Pääosissa: Keira Knightley, Matthew Macfadyen, Brenda Blethyn, Donald Sutherland, Rosamund Pike, Jena Malone, Tom Hollander, Penelope Wilton, Judi Dench, Simon Woods, Carey Mulligan, Rupert Friend, Talulah Riley, Kelly Reilly, Tamzin Merchant, Claudie Blakley, Cornelius Booth ja Peter Wright
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 3
Pride & Prejudice, eli suomalaisittain Ylpeys ja ennakkoluulo perustuu Jane Austenin samannimiseen kirjaan vuodelta 1813. Kirjan pohjalta oli jo tehty muun muassa elokuva vuonna 1940 ja televisiosarjat vuosina 1980 ja 1995. Austenin toiseen kirjaan perustuneen Järki ja tunteet -elokuvan (Sense and Sensibility - 1995) oltua kehuttu hitti, Working Title Films ryhtyi suunnittelemaan elokuvaa Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Deborah Moggach työsti elokuvan käsikirjoitusta ja lähinnä television parissa työskennellyt Joe Wright pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2004 ja lopulta Ylpeys ja ennakkoluulo sai maailmanensi-iltansa 25. heinäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai neljä Oscar-ehdokkuutta (paras naispääosa, lavastus, puvustus ja musiikki), sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras komedia- tai musikaalielokuva ja naispääosa). En ollut itse nähnyt elokuvaa aiemmin, mutta olin tiennyt sen olemassaolosta sen ilmestymisestä lähtien. Kun huomasin Ylpeyden ja ennakkoluulon täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan vihdoin ja samalla arvostella sen.
1700-luvun lopun Englannissa rouva Bennet säikähtää tajutessaan, ettei yksikään hänen tyttäristään voi itsekseen jatkaa suvun perintöä ja ryhtyykin etsimään sopivia sulhoja jokaiselle.
Ylpeys ja ennakkoluulo keskittyy Bennetin perheeseen, johon kuuluvat iäkäs isä herra Bennet (Donald Sutherland) ja hössöttävä äiti rouva Bennet (Brenda Blethyn), sekä heidän tyttärensä, rauhallinen Jane (Rosamund Pike), kirjoihinsa uppoutuva Elizabeth (Keira Knightley), hiljainen Mary (Talulah Riley) ja villimmät Kitty (Carey Mulligan) ja Lydia (Jena Malone). Kun rouva Bennet eräänä päivänä oikeasti hoksaa, että hänen miehensä on tullut vanhaksi ja ettei heillä ole yhtäkään miesperijää, hän alkaa pikaisesti etsimään sopivia miehiä tyttärilleen, jottei sukulinja katkea kuin seinään. Blethyn on hupaisa osassaan, Sutherlandin taas tarjotessa rauhallisemman vanhemman isähahmona. Tyttäristä muut jäävät varsin yksiulotteisiksi, mutta merkittävimmäksi nouseva Elizabeth on mainio ja kiinnostava hahmo. Knightley tarjoaa uralleen poikkeuksellisen vakuuttavan roolisuorituksen nuorena ja innokkaana, mutta silti epäilevänä ja kirjojensa pariin katoavana nuorena naisena.
Elokuvassa nähdään myös Matthew Macfadyen herra Darcyna, joka iskee silmänsä Elizabethiin, Tom Hollander herra Collinsina, joka myöskin iskee silmänsä Elizabethiin, Simon Woods herra Bingleynä, joka iskee silmänsä Janeen, Kelly Reilly Bingleyn siskona Carolinena, Rupert Friend sotilas Wickhamina, joka iskee silmänsä Lydiaan, sekä Judi Dench herra Darcyn tiukkana tätinä lady Catherinena ja Penelope Wilton rouva Gardinerina. Sivunäyttelijät ovat erittäin mainiot rooleissaan. Macfadyenin ja Knightleyn väliltä löytyy vahvaa kemiaa ja he tulkitsevat rakastumista toisiaan kohtaan monipuolisesti ja usein onnistuneen pienieleisesti.
Ylpeys ja ennakkoluulo ei ole varsinaisesti mitään jatkoa myöskin Jane Austenin kirjaan perustuneelle, kymmenen vuotta aiemmin ilmestyneelle Järjelle ja tunteille, mutta se on selvästi saman kirjailijan kynästä syntynyt hengenheimolainen, joka monilta paikoin tukee aiempaa tarinaa. Nimensä mukaisesti elokuvassa kuvataan hahmojen ylpeyttä ja ennakkoluuloja, ja miten nämä ilmenevät eri tavoin eri hahmoilla - etenkin päähahmoilla Elizabethilla ja herra Darcylla. Elizabeth on ennakkoluuloinen jäykkää herra Darcya kohtaan ja ylpeänä torjuu tämän kosintayritykset, nähden ne lähinnä epätoivoisina. Herra Darcy taas on ennakkoluuloinen vähävaraisempaa Bennetin perhettä kohtaan. Hahmot ovat katsojan vinkkelistä yhä vain selvemmin rakastuneet toisiinsa, mutta hahmot, jopa Elizabeth ja herra Darcy itse, luulevat heidän inhoavan toisiaan.
Pääkaksikon rakkauskertomus on toisaalta poikkeuksellinen juuri tästä syystä ja kaikenlainen jossittelu on yllättävänkin kiinnostavaa. Ja jotta homma ei varmasti kävisi tylsäksi, on mukana tosiaan erilaisia kilpakosijoita ja Elizabethin siskoihin liittyvää draamaa. Eikä leffa pelkkää draamaa ole, vaan siitä löytyy myös hyvä annos huumoria. Hauskinta on läpi elokuvan toistuva vitsi, missä kaksi hahmoa käyvät yksityistä keskustelua, vain huomatakseen, että muu Bennetin perhe on ollut salakuuntelemassa oven takana isää ja äitiä myöten. Kaikki tämä johtaa loppuhuipennukseen, jota ymmärrettävästi pidetään yhtenä ikonisimmista rakkaustarinoiden finaaleista.
Elokuvan on ohjannut Joe Wright, joka saa näyttelijöistään paljon irti ja rakentaa ilmapiiriä onnistuneesti. Deborah Moggach tasapainottelee pääasiassa hyvin useiden juonikuvioiden kanssa ja hänen työstämä dialoginsa on mainiota. Ylpeys ja ennakkoluulo on myös teknisesti pätevä teos. Elokuva on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus upeaa ja maskeerauksetkin oivat. Äänimaisema on hyvin pistetty kasaan Dario Marianellin tunnelmoivia musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pride & Prejudice, 2005, Universal Pictures, StudioCanal, Working Title Films, Scion Films
Pääosissa: Roseanne Barr, Judi Dench, Jennifer Tilly, Cuba Gooding Jr., Randy Quaid, Carole Cook, Charles Dennis, Charles Haid, Joe Flaherty, Richard Riehle, Sam J. Levine, Patrick Warburton, Lance LeGault, G. W. Bailey, Dennis Weaver ja Steve Buscemi
Genre: animaatio, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 16 minuuttia
Ikäraja: S
Home on the Range, eli suomalaisittain Lehmäjengi on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 44. osa. 1990-luvun alussa ohjaaja Mike Gabriel ehdotti Disneylle ideoitaan villiin länteen sijoittuvasta seikkailuelokuvasta, mutta yhtiö tarttui mieluummin hänen toiseen ideaansa, josta muodostui historiaan pohjautuva Pocahontas (1995). Kun elokuva saatiin valmiiksi, Gabriel palasi studiopomojen luokse vanhojen ideoidensa kanssa ja sai johtohommissa työskennelleen Peter Schneiderin kiinnostumaan projektista, joka kulki aluksi nimellä "Seating Bullets". Elokuvan tarina muovautui kuitenkin villisti kehittelyvaiheessa - yhdessä kohtaa se kertoi jopa kummituskaupunkiin päätyneestä cowboysta. Vuonna 1999 piirtäjä Michael LaBash ehdotti ideaa karjavarasta jahtaavista lehmistä ja tämän pohjalta Will Finn ja John Sanford työstivät käsikirjoituksen. Kaksikko myös korvasi Mike Gabrielin ohjaajina, kun animointiprosessi käynnistyi. Lopulta Lehmäjengi sai maailmanensi-iltansa 21. maaliskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaista palautetta kriitikoilta, eikä se menestynyt lippuluukuilla. Juuri tämän leffan huonot tulot johtivat Disneyn siirtymiseen käsin piirretyistä animaatioista tietokoneanimaatioihin. Itse kävin katsomassa Lehmäjengin tätini kanssa elokuvateatterissa, kun se saapui Suomeen syksyllä 2004. Pidin leffasta lapsena, mutta en ole tainnut katsoa sitä lapsuuden jälkeen kertaakaan uudestaan. Kun huomasin Lehmäjengin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vuosien tauon jälkeen ja samalla arvostella sen.
Kolme lehmää päättävät pelastaa tilansa, heidän omistajansa jouduttua pahoihin velkoihin pankin kanssa. Lehmät aikovat napata kiinni hävyttömän karjavarkaan, Alameda Slimin ja käyttää tästä saadut palkkiorahat velkojen kuittaamiseen.
Kuten elokuvan suomalainen nimi vihjaakin, tämän lännenleffan päähahmoina nähdään lehmiä. On entinen show-lehmä Maggie (äänenä stand-up-koomikko Roseanne Barr), tiukka rouva Calloway (Judi Dench), sekä muiden päätöksiin myöntyvä ja mukana kulkeva Grace (Jennifer Tilly). Melkeinpä parasta elokuvassa onkin tämä kolmikko. Sen lisäksi, että hahmot tuovat erilaista ja kaivattua naisenergiaa Disney-animaatioihin, on veikeä idea tehdä lehmistä, yleensä hitaina ja vähä-älyisinä mielletyistä eläimistä, seikkailun sankareita.
Muita hahmoja elokuvassa ovat lehmien asustaman Poutapilvi-farmin omistaja Pearl (Carole Cook), farmin muut eläimet, kuten äksy Jeb-vuohi (Joe Flaherty) ja Audrey-kana (Estelle Harris), paikallinen sheriffi Sam (Richard Riehle), tämän innokas hevonen Buck (Cuba Gooding Jr.), Buckin ihailema palkkionmetsästäjä Rico (Charles Dennis), sekä pahiksen virkaa toimittava karjavaras Alameda Slim (Randy Quaid), jolla on varsin hupaisa keino napata lehmiä ja muita maatilojen eläimiä. Sivuhahmot ovat ihan vekkuleita tapauksia, mutta he eivät ole erityisen muistettavia tapauksia. Alameda Slim on kelpo vihollinen, mutta hän kaipaisi pientä lisäpotkua herkullisen häijyyden suhteen.
Elokuvien suhteen yksi omista suosikkijutuistani aikuisiällä on huomata, kuinka monet lapsuuden suosikit toimivat edelleen. Oli kyse sitten nostalgiasta tai ihan vain aidosti hienoista filmeistä, esimerkiksi Leijonakuningas(The Lion King - 1994), Toy Story - leluelämää(Toy Story - 1995), Shrek(2001) ja Ihmeperhe(The Incredibles - 2004) ovat mielestäni kaikki aivan mahtavia filmejä, joiden teho ei ole hiipunut minnekään. Ehkä jopa päinvastoin ja pidän joistain niistä enemmän nykyään. Ja sitten on niitä, jotka viihdyttivät lapsena hyvin, mutta joista ei enää aikuisena irtoa juuri mitään. Lehmäjengi on harmillisesti tätä jälkimmäistä kastia. Lapsille se tarjoaa passelin seikkailun villin lännen maisemissa hassujen eläinhahmojen kanssa, mikä viihdyttää takuulla läpi tunnin ja vartin keston. On paljon menoa ja meininkiä, ja pääasiassa koheltamiseen liittyvä huumori naurattaa varmasti perheen pienempiä katsojia.
En kuitenkaan yhtään ihmettele, miksi Lehmäjengi sai niin lattean vastaanoton sekä kriitikoilta, että myös taloudellisesti. Samaan aikaan ilmestyneet Pixarin työstämät animaatioelokuvat olivat visuaalisesti jotain uutta digitoteutuksellaan, mutta samalla nämä leffat puhuttelivat lasten lisäksi myös aikuisia. Esimerkiksi vuotta aiemmin ilmestynyt Nemoa etsimässä(Finding Nemo - 2003) herkisti vanhempia tehokkaammin kuin lapsia. Lehmäjengi on täydellisen keskinkertainen ja unohdettava leffa, jolla ei ole paljoa tarjottavanaan. Sen tarina tilaansa pelastavista farmieläimistä tuntuu aivan liian nähdyltä ja sen huumori jättää vanhemmat kylmäksi. Ei leffa sinänsä huono ole, se on vain todella yhdentekevä kertakäyttöraina, jota ei muista enää pari päivää myöhemmin.
Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastasivat lopulta Will Finn ja John Sanford, joiden kynäilemä teksti on aika ponneton, ihan kelvollisista lähtökohdistaan huolimatta. Kaksikko jättää leffan todella pintapuoleiseksi, eikä siitä löydy sellaisia syvyyksiä kuin mitä Disneyn animaatioilta voisi odottaa, jos sitä vertaa vaikkapa edellisvuonna ilmestyneeseen Karhuveljeni Kodaan(Brother Bear - 2003), jossa karhuksi muuttunut päähenkilö joutuu moraaliseen dilemmaan, ryhtyessään suojelemaan pientä karhupentua, tapettuaan aiemmin ihmisenä tämän emon. On myös paikoin turhauttavaa, kuinka tekijät eivät selvästi luota lasten älykkyyteen. Kohtaus, jossa Alameda Slim selittää kätyreilleen ilkikurista juontaan, on todella tyhmentävästi kirjoitettu, aivan kuin tekijät asettaisivat katsojan Slimin umpitollojen kätyreiden asemaan. Visuaalisesti Lehmäjengi on kuitenkin mainio. Animaattorit tekevät taidokasta työtä hupsujen eläin- ja ihmishahmojen kanssa ja heidän piirtämänsä maisemat ovat parhaimmillaan komeita näkyjä. Leffa on myös mukavan värikäs. Äänitehosteet muuttuvat kuitenkin toisinaan turhaksi melskaamiseksi. Alan Menkenin säveltämistä musiikeista löytyy oivaa länkkärihenkeä, mutta elokuvassa kuullut laulut jäävät todella mitäänsanomattomiksi rallatuksiksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Home on the Range, 2004, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios
Pääosissa: Jude Hill, Caitríona Balfe, Jamie Dornan, Judi Dench, Ciarán Hinds, Lewie McAskie, Colin Morgan, Lara McDonnell ja Olive Tennant
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 12
Belfast on Kenneth Branaghin ohjaama uutuuselokuva. Vuonna 2020 Branagh ilmoitti kirjoittavansa ja ohjaavansa pienikokoisen draamaleffan, jota hän kutsui uransa henkilökohtaisimmaksi teokseksi. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa ja lopulta Belfast sai maailmanensi-iltansa vuotta myöhemmin Telluriden elokuvajuhlilla 2021. Festivaalien jälkeen elokuva on alkanut saamaan teatterilevitystä ympäri maailman ja nyt se saapuu myös Suomeen. Itse kiinnostuin Belfastista, kun se sai seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, ohjaus, miessivuosa ja naissivuosa), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon, ja seitsemän Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, naissivuosa, miessivuosa, ääni ja laulu). Kävinkin katsomassa Belfastin sen lehdistönäytöksessä puolitoista viikkoa ennen ensi-iltaa.
Vuonna 1969 Belfastissa, Pohjois-Irlannissa asuva perhe joutuu keskelle levottomuuksia, kun protestanttien ja katolisten kiista sytyttää vaaratilanteita heidän kotikadullaan. Perheen täytyy päättää, jäävätkö he odottamaan tilanteen laantumista, vai lähtevätkö he aloittamaan uuden elämän muualla.
Tulokasnäyttelijä Jude Hill esittää Buddyä, pientä leikkisää koulupoikaa, joka joutuu protestanttiperheineen keskelle Pohjois-Irlannin levottomuuksia, katolisten halutessa osaksi Irlannin tasavaltaa ja protestanttien halutessa osaksi Yhdistynyttä kuningaskuntaa. Buddyn perheeseen kuuluvat hänen äitinsä, jota näyttelee Outlander - Matkantekijä -sarjasta (Outlander - 2014-) tuttu Caitríona Balfe ja Englannissa työskentelevä isänsä, jota esittää Fifty Shades -trilogiasta (2015-2018) tuttu Jamie Dornan, isoveljensä Will, jota esittää Lewis McAskie, sekä isovanhempansa, joina nähdään Judi Dench ja Ciarán Hinds. Näyttelijät suoriutuvat kaikki rooleistaan vallan mainiosti ja perheestä voi nopeasti huomata välittävänsä. Hill on nappivalinta nuoreksi Buddyksi, jonka on vaikea ymmärtää alkaneita outoja tapahtumia. Dornan onnistuu yllättämään näyttelijätaidoillaan ja valloittavat Dench ja Hinds varastavat show'n kaiken aikaa.
Lisäksi elokuvassa nähdään myös Lara McDonnell Buddyn ystävänä Moirana, Olive Tennant Buddyn ihastuksenkohteena Catherinena ja Colin Morgan Billynä, joka yrittää saada Buddyn isää mukaan levottomuuksien villitsemiseen. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa oivallisesti.
Lukuun ottamatta hänen tulkintaansa mestarietsivä Hercule Poirotista, olen aina pitänyt Kenneth Branaghista näyttelijänä. Sen sijaan ohjaajana olen kokenut hänen työnsä usein lähinnä todella keskinkertaisina. Thor(2011) oli mielestäni yksi Marvelin elokuvauniversumin heikoimmista teoksista, Jack Ryan: Shadow Recruit (2014) oli aika tyhjänpäiväinen toimintajännäri ja Artemis Fowl (2020) oli aivan järkyttävän surkea raina. Belfastissa Branagh onnistui kuitenkin vihdoin näyttämään lahjakkuutensa kameran takana. Iso syy tähän muodostuu varmasti siitä, että Branaghin omien sanojen mukaan filmi on hänelle todella henkilökohtainen. Branagh itse vietti lapsuutensa Belfastissa, kunnes hänen perheensä muutti pois levottomuuksien takia. Kokemustensa ja muistojensa pohjalta Branagh on rakentanut erittäin mainion ja sydämellisen pienen draamateoksen.
Belfast pitää onnistuneesti mukanaan läpi vähän päälle puolentoista tunnin kestonsa. Heti alussa elokuva esittelee hyvin Buddyn kotikadun hilpeän rauhan ja vääntää nupit kaakkoon, kun mieltään osoittavat protestantit saapuvat paikalle, heitellen polttopulloja katolisten asuntoihin. Konfliktin nostattama jännite ja miten ikävästi se vaikuttaa perheeseen on jatkuvasti läsnä, mutta elokuva onnistuu silti nostattamaan vähän väliä hymyn katsojan huulille ja tarjoamaan makeat naurutkin. Denchin ja Hindsin esittämät isovanhemmat ovat erityisen lystikkäät. Filmi on myös todella sympaattinen. Buddyn elämää seuraa mielellään, hänen yrittäessä tehdä vaikutusta Catherineen, samalla kun muka-aikuinen Moira kiskoo häntä vaikeuksiin. Elokuva onnistuu kertomaan tapahtumat pienen pojan näkökulmasta, joka ei vielä ymmärrä, miksi hänen elämänsä yhtäkkiä mullistuu niin voimakkaasti.
Teknisiltä ansioiltaankin Belfast on onnistunut teos. Kuvaus on tyylikästä ja sitä tukee mainio leikkaus. Elokuva on pääasiassa mustavalkoinen, mutta siinä hyödynnetään aika ajoin värejä erinomaisena tehokeinona. Erityisesti eräässä teatterikohtauksessa oranssilla leikittely on erittäin näyttävää. Lavasteilla ja asuilla 1960-luvun loppu on herätetty taidokkaasti takaisin henkiin. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja belfastilaisen Van Morrisonin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisäyksen tunnelmaan.
Yhteenveto:Belfast on erittäin mainio draamaelokuva. Tarinan rankoista puolista huolimatta filmi onnistuu olemaan varsinainen hyvän mielen teos, erityisesti reippaan tulokasnäyttelijä Jude Hillin ansiosta. Jamie Dornan pääsee näyttämään osaavansa näytellä, kun niin haluaa ja Judi Dench ja Ciarán Hinds ovat erinomaiset Buddy-pojan isovanhempina. Kenneth Branagh onnistuu yllättämään taidoillaan kameran takana. Siihen vaikuttaa suuresti, että homma pohjautuu Branaghin omiin lapsuudenkokemuksiin, joita hän kanavoi tarinaansa aidon herkästi ja sydämellisesti. Vähän päälle puolentoista tunnin kestossaan elokuva tarjoaa monenlaisia tunteita. Myös teknisesti leffa on taidokkaasti tehty. Mustavalkoisuutta tehostaa muutamat ovelat värien käytöt. Kaiken kaikkiaan Belfast on todella oivallinen filmi, jota suosittelen pienten draamateosten ystäville, jotka haluavat nähdä hieman kuvausta historiasta, sekä kokea niin iloa kuin suruakin filmien aikana.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ohjaus: John Madden Pääosissa: Dev Patel, Judi Dench, Maggie Smith, Bill Nighy, Celia Imrie, Ronald Pickup, Richard Gere, Tina Desai, Lillete Dubey, Diana Hardcastle, Penelope Wilton, Claire Price, David Strathairn, Tamsin Greig ja Shazad Latif Genre: komedia, draama, romantiikka Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia Ikäraja: S
Deborah Moggachin kirjaan These Foolish Things (2004) perustuva elokuva The Best Exotic Marigold Hotel oli kehuttu jättimenestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2014 ja lopulta The Second Best Exotic Marigold Hotel -nimen saanut jatko-osa sai ensi-iltansa helmikuussa 2015. Elokuva oli hitti, vaikkei päässyt lähellekään ensimmäisen leffan lipputuloja. Kriitikot eivät lämmenneet filmille kuten ensimmäiselle osalle, eikä tällä kertaa ollut luvassa palkintoehdokkuuksien ryöppyä. Itse katsoin molemmat elokuvat jokin aikaa tämän toisen osan ilmestymisen jälkeen ja pidin kummastakin. En ole kuitenkaan katsonut niitä uudestaan, ennen kuin huomasin viime vuonna The Best Exotic Marigold Hotelin täyttävän kymmenen vuotta. Päätinkin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella sen, sekä tehdä saman jatko-osalle. Katsoin The Second Best Exotic Marigold Hotelin pari kuukautta ensimmäisen elokuvan jälkeen.
Sonny on menossa naimisiin tyttöystävänsä Sunainan kanssa, samalla kun hän aikoo laajentaa Best Exotic Marigold Hotelia isommaksi bisnekseksi Murielin, Evelynin ja Douglasin avustuksella.
Tom Wilkinsonia lukuun ottamatta muut tutut näyttelijät palaavat rooleihinsa - jopa Penelope Wilton käy kääntymässä nalkuttavana Jean Ainsliena, joka on yhä katkera Bill Nighyn esittämälle Douglasille. Mainion Wiltonin lahjat hukataan tympivässä roolissa. Wilton ei saa Jeanista mitään positiivista irti katsojalle, eikä kyseessä ole edes sellainen hahmo, jota katsoja rakastaisi vihata. Nighy sen sijaan on jälleen erinomainen Douglasina, joka on löytänyt hupaisan uuden ammatin Intiassa. Fantastisen Judi Denchin näyttelemä Evelyn Greenslade saa oman juonikuvionsa, muttei pääse samalla lailla esille kuin viimeksi. Maggie Smith jatkaa ilahduttamista äksyn Muriel Donnellyn osassa, joka tylyttää yhä kaikkia, mutta ei yhtä ronskein ilmauksin. Myös Norman (Ronald Pickup) ja Madge (Celia Imrie) ovat mukana, mutta heidän suhteensa ei vieläkään jaksa innostaa.
Tässä elokuvassa keskiöön kuitenkin nousee iäkkäiden sijaan nuori ja innokas Bext Exotic Marigold Hotelin omistaja Sonny (Dev Patel). Patel tasapainottelee jälleen taidokkaasti sillä ohuella rajalla, onko hänen hahmonsa hauska vai ärsyttävä. Itseäni naurattaa kerta toisensa perään, kuinka Sonny onnistuu löytämään positiivisia ilmauksia roskakasastakin ja puhumaan muut niin hämmennyksiin, etteivät he edes tiedä, mihin ryhtyvät hänen kanssa. Silti Sonny alkoi käydä minunkin hermoilleni, muuttuessaan mustasukkaiseksi, kun hänen tyttöystävänsä (Tina Desai) alkaa juuri häiden kynnyksellä vilkuilemaan omahyväisen Kushalin (Shazad Latif) perään.
Uusina hahmoina elokuvassa esitellään mm. Richard Geren näyttelemä tarkastaja Guy Chambers, joka kiinnostuu Sonnyn äidistä (Lillete Dubey) ja Douglasin tytär Laura (Claire Price), jonka saapumisesta puhutaan pitkään, mutta jolle ei lopulta keksitä käyttöä, kun hän saapuu mukaan. Gere hurmaa varmasti vannoutuneimmat faninsa taas kerran, mutta omasta mielestäni hän jää tässä aika mitäänsanomattomaksi.
Ensimmäisen The Best Exotic Marigold Hotelin tavoin myös jatko-osa on varsinainen hyvän mielen elokuva. Hymy leviää kasvoille heti alussa ja elokuvan päivänselvien ongelmienkin ollessa läsnä, hymy ei meinaa poistua. Patel tarjoaa monet makeat naurut nopeatempoisella puheellaan, nokkelilla sutkautuksillaan ja muutenkin suurella energiallaan. Dench, Smith ja Nighy taas ovat niin upea kolmikko, ettei heidän tarvitsisi oikeastaan tehdä mitään ja silti heitä olisi ilo seurata. Elokuvasta löytyy paljon hilpeitä hetkiä ja suurta sydäntä, mikä lämmittää filmin katselun aikana. Silti leffa jää aika keskinkertaiseksi ja nopeasti unohdettavaksi teokseksi. Kuten jo elokuvan nimessä lukee, The Second Best Exotic Marigold Hotel jää kakkoseksi ensimmäiseen osaan verrattuna.
On selvää, ettei tekijöillä ollut enää jatko-osaa työstäessä ammennettavana jonkun muun kirjaa. Välillä jopa tuntuu, että jatkoa on lähdetty tekemään ilman käsikirjoitusta. Ensimmäinen elokuva oli hitti, joten jatkoa oli pakko tehdä, vaikkei sille olisikaan tarinaa. Vaikka ensimmäinenkin osa seurasi useampaa, toisistaan irrallista juonikuviota, elokuva osasi punoa ne yhteen sujuvasti. The Second Best Exotic Marigold Hotel tuntuu vain irrallisilta kertomuksilta, jotka tapahtuvat päällekkäin. Osaa juonikuvioista ei jakseta erityisemmin kehitellä ja jotkut jutut unohdetaan elokuvan aikana. Tarina on selvästi pelkkä sivuseikka kirjoittajille, jotta nämä fantastiset brittinäyttelijät saadaan toistamiseen yhteen. Kivana hyvän mielen höttönä elokuvan katsoo sujuvasti, vaikka kahden tunnin kestossa siinä tuntuukin olevan paljon tyhjäkäyntiä.
John Madden pysyy ohjaajana ja tekeekin kelpo työtä siinä hommassa edelleen. Hänen ongelmakseen koituu se, ettei Ol Parker saa aikaiseksi kunnon käsikirjoitusta ilman valmista jatkotarinaa. Vaikka Parkerilta löytyy onnistumisensakin, on hänen tekstinsä juonellisesti hätäisesti kyhätty. Teknisesti The Second Best Exotic Marigold Hotel on taidokkaasti tehty. Kuvaus on sujuvaa ja Intian maisemia esitellään toistamiseen upein otoksin. Lavasteet ja asut ovat huikeat. Äänimaailma on myös oivallisesti rakennettu ja Thomas Newman tunnelmoi taas ihastuttavien musiikkiensa kanssa. Newman kierrättää paljon ensimmäisen osan sävelmiä, mutta eipä se haittaa, sillä ne ovat yhä ihan yhtä mainioita.
Yhteenveto:The Second Best Exotic Marigold Hotel on nimensä mukaisesti toiseksi paras Exotic Marigold Hoteliin liittyvä elokuva. On selvää, ettei tekijöillä ollut tällä kertaa kirjaa pohjateoksena, josta ammentaa, vaan jatkoa on lähdetty tekemään vähän väkinäisesti. Selvän tarinan sijaan filmi koostuu enemmän useasta irrallisesta juonikuviosta, joilla vanhat tutut saadaan tuotua takaisin. Vaikka Dench, Smith, Nighy ja Patel ilahduttavat jälleen rooleissaan, eivät heidän kuvionsa ole erityisen mielenkiintoisia. Käsikirjoitus on hieman onneton, mutta sentään ohjaaja John Madden saa pidettyä hyvän mielen tunnelman korkealla, apunaan Thomas Newmanin mainiot musiikit. The Second Best Exotic Marigold Hotelia on helppo ja kiva katsoa, mutta silti lopputulos jää aika keskinkertaiseksi hömpäksi. Tämän työryhmän kanssa olisi voinut odottaa jotain enemmän.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Second Best Exotic Marigold Hotel, 2015, Blueprint Pictures, Babieka
Ohjaus: John Madden Pääosissa: Judi Dench, Bill Nighy, Penelope Wilton, Maggie Smith, Tom Wilkinson, Celia Imrie, Ronald Pickup, Dev Patel, Tina Desai, Lillete Dubey, Sid Makkar, Diana Hardcastle, Seema Azmi ja Paul Bhattacharjee Genre: komedia, draama, romantiikka Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia Ikäraja: 7
The Best Exotic Marigold Hotel perustuu Deborah Moggachin kirjaan These Foolish Things vuodelta 2004. Tuottajat Graham Broadbent ja Peter Czernin pitivät kirjaa potentiaalisena elokuvana, mutta heidän oli aluksi vaikea vakuuttaa yhtiöitä työstämään leffaa. Lopulta he saivat muutaman studion tekemään yhteistyötä elokuvaa varten, kuvaukset alkoivat vihdoin lokakuussa 2010 ja The Best Exotic Marigold Hotel sai maailmanensi-iltansa 30. marraskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Kunnon teatterilevityksen filmi sai vasta seuraavan vuoden puolella, jolloin siitä muodostui suuri hitti, mikä keräsi myös kehuja kriitikoilta. Elokuva sai BAFTA-ehdokkuuden parhaana brittiläisleffana, minkä lisäksi se sai myös Golden Globe -ehdokkuudet parhaana komediaelokuvana ja parhaasta naisnäyttelijästä. Itse näin The Best Exotic Marigold Hotelin pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä paljon. En ole kuitenkaan katsonut sitä uudestaan, vaikka olen omistanut sen Blu-raylla jo jonkin aikaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin viimein katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
Joukko brittiläisiä eläkeläisiä muuttaa Jaipuriin, Intiaan, upeaksi mainostettuun vanhainkotiin, Best Exotic Marigold Hoteliin. Vaikka paikka paljastuukin huomattavasti mainostusta nuhjuisemmaksi, eläkeläiset alkavat vähitellen ihastua siihen, sekä Intiaan.
The Best Exotic Marigold Hotel pitää sisällään aikamoisen näyttelijäkaartin. Uudempien James Bond -elokuvien M-johtajana tunnettu Judi Dench näyttelee juuri leskeksi jäänyttä Evelyniä, joka haluaa aloittaa uudenlaisen elämän Intiassa. Toisin kuin tiukkana MI6:n johtajana, tässä Dench on aivan ihana, tehden lempeästä Evelynistä välittömästi pidettävän. Sen sijaan Harry Potter -elokuvista (2001-2011) ja Downton Abbey -sarjasta (2010-2015) tuttu Maggie Smith pääsee näpäyttelemään tiukasti itse kullekin, eikä hänen hahmonsa silmille kannata hyppiä. Smith esittää rouva Donnellyä, joka ei ole kovinkaan suvaitsevainen, vaan katsoo aluksi jokaista intialaista pöyristynein silmin. Fantastisessa Smithissä on kuitenkin jotain niin upeaa, arvokasta ja voimakasta, että kohteli hän ketä tahansa miten tahansa, ei häntä voi olla ihailematta.
Downton Abbeysta myös tuttu Penelope Wilton ja esimerkiksi Rakkautta vain -komediasta (Love Actually - 2003) tuttu Bill Nighy esittävät Ainslien pariskuntaa, jotka kokevat Best Exotic Marigold Hotelin olevan taloudellisesti hyvä päätös heidän loppuelämäkseen. Jean ja Douglas Ainsliellä on vain erittäin erilaiset mielikuvat Intiasta, mikä aiheuttaa pian ryppyjä rakkauteen. Siinä, missä Nighy on yleensä totuttu näkemään piikittelevänä äijänä ja Wilton hieman höpsähtäneenä mummelina, tässä Nighy pääsee olemaan mukava ja Wilton tiukka rouva.
Tom Wilkinson taas näyttelee sir Graham Dashwoodia, joka on päättänyt palata Intiaan etsimään nuoruutensa suurta rakkautta. Grahamin elämää avataan vähitellen ja hänen etsimistään seuraa kiehtoutuneena, etenkin kun Wilkinsonin roolityöstä löytyy jotain erittäin sydämellistä. Huomattavasti vähemmälle huomiolle jäävät itseään suurena naistenmiehenä pitävä Norman (Ronald Pickup) ja rikasta aviomiestä Intiasta etsivä Madge (Celia Imrie). Heilläkin on omat tähtihetkensä, mutta he jäävät silti muiden jalkoihin. Imrie ja Pickup tekevät kuitenkin hyvää työtä muiden tavoin.
Pari vuotta aiemmin Oscar-voittajaleffa Slummien miljonääristä (Slumdog Millionaire - 2008) maailmanmaineeseen noussut Dev Patel näyttelee Best Exotic Marigold Hotelin johtajaa, Sonnya. Patel on aivan mahtava nuorena ja innokkaana johtajana, joka yrittää saada vanhainkodistaan mainostamansa palatsin, miellyttääkseen vaativaa äitiään (Lillete Dubey) ja todistaakseen itsensä rakastamalleen Sunainalle (Tina Desai). Eläkeläisten ympärillä energisesti hääräävästä Patelista löytyy suurta riemastuttavuutta.
Itse elokuvakin on täynnä riemua, sydäntä ja suuria tunteita. Filmi nappaa heti mukaansa hahmojen oivallisella esittelykierroksella ja katsoja on heti itsekin valmis pakkaamaan laukkunsa ja lähtemään matkalle heidän kanssa. Intia kohdataan ensin äänekkäänä, vilkkaana, värikkäänä ja omalaatuisena paikkana, missä kaikkea on yhtäkkiä niin paljon, että itse kukin menee hämilleen. Ja hahmojen tavoin katsojakin alkaa ihastumaan paikalliseen kulttuuriin. Elokuva esittelee Jaipuria, sen tapoja, ihmisiä, ruokia, musiikkeja ja paikkoja lumoavasti, ilman että se koskaan muuttuu miksikään maailmanmatkailuohjelmaksi, kuten vaikkapa vuotta aiemmin ilmestynytEat Pray Love - omaa tietä etsimässä(Eat Pray Love - 2010). Yh, se elokuva voi vain kuvitella olevansa yhtä hurmaava teos kuin The Best Exotic Marigold Hotel.
Iso syy siihen, miksi tämä elokuva nousee kirkkaasti ylemmäs kuin Eat Pray Love, eikä tunnu pelkältä matkailuohjelmalta, on se, että tästä todella löytyy kertomus ja henkilöitä, jotka täyttävät sen juonikuvioillaan. Vaikka Norman ja Madge jäävät lopulta aika alikehitetyiksi, ovat Evelyn, rouva Donnelly, sir Graham, Ainslien pariskunta ja Sonny kaikki mielenkiintoisia tapauksia ja niin ovat heidän kertomuksensa. Heidän välillä elokuva onnistuu tasapainottelemaan taidokkaasti. Heidän elämiään jäisi mielellään katsomaan pidemmäksikin aikaa, enkä panisi vastaan, vaikka kyseessä olisikin televisiosarja filmin sijaan. Hauskoja hetkiä riittää, mutta myös koskettavuutta. Vasta loppuhuipennus tuottaa pienoisen pettymyksen, lähinnä koska kaiken jälkeen se on pieni antikliimaksi vähän liian helppojen ratkaisujensa kanssa. Muuten kyseessä on erittäin mainio elokuva.
Filmin ohjauksesta vastaa John Madden, jonka tunnetuin teos on parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittanut Rakastunut Shakespeare (Shakespeare in Love - 1998), josta Madden sai ehdokkuuden parhaasta ohjauksesta. The Best Exotic Marigold Hotelissa Madden jatkaa hyvää työtään ja pitää tunnelmaa korkealla kaiken aikaa. Ol Parkerin käsikirjoitus rakentaa hyvin lähes kaikkia hahmoja, mutta jättää pienesti toivomisen varaan finaalissaan. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja Intian maisemia, hienoja lavasteita ja näyttäviä asuja esitellään upeissa otoksissa. Myös leikkaus on taidokasta ja äänimaailma mainiosti rakennettu. Thomas Newmanin säveltämät musiikit ovat aivan mahtavat ja ne sisältävät paljon itämaisia rytmejä ja sointuja, jotka imaisevat katsojan vieläkin paremmin mukaan elokuvaan.
Yhteenveto:The Best Exotic Marigold Hotel on erittäin mainio, todellinen hyvän mielen elokuva. Leffa nappaa heti mukaansa matkalleen ja Intian ihmeitä ryhtyy katsojana tutkimaan yhtä innoissaan kuin hahmotkin. Elokuva esittelee lumoavasti maan kulttuurin monia puolia, muuttumatta kuitenkaan koskaan miksikään matkailumainokseksi. Syy tähän on se, että hahmogalleria koostuu toinen toistaan kiinnostavammista hahmoista, joiden juonikuviot kerrotaan hyvin ja tasapainoisesti (pois lukien hieman sivumpaan jäävät Norman ja Madge) ja joita näyttelee todella lahjakas porukka. Judi Dench, Maggie Smith, Bill Nighy, Tom Wilkinson, Penelope Wilton ja innokas Dev Patel ovat kaikki aivan mahtavassa vedossa. Pienesti lässähtävää loppua lukuun ottamatta The Best Exotic Marigold Hotel on erittäin ilahduttava filmi, jota suosittelen lämpimästi - varsinkin nyt elokuvan kymmenvuotisjuhlan kunniaksi!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Best Exotic Marigold Hotel, 2011, Blueprint Productions
Ohjaus: Clint Eastwood Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Armie Hammer, Naomi Watts, Judi Dench, Josh Lucas, Ed Westwick, Dermot Mulroney, Damon Herriman, Stephen Root, Jeffrey Donovan, Christopher Shyer ja Adam Driver Genre: draama Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia Ikäraja: 12
J. Edgar perustuu tositapahtumiin Federal Bureau of Investigationin, eli FBI:n perustajan ja pitkäaikaisen johtajan, John Edgar Hooverin elämästä. Clint Eastwood oli kiehtoutunut Hooverin tarinasta ja päätti lopulta tehdä elokuvan hänestä. Kuvaukset käynnistyivät ja J. Edgar sai maailmanensi-iltansa 3. marraskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys pieneen budjettiinsa verrattuna, mutta kriitikot eivät erityisemmin vakuuttuneet näkemästään. Leffa sai mm. Golden Globe -ehdokkuuden parhaasta miespääosasta, muttei voittanut sitä. Itse en ollut aiemmin nähnyt J. Edgaria, mutta se on viime vuosien aikana alkanut kiinnostamaan minua yhä vain enemmän. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella J. Edgarin juhlan kunniaksi.
J. Edgar Hoover alkaa vanhoina päivinään muistelemaan lähes 50-vuotista uraansa FBI:n perustajana ja johtajana.
Pääroolissa John Edgar Hooverina nähdään Leonardo DiCaprio, joka sai ihan ansaitusti parhaan miespääosan ehdokkuuden Golden Globe -gaalassa. DiCaprio huokuu karismaa tuttuun tapaansa ja istuu täydellisesti FBI-pomon rooliin. Kun kyseessä on yhden maailman tunnetuimman agenttiorganisaation johtaja, ei ainakaan itselleni tuottanut mitään vaikeuksia hypätä heti ensiminuuteilla Hooverin elämään mukaan. Vaikka leffa esittääkin hänet usein sankarina, joka mullisti rikostutkimuksia mm. tuomalla mukaan sormenjälkien tunnistamisen, ei elokuva pelkää näyttää myös hänen synkempiä ja ikävämpiä puolia. Nuoresta miehestä lähtien Hoover oli vainoharhainen, nähden lähes kaikki mahdollisina Yhdysvaltojen vihollisina, eikä meno yhtään helpota, kun herra alkaa olla jo lähes 50 vuotta FBI:n johdossa.
Elokuvassa nähdään myös mm. Naomi Watts Hooverin sihteerinä Helen Gandyna, Armie Hammer Hooverin uskollisimpana agenttina Clyde Tolsonina, Judi Dench Hooverin äitinä ja Ed Westwick Hooverin sanelemia muistelmia paperilla kirjoittavana agenttina. Upea Dench jättää kaikki varjoonsa joka kohtauksessaan, kun taas elokuva itsessään jättää Wattsin jatkuvasti varjoihin. Hänen hahmonsa Helen esitellään aluksi merkittävänä tekijänä Hooverin elämässä, mutta alun jälkeen hän jää täysin statistiksi. Hammer sen sijaan pääsee isosti esille Clydenä, jonka suhde Hooveriin ei ollut puhtaasti ammatillinen... Nykyään uuden Star Wars -trilogian (2015-2017) Kylo Ren -pahiksena parhaiten tunnettu Adam Driver tekee tässä muuten ensimmäisen elokuvaroolinsa, agenteille vihjeen antavana nuorukaisena.
J. Edgar on toisaalta erittäin mielenkiintoinen elämäkertateos Hooverista, mutta samalla se jää hieman vaisuksi elokuvaksi. Leffa hyötyy aiheensa kiehtovuudesta, sekä Leonardo DiCaprion hienosta roolityöstä, sillä elokuva itsessään ei ole keskivertoa parempi. Iso syy tähän on, kuinka Hooverin elämä on haluttu kertoa. Leffa hyppii jatkuvasti ajassa ja palaa vähän väliä vanhaan Hooveriin (hieman kiusallisesti maskeerattuun DiCaprioon), joka selittää elämäänsä kirjurille. Hooverin selitykset eivät kuitenkaan muodosta täysin koherenttia tarinaa, vaan enemmän yksityiskohtia sieltä täältä uran varrelta. Ensimmäinen puolituntinen on vielä selkeä, kun Hooverin nousu FBI:n johtoon esitetään, mutta sen jälkeen ailahtelevaisuus alkaa. Hooverin kuullaan ottavan kunniaa merkittävien gangstereiden kiinniottamisesta, mutta leffa käyttää enemmän aikaa Charles Lindberghin vauvan kidnappaukseen, mitä FBI yritti pitkään selvittää 1930-luvun alussa.
Sekin tapaus on ihan kiinnostava, mutta se kuuluu niihin juttuihin, mitkä elokuva esittelee ja sitten lähinnä pyyhkäisee yli keskittyäkseen muuhun. Sama meinaa käydä Hooverin ja Clyden välille muodostuvalle, siihen aikaan kielletylle suhteelle. Osio on kiinnostava, mutta sekään ei tunnu täysin kiinnostavan Clint Eastwoodia. Selkeältä tuntuvan tarinan sijaan Eastwood tyytyykin lähinnä poimimaan juttuja sieltä täältä, mikä saa elokuvan paikoitellen tuntumaan filmatisoidulta Wikipedia-artikkelilta. Ainakin katsojan kokemat tunneskaalat ovat yhtä voimakkaita kuin Wikipedia-tekstejä lukiessa. Tämän vuoksi leffa myös tuntuu laahaavan paikoitellen. Kahden tunnin ja vartin kestosta voisi helposti saksia ainakin sen ylimääräisen vartin pois. Ei J. Edgar mitenkään huono teos ole. Se on oikein kelvollinen kuvaus kiehtovasta ihmisestä. Selkeäksi kuitenkin jää, että herra Hooverissa ja FBI:ssä olisi potentiaalia vahvempaankin filmiin.
Vaikka käsikirjoituksessa onkin vikansa, isommat ongelmani J. Edgarissa liittyvät sen tekniseen toteutukseen. Leikkaus voisi olla kyllä napakampaa, mutta sitäkin enemmän minua häiritsee elokuvan valaisu ja värimaailma. Jostain syystä tämä elämäkertaleffa on valaistu kuin kauhuelokuva. Lähes kaikki päivälläkin tapahtuvat kohtaukset ovat pimeitä ja varjot usein peittävät vähintään puolet näyttelijöiden kasvoista. Yrittikö Eastwood tällä sanoa, että FBI:n väki yrittää peitellä synkkiä salaisuuksiaan? Joka tapauksessa leffa näyttää usein siltä kuin sitä katsoisi aurinkolasien kera. Synkkyyttä ei auta leffan värimaailma... tai pitäisikö sanoa väritön maailma, sillä paikoitellen voisi luulla, että elokuva on mustavalkoinen. Toisinaan värien häivytys toimii tehokeinona, esimerkiksi kun kaupungin kaduilla loistavat neon-väriset kirjaimet, jotka korostuvat entisestään, mutta suurimmaksi osaksi värimäärittely tekee leffasta raskaamman. Kuvaus on kuitenkin tyylikästä kameraliikkeiden ja sommittelujen kera. Lavasteilla ja asuilla eri aikakaudet tuodaan upeasti esille. Sen sijaan maskeeraukset ovat paikoitellen aika kehnot. Äänimaailma toimii mainiosti ja Eastwoodin itsensä säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan mukavasti, vaikka eivät koskaan nousekaan kunnolla valokeilaan.
Yhteenveto:J. Edgar on kelvollinen draamaelokuva, jossa olisi kiinnostavan aiheensa puolesta potentiaalia paljon parempaankin. Elokuva muistuttaa välillä filmatisoitua Wikipedia-artikkelia, kun siinä hypitään tapahtumasta toiseen hieman kuivalla tavalla. Tunnepuoli jää etäiseksi, eikä iäkkään Hooverin muistelmien kertominen tarjoa toivottua herkkyyttä - etenkään kun katsojaa luultavasti häiritsee Leonardo DiCaprion heikot maskeeraukset osassa kohtauksia. DiCaprio itsessään on loistava läpi leffan ja nostaakin elokuvan muuten keskinkertaista tasoa lahjoillaan. Judi Dench on myös erittäin hyvä, mutta Naomi Watts jää harmillisesti varjoihin. Varjoihin jäävät tosin aika lailla kaikki, sillä elokuva on niin kehnosti valaistu. Asiaa ei auta harmaa värimäärittely, mikä tekee leffasta ankeaa katseltavaa. Clint Eastwoodin ohjauksessa on omat vahvuutensa yksittäisten kohtausten sisällä ja näyttelijöiden kanssa, mutta kokonaisuus on todella ailahteleva paketti. Hooverista saisi varmasti paremman elokuvan, mutta sitä odotellessa jos henkilön tarina kiinnostaa, J. Edgar ajaa tarpeeksi hyvin asiansa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
J. Edgar, 2011, Imagine Entertainment, Malpaso Productions, Wintergreen Productions
Ohjaus: Lasse Hallström Pääosissa: Juliette Binoche, Victoire Thivisol, Judi Dench, Alfred Molina, Lena Olin, Johnny Depp, Hugh O'Conor, Carrie-Anne Moss, Peter Stormare, Aurélien Parent-Koenig, John Wood ja Leslie Caron Genre: draama, romantiikka Kesto: 2 tuntia 1 minuutti Ikäraja: 12
Chocolat, eli suomalaisittain Pieni suklaapuoti perustuu Joanne Harrisin samannimiseen kirjaan vuodelta 1999. Kirjaan ihastunut Robert Nelson Jacobs työsti käsikirjoituksen ja sai Miramaxin kiinnostumaan filmistä. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2000 ja lopulta Pieni suklaapuoti sai maailmanensi-iltansa 15. joulukuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, mikä sai myös paljon kehuja kriitikoilta. Leffa sai viisi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, naispääosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus ja musiikki), neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva, naispääosa, naissivuosa ja musiikki), sekä kahdeksan BAFTA-ehdokkuutta (paras naispääosa, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus ja maskeeraus), muttei voittanut niistä ainuttakaan. Itse olin ollut pitkään tietoinen Pienestä suklaapuodista ja pohtinut useaan kertaan sen katselua, mutta jostain syystä olen vain päätynyt lykkäämään sen näkemistä. Kuitenkin kun huomasin elokuvan täyttävän 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa leffan - tietysti suklaalevyn kera!
Vuonna 1959 pienen, tapoihinsa ja uskomuksiinsa kangistuneen ranskalaiskylän rauha järkkyy, kun sinne muuttaa Vianne tyttärensä kanssa ja perustaa suklaapuodin. Jotkut ihastuvat Viannen herkkuihin, kun taas toiset yrittävät keksiä keinon häätää hänet pois kylästä.
Pääroolissa suklaapuodin perustajana, Vianne Rocherina nähdään Juliette Binoche, joka hurmaa välittömästi. Binoche onnistuu upeasti välittämään Viannen intohimon kaikenlaista suklaata kohtaan ja katsojana alkaa välittömästi toivomaan, että pääsisi vierailemaan Viannen suklaapuodissa. Onkin ärsyttävää, kun niin monet kylässä ovat automaattisesti suklaapuotia vastaan ja katsojana on heti Viannen puolella. Binoche oli täysin ansaitusti ehdolla niin Oscarista, BAFTA:sta kuin Golden Globesta. Viannen tyttärenä, mielikuvituskengurun kanssa leikkivänä Anoukina nähdään Victoire Thivisol, mutta hänen äänenään kuullaan Sally Taylor-Isherwood, sillä ranskalainen Thivisol ei ollut lopulta tekijöiden mielestä tarpeeksi hyvä puhumaan englantia.
Muutkin näyttelijät ovat erittäin hyviä rooleissaan, vaikka paikoitellen heidän tapansa puhua englantia "ranskalaisittain" lähinnä huvittaa. Alfred Molina vakuuttaa arvokkaana pormestari Reynaudina, joka johtaa Viannea vastustavaa joukkoa. Judi Dench on tuttuun tyylinsä fantastinen, esittäessään tällä kertaa Viannen kannattajiin kuuluvaa rouva Voizinia. Vuosi ennen tätä leffaa ilmestyneen The Matrix -elokuvan (1999) tähti Carrie-Anne Moss on mainio rouva Voizin tyttärenä, jolla on huonot välit äitiinsä ja joka yrittää pitää taiteilijasielupoikansa (Aurélien Parent-Koenig) erossa tästä. Ohjaaja Lasse Hallströmin vaimo Lena Olin esittää vaikuttavasti herkkää Josephinea, jota tämän mies Serge (Peter Stormare) pahoinpitelee humalassa. Hugh O'Conor sopii passelisti rooliinsa kylän uutena pappina, joka yrittää olla rakastetun edeltäjänsä arvoinen jatkaja. Johnny Depp taas näyttelee matkailija Rouxia, joka saapuu myös kylään ja Viannen tavoin saa heti epäilijöiden vihat niskoilleen. On huvittavaa, kuinka isosti Depp on esillä leffan mainoksissa ja DVD:n kannessa, vaikka hän saapuu mukaan vasta puolessa välissä filmiä. Depp on kuitenkin todella hyvä roolissaan, muistuttaen näin 20 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen, kuinka hyvä hän joskus olikaan, ennen kuin hän lähti hölmöilyn tielle Pirates of the Caribbean -seikkailuelokuvien (2003-) myötä.
Pieni suklaapuoti on jälleen niitä elokuvia, joiden ei tarvinnut pyöriä edes varttia, kun minua jo ärsytti, etten ollut aiemmin katsonut sitä. Kuin suklaan tavoin itse elokuvakin on suloinen, makea ja monin tavoin ihana. Heti ensimaistiaisella leffa onnistui lumoamaan minut ja piti minut koukussa lopputeksteihin asti. Elokuvan tunnelma on kertakaikkiaan erinomainen ja vaikka seasta löytyy surullisiakin hetkiä, on kyseessä pääasiassa kunnon hyvän mielen teos. Sen idylliseen pikkukylään uppotuu täysin ja sinne lähtisi itsekin mielellään matkalle - jos siis vastaanotto kyläläisiltä olisi suopeampi. Katsoja toivookin läpi elokuvan, että Vianne otettaisiin lämpimämmin vastaan, sillä hänkin yrittää olla lämmin kaikille muille.
Valloittavan tunnelman lisäksi elokuva onnistuu myös tasapainottelemaan useita juonikuvioita samanaikaisesti. Osa juonikuvioista on pieniä, kuten ajat sitten leskeksi jääneeseen madame Audeliin (Leslie Caron) ihastunut Guillaume (John Wood) ja toiset taas isompia, kuten Josephinen ja Sergen vaikea parisuhde. On kiehtovaa seurata katolilaiskylän asukkien muutosta monesta eri vinkkelistä, kun Vianne saapuu paikalle "syntisen" suklaansa kanssa. Vaikka sivuhahmot eivät ihan hirveästi saa lihaa (tai suklaata) luidensa ympärille, palvelevat he tarinaa silti erittäin hyvin. Lopulta hieman heikommaksi juonikuvioksi jääkin Viannen ja Rouxin välille kehkeytyvä romanssi, mutta senkin ymmärtää täysin - ovathan molemmat jatkuvasti matkalla, kokien, etteivät kuulu minnekään.
Elokuvan on ohjannut naapurimaastamme Ruotsista kotoisin oleva Lasse Hallström, jonka aiempiin töihin kuuluu mm. Johnny Deppin tähdittämä Gilbert Grape (What's Eating Gilbert Grape - 1993). Pientä suklaapuotia Hallström työstää kuin valmistaisi kotitekoista suklaata. Hän käyttää siihen aikaa ja täyttää sen sydämellä ja riemulla. Oivaa työtä tekee myös käsikirjoittaja Robert Nelson Jacobs, joka pyörittelee useita juonikuvioita mainiosti, pitäen paketin silti kasassa. Leffa on myös hyvin kuvattu, alkupään paria kömpelöä ilmakuvaa lukuunottamatta. 1950-luvun lopun ajankuva on toteutettu upeilla lavasteilla ja asuilla. Flavigny-sur-Ozerainin keskiaikaiskaupunki sopii täydellisesti tarinan fiktiiviseksi ranskalaiskyläksi. Myös äänipuoli toimii ja Rachel Portman tuo hienoja sävyjä ja makuja säveltämillään musiikeilla.
Yhteenveto:Pieni suklaapuoti on suloinen, lämmin ja makea, aivan kuten suklaa. Elokuva valloittaa heti mukaansa viehättävän tunnelmansa ja lumoavan pikkukylänsä ansiosta. On ärsyttävää, kuinka tympeästi monet kyläläiset ottavat tulokas-Viannen suklaapuoteineen vastaan ja onkin siksi niin hienoa nähdä, kuinka hän alkaa vähitellen voittamaan kyläläisten sydämet puolelleen. Mielenkiintoisen päätarinan lisäksi leffa osaa myös hyvin ujuttaa mukaan useita sivujuonia kyläläisistä, mikä vain rikastuttaa filmiä. Näyttelijät tekevät kaikin puolin hyvää työtä. Juliette Binoche hurmaa pääroolissa ja myös Alfred Molina, Judi Dench ja Johnny Depp suoriutuvat erinomaisesti. Ohjaaja Lasse Hallströmin rakentama henki on suorastaan ihana ja kyseessä onkin varsinainen hyvän mielen elokuva. Pientä suklaapuotia katsookin enemmän kuin mielellään lämpimän peiton alla, makoisa suklaalevy ja kenties kuppi kuumaa kaakaota vierellä herkkuna. Jos ette ole elokuvaa vielä nähneet, suosittelen sitä kyllä etenkin nyt filmin 20-vuotisjuhlan kunniaksi. Se tuo lämpöä ja hymyä näihin pitkiin, kylmiin ja synkkiin talvi-iltoihin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Chocolat, 2000, Miramax, David Brown Productions, Fat Free
Ohjaus: Kenneth Branagh Pääosissa: Ferdia Shaw, Lara McDonnell, Josh Gad, Nonso Anozie, Judi Dench, Tamara Smart, Colin Farrell, Nikesh Patel ja Hong Chau Genre: fantasia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 12
Artemis Fowl perustuu Eoin Colferin samannimiseen kirjaan vuodelta 2001. Välittömästi kirjan ilmestymisen jälkeen Miramax alkoi suunnittelemaan elokuvaa sen pohjalta. Lawrence Guterman palkattiin ohjaajaksi ja Jeff Stockwell työsti käsikirjoituksen valmiiksi vuonna 2003. Projekti jäi kuitenkin limbotilaan useaksi vuodeksi, kunnes vuonna 2011 Jim Sheridan ryhtyi työstämään sitä uutena ohjaajana ja naispääosaan roolitettiin nuori Saoirse Ronan. Vuonna 2013 Disney-yhtiö nappasi kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi tekemään leffaa. 2015 Kenneth Branagh valittiin ohjaajaksi ja kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2018. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuussa 2019, mutta se päätettiinkin siirtää kevääseen 2020. Kun koronavirus lähti leviämään maailmalla, Artemis Fowl päätettiin julkaista suoraan uudessa Disney+ -palvelussa. Nyt elokuva on saapunut myös Suomen Disney+:aan ja päätin katsoa sen välittömästi. Olen joskus vuosia sitten lapsena lukenut ensimmäisen kirjan Colferin sarjasta, mutten muista siitä mitään. Olin kuitenkin kiinnostunut, kun Disney ilmoitti työstävänsä leffaa ja olen seurannut sen tekoa pari viime vuotta ja kummastellut jatkuvia siirtelyitä ensi-illan suhteen. Nyt kun olen nähnyt Artemis Fowlin, en ihmettele enää lainkaan siirtelyä ja päätöstä puskea leffa suoratoistopalveluun. Artemis Fowl on yksi surkeimmista elokuvista, minkä Disney on ikinä tehnyt.
Kun nuoren ja nerokkaan Artemis Fowlin varkauksista syytetty isä katoaa, hänen täytyy löytää keijujen myyttinen ase Aculos, saadakseen isänsä takaisin.
Nimikkoroolissa Artemis Fowlina nähdään mm. Tappajahaista(Jaws - 1975) tunnetun Robert Shaw'n lapsenlapsi Ferdia Shaw, joka on tainnut saada roolinsa juurikin sukulaissuhteiden kautta. On todella vaikeaa uskoa, että Disney olisi pitänyt reilun castingin ja Shaw olisi ollut vilpittömästi paras valinta. En yleensä halua kirjoittaa pahaa lapsinäyttelijöistä. Olen sinänsä iloinen Shaw'n puolesta, että hän on päässyt mukaan potentiaalisesti uuteen isoon elokuvasarjaan, mistä on vieläpä vastuussa elokuvajätti Disney. Noin nuorella iällä hän on varmasti ollut innoissaan hommasta. Harmi, ettei se into aina riitä. Shaw on todella tönkkö pitkin leffaa, unohtaen vähän väliä näytellä silloin, kun hänen ei pidä sanoa mitään. Tunteet eivät tunnu lainkaan aidoilta ja vuorosanojen lausuminen uskottavasti osoittautuu äärimmäisen vaikeaksi. Toisaalta tämä ei ole yksinään Shaw'n syytä, vaan syyttävällä sormella voi eritoten osoittaa ohjaaja Branaghin ja käsikirjoittajakaksikko Conor McPhersonin ja Hamish McCollin suuntaan. Artemis Fowlin olisi tarkoitus olla nuori, vain 12-vuotias rikollisnero, jonka älykkyysosamäärä hipoo pilviä. Branagh ei kuitenkaan onnistu saamaan tätä uskottavasti esille Shaw'sta, mitä vain pahentaa se, kuinka McPherson ja McColl ovat hahmon kirjoittaneet. Artemis on niitä neroja, joiden kirjaimellisesti kerrotaan tietävän ja osaavan ties mitä, mutta jonka emme ikinä näe tekevän mitään sellaista. Lopputuloksena on siis ylimielinen ja raivostuttava kakara, jonka tarina isänsä löytämisestä ei voisi vähempää kiinnostaa.
Artemis Fowlin isänä, Artemis Fowl seniorina taas nähdään Colin Farrell, joka on selvästi vain käväissyt kuvauspaikalla hölisemässä repliikkinsä ja kävellyt sitten pankkiin noutamaan palkkiotaan. Farrell näyttää pienesti, että hän kyllä todella osaa, kun niin viitsii, mutta sitä viitsimistä ei löydy lainkaan. Artemis Fowl vanhempikin on hahmo, jonka kerrotaan olevan sitä sun tätä, mutta joka ei koskaan tee niitä juttuja. Vielä Farrellia isommin sääliksi käy Judi Denchiä, joka tekee toisen käsittämättömän hutiroolin vuoden sisään. Ensin hän sai häpeämään silmät päästä Catsissa(2019) ja nyt hän tekee kenties uransa kehnoimman roolityön keijujen erikoisjoukkojen komentajana Rootina. Dench on upea näyttelijä, joten on kauheaa nähdä, kuinka alas hän voikaan vajota. Jatkuvasti kähisevänä Dench saa Rootin vaikuttamaan lähinnä siltä, että hahmoa vaivaa kaiken aikaa paha kurkkukipu.
Vielä hirveämpää työtä äänensä puolesta tekee Josh Gad, joka näyttelee ylikasvanutta kääpiötä, Mulch Diggumsia. Gad pyrkii kanavoimaan sisäistä Batmaniaan, mutta tarjoaa vain jälleen uuden syyn ihmetellä, miksi häntä edes nähdään elokuvissa? Gad ei ole hyvä näyttelijä, eikä edes erityisen hauska, vaikka kovasti vaikuttaisi uskovan niin pitkin leffaa. Asiaa vain pahentaa se, että Gad toimii elokuvan kertojaäänenä, selostaen kaiken kaikesta ihan koko ajan.
Ihan kelvollisen roolisuorituksen elokuvassa tarjoaa nuori Lara McDonnell, joka esittää Rootin komentamaa keijusoturia, Holly Shortia. Kyseessä on leffan ainoa pidettävä hahmo, jota edes jotenkin voisi kannustaa. Toisin kuin Shaw, McDonnell on selvästi saanut roolin lahjojensa vuoksi ja toivonkin, että hän pääsisi vielä vakuuttamaan jossain huomattavasti paremmassa elokuvassa. Elokuvan siedettävää puolta on myös Nonso Anozie Fowlin suvun hovimestarina ja henkivartijana, Domovoi Butlerina. Anozie-poloinen yrittää parhaansa, mutta usein hänen ilmeestään näkee selvää katumusta.
Lisäksi mukaan on tungettu Tamara Smart Butlerin sukulaistyttönä, joka Mulchin kertojaäänen mukaan tuodaan tarinaan kouluttamaan Artemikselle taistelutaitoja, mutta jonka ei ikinä nähdä tekevän niin ja useampi näyttelijä kuten Hong Chau ilkikuriseksi Opal Koboiksi, joka on siepannut Artemiksen isän. Opal on yksi surkeimmista pahishahmoista aikoihin. Hän ei esiinny leffassa lähes lainkaan, hän ei luo minkäänlaista uhkaa, hänen motiivinsa eivät oikein koskaan tule selväksi, eikä hän koskaan tapaa Artemis Fowlia leffan aikana. Hahmon olemassaolon ehtii unohtaa moneen kertaan filmiä katsoessa.
Nyt kun olen esitellyt, millaiset toinen toistaan surkeammat hahmot ja samalla toinen toistaan kehnommat ja nolommat näyttelijäsuoritukset elokuvasta löytyy, voidaan päästä kunnolla purkamaan sitä, minkä takia Artemis Fowl on niin kamalan huono leffa. Mutta kun elokuvasta ei McDonnellin sympaattista roolisuoritusta lukuunottamatta löydy positiivista sanottavaa, on vaikea edes tietää, mistä aloittaa. Lähdetään liikkeelle tarinasta. Tai yrityksestä olla tarina. Artemis Fowlissa on hädintuskin juonta. Artemiksen pitäisi löytää jokin maaginen juttu ja antaa se Opalille, jotta tämä palauttaisi Artemiksen isän, mutta eipä leffassa tunnu olevan kyse siitä. Katsojia vähemmän tämä kiinnostaa itse tekijöitä. Sitten taas mukana on Holly Short, joka haluaisi osoittaa kykynsä ja tyhjänpäiväisen sivutehtävänsä aikana sotkeutuukin Artemiksen kuvioihin. Ja sen sijaan, että elokuvassa Artemis ja Opal ottaisivat yhteen, Artemis kohtaakin keijut, jotka saapuvat Fowlin kartanolle etsimään Hollya. Mutta eipä tekijöitä sekään kiinnosta. Eikä keijujen maailman esittelyyn riitä aikaa, kun elokuva kestää vain noin puolitoista tuntia, mihin lukeutuu mukaan niin alku- kuin lopputekstitkin.
Koska on tiedossa, että elokuvalle tehtiin useampiakin uusintakuvauksia ja muokkauksia, ennen kuin se lopulta tyrkättiin Disney+ -palveluun, on vaikea sanoa, mitkä tarinan ongelmat ovat lähtöisin jo käsikirjoituksesta ja mitkä taas lisäkuvauksista ja leikkauksesta. Pitkään aikaan ei ole ollut näin selvää, että elokuvalle on tehty lisäkuvauksia. Mukana ei ole minkäänlaista yhtenäistä punaista lankaa, vaan pikemminkin hätäisesti läimäistyjä teipinpalasia, joilla rainaa yritetään epätoivoisesti pidettyä kasassa. Leffa poukkoilee sinne sun tänne ja siitä tuntuu jatkuvasti puuttuvan kohtauksia. Leikkaus on häkellyttävän kömpelöä. Aivan kuin Artemis Fowlin oli alunperin tarkoitus olla kolmen tunnin teos, mistä on kuitenkin poistettu kaikki vähänkin ylimääräinen ja sitten vielä paljon lisää. Tai televisiosarja, mikä on viime hetkellä päätetty muokata leffaksi. Koko Mulchin kertojaääni on taidettu lisätä vasta jälkikäteen, kun tekijät tajusivat, ettei tästä ymmärrä yhtään mitään, jos joku ei kirjaimellisesti selitä koko ajan ihan kaikkea.
Kenneth Branagh on mielestäni oikein mainio näyttelijä, mutta ohjaajaksi hän ei sovi lainkaan. Branaghin viimeaikaisista ohjaustöistä - mm. Thor(2011), Cinderella - Tuhkimon tarina (Cinderella - 2015) ja Idän pikajunan arvoitus(Murder on the Orient Express - 2017) - yksikään ei ole mielestäni ollut keskinkertaista parempi. Minulle ei siis tullut yllätyksenä, että Artemis Fowl ei ole kummoisesti ohjattu teos, kun Branagh on puikoissa. Silti leffa onnistui yllättämään sillä, kuinka kehnoa työtä Branagh voikaan tehdä. Branaghin rakentama tunnelma hajoaa käsiin jo ensiminuuteilla. Elokuva on muka ison luokan fantasiaseikkailu, mutta siitä huokuu amatöörimäisyys. Seikkailuhenkeä ei mukana ole lainkaan. Jännitystä ei löydy, surkea huumori (Josh Gad piereskelemässä syömäänsä multaa) ei naurata ja surulliseksi tarkoitettu melodramaattinen hetki ei kosketa, sillä hahmot eivät kiinnosta ja katsoja arvaa, miten kohtauksessa oikeasti käykin. Toimintakohtauksissa käytetyt nopeutus- ja hidastusefektit ovat kiusallisen huonoja ja taisteluiden kuvat on parsittu yhteen tökerösti.
Wikipedian mukaan leffan budjetti on ollut jopa 125 miljoonaa dollaria. Mihin se on oikein käytetty? Farrelliin ja Denchiin, jotta he suostuivat olemaan mukana? Erikoistehosteissa se ei ainakaan näy, sillä etenkin eräs peikko näyttää siltä kuin se olisi tehty silloin 2001, kun leffaa alettiin alunperin suunnittelemaan. Ovatko rahat kuluneet lisäkuvauksiin? Onko elokuva tällainen sekasotku sen takia, että budjetti loppui kesken ja Disney tajusi projektin olevan joka tapauksessa tuhoon tuomittu, eikä suostunut antamaan lisää rahaa? Minua oikein hävetti leffaa katsoessani. Voin vain kuvitella kirjasarjan fanien raivon. Jo sellaisena katsojana, joka on lukenut vain sarjan avausosan ja siitäkin on niin kauan aikaa, että olin unohtanut kaiken, pidin Artemis Fowlia anteeksiantamattomana roskana.
Noh, sentään elokuvasta löytyy hyvää kuvausta, kelvollisia asuja, oivallisia lavasteita ja äänitehosteita, eikä Patrick Doylen säveltämät musiikitkaan mitkään katastrofit ole. Mutta kun kyseessä on suuryhtiö Disney, on selvää, että leffaan on voitu palkata ammattitaitoista porukkaa rehkimään, vaikka johdossa olevat eivät tietäisi yhtään mitään hommistaan. Kökköjä tietokone-efektejä ja surkeaa leikkausta lukuunottamatta teknisestä puolesta on vastannut ihan pätevä joukko. He tai Lara McDonnell eivät silti onnistu pelastamaan Artemis Fowlia totaaliselta epäonnistumiselta.
Yhteenveto:Artemis Fowl on aivan järkyttävän surkea elokuvantapainen. Leffa hajoaa jo ensi metreillä käsiin, kun käy kivuliaan selväksi, että elokuva on kulkenut niin lisäkuvausten, uudelleenkirjoitusten ja reilulla kädellä saksitun leikkauksen läpi. Kohtauksia puuttuu ja kamalan roolityön tekevän Josh Gadin kertojaäänellä yritetään paikkailla suuria aukkoja. Elokuvasta tuntuu puuttuvan myös loppuhuipennus ja varmaan budjettisyistä koko homma loppuu kesken. Tekijöitä ei kiinnosta selvä tarina, vaan elokuva poukkoilee sinne sun tänne. Artemiksen isän sieppaus unohdetaan jatkuvasti ja elokuva keskittyy kaikkeen muuhun. Keijut halutaan nostaa isosti esille, mutta niiden maailmaa ei vaivauduta avaamaan. Tunnelma on läpikotaisin kehno, oli kyse sitten huumorista, jännityksestä tai draamasta. Toimintakohtaukset ovat kömpelösti työstettyjä ja niitä vain pahentavat kököt erikoistehosteet. Potentiaalista nuorta Lara McDonnellia lukuunottamatta näyttelijät ovat toinen toistaan huonompia. Judi Denchin roolityö oikein hävettää kehnoudellaan. Ferdia Shaw on harmillisen huono pääroolissa Artemis Fowlina, mutta syy ei ole vain hänen. Hahmo on surkeasti kirjoitettu, eikä katsoja ole koskaan pojan puolella. Kenneth Branagh ei ole ohjaajana kummoisia töitä tehnyt, mutta tämä on häneltä suuri pohjanoteeraus. Artemis Fowl on pohjanoteeraus myös Disneyltä, jonka viimeaikaiset näytellyt teokset eivät muutenkaan ole olleet kovin hyviä. Elokuvasta oikein huokuu se, että studiotakin taitaa nolottaa, millainen pökäle tästä tuli. Ja lopetus kehtaa vielä vihjata jatkosta...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Artemis Fowl, 2020, Walt Disney Pictures, Tribeca Productions, Marzano Films
Ohjaus: Lee Tamahori Pääosissa: Pierce Brosnan, Halle Berry, Toby Stephens, Rosamund Pike, Rick Yune, Judi Dench, John Cleese, Samantha Bond, Kenneth Tsang, Michael Madsen, Will Yun Lee, Colin Salmon, Ho Yi ja Madonna Genre: toiminta, jännitys Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia Ikäraja: 16
007 - Kuolema saa odottaa on 20. James Bond -elokuva ja se pohjautuu Ian Flemingin kirjasarjaan. Edellisen Bond-leffan, Pierce Brosnanin tähdittämän Kun maailma ei riitä (The World is Not Enough - 1999) osoittauduttua jättimenestykseksi, uuden filmin suunnittelu alkoi välittömästi. Aluksi elokuva oli tarkoitus julkaista jo vuonna 2001, kaksi vuotta Kun maailma ei riitä -elokuvan jälkeen, mutta tuotantoa päätettiin viivästyttää vuodella, sillä vuonna 2002 tulisi kuluneeksi 40 vuotta siitä, kun ensimmäinen Bond-elokuva Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No - 1962) ilmestyi. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2002 ja lopulta 007 - Kuolema saa odottaa sai ensi-iltansa saman vuoden marraskuussa. Koska kyseessä oli 20. James Bond -elokuva ja Salainen agentti 007 ja tohtori No'n 40. vuosijuhla, ensi-ilta oli suuri tapahtuma, missä olivat paikalla myös aiemmat Bond-tähdet George Lazenby, Roger Moore ja Timothy Dalton - Sean Connery ei päässyt paikalle, kuvatessaan viimeistä elokuvaansa, Herrasmiesliigaa (The League of Extraordinary Gentlemen - 2003). 007 - Kuolema saa odottaa oli massiivinen hitti, tuottaen enemmän rahaa kuin yksikään sarjan aiemmista osista. Leffa sai kuitenkin todella ristiriitaisen vastaanoton niin faneilta kuin kriitikoilta. Itse näin filmin ensimmäistä kertaa lapsena, kun isäni näytti minulle erään kesän aikana vanhat 20 Bondia, Salainen agentti 007 ja tohtori No'sta aina 007 - Kuolema saa odottaa -filmiin asti. Lapsena pidin tästä elokuvasta kovasti, mutta vuosien varrella ja parin uudelleenkatsastuksen myötä mieleni on muuttunut radikaalisti. Nyt kun sarja on saamassa jälleen jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa ja arvostella vanhat Bond-elokuvat.
Britannian salaisen palvelun pelastettua agentti James Bondin Pohjois-Korean vankilasta, tämä lähtee samantien jahtaamaan Zao-nimistä terroristia, joka liittyy jollain lailla rikkaaseen Gustav Gravesiin. Pierce Brosnan palaa neljättä ja viimeistä kertaa salainen agentti 007 James Bondin rooliin ja on edelleen mainio roolissaan, vaikkei tunnu olevan yhtä innoissaan hahmon esittämisestä kuin aiemmin. Hahmoon itsessään tuodaan jotain mielenkiintoista, sillä Bond on tympääntynyt MI6:een, joka jätti hänet yli vuodeksi kidutettavaksi. Bond onkin hieman tylymmällä tuulella tämänkertaisella seikkailullaan.
Avukseen tehtävälleen Bond saa NSA-agentti Jinxin, jota näyttelee Halle Berry. Tässä kohtaa Berry oli vielä arvostettu näyttelijä; hän oli voittanut Oscar-palkinnon Monster's Ball -elokuvasta (2001), eikä ollut vielä tehnyt itsestään naurunalaista kammottavan Catwomanin (2004) myötä. Berry onkin todella hyvä valinta rooliinsa ja istuu uskottavasti päteväksi agentiksi. Kyseessä on Bond-tyttö paremmasta päästä. Berryn ja Brosnanin väliltä löytyy kemiaa, toisin kuin elokuvan toisen Bond-tytön, Miranda Frostin (Rosamund Pike ensimmäisessä elokuvaroolissaan) kohdalla. Pike harvemmin vakuuttaa lahjoillaan, eikä tee sitä tässäkään filmissä. Lisäksi hänen Miranda-hahmonsa on vain tylsä. Tylsistä hahmoista puheenollen, tässä leffassa nähdään yhdet laimeimmista Bond-roistoista koko sarjassa. Terroristi Zaolla (Rick Yune) on vielä hetkensä ja hänen kasvonsa täynnä timantteja on tyylikäs lisä, mutta pääroisto Gustav Graves (Toby Stephens) on todella kökkö. Etenkin hahmon suunnitelmat ovat naurettavia ja siinä, miten hahmo on kirjoitettu, ei ole lopulta mitään järkeä, kun asiaa alkaa todella pohtimaan. Stephens on myöskin kehno roolissaan, vetäessään suuruudenhullun rikollisneron roolin väärällä tavalla yli. Muita hahmoja filmissä ovat mm. MI6:n pomo M (Judi Dench), tämän sihteeri Moneypenny (Samantha Bond), Kun maailma ei riitä -leffassa esitelty Q:n (Desmond Llewelyn) seuraaja (John Cleese), pohjoiskorealainen kenraali Moon (Kenneth Tsang), sekä Jinxin pomo Falco (Michael Madsen). Dench on oma mahtava itsensä, mutta Samantha Bondin versio on muuttunut voimakkaasti 007 ja kultaisen silmän (GoldenEye - 1995) versiostaan, joka onnistui sanomaan Bondin liehittely-yrityksille vastaan. Monty Python -tähti John Cleese on veikeä uuden vempaintehtailijan roolissa, mutta 18 elokuvan jälkeen on kyllä hieman ikävä aitoa ja oikeaa Q:ta.
007 - Kuolema saa odottaa alkaa vielä erittäin lupaavasti (jos perinteistä piippukuvaa kömpelösti miksatun musiikin ja huvittavan digiluodin kera ei lasketa). Alun takaa-ajo Pohjois-Koreassa nappaa hyvin mukaansa ja filmin tyyli on huomattavasti normaalia synkempi. Katsojana ehtii jo ajatella, että nyt on luvassa koko Bond-sarjan synkin osa, etenkin kun takaa-ajo päättyy huonosti Bondille ja hän jää kiinni, joutuen kidutettavaksi pohjoiskorealaiseen vankilaan. Yli vuoden ajan häntä kidutetaan ties millä kauhistuttavilla menetelmillä, joista katsojakin joutuu kärsimään läpi tämänkertaisen tunnuslaulun, Madonnan järkyttävän surkean "Die Another Day" -renkutuksen. Anteeksi vain, Madonna-fanit, mutta mielestäni tämä biisi on aivan käsittämättömän hirveä ja ehdottomasti koko sarjan huonoin tunnuskappale. Jo tässä kohtaa leffa alkaa esittämään vihjeitä siitä, että loput elokuvasta ei tulisi olemaan yhtä hyvää menoa kuin alku. Ensimmäisen tunnin ajan taso heittelee voimakkaasti, elokuvan tarjotessa vuoronperään tylsiä ja jollain tavalla hyviä kohtia. Silti kaiken aikaa vallitsee tunne, että nyt on jotain pielessä.
Kun uusi Q esittelee Bondille tämän uuden ajoneuvon, näkymättömäksi muuttuvan ja ties mitä hilavitkuttimia sisällään pitävän Aston Martinin, alun synkkä ja realistinen tyyli tekee täyskäännökseen ja filmi muuttuu tähän mennessä futuristisimmaksi 007-leffaksi. Nupit väännetään kaakkoon ja elokuvaa on pian hyvin vaikea ottaa tosissaan. Leffasta löytyy koko sarjan yliampuvia toimintakohtauksia, jotka onnistuvat joko viihdyttämään kaikessa pöhköydessään tai ne saavat katsojan tuijottamaan suu auki, että tähänkö hienosti alkanut sarja on mennyt? Omasta mielestäni autotakaa-ajo on juurikin niin urpo, että se onnistuu viihdyttämään, kun sekä Bondin että pahiksen autot ovat täynnä ties mitä aseita ja he ampuvat toisiaan niin konetuliaseilla kuin ohjuksilla, ajaen samalla toisiaan takaa. Sitten taas leffassa on aivan käsittämättömän myötähäpeällinen toimintakohtaus, missä Bond ensin pakenee avaruudesta ammuttua lasersädettä ja sitten alkaa surffaamaan jättiaallolla. Kohtauksesta entistä nolomman tekee se, kuinka huonosti se on tehty. Aiemmissa Bond-filmeissä tekijät kehuskelivat, kuinka he saivat aikaiseksi uskomattomia efekteitä aidoilla stunteilla ja tehosteilla. Tätä tehdessään tekijät kehuskelivat, kuinka he pystyvät nyt tekemään kaiken saman tietokoneella. Ei, eivät pysty - eivät vielä moneen vuoteen.
Minun täytyy kyllä myöntää, että lapsena jotkut näistä syistä, miksi en nykyään pidä elokuvasta, olivat juurikin syitä, miksi pidin siitä. Näkymätön autohan oli lapsena siisteintä ikinä, etenkin kun Bond vielä tosissaan käyttää autoaan kerrankin, eikä Q:n tarvitse esitellä sitä turhaan. Lapsena innostuin elokuvan futuristisesta puolesta, mutta nykyään sen vuoksi minun on vaikea pitää tätä Bond-leffana. Lisäksi leffassa on paljon muitakin noloja juttuja, etenkin liittyen pahikseen ja hänen juoneensa. Hahmon kertomus on täynnä aukkoja ja jostain syystä niitä on vielä vaikeampi sulattaa kuin Bondin näkymätöntä autoa. Loppuhuipennuskin on älytön, mutta se ei ole enää kaikessa hölmöydessään viihdyttävä - se on vain kehno.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Lee Tamahori, joka oli täysin väärä valinta Bond-ohjaajaksi. Alkua lukuunottamatta hän ei osaa luoda kunnon tunnelmaa, vaan monet hänen siisteinä pitämät juttunsa ovat lähinnä noloja. Tamahori ei osaa päättää, haluaako hän totisempaa ja synkempää settiä, vai täysin älyvapaata menoa, ja päättää yhdistää molemmat koko sarjan epätasaisimmaksi paketiksi. Tamahori myös tuo mukaan todella kömpelöitä hidastuksia ja nopeutuksia, mitkä pistävät silmään ikävästi joka kerta, kun niitä käytetään. Neal Purvisin ja Robert Waden käsikirjoitus on todella tyhjänpäiväistä höttöä, mihin kaksikko ei ole tainnut panostaa paljoakaan. Sentään leffa on hyvin kuvattu ja mukana on sujuvaa leikkausta. Oikeat lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustustakin täytyy kehua, joskin Gustav Gravesin lopputaistelun asu kuuluu ennemminkin scifileffoihin kuin Bondiin. Ääniefektit ovat mainiot ja käytännön efekteillä toteutettu autotakaa-ajo on onnistunut, mutta digiefektit ovat välillä jopa naurettavan huonoja. Bondin surkuhupaisa surffailu on entistäkin tökerömpi, kun filmin alussa nähdään aitoa surffausta oikeilla aalloilla. Ero on päivänselvä. David Arnold tekee jälleen kelpo työtä musiikkien kanssa, mutta kuka helvetti päätti pistää Madonnan "Die Another Day" -hirvityksen leffaan? Ymmärrän, että Madonna on suuri tähti ja hänen kappaleensa auttaa leffan markkinointia, mutta silti! On vaikea kuvitella, ettei edes joku olisi miettinyt, että onpa karmeaa roskaa. Huvittavaa kyllä, biisi sai sekä Golden Globe -ehdokkuuden parhaana lauluna, että Razzie-ehdokkuuden huonoimpana lauluna. Madonna itse tekee lyhyen roolisuorituksen filmissä ja voitti siitä hyvästä huonoimman naissivuosan Razzien.
Koska 007 - Kuolema saa odottaa oli 20. Bond-leffa ja sen myötä juhlittiin myös sarjan 40. vuotissyntymäpäivää, elokuva sisältää viittauksia sarjan kaikkiin aiempiin osiin. Jinx esimerkiksi esitellään samalla tavalla kuin Honey Rider (Ursula Andress) Salainen agentti 007 ja tohtori No'ssa, kun taas Bond tuodaan mukaan samalla tyylillä kuin 007 ja Kultasormessa (Goldfinger - 1964). 007 ja Kultasormeen viitataan myös laserlaitteella. Gustav Graves taas käyttää samanlaista laskuvarjoa kuin mikä nähtiin 007 rakastettuni -filmissä (The Spy Who Loved Me - 1977). Q:n vempaintehtaalta voi bongata mm. Rosa Klebbin (Lotte Lenya) terän sisältävän kengän Salainen agentti 007 Istanbulissa -leffasta (From Russia with Love - 1963), rakettirepun Pallosalamasta(Thunderball - 1965), sekä pienlentokoneen ja krokotiiliasun Octopussy - mustekalasta(Octopussy - 1983).
Yhteenveto:007 - Kuolema saa odottaa on koko virallisen James Bond -sarjan heikoin tekele. Elokuva lähtee tyylikkäästi käyntiin synkän tunnelmansa kera, mutta herättää tunteen, että jokin on pahasti pielessä heti, kun Madonnan kaamea "Die Another Day" -kappale alkaa soimaan. Siitä lähtien filmin taso vain heittelee edestakaisin, kunnes lähtee hurjaan laskuun huonossa ja idioottimaisessa loppuhuipennuksessa. Ohjaaja Lee Tamahori ei tunnu tietävän, tehdäkö Bondia vakavin mielin vai kieli poskessa, ja koittaa yhdistellä näitä hämmentävin tuloksin. Leffassa nähdään täysin älyvapaita juttuja, joista monet aiheuttavat vielä suurta myötähäpeää. Suuri surffauskohtaus on yksi sarjan noloimmista hetkistä kökköjen efektiensä ja urpoutensa kera. Pahikset ovat kehnoja, eikä Pierce Brosnankaan enää täysin vakuuta Bondin roolissa. Sentään Halle Berry toimii agentti Jinxinä. 007 - Kuolema saa odottaa on häpeäpilkku Bondin historiassa, jollaista toista ei toivottavasti enää nähdä. Jos olet innostunut sarjasta, kannattaa tämä katsoa lähinnä sen vuoksi, jotta tiedät, kuinka alas sarja voi vajota, mutta muuten en suosittele tämän katsomista kenellekään.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Die Another Day, 2002, Eon Productions, Metro-Goldwyn-Mayer, Danjaq, United Artists
