Arvostelu: Johnny English (2003)

JOHNNY ENGLISH

Ohjaus: Peter Howitt
Pääosissa: Rowan Atkinson, Ben Miller, Natalie Imbruglia, John Malkovich, Tim Pigott-Smith, Oliver Ford Davies, Douglas McFerran, Steve Nicolson, Kevin McNally ja Prunella Scales
Genre: komedia, toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 7

Johnny English on parodia Ian Flemingin luoman agenttihahmo James Bondin elokuvista. Filmin idea lähti liikkeelle, kun leffan päätähti, Mr. Beaninakin tunnettu Rowan Atkinson esiintyi lyhyissä televisiomainoksissa hömelönä agenttina. Hahmon toheloinnista päätettiin muokata kokoillan filmatisointi ja sen kuvaukset alkoivatkin kesällä 2002. Johnny English ilmestyi keväällä 2003 ja se oli menestys, vaikkei se saanutkaan kovin hyvää vastaanottoa kriitikoilta. Itse näin elokuvan muutamaa vuotta myöhemmin ja katsoin sen useasti, sillä se oli mielestäni niin hauska. Jossain kohtaa kuitenkin lopetin filmin katsomisen ja kestikin vuosia, kunnes näin sen uudestaan, kun se tuli televisiosta viime vuonna. Monen vuoden tauon jälkeen yllätyin, kuinka usein sain nauraa elokuvan aikana ja ajattelinkin joskus kirjoittaa siitä arvion. Tämä tapahtui kuitenkin odotettua nopeammin, kun yhtäkkiä ilmoitettiin, että elokuva saisi jatkoa. Ja nyt kun Johnny English iskee jälleen (Johnny English Strikes Again - 2018) on saamassa ensi-iltansa, minun täytyi tietty tuttuun tapaani käydä sarjan aiemmat osat läpi. Katsoinkin alkuperäisen Johnny Englishin kesällä ja sainpahan jälleen kerran nauraa makeasti.

Kun Britannian salaisen palvelun pätevät agentit kuolevat ja hänen majesteettinsa arvokkaat kruununjalokivet varastetaan, päätyy Johnny English ensimmäiselle tehtävälleen. Yhdessä lojaalin avustajansa Boughin ja viehättävän Lorna Campbellin kanssa hänen täytyy selvittää, kuka on ilkikurisen juonen takana...

Rowan Atkinson on aivan nappivalinta agentti Johnny Englishiksi. Kuten jo hänen roolityönsä Mr. Beanina on osoittanut, Atkinson on erinomainen näytellessään hölmöä hahmoa, sillä hän kykenee hallitsemaan ilmeitään ja liikkeitään aivan huikeasti. Toisin kuin vähäsanainen Bean, English puhuu paljon, mikä saa katsojan pois alussa heräävistä ajatuksista, että kyseessä olisi elokuva, jossa Mr. Bean päätyy agentiksi. Tuttuja Bean-eleitä on toki tallella, mutta Atkinson onnistuu luomaan myös jotain uutta, vaikka hän varastaakin paljon James Bondilta. Johnny English nähdään tietty usein hienoissa puvuissa, hän ajaa Aston Martinia ja juhlissa hän pyytää juomansa juuri tietyllä tavalla valmistettuna. Englishin tohelointia on erittäin hauska seurata ja kenties koomisinta on, kuinka English yrittää vähän väliä korjata virheitään valheilla, joko epäonnistuttuaan nappaamaan roiston tai syytettyään vahingossa väärää henkilöä.
     Kuten tällaisissa komedioissa on tapana, on urpolle päähenkilölle pitänyt luoda fiksu kaveri ja tässä leffassa se kaveri on Ben Millerin näyttelemä assistentti Bough. Hahmon tehtävänä on auttaa English pois noloista tilanteista ja tyytyä kohtaloonsa jäädessään sivuun, kun English ottaa onnistumisista kaiken kunnian itselleen. Vaikkei Bough olekaan mitä kiinnostavin persoona, eikä Millerin roolityö ole ihmeellinen, on parivaljakko silti toimiva yhdistelmä tasapainottamaan hölmöilyn määrää.
     Koska kyseessä on Bond-parodia, on mukana tietty Bond-tyttö. Australialainen laulaja Natalie Imbruglia tekee tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa Lorna Campbellinä, joka myös yrittää selvittää kruununjalokivien kohtaloa. Kokemattomuudestaan huolimatta Imbruglia on ihan pätevä valinta toiminnalliseen rooliin. Hahmo ei ole hauska, mutta luo Boughin tavoin toimivaa vastapainoa Englishin typeryydelle. Lornan ja Englishin välille on tietty väännetty romanssintynkää, mikä toimii vain puoliksi. On hauskaa, kuinka itseään hurmaavaksi luuleva English yrittää vietellä Lornaa, mutta on vain outoa, kun Lorna vaikuttaa lankeavan Englishille tämän idioottimaisista tempuista huolimatta.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat vankiloita omistava Pascal Sauvage (todella tökeröllä, mutta filmin henkeen sopivalla ranskalaisaksentilla puhuva John Malkovich), Englishin tekoja häpeilevä salaisen palvelun MI7:n johtaja Pegasus (rooliin erittäin hyvin sopiva Tim Pigott-Smith), sekä tylsä roistokaksikko Vendetta (Douglas McFerran) ja Klein (Steve Nicolson), Canterburyn arkkipiispa (Oliver Ford Davies), Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri (Pirates of the Caribbean -leffoista, 2003-2017, tuttu Kevin "Gibbs" McNally) ja Ison-Britannian kuningatar Elisabet II (Prunella Scales), jota kuvataan vain takaapäin.

Kuten jo kävikin selväksi, kyseessä tosiaan on James Bond -parodia ja mielestäni oikein onnistunut sellainen. Tuttuja Bond-juttuja on mukana paljon; vielä enemmän kuin vain ne, mitkä mainitsin aiemmin. Johnny Englishin autosta löytyy kaikenlaisia vempaimia, minkä lisäksi myös kynät ovat tottakai jollain lailla erityisiä. Pahiksella on monimutkainen suunnitelma maailman (tai no, maan) valloittamiseen ja leffasta löytyy tietenkin myös alkutekstit, joiden päällä soi tunnuskappale - tässä tapauksessa Hans Zimmerin ja Robbie Williamsin (jonka olen muuten nähnyt livenä) yhteistyöbiisi "A Man for All Seasons". Myös Edward Shearmurin säveltämät musiikit sisältävät Bond-henkisiä melodioita, mutta ne onnistuvat samalla toimimaan omana, yllättävän hyvänä musiikkinaan. En ole koskaan aiemmin oikeasti kiinnittänyt huomiota filmin musiikkeihin, mutta tällä katselukerralla huomasin, että Shearmur on oikeasti tehnyt hyvää työtä, etenkin kun ottaa huomioon, kuinka hätäisesti ja unohdettavasti tällaiset elokuvat yleensä sävelletään.

Vaikka Johnny English sisältääkin paljon viittauksia 007-elokuviin, toimii se mielestäni oikein hyvin, vaikkei olisi nähnyt ainuttakaan James Bond -leffaa. Kyseessä ei ole selkeä kopio mistään yksittäisestä Bond-seikkailusta, jolloin elokuvan voi katsoa täysin sujuvasti omana agenttihömppänään, etenkin kun leffa on näin hauska. Paikoitellen katsojalta vaaditaan kakkahuumorin jalon taiteen ymmärrystä, mutta pääasiassa vitsit ovat oikeasti toimivia, eivätkä ne vanhene, vaikka leffan olisikin nähnyt useaan otteeseen. Itse pidän komedioissa todella paljon myötähäpeällisistä kohtauksista ja voi pojat, kuinka monta sellaista tämä elokuva sisältää! Etenkin eräs hautajaiskohta on täyttä timanttia. Heikompiakin vitsejä on toki livahtanut mukaan ja mielestäni niistä kehnoin saattaa olla, kun Englishin täytyy livahtaa roistojen tornitaloon. Roistojen talon vieressä on toinen täsmälleen samanlainen rakennus ja jo ennen taloon pääsemistä katsoja tietää, että English päätyy väärään paikkaan. Ja siinä kohtaa, kun elokuva paljastaa Englishille, että hän teki virheen, ei homma ole enää katsojasta huvittavaa.

Hauskat jutut eivät kuitenkaan vielä täysin riitä onnistuneeseen elokuvaan, vaan sen täytyy sisältää myös hyvä tarina. Tehtävä ei ole mitä originaalein, mutta se on tarpeeksi kiinnostava ja oivallisesti tiukkaan pakettiin kasattu. Leffalla ei ole kestoa edes puoltatoista tuntia, mutta eipä se lisäminuutteja tarvitsisi. Tarina ehditään käydä alusta loppuun näinkin lyhyessä ajassa ja uskoisin, että jos elokuvaa olisi yritetty venyttää pidemmäksi, tekisi se hallaa sen viihdyttävyydelle. Nimittäin jo tällaisenaan Johnny English ei täysin toimi loppuun saakka. Kuten monille komedioille käy, kaikki hauskimmat läpät heitetään jo leffan alussa, eikä hulvattomimpia hetkiä ole uskallettu jättää loppuun, jolloin filmin huipennus on hieman lattea. Siitä löytyy hetkensä, mutta pääasiassa finaali tuntuu hätäisesti kirjoitetulta, eikä enää vastaa ensimmäisen tunnin viihdyttävyystasoa.

Elokuvan on ohjannut Peter Howitt, joka on saanut luotua mainion hengen läpi leffan. Neal Purvisin, Robert Waden ja William Daviesin käsikirjoitus ei tosiaan kestä ihan loppuun saakka, joten on hyvä, että leffa on leikattu tiiviiksi paketiksi. Lopun kiirehtimisestä huolimatta kolmikko on saanut aikaiseksi toimivan agenttiseikkailun ja hauskaa huumoria. Purvis ja Wade ovat muuten kirjoittaneet neljä oikeaakin James Bond -leffaa; Kun maailma ei riitä (The World is Not Enough - 1999), Kuolema saa odottaa (Die Another Day - 2002), Casino Royalen (2006) ja Quantum of Solacen (2008), joten he ovat varmasti oikeat henkilöt kirjoittamaan myös Bond-parodiaa. He ovat jopa ottaneet mukaan kohtauksen, jossa pahis selittää sankarille ilkeän suunnitelmansa. Harmillisesti tämä hetki tosin tapahtuu niin, että selitys kuullaan videolta, mikä ei tunnu enää niinkään parodialta, vaan katsojan aliarvioimiselta ja laiskalta kirjoittamiselta. Tiivistämisen lisäksi elokuva on muutenkin leikattu oivallisesti ja sillä on ihan hyvin peitelty toimintakohtausten kömpelyyttä. Myös kuvaus on hyvää ja lavasteet ovat oivalliset. Visuaalisia efektejä on käytetty maltillisesti, jolloin esimerkiksi laskuvarjohyppy näyttää yhä hyvältä. Äänimaailma on onnistuneesti rakennettu aina efekteistä jo kehumiini musiikkeihin asti.

Yhteenveto: Johnny English on kelpo James Bond -parodia, mutta se toimii hyvin myös omana agenttikomedianaan. Tuttuja Bond-juttuja on paljon mukana ja niitä on hauska bongailla, jos on nähnyt elokuvat, mitä Johnny English parodioi, mutta leffasta löytyy niin paljon muutenkin hauskoja juttuja, ettei Bondien näkeminen ole pakollista. Elokuvan tarina ei ole mitä originaalein, joten onkin hyvä, että filmi tykittää lähes tauotta viihdyttäviä ja hulvattomia kohtauksia toisensa perään. Nauran leffan aikana yhä ihan kunnolla ääneen, vaikka olen nähnyt sen monen monta kertaa. Jatkuvasta tykittelystä huolimatta hyvin lyhyt leffa on kuitenkin yllättävän onnistuneesti rytmitetty. Rowan Atkinson on erinomainen typeränä agenttina ja jättää jopa John Malkovichin kaiken aikaa varjonsa. Muut näyttelijät tekevät pääasiassa hyvää työtä, mutta yksikään ei yllä Atkinsonin nerokkaalle tasolle. Ohjaaja Peter Howittin luoma tunnelma on mainio alusta loppuun, vaikka loppuhuipennus takelteleekin. Edward Shearmurin säveltämät musiikit lainaavat taidokkaasti James Bondin teemoja, mutta hän onnistuu myös luomaan jotain uutta ja oivallista. Jos James Bond -seikkailut ovat lähellä sydäntäsi, fanitat Atkinsonia ja kaipaat hyviä nauruja, kannattaa Johnny English vilkaista mahdollisimman nopeasti. Tosikoille ja pieruhuumorista mitään ymmärtämättömille teos ei todellakaan sovi. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, ihan hupaisa kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Johnny English, 2003, Universal Pictures, StudioCanal, Working Title Films, Kanzaman S.A.M.

Arvostelu: V niin kuin verikosto (V for Vendetta - 2005)

V NIIN KUIN VERIKOSTO

V FOR VENDETTA

Ohjaus: James McTeigue
Pääosissa: Natalie Portman, Hugo Weaving, Stephen Rea, Stephen Fry, John Hurt, Tim Pigott-Smith, Rupert Graves, Roger Allam, Natasha Wightman ja Eddie Marsan
Genre: trilleri, draama, toiminta
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 16

"Remember, remember, the Fifth of November, the Gunpowder Treason and Plot. I know of no reason why the Gunpowder Treason should ever be forgot..."

V for Vendetta, eli suomalaisittain V niin kuin verikosto perustuu Alan Mooren ja David Lloydin samannimiseen sarjakuvaan (1988-1989). Heti vuonna 1988 tuottaja Joel Silver hankki oikeudet sarjakuvaan. The Matrixin (1999) ohjanneet Wachowskin sisarukset innostuivat sarjakuvasta ja kirjoittivat sen pohjalta käsikirjoituksen. 2000-luvun alussa sisarukset miettivät tarkemmin käsikirjoituksensa toteutusta ja elokuvan tuotanto lähti liikkeelle. Työryhmä valittiin ja kuvaukset alkoivat. V niin kuin verikosto sai ensiesityksensä joulukuussa 2005 ja laajemman teatterilevityksen seuraavana vuonna. Filmi oli suuri hitti ja siitä pidettiin paljon, vaikka oli myös niitä, jotka eivät siitä välittäneet. Sarjakuvan kuvittanut Lloyd piti elokuvasta, kun taas sen kirjoittanut Moore inhosi sitä, eikä halunnut nimeään lopputeksteihin. Itse en nähnyt V niin kuin verikostoa silloin, kun se ilmestyi, sillä olin vielä liian nuori. Näin sen vasta viisi tai kuusi vuotta ilmestymisen jälkeen, mutten ensimmäisellä katselukerralla oikein ymmärtänyt sitä. Kuitenkin joka kerralla, kun olen katsonut sen uudestaan, olen pitänyt siitä yhä enemmän ja enemmän. Nykyään teos on jopa yksi suosikeistani! Pohdinkin sen arvostelua jo viime vuonna, mutta silloin marraskuun viides päivä (joka on tärkeä ajankohta elokuvassa) meni minulta täysin ohi ja päätin arvostella sen vasta seuraavana vuonna. Kun marraskuu 2017 oli viimein koittamassa, katsoin V niin kuin verikoston uudestaan ja arvostelin sen vihdoin.

Nuori Evey-nainen tapaa salaperäisen V:n, joka suunnittelee vapauttavansa Englannin pahan ylikanslerin hirmuvallan alta marraskuun viidentenä päivänä. Kohtaaminen muuttaa Eveyn elämän välittömästi, eikä paluuta entiseen enää ole.

Hugo Weaving näyttelee Guy Fawkes -naamioon (nykyään tunnettu myös Anonymous-hakkeriryhmän naamiona), tyylikkääseen hattuun, viittaan ja muihin mustiin vaatteisiin pukeutunutta anarkistia, joka kulkee yksinkertaisesti nimellä V. Hahmo todella on salaperäinen ja hän vaikuttaa äärimmäisen kiehtovalta alusta alkaen. V toimii paikoitellen kuin terroristi, mutta oikeasti hyvin aikein. Hän puhuu erikoisen nopeasti ja hieman runoilevaan sävyyn, mikä luo häneen upean lisäyksen. Läpi elokuvan V:stä oppii enemmän ja alkaa ymmärtää yhä vain paremmin, miksi hän toimii tietyllä tavalla. Vaikka elokuva perustuukin sarjakuvaan, ei tämä naamiomies ole mikään Batmanin kaltainen viittasankari, vaan joku joka yrittää saada ihmiset ymmärtämään, kuinka mätä heitä ympäröivä maailmansa on ja että jokainen voi tehdä osuutensa parantaakseen sen. V on huikeasti luotu hahmo ennen kaikkea siksi, että vaikka hän pitää muutamaa hetkeä lukuunottamatta naamiota kasvoillaan koko filmin ajan, katsoja kykenee jatkuvasti ymmärtämään, mitä hän miettii ja tuntee eri hetkinä. Alunperin roolissa oli tarkoitus esiintyä James Purefoy, mutta hän ei kestänyt sitä, että hänen olisi pitänyt näytellä koko elokuvan ajan naamio kasvoillaan, joten hän hylkäsi elokuvan kuvausten alussa. Hyvä niin, sillä Weaving on täydellinen valinta rooliin äänensä ja eleidensä vuoksi.

Vaikka V on tunnetuin hahmo elokuvasta ja todella monet tietävät, miltä hän näyttää, vaikkeivät olisikaan nähneet itse elokuvaa, leffa kertoo kuitenkin enemmän Natalie Portmanin näyttelemän Eveyn tarinaa. Eveyn kautta V:n suunnitelmat avautuvat katsojalle ja hänellä on selkeämpi kehityskaari elokuvan aikana. On kiehtovaa seurata, kuinka Evey muuttuu elokuvan aikana viattomasta naisesta, joka yrittää totella parhaansa mukaan sääntöjä, sellaiseksi joka haluaa auttaa V:tä toteuttamaan vallankumouksensa. Portmanin näyttelijäsuoritus on loistokas; varsinkin noin puolessa välissä elokuvaa hän todella näyttää taitonsa, ja hän esittää erinomaisesti Eveyn kehityksen alusta loppuun.
     Muita tärkeitä hahmoja ovat Finch (Stephen Rea), poliisimies joka tutkii V:n puuhia; ylikansleri Adam Sutler (John Hurt), joka nähdään pääasiassa isossa televisioruudussa; Gordon Deitrich (Stephen Fry), jolla on oma komediaohjelmansa; sekä herra Creedy (Tim Pigott-Smith), ylikanslerin häijy kätyri, joka on valmis tekemään mitä tahansa julmia tekoja. Pigott-Smith sopii rooliinsa todella hyvin, kuten sopivat muutkin. Komediarooleja esittänyt Fry on tietty uskottava komediashow'n isäntänä, kun taas Hurt suoriutuu pahan diktaattorin osasta upeasti. Stephen Rea on myös erittäin hyvä ja hänen tutkimustensa kautta katsojat saavat tietää vielä enemmän V:n menneisyydestä.
     Elokuvassa nähdään myös pienemmissä rooleissa Rupert Graves Finchin apulaisena ja Roger Allam Lewis Protherona, eli "Lontoon äänenä", joka kertoo kansalle valeita V:stä.

V niin kuin verikosto nappaa heti mukaansa karun maailmansa takia. Alkupäässä katsojana kauhistelee kaiken aikaa, millaiseksi maailma on muuttunut. Elokuva tapahtuu tulevaisuuden Englannissa (ihmisten puheista päätellen 2030-luvun lopussa), jossa Yhdysvallat ovat tuhoutuneet sodan takia ja maita piinaa vaarallinen virus. Englannissa paha ylikansleri Sutler on ottanut vallan ja pitää kansaansa pelossa. Tärkeät henkilöt ovat lahjottuja, ylimielisiä, raiskaajia, pedofiileja sun muita ihmishirviöitä. Poliisit eivät koskekaan tärkeissä asemissa oleviin henkilöihin, jotka tekevät pahoja asioita. Televisiolähetysten sisältöä valvotaan tarkasti ja ihmisille kerrotaan valeita totuuksina, jotta kaikki vaikuttaisi olevan hyvin. Ylikanslerin ajatusten vastaisia kirjoja, lauluja, elokuvia jne. poistetaan ihmisten saatavilta. Erilaisuus on kiellettyä ja ihmisiä vangitaan pienistäkin syistä. Iltaisin alkaa ulkonaliikkumiskielto ja sitä rikkomalla ystävät joutuvat ihmettelemään, miksi jotain henkilöä ei enää koskaan nähdä. Kaduilla on julisteita, joissa lukee asioita kuten "voimaa yhtenäisyydestä ja yhtenäisyyttä uskosta". Kansalaiset joutuvat kehystämään ylikanslerin kuvia ja laittamaan ne seinilleen. Heti alusta alkaen katsojana kannustaa V:tä toteuttamaan suunnitelmansa.

Elokuvan tarina kerrotaan todella erinomaisesti. Läpi filmin kulkee mysteerinen tunnelma, joka saa jännittämään enemmän. Filmi imaisee jatkuvasti enemmän mukaansa, sillä totuuden selvittäminen on niin kiehtovaa. Leffa ei onneksi mene sieltä, mistä aita on matalin, vaan se tarjoaa vähän väliä yllätyksiä sekä muita hetkiä, joita ei odottaisi tällaisessa teoksessa tapahtuvan. Myös brutaalit kohdat ja karu maailma ovat sellaisia asioita, jotka yllättävät. V niin kuin verikosto vaatii kunnolla keskittymistä, jotta sen tarinan ja merkitykset todella ymmärtää. Sen ja vaikeiden teemojen takia kyseessä ei todellakaan ole lastenelokuva. Kyseessä on vanhemmille katsojille luotu mielettömän upea kokonaisuus, joka lähentelee usein täydellisyyttä. Elokuva on rakennettu niin törkeän upeasti, ettei se koskaan käy tylsäksi, eikä parin tunnin kesto tunnu miltään. Mukana on useita todella hienoja kohtauksia; etenkin Valerien (Natasha Wightman) tarina, joka tuntuu aluksi todella irralliselta, mutta jonka lopuksi katsoja saattaa liikuttua suuresti. Erittäin voimakkaitakin hetkiä on luvassa ja itselläni iho menee jokaisella katselukerralla muutamaankin otteeseen kananlihalle.

Kaikki elokuvassa on niin loistokkaasti tehty mysteerisestä tarinasta henkilöiden kehittymiseen ja pelottavasta maailmasta V:n puhetyyliin, että kyseessä todella on yksi suosikkielokuvistani. Teoksen futuristisessa Englannissa kaikkein pelottavinta on, että sellaisia valtioita on ollut, niitä on nykyäänkin ja niitä tulee varmasti olemaan tulevaisuudessakin. Sen takia ylikansleri ja hänen käskyläisensä tuntuvat vielä pahemmilta pahoilta, sillä heidän olemassaolonsa on uskottavaa. Jotkut maat tarvitsisivatkin jonkun V:n kaltaisen avaamaan kansan silmät ja tekemään asioille jotain. On niin mahtavaa nähdä, miten Englanti alkaa muuttua, kun V kertoo suunnitelmastaan ja uhkaa toteuttavansa sen. V niin kuin verikosto luullaan usein supersankarielokuvaksi, koska se perustuu sarjakuviin ja siinä on joku viittaheppu naamion kanssa, mutta todellisuudessa se on jotain paljon enemmän. Jotain, minkä jokaisen kuuluu katsoa kerran elämässään. Lisäupeuden elokuvalle tarjoaa se, että se todella pistää miettimään maailmaa pitkään filmin päätyttyä.

Elokuvan on ohjannut James McTeigue, mutta hänen tyylissä on niin paljon vaikutteita käsikirjoittajien Lana ja Lilly Wachowskin tyylistä, joten voi olla, että sisaruksilla oli enemmän vaikutusvaltaa filmin toteutuksessa. Muutenkin on kummallista ajatella, että McTeigue olisi saanut esikoisohjauksellaan aikaiseksi täydellisen filmin. Hän tosin toimi The Matrix -trilogiassa (1999-2003) apulaisohjaajana, joten voi olla myös mahdollista, että hän olisi vain omaksunut Wachowskien tyylin. Joka tapauksessa sisarukset ja McTeigue ovat tehneet loistavaa työtä - varsinkin Wachowskit kekseliään käsikirjoituksensa kanssa, jonka mysteeri on mahtavasti mietitty. V niin kuin verikosto on myös teknisesti hieno. Sen kuvat ovat todella tyylikkäitä ja leikkaus on paikoitellen aivan täydellistä. Visuaaliset efektit ovat oivallisesti toteutetut ja äänimaailma on erinomainen. Dario Marianellin säveltämät musiikit eivät ole mitä mieleenpainuvimmat, mutta ne toimivat silti elokuvan aikana. V:n asu on tietysti mahtava ja nykyään erittäin ikoninen.

Yhteenveto: V niin kuin verikosto on huikean upea elokuva kansan vapauttamisesta. Se koukuttaa alusta alkaen maailmansa ansiosta, minkä lisäksi mukaan lisätty mysteeri on äärimmäisen kiehtova. Tarina kerrotaan läpi filmin todella mielenkiintoisesti ja loistokkaasti. Siihen pitää oikeasti keskittyä, eikä kyseessä ole kovin helppo tapaus. Mukana on useita voimakkaita hetkiä, jotka nostavat tunteet pintaan ja ihon kananlihalle. Täysin yllättäen tuleva Valerien tarina on erittäin koskettava, vaikka se aluksi tuntuu oudon irralliselta. Elokuva saa katsojan miettimään maailmaa vielä pitkään leffan päätyttyä. Näyttelijät ovat erinomaisia rooleissaan, etenkin Natalie Portman Eveynä ja Hugo Weaving V:nä, jonka tunteet välittyvät täydellisesti yksi-ilmeisen naamarin läpi. Tekninen toteutus on loistokas ja Wachowskin sisarukset ovat tehneet mahtavaa työtä käsikirjoituksen kanssa. Kyseessä on mielestäni täydellinen elokuva ja suosittelen kaikkia katsomaan sen. Vaikka mukana onkin naamioon ja viittaan pukeutunut heppu, minkä lisäksi leffa perustuu sarjakuvaan, ei V niin kuin verikosto ole kuitenkaan supersankarielokuva. Lapsille sitä ei siis sovi näyttää, eivätkä he luultavasti edes ymmärrä sitä kunnolla. Aikuisille taas sen karu henki ja toivon kipinä tuottavat mielettömän upean katselukokemuksen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.posterwire.com
V for Vendetta, 2005, Warner Bros. Pictures, Virtual Studios, Silver Pictures, Anarchos Productions, Studio Babelsberg, Medienboard Berlin-Brandenburg, DC Comics, Wonder Works Studios Entertainment Group

Arvostelu: Victoria & Abdul (2017)

VICTORIA & ABDUL (2017)

Ohjaus: Stephen Frears
Pääosissa: Judi Dench, Ali Fazal, Tim Pigott-Smith, Eddie Izzard, Adeel Akhtar, Paul Higgins ja Michael Gambon
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: S

Victoria & Abdul perustuu Shrabani Basun kirjaan "Victoria and Abdul: The True Story of the Queen's Closest Confidant" vuodelta 2010, joka taas perustuu tositapahtumiin. Elokuvan tuotanto lähti kunnolla käyntiin viime vuonna ja se sai ensiesityksensä Venetsian elokuvajuhlilla syyskuun alussa. Nyt, muutamaa viikkoa myöhemmin, se on saamassa ensi-iltansa myös Suomessa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun huomasin, että sitä tähdittää erinomainen Judi Dench. Luin, mistä elokuva kertoo ja kiinnostuin siitä vielä enemmän. Kun sain tietää, että elokuvan oli ohjannut Stephen Frears, eli sama henkilö, joka oli tehnyt yhden viime vuoden parhaista elokuvista, Florence Foster Jenkinsin (2016), päätin mennä katsomaan Victoria & Abdulin. Näinkin sen vähän yli viikkoa ennen ensi-iltaa ja pidin sitä oikein mainiona.

1800-luvun lopussa intialaismiehet Abdul ja Mohammed lähtevät Isoon-Britanniaan antamaan kuningatar Viktorialle arvokkaan mohur-kolikon. Reissu ei kuitenkaan jää siihen, sillä kuningatar Viktoria innostuu intialaisesta kulttuurista ja haluaa Abdulin opettavan hänelle siitä kaiken.

Intialaismies Abdulina nähdään Ali Fazal, joka yllätti minut taidoillaan. Fazal on täynnä energiaa ja hänestä pitää välittömästi. On mukavaa nähdä, kun Abdul pääsee isoihin palatseihin ja hänen kasvoiltaan todella paistaa ihmetys ja kunnioitus. Intiassa Abdul nimittäin kirjaa vankien nimiä isoon kirjaansa, joten hänen ammattinsa ei ole kovin erityinen. Siitä äkillinen ylentyminen itse kuningattaren opettajaksi, eli munshiksi, tuntuisi kenestä tahansa erittäin häkellyttävältä. Abdul on todella mukava persoona, eikä hänelle halua mitään pahaa. Jotkut rasistisesta hoviväestä eivät nimittäin pidä hänestä lainkaan ja yrittävät keksiä tapoja, joilla saisivat intialaiset ulos palatsista ja koko Isosta-Britanniasta!
     Kuningatar Viktoriaa näyttelee upea Judi Dench. Tämä on toinen kerta, kun Dench esittää kyseistä henkilöä, ensimmäisen kerran ollessa leffassa Her Majesty, Mrs Brown (1997). Denchistä todella löytyy arvokkuutta, jonka rooli vaati ja hän onkin tuttuun tapaansa erinomainen. Kuningatar Viktoria ei huomioi lainkaan hovinsa epäilijöitä, vaan päättää jatkuvasti tarjota Abdulille uusia, korkeampia asemia, jotta monet närkästyisivät vielä enemmän. Vaikka hahmo onkin ylväs, on kuningattaresta löydetty muitakin puolia. Hän on hieman koominen ja esimerkiksi tärkeän ruokailun aikana hän vain nukahtelee, eikä edes jaksa esittää, että häntä kiinnostaisi samat vanhat hölötykset ja mielistelyt muilta. Tarpeen vaatiessa kuningatar on myös uhkaava. Varsinkin yhdessä kohtauksessa hänen valtansa näkyy mielettömän huikeasti, jolloin Denchin taidot pääsevät parhaiten esille. Kun sanoin, että yllätyin Fazalin taidoista, tarkoitin myös sitä, että olin yllättynyt, sillä vaikka hänellä oli vastanäyttelijänä sellainen taituri kuin Judi Dench, hän ei jäänyt selkeästi jalkoihin kaksikon yhteisissä kohtauksissa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat toinen, kyynisempi intialaismies Mohammed (Adeel Akhtar), inhottava prinssi Bertie (Eddie Izzard), hovissa erittäin tärkeä sir Henry Ponsonby (aiemmin tänä vuonna menehtynyt Tim Pigott-Smith), tohtori Reid (Paul Higgins) ja pääministeri Salisbury (Michael Gambon).

Victoria & Abdul alkaa lähes kaksikymmentä minuuttia pitkällä introlla, jossa Abdul ja Mohammed saavat tietää tulevasta matkastaan ja lähtevät Isoon-Britanniaan. Kuningatar Viktoriakin esitellään, mutta hän vaikuttaa aluksi olevan pienemmässä roolissa kuin Abdul. Tärkeän illallisen aikana Abdul ojentaa Viktorialle arvokkaan mohurin, jolloin kuningatar Viktoria kiinnittää häneen huomiota. Toisen ruokailun aikana Abdul päättää hetken mielijohteesta näyttää kunnioituksensa kuningattarelle, suukottamalla tämän kenkiä. Tästä Viktoria vasta hämmästyykin ja hän päättää pitää intialaismiehet palatsissa. Erittäin kummallinen ystävyys alkaa ja täysin eri lähtökohdista tulevat henkilöt huomaavat, että heillä on enemmän yhteistä toistensa kuin kenenkään muun kanssa. Ystävyys todella on kummallinen ja se voi aluksi kuulostaa pelkältä sadulta, jos ei päätä tutkia asiaa. Elokuvan tekijätkin ovat tietoisia siitä, kuinka absurdia on, että arvovaltainen hallitsija ja nöyrä intialaismies voivat olla niin läheiset ja leffan yleinen henki on todella kevyt. Filmi on täynnä hilpeitä hetkiä, jotka riemastuttavat katsojaa ja tuovat hymyn huulille lähes koko keston ajan. Vitsit eivät kuitenkaan ole hulvattomia, vaikka välillä voimakkaat kulttuurierot tarjoavatkin makeat naurut. Mielestäni yksi hauskimmista hetkistä oli kuitenkin, kun kuningatar Viktorian ylimielinen poika, prinssi Bertie hämmästelee raivoissaan sitä, miten Abdul on päässyt niin hienoon virkaan ja sanoo, että Viktoria kohtelee Abdulia kuin tämä olisi perhettä. Tähän kuningatar Viktoria vastaa: "Ei, Abdulista minä pidän."

Elokuvan draamallisemmat hetket ovat nimittäin suurimmaksi osaksi sitä, kun hoviväki yrittää keksiä keinoja, joilla he saisivat Abdulin takaisin Intiaan. Pientä surullisuuttakin on mukana, sillä vaikka aluksi Mohammedin suhtautuminen Englannin kylmempään ilmastoon käsitellään huumorilla, niin mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän huomaa, että ilmasto todella vaikuttaa Mohammediin pahasti. Muitakin koskettavia hetkiä on mukana. Minun on pakko tunnustaa, että yhdessä kohtaa herkästyinkin hieman. Se, miten leffa on täynnä kepeää huumoria ja saa sen yhdistettyä koskettaviin hetkiin, voisi tehdä filmistä jopa todella mainion, etenkin kun ottaa vielä huomioon, miten oivallisesti kuningatar Viktorian ja Abdulin ystävyys on luotu. Harmillisesti ennen puolta väliä tarina alkaa vain kierrättää tiettyä kaavaa: hoviväki keksii tavan, jolla Abdulin saisi pois, mutta se saadaan ratkaistua niin, että Abdul jää. Sitten keksitään uusi tapa ja taas uusi tapa. Tätä nähdään filmissä niin moneen kertaan, että viimeisen puolen tunnin kohdalla leffa tuntuu pienesti pitkästyttävältä, eikä se oikein etene mihinkään. Onneksi elokuvalla on kuitenkin erittäin hieno lopetus, joten tasonpudotus ei vaikuta liikaa kokonaisuuteen.

Ohjaaja Stephen Frears ei ole onnistunut tässä läheskään yhtä hyvin kuin Florence Foster Jenkinsin parissa, mutta hän osaa silti luoda tunnelmaa ja saa näyttelijöistä parhaat puolet esille. Lee Hallin työstämä käsikirjoitus on kelpo, mutta pitkään samaa toistavan osion olisi voinut tiivistää. Tiivistys olisi pitänyt tehdä viimeistään leikkausvaiheessa. Elokuva on mainiosti kuvattu. Suosikkikuvani koko filmissä on aiemmin mainitsemassani kohdassa, kun kuningatar Viktoria näyttää valtansa. Kuva on yksinkertaisesti toteutettu, mutta sen pieni liike antaa kuningattarelle lisää arvokkuutta. Leffassa nähtävät lavasteet ja asut ovat erinomaisesti toteutetut. Ajankuva on hyvin luotu. Visuaaliset efektit eivät harmillisesti ole kovin kummoiset ja parissa kohtaa, kun näytetään suurta satamaa, tausta ja laivat näyttävät selvästi digitehosteilta. Musiikista vastaa säveltäjä Thomas Newman, jonka tyyli pääsee usein hyvin esille. Kovin muistettavaa musisointia hän ei ole kuitenkaan saanut aikaan.

Yhteenveto: Victoria & Abdul on oiva historiallinen draamaelokuva. Ajankuva on hienosti toteutettu ja tunnelma on pääasiassa mukavan hilpeä. Aidosti koskettaviakin hetkiä on mukana, vaikka suurimmaksi osaksi leffan henki on aika kevyt. Judi Dench on täydellinen kuningatar Viktorian roolissa ja Ali Fazal on yllättävän mainio Abdulina. Kaksikon erikoinen ystävyys on onnistuneesti luotu ja sitä seuraa erittäin mielellään. Harmi vain, että jossain kohtaa leffa alkaa jumittamaan samaa juonikuviota, jossa hoviväki yrittää saada Abdulin lähtemään eri tavoin. Elokuvaa olisi voinut tiivistää hieman, jolloin se olisi kokonaisempi paketti. Liika toistaminen tekee filmistä hetken ajan pitkästyttävän, mikä vie todella hyvästä filmistä yhden pisteen. Näin se on kuitenkin hyvä ja suosittelen katsomaan Victoria & Abdulin, jos pidätte historiallisista draamaelokuvista tai jos fanitatte Denchiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Victoria & Abdul, 2017, BBC Films, Cross Street Films, Perfect World Pictures, Working Title Films