanssa, eikä luovuttanut siihen, kun NBC-kanava päätti olla rahoittamatta sarjaa alkuperäisen pilottijakson pohjalta. Vuosien varrella Mann oli hionut ja tuunannut Heat - ajojahtia täydellisyyteen asti, eikä lopputuloksessa onnu mikään. Mannin ohjaus on rautaista läpi filmin ja hänen käsikirjoituksensa on sitäkin parempi. Tarinan kuljetus, hahmot ja heidän suhteensa, sekä dialogi ovat ensiluokkaista. Tämän päälle elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan upea. Joistain hieman epätarkoista otoksista huolimatta kameratyöskentely on komeaa, leikkaus tiukkaa vaikka kestoa onkin pari tuntia ja 50 minuuttia, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset äityvät varsin verisiksi. Käytännön tehosteet ovat näyttävät ja äänimaailma väkevästi rakennettu tulitaisteluita ja Elliot Goldenthalin tunnelmallisia musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.6.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Heat, 1995, Warner Bros., New Regency Productions, Forward Pass, Art Linson Productions, Monarchy Enterprises B.V.
Pääosissa: Al Pacino, Steven Bauer, Michelle Pfeiffer, Mary Elizabeth Mastrantonio, Robert Loggia, Míriam Colón, F. Murray Abraham, Paul Shenar, Harris Yulin, Ángel Salazar ja Pepe Serna
Genre: rikos, draama
Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia
Ikäraja: 18
"Say hello to my little friend!"
Scarface - arpinaama on uudelleenfilmatisointi vuoden 1932 rikoselokuvasta Arpinaama (Scarface). Al Pacino näki alkuperäisen Arpinaaman leffateatterin uusintaesityksessä ja otti yhteyttä tuottaja Martin Bregmaniin, uskoen, että hän voisi tehdä uuden version filmistä. Alun perin ohjaajaksi pestattiin Sidney Lumet, mutta koska hän ja Bregman eivät päässeet yhteisymmärrykseen, Lumet korvattiin Brian De Palmalla. Oliver Stone saatiin taivuteltua käsikirjoittajaksi, vaikka hän aluksi kieltäytyi, koska ei pitänyt alkuperäisleffasta. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 1982, mutta jälkitöissä elokuva joutui ongelmiin, sillä kerta toisensa perään sen leikkausversiot koettiin liian rankaksi, jotta elokuvaa voisi julkaista. De Palma sai useamman studiopomon, levittäjän ja elokuvateatterijohtajan keskustelemaan aiheesta, jotta elokuva saisi toivotun R-ikärajan julkaisua varten. Lopulta tähän suostuttiin ja Scarface - arpinaama sai maailmanensi-iltansa 1. joulukuuta 1983 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta aluksi se sai todella ristiriitaisen vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoiltakin, jotka pitivät sitä tarpeettoman väkivaltaisena ja hävyttömänä (leffa piti hetken aikaa ennätystä "fuck"-sanan käytön määrästä yhden elokuvan aikana). Elokuva jopa sai Razzie-ehdokkuuden huonoimmasta ohjauksesta! Vuosien varrella Scarface - arpinaaman arvostus on kuitenkin kasvanut huomattavasti ja nykyään sitä pidetään yhtenä rikosgenren parhaimmista teoksista. Itse näin leffan ensi kertaa kuutisen vuotta sitten ja pidin sitä erittäin hyvänä filminä. Kun huomasin Scarface - arpinaaman täyttävän nyt 40 vuotta, päätin katsoa sen vihdoin uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
Vuonna 1980 kuubalaispakolainen Tony Montana saapuu Miamiin ja saa keikan rikollisissa puuhissa. Hanttihommat ja pikkurahat eivät kuitenkaan riitä kunnianhimoiselle Tonylle, vaan hän päättää hankkia itselleen kaiken, minkä haluaa.
Al Pacino sai parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden roolistaan Tony Montanana, eikä mikään ihme. Pacino on huikean hyvä eksentrisenä Tonynä, jonka vallanahneus kasvaa yhä vain suuremmaksi filmin kulkiessa eteenpäin. Vallasta sokaistuvan gangsterin esittäminenhän ei tietenkään ole Pacinolle mikään uusi juttu, olihan hän tätä tehdessään näytellyt jo Michael Corleonea Kummisedässä(The Godfather - 1972) ja Kummisetä osa II:ssa (The Godfather Part II - 1974). Pacino onnistuu tekemään Tonystä todella erilaisen tyypin kuin Corleonesta. Siinä, missä hänen roolihahmonsa Kummisedissä oli rauhallinen ja laskelmoiva, Tony on huomattavasti räjähtävämpi persoona. Tony todella on niitä tyyppejä, joita ei haluaisi ikinä tavata ja joita pitäisi tosielämässä täysmulkkuina, mutta joita on elokuvassa äärimmäisen kiehtovaa seurata. Hahmo on kauhea paskiainen, mutta silti hänestä huomaa jollain oudolla tavalla pitävänsä. Pacino oikein herkuttelee osassaan ja esittelee hurjaa karismaansa, mitä pidemmälle filmi etenee.
Elokuvassa nähdään myös Steven Bauer Tonyä uskollisesti seuraavana Mannynä, Míriam Colón Tonyn äitinä, Mary Elizabeth Mastrantonio Tonyn Gina-siskona, Robert Loggia huumeparoni Frank Lopezina, Michelle Pfeiffer tämän Elvira-vaimona, F. Murray Abraham Frankin uskollisena kätyrinä Omarina, Harris Yulin korruptoituneena poliisina Bernsteininä, sekä Paul Shenar bolivialaisena huumeparoni Sosana. Läpikotaisin näyttelijät tekevät hyvää työtä ja istuvat rooleihinsa täydellisesti. Elokuvan teon aikaan Pfeiffer oli lähes tuntematon nimi, eivätkä Pacino ja De Palma edes halunneet häntä mukaan filmiin, mutta onneksi heidät saatiin lopulta taivuteltua, sillä Pfeiffer on roolissaan erinomainen.
Muistin Scarface - arpinaaman olevan loistoleffa, mutten muistanut sen olevan näin huikean hieno. Kyseessähän on aika lailla mestariteos, josta ei oikeastaan moitittavaa löydy. Tony Montanan matkaan uppoutuu aivan totaalisesti siitä hetkestä lähtien, kun hän saapuu Yhdysvaltoihin ja hänet näytetään poliisien kuulusteltavana. Vaikka Tony kovasti väittää olevansa pelkkä poliittinen pakolainen ja ettei hänellä ole mitään rikollista mielessä, tietää katsoja heti, että kyseessä on vale. On erittäin koukuttavaa seurata Tonyn tutustumista Miamin alamaailmaan, kuinka hän alkaa innostumaan huumebisneksestä turhankin paljon ja kuinka hänellä nousee pissa päähän. Hahmon vajoaminen pimeyteen on vaikuttavaa seurattavaa. Toisaalta katsoja yrittää huutaa ruudun läpi, että Tony osaisi lopettaa ajoissa ja tyytyä siihen paljouteen, mitä häneltä jo löytyy, mutta samalla tämän gangsterimulkvistin käytös on sellaista, että katsojana tuumii hänen ansaitsevan kaiken keljun, mitä tulevaisuus saattaa tuoda tullessaan.
Elokuva on niinkin vangitseva, ettei se edes tunnu niin pitkältä kuin se onkaan. Kestoa Scarface - arpinaamalla on lähes kolme tuntia, mutta sen koukuttavuuden ansiosta se tuntuu vain vähän päälle kaksituntiselta. Olen nähnyt kaksituntisia filmejä, jotka tuntuvat Scarface - arpinaamaa pidemmiltä. Sen lisäksi, että kokonaisuutena elokuva kertoo äärimmäisen mielenkiintoista henkilövetoista tarinaa, on se täynnä upeita kohtauksia, joiden parissa aika kuluu kuin siivillä. Leffasta löytyy useampi erittäin tiivistunnelmainen, parhaimmillaan jopa intensiivisen piinaava kohtaus, jossa jännitystä rakennetaan kohti huippuaan, kunnes se räjäytetään valloilleen. Elokuva tekee samaa myös kokonaisuutena, johtaessaan hurjaan loppuhuipennukseen, jossa lausutaan ikoniseksi muuttunut, tämän arvostelun alustakin löytyvä repliikki.
"Moikatkaa minun pikkukaveriani" ei jää elokuvan ainoaksi mahtirepliikiksi, vaan Oliver Stone on täyttänyt tekstinsä loistokkaalla dialogilla. Yksittäisten mieleenpainuvien vuorosanojen lisäksi mukana on useampi keskustelu, jotka ovat todella koukuttavaa kuunneltavaa. Ja hommaahan toki parantaa näyttelijöiden voimakas työ dialogia lausuessaan. Stone on hyödyntänyt alkuperäisen Arpinaaman kertomusta ja muovaillut siitä vahvan henkilökuvauksen. Hän ottaa myös kantaa kuubalaisten pakolaiskriisistä, joka toi ison määrän rikollisia Yhdysvaltoihin 1980-luvun alussa. Siten Stone ei vain kopioi alkuperäisteosta sieluttomasti ja kaikkien uusintafilmatisointeja tekevien kuuluisi ottaa mallia Scarfacesta. Stonen upean tekstin pohjalta ohjaaja Brian De Palman on ollut helppo tarjota ravisutteleva gangsterifilmi. Sen lisäksi, että De Palma tekee esimerkillisesti jännittäviä kohtauksia, tuo hän myös onnistunutta herkkyyttä sinne tänne kaiken keskelle.
Tämän lisäksi elokuvan tekninen toteutus on huippuluokkaa. Scarface - arpinaama on ihailtavasti kuvattu. Mukana on useita todella tyylikkäitä kamera-ajoja, erityisesti alkupäässä nähtävän rikoskeikan aikana, kuvan siirtyessä hitaasti rakennuksen kylpyhuoneesta ikkunan kautta ulos ja siitä katua pitkin autolle, jonka jälkeen kamera liikkuu saman reitin takaisin. Jo erinomaisella kameratyöskentelyllä ja leikkauksella De Palma rakentaa tiivistä tunnelmaa. Kuvausta vain vahvistavat taidokas ja yhä vain synkistelevämpi valaisu, näyttävät lavasteet ja asut, sekä mainiot erikoistehosteetkin. Äänimaailma on vahvasti luotu efektejä ja musiikkeja myöten. On kumma, jos elokuvan päätyttyä päässä ei soi vielä pidemmän aikaa Paul Engemannin laulama, energinen Push It to the Limit.
Yhteenveto:Scarface - arpinaama on täydellinen gangsterielokuva. Ohjaaja Brian De Palma ja käsikirjoittaja Oliver Stone ovat esimerkillisesti hyödyntäneet alkuperäisfilmiä ja päivittäneet sitä omaan aikaansa. Tony Montanan matka rikollisuuden syövereihin nappaa heti mukaansa ja hahmon kokemat ylä- ja alamäet ovat koukuttavaa seurattavaa. Kolmen tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä elokuva on niin väkevästi rakennettu. Mukana on useita erittäin tiivistunnelmaisia kohtauksia, mahtavia keskusteluja, hauskojakin juttuja, sekä hieman herkkyyttä. Kaikki johtaa suorastaan räjähtävään finaaliin, jonka jälkeen tuntuu siltä, että on kokenut jotain elokuvaa suurempaa. Al Pacino on nappivalinta Tony Montanaksi, herkuttelen inhottavan roolihahmonsa kanssa riemastuttavasti. Leffa on myös teknisiltä ansioiltaan ja musiikeiltaan erinomainen. Scarface - arpinaama on yksi rikosgenren ehdottomista merkkiteoksista, jonka katselua suosittelen äärimmäisen lämpimästi nyt sen 40-vuotisjuhlan kunniaksi - oli elokuvan nähnyt jo aiemmin tai ei.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ohjaus: Francis Ford Coppola Pääosissa: Al Pacino, Andy García, Talia Shire, Diane Keaton, Sofia Coppola, Eli Wallach, Franc D'Ambrosio, Joe Mantegna, Bridget Fonda, George Hamilton, Raf Vallone, Donal Donnelly, Al Martino, Mario Donatone, Helmut Berger ja Vittorio Duse Genre: draama, rikos Kesto: 2 tuntia 42 minuuttia - Mario Puzo's The Godfather, Coda: The Death of Michael Corleone: 2 tuntia 38 minuuttia Ikäraja: 16
Mario Puzon kirjaan perustuva elokuva Kummisetä(The Godfather - 1972) oli valtava menestys, joka keräsi kehuja niin katsojilta kuin kriitikoilta, sekä kahmi palkintoja eri gaaloissa, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Myös Kummisetä osa II(The Godfather Part II - 1974) oli palkintoja ja kehuja saava hitti. Alunperin ohjaaja Francis Ford Coppola koki jatko-osan toimineen tarinan päätöksenä ja aikoi siirtyä kokonaan muihin projekteihin. Kuitenkin kun hänen elokuvansa Suoraan sydämestä (One from the Heart - 1982) oli valtava taloudellinen pettymys, Coppola päätti lopulta suostua Paramount-studion pyyntöihin tehdä kolmas Kummisetä-elokuva. Kirjailija Puzo kehitteli kolmososalle tarinan, jonka pohjalta Dean Riesner työsti käsikirjoituksen. Coppola ei kuitenkaan ollut tyytyväinen tekstiin ja kirjoittikin sen kokonaan uusiksi Puzon kanssa. Kuvaukset käynnistyivät ja Kummisetä osa III sai ensi-iltansa joulukuussa 1990, jopa kuusitoista vuotta edellisen elokuvan ilmestymisen jälkeen. Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai huomattavasti edeltäjiään heikomman vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta. Siitä huolimatta elokuva sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, kuvaus, lavastus, leikkaus ja laulu), sekä seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, käsikirjoitus, musiikki ja laulu), voittamatta niistä yhtään. Sen sijaan leffa "voitti" kaksi Razzie-palkintoa huonoimmasta naissivuosasta ja uudesta tähdestä. Itse olin nähnyt kaksi ensimmäistä Kummisetää joitain vuosia sitten, mutten ollut koskaan aiemmin nähnyt trilogian huipennusta. Kun huomasin ensimmäisen Kummisedän täyttävän tänä vuonna 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella niin sen kuin sen jatko-osat. Pari kuukautta Kummisetä osa II:n katselun jälkeen katsoin viimeinkin Kummisetä osa III:n.
Vuonna 1979 tekojensa syyllisyydestä musertunut Michael Corleone yrittää vanhoina päivinään siirtyä pois rikollisilta poluilta. Tehdessään diiliä Vatikaanin pankin kanssa, Michael joutuu kuitenkin keskelle sotkua, kun hänen veljenpoikansa Vincent Mancini ajautuu riitoihin rikolliskilpailijansa Joey Zasan kanssa.
Al Pacino nähdään kolmatta ja viimeistä kertaa Michael Corleonen roolissa. Annettuaan käskyn veljensä murhasta, Michaelia on ruvennut painamaan syyllisyys, minkä takia hän yrittää luopua mafiapuuhista ja viedä toimiaan laillisempiin suuntiin ennen kuolemaansa. Pacino tulkitsee jälleen kerran hahmoaan hienosti, erityisesti, kun pääsemme nyt näkemään hyvin erilaisia puolia ikääntyvästä Michaelista. On ollut mielenkiintoista seurata Michaelin matkaa läpi trilogian ja tässä hänen tarunsa viedään hyvin päätökseensä.
Elokuvassa nähdään myös mm. ohjaaja Coppolan sisko Talia Shire Michaelin Connie-siskona, Diane Keaton Michaelin ex-vaimo Kayna, ohjaajan tytär Sofia Coppola ja Franc D'Ambrosio Michaelin ja Kayn lapsina Maryna ja Anthonyna, Andy García Michaelin veljenpoikana Vincent "Vinnie" Mancinina, Joe Mantegna tämän kilpailijana Joey Zasana ja Raf Vallone Michaelia Vatikaani-asioissa auttavana kardinaali Lambertona, minkä lisäksi Al Martino tekee lyhyesti paluun laulaja Johnny Fontanena. Shire saa paremmin ruutuaikaa ja tekemistä kuin aiemmin trilogiassa, minkä lisäksi myös Keaton nostetaan hyvin esille, Kayn ja Michaelin keskustellessa suhteensa epäonnistumisista. Roolistaan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet saanut García on nappivalinta Vinnien osaan, kanavoiden roolityössään Pacinon henkeä kahdesta ensimmäisestä Kummisedästä. D'Ambrosio pääsee vain hetkittäin näyttämään kykyjään Anthony-poikana, kun taas Sofia Coppola on aivan liikaa ruudulla Mary-tyttärenä. Ei ole mikään ihme, että Coppola "voitti" suorituksellaan huonoimman naissivuosan ja uuden tähden Razzie-palkinnot; niin pökkelö hän roolissaan on. Coppolalle tuottaa suuria vaikeuksia ilmaista uskottavia tunteita tai puhua repliikkejään luontevasti. On selvää, että hän sai roolin puhtaasti ohjaajaisänsä kautta ja viimeisenä oljenkortena. Maryn rooli taisi olla alusta asti kirottu, sillä aluksi rooliin valittu Julia Roberts jätti projektin muiden töiden takia, Rebecca Schaefferin oli tarkoitus koe-esiintyä rooliin, mutta hänet murhattiin ja myöhemmin valittu Winona Ryder poistui elokuvasta viime hetkellä vakavan heikkohermoisuuden takia. Laulajatähti Madonna yritti saada roolin, mutta ohjaaja Coppola koki hänet liian vanhaksi osaan. Onneksi Sofia Coppola on myöhemmin osoittanut lahjansa kameran takana, seuratessaan isänsä jalanjälkiä ohjaajana.
Aloitin Kummisetä osa III:n katsomisen hieman ristiriitaisin tuntein. Olin erittäin innoissani siitä, että näkisin vihdoin, kuinka trilogia päättyy, mutta samalla minua epäilytti, sillä olin kuullut elokuvasta ennakkoon niin vaihtelevia mielipiteitä. Jotkut sanovat, että se on aliarvostettu, kun taas jotkut ovat sitä mieltä, että se on huono teos ja jopa vesittää koko trilogian. Kerran kun mainitsin eräälle, että olen nähnyt vain kaksi ensimmäistä Kummisetää, minulle sanottiin, ettei minun kannata koskaan katsoa kolmatta. Nyt kun olen viimein nähnyt Kummisetä osa III:n, täytyy todeta, että olin tyytyväinen näkemääni. Ei elokuva ole edeltäjiensä veroinen, muttei mielestäni haukkujensakaan arvoinen - pois lukien toki Sofia Coppolan roolisuoritus. Se on oikein mainio filmi ja kuten jo sanoin, on mielenkiintoista nähdä, kuinka Michael Corleonen tarina ja matka rikollisuuden parissa viedään päätökseensä.
Tämänkin Kummisetä-teoksen kesto lähentelee jopa kolmea tuntia, vaikka kyseessä onkin trilogian lyhyin osa. On pakko myöntää, että tätä katsoessa pitkä kesto kyllä tuntui paikoitellen, sillä tarina ei ole yhtä mukaansatempaava kuin edellisissä osissa. Vaikka päätarina Michaelin ikääntymisestä, rikollisuudesta poistumisesta ja seuraajan valitsemisesta Corleonen rikollisperheen johtoon on onnistunut, löytyy seasta hieman tylsähköjä sivuraiteita. Koko Vatikaaniin liittyvä talousjuonittelu on hieman kömpelösti toteutettu ja loppupeleissä voi huomata, kuinka vähän siitä onkaan kiinnostunut. Siihen liittyvät kohtaukset tuntuivat muuta leffaa raskassoutuisemmilta. Parasta Vatikaaniin liittyvässä kuviossa on oikeastaan kohtaus, missä Michael vihdoin tunnustaa tekonsa kardinaalille ja Pacino pääsee tosissaan loistamaan.
Kiinnostavimmat puolet elokuvassa liittyvät kuitenkin Michaelin ja Vinnien juonikuvioihin ja kuinka hahmoja peilataan hyvin toisiinsa. Garcían roolityöstä löytyy tosiaan paljon samaa kuin Pacinosta kahdessa ensimmäisessä Kummisedässä, mutta hänen hahmonsa on erilainen. Siinä, missä Michael aloitti matkansa vahvasti kieltäytyen roolista Corleonen perheen puuhissa, Vinnie olisi innokkaasti näyttämässä kykyjään rikollishommissa. Vinnien eteneminen urallaan ja Michaelin pahan vallan hiipuminen johtavat todella jännittävään ja tehokkaaseen loppuhuipennukseen. Jos toisen tunnin aikana Vatikaanikuviot saivat pienesti pitkästymään, viimeinen vajaa tunti pitää tiukasti mukanaan ja saa sydämen lyömään kovempaa, kun Kummisetä-trilogia viedään tyylikkäästi päätökseensä.
Ohjaajana toimii tietty edellisetkin osat ohjannut Francis Ford Coppola. Vaikka Coppola näyttääkin lahjakkuutensa jälleen, ei Kummisetä osa III:sta löydy samaa intohimoa ja vimmaa kuin kahdesta edeltäjästään. Tämä johtuu varmasti siitä, että kuten alussa kerroin, Coppola koki pitkään tarinan päättyneen Kummisetä osa II:n myötä. Coppolan ja Puzon työstämä käsikirjoitus on oivallinen, joskin turhan monimutkikas ja epätasainen tietyissä puolissa. Tekniseltä puoleltaan elokuva on tietty huippuluokkaa. Kuvaus on erinomaista ja siinä hyödynnetään samaa valo-varjo-kikkailua ja väreillä leikittelyä kuin edeltäjissä. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat näyttävät ja äänimaailma hyvin rakennettu. Tällä kertaa musiikeista vastaa ohjaajan isä Carmine Coppola, joka oli edellisissä osissa auttanut Nino Rotaa melodioissa. Carmine tekee oivaa työtä ja hyödyntää tietty Rotan sävelmiä läpi leffan.
2010-luvun lopulla Coppola palasi takaisin Kummisetä osa III:n pariin, koettuaan pitkään, ettei elokuvan teatterijulkaisusta tullut sellainen kuin hän olisi halunnut. Vuonna 2020 hän julkaisikin uudestaan leikatun version filmistä, joka kantaa vähän liiankin paljastavaa nimeä (eli nyt, jos et ole elokuvaa nähnyt, kannattaa lukeminen lopettaa tähän) Mario Puzo's The Godfather, Coda: The Death of Michael Corleone. Uusi leikkaus on muutaman minuutin teatteriversiota lyhyempi, siinä on erilainen alku ja loppu, jotkut kohdat on leikattu pois ja joidenkin hetkien paikkaa on vaihdettu. Itse katsoin elokuvasta alkuperäisen teatteriversion.
Yhteenveto:Kummisetä osa III on erittäin mainio päätös upealle trilogialle, vaikka jääkin pahasti edellisten osien varjoon. Al Pacino jatkaa loppuun asti loistotyötään Michael Corleonena ja on kiehtovaa seurata, kuinka hahmon tarina viedään loppuunsa. Hahmon vaikeita suhteita perheenjäseniinsä syvennetään oivallisesti, näyttäen Michaelin kertomuksen traagisuutta. Andy García toimii todella hyvänä tulokkaana Vinnien osassa, joka olisi innokkaasti nousemassa Corleonen perhebisnesten johtoon. Nämä kuviot vangitsevat, mutta sen sijaan Vatikaaniin liittyvät jutut saavat noin kolmituntisen leffan laahaamaan aika ajoin. Elokuvan kompastuskivenä toimii myös Sofia Coppolan kehno roolisuoritus Michaelin tyttärenä. Francis Ford Coppola suoriutuu ohjaajana jälleen pätevästi, joskin hänen työstään ei löydy samaa intoa kuin kahdessa aiemmassa Kummisedässä. Tekniseltä puoleltaan filmi on myös onnistunut. Kummisetä osa III ei ole edeltäjiensä veroinen mestariteos, mutta se on silti oikein hyvä rikosdraama ja toimiva huipennus trilogialle.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Godfather Part III, 1990, Paramount Pictures, Zoetrope Studios
Ohjaus: Christopher Nolan Pääosissa: Al Pacino, Hilary Swank, Robin Williams, Maura Tierney, Martin Donovan, Nicky Katt, Paul Dooley, Jonathan Jackson, Katharine Isabelle ja Crystal Lowe Genre: trilleri Kesto: 1 tunti 58 minuuttia Ikäraja: 16
Insomnia on uudelleenfilmatisointi samannimisestä norjalaistrilleristä vuodelta 1997. Yhdysvalloissa innostuttiin filmistä ja ryhdyttiin työstämään omaa versiota sen pohjalta. Alun perin Uhrilampaiden(The Silence of the Lambs - 1991) ohjaaja Jonathan Demmen oli tarkoitus tehdä leffa, mutta tuottaja Steven Soderberghin nähtyä Christopher Nolanin ohjaaman Mementon(2000), Soderbergh otti yhteyttä Nolaniin ja pyysi häntä tekemään elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2001 ja lopulta Insomnia sai maailmanensi-iltansa 3. toukokuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys lippuluukuilla ja kriitikot kehuivat sitä. Itse näin Insomnian varmaan kymmenisen vuotta sitten, innostuttuani suuresti Nolanin muista filmeistä. Silloin en pahemmin piitannut leffasta, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin kun huomasin Insomnian täyttävän nyt 20 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Pienessä alaskalaiskaupungissa 17-vuotias Kay Connell löydetään murhattuna. Losangelesilaisetsivät Will Dormer ja Hap Eckhart lähetetään auttamaan paikallista poliisia tutkimaan tapausta.
Al Pacino näyttelee etsivä Will Dormeria, joka lähetetään yhdessä parinsa Hapin (Martin Donovan) kanssa Los Angelesista Alaskaan, pieneen Nightmuten kalastajakaupunkiin tutkimaan teini-ikäisen Kay-tytön (Crystal Lowe) murhaa. Pacino välittää hienosti hahmonsa tunteita, kun Will löytää yhtäkkiä itsensä pienestä kyläpahasesta suurkaupungin vilinän sijaan - ja mikä pahinta, kyseessä on vielä aika Alaskassa, jolloin aurinko ei laske ollenkaan. Tämä pistää Willin pään pyörälle, eikä hän saa unta, kun päiväsaika tuntuu jatkuvan ikuisuuksiin. Tästä elokuvan nimi Insomnia, "unettomuus". On mielenkiintoista seurata, kun Will tutkii tapausta, varsinkin kun unettomat yöt alkavat tosissaan vaikuttamaan hänen työkykyynsä. Kun hahmon pinna alkaa olla tiukilla, Pacino pääsee loistamaan parhaiten.
Elokuvassa nähdään myös Hilary Swank, Nicky Katt, Paul Dooley ja Larry Holden paikallisina poliiseina, jotka katsovat losangelesilaiskyttiä nenänvarttaan pitkin, Maura Tierney hotellinomistajana, Jonathan Jackson murhatun Kayn poikaystävänä, Katharine Isabelle Kayn parhaana kaverina, sekä edesmennyt Robin Williams kirjailijana. Näyttelijät tekevät kaikki hyvää työtä. Swank vakuuttaa poliisina, joka yrittää näyttää kykynsä suurkaupungin etsivien edessä, kun taas komediarooleistaan tunnettu Williams on yllättävänkin mainio hiljaisemmassa ja vakavammassa roolissa.
En toisaalta ihmettele, ettei Insomnia iskenyt minuun, kun näin sen ensi kertaa. Kun elokuvaa vertaa ohjaaja Christopher Nolanin muihin töihin, kuten esimerkiksi hänen Batman-trilogiaansa (2005-2012), taikurileffa The Prestigeen (2006), uniseikkailu Inceptioniin(2010), scifiteos Interstellariin(2014) tai jopa hänen tätä edeltävään rikoselokuvaansa Memento, Insomnia tuntuu jotenkin yksinkertaiselta ja helpolta kaikessa suoraviivaisuudessaan. Se ei tarjoa samaa monimutkikasta, ajalla leikittelevää tarinankerrontaa, eikä se tunnu siltä kuin Nolan olisi yhtä täysillä siinä mukana kuin muissa elokuvissaan. Yhä uudelleenkatselun jälkeen koen, että Insomnia on heikoin elokuva, jonka olen Nolanilta nähnyt (esikoisteos Following, 1998, näkemättä). Silti en enää koe, että Insomnia olisi millään tavalla heikko elokuva. Nolanin laajaan mestariteosten kattaukseen verrattuna se on hieman heppoisempi ja unohdettavampi raina, mutta omillaan se on oikein pätevä trilleri.
Elokuvalta ei kannata odottaa mitään erityisen nokkelaa murhamysteeriä, jossa katsoja yrittäisi loppuun asti arvailla, kuka on nuoren tytön kuoleman takana. Tekijä paljastetaan nopeasti, mikä olikin ensimmäisellä katselulla mielestäni yksi elokuvan heikkouksista. Tällä kertaa taas koin, että leffa ei tarvitse mitään mysteeriä. Pointtina onkin etsivä Dormerin ja murhaajan välille muodostuva erikoinen yhteys, joka syvetessään häivyttää leffasta kaiken mustavalkoisuuden. Mitä enemmän kummastakin selviää, sitä vähemmän katsoja näkee toisen osapuolen puhtaana hyviksenä ja toisen puhtaana pahiksena. Tämä yhteys, näyttelijöiden taidokas työ, päähenkilön sisäiset päänvaivat esimerkiksi jatkuvaan auringonpaisteeseen liittyen ja useat tiivistunnelmaisesti rakennetut kohtaukset toimivat elokuvan voimavaroina.
Nolan onnistuu pitämään katsojan mielenkiinnon yllä kertomuksen alusta loppuun ilman sen kummempaa mysteeriä murhaajan henkilöllisyydestä. Hän rakentaa jännittävää henkeä ja tekee parasta työtä sillä, mitä Hillary Seitzin käsikirjoitus tarjoaa. Seitzin teksti on mainio ja se uppoutuu hyvin päähenkilön pään sisälle, mutta todellinen Nolan-filmien nokkeluus jää uupumaan. Tekniseltä toteutukseltaan Insomnia on hyvin tehty. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja oivallisesti leikattu kasaan. Vajaan kahden tunnin kestossaan elokuva pystyy rauhassa keskittymään aiheeseensa, mutta on silti tarpeeksi napakka kokonaisuus. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat ja äänimaisema on hyvin luotu. David Julyanin säveltämät musiikit tunnelmoivat mainiosti ja tuovat tiettyä herkkyyttä jännitteen keskelle.
Yhteenveto:Insomnia on erittäin mainio ja koukuttava trilleri. Yllättäen sen jännite ei rakennu murhaajan henkilöllisyyden selvittämiseen, vaan etsivän ja murhaajan välille muodostuvaan yhteyteen. Vaikka paljastus tapahtuukin nopeasti, tutkimus pitää silti hyvin mukanaan leffan loppuun asti, tarjoten useita tiivistunnelmaisia kohtauksia edetessään. Seasta löytyy onnistunutta psykologista draamaa, liittyen päähenkilön uniongelmiin ja niiden vaikutuksiin tapausta tutkiessa, sekä mustavalkoisuuden katoamiseen, kun Will ja murhaaja alkavat käydä keskustelujaan. Al Pacino on nappivalinta päärooliin ja muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan pätevästi. Christopher Nolanin ohjaus on tasokasta, joskin hän ei pääse tässä toteuttamaan itseään samalla lailla kuin muissa filmeissään. Jos Insomniaa katsoo osana Nolanin filmografiaa, tuntuu se väkisinkin välityöltä, jolla nostaa omaa mainettaan, päästäkseen tekemään sitä, mitä oikeasti haluaa. Yksittäisenä rikosjännärinä muiden joukossa filmi kuitenkin toimii oikein passelisti ja suosittelen katsomaan elokuvan, jos se on vielä jäänyt näkemättä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Insomnia, 2002, Alcon Entertainment, Summit Entertainment, Witt/Thomas Productions, Section Eight, Insomnia Productions
Ohjaus: Francis Ford Coppola Pääosissa: Al Pacino, Robert De Niro, Robert Duvall, Diane Keaton, John Cazale, Talia Shire, Lee Strasberg, Michael V. Gazzo, G. D. Spradlin, Gastone Mochin, B. Kirby Jr., Francesca De Sapio, Morgana King ja Dominic Chianese Genre: draama, rikos Kesto: 3 tuntia 22 minuuttia Ikäraja: 16
Mario Puzon Kummisetä-kirjaan (The Godfather - 1969) perustuva elokuva Kummisetä(The Godfather - 1972) nousi ilmestyessään valtavaan suosioon. Sen lisäksi, että elokuva voitti mm. parhaan elokuvan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot, siitä muodostui muutaman vuoden ajaksi kaikkien aikojen menestynein elokuva ja leffaa alettiin pian pitämään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana filminä. Olikin selvää, että jatkoa olisi tulossa. Puzo alkoi jo ennen ensimmäisen elokuvan valmistumista kirjoittamaan jatkotarinaa, joka toimisi samanaikaisesti esiosana ja jatko-osana ensimmäiselle leffalle. Ensimmäisen osan ollessa jättimenestys, Paramount tarttui heti Puzon jatkotarinaan - tosin suurella varauksella Puzon antamasta nimestä, The Godfather Part II, eli suomalaisittain Kummisetä osa II. Tuohon aikaan ei ollut tapana nimetä jatko-osaa vain lisäämällä ensimmäisen osan nimen perään numeroa ja Paramount pelkäsi, että yleisö luulisi kyseessä olevan vain ensimmäisen elokuvan toinen puolisko, eikä kokonaan uusi filmi. Puzo sai kuitenkin tahtonsa läpi ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1973. Muutamaa viikkoa ennen elokuvan ilmestymistä se joutui kuitenkin huonoon maineeseen kriitikoiden ja toimittajien toimesta, jotka pitivät elokuvan kerrontaa sekavana ja kömpelönä. Leffaa ruvettiinkin leikkaamaan uusiksi, ennen kuin Kummisetä osa II julkaistiin joulukuussa 1974. Alun heikko vastaanotto kääntyi nopeasti päälaelleen ja pian niin kriitikot kuin katsojat kehuivat filmiä. Taloudellisesti elokuva ei kuitenkaan ollut ihan ensimmäisen osan veroinen jättihitti. Elokuva sai mm. kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus, musiikki ja lupaavin tulokasnäyttelijä), voittamatta niistä yhtäkään ja neljä BAFTA-ehdokkuutta (paras musiikki, leikkaus, lupaavin uusi päänäyttelijä ja paras miespääosa), joista se voitti vain jälkimmäisen. Oscar-gaalassa Kummisetä osa II teki kuitenkin historiaa. Elokuva voitti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon, jolloin siitä tuli ensimmäinen jatko-osa ikinä, joka voitti kyseisen pystin. Lisäksi Robert De Niro voitti parhaan miessivuosan Oscar-palkinnon roolistaan nuorena Vito Corleonena, mikä merkitsi ensimmäistä kertaa, kun kaksi näyttelijää ovat voittaneet Oscarin samasta roolista. Elokuva voitti myös parhaan ohjauksen, käsikirjoituksen, lavastuksen ja musiikin Oscar-palkinnot, minkä lisäksi se oli ehdolla parhaan miespääosan, naissivuosan ja puvustuksen palkinnoista. Vuosien varrella Kummisetä osa II:n arvostus on vain kasvanut ja sen lisäksi, että sitä pidetään edeltäjänsä tavoin yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana, monet pitävät sitä jopa edellistä osaa parempana. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että kun näin Kummisetä osa II:n ensimmäistä kertaa seitsemän tai kahdeksan vuotta sitten, en pitänyt näkemästäni. Ensimmäisen osan tavoin en ole katsonut leffaa toistamiseen, kunnes huomasin nyt ensimmäisen Kummisedän täyttävän 50 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi päätin katsoa ja arvostella koko trilogian läpi ja katsoin Kummisetä osa II:n pari päivää ensimmäisen elokuvan jälkeen. Ja niille, jotka säikähtivät tuon äskeisen tunnustukseni takia, ei huolta; pidin elokuvasta nyt valtavasti enemmän.
Vuonna 1901 nuori Vito Corleone saapuu New Yorkiin ja vajoaa vähitellen rikollisiin hommiin. Vuosia myöhemmin Viton poika Michael on noussut Corleonen rikollisperheen johtoon, kun häntä vastaan hyökätään.
Al Pacino nähdään toistamiseen Michael Corleonena, joka on nyt ottanut isänsä rikolliset bisnekset haltuunsa ja toimii Corleonen rikollisperheen uutena kummisetänä. Ensimmäinen elokuva kuvasti mestarillisesti siloposkisen ja hyvää tahtovan sotasankarin lankeamista pimeyteen ja Kummisetä osa II jatkaa tätä tarinaa hienosti. Michaelista on tullut aika häikäilemätönkin rikollispomo, joka johtaa perhettä hyvin eri tavalla kuin isänsä. Pacino tekee vielä parempaa työtä roolissa kuin viimeksi ja hänestä löytyy vahvempaa karismaa kuin edellisessä osassa.
Monet muutkin eloonjääneet hahmot edellisestä osasta tekevät paluun. Diane Keaton on vielä mainiompi Michaelin Kay-vaimona, joka alkaa kauhistella miehensä muutosta. Jopa Robert Duvallin näyttelemä Tom Hagen näyttäisi siltä, ettei pidä siitä, millainen hänen velipuolestaan on tullut. Samaa tuntee myös Michaelin sisko Connie (ohjaaja Coppolan sisko Talia Shire), eikä Fredo-velikään (John Cazale) täysin lämpene uudelle tavalle johtaa perhebisneksiä. Uusina hahmoina kuvioihin tuodaan palveluksia Michaelilta pyytävä Frank Pentangeli (Michael V. Gazzo) ja toinen rikollispomo Hyman Roth (Lee Strasberg), johon Michael ei luota. Tuttuja hahmoja hyödynnetään taidokkaasti ja heidän kautta katsojakin kokee traagiseksi sen, millainen Michaelista on tullut. Uusista hahmoista etenkin Frank on mainio - lähinnä, koska Oscar-ehdokkuuden saanut Gazzo on roolissaan niin hyvä.
Sen lisäksi, että elokuva jatkaa Michaelin tarinan seuraamista ja näyttää hänen matkaansa syvemmälle synkkyyteen, elokuva kertoo myös takaumien kautta Michaelin isästä, Vito Corleonesta nuorena, kun tämä saapuu New Yorkiin ja perustaa Corleonen rikollisperheen. Tällä kertaa roolissa nähdään tuohon aikaan lähes tuntematon Robert De Niro, joka oli ensimmäistä elokuvaa tehdessä ehdolla Paulien rooliin. De Niro on nappivalinta nuoreksi Vitoksi ja myy ajatuksen siitä, että tässä on Marlon Brandon esittämä hahmo nuorena. De Niro nappaakin joitain Brandon maneereja mukaan, sekä tietty Viton kähisevän puheäänen. Brandonkin oli tarkoitus palata takaisin yhtä takaumakohtausta varten, mutta hän ei saapunut paikalle ja tekijöiden oli pakko kirjoittaa kohtaus lennosta uusiksi.
Tässä vaiheessa moni teistä varmaan tuumii, kummasta Kummisetä-elokuvasta pidän enemmän; ensimmäisestä vai toisesta. Vaikka tämä Kummisetä osa II onkin hieno teos, minun täytyy silti kallistua ensimmäisen elokuvan puoleen. Sen tarina on vahvempi ja ytimekkäämpi. Lisäksi vaikka De Niro onkin loistava nuorena Vitona, Brandon roolisuoritus oli jotain täysin omaa luokkaansa. Kun näin Kummisetä osa II:n esiteininä, en tosiaan erityisemmin piitannut siitä. Olin jopa samaa mieltä joidenkin leffan ensireaktioiden kanssa, jotka sanoivat leffan koostuvan vain kirjan jämäpaloista, jotka eivät mahtuneet ensimmäiseen osaan ja jotka on nyt venytetty ylipitkäksi, lähes kolmen ja puolen tunnin filmiksi. Toisella katselulla en olisi voinut olla enempää eri mieltä vanhan mielipiteeni kanssa. Kummisetä osa II on erinomainen elokuva, joka rakentuu upeasti molemmilta puolilta alkuperäisleffan ympärille, tukien sen kertomusta niin esiosana kuin jatko-osana.
Kun ensimmäisellä katselulla mietin, ettei Mario Puzo tainnut osata päättää, haluaako hän kertoa tarinan Vitosta nuorena vai Michaelista vanhempana ja päätti yhdistää nämä yhdeksi filmiksi, toisella katselulla pidin valtavasti siitä, kuinka nämä kaksi tarinaa kulkevat käsi kädessä. Välillä näemme, kuinka Vito alun perin rakensi rikollisperheen ja välillä taas, kuinka Michael nyt johtaa perhettä. Ero isässä ja pojassa on suuri ja siitä syntyy sykkivä sydän, joka voimistaa teosta. Vaikka Vitokin oli loppujen lopuksi vajonnut aikamoiseen synkkyyteen, hän silti piti tietyn kohteliaisuuden ja lämmön yllä. Samaa ei voi sanoa yhä vain kylmemmäksi muuttuvasta Michaelista. Näiden kahden hahmon ja heidän tekemistensä vertailu on todella koukuttavaa ja kiehtovaa. Siirtymät "nykyhetken" ja menneisyyden välillä ovat taidokkaasti rytmitetyt ja kummassakin ajassa viivytään juuri oikean ajan verran. Tämä ajassa siirtyminen saa leffan myös tavallaan kulkemaan nopeammin, eikä Kummisetä osa II lopulta edes tunnu niin pitkältä teokselta kuin se on. Kenties katselua helpottaa se, että noin kahden tunnin kohdalla on väliaika ja siten leffan pakottaa pitämään tauon. Ajan voi käyttää joko pohtimiseen siitä, mitä on tapahtunut ja mitä tulee vielä käymään tai etsimään kaapista lisää leffaherkkuja.
Aikakaudesta toiseen siirtyminen vain vahvistaa Kummisetä-saagan epookkimaisuutta, mitä jo ensimmäisestä elokuvasta löytyi. Filmi onkin monin tavoin edellistä osaa mahtipontisempi ja jälleen katsojassa herää tunne siitä, että on kokemassa jotain elämää suurempaa. Tunnelma on tässäkin teoksessa vahvasti rakennettu - etenkin kun ottaa huomioon, kuinka vahvasti tunnelma saattaa vaihtua, kun hypätään ajasta toiseen. Viton tarina on paljon toiveikkaamman ja energisemmän tuntuinen, kun taas Michaelin osuus maalailee synkkyyksiä ja painostavuutta. Francis Ford Coppolan ohjaus on kuitenkin niin väkevää, että hän osaa tasapainotella vakuuttavasti kahden erilaisen hengen kanssa. Välillä teos on todella jännittävä, toisinaan taas aika hauskakin. Coppola tekee niin pitkistä keskusteluista kuin nopeista ja brutaaleista tapoista vangitsevia ja sähäköitä. Elokuva onnistuu myös liikuttamaan, etenkin lopetuksellaan, joka nivoo nämä kaksi filmiä hienosti toisiinsa.
Tekninen puolikin on erinomainen. Kuvaus ja valaisu on yhtä tyylikästä kuin viime leffassa ja varjoilla korostetaan taas ihmisten pimeitä puolia. Kun ensimmäisen elokuvan alussa Michael oli selvästi valossa, Kummisetä osa II:ssa hänen kasvonsa ovat jatkuvasti varjojen peitossa. Takaumakohtauksissa seepiamaista värimaailmaa on korostettu, mikä luo elokuvalle hyvin tunnistettavan ulkonäön. Etenkin takaumakohtauksissa lavastus ja puvustus ovat huikeasti toteutetut. New Yorkin kadut vuodesta 1901 eteenpäin muutaman vuosikymmenen ajan ovat hienosti rakennetut. Aikahyppelyn onnistumisesta en tosin tiedä, että kehuako enemmän käsikirjoitusta vai leikkausta. Kriitikoiden ensireaktioiden jälkeen elokuvaa leikattiin uudestaan, joten kenties leikkaus ansaitsee kehut. Myös äänimaailma on hyvin luotu ja Nino Rota tunnelmoi toistamiseen fantastisesti musiikeillaan. Tutut ja mahtavat sävelmät ovat mukana edellisestä elokuvasta, minkä lisäksi mukana on paljon uusiakin melodioita. Viton tarinaa säestävä reipas musiikki on äänipuolella paras lisäys leffaan.
Yhteenveto:Kummisetä osa II toimii upeasti niin esiosana kuin jatko-osana mestarilliselle alkuperäiselokuvalle, tukien ensimmäistä leffaa vaikuttavasti molemmin puolin tarinaa. Viton nuoruusvuosien ja Michaelin rikollisuran kertominen samanaikaisesti on erittäin kekseliäs ratkaisu ja on kiehtovaa seurata, kuinka erilaisia isä ja poika ovatkaan. Al Pacino jatkaa hienoa työtään Michael Corleonena ja Robert De Niro hyppää taidokkaasti nuoren Viton saappaisiin. Elokuvan kolmen ja puolen tunnin kesto menee yllättävänkin nopeasti päällekkäin kulkevien kertomusten ansiosta. Francis Ford Coppolan ohjaus on tässäkin erinomaista ja hän pitää katsojasta tiukasti kiinni. Coppolan ja Mario Puzon käsikirjoitus on myös onnistunut ja sitä tukee taidokas leikkaus. Elokuva on muutenkin teknisiltä ansioiltaan vakuuttava. Kaikin puolin Kummisetä osa II on fantastinen jatkoteos Kummisedälle, joskin itse suosin yhä ensimmäistä elokuvaa. Nyt siirrynkin innoissani Kummisetä osa III:n (The Godfather Part III - 1990) kimppuun, sillä sitä filmiä en ole koskaan aiemmin nähnyt!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Godfather Part II, 1974, Paramount Pictures, The Coppola Company, American Zoetrope
Ohjaus: Francis Ford Coppola Pääosissa: Al Pacino, Marlon Brando, Robert Duvall, James Caan, Diane Keaton, Talia Shire, Gianni Russo, John Cazale, Morgana King, Lenny Montana, Richard Castellano, Johnny Martino, Al Martino, Al Lettieri, Sterling Hayden, John Marley, Richard Conte, Abe Vigoda, Simonetta Stefanelli ja Salvatore Corsitto Genre: draama, rikos Kesto: 2 tuntia 55 minuuttia Ikäraja: 16
"I'm gonna make him an offer he can't refuse."
The Godfather, eli suomalaisittain Kummisetä perustuu Mario Puzon samannimiseen menestyskirjaan vuodelta 1969. Jo ennen kirjan julkaisua Paramount Picturesilla oltiin kiinnostuttu Puzon tekstistä ja koska Puzo oli siihen aikaan pahasti veloissa, hän suostui heti myymään kirjan elokuvaoikeudet. Paramountin edellinen gangsterielokuva Mafiaveljekset (The Brotherhood - 1968) ei ollut toivottu hitti, minkä Paramount pohti johtuvan siitä, ettei työtiimissä ollut italialaistaustaisia tekijöitä, eikä leffa siten tuntunut tarpeeksi autenttiselta. Studio päättikin palkata Kummisetää varten jonkun italialaistaustaisen ohjaajan ja aluksi hommaa ehdotettiinkin Sergio Leonelle. Leone oli kuitenkin jo siinä kohtaa työstämässä omaa mafiaelokuvaansa, Suurta gangsterisotaa (Once Upon a Time in America - 1984), joten studio kääntyi Francis Ford Coppolan puoleen. Coppola ei kuitenkaan piitannut Puzon kirjasta, eikä aluksi suostunut. Hänkin oli kuitenkin suurissa veloissa ja rahan tarpeessa otti pestin vastaan. Koska Paramountin viime leffat eivät olleet menestyneet kummoisesti, studio ei aluksi halunnut pistää paljoa rahaa kiinni filmiin ja yritti säästää kaikessa. Coppola oli kuitenkin sitä mieltä, että jos tämä nyt kerran tehdään, niin tehdään sitten kunnolla ja väänsi vastaan Paramountin säästöyrityksissä. Järkeilemällä, että kirjan ollessa valtava hitti, niin elokuvastakin tulisi tietty hitti, Coppola sai Paramountin lopulta heltymään rahan suhteen. Niin Coppola kuin kirjailija Puzo itse työstivät elokuvan käsikirjoituksen, mitä varten Coppolalla oli hyvin erikoinen tyyli. Hän repi Puzon kirjasta irti sivuja, joita ei kokenut filmin tarvitsevan ja kirjoitti jäljelle jääneen tekstin päälle muistiinpanojaan. Gangsteri Joseph Colombon johtama Italian-American Civil Rights League vaati saada lukea käsikirjoituksen ennen kuvauksia ja käski tekijöitä poistamaan kaikki kerrat, kun sana "mafia" lausutaan. Coppola ja Puzo suostuivat ja Colombo ja IACRL hyväksyivät tekstin. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1971 ja lopulta Kummisetä sai maailmanensi-iltansa 14. maaliskuuta 1972 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli valtava hitti, joka ei noussut vain ilmestymisvuotensa menestyneimmäksi elokuvaksi, vaan siinä kohtaa jopa kaikkien aikojen menestyneimmäksi elokuvaksi, kunnes vuonna 1975 Tappajahai(Jaws) kiilasi kärkeen. Niin katsojat kuin kriitikotkin ylistivät filmiä. Kummisetä sai mm. parhaan elokuvamusiikin Grammy-palkinnon, viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, miessivuosa, lupaavin tulokasnäyttelijä ja puvustus), joista se voitti parhaan musiikin palkinnon, seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, käsikirjoituksen ja musiikin palkinnot, sekä yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, puvustus, leikkaus, ääni ja kolme kertaa paras miessivuosa), joista se voitti parhaan elokuvan, käsikirjoituksen ja miespääosan palkinnot, joista jälkimmäistä Marlon Brando ei suostunut ottamaan vastaan, boikotoidessaan Oscar-gaalaa siitä, ettei Hollywoodissa huomioitu Amerikan alkuperäiskansan näyttelijöitä. Myös toinen päätähti Al Pacino boikotoi Oscareita, koettuaan vääryydeksi, että hän oli ehdolla miessivuosan palkinnosta, eikä miespääosan, vaikka hänellä on eniten ruutuaikaa leffassa. Vuosien varrella Kummisedän arvostus on kasvanut valtavasti. Siitä ei ole muodostunut vain klassikkoa, vaan sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana. American Film Institute on jopa nimennyt Kummisedän kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi amerikkalaiselokuvaksi, heti Citizen Kanen (1941) jälkeen. Elokuva on listakakkosena myös IMDb-sivuston kaikkien aikojen parhaimpien elokuvien listalla. Lisäksi leffaa pidetään usein niinä harvoina filmatisointeina, jotka ovat alkuperäiskirjaa parempia. Itse olin nähnyt Kummisedän kerran aiemmin, varmaankin seitsemän tai kahdeksan vuotta sitten. Vaikka pidin näkemästäni, en silloin ollut erityisen kiinnostunut mafiatarinoista, joten koin liki kolmen tunnin filmin ajoittain pitkäveteiseksi. Vuosien varrella olen kuitenkin kiinnostunut elokuvasta täysin uudella tavalla ja tehnyt paljon lisätutkimuksia esimerkiksi siitä, millä tavalla se on vaikuttanut elokuvateollisuuteen viime vuosikymmenien aikana. Kun huomasin Kummisedän täyttävän nyt 50 vuotta, tiesin, että oli vihdoin aika katsoa elokuva uudestaan ja arvostella se juhlavuoden kunniaksi. Pääsin näkemään leffan ihan Maximin tunnelmallisessa elokuvateatterissa, yhdessä Vernus-arvostelukanavaa tekevän kaverini kanssa!
Kun 1940-luvulla Corleonen rikollisperheen johtajaa, kummisetä Vitoa kohtaan hyökätään, alkaa sota rikollisperheiden välillä. Aiemmin perheen bisneksistä erossa pysyneen Viton pojan Michael Corleonen täytyy vihdoin päättää paikkansa kaiken keskellä.
Itse nimikkohahmona, rikollisperheen pomona ja kummisetänä, don Vito Corleonena nähdään Marlon Brando, joka tosiaan voitti roolityöllään parhaan miespääosan Oscar-palkinnon, muttei suostunut ottamaan palkintoa vastaan. Brando kyllä ansaitsi kaikki palkintonsa leffasta, sillä hän tarjoaa aivan mielettömän upean roolisuorituksen. Kyseessä on niitä roolitöitä, jotka naulitsevat katsojan penkkiinsä ja lukitsevat katseet heti, kun näyttelijä astelee ruutuun. Pelkkä Brandon läsnäolo on vaikuttava ja jylhä, ja kun hän avaa suunsa, katsojan on aivan pakko kuunnella hiirenhiljaa se, mitä hänellä on sanottavanaan. Kyseessä on ehdottomasti yksi elokuvahistorian legendaarisimmista roolisuorituksista, eikä ihme, että Brandon työtä matkitaan, kopioidaan ja parodioidaan yhä tänäkin päivänä niin muista mafiafilmeistä aina perheleffa Zootropolis - eläinten kaupunkiin(Zootopia - 2016) asti. Nykyään Brandon mukana olo on toki itsestäänselvyys, mutta elokuvaa tehdessä Puzon ja Coppolan piti taistella Paramountia vastaan, jotta he saivat Brandon mukaan. Studio koki, että Brandon ura oli jo hiipunut, minkä lisäksi oli yleistä tietoa, että Brandon kanssa oli vaikea tehdä töitä. Millainen leffa tästä olisikaan tullut ilman häntä...
Brando ei suinkaan ollut ainoa näyttelijä, jonka kohdalla Coppola ja Paramount päätyivät kiistaan. Paramount halusi mafiapomo Vito Corleonen pojan, Michaelin rooliin jonkun tunnetun näyttelijän, kuten Robert Redfordin, Dustin Hoffmanin, Warren Beattyn tai Martin Sheenin, mutta Coppola halusi jonkun tuntemattoman ja uskoi tuohon aikaan vasta parissa leffassa esiintyneeseen Al Pacinoon. Jälleen Coppola sai tahtonsa läpi ja katsoja ei voi muuta kuin pohtia, millainen elokuvasta olisi tullut eri näyttelijällä - ja ennen kaikkea, olisiko Pacinosta kasvanut stara ilman tätä leffaa? Pacino on vaikuttava löytö ja tulkitsee hienosti monipuolista hahmoaan. Michael saapuu elokuvaan toisesta maailmansodasta palanneena sotasankarina, mutta alkaa hitaasti vajoamaan mukaan rikollisiin hommiin. Hahmon kehityskaari on fantastinen ja leffa todella uppoutuu tutkiskelemaan Michaelin muutosta. Ymmärrän täysin Pacinoa; hänen olisi pitänyt olla ehdolla parhaasta miespääosasta sivuosan sijaan.
Elokuvassa nähdään myös James Caan, John Cazale ja ohjaaja Coppolan sisko Talia Shire Viton muina lapsina ja Michaelin sisaruksina Sonnyna, Fredona ja Conniena, Gianni Russo Connien miehenä Carlona, Morgana King Viton vaimona Mama Corleonena, Robert Duvall Corleonen perheen adoptiopoika ja consigliere Tom Hagenina, Diane Keaton Michaelin tyttöystävänä Kay Adamsina, Richard Conte ja Al Lettieri kilpailevina rikollispomoina Barzinina ja Sollozzona, Sterling Hayden korruptoituneena ylikomisario McCluskeyna, sekä Al Martino laulajatähti Johnny Fontanena, joka on menetyksensä velkaa Corleonen perheelle ja joka pohjautuu laulaja Frank Sinatraan, jolla uskotaan olleen yhteyksiä mafiaan. Sivunäyttelijätkin tekevät loistotyötä. Gangsterien esittäjät vakuuttavat iskevästi joko puhtaasti rikollisina hahmoina tai sellaisina, joista niin katsoja kuin hahmot itsekään eivät osaa sanoa, ovatko he hyviä vai pahoja.
Kuten alussa kerroin, ensimmäisellä katselukerralla pidin Kummisedästä, mutta se ei tehnyt vielä silloin erityistä vaikutusta - lukuun ottamatta Brandon roolisuoritusta, jota ihailin suuresti jo silloin. Ajan saatossa elokuva on kuitenkin alkanut kiehtomaan minua enemmän ja enemmän, kuten myös mafiakertomukset. Sen lisäksi, että näin filmin vaikutukset kaikissa tämän jälkeen ilmestyneissä mafiateoksissa - tunnetuimpina varmaankin Mafiaveljet(Goodfellas - 1990) ja The Sopranos -sarja (1999-2007) - Kummisetä-viittauksia alkoi löytymään ties mistä. Nyt kun katsoin filmin uudestaan, en yhtään ihmettele, että siitä ammennetaan yhä 50 vuotta myöhemmin. Kyseessä todella on elokuvateollisuuden mestarillinen merkkityö, joka on kestänyt aikaa täydellisesti.
Viime vuonna Citizen Kane -elokuvan arvostelussani pohdin sitä, kuinka parhaan elokuvan maine voi tehdä jopa hallaa itse leffalle ja kuinka se titteli voi vieraannuttaa katsojaa näkemästään. Samaa voisi pohdiskella myös Kummisedästä ja täytyy myöntää, että ymmärrettyäni vuosien varrella paremmin elokuvan suuren maineen, minua jännitti enemmän katsoa leffa nyt uudestaan kuin silloin, kun näin elokuvan ensi kertaa. Jännite katosi kuitenkin heti ensikohtauksen myötä. Heti ensimmäinen kuva, pitkä otos, jossa Salvatore Corsitton näyttelemä Bonasera saapuu anelemaan apua Vito Corleonelta, imaisi minut täysin mukaansa. Sen lisäksi, että jo pelkkä avauskuva saa ihailemaan tekijöiden osaamista kameran takana ja näyttelijöiden eläytymistä kameran edessä, kuva ja sen aloittama kohtaus ovat täydellinen tapa kuljettaa katsoja tälle matkalle. Ja todella tarkoitan matkaa. Vaikka periaatteessa Kummisedän voisi mieltää "vain" henkilödraamaksi, jossa henkilöt sattuvat olemaan rikollisia, tuntuu läpi leffan siltä kuin olisi kokemassa jotain elämää suurempaa. Ja kun elokuva voi aiheuttaa sellaisen tunteen, ei tarvitse kyseenalaistaa, miksi sitä pidetään niin korkeassa arvossa.
Elokuvan avauskohtaus (tai pikemminkin avausosio, sillä elokuvan käynnistävä hääpäivä sisältää itsessään useita kohtauksia) esittelee täydellisesti sen, kuinka mafia toimii ja mitä loppuleffalta voi odottaa. Jos kuulut tähän rikollisperheeseen, olet heidän suojattinsa, kunhan teet kuten pyydetään, etkä petä perheen luottamusta. Saat taloudellista tukea ja muita hyötyjä, ja jos sinulle tehdään jotain pahaa, voit olla varma, että puolestasi kostetaan. Jos taas petät heidän luottamuksensa... noh, sanotaan näin, että siinä ei hyvin käy - se käy useasti selväksi leffan aikana. Nykypäivänä tällaisista rikollisperheistä tehdään paljon tarinoita, mutta Kummisetä oli tässä tapauksessa ihka ensimmäisten joukossa. Oli gangsterileffoja toki nähty ennen tätä, mutta aiemmin rikolliset haluttiin pitää pahiksina ja poliisit hyviksinä. Kummisetä rikkoi tätä "sääntöä" ja sai katsojat rikollisten puolelle, esittämällä heidät monipuolisina ja -mutkikkaina ihmisinä. Se, kuinka elokuva kertoo tästä mafiamaailmasta, on valtavan kiehtovaa ja yksi leffan monista koukuista. Elokuvan tapa saada katsoja kannustamaan rikollisia on erittäin vakuuttava.
Kun Kummisetä sisältää näin kiehtovan kuvauksen tietynlaisesta kulttuurista ja kuinka se kulttuuri pyörittää maailmaa herkullisen häikäilemättömästi ympärillään, minkä lisäksi mukana pyörii todella kiinnostavia hahmoja, joita esittävät erinomaiset näyttelijät, elokuva pitää tiukasti mukanaan alusta loppuun. Siinä, missä ensimmäisellä katselulla koin leffan lähes kolmen tunnin keston usein raskaaksi, tällä kertaa elokuva oli mielestäni yllättävänkin äkkiä ohi. Kesto todella käytetään täydellisesti hyödyksi ja tarina on tarpeeksi vahva, jotta se kantaa läpi keston. Tarina on itse asiassa aika häkellyttävänkin vahva. Kuten jo totesin, elokuvassa tuntuu olevan jotain elämää suurempaa ja iso osa siitä syntyy juurikin tarinasta. Kiinnostavasti esitetty mafiasota ja etenkin todella kiehtova hahmotutkiskelu Michaelin lankeamisesta pimeälle polulle herättävät tätä tunnetta. Kun elokuva vielä kattaa suunnilleen vuosikymmenen tapahtumat, on se epookkimainen taru. Toisaalta leffa on pienimuotoinen, mutta samalla hyvin eeppinen.
Sen lisäksi, että katsoja pohtii, mitä leffasta olisi tullut eri näyttelijöillä kuin Marlon Brandolla ja Al Pacinolla, on myös pakko pohtia, mitä elokuvasta olisi tullut, jos Francis Ford Coppola ei olisi suostunut ohjaajaksi? Coppolan ohjaus on todella voimakasta ja hän onnistuu kuljettamaan aika hitaasti etenevää tarinaa vauhdikkaasti. Hän rakentaa jännitystä esimerkillisen lahjakkaasti ja katsojan sydän pamppaileekin kovempaa tahtia moneen otteeseen leffaa katsoessa. Coppola tietää tasan tarkkaan, milloin nostaa jännite huippuunsa ja todella shokeerata katsojaansa. Nopeasti ikoniseksi muodostunut hevosenpää-kohtaus on vain esimakua siitä, mitä on luvassa. Pitkät juonittelut tuottavat tulosta äärimmäisen brutaaleissa ja väkivaltaisissa kohtauksissa, joissa katsoja aina hetkellisesti muistaa, että "ai niin, nämä hahmot eivät olleetkaan hyviksiä". Suuri loppuhuipennus on mielettömän upea, etenkin kun siinä leikataan niin mestarillisesti kahta hyvin erilaista hetkeä toisiinsa, muodostaen todella symbolistisen ja vaikuttavan päätöksen elokuvalle.
Eikä pidä tietenkään unohtaa Coppolan ja kirjailija Mario Puzon yhteistuumiin laatimaa käsikirjoitusta. Ottaen huomioon, että Kummisetää pidetään yleisesti niinä harvoina elokuvina, jotka ovat jopa parempia kuin kirjat, mihin ne perustuvat, on käsikirjoituksen teko yhteistyössä ohjaajan ja alkuperäisen kirjailijan kanssa ollut selkeä lottovoitto. Puzo on voinut työstää kirjaansa uuteen muottiin ja pakottanut itsensä poistamaan turhempia kuvioita pois, kun taas Coppola on voinut tuoda mukaan vahvan elokuvallisen näkökulman, tietäen, mikä kirjasta siirtyisi voimakkaimmin elokuvamuotoon. Lopputulos on hieno teksti täynnä unohtumattomia kohtauksia ja repliikkejä, joka syventyy niin esittelemäänsä kulttuuriin kuin päähenkilönsä mielenmaisemaan täydellisesti.
Myös elokuvan tekninen puoli on erittäin ihailtavaa.Kummisedässä ei nähdä mitään elokuvahistoriaa mullistaneita erikoistehosteita, vaan sen visuaalinen ilme on eri syistä todella näyttävä. Ensinnäkin filmi on upeasti kuvattu. Kameratyöskentely ja kuvasommittelu on hiottu täydellisyyteen asti, mutta kuvien todellinen voima syntyy niiden valaisusta ja värimäärittelystä. Valoilla ja varjoilla kuvastetaan hienosti hyvää ja pahaa. Suurin osa rikollisesta juonittelusta tapahtuu pimeässä. Gangsterihahmojen kasvot on valaistu vain puoliksi, korostaen heidän eri puoliaan. Michaelin kasvot ovat aluksi valossa, mutta ne vaipuvat varjoihin leffan edetessä. Erityisen tyylikkäät ovat Viton silmien peittävät varjot, korostaen hänen totaalista rooliaan rikollisuuden ytimessä. Värimäärittelyllä elokuvasta on tehty suorastaan kaunis, vaikka mukana onkin paikoitellen aika karuakin kuvastoa. Filmi on täynnä kuvia, jotka voisi kehystää seinälle. Vahvan visuaalisen ilmeen parhaana ystävänä toimii tietysti hyvä äänimaailma. Onnistuneiden ääniefektien lisäksi Nino Rotan säveltämät musiikit ovat huikeat. Rotan surumielinen ja alakuloinen, mutta silti voimakas ja toiveikas tunnelmointi musiikkiensa kanssa on yksi lisätekijä siihen, miksi katsojasta tuntuu siltä kuin kokisi jotain elämää suurempaa. Leffan rakkausteemamusiikki kuuluu elokuvahistorian parhaimpiin sävellyksiin.
Yhteenveto:Kummisetä on kiistaton mestariteos ja yksi elokuvahistorian parhaista filmeistä. Elokuva todella on klassikkoasemansa ja palkintonsa ansainnut. Se tarjoaa katsojalle elämää suuremman elämyksen ja vie matkalle, jonka jälkeen katsoja voi hetkellisesti kokea muuttuneensa. Liki kolmen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi, sillä erinomainen rikostarina vie niin hyvin mukanaan. Michael Corleonen matka läpi elokuva on vaikuttavasti toteutettu ja Al Pacino on huikean hyvä roolissa. Muutkin näyttelijät ovat mainioita ja kirkkaimpana tähtenä esille nousee tietty Marlon Brando itse kummisetä Vitona. Brandon työ tässä leffassa on täysin ansaitusti jäänyt elämään suorastaan legendaarisena. Francis Ford Coppolan ohjaus on vangitsevaa ja hänen ja Mario Puzon käsikirjoitus sykähdyttävä. Leffa on teknisiltä ansioiltaankin upea. Erityisesti varjoilla leikittelevä kuvaus on todella tyylikästä. Kummisetä on yksi elokuvateollisuuden merkkipaaluista, jonka jokaisen leffaharrastajan täytyy nähdä. Ja onhan se muutenkin hyvä sivistää itseään tällaisella megaklassikolla. Elokuvaa ei turhaan pidetä korkeassa arvossa ja jos se on syystä tai toisesta jäänyt näkemättä, on 50-vuotisjuhla mitä parhain syy vihdoin katsoa Kummisetä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Godfather, 1972, Paramount Pictures, Alfran Productions
