Arvostelu: Kuolema Niilillä (Death on the Nile - 2022)

KUOLEMA NIILILLÄ

DEATH ON THE NILE

Ohjaus: Kenneth Branagh
Pääosissa: Kenneth Branagh, Tom Bateman, Gal Gadot, Armie Hammer, Emma Mackey, Annette Bening, Letitia Wright, Sophie Okonedo, Jennifer Saunders, Dawn French, Russell Brand, Ali Fazal ja Rose Leslie
Genre: rikos, jännitys
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

Death on the Nile, eli suomalaisittain Kuolema Niilillä perustuu Agatha Christien samannimiseen Hercule Poirot -kirjaan vuodelta 1937 ja se on jatko-osa vuoden 2017 elokuvalle Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express). Pian Idän pikajunan arvoituksen ilmestymisen jälkeen ilmoitettiin, että ohjaaja-näyttelijä Kenneth Branagh on alkanut työstämään toista filmatisointia Christien kirjojen pohjalta. Alun perin elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo joulukuussa 2019, mutta koska Disneyn Fox-kauppojen takia kuvaukset saatiin aloitettua vasta saman vuoden syyskuussa, ensi-iltaa jouduttiin siirtämään lokakuulle 2020. Koronaviruspandemian ja yhteen elokuvan näyttelijöistä, Armie Hammeriin kohdistuneiden ahdistelusyytösten takia leffaa on jouduttu siirtämään parikin kertaa lisää, mutta nyt Kuolema Niilillä saa vihdoin ensi-iltansa. Itse en ollut lainkaan innoissani elokuvasta, sillä en piitannut Idän pikajunan arvoituksesta. Parin viime vuoden aikana olen ehtinyt useasti unohtaa filmin olemassaolon ja kävinkin katsomassa sen aika skeptisin ennakko-odotuksin muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Yksityisetsivä Hercule Poirot nauttii lomapäivistään Egyptissä, kun hänet yhtäkkiä vedetään selvittelemään kolmiodraamaa ja tutkimaan murhaa jokilaivalla Niilillä.

Kenneth Branagh palaa legendaarisen etsivä Hercule Poirotin rooliin, eikä vieläkään ihan vakuuta. Branagh on jälleen tahattomankin koominen monikerroksisten viiksiensä ja ylikorostetun aksenttinsa kanssa. Silti joko hän on tässä hieman hillitympi kuin Idän pikajunan arvoituksessa tai sitten olin ehtinyt tottua hänen Poirot-tulkintaansa, sillä Branagh ei häirinnyt samalla lailla kuin viimeksi. Hänen kyseenalaisesti toteutetut viiksensä sen sijaan häiritsivät minua edelleen ja Poirotin ollessa ruudulla, huomasin vähän väliä tuijottavani vain hänen viiksiään. Viiksiin kohdistunut internet-pilkka ei ole jäänyt tekijöiltä huomaamatta ja elokuva käyttääkin ensimmäiset kymmenen minuuttiaan lähinnä perustelemaan Poirotin naamakarvoitusta.

     Branaghin lisäksi myös Tom Batemanin esittämä Bouc tekee paluun Idän pikajunan arvoituksesta, mutta muuten näyttelijäkaarti on pistetty vaihtoon. Annette Bening nähdään Boucin tiukkapipoisena äitinä Euphemiana. Gal "Wonder Woman" Gadot ja negatiiviseen huomioon joutunut Armie Hammer näyttelevät vastanainutta pariskuntaa Linnet Ridgewayta ja Simon Doylea, kun taas Sex Education -sarjasta (2019-) tuttu Emma Mackey näyttelee Simoniin palavasti rakastunutta Jacqueline de Bellefortia. Jennifer Saunders esittää Linnetin kummitäti Marie Van Schuyleriä ja Dawn French tämän assistenttia, rouva Bowersia. Ali Fazal näyttelee Linnetin serkkua, asianajaja Andrew Katchadouriania, Game of Thrones -sarjan (2011-2019) alkukausilla nähdyn Rose Leslien esittäessä Linnetin apulaista Louisea. Sophie Okonedo nähdään kuuluisana jazz-laulajana Salome Otterbournena ja Black Pantherista (2018) tuttu Letitia Wright tämän sukulaistyttö Rosaliena. Koomikko Russell Brand tekee yllättävänkin vakavan roolin lääkäri Linus Windleshamina. Näyttelijät hoitavat hommansa pätevästi ja lähes jokaisesta saadaan jotain irti elokuvan aikana, kun itse kukin päätyy Poirotin epäillyksi.

Huolimatta alun kymmenminuuttisesta mustavalkoisesta prologista diginuorennetun Branaghin ja hömelöiden viiksien selityksen kera, yllätyin siitä, että Kuolema Niilillä onkin ihan pätevä murhamysteerielokuva ja huomattava parannus heikon Idän pikajunan arvoituksen jälkeen. Tästäkin leffasta löytyy omat ongelmansa, kuten turhan pitkä kesto. Varsinkin filmin alkupäässä on reippaasti tiivistämisen varaa. On toisaalta hyvä, että elokuva käyttää aikansa esitelläkseen hahmot kunnolla ennen kuin murha tapahtuu, jotta katsojalla on heti käsitys erilaisista mahdollisista motiiveista tekoon, mutta samalla leffa voisi hypätä nopeammin murhaan, sillä vasta siinä kohtaa elokuva tuntuu oikeasti lähtevän liikkeelle. Filmin toinen puolikas on selvästi parempi kuin ensimmäinen ja sen aikana huomasin epäileväni jatkuvasti eri tyyppiä syylliseksi ennen varsinaista paljastusta.

En ole lukenut Christien kirjaa, enkä ollut tainnut katsoa edes elokuvan traileria, sillä minulle tuli yllätyksenä jopa se, kuka tarinassa murhataan. Tämä loikin omaan katselukokemukseeni miellyttävän jännitteen alkupäästä lähtien, sillä ennen kuin ryhdyin pohtimaan, kuka on murhan takana, minun piti ensin hoksata, kuka tulisi olemaan uhri. Elokuvasta löytyy joitain ihan onnistuneen tiivistunnelmaisia kohtauksia ja varsinkin loppuhuipennus paljastusten kera on mainion jännittävästi rakennettu. Kokonaisuutena Kuolema Niilillä on hieman ontuva paketti, mutta aloin vihdoin nähdä potentiaalia Branaghin yrityksessä luoda Hercule Poirotin ympärille omaa elokuvasarjaansa.

Branaghin ohjaus on taidokkaampaa tällä kertaa, mutta silti toivon, että joku muu ottaisi ohjakset, jos filmille päätetään tehdä jatkoa. Michael Greenin käsikirjoitus toimii, joskin ensimmäistä tuntia olisi voinut tiivistää jo kirjoitusvaiheessa. Teknisiltä ansioiltaan Kuolema Niilillä on myös ailahteleva teos. Elokuva on ihan hyvin kuvattu, joskin ihmettelin kaiken aikaa päätöstä kuvata Poirotia yläkulmasta. Lisäksi leffaa katsoessa on kiusallisenkin selvää, milloin sitä on kuvattu paikan päällä ja milloin studiossa. Luonnossa kuvatut otokset ovat näyttäviä ja kauniita, mutta kun siirrytään studioon, taustakankaat ja liian kirkkaat spottivalot tekevät elokuvasta välillä jopa visuaalisesti ruman. Asiaa eivät auta leffan heikot, viimeistelemättömiltä näyttävät erikoistehosteet. Lavasteet ja asut ovat kuitenkin hienot ja aikaan sopivat. Äänimaailma toimii muuten, mutta leffaan on jostain syystä päätetty lisätä muutamia täysin tarpeettomia äkkisäikäytyksiä eri eläinten kautta. Patrick Doylen säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti, lisäten seikkailun, mysteerin ja muinaisen Egyptin henkeä.

Yhteenveto: Kuolema Niilillä on kelpo murhamysteerielokuva ja selvä parannus laimean Idän pikajunan arvoituksen jälkeen. Kenneth Branagh ei vieläkään ihan vakuuta outojen viiksiensä kanssa Hercule Poirotina - ei, vaikka viiksiä yritetään kuinka perustella filmin alussa. Branagh ajaa kuitenkin asiansa paremmin tällä kertaa ja varsinkin loppupäässä hoitaa tonttinsa niin näyttelijänä kuin ohjaajana kelvollisesti. Muu näyttelijäkaarti suoriutuu hyvin osistaan. Toteutukseltaan elokuva on aika ailahteleva. Sen rytmityksessä on ongelmia ja filmillä kestää turhan kauan aikaa oikeasti käynnistyä. Lisäksi leffan visuaalinen ilme heittelee, riippuen siitä, mikä kaikki on kuvattu studiossa vihreää kangasta vasten ja heikkojen erikoistehosteiden kera. Leffasta löytyy kuitenkin tarpeeksi onnistumisia, liittyen katsojan epäilysten ovelaan ohjailuun ja tiettyihin jännittäviin hetkiin, jotta se pääsee plussan puolelle. Ei Kuolema Niilillä kovin ihmeellinen teos ole, mutta Idän pikajunan arvoituksen jälkeen koin sen varsin miellyttäväksi yllätykseksi ja tällä kertaa sanonkin, että katson ihan mielelläni jatkoa, jos sellaista tehdään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.2.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Death on the Nile, 2022, Scott Free Productions, The Estate of Agatha Christie, Twentieth Century Fox

Arvostelu: Victoria & Abdul (2017)

VICTORIA & ABDUL (2017)

Ohjaus: Stephen Frears
Pääosissa: Judi Dench, Ali Fazal, Tim Pigott-Smith, Eddie Izzard, Adeel Akhtar, Paul Higgins ja Michael Gambon
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: S

Victoria & Abdul perustuu Shrabani Basun kirjaan "Victoria and Abdul: The True Story of the Queen's Closest Confidant" vuodelta 2010, joka taas perustuu tositapahtumiin. Elokuvan tuotanto lähti kunnolla käyntiin viime vuonna ja se sai ensiesityksensä Venetsian elokuvajuhlilla syyskuun alussa. Nyt, muutamaa viikkoa myöhemmin, se on saamassa ensi-iltansa myös Suomessa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun huomasin, että sitä tähdittää erinomainen Judi Dench. Luin, mistä elokuva kertoo ja kiinnostuin siitä vielä enemmän. Kun sain tietää, että elokuvan oli ohjannut Stephen Frears, eli sama henkilö, joka oli tehnyt yhden viime vuoden parhaista elokuvista, Florence Foster Jenkinsin (2016), päätin mennä katsomaan Victoria & Abdulin. Näinkin sen vähän yli viikkoa ennen ensi-iltaa ja pidin sitä oikein mainiona.

1800-luvun lopussa intialaismiehet Abdul ja Mohammed lähtevät Isoon-Britanniaan antamaan kuningatar Viktorialle arvokkaan mohur-kolikon. Reissu ei kuitenkaan jää siihen, sillä kuningatar Viktoria innostuu intialaisesta kulttuurista ja haluaa Abdulin opettavan hänelle siitä kaiken.

Intialaismies Abdulina nähdään Ali Fazal, joka yllätti minut taidoillaan. Fazal on täynnä energiaa ja hänestä pitää välittömästi. On mukavaa nähdä, kun Abdul pääsee isoihin palatseihin ja hänen kasvoiltaan todella paistaa ihmetys ja kunnioitus. Intiassa Abdul nimittäin kirjaa vankien nimiä isoon kirjaansa, joten hänen ammattinsa ei ole kovin erityinen. Siitä äkillinen ylentyminen itse kuningattaren opettajaksi, eli munshiksi, tuntuisi kenestä tahansa erittäin häkellyttävältä. Abdul on todella mukava persoona, eikä hänelle halua mitään pahaa. Jotkut rasistisesta hoviväestä eivät nimittäin pidä hänestä lainkaan ja yrittävät keksiä tapoja, joilla saisivat intialaiset ulos palatsista ja koko Isosta-Britanniasta!
     Kuningatar Viktoriaa näyttelee upea Judi Dench. Tämä on toinen kerta, kun Dench esittää kyseistä henkilöä, ensimmäisen kerran ollessa leffassa Her Majesty, Mrs Brown (1997). Denchistä todella löytyy arvokkuutta, jonka rooli vaati ja hän onkin tuttuun tapaansa erinomainen. Kuningatar Viktoria ei huomioi lainkaan hovinsa epäilijöitä, vaan päättää jatkuvasti tarjota Abdulille uusia, korkeampia asemia, jotta monet närkästyisivät vielä enemmän. Vaikka hahmo onkin ylväs, on kuningattaresta löydetty muitakin puolia. Hän on hieman koominen ja esimerkiksi tärkeän ruokailun aikana hän vain nukahtelee, eikä edes jaksa esittää, että häntä kiinnostaisi samat vanhat hölötykset ja mielistelyt muilta. Tarpeen vaatiessa kuningatar on myös uhkaava. Varsinkin yhdessä kohtauksessa hänen valtansa näkyy mielettömän huikeasti, jolloin Denchin taidot pääsevät parhaiten esille. Kun sanoin, että yllätyin Fazalin taidoista, tarkoitin myös sitä, että olin yllättynyt, sillä vaikka hänellä oli vastanäyttelijänä sellainen taituri kuin Judi Dench, hän ei jäänyt selkeästi jalkoihin kaksikon yhteisissä kohtauksissa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat toinen, kyynisempi intialaismies Mohammed (Adeel Akhtar), inhottava prinssi Bertie (Eddie Izzard), hovissa erittäin tärkeä sir Henry Ponsonby (aiemmin tänä vuonna menehtynyt Tim Pigott-Smith), tohtori Reid (Paul Higgins) ja pääministeri Salisbury (Michael Gambon).

Victoria & Abdul alkaa lähes kaksikymmentä minuuttia pitkällä introlla, jossa Abdul ja Mohammed saavat tietää tulevasta matkastaan ja lähtevät Isoon-Britanniaan. Kuningatar Viktoriakin esitellään, mutta hän vaikuttaa aluksi olevan pienemmässä roolissa kuin Abdul. Tärkeän illallisen aikana Abdul ojentaa Viktorialle arvokkaan mohurin, jolloin kuningatar Viktoria kiinnittää häneen huomiota. Toisen ruokailun aikana Abdul päättää hetken mielijohteesta näyttää kunnioituksensa kuningattarelle, suukottamalla tämän kenkiä. Tästä Viktoria vasta hämmästyykin ja hän päättää pitää intialaismiehet palatsissa. Erittäin kummallinen ystävyys alkaa ja täysin eri lähtökohdista tulevat henkilöt huomaavat, että heillä on enemmän yhteistä toistensa kuin kenenkään muun kanssa. Ystävyys todella on kummallinen ja se voi aluksi kuulostaa pelkältä sadulta, jos ei päätä tutkia asiaa. Elokuvan tekijätkin ovat tietoisia siitä, kuinka absurdia on, että arvovaltainen hallitsija ja nöyrä intialaismies voivat olla niin läheiset ja leffan yleinen henki on todella kevyt. Filmi on täynnä hilpeitä hetkiä, jotka riemastuttavat katsojaa ja tuovat hymyn huulille lähes koko keston ajan. Vitsit eivät kuitenkaan ole hulvattomia, vaikka välillä voimakkaat kulttuurierot tarjoavatkin makeat naurut. Mielestäni yksi hauskimmista hetkistä oli kuitenkin, kun kuningatar Viktorian ylimielinen poika, prinssi Bertie hämmästelee raivoissaan sitä, miten Abdul on päässyt niin hienoon virkaan ja sanoo, että Viktoria kohtelee Abdulia kuin tämä olisi perhettä. Tähän kuningatar Viktoria vastaa: "Ei, Abdulista minä pidän."

Elokuvan draamallisemmat hetket ovat nimittäin suurimmaksi osaksi sitä, kun hoviväki yrittää keksiä keinoja, joilla he saisivat Abdulin takaisin Intiaan. Pientä surullisuuttakin on mukana, sillä vaikka aluksi Mohammedin suhtautuminen Englannin kylmempään ilmastoon käsitellään huumorilla, niin mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän huomaa, että ilmasto todella vaikuttaa Mohammediin pahasti. Muitakin koskettavia hetkiä on mukana. Minun on pakko tunnustaa, että yhdessä kohtaa herkästyinkin hieman. Se, miten leffa on täynnä kepeää huumoria ja saa sen yhdistettyä koskettaviin hetkiin, voisi tehdä filmistä jopa todella mainion, etenkin kun ottaa vielä huomioon, miten oivallisesti kuningatar Viktorian ja Abdulin ystävyys on luotu. Harmillisesti ennen puolta väliä tarina alkaa vain kierrättää tiettyä kaavaa: hoviväki keksii tavan, jolla Abdulin saisi pois, mutta se saadaan ratkaistua niin, että Abdul jää. Sitten keksitään uusi tapa ja taas uusi tapa. Tätä nähdään filmissä niin moneen kertaan, että viimeisen puolen tunnin kohdalla leffa tuntuu pienesti pitkästyttävältä, eikä se oikein etene mihinkään. Onneksi elokuvalla on kuitenkin erittäin hieno lopetus, joten tasonpudotus ei vaikuta liikaa kokonaisuuteen.

Ohjaaja Stephen Frears ei ole onnistunut tässä läheskään yhtä hyvin kuin Florence Foster Jenkinsin parissa, mutta hän osaa silti luoda tunnelmaa ja saa näyttelijöistä parhaat puolet esille. Lee Hallin työstämä käsikirjoitus on kelpo, mutta pitkään samaa toistavan osion olisi voinut tiivistää. Tiivistys olisi pitänyt tehdä viimeistään leikkausvaiheessa. Elokuva on mainiosti kuvattu. Suosikkikuvani koko filmissä on aiemmin mainitsemassani kohdassa, kun kuningatar Viktoria näyttää valtansa. Kuva on yksinkertaisesti toteutettu, mutta sen pieni liike antaa kuningattarelle lisää arvokkuutta. Leffassa nähtävät lavasteet ja asut ovat erinomaisesti toteutetut. Ajankuva on hyvin luotu. Visuaaliset efektit eivät harmillisesti ole kovin kummoiset ja parissa kohtaa, kun näytetään suurta satamaa, tausta ja laivat näyttävät selvästi digitehosteilta. Musiikista vastaa säveltäjä Thomas Newman, jonka tyyli pääsee usein hyvin esille. Kovin muistettavaa musisointia hän ei ole kuitenkaan saanut aikaan.

Yhteenveto: Victoria & Abdul on oiva historiallinen draamaelokuva. Ajankuva on hienosti toteutettu ja tunnelma on pääasiassa mukavan hilpeä. Aidosti koskettaviakin hetkiä on mukana, vaikka suurimmaksi osaksi leffan henki on aika kevyt. Judi Dench on täydellinen kuningatar Viktorian roolissa ja Ali Fazal on yllättävän mainio Abdulina. Kaksikon erikoinen ystävyys on onnistuneesti luotu ja sitä seuraa erittäin mielellään. Harmi vain, että jossain kohtaa leffa alkaa jumittamaan samaa juonikuviota, jossa hoviväki yrittää saada Abdulin lähtemään eri tavoin. Elokuvaa olisi voinut tiivistää hieman, jolloin se olisi kokonaisempi paketti. Liika toistaminen tekee filmistä hetken ajan pitkästyttävän, mikä vie todella hyvästä filmistä yhden pisteen. Näin se on kuitenkin hyvä ja suosittelen katsomaan Victoria & Abdulin, jos pidätte historiallisista draamaelokuvista tai jos fanitatte Denchiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Victoria & Abdul, 2017, BBC Films, Cross Street Films, Perfect World Pictures, Working Title Films