The Love Hypothesis (2026) - elokuva-arvostelu

THE LOVE HYPOTHESIS

Ohjaus: Claire Scanlon

Näyttelijät: Lili Reinhart, Tom Bateman, Rachel Marsh, Jakoubie Young-White, Nicholas Duvernay ja Arty Froushan

Genre: romantiikka, komedia

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

The Love Hypothesis perustuu Ali Hazelwoodin kirjaan Rakkaushypoteesi (The Love Hypothesis - 2021), joka oli alun perin hänen kirjoittamansa Star Wars -fanifiktio Reyn ja Kylo Renin suhteesta nimeltä "Head Over Feet". Vuonna 2022 Bisous Pictures -yhtiö ilmoitti työstävänsä kirjan pohjalta elokuvasovituksen. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025 ja nyt The Love Hypothesis on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse en ole lukenut Hazelwoodin kirjaa, enkä etukäteen juuri kiinnostunut sen leffaversiosta - etenkään kun luin lähdemateriaalin olleen alun perin fanifiktio Star Warsista. Päätin silti antaa The Love Hypothesisille mahdollisuuden ja katsoin elokuvan heti sen julkaisupäivänä.

Stanfordissa opiskeleva Olive Smith ja hänen tympeä professorinsa Adam Carlsen päättävät esittää olevansa parisuhteessa, jotta Olive saisi siten ystävänsä lähtemään treffeille erään pojan kanssa.

Riverdale-sarjasta (2017-2023) tuttu Lili Reinhart näyttelee Olive Smithiä, joka opiskelee Stanfordin yliopistossa ja joka on potentiaalisesti onnistunut hiirten avulla löytämään keinon parantaa haimasyöpää. Hercule Poirot -leffoista Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express - 2017) ja Kuolema Niilillä (Death on the Nile - 2022) tuttu Tom Bateman taas esittää tohtori Adam Carlsenia, jota kaikki koulussa kutsuvat tohtori Pahaksi, koska hän kohtelee opiskelijoita erittäin kylmästi. Varsin pöljästä syystä Oliver ja Adam päätyvät tekemään diilin, jossa he esittävät olevansa parisuhteessa. Mutta vähemmän yllättäen tämän esityksen aikana oikeat tunteet alkavat nousta pintaan. Hahmot ovat toimivat, Reinhart ja Bateman ovat kelpo valinnat rooleihinsa ja heidän väliltä löytyy tarpeeksi kemiaa. Batemanin valinta on toki siinä mielessä huvittava, että The Love Hypothesisin pohjallahan oli tosiaan romanttinen Star Wars -fanifiktio Reystä ja Kylo Renistä ja Tom Batemanhan on tosielämässä suhteessa Reytä näytelleen Daisy Ridleyn kanssa.

     Elokuvassa nähdään myös Rachel Marsh Oliven parhaana ystävänä Anhina, Nicholas Duvernay Anhin ihastuksena Jeremynä, Jaboukie Young-White Oliven kämppiksenä Malcolmina, sekä Arty Froushan tohtori Tom Bentonina, joka hassua kyllä sai kirjassa nimensä Tom Batemanista. Sivunäyttelijät ajavat asiansa, joskin heidän hahmonsa tuntuvat lähinnä käveleviltä kliseiltä.

Fanifiktioista kirjoiksi ja siitä sitten elokuviksi muovautuneet tapaukset ovat usein mielestäni kuluneiden vuosiensa huonointa antia. Esimerkiksi Fifty Shades of Grey (2015) oli alun perin fanifiktio Twilightista ja After (2019) oli alun perin fanifiktio One Direction -yhtyeestä. Kun siis luin, että The Love Hypothesisin pohjana oli "Reylo"-fanifiktio, ajattelin ensimmäisenä, että "voi pojat, taas sitä mennään". Yllätyksekseni The Love Hypothesis ei ole samaa mätäkuonaa kuin Fifty Shades of Grey ja After, vaan jopa ihan katsottava romanttinen draamakomedia kaikkine pöhköyksineen.

Elokuva on toisaalta hitusen kökkö, mutta samalla sen kökköydessä on jotain varsin hurmaavaa. Juoni on lähtökohdiltaan täysin typerä, mutta se antaa raamit monille äärimmäisen vaivaannuttaville ja sitä kautta huvittaville kohtauksille, kun opiskelija ja professori yrittävät saada muut vakuuttuneiksi suhteestaan. Myötähäpeää on luvassa muutenkin ja esimerkiksi erään seksikohtauksen tuhmat repliikit saivat minut purskahtamaan nauruun. Tarina kulkee niitä kaikista ennalta-arvattavimpia reittejä draamankaarineen kaikkineen, mutta sentään Reinhartin ja Batemanin kemia toimii ja Batemanin hahmon töykeät heitot opiskelijoille, sekä yritykset pehmentyä tarjoavat hyviä nauruja. Ei The Love Hypothesis hyvä elokuva ole, mutta kertaalleen katsottavana hömppänä se on tarpeeksi mukiinmenevä.

Elokuvan on ohjannut Claire Scanlon, joka on aiemmin tehnyt lähinnä televisiosarjojen jaksoja. Scanlon hoitaa tonttinsa passelisti, pitäen kivaa ilmapiiriä hyvin yllä. Sarah Rothschildin käsikirjoitus ei ole kummoinen kliseisten hahmojensa, kehnon dialoginsa ja jopa hieman omituisen rakenteensa kanssa ja vaaditaankin Scanlonilta paljon, että hän olisi saanut lopputuloksesta tätä paremman. Teknisesti The Love Hypothesis on kelpuutettava. Se on alkupäässään hieman kömpelösti leikattu, mutta on leffa sentään ihan hyvin kuvattu. Lavasteet ovat oivalliset, joskin on epäuskottavaa, että opiskelijat Olive ja Malcolm voisivat asua tällaisessa lukaalissa. Asut ja maskeeraukset toimivat ja äänimaailmakin on menevästi rakennettu Laura Karpmanin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of The Love Hypothesis www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

The Love Hypothesis, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, Bisous Pictures, MRC Film, The Cantillon Company

Arvostelu: Kuolema Niilillä (Death on the Nile - 2022)

KUOLEMA NIILILLÄ

DEATH ON THE NILE

Ohjaus: Kenneth Branagh
Pääosissa: Kenneth Branagh, Tom Bateman, Gal Gadot, Armie Hammer, Emma Mackey, Annette Bening, Letitia Wright, Sophie Okonedo, Jennifer Saunders, Dawn French, Russell Brand, Ali Fazal ja Rose Leslie
Genre: rikos, jännitys
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

Death on the Nile, eli suomalaisittain Kuolema Niilillä perustuu Agatha Christien samannimiseen Hercule Poirot -kirjaan vuodelta 1937 ja se on jatko-osa vuoden 2017 elokuvalle Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express). Pian Idän pikajunan arvoituksen ilmestymisen jälkeen ilmoitettiin, että ohjaaja-näyttelijä Kenneth Branagh on alkanut työstämään toista filmatisointia Christien kirjojen pohjalta. Alun perin elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo joulukuussa 2019, mutta koska Disneyn Fox-kauppojen takia kuvaukset saatiin aloitettua vasta saman vuoden syyskuussa, ensi-iltaa jouduttiin siirtämään lokakuulle 2020. Koronaviruspandemian ja yhteen elokuvan näyttelijöistä, Armie Hammeriin kohdistuneiden ahdistelusyytösten takia leffaa on jouduttu siirtämään parikin kertaa lisää, mutta nyt Kuolema Niilillä saa vihdoin ensi-iltansa. Itse en ollut lainkaan innoissani elokuvasta, sillä en piitannut Idän pikajunan arvoituksesta. Parin viime vuoden aikana olen ehtinyt useasti unohtaa filmin olemassaolon ja kävinkin katsomassa sen aika skeptisin ennakko-odotuksin muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Yksityisetsivä Hercule Poirot nauttii lomapäivistään Egyptissä, kun hänet yhtäkkiä vedetään selvittelemään kolmiodraamaa ja tutkimaan murhaa jokilaivalla Niilillä.

Kenneth Branagh palaa legendaarisen etsivä Hercule Poirotin rooliin, eikä vieläkään ihan vakuuta. Branagh on jälleen tahattomankin koominen monikerroksisten viiksiensä ja ylikorostetun aksenttinsa kanssa. Silti joko hän on tässä hieman hillitympi kuin Idän pikajunan arvoituksessa tai sitten olin ehtinyt tottua hänen Poirot-tulkintaansa, sillä Branagh ei häirinnyt samalla lailla kuin viimeksi. Hänen kyseenalaisesti toteutetut viiksensä sen sijaan häiritsivät minua edelleen ja Poirotin ollessa ruudulla, huomasin vähän väliä tuijottavani vain hänen viiksiään. Viiksiin kohdistunut internet-pilkka ei ole jäänyt tekijöiltä huomaamatta ja elokuva käyttääkin ensimmäiset kymmenen minuuttiaan lähinnä perustelemaan Poirotin naamakarvoitusta.

     Branaghin lisäksi myös Tom Batemanin esittämä Bouc tekee paluun Idän pikajunan arvoituksesta, mutta muuten näyttelijäkaarti on pistetty vaihtoon. Annette Bening nähdään Boucin tiukkapipoisena äitinä Euphemiana. Gal "Wonder Woman" Gadot ja negatiiviseen huomioon joutunut Armie Hammer näyttelevät vastanainutta pariskuntaa Linnet Ridgewayta ja Simon Doylea, kun taas Sex Education -sarjasta (2019-) tuttu Emma Mackey näyttelee Simoniin palavasti rakastunutta Jacqueline de Bellefortia. Jennifer Saunders esittää Linnetin kummitäti Marie Van Schuyleriä ja Dawn French tämän assistenttia, rouva Bowersia. Ali Fazal näyttelee Linnetin serkkua, asianajaja Andrew Katchadouriania, Game of Thrones -sarjan (2011-2019) alkukausilla nähdyn Rose Leslien esittäessä Linnetin apulaista Louisea. Sophie Okonedo nähdään kuuluisana jazz-laulajana Salome Otterbournena ja Black Pantherista (2018) tuttu Letitia Wright tämän sukulaistyttö Rosaliena. Koomikko Russell Brand tekee yllättävänkin vakavan roolin lääkäri Linus Windleshamina. Näyttelijät hoitavat hommansa pätevästi ja lähes jokaisesta saadaan jotain irti elokuvan aikana, kun itse kukin päätyy Poirotin epäillyksi.

Huolimatta alun kymmenminuuttisesta mustavalkoisesta prologista diginuorennetun Branaghin ja hömelöiden viiksien selityksen kera, yllätyin siitä, että Kuolema Niilillä onkin ihan pätevä murhamysteerielokuva ja huomattava parannus heikon Idän pikajunan arvoituksen jälkeen. Tästäkin leffasta löytyy omat ongelmansa, kuten turhan pitkä kesto. Varsinkin filmin alkupäässä on reippaasti tiivistämisen varaa. On toisaalta hyvä, että elokuva käyttää aikansa esitelläkseen hahmot kunnolla ennen kuin murha tapahtuu, jotta katsojalla on heti käsitys erilaisista mahdollisista motiiveista tekoon, mutta samalla leffa voisi hypätä nopeammin murhaan, sillä vasta siinä kohtaa elokuva tuntuu oikeasti lähtevän liikkeelle. Filmin toinen puolikas on selvästi parempi kuin ensimmäinen ja sen aikana huomasin epäileväni jatkuvasti eri tyyppiä syylliseksi ennen varsinaista paljastusta.

En ole lukenut Christien kirjaa, enkä ollut tainnut katsoa edes elokuvan traileria, sillä minulle tuli yllätyksenä jopa se, kuka tarinassa murhataan. Tämä loikin omaan katselukokemukseeni miellyttävän jännitteen alkupäästä lähtien, sillä ennen kuin ryhdyin pohtimaan, kuka on murhan takana, minun piti ensin hoksata, kuka tulisi olemaan uhri. Elokuvasta löytyy joitain ihan onnistuneen tiivistunnelmaisia kohtauksia ja varsinkin loppuhuipennus paljastusten kera on mainion jännittävästi rakennettu. Kokonaisuutena Kuolema Niilillä on hieman ontuva paketti, mutta aloin vihdoin nähdä potentiaalia Branaghin yrityksessä luoda Hercule Poirotin ympärille omaa elokuvasarjaansa.

Branaghin ohjaus on taidokkaampaa tällä kertaa, mutta silti toivon, että joku muu ottaisi ohjakset, jos filmille päätetään tehdä jatkoa. Michael Greenin käsikirjoitus toimii, joskin ensimmäistä tuntia olisi voinut tiivistää jo kirjoitusvaiheessa. Teknisiltä ansioiltaan Kuolema Niilillä on myös ailahteleva teos. Elokuva on ihan hyvin kuvattu, joskin ihmettelin kaiken aikaa päätöstä kuvata Poirotia yläkulmasta. Lisäksi leffaa katsoessa on kiusallisenkin selvää, milloin sitä on kuvattu paikan päällä ja milloin studiossa. Luonnossa kuvatut otokset ovat näyttäviä ja kauniita, mutta kun siirrytään studioon, taustakankaat ja liian kirkkaat spottivalot tekevät elokuvasta välillä jopa visuaalisesti ruman. Asiaa eivät auta leffan heikot, viimeistelemättömiltä näyttävät erikoistehosteet. Lavasteet ja asut ovat kuitenkin hienot ja aikaan sopivat. Äänimaailma toimii muuten, mutta leffaan on jostain syystä päätetty lisätä muutamia täysin tarpeettomia äkkisäikäytyksiä eri eläinten kautta. Patrick Doylen säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti, lisäten seikkailun, mysteerin ja muinaisen Egyptin henkeä.

Yhteenveto: Kuolema Niilillä on kelpo murhamysteerielokuva ja selvä parannus laimean Idän pikajunan arvoituksen jälkeen. Kenneth Branagh ei vieläkään ihan vakuuta outojen viiksiensä kanssa Hercule Poirotina - ei, vaikka viiksiä yritetään kuinka perustella filmin alussa. Branagh ajaa kuitenkin asiansa paremmin tällä kertaa ja varsinkin loppupäässä hoitaa tonttinsa niin näyttelijänä kuin ohjaajana kelvollisesti. Muu näyttelijäkaarti suoriutuu hyvin osistaan. Toteutukseltaan elokuva on aika ailahteleva. Sen rytmityksessä on ongelmia ja filmillä kestää turhan kauan aikaa oikeasti käynnistyä. Lisäksi leffan visuaalinen ilme heittelee, riippuen siitä, mikä kaikki on kuvattu studiossa vihreää kangasta vasten ja heikkojen erikoistehosteiden kera. Leffasta löytyy kuitenkin tarpeeksi onnistumisia, liittyen katsojan epäilysten ovelaan ohjailuun ja tiettyihin jännittäviin hetkiin, jotta se pääsee plussan puolelle. Ei Kuolema Niilillä kovin ihmeellinen teos ole, mutta Idän pikajunan arvoituksen jälkeen koin sen varsin miellyttäväksi yllätykseksi ja tällä kertaa sanonkin, että katson ihan mielelläni jatkoa, jos sellaista tehdään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.2.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Death on the Nile, 2022, Scott Free Productions, The Estate of Agatha Christie, Twentieth Century Fox

Arvostelu: Kylmä kosto (Cold Pursuit - 2019)

KYLMÄ KOSTO

COLD PURSUIT

Ohjaus: Hans Petter Moland
Pääosissa: Liam Neeson, Tom Bateman, Emmy Rossum, William Forsythe, Nicholas Holmes, Domenick Lombardozzi, Laura Dern, John Doman, Tom Jackson, Raoul Trujillo, Julia Jones, Elizabeth Thai, Benjamin Hollingsworth, Gus Halper, David O'Hara ja Arnold Pinnock
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

Cold Pursuit, eli suomalaisittain Kylmä kosto on uudelleenfilmatisointi norjalaisesta mustan huumorin toimintaelokuvasta Lumiauramies (Kraftidioten - 2014). Elokuvasta kiinnostuttiin Yhdysvalloissakin ja siitä päätettiin tehdä oma versionsa. Ohjaajaksi leffaan saatiin alkuperäisen filmin ohjannut Hans Petter Moland, joka pääsi tekemään ensimmäisen yhdysvaltalaisen elokuvansa. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2017 ja lopulta Kylmä kosto sai ensi-iltansa maaliskuun alussa. Valitettavasti juuri ennen julkaisua leffa päätyi huonoon valoon, kun sen päätähti Liam Neeson kertoi haastattelussa omaan menneisyyteensä liittyvän tarinan, missä hän halusi 40 vuotta sitten kostaa ystävänsä raiskaamisen etsien viikon ajan raiskaajaa tappaakseen tämän. Neeson myönsi olleensa vihan sokaisema ääliö ja totesi katuvansa tapahtunutta edelleen, mutta internetissä hänen sanojaan tietysti muuteltiin ja hänet tuomittiin rasistiksi, sillä hän oli etsinyt tummaihoista tekijää raiskatun ystävänsä antamien tuntomerkkien perusteella. Monet päättivät boikotoida elokuvaa ilman, että edes tutkivat asiaa loppuun saakka tai että edes ymmärsivät, miksi katuva Neeson halusi avautua asiasta, todistaen samalla Neesonin kertomuksen pointin siitä, kuinka viha todella sokaisee ihmiset. Boikotoinnin vuoksi tuotantoyhtiökin säikähti ja perui filmin ison ensi-iltatapahtuman, eikä filmi ole tähän mennessä tuottanut tarpeeksi rahaa, jotta se pääsisi voitolle. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin, että Neeson tähdittää sitä. Traileri vaikutti lupaavalta ja ajattelin, että kyseessä voisi olla kelpo toimintapätkä. Kun kohut alkoivat, itseäni alkoi vain ärsyttämään ihmisten hävytön käytös internetissä ja halusin mennä heti ensi-iltaan katsomaan filmin osoittaakseni tukeni Neesonia kohtaan, mutta valitettavasti erinäisistä syistä (esimerkiksi työväsymys ja kipeänä olo) johtuen en päässytkään katsomaan elokuvaa vielä pariin viikkoon sen ensi-illan jälkeen. Lopulta kuitenkin varasin lipun filmiin ja kävin vihdoin katsomassa sen.

Pienen Kehoe-kaupungin vuoden asukkaaksi valitun lumiauramies Nels Coxmanin poika murhataan, jolloin Coxman päättää ottaa tekijät kiinni. Samalla hän tulee vahingossa rikkoneeksi kahden huumejengin heiveröisen rauhan.

Liam Neeson on uransa aikana esittänyt niin monia toimintarooleja, ettei hahmolla ole niinkään väliä, sillä katsojana näkee vain Neesonin. Tässä hän kuitenkin esittää lumiauramies Nels Coxmania, joka yllättäen lähtee kostamaan poikansa kuolemaa - eli siis juuri sitä, miltä Neesonin hahmolta voi odottaakin. Tähän hahmoon tuo jotain poikkeavaa se, ettei Nels ole mikään ex-ammattitappaja, -poliisi tai -sotilas, vaan täysin tavallinen mies. Kuitenkin kun kostaa pitää, on Nels yllättävänkin tehokas listimisessä. Neeson on tuttuun tapaansa mainio roolissaan ja mörisee jälleen vaikuttavalla äänellään läpi leffan. Nelsin vaimoa, Gracea taas näyttelee Jurassic Parkista (1993) tuttu Laura Dern, joka ei valitettavasti saa lähes lainkaan tekemistä, vaan tyytyy vain sivustakatselijaksi muutamassa kohtauksessaan.
     Tarinan pahis on huumeparoni Viking, eli Trevor Calcote, jota näyttelee Tom Bateman. Vikingistä on tehty uhkaava tapaus, jolle ei haluaisi mennä juttelemaan, sillä silloin päätyy luultavasti ruumissäkkiin, mutta onneksi hahmoon on saatu myös pientä inhimmillisyyttä tiettyjen asioiden kautta. Vikingilla on nimittäin poika nimeltä Ryan (Nicholas Holmes) ja hän joutuu kamppailemaan pojan huoltajuudesta ex-vaimonsa Ayan (Julia Jones) kanssa. Tämä tuo jonkinlaista kiinnostavuutta hahmoon, joka jäisi muuten hyvin yksiulotteiseksi. Bateman on yllättävänkin sopiva äkkipikaisen rikollispomon rooliin.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat poliisikaksikko Kim (Emmy Rossum) ja Gip (John Doman), jotka saavat vihdoin jotain kiinnostavaa tekemistä, kun rikollisia alkaa yhtäkkiä katoilla pikkukaupungista, Nelsin veli Brock Coxman (William Forsythe) ja tämän tiukka vaimo (Elizabeth Thai), ute-intiaaniheimon huumeparoni White Bull (Tom Jackson) ja tämän uskollinen kätyri Thorpe (Raoul Trujillo), sekä Vikingin lukuisat hauskasti nimetyt kätyrit, kuten Mustang (Domenick Lombardozzi), Dexter (Benjamin Hollingsworth), Sky (David O'Hara), Speedo (Michael Eklund), Limbo (Bradley Stryker), Santa (Michael Adamthwaite) ja Bone (Gus Halper), jolla on outo tapa saada pesää. Sivuhahmot saavat leffassa yllättävänkin paljon ruutuaikaa ja heidän kautta elokuvasta löytyy oudonkin monta eri juonikuviota.

Sivuhahmojen tuomat useat juonikuviot tekevät Kylmästä kostosta poikkeuksellisen teoksen genressään. Suoran ja selkeän kertomuksen sijaan elokuva keskittyy usein tuomaan monimutkistavaa lihaa sivuhahmojen yksiulotteisten luiden ympärille. Näin tylsät kätyritkin onnistutaan esittämään oikeina ihmisinä, joilla on muutakin elämää kuin näyttää ilkeiltä ja kaivaa pistoolia esille varoituksen merkiksi. Vikingin kätyrit käyvät toistensa kanssa keskusteluja, joissa avataan heidän parisuhde-elämäänsä tai ideoita, mitä he ajattelevat toteuttaa joskus, jos pääsevät rikollisesta bisneksestä eroon. Filmi sisältää myös pitkän pätkän, missä White Bull ja muut ute-heimolaiset seikkailevat hiihtokeskuksessa. Omalla tavallaan tämä luo kiehtovan lisän perinteiseen kostotarinaan, mutta samalla se tekee filmistä epätasaisen paketin. Välillä on vaikea sanoa, tuntuuko Kylmä kosto ylipitkältä elokuvalta, joka yrittää olla kuin televisiosarja ja vai todella tiivistetyltä televisiosarjalta, joka esittää olevansa elokuva. Jos kyseessä olisi minisarja, jatkuvat venytykset ymmärtäisi ja katsojana pääsisi paremmin käsiksi kaikkiin hahmoihin, mutta elokuvan muodossa käsikirjoitus tuntuu harhailevan usein pois itse asiasta ja muuttuu siten jopa hieman pitkäveteiseksi.

Elokuva sisältää välillä yllättävänkin pitkiä hetkiä, joissa Nels Coxmania ei nähdä lähes lainkaan ja jossain kohtaa hän tuntuu muuttuvan päähenkilöstä pelkäksi nappulaksi isommassa pelissä. Kylmä kosto onkin parhaimmillaan, kun se keskittyy täysillä Nelsin kostoreissuun, minkä vuoksi filmin ensimmäinen puolituntinen on sen parasta antia. On kiinnostavaa seurata, kuinka normaalista äijästä tulee rikollisten metsästäjä ja kuinka hän keksii eri tapoja viedä näiltä roistoilta hengen. Toiminnan lisäksi elokuva on myös synkän huumorin komedia ja se onnistuukin tekemään kuolemasta yllättävänkin huvittavaa. Joka kerta, kun joku kuolee, hänen nimensä ilmestyy ruutuun ja jostain syystä tämä onnistuu nostamaan hymyn huulille vielä elokuvan lopussa, kun kikkaa oli käytetty jo parikymmentä kertaa. Muuten elokuvan komediapuoli on epätasaista, kuten sen kerrontakin. Parhaimmillaan leffa tarjoaa mukavat hekottelut, mutta huonoimmillaan se jättää vaivaannuttavan olon huonoista vitseistä. Heikkouksiensakin kanssa Kylmä kosto onnistuu pitämään mielenkiinnon yllä loppuun asti, mutta suurimmaksi osaksi Neesonin karisman ansiosta. Lopputuloksena on kelpo filmi, jota katsoessa näin talviaikaan tulee jokseenkin hyvä mieli siitä, ettei keli ole ihan yhtä kamala ainakaan Helsingissä kuin Kehoessa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa tosiaan Hans Petter Moland, joka ohjasi myös Lumiauramiehen, mistä Kylmä kosto on uudelleenfilmatisoitu. Itse en ole Lumiauramiestä vielä katsonut, mutta olisi hauska nähdä, kuinka paljon nämä kaksi filmiä eroavat toisistaan, etenkin kun molempien puikoissa häärää sama heppu. Tässä Moland tekee usein hyvää työtä, mutta hänen komediataitonsa jäävät aika vaisuksi. Frank Baldwinin käsikirjoitusta olisi voinut tiivistää tai sitten koko homma olisi pitänyt tehdä televisiosarjaksi. Minisarjamuodossa Kylmä kosto varmaan toimisi paremmin. Elokuva on kuitenkin kuvattu taidokkaasti. Kamera oikein herkuttelee lumisilla maisemilla. Lavasteet ovat hyvin toteutetut ja Nelsin ja Vikingin kodit ovat erinomaisesti toistensa vastakohdat. Äänimaailma on mainiosti rakennettu, mutta George Fentonin säveltämistä musiikeista ei jää mitään mieleen. Efektipuolikaan ei ole kummoisesta päästä ja jotkut taustat näyttävät todella digitaalisilta. Toisaalta joskus hurjat maisemat näyttävät kuvattuna oudon epäuskottavilta, joten on vaikea sanoa, mikä kaikki on kuvattu taustakangasta vasten.

Yhteenveto: Kylmä kosto on oiva toimintaelokuva, minkä epätasaisuus kuitenkin laskee kokonaisuuden tasoa. Filmi keskittyy paikoitellen aivan liikaa sivuhahmoihin ja heidän juonikuvioihinsa, ja jää haahuilemaan, kun sen pitäisi keskittyä itse asiaan. Televisiosarjassa tällainen kerronta olisi täysin normaalia, mutta elokuvassa se tuntuu paikoitellen lähinnä venyttämiseltä, vaikka onkin hauska idea, että yleensä yksiulotteisiksi jäävät roistot saavat hieman sisältöä. Huumoripuoli on myös epätasaista ja monet vitseistä eivät osu maaliinsa. Yllättäen kuolemasta ilmoittavat nimikyltit jaksavat kuitenkin naurattaa vielä leffan lopputaistelun aikana. Parhaimmillaan elokuva on, kun se seuraa kunnolla päähenkilö Nelsin kostoreissua, etenkin kun hahmona nähdään erinomainen Liam Neeson. Tom Bateman on myös mainio pääroiston roolissa, mutta Laura Dernin mitätön ruutuaika jää harmittamaan. Elokuvasta löytyy selkeät vahvuutensa, mutta myös harmilliset heikkoutensa. Kevyempien toimintaelokuvien ja Neesonin faneille Kylmän koston katselu on suositeltavaa. Lopuksi haluan vielä sanoa, että jos menette katsomaan leffan tai minkä tahansa muun elokuvan, niin käyttäytykäähän siellä teatterissa, jooko. Itse jouduin istumaan kahden pariskunnan välissä, joista toinen hempeili kaiken aikaa ja toinen jutteli niitä näitä. Edessäni taas istui henkilö, joka räpläsi puhelinta yli puolet elokuvasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Cold Pursuit, 2019, StudioCanal, Mas Films, Paradox Films

Arvostelu: Murder on the Orient Express / Idän pikajunan arvoitus (2017)

MURDER ON THE ORIENT EXPRESS (2017)

IDÄN PIKAJUNAN ARVOITUS

Ohjaus: Kenneth Branagh
Pääosissa: Kenneth Branagh, Tom Bateman, Daisy Ridley, Leslie Odom Jr., Josh Gad, Michelle Pfeiffer, Judi Dench, Derek Jacobi, Willem Dafoe, Penélope Cruz, Olivia Colman, Manuel Garcia-Rulfo, Lucy Bounton, Sergei Polunin, Marwan Kenzari ja Johnny Depp
Genre: draama, mysteeri
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 12

Murder on the Orient Express, eli suomalaisittain Idän pikajunan arvoitus perustuu Agatha Christien samannimiseen kirjaan vuodelta 1934. Kirja on osa laajempaa "Hercule Poirot" -kirjasarjaa, jonka nimikkohenkilö on yksi maailman tunnetuimmista etsivähahmoista. Kirjasta on vuosien varrella tehty jo pari elokuvasovitusta; vuoden 1974 Murder on the Orient Express, jossa Poirotia näytteli Albert Finney, ja suoraan televisioon tehty Murder on the Orient Express (2001), jossa salapoliisia näytteli Alfred Molina. Tunnetussa "Agatha Christie's Poirot" -sarjassa (1989-2013) tehtiin kirjan pohjalta jakso vuonna 2010 ja Japanissa tehtiin vuonna 2015 lähes viisi tuntia kestävä minisarja "Orient Kyuukou Satsujin Jiken". Tämän uuden filmatisoinnin suunnittelu alkoi vuonna 2013 ja sen kuvaukset lähtivät käyntiin marraskuussa 2016. Murder on the Orient Express sai ensi-iltansa Isossa-Britanniassa marraskuun alussa ja nyt se ilmestyy Suomeen. Itse en ollut kovin innoissani, kun kuulin elokuvasta. En ole lukenut ainuttakaan Christien kirjaa, enkä ole nähnyt niistä tehtyjä elokuvia. Olen kuitenkin katsonut pätkiä "Agatha Christie's Poirot" -sarjasta ja jo pelkästään niiden pätkien takia olin sitä mieltä, ettei elokuvaa tarvitsisi tehdä. Elokuva alkoi kuitenkin herättämään mielenkiintoani näyttelijäkaartillaan ja mitä vähemmän aikaa ensi-iltaan oli, sitä innostuneempi olin leffan näkemistä. Kun huomasin, ettei filmi ollut saanut kovin kehuvia arvosteluja, minua alkoi hieman jännittää, mutta menin silti positiivisin mielin katsomaan elokuvan.

Kekseliäs salapoliisi Hercule Poirot viettää vapaa-aikaansa matkustamalla Idän pikajunalla. Hänen rauhansa kuitenkin keskeytyy, kun yksi matkustajista murhataan ja hänen täytyy selvittää, kuka on syyllinen?

Belgialaisetsivä Hercule Poirotin roolissa nähdään Kenneth Branagh, joka ei sovi rooliin lainkaan. En tiedä, millainen Poirotin tarkalleen ottaen kuuluisi olla, mutta Branaghin versio muistuttaa lähinnä Steve Martinin etsivä Clouseauta elokuvasta The Pink Panther (2006). Ylikorostettu aksentti löytyy, kuten myös ylinäyttelemistä. Kohellus tosin puuttuu, mutta silti Poirot vaikuttaa välillä oudon komedialliselta muuten aika vakavassa elokuvassa. Kaikkein koomisinta hahmossa ovat hänen typerät monikerroksiset viiksensä, jotka eivät näytä lainkaan aidoilta. Branagh ei myöskään saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, että hän olisi äärimmäisen älykäs. Parasta hänen roolisuorituksessaan ovat ne kerrat, kun hän lukee kirjaa ja kikattelee sen vitseille. Ne hetket nostivat hymyn huulilleni, mutta muuten Branagh ei ollut kovin hääppöinen roolissaan.
     Idän pikajunan matkustajia näyttelevät tosiaan isot tähdet. Pirates of the Caribbeaneista (2003-) tuttu Johnny Depp näyttelee taiteen parissa työskentelevää herra Ratchettia. Josh Gad on kelpo valinta hänen apulaisekseen, Hector MacQueeniksi. Judi Dench sopii äärimmäisen hyvin arvokkaan prinsessa Dragomiroffin rooliin. Olivia Colman taas esittää hänen apulaistaan, neiti Schmidtiä. Penélope Cruz jää muiden varjoon uskonnollisena Pilar Estravadosina. Willem Dafoe on rasistinen tekniikan professori Gerhard Hardmanina. Leslie Odom Jr. näyttelee tohtori Arbuthnotia. Star Wars: The Force Awakensilla (2015) kuuluisuuteen noussut Daisy "Rey" Ridley nähdään kotiopettajatar Mary Debenhamina. Michelle Pfeiffer on oiva valinta uutta aviomiestä etsivän neiti Hubbardin rooliin. Sergei Polunin ja Lucy Bounton esittävät arvokkaita kreivi ja kreivitär Andrenyitä. Manuel Garcia-Rulfo näyttelee autojen kanssa työskentelevää herra Marquezia. Konduktööri Michelin roolissa nähdään Marwan Kenzari. Muut näyttelijät suoriutuvat rooleistaan paremmin kuin Branagh Poirotin osasta, mutta yksikään näyttelijöistä ei tee kovin ihmeellistä roolityötä. Joitakin hahmoja korostetaan enemmän ja paremmin kuin toisia, jolloin pienemmissä osissa olevat henkilöt jäävät todella unohdettaviksi.
     Elokuvassa nähdään myös Tom Bateman Hercule Poirotin ystävänä, junan johtaja Boucina, joka yrittää auttaa Poirotia selvittämään tapauksen. Bouc on aika unohdettava hahmo, mutta Bateman on ihan toimiva osassaan.

Harmillisesti Murder on the Orient Express oli minulle iso pettymys. Kyseessä ei ole huono elokuva, mutta kyllä se silti jää valitettavan kauas siitä, että sitä voisi kutsua oikeasti hyväksi teokseksi. Tämän huomaa jo aloituksessa, kun Hercule Poirot selvittää toista rikosta, jonka tarkoitus on näyttää, kuinka hyvä hän on työssään, mutta jota ei enää myöhemmin mainita. Aloitus on jo hieman laimea ja katsojana huomaa odottavansa, että tarina etenisi jo Idän pikajunaan. Silloin elokuva tuntuu vasta lähtevän liikkeelle ja aika kuluu nopeasti, kun hahmoja esitellään. Kaikkein mielenkiintoisin osa alkaa, kun murha tapahtuu, jolloin varmasti suurin osa katsojista yrittää tarkkaan pohtia, kuka on kaiken takana. Monet varmasti pyrkivät saamaan murhaajan henkilöllisyyden selville ennen Hercule Poirotia, kokeillakseen ovatko yhtä fiksuja tai jopa nokkelampia. Valitettavasti murhan jälkeen elokuva kulkee aika laiskasti eteenpäin; Hercule Poirot vain kuulustelee matkustajia, kunnes saa selville, kuka on murhaaja ja siinä se. Mukana ei ole kunnon jännitystä siitä, että murhaaja saattaisi iskeä uudestaan, eikä siinä ole kunnon mysteeriä. En sano olevani terävin kynä penaalissa, mutta minä arvasin murhaajan henkilöllisyyden ennen kuin Hercule Poirot paljasti sen. Ja lähinnä vain toivoin, että olisin väärässä, sillä filmin ratkaisu on aika kehno.

Elokuva tuntuu voimakkaasti siltä kuin se olisi televisiosarjan jakso, joka on väkisin venytetty tuntiin ja kolmeen varttiin, täytetty tunnetuilla näyttelijöillä ja tehty huomattavasti isommalla budjetilla. Sen huomaa jo siitä, että kestää jopa neljäkymmentä minuuttia ennen kuin itse murha tapahtuu ja alkuun on täytynyt tunkea hieman lisää materiaalia. Filmissä ei vaikuta olevan tarpeeksi tarinaa kerrottavanaan, jotta sen keston pitäisi lähennellä kahta tuntia. Myös kömpelö rytmitys vaikuttaa tähän, sillä paikoitellen elokuva tuntuu hidastelevan turhaan, kun taas välillä se kiirehtii eteenpäin ja jotkut jutut ratkeavat turhankin helposti. On mukana kyllä onnistuneitakin juttuja ja ilman tönkköä loppuratkaisua olisin antanut leffalle yhden pisteen enemmän ja kutsunut sitä ihan kivaksi. Tällaisenaan se kuitenkin jättää mitäänsanomattoman tunteen. Murder on the Orient Express on hukkaan heitettyä potentiaalia, sillä olisi ollut kiehtovaa, jos Hercule Poirot olisi tuotu valkokankaille samojen tekijöiden voimin muutamaankin otteeseen. Tämä teos ei saanut ainakaan minua toivomaan jatkoa, vaan lähinnä toivoisin, että Hercule Poirotin seikkailut alkaisivat joskus vuosien päästä uudelleen eri henkilöiden työstämänä. Vaikka seuraava tarina voisi olla parempi tai elokuva toimivampi, itse päätähti ei vakuuta lähes yhtään, joten jo sen takia toivon, että Branaghin Poirotit päättyvät tähän.

Sen lisäksi, että Kenneth Branagh näyttelee Hercule Poirotia, hän on myös ohjannut elokuvan. Branagh on osannut luoda aikakauteen sopivan hengen, mutta muuten hänen pitäisi vain pysyä kameran edessä. Murder on the Orient Expressin lisäksi olen nähnyt Branaghilta neljä muuta ohjaustyötä - Mary Shelley's Frankenstein (1994), Thor (2011), Jack Ryan: Shadow Recruit (2014) ja Cinderella (2015) - eikä yksikään niistä ole oikeasti hyvä elokuva. Cinderella on ainoa, joka on lähellä ollakseen onnistunut filmi ja Thor on ihan kiva, mutta kaksi muuta ovat tätä huonompia. Leffan käsikirjoituksesta vastaa Michael Green, joka on Wikipediasta lukemani perusteella muuttanut Christien kirjan aika uskollisesti filmiksi, joten ei ole elokuvan tekijöiden syy, että loppuratkaisu on niin pöhkö. Mukaan on saatu pientä pohdiskelua siitä, voiko murha olla oikeasti perusteltu teko, mutta sitä ei ole hyödynnetty tarpeeksi hyvin, jotta se toimisi. Visuaalisesti elokuva on kuitenkin ilahduttavaa katseltavaa. Filmi on taitavasti kuvattu ja valaistu, minkä lisäksi junan lavasteet ja hahmojen asut ovat todella tyylikkäät. Paikoitellen juna ja maisemat näyttävät hieman digitaalisilta, mutta se ei erityisemmin häiritse. Leikkauksessa rytmitys on mennyt hieman sekaisin, mutta äänimaailma on oivallinen ja Patrick Doylen säveltämät musiikit toimivat mainiosti.

Yhteenveto: Murder on the Orient Express on valitettavasti aika laimea elokuva. Leffa tuntuu enemmän venytetyltä televisiosarjan jaksolta kuin kunnon filmiltä, minkä huomaa jo aloituksesta, jota ei mainita sanallakaan enää siinä kohtaa, kun päästään Idän pikajunaan. Vasta siinä vaiheessa leffa nappaa mukaansa ja aika kuluu nopeasti, kun yrittää muistaa kuka on kukin. Harmillisesti, kun kiinnostavin osuus, eli murhan tutkiminen alkaa, elokuva on vain aika pitkälti sitä, että Hercule Poirot kyselee matkustajilta ja mietiskelee. Ei filmin kovin toiminnallinen tarvitse olla, mutta jotain siihen kaipaisi. Itse Hercule Poirot ei toimi, sillä Kenneth Branagh ei sovi rooliin lainkaan. Hän on typerän koominen tyhmien viiksiensä kanssa, eikä vakuuta suuresta älykkyydestään. Muut näyttelijät ovat kuitenkin oivallisia. Visuaalisesti kyseessä on tyylikäs teos, jonka musiikit ovat mainiot, mutta jonka tunnelma ja rytmitys voisivat olla selvästi paremmat. Loppuratkaisu on todella kehno, eikä mukaan ole saatu luotua mitä parhainta mysteeriä. Jos fanitat Agatha Christietä ja Hercule Poirotia, niin kannattaahan Murder on the Orient Express vilkaista, sillä se on usein viihdyttävä. Tämän takia ei kuitenkaan tarvitse raahautua elokuvateatteriin asti. Elokuvan lopussa vihjataan hieman jatkosta, mikä kuulostaa siltä, että seuraavaksi olisi tekeillä filmatisointi "Death on the Nile" -kirjasta (1937), mutta kuten sanoin: tämän jälkeen ei jatkoa kaipaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.teaser-trailer.com
Murder on the Orient Express, 2017, Twentieth Century Fox, Genre Films, Kinberg Genre, The Mark Gordon Company, Scott Free Productions, Latina Pictures, The Estate of Agatha Christie