The Bride! (2026) - elokuva-arvostelu

THE BRIDE!

Ohjaus: Maggie Gyllenhaal

Näyttelijät: Jessie Buckley, Christian Bale, Annette Bening, Peter Sarsgaard, Penélope Cruz, John Magaro, Matthew Maher, Zlatko Burić, Jeannie Berlin, Jake Gyllenhaal, Julianne Hough ja Louis Cancelmi

Genre: draama, jännitys, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 16

The Bride! perustuu Mary Shelleyn kirjaan Frankenstein. Uusi Prometheus (Frankenstein; or, The Modern Prometheus) vuodelta 1818. Kirjan pohjalta on tehty jo lukemattomia elokuvasovituksia, joista eräästä, Frankensteinin morsiamesta (The Bride of Frankenstein - 1935) Maggie Gyllenhaal piti paljon. Vuonna 2023 uutisoitiin, että Gyllenhaal tekisi elokuvasta uudelleenfilmatisoinnin Netflixille, mutta erimielisyyksien takia Netflix jätti projektin ja Warner Bros. Pictures tarttui siihen tammikuussa 2024. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden maaliskuussa ja alun perin The Briden oli tarkoitus saapua teattereihin jo syyskuussa 2025, mutta vasta nyt se on saanut ensi-iltansa puolen vuoden viivästyksen jälkeen. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä positiivisin fiiliksin lupaavien trailereiden ja näyttelijöiden vuoksi. Muiden kiireiden takia minulta kesti kuitenkin muutama päivä, ennen kuin ehdin vihdoin katsoa The Briden.

Vuonna 1936 mafiapiireissä pyörivä Ida kuolee ja hänet haudataan. Kuolema ei ole kuitenkaan lopullinen, kun hänen ruumiinsa herätetään takaisin eloon, morsiameksi yksinäisyyteensä kyllästyneelle Frankensteinin hirviölle.

Parhaillaan käynnissä olevan palkintokauden ykkösnaisnimi Jessie Buckley näyttelee Idaa, joka on joutunut huonoon seuraan, nimittäin chicagolaisten mafiosojen matkaan. Kun erään ravintolaillallisen aikana itse Mary Shelleyn henki riivaa Idan ja saa tämän vuotamaan kaikkien kuullen mafiapomo Lupinon (Zlatko Burić) likaisia salaisuuksia, naisesta päätetään hankkiutua eroon. Ida kuolee, muttei kauaksi aikaa, kun hänet herätetään henkiin morsiameksi Frankenstenin hirviölle, tai ihan vain "Frankille" (Christian Bale), joka on lopen kyllästynyt yli satavuotiseen yksinäisyyteensä. Nainen, joka on nyt sekoitus Idaa, Mary Shelleytä ja morsianta, ei kuitenkaan noin vain taivu kenenkään rakkaaksi, vaan aloittaa oman itsensälöytämisprosessin. Morsian on onnistuneesti nykyaikaistettu hahmo ja Buckleyn heittäytymistä rooliin on vaikea olla ihailematta. Hän vetää jokaisen kohtauksen täysillä ja tulkitsee hyvin hahmonsa pirstaloitunutta mieltä. Bale on myös tuttuun tapaansa mainio Frankina, jota käy nopeasti sääliksi, kun hän avautuu tuskastaan. Kaikki näkevät hänessä vain hurjan hirviön ja ainoa lämmin ihmiskontakti tähän mennessä on ollut kättely.

     Elokuvassa nähdään myös Annette Bening Frankia auttavana tohtori Euphroniouksena ja Jeannie Berlin tämän assistenttina Gretana, John Magaro ja Matthew Maher Lupinon kätyreinä Clydenä ja Jamesina, ohjaaja Gyllenhaalin mies Peter Sarsgaard ja Penélope Cruz rikosetsivinä Wilesina ja Malloyna, sekä ohjaajan veli Jake Gyllenhaal Frankin fanittamana näyttelijänä Ronnie Reedinä. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan, mutta he jäävät auttamatta villien Buckleyn ja Balen varjoon.

Vaikka olinkin odottanut The Bride! -elokuvan näkemistä, olin silti aika varautunut, kun vihdoin kävin katsomassa sen, sillä reaktiot leffaa kohtaan ovat olleet niin voimakkaan jakautuneet. Toiset haukkuvat elokuvaa lyttyyn ja kutsuvat sitä karmeaksi fiaskoksi, toiset taas ylistävät leffaa väärinymmärrettynä mestariteoksena. No, kuten usein käy leffojen kohdalla, jotka polarisoivat katsojiaan näin vahvasti, minä jäin The Briden kohdalla johonkin siihen puolitiehen. Ei elokuva mielestäni mikään kaamea pohjanoteeraus ollut, mutten myöskään nähnyt siinä mitään ällistyttävän erinomaista. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi jotkut ihastuvat näkemäänsä ja miksi jotkut muut taas saattavat lähteä kävelemään ulos salista kesken leffan.

The Bride! on nimittäin anteeksipyytelemättömästi omanlaisensa teos, josta löytyy voimakasta feminististä "haista paska patriarkaatti!" -asennetta, vähät muiden mielipiteistä välittävää punk-henkeä, sekä räiskyviä tanssinumeroita. Mikään leffassa ei ole hienovaraista ja tiettyjä puolia oikein hierotaan katsojan naamaan. Elokuvassa on kuitenkin vinksahtanutta vetovoimaa ja olin kiinnostunut näkemään, mihin suuntaan tämä tarina lähtee kulkemaan. Toisinaan leffa on hauska, toisinaan hieman jännittävä, toisinaan herkkä ja toisinaan jopa brutaali. Morsiamen ja Frankin matka on mainiota seurattavaa, mutta sitten taas etsivien ja gangstereiden osiot jäävät hieman puolitiehen ja saavat leffan ajoittain jopa laahaamaan. Tiettyjen vahvuuksiensa ja heikkouksiensa yhteentörmäyksestä syntyy mielenkiintoinen, joskin epätasainen tulkinta Shelleyn tutun tarinan pohjalta.

Maggie Gyllenhaal näyttää kykynsä ohjaajana ja hän saa aikaiseksi sopivan roihuavia kohtauksia ja näyttelijäsuorituksia. Gyllenhaalin teksti jättää kuitenkin ajoittain toivomisen varaa. Hän pohtii hyvin oman minuuden löytämistä naisen näkökulmasta, mutta kerronta ja sivujuonikuviot ajoittain töksähtelevät. Itse myös kyllästyin jossain kohtaa Mary Shelleyn riivaaman morsiamen tapaan hokea synonyymeja eri sanoista. Se alkoi nopeasti tuntua teennäisen muka-nokkelalta. On kuitenkin ihan vekkulia, että leffa ei koskaan selitä, kuinka siinä voi samaan aikaan esiintyä sekä Frankensteinin kirjoittaja Mary Shelley, että itse Frankensteinin hirviö.

Teknisesti The Bride! on pääasiassa mainio. Elokuva on hyvin kuvattu ja tyylikkäästi valaistu. Lavasteet ovat upeat, asut mainiot ja olen yllättynyt, jos maskeeraustiimi ei saa ehdokkuutta ensi vuoden Oscar-gaalassa, sillä etenkin Frankin pärstä on huikeasti toteutettu. Tehosteet näyttävät vakuuttavilta ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Hildur Guðnadóttirin säveltämiä musiikkeja myöten. Parasta musiikillisesti on kuitenkin lopputekstien aikana soiva Bobby "Boris" Pickettin Monster Mash.

Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtaus. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Bride!, Yhdysvallat, 2026, Warner Bros., First Love Films, In The Current Company

Arvostelu: Ferrari (2023)

FERRARI

Ohjaus: Michael Mann

Pääosissa: Adam Driver, Penélope Cruz, Shailene Woodley, Gabriel Leone, Patrick Dempsey, Jack O'Connell, Sarah Gadon, Giuseppe Festinese, Domenico Fortunato, Jonathan Burteux, Marino Franchitti ja Tommaso Basili

Genre: draama, urheilu

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 16

Ferrari perustuu Brock Yatesin kirjaan Enzo Ferrari: The Man, the Cars, the Races, the Machine vuodelta 1991, joka puolestaan pohjautuu Ferrari-autotehtaan perustaja Enzo Ferrarin elämään. Jo 2000-luvun alussa Michael Mann kiinnostui tekemään miehestä elokuvan ja työstikin käsikirjoitusta yhdessä Troy Kennedy Martinin kanssa, joka tosin kuoli syöpään vuonna 2009. Vuonna 2015 Paramount Pictures hyppäsi mukaan elokuvan tekoon ja Christian Bale pestattiin päärooliin. Bale kuitenkin jätti projektin jo muutama kuukausi myöhemmin ja teki lopulta hieman aihetta risteävän elokuvan Le Mans 66 - täydellä teholla (Ford v Ferrari - 2019), jolloin hänet korvattiin Hugh Jackmanilla. Paramount jätti leffan myös ja STX Entertainment nappasi sen itselleen. Kun tuotanto viivästyi kerta toisensa perään, Jackmankin lopulta hylkäsi projektin ja pestin sai lopulta Adam Driver. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja Ferrari sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2023. Elokuva ei kuitenkaan saanut Suomessa teatterilevitystä, vaan se on saapunut katseltavaksi Amazon Prime Video -suoratoistopalvelun kautta. Itse kiinnostuin, kun kuulin pari vuotta sitten Michael Mannin tekevän elokuvaa Ferrarista. Harmittelin, kun Ferrari ei saapunut Suomen teattereihin ja kun huomasin sen ilmestyneen Prime Videon valikoimaan, katsoin sen aika lailla heti.

Vuonna 1957 italialainen autotehtailija Enzo Ferrari kamppailee niin perhe- kuin talousongelmien keskellä, samalla kun hän valmistelee tiimiään osallistumaan kilpa-ajajien kestokykyä testaavaan Mille Miglia -kisaan.

Elokuvan pääroolissa nähdään Adam Driver, jota osuvasta nimestään huolimatta ei kuitenkaan nähdä ratin takana alun lyhyttä mustavalkoista pätkää lukuun ottamatta. Driver näyttelee itse Enzo Ferraria, Ferrari-autotehtaan perustajaa ja omistajaa, jolla elokuvan alkaessa ei pyyhi enää kovin lujaa. Sen lisäksi, että Ferrari on valtavien talousongelmien keskellä, mies suree poikansa Dinon kuolemaa, mikä tapahtui vuotta aiemmin. Hän on ollut jo kauan erkaantunut vaimostaan Laurasta (Penélope Cruz) ja hänelle on vuosia sitten kehkeytynyt salasuhde Lina Lardin (Shailene Woodley) kanssa, jonka kautta rakastavaiset ovat saaneet salatun lapsen, Pieron (Giuseppe Festinese). Driver tulkitsee oivallisesti hankalassa elämäntilassa eteenpäin puskevaa bisnesmiestä, joskin hänen italialaisaksenttinsa jättää toivomisen varaa. Ferrarista elokuva ei maalaile erityisen positiivista kuvaa, vaan mies esitetään jopa aika epämiellyttävänä tyyppinä. Woodley on lähinnä kelvollinen Ferrarin salarakkaana, kun taas Cruz tarjoaa leffan parhaan näyttelijäsuorituksen tympeänä, sanavalmiina ja miehensä toimintaan kyllästyneenä vaimona.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Gabriel Leone, Jack O'Connell ja Patrick Dempsey Ferrarin kilpa-ajajina Alfonso de Portagona, Peter Collinsina ja Piero Taruffina, sekä Domenico Fortunato Ferrarin isoimpana kilpailijana, Maseratin omistavana Adolfo Orsina. Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa ihan pätevästi, joskin kuskit jäävät hahmoina turhan pintaraapaisuiksi, jolloin tietyt tapahtumat eivät herätä katsojassa niin voimakkaita tunteita kuin voisi toivoa.

Ferrari-elokuva jättää valitettavasti muutenkin paljon toivomisen varaa. Se on hyvä leffa, jossa olisi kuitenkin ainesta huomattavasti parempaan ja lukuun ottamatta erästä tehokkaan shokeeraavaa kohtausta, se jättää tunnepuolella todella kylmäksi. Vähän päälle kahden tunninkin kestossa elokuva tuntuu pelkältä pintaraapaisulta, jossa on käynnissä useita juonikuvioita, joihin ei kuitenkaan yhteenkään panosteta täysillä. Ottaen huomioon, että Michael Mann on työstänyt elokuvaa jo kahden vuosikymmenen ajan, on hämmentävää, kuinka sinne suuntaan vasemmalla kädellä hutaistulta lopputulos ajoittain tuntuu. Muun muassa Viimeisen mohikaanin (The Last of the Mohicans - 1991), Heat - ajojahdin (Heat - 1995) ja Collateral - väärän ajan väärän paikan (Collateral - 2004) ohjaajalta odottaisi huomattavasti säväyttävämpää ja koukuttavampaa menoa.

Jos katsojana odottaa bensiininkatkuista ja nopeatempoista autourheiluelokuvaa, kannattaa kääntyä alussa mainitun Le Mans 66 - täydellä teholla -elokuvan puoleen, johon Ferrarin alkuperäiseksi tähdeksi kaavailtu Christian Bale tosiaan loikkasi. Ferrari on enemmän elokuva miehestä näiden tunnettujen autojen takana. Tai oikeastaan vain pieni palanen hänen elämästään. 1957 oli aikamoinen vuosi Enzo Ferrarille, mutta pelkästään siihen keskittyminen tekee osittain hallaa elokuvalle. Oli kyse sitten käsikirjoituksesta (josta kunnia lopputeksteissä on annettu yksin viisitoista vuotta sitten menehtyneelle Troy Kennedy Martinille), leikkauksesta tai Mannin tietoisesta valinnasta, eheän elokuvan sijaan Ferrari tuntuu lopulta parilta jaksolta Ferrarista kertovasta minisarjasta. Seasta löytyy useita hyviä kohtauksia ja huipennuksena toimiva tuhannen mailin Mille Miglia -kisa pitää kelvollisesti otteessaan. Kokonaisuutena filmi jää kuitenkin yhdeksi Mannin uran tasapaksuimmista ja unohdettavimmista.

Teknisiltä ansioiltaan Ferrari on kuitenkin pääasiassa pätevästi tehty. Se on hyvin kuvattu ja etenkin Mille Miglia -kaahailusta löytyy komeaa kameratyöskentelyä. Erikoistehosteet näyttävät tosin kömpelöiltä, oli kyse sitten selvistä ihmisnukeista tai viimeistelemättömistä digiefekteistä, jotka saavat esimerkiksi alkupäässä traagiseksi tarkoitetun kolarin näyttämään lähinnä koomiselta. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit tekevät hyvää työtä ajankuvan kanssa, sekä muokatessaan Adam Driverista enemmän esikuvansa näköistä. Äänitys on ajoittain heikkoa ja muutamissa kohtauksissa voi kuulla vaatteiden hankaavan mikrofonia vasten. Muu äänimaailma kuitenkin toimii Daniel Pembertonin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ferrari, 2023, STX Entertainment, Forward Pass, Ketchup Entertainment, Storyteller Productions, Iervolino & Lady Bacardi Entertainment, Esme Grace Media/COIL, Red Sea Film Fund

Arvostelu: Murder on the Orient Express / Idän pikajunan arvoitus (2017)

MURDER ON THE ORIENT EXPRESS (2017)

IDÄN PIKAJUNAN ARVOITUS

Ohjaus: Kenneth Branagh
Pääosissa: Kenneth Branagh, Tom Bateman, Daisy Ridley, Leslie Odom Jr., Josh Gad, Michelle Pfeiffer, Judi Dench, Derek Jacobi, Willem Dafoe, Penélope Cruz, Olivia Colman, Manuel Garcia-Rulfo, Lucy Bounton, Sergei Polunin, Marwan Kenzari ja Johnny Depp
Genre: draama, mysteeri
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 12

Murder on the Orient Express, eli suomalaisittain Idän pikajunan arvoitus perustuu Agatha Christien samannimiseen kirjaan vuodelta 1934. Kirja on osa laajempaa "Hercule Poirot" -kirjasarjaa, jonka nimikkohenkilö on yksi maailman tunnetuimmista etsivähahmoista. Kirjasta on vuosien varrella tehty jo pari elokuvasovitusta; vuoden 1974 Murder on the Orient Express, jossa Poirotia näytteli Albert Finney, ja suoraan televisioon tehty Murder on the Orient Express (2001), jossa salapoliisia näytteli Alfred Molina. Tunnetussa "Agatha Christie's Poirot" -sarjassa (1989-2013) tehtiin kirjan pohjalta jakso vuonna 2010 ja Japanissa tehtiin vuonna 2015 lähes viisi tuntia kestävä minisarja "Orient Kyuukou Satsujin Jiken". Tämän uuden filmatisoinnin suunnittelu alkoi vuonna 2013 ja sen kuvaukset lähtivät käyntiin marraskuussa 2016. Murder on the Orient Express sai ensi-iltansa Isossa-Britanniassa marraskuun alussa ja nyt se ilmestyy Suomeen. Itse en ollut kovin innoissani, kun kuulin elokuvasta. En ole lukenut ainuttakaan Christien kirjaa, enkä ole nähnyt niistä tehtyjä elokuvia. Olen kuitenkin katsonut pätkiä "Agatha Christie's Poirot" -sarjasta ja jo pelkästään niiden pätkien takia olin sitä mieltä, ettei elokuvaa tarvitsisi tehdä. Elokuva alkoi kuitenkin herättämään mielenkiintoani näyttelijäkaartillaan ja mitä vähemmän aikaa ensi-iltaan oli, sitä innostuneempi olin leffan näkemistä. Kun huomasin, ettei filmi ollut saanut kovin kehuvia arvosteluja, minua alkoi hieman jännittää, mutta menin silti positiivisin mielin katsomaan elokuvan.

Kekseliäs salapoliisi Hercule Poirot viettää vapaa-aikaansa matkustamalla Idän pikajunalla. Hänen rauhansa kuitenkin keskeytyy, kun yksi matkustajista murhataan ja hänen täytyy selvittää, kuka on syyllinen?

Belgialaisetsivä Hercule Poirotin roolissa nähdään Kenneth Branagh, joka ei sovi rooliin lainkaan. En tiedä, millainen Poirotin tarkalleen ottaen kuuluisi olla, mutta Branaghin versio muistuttaa lähinnä Steve Martinin etsivä Clouseauta elokuvasta The Pink Panther (2006). Ylikorostettu aksentti löytyy, kuten myös ylinäyttelemistä. Kohellus tosin puuttuu, mutta silti Poirot vaikuttaa välillä oudon komedialliselta muuten aika vakavassa elokuvassa. Kaikkein koomisinta hahmossa ovat hänen typerät monikerroksiset viiksensä, jotka eivät näytä lainkaan aidoilta. Branagh ei myöskään saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, että hän olisi äärimmäisen älykäs. Parasta hänen roolisuorituksessaan ovat ne kerrat, kun hän lukee kirjaa ja kikattelee sen vitseille. Ne hetket nostivat hymyn huulilleni, mutta muuten Branagh ei ollut kovin hääppöinen roolissaan.
     Idän pikajunan matkustajia näyttelevät tosiaan isot tähdet. Pirates of the Caribbeaneista (2003-) tuttu Johnny Depp näyttelee taiteen parissa työskentelevää herra Ratchettia. Josh Gad on kelpo valinta hänen apulaisekseen, Hector MacQueeniksi. Judi Dench sopii äärimmäisen hyvin arvokkaan prinsessa Dragomiroffin rooliin. Olivia Colman taas esittää hänen apulaistaan, neiti Schmidtiä. Penélope Cruz jää muiden varjoon uskonnollisena Pilar Estravadosina. Willem Dafoe on rasistinen tekniikan professori Gerhard Hardmanina. Leslie Odom Jr. näyttelee tohtori Arbuthnotia. Star Wars: The Force Awakensilla (2015) kuuluisuuteen noussut Daisy "Rey" Ridley nähdään kotiopettajatar Mary Debenhamina. Michelle Pfeiffer on oiva valinta uutta aviomiestä etsivän neiti Hubbardin rooliin. Sergei Polunin ja Lucy Bounton esittävät arvokkaita kreivi ja kreivitär Andrenyitä. Manuel Garcia-Rulfo näyttelee autojen kanssa työskentelevää herra Marquezia. Konduktööri Michelin roolissa nähdään Marwan Kenzari. Muut näyttelijät suoriutuvat rooleistaan paremmin kuin Branagh Poirotin osasta, mutta yksikään näyttelijöistä ei tee kovin ihmeellistä roolityötä. Joitakin hahmoja korostetaan enemmän ja paremmin kuin toisia, jolloin pienemmissä osissa olevat henkilöt jäävät todella unohdettaviksi.
     Elokuvassa nähdään myös Tom Bateman Hercule Poirotin ystävänä, junan johtaja Boucina, joka yrittää auttaa Poirotia selvittämään tapauksen. Bouc on aika unohdettava hahmo, mutta Bateman on ihan toimiva osassaan.

Harmillisesti Murder on the Orient Express oli minulle iso pettymys. Kyseessä ei ole huono elokuva, mutta kyllä se silti jää valitettavan kauas siitä, että sitä voisi kutsua oikeasti hyväksi teokseksi. Tämän huomaa jo aloituksessa, kun Hercule Poirot selvittää toista rikosta, jonka tarkoitus on näyttää, kuinka hyvä hän on työssään, mutta jota ei enää myöhemmin mainita. Aloitus on jo hieman laimea ja katsojana huomaa odottavansa, että tarina etenisi jo Idän pikajunaan. Silloin elokuva tuntuu vasta lähtevän liikkeelle ja aika kuluu nopeasti, kun hahmoja esitellään. Kaikkein mielenkiintoisin osa alkaa, kun murha tapahtuu, jolloin varmasti suurin osa katsojista yrittää tarkkaan pohtia, kuka on kaiken takana. Monet varmasti pyrkivät saamaan murhaajan henkilöllisyyden selville ennen Hercule Poirotia, kokeillakseen ovatko yhtä fiksuja tai jopa nokkelampia. Valitettavasti murhan jälkeen elokuva kulkee aika laiskasti eteenpäin; Hercule Poirot vain kuulustelee matkustajia, kunnes saa selville, kuka on murhaaja ja siinä se. Mukana ei ole kunnon jännitystä siitä, että murhaaja saattaisi iskeä uudestaan, eikä siinä ole kunnon mysteeriä. En sano olevani terävin kynä penaalissa, mutta minä arvasin murhaajan henkilöllisyyden ennen kuin Hercule Poirot paljasti sen. Ja lähinnä vain toivoin, että olisin väärässä, sillä filmin ratkaisu on aika kehno.

Elokuva tuntuu voimakkaasti siltä kuin se olisi televisiosarjan jakso, joka on väkisin venytetty tuntiin ja kolmeen varttiin, täytetty tunnetuilla näyttelijöillä ja tehty huomattavasti isommalla budjetilla. Sen huomaa jo siitä, että kestää jopa neljäkymmentä minuuttia ennen kuin itse murha tapahtuu ja alkuun on täytynyt tunkea hieman lisää materiaalia. Filmissä ei vaikuta olevan tarpeeksi tarinaa kerrottavanaan, jotta sen keston pitäisi lähennellä kahta tuntia. Myös kömpelö rytmitys vaikuttaa tähän, sillä paikoitellen elokuva tuntuu hidastelevan turhaan, kun taas välillä se kiirehtii eteenpäin ja jotkut jutut ratkeavat turhankin helposti. On mukana kyllä onnistuneitakin juttuja ja ilman tönkköä loppuratkaisua olisin antanut leffalle yhden pisteen enemmän ja kutsunut sitä ihan kivaksi. Tällaisenaan se kuitenkin jättää mitäänsanomattoman tunteen. Murder on the Orient Express on hukkaan heitettyä potentiaalia, sillä olisi ollut kiehtovaa, jos Hercule Poirot olisi tuotu valkokankaille samojen tekijöiden voimin muutamaankin otteeseen. Tämä teos ei saanut ainakaan minua toivomaan jatkoa, vaan lähinnä toivoisin, että Hercule Poirotin seikkailut alkaisivat joskus vuosien päästä uudelleen eri henkilöiden työstämänä. Vaikka seuraava tarina voisi olla parempi tai elokuva toimivampi, itse päätähti ei vakuuta lähes yhtään, joten jo sen takia toivon, että Branaghin Poirotit päättyvät tähän.

Sen lisäksi, että Kenneth Branagh näyttelee Hercule Poirotia, hän on myös ohjannut elokuvan. Branagh on osannut luoda aikakauteen sopivan hengen, mutta muuten hänen pitäisi vain pysyä kameran edessä. Murder on the Orient Expressin lisäksi olen nähnyt Branaghilta neljä muuta ohjaustyötä - Mary Shelley's Frankenstein (1994), Thor (2011), Jack Ryan: Shadow Recruit (2014) ja Cinderella (2015) - eikä yksikään niistä ole oikeasti hyvä elokuva. Cinderella on ainoa, joka on lähellä ollakseen onnistunut filmi ja Thor on ihan kiva, mutta kaksi muuta ovat tätä huonompia. Leffan käsikirjoituksesta vastaa Michael Green, joka on Wikipediasta lukemani perusteella muuttanut Christien kirjan aika uskollisesti filmiksi, joten ei ole elokuvan tekijöiden syy, että loppuratkaisu on niin pöhkö. Mukaan on saatu pientä pohdiskelua siitä, voiko murha olla oikeasti perusteltu teko, mutta sitä ei ole hyödynnetty tarpeeksi hyvin, jotta se toimisi. Visuaalisesti elokuva on kuitenkin ilahduttavaa katseltavaa. Filmi on taitavasti kuvattu ja valaistu, minkä lisäksi junan lavasteet ja hahmojen asut ovat todella tyylikkäät. Paikoitellen juna ja maisemat näyttävät hieman digitaalisilta, mutta se ei erityisemmin häiritse. Leikkauksessa rytmitys on mennyt hieman sekaisin, mutta äänimaailma on oivallinen ja Patrick Doylen säveltämät musiikit toimivat mainiosti.

Yhteenveto: Murder on the Orient Express on valitettavasti aika laimea elokuva. Leffa tuntuu enemmän venytetyltä televisiosarjan jaksolta kuin kunnon filmiltä, minkä huomaa jo aloituksesta, jota ei mainita sanallakaan enää siinä kohtaa, kun päästään Idän pikajunaan. Vasta siinä vaiheessa leffa nappaa mukaansa ja aika kuluu nopeasti, kun yrittää muistaa kuka on kukin. Harmillisesti, kun kiinnostavin osuus, eli murhan tutkiminen alkaa, elokuva on vain aika pitkälti sitä, että Hercule Poirot kyselee matkustajilta ja mietiskelee. Ei filmin kovin toiminnallinen tarvitse olla, mutta jotain siihen kaipaisi. Itse Hercule Poirot ei toimi, sillä Kenneth Branagh ei sovi rooliin lainkaan. Hän on typerän koominen tyhmien viiksiensä kanssa, eikä vakuuta suuresta älykkyydestään. Muut näyttelijät ovat kuitenkin oivallisia. Visuaalisesti kyseessä on tyylikäs teos, jonka musiikit ovat mainiot, mutta jonka tunnelma ja rytmitys voisivat olla selvästi paremmat. Loppuratkaisu on todella kehno, eikä mukaan ole saatu luotua mitä parhainta mysteeriä. Jos fanitat Agatha Christietä ja Hercule Poirotia, niin kannattaahan Murder on the Orient Express vilkaista, sillä se on usein viihdyttävä. Tämän takia ei kuitenkaan tarvitse raahautua elokuvateatteriin asti. Elokuvan lopussa vihjataan hieman jatkosta, mikä kuulostaa siltä, että seuraavaksi olisi tekeillä filmatisointi "Death on the Nile" -kirjasta (1937), mutta kuten sanoin: tämän jälkeen ei jatkoa kaipaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.teaser-trailer.com
Murder on the Orient Express, 2017, Twentieth Century Fox, Genre Films, Kinberg Genre, The Mark Gordon Company, Scott Free Productions, Latina Pictures, The Estate of Agatha Christie

Arvostelu: Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides / Vierailla vesillä (2011)

PIRATES OF THE CARIBBEAN:

ON STRANGER TIDES (2011)

PIRATES OF THE CARIBBEAN: VIERAILLA VESILLÄ

Ohjaus: Rob Marshall
Pääosissa: Johnny Depp, Penélope Cruz, Ian McShane, Geoffrey Rush, Kevin McNally, Sam Claflin, Astrid Bergès-Frisbey, Stephen Graham, Richard Griffiths ja Keith Richards
Genre: seikkailu, fantasia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia
Ikäraja: 12

Pirates of the Caribbean -sarjan kolmas osa Pirates of the Caribbean: At World's End (2007) oli tarkoitettu sarjan päätösosaksi, mutta koska se oli kahden edellisen osan tapaan hitti, Walt Disney -yhtiö ilmoitti, että sarja jatkuu vielä. Kuitenkin neljänteen osaan palaisi aiemmista osista vain kolme näyttelijää: Johnny Depp (kapteeni Jack Sparrow), Geoffrey Rush (kapteeni Barbossa) ja Kevin McNally (Gibbs). Muistan, kun tämä kerrottiin ja monet ihmettelivät, minne aiemmissa osissa tärkeät hahmot Will (Orlando Bloom) ja Elizabeth (Keira Knightley) olivat kadonneet? Itse en pitänyt kaksikosta enää erityisemmin At World's Endissa ja pidinkin hyvänä vaihteluna, ettei heitä nähtäisi. Ohjaaja Gore Verbinski oli samaan aikaan tekemässä animaatioleffa Rangoa (2011), joten hän ei jatkanut merirosvojen parissa. Uudeksi ohjaajaksi valittiin Chicagon (2002) ohjaaja Rob Marshall. Kun ensimmäiset trailerit ilmestyivät, olin innoissani, mutta samalla myös hieman ennakkoluuloinen, sillä mietin, että mitenköhän sarjaa jatkettaisiin? Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides, eli suomalaisittain Vierailla vesillä, ilmestyi keväällä 2011 ja kävin katsomassa sen ensi-illassa sekä vielä uudestaan kesällä. Elokuva ei saanut erityisen hyviä arvioita, mutta itse pidin siitä ja olen katsonut sen useasti uudestaan. Nyt kun sarja on saamassa lisäystä elokuvalla Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales (2017), oli aika katsoa leffat uudestaan ja arvostella ne.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl (2003), Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest (2006) ja Pirates of the Caribbean: At World's End!

Jack Sparrow tapaa vanhan tuttunsa Angelican, joka huijaa hänet pelätyn merirosvon Mustaparran laivalle. Mustaparta tarvitsee Sparrow'n löytääkseen myyttisen Nuoruuden lähteen, jolla hän voisi pelastaa henkensä ennustukselta, jonka mukaan yksijalkainen mies tappaa hänet.

Johnny Depp on yhä sama veikeä kapteeni Jack Sparrow, jolta löytyy useita hauskoja hetkiä. Hahmon vanhat tutut eleet ja ilmeet ovat tallella. Vaikka Sparrow on loistava jälleen, ei Deppin suorituksessa ole oikeastaan mitään uutta, vaan hän vetää samalla lailla roolinsa kuin parissa edellisessä osassa. Hahmon kekseliäisyys ei pääse täysin oikeuksiinsa, mutta mukana on nokkelasti keksittyjä repliikkejä. Sparrow on enemmän tarinan sankari kuin At World's Endissa.
     Sparrow'n vanha tuttu Joshamee Gibbs (Kevin McNally) on tosiaan mukana ja hänen osuuttaan on kasvatettu. Kovin paljoa hän ei pääse tekemään, mutta on silti tärkeä osa tarinaa. Myös McNally esittää tutulla ja turvallisella tyylillään hahmoa.
     Sen sijaan Geoffrey Rushin näyttelemä kapteeni Barbossa on muuttunut paljon. Barbossa on menettänyt Musta helmi -laivansa, sekä jalkansa jä päätynyt kuninkaan palvelukseen kaappariksi. On erikoista nähdä aiemmin niin häijyltä tuntuva piraatti kesympänä tapauksena. Onneksi hahmossa piilee vanha tuttu Barbossa, mikä puskee aina välillä esille. Rush on edelleen mainio.
     Uutena tuttavuutena tavataan Penélope Cruzin esittämä Angelica, joka on Sparrow'n vanha tuttu. Elokuvassa myös viitataan vahvasti, että heidän välillään olisi joskus ollut jotain, mikä tuo oman lisäyksensä Sparrowiin, joka on aiemmin tuntunut vain hyödyntävän naisia. Angelica kykenee helposti kiristämään Sparrowia, mikä tekee hänestä Jackin heikkouden. Cruz on hyvä näyttelijä ja hoitaa tämänkin roolinsa hyvin.
     Elokuvan pahis on Ian McShanen esittämä Edward Teach, eli Mustaparta, jolle luodaan yhdessä lauseessa vaikuttava maine: kaikkien piraattien pelkäämä piraatti. McShane tuntuu olevan yleisesti mainio valinta pahikseksi ja niin hän on myös tässä. Mustaparta tuntuu uhkaavalta ja kylmältä tapaukselta. Häneen saadaan syvyyttä pelokkuudella, sillä hän kammoaa ajatusta, että joku tappaisi hänet. Mustaparralla on käytössään erikoinen miekka, jolla hän kykenee ohjailemaan laivaansa. Tämän lisäksi hän kykenee hyödyntämään voodoota ja herättämään ihmisiä kuolleista alaisikseen.
     Muita tärkeitä hahmoja ovat hömelö merirosvo Scrum (Stephen Graham), johon Sparrow tutustuu Mustaparran laivalla, Queen Anne's Revengella, lähetyssaarnaaja Philip (Sam Claflin), jota Mustaparta pitää vankinaan Angelican tahdosta, sillä Angelica uskoo, että Mustaparralla olisi Philipin avulla mahdollisuus päästä taivaaseen, sekä merenneito Syrena (Astrid Bergès-Frisbey), joka ei ole yhtä hirviömäinen tapaus kuin muut lajinsa edustajat. Koska Will ja Elizabeth ovat poissa, Philipin ja Syrenan välille on luotu romanssia. Elokuvassa nähdään myös The Rolling Stones -yhtyeen kitaristi Keith Richards Jackin isänä ja Richard Griffiths kummalliseksi tehtynä kuningas Yrjö II:na. Myös Judi Dench tekee lyhyen roolisuorituksen.

Vaikka edellisen osan lopussa annettiin vinkkiä siitä, että seuraavassa osassa etsittäisiin Nuoruuden lähdettä, niin tämä ei silti oikein tunnu jatkolta sille, vaan enemmänkin lisäseikkailulta sarjaan. Tämä johtuu lähinnä siitä, että elokuvasta puuttuvat lähes kaikki tutut naamat. Samalla tämä on myös tilaisuus viedä sarjaa uuteen suuntaan. On Stranger Tides tuntuukin välillä raikkaalta muutokselta. Elokuva vie Pirates of the Caribbean -sarjan ensimmäistä kertaa Eurooppaan ja alku tapahtuu Lontoossa. Alkuosio sisältää jo huumoria sekä tyylikkään takaa-ajon ja meno jatkuu aika pitkälti samanlaisena. Synkän At World's Endin jälkeen On Stranger Tides löytää jälleen kepeän tunnelman, mikä toimi hienosti kahdessa ensimmäisessä osassa. Kepeys tekee elokuvasta mielestäni paremman kuin edeltäjästään ja se on oikein viihdyttävä. Kyseessä on sarjan lyhyin teos, minkä myös huomaa, eikä elokuva tunnu koskaan hidastelevan. Seikkailumeininki on vahvasti läsnä ja vauhtia riittää.

Silti elokuva ei ole lähelläkään kahden ensimmäisen elokuvan tasoa. Paikoitellen se tuntuu vain lisäosalta, joka on tehty rahastuksena, mutta onneksi suurimman osan ajasta se tuntuu siltä, että tekijät rakastavat sarjaa. Elokuvan tarina ei ole yhtä vahva kuin kahdessa ensimmäisessä. Leffa käyttää vanhoja kikkoja ja pelaa usein varman päälle. Juttua on yksinkertaistettu todella paljon, eikä mukana ole samaa nokkeluutta ja kekseliäisyyttä. Katsojana ei pääse hämmästelemään paljoa. On Stranger Tides kulkee eteenpäin nopeasti, muttei kiirehdi, mikä on hyvä asia. Ennustus siitä, että joku tappaisi Mustaparran piakkoin, tuntuu jotenkin hölmöltä ja mielestäni parempi syy sille, että hän etsii Nuoruuden lähdettä, olisi yksinkertaisesti se, että hän haluaisi elää ikuisesti. Välillä yliluonnollisuudet tuntuvat todella kummallisilta. Voodoon vielä jotenkin ymmärtää, sillä aiemmin on nähty noituutta, mutta se, että Mustaparran ylimmät alamaiset koostuvat zombeista, tuntuu hieman oudolta, eikä täysin sovi sarjaan. Muutenkin kirottuja miehistöjä on nähty sarjassa jo pari, joten katsojana toivoisi hieman vaihtelua. Merenneidot taas ovat täydellinen lisäys sarjaan ja kohtaus, jossa Mustaparran orjat yrittävät saada merenneitoja kiinni Whitecapinlahdella, on mielestäni leffan paras. Kyseessä ei ole mikään kiva The Little Mermaidin (1989) Ariel, vaan tässä merenneidot syövät ihmisiä.

Monet haukkuvat elokuvan lyttyyn, mutta omasta mielestäni se on hyvä. Ei se ihmeellinen ole, mutta kelpo seikkailupätkänä sen katsoo oikein mielellään. Vaikka tämä on kepeämpi kuin edeltäjänsä, synkkyyttä on mukana toimiva määrä, eikä tämä muutu lastenleffaksi. Huumori toimii, eikä kovin moni vitsi ole huono. Jotkut heitot ovat erittäin nerokkaita, kuten: "Teille on syötetty palturia." "Meidät on siis palturoitu?" mitä seuraa kulmien kohoitus Jackilta ja naurahdus katsojalta. Merellä ei erityisen paljon vietetä aikaa, eikä yhtä ainutta taistelua käydä merellä kahden laivan välillä, kuten kaikissa edeltäjissä. Toimintaa on muuten tarpeeksi ja miekat kolisevat toisiaan vasten useasti. Jännitystä löytyy myös välillä. Lontoon harmaus on tyylikkäässä kontrastissa saaren viidakon vihreyden kanssa. Tuttuja paikkoja, kuten Port Royalia ja Tortugaa ei päästä näkemään, mutta onneksi uudet lokaatiot toimivat. Philipin ja Syrenan välinen romanssi on välillä ihan toimiva, mutta tuntuu suurimmaksi osaksi ajasta irralliselta ja väkisin väännetyltä, eikä sillä ole loppujen lopuksi mitään väliä. Hahmojen on vain tarkoitus korvata Will ja Elizabeth. Elokuvassa hyödynnetään jälleen sitä hauskuutta, että vanhoista vastuksista voi tulla liittolaisia ja onkin kiinnostavaa nähdä Jackin ja Barbossan tekevän yhteistyötä. Kokonaisuutena On Stranger Tides toimii, mutta mitään ihmeellistä ei kannata odottaa.

Sarjan ohjaus on tosiaan vaihtunut Gore Verbinskilta Rob Marshallille, mikä on tavallaan toimiva ratkaisu, sillä näin saadaan tuotua tuoretta visiota sarjaan, mutta toisaalta taas Verbinskin käsissä elokuva voisi olla todella hyvä. Seuraavan elokuvan ohjaa kaksi eri henkilöä, mutta toivon, että Verbinski palaisi sarjaan edes vielä kerran. Käsikirjoituksesta vastaavat Ted Elliott ja Terry Rossio, mutta pohja elokuvan tarinalle tulee Tim Powersin kirjasta "On Stranger Tides" (1987). Tarinaa on kuitenkin muutettu paljon, jotta Pirates of the Caribbeanin hahmot saadaan mukaan sujuvasti. Elokuva on kuvattu mainiosti, kuten myös leikattu. Visuaaliset tehosteet ovat toimivia. Vaikka mukana on paljon yliluonnollisuutta, elokuvassa ei nähdä samalla tavalla tietokonehahmoja, kuten edellisissä osissa. Ääniefektit ovat myös mainioita. Musiikista vastaa Hans Zimmerin lisäksi meksikolainen duo Rodrigo y Gabriela, jotka tuovat mukaan akustista henkeä. Elokuvan soundtrack poikkeaakin aiemmista elokuvista, mutta siinä on silti tuttu sarjan tunnelma mukana.

Blu-rayn kuvanlaatu on todella hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on mokaotoksia, Blu-ray 3D:n esittelyvideo The Lion King -elokuvan (1994) Timonin ja Pumban kanssa, sekä muutama "LEGO Pirates of the Caribbean" -lyhytpätkä.

Yhteenveto: Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides on edeltäjäänsä viihdyttävämpi teos, muttei saavuta kahden ensimmäisen elokuvan hienoutta. Se pelaa useasti varman päälle, eikä uskalla hirveästi luoda uutta. Jotkut yliluonnolliset asiat menevät oudon puolelle, mutta merenneidot ovat hieno lisäys sarjaan. Yhtä nokkelaa ja kekseliästä meininkiä ei ole mukana, vaikka monet vitsit naurattavatkin hölmöllä älykkyydellään. Seikkailun tunne on vahvasti läsnä, mikä on hienoa ja tämä on jälleen kepeä osa. Toimintaa on sopiva määrä mukana, kuten myös jännitystä. Romanssi on hieman väkisin tungettu mukaan. Johnny Depp on yhä hyvä pääosassa, mutta hahmossa ei ole oikein mitään uutta. Barbossaa taas on toimivasti muutettu. Mustaparta on menevä pahis. Jos pidät Pirates of the Caribbeaneista, niin vilkaise myös On Stranger Tides. Nyt olen valmis Dead Men Tell No Talesiin ja toivon, että siinä saavutettaisiin taas jotain todella hyvää. Siinä nähdään jälleen Will Turner ja mielenkiinnolla odotan, mikä hänen osansa tulee olemaan ja miten tarina jatkuu...

Kirjoittanut: Joonatan, 24.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides, 2011, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Moving Picture Company

Arvostelu: Zoolander 2 (2016)

ZOOLANDER 2 (2016)

Ohjaus: Ben Stiller
Pääosissa: Ben Stiller, Owen Wilson, Penélope Cruz, Will Ferrell, Kristen Wiig, Cyrus Arnold, Kyle Mooney, Justin Theroux, Milla Jovovich, Kiefer Sutherland, Sting ja Benedict Cumberbatch
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 12

Zoolander (2001) oli hauska elokuva, kun katsoin sen ensimmäisen kerran. Toisella kerralla se oli paljon heikompi kuin muistin. Miksi katsoin sen uudestaan? Koska Zoolander 2, jota en nähnyt elokuvateatterissa, ilmestyi vihdoin vuokrattavaksi ja sen yhteydessä täytyi tietenkin vilkaista ensimmäinen osa uudestaan. Zoolander 2 ei saanut kovin hyviä arvosteluja, kun se ilmestyi vuoden alussa. Se haukuttiin pahasti lyttyyn, joten odotukseni eivät olleet korkeat. Odotuksiani ei nostattanut edes teksti "alkuperäisen klassikon veroinen", sillä tämä "alkuperäinen klassikko" ei ole erityisen hyvä elokuva.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Zoolander!

Julkkiksia tapetaan ja viimeiseksi nämä kuolevat julkkikset postaavat nettiin kuvan itsestään, jossa heillä on Derek Zoolanderin tavaramerkki-ilme. Erakoitunut Zoolander ja orgioissa viihtyvä Hansel päätyvät takaisin mallialalle, josta he ovat paenneet ja Interpol-agentti ottaa heidät mukaan tutkimaan, kuka murhaa julkkiksia.

Ben Stillerillä on edelleen taito tallella esittää idiootti-Zoolanderia. Zoolanderilla ei tosin ole taitoaan tallella. Hänen vaimonsa Matilda (Christine Taylor) on kuollut ja hänen poikansa Derek Jr. on viety häneltä. Legendaariset ilmeet ja asenne ovat kadonneet, eikä Zoolander tiedä, mihin häntä maailmassa tarvittaisiin. Hahmo pysyy onneksi aika lailla samanlaisena, eikä häntä ole tyhmennetty entisestään, jolloin häntä sietää yhä katsoa. Hänen lastaan, Derek Jr:a esittää Cyrus Arnold, joka suoriutuu osastaan ihan hyvin, vaikka onkin paikoitellen hieman ärsyttävä kakara.
     En ole koskaan erityisemmin pitänyt Owen Wilsonista, enkä pidä vieläkään. Hän ei missään tapauksessa kuulu lempikomedianäyttelijöideni joukkoon ja tässä häntä kestää juuri ja juuri katsoa. Wilson esittää Hanselia, joka on elokuvan alussa henkisesti eksyksissä ja viettää aikaa aavikolla orgiaporukkansa kanssa, johon jostain kumman syystä osallistuu myös näyttelijä Kiefer Sutherland.
     Penélope Cruzista tuntuu huomaavan välillä, että hän on kuvausten aikana miettinyt, miksi suostui tähän elokuvaan. Alkupuolella hänen hahmonsa, Interpol-agentti Valentina Valencia, vaikuttaa lupaavalta, mutta mitä pidemmälle elokuva menee, sitä enemmän tuntuu siltä, kuin Cruz haluaisi vain nopeasti palkkansa ja päästä kotiin kuvauksista.
     Will Ferrellin näyttelemä Mugatu on mukana elokuvassa, mutta hän tulee mukaan vasta loppupuolella. Jos on nähnyt mainoksia elokuvasta, niin tietää, millainen hänen roolinsa on.
     Kristen Wiig näyttelee Alexanya Atozia, muotimaailman uusinta uutta, joka pukeutuu ties mihin asuihin ja hänellä on niin paljon meikkiä naamassa, etten edes tunnistaisi Wiigiä, jos en tietäisi, ketä hän esittää. Alkupuolella merkittävässä roolissa oleva Atoz muuttuu loppua kohti turhemmaksi. Hahmo puhuu todella kummallisesti ja pakko olla samaa mieltä Zoolanderin kanssa siitä, etten ymmärtänyt lähes mitään, mitä Atoz puhuu. Onneksi on tekstitykset! Muotimaailmassa heiluu myös Kyle Mooneyn näyttelemä Don Atari, jonka hauskuus katoaa muutaman ensimmäisen repliikin jälkeen ja loppuelokuvan ajan hän vain ärsyttää.
     Kiefer Sutherlandin lisäksi elokuvasta löytyy myös joukko muitakin tunnettuja henkilöitä. Elokuvassa nähdään mm. Billy Zane, Katy Perry, Sting, Skrillex, Alexander Skarsgård ja John Malkovich.

Monet innostuivat nähdessään elokuvan mainoksen, sillä siinä näytetään, kun poptähti Justin Bieber ammutaan. Elokuva alkaa tällä kohtauksella ja tekijät ovat halunneet mässäillä sillä ja Bieber saa aika monta luotia rintaansa. Avauksen jälkeen päästään lyhyeen kertaukseen siitä, mitä edellisessä osassa on tapahtunut ja mitä on tapahtunut edellisen ja tämän elokuvan välissä. Zoolander 2 ilmestyi viisitoista vuotta ensimmäisen osan jälkeen ja myös elokuvassa on kulunut viisitoista vuotta aiemmista tapahtumista. Uutiskuvissa kerrotaan, miksi Zoolanderin vaimo on kuollut, miksi hänen lapsensa on viety ja miksi Hansel on myös kadonnut mallimaailmasta. Alku tuntuu kestävän hieman liian kauan, mutta siitä itse juoni lähtee onneksi heti liikkeelle.

Kysymys taitaa kuulua: miksi tämä elokuva täytyi tehdä? Ja se onkin todella hyvä kysymys, sillä mielestäni sille ei oikein löydy mitään hyvää vastausta. Ensimmäinen elokuva saattoi naurattaa ilmestyessään, mutta viisitoista myöhemmin kun tehdään jatkoa, ei lopputulos voi olla kovin kummoinen. Monet eivät välttämättä edes muista enää, mikä tai kuka on Zoolander. Yksi syy voi olla, että sekä ensimmäisen että tämän osan on ohjannut päätähti Ben Stiller, joka toimii myös yhtenä käsikirjoittajana ja tuottajana. Tuntuukin siltä, että Stiller itse halusi elokuvalle jatkoa, eivät katsojat. Stillerin on varmasti ollut helppo saada vanhat naamat takaisin, mutten ymmärrä, miten hän on saanut ylipuhuttua kaikki muut tunnetut tähdet mukaan. Tehosteista päätellen suuri osa budjetista on mennyt siihen, että joku Benedict Cumberbatch on saatu näyttäytymään elokuvassa muutaman minuutin ajan todella hämäränä hahmona.

Elokuvassa saa kyllä nauraa, muttei se tarkoita, että se kovin hyvä elokuva olisi. Suurin osa vitseistä on selkeästi keksitty muussa tilanteessa ja ne on tungettu mukaan, jotta koko ajan edes joku nauraisi. Tällä kertaa onneksi Zoolander itse ei ole hauskinta. Jotkut oudot jutut naurattavat, kuten vanha Aqua Vitae -mainos, jossa Derek esiintyi aiemmin, mutta monet niistä ovat niin turhia, että ne olisi suosiolla pitänyt kirjoittaa pois, ennen kuin kamera alkoi pyöriä ensimmäistä kertaa. Koko tarina, johon liittyy jonkinlainen "Valittu", on niin käytetty ja tässä jopa paikoitellen sekava, että itse juonen unohtaa ja muistaa vain vitsejä. Ja kun kyseessä on elokuva, eikä sketsisarja, niin tarinan pitäisi mennä edelle ja tarinan osalta Zoolander 2 ei ole onnistunut. Komediaelokuvana sille täytyy tietty kuitenkin antaa plussaa siitä, että saa nauraa.

Elokuva on kuvattu ja leikattu taidokkaasti. Alun takaa-ajosta oli välillä vaikea saada selvää, mutta muuten kameratyöskentely oli aika tasaista. Musiikista vastaa Theodore Shapiro, mutta hänellä ei ole varmaan ollut paljoa töitä, sillä ainoa musiikki, jonka huomasin, koostui eri artistien ja yhtyeiden kappaleista. Tehosteisiin ei tosiaan ole selkeästi ollut budjettia, jolloin paikoitellen elokuva näyttää aika halvalta.

Yhteenveto: Zoolander 2 jaksaa naurattaa kaikenlaisilla omituisuuksillaan ...mutta se on silti huono elokuva. Ben Stiller halusi selkeästi tehdä jatko-osan luomalleen jutulle, mutta kukaan muu ei tunnu haluavan. Owen Wilson on mukana varmaan Stillerin takia, mutta Penélope Cruz näyttää usein siltä, että haluaisi äkkiä pois. Paljon on taas saatu tuttuja naamoja mukaan, joita on niin paljon, ettei kaikkia edes tunnista. Suurin osa huumorista koostuu oudoista asioista, joista kovin moni ei vain toimi. Elokuvan perusteella en aio käydä New Jerseyn pohjoisosassa, sillä siellä näyttäisi olevan todella kylmä. Toivottavasti tästä ei tule kolmatta, ihan oikeasti Stiller. Ei kiitos.

Kirjoittanut: Joonatan, 19.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Zoolander 2, 2016, Red Hour Films, Scott Rudin Productions

Arvostelu: Grimsby (2016)

GRIMSBY (2016)

Ohjaus: Louis Leterrier
Pääosissa: Sacha Baron Cohen, Mark Strong, Isla Fisher, Rebel Wilson, Penélope Cruz ja Ian McShane
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 23 minuuttia
Ikäraja: 16

Tämä on ensimmäinen elokuva, jonka käyn katsomassa yksin elokuvateatterissa. Tämä on myös ensimmäinen kunnon elokuva, jonka käyn katsomassa Tampereen elokuvateatteri Plevnassa. Kaikkea uutta ja jännää sitä tuleekin koettua. Sen lisäksi Grimsby on ensimmäinen elokuva, josta teen arvostelun vain teatterissa näkemisen perusteella. Saa nähdä, mitä siitä syntyy.

Ali G. Borat. Brüno. Amiraalikenraaliprinssi Aladeen. Sacha Baron Cohenin elokuvat tuntuvat olevan vain niin hyviä kuin hänen hahmonsa. Hahmonhan varassa jokainen elokuvista kantautuu. Uusimpana hahmona hänellä on Nobby elokuvassa Grimsby (alkuperäiseltään nimeltä USA:ssa The Brothers Grimsby). Ali G:stä en tiedä lähes mitään, mutta Boratin, Brünon ja Diktaattorin juonet tuntuvat lähes samalta, sillä jokaisessa seurataan erikoista ulkomaalaista, joka matkustaa USA:han toteuttaakseen jonkinlaisen unelman. Grimsby ei onneksi noudata samaa juonikaavaa.

Hömelö Nobby on etsinyt veljeään Sebastiania 28 vuotta. Kun hän vihdoin löytää Sebastianin, hänelle selviää, että Sebastian on oikeasti MI6:n agentti. Nobby joutuu mukaan puhdistamaan veljensä maineen ongelman sattuessa, josta Nobby itse on vastuussa.

Sacha Baron Cohenin esittämä Nobby on kaiken aikaa pilaamassa asioita hölmöydensä takia. Hän on monen lapsen isä, eikä edes muista jokaisen nimeä, vaikka lapsien nimet ovat luokkaa "Skeletor", "Gangnam Style" ja jopa "Django Unchained". Nobbyllä on kuitenkin sydän (jokseenkin) paikallaan, kun kyseessä on hänen tyttöystävänsä tai veljensä. Kuten äsken sanoin aiemmista elokuvista, niin myös tämä kulkee Baron Cohenin hahmon varassa.
     Mark Strongin Sebastian-hahmo ei ole kovin hauska, mutta ihan mielenkiintoinen. Strong puhuu omaan murahtelevaan tapaansa ja vetää roolinsa hyvin. Läpi elokuvan näytetään muistoja hänen ja Nobbyn menneisyydestä, joka tuo tunnetta yllättävän onnistuneesti hahmoihin.
     Penélope Cruz on elokuvan pahis Rhonda George, joka on aika väkisin väännetty hahmo ja Cruz on mukana enemmänkin ulkonäkönsä takia. Hänen hahmollaan on perinteinen "tosi ilkikurinen juoni", jolla saisi koko maailman vapisemaan. Rhondan suunnitelma tuntuu hätäisesti keksityltä, mikä on varmaan ollut ideana, sillä elokuvassa pilaillaan agenttielokuvien kustannuksella.
     Järkyttävän huono Rebel Wilson esittää Nobbyn tyttöystävää, Dawnia. Onneksi hahmo ei esiinny kovin paljoa elokuvassa.
     Sacha Baron Cohen on ottanut mukaan vaimonsa Isla Fisherin, joka esittää Jodie Figgisiä, Sebastianin ainoaa tukea MI6:ssa, kun häntä ollaan jahtaamassa. Fisherin hahmo on todella kliseinen ja hän vetää roolin niin hyvin kuin kyseisen, yksinkertaisen roolin voi.
     Mukana on myös Ian McShane, jonka hahmo on hieman mitäänsanomaton. Rooliin olisi voinut pestata melkein kenet tahansa, mutta roolituksessa kai haettiin isoa nimeä tuomaan näkyvyyttä.
     Harry Potter -tähti Daniel Radcliffestä ja presidentiksi pyrkivästä Donald Trumpista tehdään myös enemmän tai vähemmän pilkkaa. Harmi vain, että kumpikaan ei oikeasti esiinny elokuvassa, mutta heistä heitetyt läpät ovat hulvattomia.

Vitsit ovat hyvin samanlaisia kuin muissa Baron Cohenin elokuvissa. Grimsby on todella härö elokuva. Esimerkiksi miltä kuulostaa Nobby imemässä myrkkyä pois Sebastianin kivespussista? Tai että Nobby ja Sebastian menevät pahiksia piiloon naaraselefantin sisään ja yhtäkkiä tulee uros paikalle, joka johtaa siihen, että Nobby ja Sebastian ovat kirjaimellisesti mukana norsujen aktissa? Ja kun kyseiset kohtaukset kestävät kauan ja saavat vielä pahempaa jatkoa, niin katsojien nauru muuttuu siihen, että jokainen sanoo kovaan ääneen: "Hyi!" Onneksi elokuvassa on myös miedompia vitsejä. Pissa/kakkahuumoria on tietenkin mukana - jälleen yhdessä kohtauksessa siihen pisteeseen asti, että katsoja vajoaa nolostuneena penkkiinsä. Myös vakavista aiheista tehdään julmasti pilaa, jonka monet voivat kokea loukkaavana.

Elokuvan laajat kuvat ovat tyylikkäitä. Välillä Grimsbyssä on käytetty käsivarakuvaa, joka häiritsee etenkin kohdissa, joissa kamera voisi olla täysin paikoillaan jalustalla. Toimintakohtaukset on leikattu paikoitellen hieman epäselviksi. Alussa on first person shooter -kaltainen kohtaus, jossa Sebastian ajaa takaa pahiksia ja ampuu heitä. Kohtaus on toimiva, vaikka sekin paikoitellen sekava, jonka tosin voi selittää sillä, että kyseessä on hahmon näkökulmakuva. Erikoistehosteet eivät ole parhaimmasta päästä, mutta niiden kömpelyys itsessään on jo koomista.

Grimsby on todella lyhyt elokuva. Alle puolentoistatunnin kestollaan elokuvassa esitellään nopeasti hahmot ja näytetään lähtökohdat, jotta päästään näkemään itse tarinaa. Toiminta- ja komediakohtauksia tulee peräkkäin ja ennen kuin huomaakaan, niin on jo katsomassa lopputekstejä. Elokuva alkaa melkein samalla tavalla, miten kotini televisio aukeaa: Sonyn logolla. Logon ilmestyminen ja mukana oleva ääni ovat erilaisia. Muita logoja tulee monia ja sitten jo näytetäänkin Baron Cohenia toilailemassa tuttuun tyyliinsä.

Yhteenveto: Grimsbyssä ei ole samaa hohtoa kuin Boratissa, mutta se on silti todella hauska komedia. Elokuvassa tapahtuu kaiken aikaa jotain, joten aika ei käynyt kertaakaan - edes pieneksi hetkeksi - tylsäksi elokuvaa katsoessa, mikä on tietenkin plussaa. Elokuva ei itsessään ole kovin muistettava, eikä Nobbyn hahmo ole yhtä loistelias kuin Boratin. Valitettavasti parhaiten elokuvasta jää mieleen Sacha Baron Cohen imuttelemassa Mark Strongin sukukalleuksia ja samat näyttelijät keskellä elefanttiseksiä. Herkille ihmisille kyseiset kohdat voivat olla traumatisoivia ja lapsille elokuva ei sovellu, mutta jos tykkää hieman roisimmasta huumorista, niin Grimsby naurattaa varmasti. Se on hauska elokuva, mutten sanoisi, että se olisi kovin kummoinen. Kannattaako se nähdä? Komedioista tykkäävänä henkilönä sanon, että kannattaa. Kannattaako se omistaa? Jos halvalla lähtee mukaan, niin miksipä ei? Kannattaako elokuviin asti lähteä katsomaan? Sanotaan vaikka, että jos on tylsä ilta Tampereella, niin Grimsby on oikein mukava - tosin erittäin lyhyt - ajantappopätkä. Muistakaa jäädä istumaan vielä sen jälkeen, kun lopputekstit ovat alkaneet, sillä niiden jälkeen tulee lyhyt pätkä!

Kirjoittanut: Joonatan, 13.3.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
The Brothers Grimsby, 2016, Sony Pictures Entertainment, Columbia Pictures, Working Title Films, Village Roadshow Pictures