Arvostelu: 28 vuotta myöhemmin (28 Years Later - 2025)

28 VUOTTA MYÖHEMMIN

28 YEARS LATER

Ohjaus: Danny Boyle

Pääosissa: Alfie Williams, Aaron Taylor-Johnson, Jodie Comer, Ralph Fiennes, Edvin Ryding, Chi Lewis-Parry, Christopher Fulford, Amy Cameron, Rocco Haynes ja Jack O'Connell

Genre: kauhu, draama

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Danny Boylen ohjaama, Alex Garlandin käsikirjoittama ja Cillian Murphyn tähdittämä kauhuelokuva 28 päivää myöhemmin (28 Days Later - 2002) oli kriitikoiden kehuma hitti, joten jatkoa oli luvassa. Jatko-osa 28 viikkoa myöhemmin (28 Weeks Later - 2007) sai myös positiivista palautetta ja menestyi hyvin, joten kolmannen elokuvan suunnittelu käynnistyi heti. Kuitenkin kun elokuvasarjan oikeuksista syntyi kiistaa, työnimellä "28 kuukautta myöhemmin" kulkenut kolmas leffa joutui tuotantohelvettiin. Vuonna 2022 Boyle ja Garland paljastivat, että sopimustekniset asiat oli vihdoin saatu setvittyä ja kolmas elokuva olisi vihdoin oikeasti tulossa. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja nyt, vihdoin ja viimein 28 vuotta myöhemmin on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen jo vuosia tuuminut, että noinkohan kolmatta leffaa on ikinä tulossa ja vasta siinä kohtaa, kun kuvausten ilmoitettiin alkaneen, uskoin että elokuva on oikeasti realisoitumassa. Ollessani Norjassa lomareissulla, sade pääsi yllättämään kesken turisteilun ja sateensuojaa etsiessäni, huomasin ilokseni, että 28 vuotta myöhemmin oli nähtävissä jo ennen Suomea ja kävin katsomassa elokuvan.

On kulunut 28 vuotta siitä, kun raivoviirus levisi ympäri Isoa-Britanniaa, mikä on eristetty muusta maailmasta karanteenialueena. Turvasaarella asunut nuori Spike lähtee ensi kertaa kokemaan maan kauhut.

28 vuotta myöhemmin -elokuvan keskiössä on brittiperhe, joka on asunut läpi raivoepidemian saarella, mihin pääsee vain laskuveden myötä esiin paljastuvaa polkua pitkin. Perheeseen kuuluvat Aaron Taylor-Johnsonin näyttelemä Jamie-isä, joka on jo kokenut metsästäjä, eikä juuri hätkähdä enää tartunnan saaneen raivotautisen nähdessään, Jodie Comerin esittämä Isla-äiti, joka on sairastunut johonkin, mikä on tehnyt hänestä sekavan, sekä heidän 12-vuotias poikansa Spike, jona nähdään ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Alfie Williams, joka on aiemmin nähty yhdessä jaksossa HBO Maxin His Dark Materials -sarjassa (2019-2022). Taylor-Johnson ja Comer ovat tuttuun tapaansa mainiot rooleissaan, tulkiten hahmojaan vakuuttavasti ja moniulotteisesti. Elokuvan todellinen vakuuttaja on kuitenkin nuori Williams, joka esittää hahmonsa kehityskaaren pelokkaasta pojasta urheaksi miehenaluksi todella hyvin. Toivon, että Williamsille irtoaa tulevaisuudessakin mahdollisuuksia elokuva-alalla.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Edvin Ryding ruotsalaissotilaana, joka epäonnekseen rantautuu Isoon-Britanniaan, hänen joukkueensa vahdittua karanteenialueen vesistöjä, Christopher Fulford Samina, josta on muodostunut Spikelle isoisämäinen hahmo, sekä Ralph Fiennes omiin oloihinsa vetäytyneenä tohtori Ian Kelsonina. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa oivallisesti. Parhaan suorituksen tarjoaa vähemmän yllättäen Fiennes tohtorina, joka on keksinyt omanlaisensa tavan elää harmoniassa tartunnan saaneiden ympäröimänä.

28 vuotta myöhemmin osoittautui erittäin hyväksi kauhudraamaksi ja se oli mielestäni pitkän odotuksen arvoinen jatko-osa, sekä parannus 28 viikkoa myöhemmin -leffaan verrattuna. Nyt kun elokuvasarja on jälleen sen käynnistäneiden ohjaaja Danny Boylen ja käsikirjoittaja Alex Garlandin käsissä, on meno muutakin kuin tyypillistä zombirähinää ja kaksikko onkin onnistunut laatimaan mainion moniulotteisen kertomuksen tässä epidemian villitsemässä maailmassa. Tai no, maassa, sillä kuten elokuvassakin muistutetaan, Ison-Britannian ulkopuolella muu maailma jatkaa eloaan ihan normaalisti.

Ennen kaikkea kyseessä on nuoren Spiken kasvukertomus, joka käynnistyy, kun tämän isä ottaa pojan ensi kertaa mukaansa metsästysretkelle. Ilmapiiri on heti kättelyssä tehokkaan epämiellyttävä ja karmiva. Kohtaamiset raivotautisten kanssa ovat jännittäviä, pahimmillaan suorastaan intensiivisiä. Spiken matkan edetessä 28 vuotta myöhemmin saa kuitenkin myös muita puolia kuin pelkkää kauhua. Mukana on hämmentävän herkkiä, jopa kauniita hetkiä, jotka rikastuttavat elokuvaa. Moni katsoja voi olla yllättynyt, pyyhkiessään kyyneliä poskiltaan "zombielokuvan" aikana. Valitettavasti elokuvasta löytyy kuitenkin myös negatiivista sanottavaa ja se liittyy leffan lopetukseen. 28 vuotta myöhemmin on vasta uuden trilogian avausosa ja tarina jätetään kesken. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että se, millaiseen kohtaukseen Boyle ja Garland ovat päättäneet tämän leffan lopettaa, on aikamoinen tyylirikko, aiheuttaa outoja ja epäuskoisia naurunpuuskia yleisössä, sekä saa miettimään, että mitä helvettiä kaksikko oikein ajatteli? 28 vuotta myöhemmin on muuten erittäin hyvä elokuva, mutta sen viimeiset minuutit eivät saaneet minua odottamaan jo alkuvuodesta 2026 ilmestyvää jatko-osaa, 28 Years Later: The Bone Templeä oikeastaan yhtään.

Teknisiltä ansioiltaan 28 vuotta myöhemmin on pääasiassa oivallinen. Boyle halusi kuvata elokuvan iPhone-puhelimilla varsinaisten elokuvakameroiden sijaan ja vaikka kyseisen kännykän laatu onkin pieneltä ruudulta vaikuttava, isolta kankaalta katsottuna kuva jää paikoin rakeiseksi ja suttuiseksi. Tämä ei kuitenkaan ole huono juttu, vaan visuaalinen ilme tuo mieleen rakeisen ja suttuisen alkuperäiselokuvan. Kuvauksessa en kuitenkaan tykännyt kikkailusta, missä näyttelijän ympärille on rakennettu kuvausteline täynnä iPhoneja, jotka kuvaavat samanaikaisesti. Kikassa kuva siirtyy telineen puolelta toiselle silmänräpäyksessä. Kikka voisi olla ihan veikeä, jos toteutus olisi sulavampi ja sitä käytettäisiin monipuoleisemmin kuin vain silloin, kun jotakuta ammutaan jousipyssyllä. Lavasteet, asut ja raivotautisten maskeeraukset ovat hienot ja äänimaailma on pätevästi rakennettu Young Fathersin ajoittain aavemaisia, toisinaan taas nättejä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

28 Years Later, 2025, TSG Entertainment, DNA Films, British Film Institute (BFI), Danny Boyle, Decibel Films, Québec Production Services Tax Credit

Arvostelu: Sinners (2025)

SINNERS

Ohjaus: Ryan Coogler

Pääosissa: Michael B. Jordan, Miles Caton, Wunmi Mosaku, Hailee Steinfeld, Jack O'Connell, Delroy Lindo, Omar Benson Miller, Li Jun Li, Yao, Lola Kirke, Peter Dreimanis ja Buddy Guy

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 16

Sinners on Michael B. Jordanin tähdittämä kauhuelokuva. Alkuvuodesta 2024 ohjaaja-käsikirjoittaja Ryan Coogler ilmoitti yhdistävänsä jälleen kerran voimat Jordanin kanssa uutta elokuvaa varten ja sai Sonyn, Universalin ja Warner Brosin kilpailemaan elokuvan oikeuksista. Lopulta Warner Bros. voitti ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa. Nyt Sinners on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffan näkemistä innolla. Olen pitänyt Cooglerin ja Jordanin aiemmista yhteistyöleffoista Creed: The Legacy of Rocky (2015) ja Black Panther (2018) ja halusinkin nähdä, mitä he saisivat aikaiseksi kauhugenren kanssa. Minulta kesti kuitenkin erinäisistä syistä lähes viikko, ennen kuin pääsin vihdoin katsomaan Sinnersin.

Vuonna 1932 identtiset Mooren veljekset palaavat lapsuutensa kotiseuduille Mississippi Deltaan ja perustavat juhlatilan tummaihoisille. Yön juhlinta saa kuitenkin ikävän käänteen, kun paikalle saapuu verenhimoisia vampyyrejä.

Ryan Cooglerin kaikissa elokuvissa esiintynyt Michael B. Jordan nähdään Sinnersissä jopa tuplaroolissa, sillä hän näyttelee Mooren identtisiä veljeksiä Elijahia ja Eliasta, jotka tunnetaan paremmin nimillä Smoke ja Stack. Veljekset lähtivät nuorina kotikaupungistaan Mississippi Deltasta ja päätyivät armeijan kautta lopulta Chicagoon rikollisiin puuhiin. He päättivät kuitenkin lopulta jättää nämä hommat taakseen ja palata vanhoille kulmille, avatakseen juhlapaikan tummaihoisille. Jordan esittelee lahjojaan ja hoitaa tonttinsa kumpanakin veljeksenä vakuuttavasti. Näyttelytyö ei taatusti ollut helppo homma, sillä hänen täytyi esittää ensin toista veljeä kuvassa ja kuvata otto sitten uudestaan toisena veljenä, ajoittaen repliikit vuoropuhelussa täydellisesti. Smoke ja Stack ovat hämärätaustoistaan huolimatta heti tykättävät tyypit, joiden matkaa ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena.

     Elokuvassa nähdään myös Wunmi Mosaku Smoken rakkaana Anniena, Hailee Steinfeld Stackin entisenä heilana Maryna, Miles Caton kitaraa soittelevana ja laulavana Sammiena, jota muut kutsuvat Saarnapojaksi hänen pastori-isänsä takia, Jayme Lawson Sammien ihastuksenkohteena Pearlinena, Delroy Lindo iäkkäänä muusikko Delta Sliminä, Li Jun Li ja Yao Chow'n kauppiaspariskuntana Gracena ja Bo'na, Omar Benson Miller uudessa kapakassa portsariksi pestattuna Cornbreadina, sekä Jack O'Connell vampyyrinä, joka haluaa laajentaa joukkoaan ja iskee veljesten juhlapaikan avajaisyöhön. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, etenkin Mosaku vampyyreistä tietävänä Anniena ja Lindo elokuvan koomisena kevennyksenä. Esikoisroolinsa tekevä nuori Caton pääsee myös vakuuttamaan laulajan ja muusikon taidoillaan.

Sinners on kerännyt jo ennen ilmestymistään kehuja sieltä täältä kriitikoista katsojiin ja Hollywoodin kermasta omiin työkavereihini ja nyt minä liityn näihin kehujiin. Kyseessä on aivan mahtava kauhuelokuva ja ohjaajansa paras työ. Ryan Coogler on tehnyt vampyyrileffan, joka ei rakennu halpojen säikyttelyjen varaan, jolla on ihan oikeasti jotain sanottavaa ja joka tekee vaikutuksen aika lailla kaikilla osa-alueillaan. Sinners ei ole mitään halpaa, helppojen rahojen perässä tehtyä monsterimättöä, vaan pitkästä aikaa sitä ihan aitoa ja oikeaa cinemaa. Tämän ja vuodenvaihteessa ilmestyneen Nosferatun (2024) myötä on turvallista sanoa, että niiden blingbling-teinivampyyrien aikakausi on vihdoin onneksi ohi ja pimeässä kiilusilmin vaanivat hirviöt ovat palanneet!

Elokuva käyttää aikansa esitelläkseen tätä paikkaa ja sen hahmoja, jolloin kun se kuuluisa paska osuu tuulettimeen ja riemukkaiksi juhliksi tarkoitettu yö muuttuu taisteluksi selviytymisestä, näiden tyyppien kohtaloista ihan oikeasti välittää ja heidän puolesta jännittää. Osalle katsojista elokuvan ensimmäinen puolituntinen voi olla pitkäveteinen, mutta minut elokuva imaisi heti täysillä mukaansa ja melkein ehdin jo unohtaa, mitä onkaan luvassa. Kun vampyyrit sitten vihdoin saapuvat kuvioihin, on loppuleffa erittäin tiivistunnelmainen ja usein aidosti karmiva. Parasta on, että leffa ei etene niitä arvattavimpia latuja, eikä hahmojen kohtaloita osaa sanoa etukäteen.

Cooglerin innoittajana on selvästi toiminut elokuva Hämärästä aamunkoittoon (From Dusk Till Dawn - 1996), sillä kuten tuo elokuva, myös Sinners pääsee yllättämään vampyyripuolellaan, jos sitä ei etukäteen tiedä. Coogler vie tämän lainailun kuitenkin uudelle tasolle, sillä elokuva ei ole vain veristä kauhuviihdettä (ei kuitenkaan hätää; kun nämä vampyyrit pääsevät vauhtiin, tekoverta kyllä läträtään). Sinners kommentoi muun muassa tummaihoisten elämää tuohon aikaan. Vaikka mustat olivat periaatteessa vapaita, eivät he sitä kuitenkaan ihan oikeasti olleet. Rasismi rehottaa kaikkialla ja kohtauksissa valkoisten kanssa on täysin oma jännitteensä. Vampyyrit tuovatkin oman kiehtovan pohdintansa, sillä he yrittävät taivutella juhlijoita joukkoonsa vetoamalla siihen, että vampyyrien kesken ei ole eriarvoisuutta ja ennakkoluuloja, vaan he ovat kaikki yhtä - ihonväristä ja muusta riippumatta. 

Samalla leffassa on myös voimakkaan uskonnollinen vire, kuten ehkä nimestä "syntiset" voikin päätellä. En tarkoita, että Sinners olisi jotenkin saarnaava, vaan pikemminkin että omasta uskosta riippumatta elokuva on kuin jonkinlainen hengellinen elämys ja puhdistava rituaali, joka ravistelee hahmoja ja katsojia juuriltaan. Iso osa tästä hengellisestä elämyksestä syntyy musiikin kautta. Musiikilla on elokuvassa todellinen voima, joka rikkoo aikakausienkin rajat. Elokuvassa on kohtaus, joka voisi väärissä käsissä olla kiusallinen tyylirike, mutta joka toimii Cooglerin varmassa otteessa ällistyttävänkin upeasti. Ja jotta katsoja tuntisi sen musiikin mahdin, kuten tarina haluaa, pitää musiikin toki olla mahtavaa. Oli kyse sitten Sammien lauluista tai Ludwig Göranssonin Oscarin arvoisista sävellyksistä, jotka yhdistelevät kauhutunnelmoinnin bluesiin ja jopa jonkin sortin rockoopperaan ja kirkonpolttoheviin, tarjoaa Sinners parhaat elokuvamusiikit aikoihin.

Myös tuotantoarvoiltaan Sinners on erittäin vaikuttava kokonaisuus. Elokuva on kuvattu niin 70-milliselle filmille superlaajakuvana kuin myös IMAX-kameroilla, mikä luo visuaalisesta kokemuksesta todella näyttävän. Kameratyöskentely on erinomaista, oli kyse sitten isoista maisemakuvista tai intensiivisistä lähikuvista. Lavasteet ovat komeat, puvustus upeaa ja maskeeraukset paikoin varsin häijyt. Erikoistehosteet ovat pääasiassa hienot, vaikka sekaan mahtuu parit tietokone-efektit, joista paistaa digitaalisuus.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, joista ensimmäinen pitää ehdottomasti jäädä katsomaan, sillä vasta se vie tarinan päätökseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sinners, 2025, Warner Bros., Proximity Media, Warner Bros. Discovery

Arvostelu: Back to Black (2024)

BACK TO BLACK

Ohjaus: Sam Taylor-Johnson

Pääosissa: Marisa Abela, Jack O'Connell, Eddie Marsan, Lesley Manville, Juliet Cowan, Therica Wilson-Read ja Sam Buchanan

Genre: draama, musiikki

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 16

Back to Black perustuu tositapahtumiin laulaja Amy Winehousen elämästä. Pian Winehousen kuoleman jälkeen vuonna 2011, useat studiot ja elokuvantekijät ryhtyivät työstämään filmatisointia laulajasta. Yhdessä kohtaa Noomi Rapacen oli tarkoitus näytellä Winehousea, mutta projekti kariutui. Vuonna 2022 Studio Canal -yhtiö ilmoitti tehneensä diilin Winehousen perikunnan kanssa elokuvaoikeuksista. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2023 ja nyt Back to Black on saapunut elokuvateattereihin. Minun on pakko tunnustaa, ettei Amy Winehouse ole itselleni kovinkaan tuttu artisti ja oikeastaan jopa tiedostin hänen olemassaolonsa vasta, kun uutiset hänen kuolemastaan täyttivät sanomalehdet ja internetin. Olin kuitenkin kiinnostunut tietämään hänestä lisää ja päätin käydä katsomassa Back to Blackin heti elokuvan ensi-iltapäivänä.

Menestyksekkään esikoisalbuminsa jälkeen nuoren ja nousevan laulajan Amy Winehousen elämä sinkoutuu varsinaiseen vuoristorataan täynnä palkintoja, päihteitä ja riitaisia suhteita.

Viimevuotisessa jättihittileffa Barbiessa (2023) pikaisen roolin tehnyt, mutta muuten aika tuntematon Marisa Abela nähdään elokuvan pääroolissa Amy Winehousena. Yhden 2000-luvun ikonisimman naisartistin näytteleminen olisi takuulla haaste monelle konkarillekin, mutta niin vain keltanokka Abela tarjoaa häikäisevän roolisuorituksen, jonka luulisi avaavan hänelle ovet Hollywoodiin, sekä nappaavan hänelle palkintoehdokkuuden jos toisenkin. Abela heittäytyy upeasti roolinsa vietäväksi, opeteltuaan taitavasti Winehousen voimakkaan puhetavan, sekä esiintymismaneerit. Tämän lisäksi hän vielä esittelee laulutaitojaan, laulaessaan itse lähes kaikki Winehousen kappaleet leffassa! Abela on jo itsessään niin huikeassa vedossa, tulkitessaan laulajan elämän ylä- ja alamäkiä, että pelkästään hänen suorituksensa ansiosta Back to Blackiin uppoutuu, vaikka ei olisikaan juuri Winehousesta tai hänen musiikistaan koskaan kiinnostunut.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Eddie Marsan ja Juliet Cowan Winehousen vanhempina Mitchinä ja Janisina, Lesley Manville Winehousen isoäitinä Cynthiana, sekä Jack O'Connell Blakena, jonka Winehouse kohtaa eräänä päivänä baarissa ja tämä kohtaaminen mullistaa nuoren artistin elämän monin tavoin. Cowan jää täysin sivuun sairaan äidin osassa ja Marsan nähdään lähinnä alati kannustavana isänä, joka lukemani perusteella oli tosielämässä huomattavasti manipuloivampi. Manville on mahtava Winehousen ihaileman isoäidin roolissa ja O'Connell on nappivalinta karismaattisen, joskin usein aika tympeän Blaken osaan, jolla ei ole ihan puhtaat (tai lailliset) jauhot pussissaan Winehousen suhteen.

Toisin kuin samaa nimeä kantava Amy Winehousen toinen ja samalla viimeiseksi jäänyt albumi, Back to Black -elokuva on saanut varsin ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Hämmennyksekseni moitteissa puhutaan joko siitä, että leffa on liian kesy kuvaus Winehousen alkoholin ja huumeiden täyttämästä elämästä tai siitä, että leffa keskittyy nimenomaan liikaa Winehousen elämän kurjuuksissa vellomiseen. Kuten alussa kerroin, itselleni Amy Winehouse ei ole erityisen tuttu tapaus, enkä leffan aikana tunnistanut hänen lauluistaan kuin juuri sen Back to Blackin ja samalta levyltä löytyvän Rehabin. Näiden lähtökohtien (ja Winehousen Wikipedia-sivun selailun) kautta minulla oli vastassa oikein mainio elämäkertaelokuva, joka saa lisäpisteet päänäyttelijänsä vaikuttavasta roolityöstä.

Leffan käsikirjoitus on toisaalta kaavamainen, kuten elämäkertaleffalta voikin hyvin odottaa, minkä lisäksi siitä löytyi joitain outoja ratkaisuja. Esimerkiksi yhdessä kohtaa Winehouse vihdoin toteaa, että nyt olisi aika hakeutua vieroitushoitoon, mutta seuraavassa kohtauksessa hänet nähdään laulamassa Rehab-laulua, jonka sanojen mukaan hän kieltäytyi ehdotetusta hoidosta. Tiettyine kauneusvirheineenkin pidin elokuvasta. Omasta mielestäni se pureutui onnistuneesti Winehousen elämän nousuun ja tuhoon, rakentaen naisen päihderiippuvuutta ja myrskyistä parisuhdetta hyvin. Asiaa ei auta yhä vain suuremmissa laumoissa Winehousen talon edessä parveilevat paparazzit, jotka eivät malta odottaa seuraavaa potentiaalista skandaalia laulajan elämässä. Meininkiä ei välillä ole helppo katsoa ja voin uskoa, että monella artistin fanilla menee tippa linssiin jossain kohtaa, viimeistään traagisen vääjäämättömän odottaessa elokuvan lopussa. Itse en nähnyt elokuvan pahemmin kaunistelevan ikävyyksiä, mutten myöskään kokenut leffan ryhtyvän mässäilemään kurjuuksilla. Valoisiakin hetkiä löytyy ja etenkin Winehousen kohtaukset isoäitinsä kanssa ovat sympaattisia.

Back to Blackin ohjauksesta vastaa Sam Taylor-Johnson, jonka esikoiselokuvakin oli artistielämäkerta, John Lennonista kertova Nowhere Boy (2009). Uudessa elokuvassaan Taylor-Johnson onnistuu monin paikoin hyvin, erityisesti saadessaan kaiken irti Abelasta. Matt Greenhalghin käsikirjoitus kompastelee toisinaan, yrittäessään ahtaa yli vuosikymmenen tapahtumia kahden tunnin leffaan, mutta pääasiassa teksti toimii ja siitä löytyy hyvää dialogia. Elokuva on myös taitavasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat oivat ja puvustajat ja maskeeraajat muovaavat Abelasta uskottavan Amy Winehousen. Äänimaailma on hyvin rakennettu leffassa käytettyjä Winehousen kappaleita myöten, joskin montaasi, jossa Back to Black soi, tuntuu Winehousen elämän merkittäviä hetkiä nopeasti läpikäyvänä enemmän musiikkivideolta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Back to Black, 2024, StudioCanal UK, Canal+, Cine+, Monumental Pictures, M6, W9

Arvostelu: Ferrari (2023)

FERRARI

Ohjaus: Michael Mann

Pääosissa: Adam Driver, Penélope Cruz, Shailene Woodley, Gabriel Leone, Patrick Dempsey, Jack O'Connell, Sarah Gadon, Giuseppe Festinese, Domenico Fortunato, Jonathan Burteux, Marino Franchitti ja Tommaso Basili

Genre: draama, urheilu

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 16

Ferrari perustuu Brock Yatesin kirjaan Enzo Ferrari: The Man, the Cars, the Races, the Machine vuodelta 1991, joka puolestaan pohjautuu Ferrari-autotehtaan perustaja Enzo Ferrarin elämään. Jo 2000-luvun alussa Michael Mann kiinnostui tekemään miehestä elokuvan ja työstikin käsikirjoitusta yhdessä Troy Kennedy Martinin kanssa, joka tosin kuoli syöpään vuonna 2009. Vuonna 2015 Paramount Pictures hyppäsi mukaan elokuvan tekoon ja Christian Bale pestattiin päärooliin. Bale kuitenkin jätti projektin jo muutama kuukausi myöhemmin ja teki lopulta hieman aihetta risteävän elokuvan Le Mans 66 - täydellä teholla (Ford v Ferrari - 2019), jolloin hänet korvattiin Hugh Jackmanilla. Paramount jätti leffan myös ja STX Entertainment nappasi sen itselleen. Kun tuotanto viivästyi kerta toisensa perään, Jackmankin lopulta hylkäsi projektin ja pestin sai lopulta Adam Driver. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja Ferrari sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2023. Elokuva ei kuitenkaan saanut Suomessa teatterilevitystä, vaan se on saapunut katseltavaksi Amazon Prime Video -suoratoistopalvelun kautta. Itse kiinnostuin, kun kuulin pari vuotta sitten Michael Mannin tekevän elokuvaa Ferrarista. Harmittelin, kun Ferrari ei saapunut Suomen teattereihin ja kun huomasin sen ilmestyneen Prime Videon valikoimaan, katsoin sen aika lailla heti.

Vuonna 1957 italialainen autotehtailija Enzo Ferrari kamppailee niin perhe- kuin talousongelmien keskellä, samalla kun hän valmistelee tiimiään osallistumaan kilpa-ajajien kestokykyä testaavaan Mille Miglia -kisaan.

Elokuvan pääroolissa nähdään Adam Driver, jota osuvasta nimestään huolimatta ei kuitenkaan nähdä ratin takana alun lyhyttä mustavalkoista pätkää lukuun ottamatta. Driver näyttelee itse Enzo Ferraria, Ferrari-autotehtaan perustajaa ja omistajaa, jolla elokuvan alkaessa ei pyyhi enää kovin lujaa. Sen lisäksi, että Ferrari on valtavien talousongelmien keskellä, mies suree poikansa Dinon kuolemaa, mikä tapahtui vuotta aiemmin. Hän on ollut jo kauan erkaantunut vaimostaan Laurasta (Penélope Cruz) ja hänelle on vuosia sitten kehkeytynyt salasuhde Lina Lardin (Shailene Woodley) kanssa, jonka kautta rakastavaiset ovat saaneet salatun lapsen, Pieron (Giuseppe Festinese). Driver tulkitsee oivallisesti hankalassa elämäntilassa eteenpäin puskevaa bisnesmiestä, joskin hänen italialaisaksenttinsa jättää toivomisen varaa. Ferrarista elokuva ei maalaile erityisen positiivista kuvaa, vaan mies esitetään jopa aika epämiellyttävänä tyyppinä. Woodley on lähinnä kelvollinen Ferrarin salarakkaana, kun taas Cruz tarjoaa leffan parhaan näyttelijäsuorituksen tympeänä, sanavalmiina ja miehensä toimintaan kyllästyneenä vaimona.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Gabriel Leone, Jack O'Connell ja Patrick Dempsey Ferrarin kilpa-ajajina Alfonso de Portagona, Peter Collinsina ja Piero Taruffina, sekä Domenico Fortunato Ferrarin isoimpana kilpailijana, Maseratin omistavana Adolfo Orsina. Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa ihan pätevästi, joskin kuskit jäävät hahmoina turhan pintaraapaisuiksi, jolloin tietyt tapahtumat eivät herätä katsojassa niin voimakkaita tunteita kuin voisi toivoa.

Ferrari-elokuva jättää valitettavasti muutenkin paljon toivomisen varaa. Se on hyvä leffa, jossa olisi kuitenkin ainesta huomattavasti parempaan ja lukuun ottamatta erästä tehokkaan shokeeraavaa kohtausta, se jättää tunnepuolella todella kylmäksi. Vähän päälle kahden tunninkin kestossa elokuva tuntuu pelkältä pintaraapaisulta, jossa on käynnissä useita juonikuvioita, joihin ei kuitenkaan yhteenkään panosteta täysillä. Ottaen huomioon, että Michael Mann on työstänyt elokuvaa jo kahden vuosikymmenen ajan, on hämmentävää, kuinka sinne suuntaan vasemmalla kädellä hutaistulta lopputulos ajoittain tuntuu. Muun muassa Viimeisen mohikaanin (The Last of the Mohicans - 1991), Heat - ajojahdin (Heat - 1995) ja Collateral - väärän ajan väärän paikan (Collateral - 2004) ohjaajalta odottaisi huomattavasti säväyttävämpää ja koukuttavampaa menoa.

Jos katsojana odottaa bensiininkatkuista ja nopeatempoista autourheiluelokuvaa, kannattaa kääntyä alussa mainitun Le Mans 66 - täydellä teholla -elokuvan puoleen, johon Ferrarin alkuperäiseksi tähdeksi kaavailtu Christian Bale tosiaan loikkasi. Ferrari on enemmän elokuva miehestä näiden tunnettujen autojen takana. Tai oikeastaan vain pieni palanen hänen elämästään. 1957 oli aikamoinen vuosi Enzo Ferrarille, mutta pelkästään siihen keskittyminen tekee osittain hallaa elokuvalle. Oli kyse sitten käsikirjoituksesta (josta kunnia lopputeksteissä on annettu yksin viisitoista vuotta sitten menehtyneelle Troy Kennedy Martinille), leikkauksesta tai Mannin tietoisesta valinnasta, eheän elokuvan sijaan Ferrari tuntuu lopulta parilta jaksolta Ferrarista kertovasta minisarjasta. Seasta löytyy useita hyviä kohtauksia ja huipennuksena toimiva tuhannen mailin Mille Miglia -kisa pitää kelvollisesti otteessaan. Kokonaisuutena filmi jää kuitenkin yhdeksi Mannin uran tasapaksuimmista ja unohdettavimmista.

Teknisiltä ansioiltaan Ferrari on kuitenkin pääasiassa pätevästi tehty. Se on hyvin kuvattu ja etenkin Mille Miglia -kaahailusta löytyy komeaa kameratyöskentelyä. Erikoistehosteet näyttävät tosin kömpelöiltä, oli kyse sitten selvistä ihmisnukeista tai viimeistelemättömistä digiefekteistä, jotka saavat esimerkiksi alkupäässä traagiseksi tarkoitetun kolarin näyttämään lähinnä koomiselta. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit tekevät hyvää työtä ajankuvan kanssa, sekä muokatessaan Adam Driverista enemmän esikuvansa näköistä. Äänitys on ajoittain heikkoa ja muutamissa kohtauksissa voi kuulla vaatteiden hankaavan mikrofonia vasten. Muu äänimaailma kuitenkin toimii Daniel Pembertonin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ferrari, 2023, STX Entertainment, Forward Pass, Ketchup Entertainment, Storyteller Productions, Iervolino & Lady Bacardi Entertainment, Esme Grace Media/COIL, Red Sea Film Fund

Arvostelu: Tulip Fever / Tulppaanikuume (2017)

TULIP FEVER (2017)

TULPPAANIKUUME

Ohjaus: Justin Chadwick
Pääosissa: Alicia Vikander, Dane DeHaan, Christoph Waltz, Holliday Grainger, Jack O'Connell, Judi Dench, Zach Galifianakis, Kevin McKidd, Tom Hollander ja Cara Delevingne
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Tulip Fever, eli suomeksi Tulppaanikuume perustuu Deborah Moggachin samannimiseen kirjaan vuodelta 1999. Kirjan pohjalta aiottiin tehdä elokuva jo vuonna 2004: siihen ehdittiin palkata näyttelijät ja muu työryhmä, minkä lisäksi leffan lavastetta varten istutettiin 12 tuhatta tulppaania, mutta juuri muutamaa päivää ennen kuvauksia koko tuotanto peruttiin, sillä veromuutosten takia leffojen teon hinta muuttui voimakkaasti Briteissä. Elokuvan teko lähti uudestaan käyntiin vuonna 2013. Uusi työryhmä palkattiin, uudet näyttelijät valittiin ja kuvaukset alkoivat onnistuneesti kesällä 2014. Tulip Feverin piti ilmestyä jo loppuvuodesta 2015, mutta sen julkaisua siirrettiin seuraavaan kesään. Jostain syystä ilmestyminen viivästyi vielä pariin otteeseen, mutta nyt se on vihdoin tulossa elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta sen näyttelijöiden takia. Alicia Vikander oli tehnyt vaikutuksen The Danish Girlissä (2015), josta hän olikin saanut Oscar-palkinnon, minkä lisäksi mukana olisi esimerkiksi Judi Dench, joka varmasti toimii "historiallisessa" draamaleffassa. Ajattelin, että eihän tätä voi jättää väliin, jos filmi olisikin vaikka Oscar-ehdokkaana ensi vuoden gaalassa. No, siitä ei taida olla pelkoa. Ennen Tulip Feverin näkemistä nimittäin luin, että sitä oli haukuttu paljon ja minua alkoi pelottaa, mitä jos kyseessä onkin ihan surkea filmi? Ristiriitaisin tuntein menin katsomaan elokuvaa, mutta toivoin, ettei se olisi yhtä huono kuin olin lukenut.

1630-luvun Amsterdamissa arvokkaan Cornelis Sandvoortin vaimo Sophia rakastuu taiteilijaan, joka maalaa pariskunnasta muotokuvan.

Sophia Sandvoortina nähdään Alicia Vikander, joka on tuttuun tapaansa mainio. Sophia eli aikoinaan orpokodissa, mistä Cornelis hänet löysi ja päätti ottaa vaimokseen. Sophia kokee velvollisuudekseen rakastaa Cornelista, mutta hänestä näkee kaiken aikaa, että hän haaveilee toisenlaisesta elämästä. Hahmoon onkin saatu mukaan erilaisia asioita, joita hän yrittää pitää salassa mieheltään ja katsojana seuraa jännityksellä, miten hän kykenisi olemaan rakastamansa taiteilijan kanssa, ilman että hänen todellinen miehensä saa tietää?
     Cornelis Sandvoortia esittää Christoph Waltz, minkä toimimista aluksi hieman pohdin, sillä vaikka Waltz osoittikin Inglourious Basterdsissa (2009) näyttelevänsä upeasti, ovat hänen roolisuorituksensa olleet sen jälkeen lähinnä vain ihan kivoja tai kehnoja. Olin kuitenkin huojentunut, sillä Waltz on oiva valinta, vaikka aluksi onkin outoa katsoa pariskuntaa, joista toinen on yli kolmekymmentä vuotta toista vanhempi. Kemia Waltzin ja Vikanderin välillä on onnistuneesti luotu, ja vaikka tavallaan haluaisikin nähdä Sophian ikäisensä kanssa, ei Cornelisissa tunnu olevan oikeasti mitään pahaa, jolloin häntä käy hieman jopa sääliksi.
     Taiteilija Jan Van Loosia näyttelee Dane DeHaan, mikä oli kanssa erikoinen valinta mielestäni, mutta olin positiivisesti yllättynyt, ettei DeHaan ollut samanlainen hämärä heppu kuin yleensä, vaan hänestä oli saatu irti jonkinlaista taiteilijasielua. Jan Van Loosille on myös luotu ihan kiinnostava tausta. Janin juoppona Gerrit-apulaisenaan nähdään Zach Galifianakis, mistä olin todella yllättynyt, sillä hän esiintyy pääasiassa komedioissa. Ohjaaja on tainnut saada ihmeitä aikaan näyttelijöissä, sillä Galifianakis on luonteva roolissaan, eikä vedä hommaa yli, kuten hän välillä päätyy tekemään.
     Erikoisen paljon Gemma Artertonilta kuulostava Holliday Grainger näyttelee Sandvoortien kyökkipiika Mariaa ja Jack O'Connell esittää tämän salarakasta, kalakauppias Willemiä. Maria on oikein hyvä hahmo, Grainger esittää häntä mainiosti ja on ihan hauskaa, että hän toimii leffan kertojaäänenä, eikä Sophia itse, mutta Marian ja Willemin rakkaustarina tuntuu välillä olevan liian suuresti käsitelty asia, jolloin se tuntuu ylimääräiseltä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat erinomaisen Judi Denchin näyttelemä naisluostarin johtajar, eli abbedissa, Tom Hollanderin esittämä pervo tohtori Sorgh, todella pieneen rooliin jäävän Cara Delevingnen esittämä Annetje ja Kevin McKiddin näyttelemä herra De Bye, jotka nähdään pääasiassa tulppaanipörsseissä.

Elokuvan nimen mukaisesti tulppaanit ovat todella iso juttu tarinassa. Aluksi voi tuntua hassulta, että kukat olisivat joskus olleet äärimmäisen tärkeässä asemassa, mutta niin se vain ihan oikeasti oli. Vuonna 1634 tulppaanit tulivat Amsterdamissa markkinoille ja ihmiset menivät ihan hulluiksi niistä. Kaikkien oli pakko niitä saada ja niitä huutokaupattiin kovilla hinnoilla. Mitä harvinaisempi tulppaani oli omistuksessa, sitä arvokkaammalta joku vaikutti. Tulppaanipörssissä käydäänkin aina välillä ja kukista harvinaisimpien omistaminen ratkaisisi tietty monet hahmojen ongelmat. Ongelmia hahmoilla nimittäin riittää. Sen lisäksi, että Sophia miettii, mitä ihmettä hän tekee vanhan miehen kanssa, joka haluaisi saada Sophian kautta itselleen perijän, hän joutuu salasuhteeseen, mikä johtaa vielä uusiin hankaluuksiin. Sen lisäksi Marian ja Willemin rakkautta pitää salailla, ja heillekin tulee toinen suuri salaisuus. Tulip Feverissä on paljon asioita meneillään ja etenkin ensimmäinen puolisko hyppii välillä niin oudosti, että voi olla vaikeaa pysyä kärryillä. Ensimmäisen puoliskon katselukokemusta hankaloittaa myös se, ettei voi olla varma, kuka leffan päähenkilö oikeasti on? Julisteen mukaan filmi kertoisi Sophiasta, mutta kun kertojaääni kuuluu Marialle, jolla on oma tarinansa, kestää todella kauan, ennen kuin katsojana tajuaa, millaista tarinaa elokuva yrittää saada aikaiseksi. Alkupäässä lähinnä ärsyttää, sillä Sophian juonikuvio on itsessään jo tarpeeksi mielenkiintoinen, niin miksi mukaan on pitänyt tunkea iso sivujuoni?

Puolessa välissä palaset alkavat onneksi loksahdella kohdalleen ja kaksi isoa juonikuviota yhdistyvät vihdoin, jolloin elokuvaan alkaa löytyä tolkkua. Teos nappaa paremmin mukaansa ja katsoja haluaa tietää, millaisen sopan Sophia keittää itselleen. Harmillisesti puolen välinkin jälkeen tarina loikkii outoja aikahyppyjä eteenpäin, sillä alle kaksituntinen elokuva kattaa tapahtumat muutaman vuoden ajanjaksolta. Alkuperäisessä Deborah Moggachin kirjassa rytmitys on varmasti rauhallisempaa ja käsikirjoitusta työstettäessä olisi tarinaa voinut muokata hieman. Tulip Feverin huipennus on todella mielenkiintoinen ja tarinan päätös vaikuttaa lupaavalta, mutta harmillisesti lopetuksesta on tehty liian helppo, jolloin se jättää pienen pettymyksen tunteen. On elokuva kuitenkin parempi kuin arvioiden perusteella pelkäsin ja vaikka tarina kulkeekin välillä miten sattuu, on se silti ihan kelpo pätkä, jonka katsoo ainakin kerran. Mukaan on saatu pientä jännitettä salaisuuksien kautta, minkä lisäksi leffaan on livahtanut huumoria, josta osa tosin tuntuu enemmän tahattomalta, kuten Sophian ja Cornelisin seksikohtaukset. Sen lisäksi, että hahmojen (ja näyttelijöiden) ikäero on suuri, oli vaikea pidätellä naurua, kun Cornelis tulee sänkyyn virnuillen, että hänen pieni sotilaansa olisi valmiina. Seksiä ja alastomuutta on muutenkin mukana, joten vaikka ikäraja on vain K12, niin kannattaa miettiä tarkkaan, jos olet aikeissa viedä lapsesi katsomaan filmiä.

Elokuvan on ohjannut Justin Chadwick, joka on aiemmin tehnyt lähinnä televisiosarjoja, mutta hän on ohjannut myös mm. Nelson Mandelasta kertovan Mandela: Long Walk to Freedomin. Tässä hän on tehnyt ihan kivaa työtä pitäessään laajaa kokonaisuutta jollain lailla kasassa ja luodessaan oikean hengen mukaan. Näyttelijäohjauksen hän taitaa mainiosti. Leffa on kuvattu hyvin, mutta leikkauksen ei tarvitsisi olla niin nopeatempoista. Tulip Feverin lavasteet ovat todella tyylikkäät, minkä lisäksi myös puvut ovat erinomaisesti toteutetut. Filmiä katsoo siis mielellään jo pelkän visuaalisuutensa takia. Äänimaailma on toimiva, muttei erityisen ihmeellinen, kuten eivät ole myöskään Danny Elfmanin säveltämät musiikit.

Yhteenveto: Tulip Fever on liian täynnä erilaisia juonikuvioita, jolloin se hyppii paikoitellen minne sattuu. Elokuvan ensimmäisen puolikkaan aikana on vaikea sanoa, kenestä tarina oikein kertoo, sillä tuntuu kuin päällekäin kulkisi kaksi eri tarinaa. Onneksi puolessa välissä tarinat vihdoin yhdistyvät ja leffa saa napattua paremmin mukaansa, vaikka hyppiikin yhä oudosti eteenpäin. Mukaan on saatu oivaa jännitettä, kun hahmoille syntyy niin paljon salaisuuksia ja aina välillä on tilanteita, jolloin ne voisivat helposti paljastua. Huumoriakin on mukana, joskin osa siitä on tahatonta. Näyttelijät suoriutuvat oikein mainiosti rooleistaan ja filmin visuaalinen ilme on erinomainen puvuista lavasteisiin. Tulip Fever on selvästi parempi elokuva kuin pelkäsin, vaikkei olekaan parempi kuin "ihan hyvä". Suosittelen elokuvaa niille, jotka pitävät vanhaan aikaan sijoittuvista romanttisista draamoista. Tämän takia ei leffateatteriin tarvitse välttämättä raahautua, mutta sen katsoo sujuvasti vaikka televisiosta tai striimipalvelusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.entertainment-today.be
Tulip Fever, 2017, Worldview Entertainment, Paramount Pictures, Ruby Films