Arvostelu: Heat - ajojahti (Heat - 1995)

HEAT - AJOJAHTI

HEAT

Ohjaus: Michael Mann

Pääosissa: Al Pacino, Robert De Niro, Val Kilmer, Jon Voight, Tom Sizemore, Diane Venora, Amy Brenneman, Ashley Judd, Mykelti Williamson, Wes Studi, Ted Levine, Natalie Portman, William Fichtner, Dennis Haysbert, Hank Azaria ja Danny Trejo

Genre: rikos, toiminta

Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Heat - ajojahti on Michael Mannin ohjaama ja käsikirjoittama rikostoimintaelokuva. 1970-luvun lopulla Mann kiinnostui rikollisesta Neil McCauleystä ja tätä jahdanneesta chicagolaisesta poliisista Chuck Adamsonista. Mann ryhtyi työstämään tositarinan pohjalta elokuvaa ja esitteli käsikirjoitustaan ympäri Hollywoodia, mutta tuloksetta. Kun Mannin tuottamasta Miami Vice -sarjasta (1984-1990) muodostui iso hitti, Mann keksi muovata vanhan tekstinsä televisiosarjan muotoon. Hän sai kuvattua pilottijakson NBC-kanavalle, mutta kanava hylkäsikin sarjan. Mann muokkasi pilottijaksosta televisiossa julkaistun leffan L.A. Takedown (1989), jonka pohjalta hän alkoi työstämään kunnon teatterielokuvaa. Tällä kertaa Mann sai rahoittajat projektiin, työryhmän ympärilleen ja innokkaat näyttelijät kameran eteen. Kuvaukset käynnistyivät loppukeväästä 1995 ja lopulta Heat - ajojahti sai maailmanensi-iltansa jo puoli vuotta myöhemmin, 6. joulukuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, jonka arvostus on vain kasvanut vuosien varrella. Elokuva on toiminut innoittajana niin tosielämän rikollisille, kuin myös leffoille, kuten Christopher Nolanin Batman-elokuvalle Yön ritari (The Dark Knight - 2008) ja suursuosiota nauttiville Grand Theft Auto -videopeleille (1997-). Itse katsoin Heat - ajojahdin ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten, jolloin pidin sitä hyvänä, joskin ylipitkänä rikosleffana. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi tietty katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Los Angelesin rikoskomisario Vincent Hanna tutkii veristä ryöstöä ja muuttuu pakkomielteiseksi tekijöiden nappaamisesta. Ryöstön takana oleva Neil McCauley tiimeineen onkin jo suunnittelemassa uutta, monen miljoonan arvoista keikkaa.

Al Pacino ja Robert De Niro näyttelivät kummatkin Kummisetä osa II:ssa (The Godfather Part II - 1974). Pacino sai roolityöstään parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden ja De Niro voitti parhaan miessivuosan palkinnon. Mutta koska elokuva kertoi tarinaansa kahdella eri aikajanalla, ei Pacinolla ja De Nirolla ollut ainuttakaan yhteistä kohtausta. Kummisedän myötä näyttelijät on jatkuvasti yhdistetty katsojien mielessä toisiinsa, mutta vasta Heat - ajojahdissa, yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin Pacino ja De Niro näyttelivät vihdoin samassa kohtauksessa. Al Pacino nähdään Vincent Hannana, työlleen pakkomielteisesti omistautuvana ylikomisariona, joka ei niele paskaa keneltäkään ja toimii ajoittain hieman kyseenalaisesti. Robert De Niro taas näyttelee Neil McCauleytä, rikollisneroa, jonka johtama tiimi tekee useiden miljoonien arvoisia iskuja ja joka ei myöskään niele paskaa keneltäkään. Vincent ja Neil ovat poliisi ja rosvo, saman kolikon kaksi eri puolta, mutta heistä löytyy hämmentävän paljon samankaltaisuuksia. Näiden kahden välille muodostuukin erittäin kiehtova suhde, jossa he ovat periaatteessa toisiaan vastaan, mutta samalla he eivät voi olla ihailematta ja kunnioittamatta toisiaan. Pacino ja De Niro ovat kummatkin ilmiömäisessä vedossa läpi elokuvan. Pacino istuu täydellisesti toisinaan räjähtävän kytän osaan, kun taas De Niro osoittaa jälleen kerran näyttelevänsä karismaattisesti roistoa, jonka ei haluaisi jäävän kiinni laittomista puuhistaan huolimatta. Kun Pacino ja De Niro vihdoin nähdään samassa kuvassa ikonisessa kahvilakohtauksessa, on homma kaiken odotuksen arvoista.

Elokuvassa nähdään myös Val Kilmer, Tom Sizemore, Danny Trejo ja Kevin Gage Neilin rosvotiimiin kuuluvina Chrisinä, Michaelina, Trejona ja Waingrona, Jon Voight heidän työkeikkansa antavana Natena, Mykelti Williamson, Wes Studi ja Ted Levine Vincentiä auttavina ylikonstaapeli Druckerina, etsivä Casalsina ja etsivä Boskona, Dennis Haysbert rikollista elämää taakseensa jättävänä Danielina, William Fichtner rahanpesijä Roger Van Zantina, sekä Diane Verona Vincentin vaimona Justinena, Natalie Portman hänen tyttärenä Laurenina, Ashley Judd Chrisin vaimona Charlenena ja Amy Brenneman kirjakaupassa työskentelevänä Eadyna. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, etenkin Verona, Portman, Judd ja Brenneman Vincentin, Neilin ja Chrisin elämään kuuluvina naisina, jotka joutuvat ikävään välikäteen, kun tämä kissa-hiiri-leikki äityy huippuunsa.

Kuten alussa kerroin, kymmenen vuotta sitten ensikatselussa pidin Heat - ajojahtia kelpo rikoselokuvana. Nyt vuosikymmen myöhemmin uudelleenkatselussa olin täysin myyty elokuvan edessä. Kyseessä on mestarillinen rikoseepos, joka pitää tiukasti otteessaan läpi liki kolmen tunnin kestonsa ja joka jättää suuren vaikutuksen päätyttyään. Ei ole mikään ihme, että elokuva on toiminut vuosien varrella innoittajana lukuisille ihmisille, niin elokuvantekijöille, pelisuunnittelijoille kuin myös ironista kyllä, myös tosielämän rikollisille. Helmikuussa 1997 tapahtunut North Hollywoodin pankkiryöstö muistutti monella tapaa elokuvaa ja tekijöiden kotoa löytyikin Heat - ajojahdin VHS-kasetti.

Heti ensiminuuteillaan elokuva nappaa katsojan mukaansa, eikä sitten suostu millään päästämään irti. Jo alun ryöstökohtaus on väkevän tiukasti toteutettu ja tehokkaan tiivistunnelmainen, mutta siitä jännitys vasta alkaa tosissaan kasvaa. On äärimmäisen koukuttavaa seurata niin Neilin ryhmää, joka alkaa valmistautua seuraavaan keikkaansa, erittäin riskialttiiseen pankkiryöstöön, samalla kun Vincentin tiimi yrittää päästä rikollisten jäljille ja saada nämä kiinni. Itse pankkiryöstökohtaus ja sitä seuraava tulitaistelu Los Angelesin kaduilla on aivan mieletön ja äärimmäisen jännittävä. Etenkin tässä kohtauksessa katsoja voi huomata jännittävänsä molempien joukkojen puolesta. Toisaalta sitä haluaa nähdä Vincentin saavan roistot nalkkiin, mutta samalla sitä kuitenkin haluaisi nähdä Neilin ja kumppanien livahtavan kuin koirat veräjästä. Jossain muussa leffassa tämä osio voisi olla elokuvan finaali, mutta Michael Mannilta löytyy paukkuja vielä jollain ilveellä tätäkin tiivistunnelmaisempaan viimeiseen tuntiin. Todellisen loppuhuipennuksen aikana katsoja suorastaan pidättää hengitystä jännityksen kourissa.

Heat - ajojahdin hienous ei kuitenkaan johdu vain intensiivisistä ammuskeluista ja takaa-ajoista, vaan elokuva nousee täysin uudelle tasolle ja monien muiden vastaavien rikosleffojen yläpuolelle sen fantastisesti laadittujen ihmissuhteiden ansiosta. Elokuva pureutuu todella ytimekkäästi hahmoihin ja kuinka heidän toimintansa vaikuttaa heidän ympärillä oleviin. Kuinka Vincentin työriippuvuus rikkoo hänen parisuhdettaan ja kuinka rikollisten on vaikea pitää yllä illuusiota tavallisesta elämästä. Ja kuten jo aiemmin sanoin, ytimessä on Vincentin ja Neilin välinen kummallinen suhde toisiinsa. Ilman tätä täydellisesti rakennettua heijastusta hahmojen välillä, ei loppuhuipennuskaan tuntuisi samalla lailla missään. Kaiken päätteeksi tunnetila on lopulta lähinnä haikea.

Elokuvan tie kankaille oli kaikkea muuta kuin helppo, mutta olen erittäin iloinen, että Mann oli sinnikäs aikomuksensa kanssa, eikä luovuttanut siihen, kun NBC-kanava päätti olla rahoittamatta sarjaa alkuperäisen pilottijakson pohjalta. Vuosien varrella Mann oli hionut ja tuunannut Heat - ajojahtia täydellisyyteen asti, eikä lopputuloksessa onnu mikään. Mannin ohjaus on rautaista läpi filmin ja hänen käsikirjoituksensa on sitäkin parempi. Tarinan kuljetus, hahmot ja heidän suhteensa, sekä dialogi ovat ensiluokkaista. Tämän päälle elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan upea. Joistain hieman epätarkoista otoksista huolimatta kameratyöskentely on komeaa, leikkaus tiukkaa vaikka kestoa onkin pari tuntia ja 50 minuuttia, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset äityvät varsin verisiksi. Käytännön tehosteet ovat näyttävät ja äänimaailma väkevästi rakennettu tulitaisteluita ja Elliot Goldenthalin tunnelmallisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Heat, 1995, Warner Bros., New Regency Productions, Forward Pass, Art Linson Productions, Monarchy Enterprises B.V.

Arvostelu: Collateral - väärä aika väärä paikka (Collateral - 2004)

COLLATERAL - VÄÄRÄ AIKA VÄÄRÄ PAIKKA

COLLATERAL

Ohjaus: Michael Mann

Pääosissa: Jamie Foxx, Tom Cruise, Jada Pinkett Smith, Mark Ruffalo, Peter Berg, Bruce McGill, Irma P. Hall, Barry Shabaka Henley, Klea Scott, Emilio Rivera, Javier Bardem ja Jason Statham

Genre: trilleri, toiminta

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 16

Collateral, suomalaiselta lisänimeltään Väärä aika väärä paikka, on Michael Mannin ohjaama toimintatrilleri. Stuart Beattie sai idean elokuvaan jo 17-vuotiaana, ollessaan taksin kyydissä ja pohtiessaan, mitä jos joku taksikuski kyyditsisi tietämättään tappajaa. Beattie esitteli "The Last Domino" -työnimellä kulkeneen ideansa tuottajakaverilleen Julie Richardsonille, joka taas vei idean eteenpäin Frank Darabontin perustamalle Edge City -yhtiölle. Yhtiöllä kiinnostuttiin elokuvasta, mutta kun HBO (jolle Edge City tuotti elokuvia) kieltäytyi projektista, se päätyi DreamWorksille, missä siitä innostuttiin. Alun perin ohjaajaksi oli ehdolla muun muassa Mimi Lederiä ja Fernando Meirellesiä, kunnes pestiin valittiin Michael Mann. Pääosiin taas kaavailtiin ensiksi Russell Crowea ja Adam Sandleria, mutta kumpikin jätti projektin ja lopulta rooleihin palkattiin Tom Cruise ja Jamie Foxx. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2003 ja lopulta Collateral - väärä aika väärä paikka sai maailmanensi-iltansa 2. elokuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva sai myös parhaan miessivuosan ja leikkauksen Oscar-ehdokkuudet, parhaan miessivuosan Golden Globe -ehdokkuuden, sekä parhaan ohjauksen, käsikirjoituksen, miessivuosan, leikkauksen ja äänen BAFTA-ehdokkuudet ja parhaan kuvauksen BAFTA-palkinnon. Itse näin Collateralin jo hyvin nuorena ja pidin siitä paljon. Olen katsonut sen kerran tai pari uudestaan ja nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla myös arvostella sen.

Taksikuski Max saa eräänä yönä kyytiinsä Vincentin, joka tarjoaa hänelle mojovaa rahasummaa sitä vastaan, että Max kyyditsee ainoastaan Vincentiä läpi yön, kun tämä hoitaa bisneksiään. Kun Maxille selviää, että Vincentin bisnekset liittyvät ihmisten murhaamiseen, alkaa kyyti, josta vaikuttaisi olevan mahdotonta päästä pois.

Jamie Foxx nähdään Maxina, joka on työskennellyt taksikuskina yli vuosikymmenen, samalla haaveillen omasta limusiiniyhtiöstään. Tom Cruise taas näyttelee Vincentiä, palkkatappajaa, joka eräänä yönä sattuu hyppäämään juuri Maxin kyytiin, hoitaessaan tappokeikkaa Los Angelesissa. Pian käy selväksi, että Max on panttivanki omassa taksissaan, Vincentin uhkaillessa ja kiristäessä häntä toimimaan hänen henkilökohtaisena kuljettajanaan läpi yön. Asetelma on trillerille mitä erinomaisin ja nämä kaksi hahmoa ovat niin vakuuttavasti kirjoitettuja kuin myös näyteltyjä. Foxx tekee yhden uransa parhaista töistä Maxina, joka ryhtyy vähitellen keräämään rohkeuttaan elämänsä hurjimman kyydin aikana. Foxx sai suorituksellaan jopa parhaan miessivuosan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -ehdokkuudet ja vaikka hän hävisikin niistä jokaisen, ei tuo tainnut painaa miehen mieltä, sillä samoissa gaaloissa hän onnistui nappaamaan parhaan miespääosan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot työstään Ray-elokuvassa (2004). Cruise taas tekee yhden oman elokuvauransa poikkeuksellisimmista rooleista. Pääasiassa sankaritonttia hoitava Cruise on yllättävänkin toimiva valinta pahiksen osaan. Collateral taitaakin olla ainoa elokuva, jossa Cruisen jahdatessa hahmoja ase kourassaan, katsoja ei kannusta häntä onnistumaan, vaan hänen kohteitaan selviytymään.

     Elokuvassa nähdään myös Mark Ruffalo ja Peter Berg etsivinä Fanningina ja Weidnerinä, Jada Pinkett Smith asianajaja Anniena, Bruce McGill FBI-agentti Pedrosana, Irma P. Hall Maxin äitinä, Javier Bardem rikollispomo Felixinä, sekä Jason Statham pienessä roolissa heti elokuvan alussa miehenä, joka antaa Vincentille hänen työnkuvansa sisältävän laukun. Statham on myöhemmin haastatteluissa todennut kyseessä olevan Frank Martin, hänen roolihahmonsa Transporter-elokuvissa (2002-2015). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mainiosti rooleistaan, etenkin Ruffalo ja Pinkett Smith.

Collateral - väärä aika väärä paikka sen kuin paranee iän ja uudelleenkatselujen myötä. Heat - ajojahdin (Heat - 1995) ohjaajana parhaiten tunnettu Michael Mann osoittaa lahjakkuutensa toimintatrillerien saralla tässäkin ja tarjoaa jännittävän ja vangitsevan parituntisen, jonka parissa ei aika käy pitkäksi. Elokuva nappaa heti mukaansa Los Angelesin yöelämään ja Maxin taksin kyytiin, ja kun Vincent hyppää sekaan, sekä paljastaa todelliset kyntensä, alkaa aivan mahtava ajomatka. Kuten tulikin jo sanottua, leffan premissi on loistava ja siitä on saatu kypsyteltyä sitäkin parempi lopputulos. Elokuva kasvattelee jännitystään erinomaisesti läpi kestonsa, muuttuen finaaliaan kohti jopa piinaavan tiivistunnelmaiseksi. Sekaan mahtuu useita väkeviä kohtauksia, oli kyse sitten pääkaksikon välisen jännitteen kulkemisesta vuoristoratamaisesti tai räiskyvistä toimintakohtauksista, Vincentin päästessä kunnolla irti. Nämä väkivallan purkaukset vain saavat katsojan jännittämään enemmän Maxin selviytymisen puolesta.

Elokuva on jo pintapuoleisesti todella onnistunut juonta, ohjausta, näyttelijöitä ja tunnelmaa myöten, mutta se nousee vielä korkeammalle tasolle hiljalleen avautuvien syvempien puoltensa ansiosta. Maxin ja Vincentin kohtaaminen ei jää pelkäksi intensiiviseksi jännitysnäytelmäksi, vaan yhteinen matka avaa kummastakin asioita niin katsojille kuin myös toisilleen ja jopa itselleen. Ampumiset, takaa-ajot ja sen sellaiset ovat kyllä koukuttavaa katseltavaa, mutta elokuvan parasta antia ovat näiden kahden erilaisen miehen keskustelut taksimatkan aikana. Meno käy jopa ajoittain todella filosofiseksi, kun Max ja Vincent pohtivat palkkatappajan työtä, kilpailevien roistojen tappamisen moraalisia puolia, sekä jopa yksittäisten ihmisten merkityksestä ja merkityksettömyydestä järjettömän valtavassa universumissa. Näihin kahteen hahmoon kiintyy hyvin eri tavoin ja kun heidän matkansa viedään vihdoin päätökseensä, on tunne lopputekstien aikana monimutkikas ja haikea.

Michael Mann rakentaa ilmapiiriä fantastisesti, pitäen tiukasti katsojastaan kiinni läpi elokuvan. Ja kun Mann on ohjaksissa, voi myös olla varma, että leffa näyttääkin hyvältä. Collateral - väärä aika väärä paikka on todella tyylikkäästi kuvattu ja yöllinen Los Angeles näyttää kertakaikkiaan upealta. Leikkaus on taidokasta ja lavasteet ja puvut oivalliset. Äänimaailma on hyvin rakennettu tehosteita ja James Newton Howardin tunnelmallisesti maalailevia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Collateral, 2004, Paramount Pictures, Dreamworks Pictures, Edge City, Parkes/MacDonald Image Nation

Arvostelu: Ferrari (2023)

FERRARI

Ohjaus: Michael Mann

Pääosissa: Adam Driver, Penélope Cruz, Shailene Woodley, Gabriel Leone, Patrick Dempsey, Jack O'Connell, Sarah Gadon, Giuseppe Festinese, Domenico Fortunato, Jonathan Burteux, Marino Franchitti ja Tommaso Basili

Genre: draama, urheilu

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 16

Ferrari perustuu Brock Yatesin kirjaan Enzo Ferrari: The Man, the Cars, the Races, the Machine vuodelta 1991, joka puolestaan pohjautuu Ferrari-autotehtaan perustaja Enzo Ferrarin elämään. Jo 2000-luvun alussa Michael Mann kiinnostui tekemään miehestä elokuvan ja työstikin käsikirjoitusta yhdessä Troy Kennedy Martinin kanssa, joka tosin kuoli syöpään vuonna 2009. Vuonna 2015 Paramount Pictures hyppäsi mukaan elokuvan tekoon ja Christian Bale pestattiin päärooliin. Bale kuitenkin jätti projektin jo muutama kuukausi myöhemmin ja teki lopulta hieman aihetta risteävän elokuvan Le Mans 66 - täydellä teholla (Ford v Ferrari - 2019), jolloin hänet korvattiin Hugh Jackmanilla. Paramount jätti leffan myös ja STX Entertainment nappasi sen itselleen. Kun tuotanto viivästyi kerta toisensa perään, Jackmankin lopulta hylkäsi projektin ja pestin sai lopulta Adam Driver. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja Ferrari sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2023. Elokuva ei kuitenkaan saanut Suomessa teatterilevitystä, vaan se on saapunut katseltavaksi Amazon Prime Video -suoratoistopalvelun kautta. Itse kiinnostuin, kun kuulin pari vuotta sitten Michael Mannin tekevän elokuvaa Ferrarista. Harmittelin, kun Ferrari ei saapunut Suomen teattereihin ja kun huomasin sen ilmestyneen Prime Videon valikoimaan, katsoin sen aika lailla heti.

Vuonna 1957 italialainen autotehtailija Enzo Ferrari kamppailee niin perhe- kuin talousongelmien keskellä, samalla kun hän valmistelee tiimiään osallistumaan kilpa-ajajien kestokykyä testaavaan Mille Miglia -kisaan.

Elokuvan pääroolissa nähdään Adam Driver, jota osuvasta nimestään huolimatta ei kuitenkaan nähdä ratin takana alun lyhyttä mustavalkoista pätkää lukuun ottamatta. Driver näyttelee itse Enzo Ferraria, Ferrari-autotehtaan perustajaa ja omistajaa, jolla elokuvan alkaessa ei pyyhi enää kovin lujaa. Sen lisäksi, että Ferrari on valtavien talousongelmien keskellä, mies suree poikansa Dinon kuolemaa, mikä tapahtui vuotta aiemmin. Hän on ollut jo kauan erkaantunut vaimostaan Laurasta (Penélope Cruz) ja hänelle on vuosia sitten kehkeytynyt salasuhde Lina Lardin (Shailene Woodley) kanssa, jonka kautta rakastavaiset ovat saaneet salatun lapsen, Pieron (Giuseppe Festinese). Driver tulkitsee oivallisesti hankalassa elämäntilassa eteenpäin puskevaa bisnesmiestä, joskin hänen italialaisaksenttinsa jättää toivomisen varaa. Ferrarista elokuva ei maalaile erityisen positiivista kuvaa, vaan mies esitetään jopa aika epämiellyttävänä tyyppinä. Woodley on lähinnä kelvollinen Ferrarin salarakkaana, kun taas Cruz tarjoaa leffan parhaan näyttelijäsuorituksen tympeänä, sanavalmiina ja miehensä toimintaan kyllästyneenä vaimona.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Gabriel Leone, Jack O'Connell ja Patrick Dempsey Ferrarin kilpa-ajajina Alfonso de Portagona, Peter Collinsina ja Piero Taruffina, sekä Domenico Fortunato Ferrarin isoimpana kilpailijana, Maseratin omistavana Adolfo Orsina. Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa ihan pätevästi, joskin kuskit jäävät hahmoina turhan pintaraapaisuiksi, jolloin tietyt tapahtumat eivät herätä katsojassa niin voimakkaita tunteita kuin voisi toivoa.

Ferrari-elokuva jättää valitettavasti muutenkin paljon toivomisen varaa. Se on hyvä leffa, jossa olisi kuitenkin ainesta huomattavasti parempaan ja lukuun ottamatta erästä tehokkaan shokeeraavaa kohtausta, se jättää tunnepuolella todella kylmäksi. Vähän päälle kahden tunninkin kestossa elokuva tuntuu pelkältä pintaraapaisulta, jossa on käynnissä useita juonikuvioita, joihin ei kuitenkaan yhteenkään panosteta täysillä. Ottaen huomioon, että Michael Mann on työstänyt elokuvaa jo kahden vuosikymmenen ajan, on hämmentävää, kuinka sinne suuntaan vasemmalla kädellä hutaistulta lopputulos ajoittain tuntuu. Muun muassa Viimeisen mohikaanin (The Last of the Mohicans - 1991), Heat - ajojahdin (Heat - 1995) ja Collateral - väärän ajan väärän paikan (Collateral - 2004) ohjaajalta odottaisi huomattavasti säväyttävämpää ja koukuttavampaa menoa.

Jos katsojana odottaa bensiininkatkuista ja nopeatempoista autourheiluelokuvaa, kannattaa kääntyä alussa mainitun Le Mans 66 - täydellä teholla -elokuvan puoleen, johon Ferrarin alkuperäiseksi tähdeksi kaavailtu Christian Bale tosiaan loikkasi. Ferrari on enemmän elokuva miehestä näiden tunnettujen autojen takana. Tai oikeastaan vain pieni palanen hänen elämästään. 1957 oli aikamoinen vuosi Enzo Ferrarille, mutta pelkästään siihen keskittyminen tekee osittain hallaa elokuvalle. Oli kyse sitten käsikirjoituksesta (josta kunnia lopputeksteissä on annettu yksin viisitoista vuotta sitten menehtyneelle Troy Kennedy Martinille), leikkauksesta tai Mannin tietoisesta valinnasta, eheän elokuvan sijaan Ferrari tuntuu lopulta parilta jaksolta Ferrarista kertovasta minisarjasta. Seasta löytyy useita hyviä kohtauksia ja huipennuksena toimiva tuhannen mailin Mille Miglia -kisa pitää kelvollisesti otteessaan. Kokonaisuutena filmi jää kuitenkin yhdeksi Mannin uran tasapaksuimmista ja unohdettavimmista.

Teknisiltä ansioiltaan Ferrari on kuitenkin pääasiassa pätevästi tehty. Se on hyvin kuvattu ja etenkin Mille Miglia -kaahailusta löytyy komeaa kameratyöskentelyä. Erikoistehosteet näyttävät tosin kömpelöiltä, oli kyse sitten selvistä ihmisnukeista tai viimeistelemättömistä digiefekteistä, jotka saavat esimerkiksi alkupäässä traagiseksi tarkoitetun kolarin näyttämään lähinnä koomiselta. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit tekevät hyvää työtä ajankuvan kanssa, sekä muokatessaan Adam Driverista enemmän esikuvansa näköistä. Äänitys on ajoittain heikkoa ja muutamissa kohtauksissa voi kuulla vaatteiden hankaavan mikrofonia vasten. Muu äänimaailma kuitenkin toimii Daniel Pembertonin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ferrari, 2023, STX Entertainment, Forward Pass, Ketchup Entertainment, Storyteller Productions, Iervolino & Lady Bacardi Entertainment, Esme Grace Media/COIL, Red Sea Film Fund

Arvostelu: Viimeinen mohikaani (The Last of the Mohicans - 1992)

VIIMEINEN MOHIKAANI

THE LAST OF THE MOHICANS

Ohjaus: Michael Mann
Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Madeleine Stowe, Russell Means, Eric Schweig, Jodhi May, Wes Studi, Steven Waddington, Maurice Roëves, Patrice Chéreau, Terry Kinney, Tracey Ellis, Dennis Banks, Pete Postlethwaite ja Jared Harris
Genre: draama, toiminta
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia - Director's Cut: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

The Last of the Mohicans, eli suomalaisittain Viimeinen mohikaani perustuu James Fenimore Cooperin samannimiseen kirjaan vuodelta 1826, sekä sen pohjalta tehtyyn aiempaan elokuvasovitukseen Viimeinen mohikaani (The Last of the Mohicans - 1936). Vanha elokuvaversio oli yksi ohjaaja Michael Mannin suosikkielokuvista lapsena ja hän pohti pidemmän aikaa tehdä siitä oman versionsa. Lopulta hän pääsikin työstämään sitä ja kuvaukset käynnistyivät kesällä 1991. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo alkukesästä 1992, mutta kun filmin ensimmäisistä leikkausversioista tuli noin kolmetuntisia, studio pakotti Mannia tiivistämään elokuvan kahteen tuntiin. Vastahakoisasti Mann suostui ja lopulta Viimeinen mohikaani sai maailmanensi-iltansa 26. elokuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli iso menestys, joka voitti kriitikotkin puolelleen, kuten myös parhaan äänityksen Oscar-palkinnon. Itse näin elokuvan joskus yli kymmenen vuotta sitten huomattavasti nuorempana, mutta silloin filmi ei tehnyt kummoista vaikutusta. Olen pohtinut elokuvan uudelleenkatselua jo pitkään ja kun huomasin Viimeisen mohikaanin täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa sen toistamiseen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1757 Ison-Britannian ja Ranskan sodan aikana Pohjois-Amerikassa mohikaaniheimon jäsenet Haukansilmä, Uncas ja Chingachgook päätyvät suojelemaan brittiläisen everstin tyttäriä, joita Ranskan armeija jahtaa mohawk-alkuperäiskansalaisen Maguan avulla.

Daniel Day-Lewis nähdään elokuvan pääroolissa Nathaniel Poena, eli Haukansilmänä, jonka mohikaani Chingachgook (Russell Means) on adoptoinut heimoonsa. Haukansilmänä Poe on opetellut alkuperäiskansan tavoille ja tietty siis metodinäyttelijänä tunnettu Day-Lewis päätti viettää useat viikot ennen kuvauksia eläen metsässä, kalastaen ja metsästäen ruokansa, päästäkseen paremmin käsiksi hahmonsa mielenmaisemaan. Ja tuttuun tapaansa Day-Lewisin suuri panostus johtaa kaikki kehut ansaitsevaan roolisuoritukseen. Hän on todella karismaattinen ja tekee voimakasta työtä kaiken aikaa ollessaan kameran edessä. Myös Means tekee oivaa työtä, kuten myös Eric Schweig, joka näyttelee Chingachgookin poikaa, Poen velipuolena toimivaa Uncasia.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Madeleine Stowe ja Jodhi May siskoksina Corana ja Alicena, joita Poe ryhtyy suojelemaan, sekä Maurice Roëves heidän eversti-isänään, Steven Waddington suojeluhommissa auttavana majuri Duncan Heywardina, Patrice Chéreau ranskalaiskenraali Montcalmina, sekä Wes Studi mohawk Maguana, joka auttaa Ranskan armeijaa, mutta jolla on myös omat motiivinsa pelissä. Sivuhahmoista juurikin Magua on mielenkiintoisin. Studi sopii erinomaisesti antagonistin osaan, mutta samalla katsoja voi ymmärtää hänen puolensa tarinasta ja miksi hän tekee niin kuin tekee. Kaikin puolin näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan.

Viimeinen mohikaani nousi nopeasti niihin elokuviin, jotka kolahtivat vanhemmalla iällä huomattavasti kovempaa kuin lapsena. Filmissä on jotain todella vahvaa, jota on vaikea kuvailla. Mahdollisista historiallisista epätarkkuuksista viis, elokuva tuntuu oikeasti kuljettavan katsojansa aikamatkalle 1750-luvulle, kun Iso-Britannia ja Ranska taistelivat Pohjois-Amerikan herruudesta. Samalla leffa näyttää, kuinka Amerikan alkuperäiskansat joutuivat taistelun keskellä tyytymään osaansa häviäjinä. Onkin mielenkiintoista seurata tarinaa kahden kansan vinkkelistä katsottuna ja kuinka he päätyvät mukaan sodan keskelle ja millaiset motiivit ajavat heitä eteenpäin toisten ihmisten taistelussa. Filmi vangitsee taidokkaasti mukaansa ja pitää kiinni katsojasta vaikuttavaan loppuunsa asti. 

Elokuvan tunnelma on läpikotaisin taidokkaasti luotu. Hengessä on jotain mystistä, mikä sopii erittäin hyvin näiden alkuperäiskansojen tarinaan. Seasta löytyy myös hyvää seikkailun tunnetta, joka sisältää niin jännitettä kuin tietysti myös romantiikkaa. Viimeisen mohikaanin keskellä onkin rakkaustarina, joka ei koskaan äidy siirappiseksi mössöksi, vaan se on juuri oikealla tavalla herkkä ja vahva - omasta mielestäni vahvempi kuin hieman vastaavanlainen romanssi Kevin Costnerin Tanssii susien kanssa -elokuvassa (Dances with Wolves - 1990). Toimintaakin on luvassa ja mukana on niin suuria ja näyttäviä sotakohtauksia kuin myös pienimuotoisempia (mutta tunnepuoleltaan voimakkaampia) käsirysyjä. Sotakohtauksissa vain hieman huvittaa, kuinka 1700-luvulla näiden kuninkaan armeijan sotilaiden käytös on taistelun tiimellyksessä mukamas erittäin arvokasta ja puista. Nopeat alkuperäiskansalaiset ehtivät juosta metrikaupalla sotilaiden luokse ja survaista kirveensä parinkin naamaan, ennen kuin nämä oikeasti ryhtyvät tekemään asialle mitään. Kivääritaistelussa suojaan ei mennä, vaan keskellä avointa maastoa tykitetään toisiaan siinä toivossa, että toisen puolen väki ehtii kuolla ennen omia kavereita.

Vanha Viimeinen mohikaani -elokuva on tosiaan tärkeä teos ohjaaja Michael Mannille, ja kunnioitus ja tietty henkilökohtainen side klassikkoa kohtaan huokuu Mannin filmistä. Mannin ohjaus on taidokasta ja hän rakentaa niin tarinaa kuin tunnelmaa osaavin käsin. Myös hänen käsikirjoituksensa yhdessä Christopher Crowen kanssa on mainio. Elokuva on näyttävästi kuvattu ja mukana on paljon upeita maisemakuvia, kuten myös hienoja kuvia taisteluista, jotka ovat hurjan näköisiä suurten lavasteidensa kanssa, jotka räjähtelevät tykkitulen voimasta. Asut ja maskeerauksetkin ovat erinomaiset. Kuitenkin kenties kaikkein parasta koko elokuvassa on sen musiikki. Säveltäjä Trevor Jones on työstänyt todella mahtipontisia melodioita, jotka nostavat teoksen vielä korkeammalle tasolle ja todella luovat sitä voimaa, mistä olen puhunut. Heikompien musiikkien kanssa Viimeinen mohikaani ei luultavasti toimisi näin hyvin ja Jonesin upea työ on äärimmäisen tärkeässä osassa. Ne maalailevat sellaisia skaaloja, että kaikki filmin tunteet kumpuavat melodioiden herkistä, suurista ja reippaista rytmeistä. Elokuva voitti Oscar-palkinnon parhaasta äänityksestä ja vaikka se tontti on hyvin hoidettu, on käsittämätöntä, etteivät muut tekniset puolet, erityisesti Jonesin musiikki, olleet edes ehdolla.

Viimeisestä mohikaanista on olemassa teattereissa julkaistun version lisäksi myös pidempi ohjaajan versio. Mann oli tosiaan alun perin työstämässä liki kolmetuntista teosta filmistä, mutta studion päätöksestä hän joutui tiivistämään sitä reippaalla kädellä. Ohjaajan versio ei kuitenkaan ole kuin muutaman minuutin teatteriversiota pidempi. Se sisältää lähinnä pienesti pidempiä kohtauksia, repliikkejä joita ei ole teatteriversiossa, sekä vaihtoehtoisia otoksia eri kuvista. Vaikka leffa toimii hyvin jo näin, olisi mielenkiintoista nähdä, millainen Mannin alkuperäinen visio olisi ollut.

Yhteenveto: Viimeinen mohikaani on hieno ja vaikuttava teos, joka pitää tiukasti mukanaan läpi kestonsa. Elokuvan tunnelma on erinomaisesti rakennettu ja siitä löytyy jotain todella mystistä ja voimakasta. Katsojalle herää tunne siitä, että on todistamassa jotain elämää suurempaa, mitä on vaikea saavuttaa. Ohjaaja Michael Mann suoriutuukin ihailtavasti roolistaan, tuoden jokaiseen hetkeen voimaa. Sotakohtaukset ovat näyttäviä, mutta vielä iskevämpiä ovat pienemmät ja henkilökohtaisemmat kamppailut. Seikkailun tunne on hyvin läsnä ja mukaan tuotu romantiikka ei ole mitenkään siirappista, vaan onnistuneen herkkää. Näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa lahjakkaasti - etenkin aina mahtava Daniel Day-Lewis. Sivurooleista parasta työtä tekee Wes Studi, jonka Magua-hahmo on myös varsin mielenkiintoinen. Teknisiltä ansioiltaankin filmi on häikäisevä. Kuvaus on kaunista, puitteet komeat ja Trevor Jonesin säveltämät musiikit fantastiset. Jos Viimeinen mohikaani on jäänyt näkemättä, on 30-vuotisjuhla mitä parhain syy vihdoin sivistää sillä itseään. Vuosijuhla on myös oiva syy katsoa elokuva pitkästä aikaa uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Last of the Mohicans, 1992, Twentieth Century Fox, Morgan Greek Entertainment