Arvostelu: Venetsian aaveet (A Haunting in Venice - 2023)

VENETSIAN AAVEET

A HAUNTING IN VENICE

Ohjaus: Kenneth Branagh

Pääosissa: Kenneth Branagh, Tina Fey, Kelly Reilly, Riccardo Scamarcio, Jamie Dornan, Camille Cottin, Kyle Allen, Jude Hill, Michelle Yeoh, Ali Khan, Emma Laird ja Rowan Robinson

Genre: rikos, mysteeri, jännitys

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 12

A Haunting in Venice, eli suomalaisittain Venetsian aaveet perustuu Agatha Christien Hercule Poirot -kirjaan Kurpitsajuhla (Hallowe'en Party - 1969) ja se on ohjaaja-päätähti Kenneth Branaghin kolmas Poirot-elokuva Idän pikajunan arvoituksen (Murder on the Orient Express - 2017) ja Kuolema Niilillä (Death on the Nile - 2022) jälkeen. Alun perin vuodelle 2020 tarkoitettu Kuolema Niilillä joutui odottamaan julkaisuaan jopa kaksi vuotta koronaviruspandemian takia, minä aikana Branagh ja kaksi edellisosaakin käsikirjoittanut Michael Green ryhtyivät työstämään kolmatta leffaa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja nyt Venetsian aaveet on saapunut elokuvateattereihin. Itse en paljoa piitannut Idän pikajunan arvoituksesta ja Branaghin tulkinnasta mestarietsivänä, mutta mielestäni Kuolema Niilillä oli parempi teos ja varsin kelpo murhamysteeri. Odotukseni kolmatta filmiä kohtaan eivät silti erityisemmin nousseet, eivätkä trailerit voittaneet minua puolelleen. Kävin siitä huolimatta katsomassa Venetsian aaveet heti ensi-iltapäivänä.

Mestarietsivä Hercule Poirot on jäänyt eläkkeelle ja muuttanut Venetsiaan. Siellä hän osallistuu eräänä iltana halloween-juhlissa spiritismituokioon, jossa on tarkoitus ottaa yhteys juhlien järjestäjän vuotta aiemmin kuolleeseen tyttäreen. Kun juhlien aikana eräs vieraista löydetään murhattuna, Poirotin täytyy selvittää, kuka on murhan takana?

Kenneth Branagh nähdään jo kolmatta kertaa mestarietsivä Hercule Poirotina, joka on tosin luopunut hommistaan ja nauttii eläkepäivistään Italian Venetsiassa. Mutta koska Poirot-leffa ilman etsivänhommia olisi tylsä tapaus, Poirot joutuu palaamaan vanhoihin töihinsä, kun hän osallistuu juhliin halloweenina ja eräs vieraista löytyy murhattuna. Leffa leffalta olen alkanut lämmetä Branaghin Poirot-tulkinnalle. Idän pikajunan arvoituksessa pidin miehen suoritusta kömpelönä, yliampuvan muhkeita viiksiä naurettavina ja aksenttia teennäisenä. Nyt Venetsian aaveisiin päästessä olen jollain tapaa hyväksynyt Branaghin version ikonisesta mestarietsivästä. Aksentti on edelleen väkinäinen ja viikset koomiset, mutta Branaghin esiintyminen on muuttunut luontevammaksi ja tässä hän tekee ehkä jopa parasta työtään elokuvasarjan aikana.

     Muita hahmoja ja samalla tämänkertaisia murhaepäiltyjä ovat Poirotin henkivartija Vitale Portfoglio (Riccardo Scamarcio), Poirotin halloween-juhliin houkutteleva kirjailija Ariadne Oliver (Tina Fey), juhlien emäntä Rowena Drake (Kelly Reilly), tämän vuotta aiemmin kuolleen Alicia-tyttären ex-mies Maxime Gerard (Kyle Allen), Drakejen kodinhoitaja Olga Seminoff (Camille Cottin), lääkäri Leslie Ferrier (Jamie Dornan) ja hänen poikansa Leopold (Jude Hill), sekä spiritismi-istuntoa pitävä meedio Joyce Reynolds (Michelle Yeoh) ja hänen assistenttinsa, Hollandin sisarukset Desdemona (Emma Laird) ja Nicholas (Ali Khan). Sivunäyttelijät suoriutuvat pääasiassa kelvollisesti osistaan, joskin Dornanin työ on hieman ontuvaa sotatraumojen kanssa painiskelevana lääkärinä. Fey on sivuosista parhaassa vedossa kirjailijana, jonka töissä muuten esiintyy Poirotista inspiraationsa saanut suomalaisetsivä!

Venetsian aaveet jatkaa Branaghin kelvollisten Poirot-leffojen linjaa toimivasti, mutta mitään ihmeellistä näillä elokuvilla ei vieläkään saada aikaiseksi. Se kuitenkin erottuu kivasti edukseen kahteen edellisosaan verrattuna. Ykkösleffan tapahtuessa pikajunassa ja kakkosleffan jokilaivalla, venetsialainen kartano on jo toisenlainen tapahtumapaikka, mutta sen lisäksi myös filmin henki poikkeaa aiemmista. Kuten jo nimestä voi päätellä, tämänkertaiseen murhamysteeriin on tuotu mukaan jonkinlaista kummituspuolta, millä pistetään Poirotin uskomukset koetukselle. Voiko kaikelle löytää järkevän selityksen, vai onko maailmassa jotain yliluonnollista? Tällä kummitusosastolla Branagh tuo sarjaan myös kauhuvaikutteita. Vaikka ajoittain Branagh onnistuukin kasvattelemaan jännitystä, hän luo kauhunsa turhankin halvasti kovaäänisten äkkisäikäytysten ja genrelle tyypillisimpien kliseiden varaan. Toisaalta kauhulainailut saavat Venetsian aaveet erottumaan edukseen, mutta samalla ne tuntuvat herkästi oudoilta ja jopa takuulla monia katsojia luotaantyöntäviltä Hercule Poirot -rainassa.

Tämänkertainen murhatutkimus on kiinnostava, etenkin kun siihen liittyy vuotta aiemmin tapahtunut selittämätön kuolema, jonka kaikki muut uskovat johtuvan kirotun kartanon henkiolennoista, mutta jolle Poirot etsii tietty loogista ja maanläheisempää syytä. Nykypäivänä, kun elokuvia venytellään tarpeettomasti liian pitkiksi, Branagh on sentään älynnyt pitää leffansa reippaasti alle parituntisena. Toisinaan tuntuu siltä, että leffa kiirehtii ja etenkin lopun suuret paljastukset tarjotaan hassun äkkinäisesti. Branagh ja kirjoittaja Michael Green tekivät paljon muutoksia alkuperäiseen Christien kirjaan, mutta eivät millään onnistu ylittämään murhamysteeritarinoiden mestaria tai edes pääsemään lähellekään samaa tasoa oveluudessa.

Teknisiltä ansioiltaan Venetsian aaveet on pääasiassa menevästi toteutettu. Se on suurimmaksi osaksi hyvin kuvattu, mutta jotkut vinksahtaneet lähikuvat hahmoista tuntuvat oudoilta välirikoilta muuten tyylikkäässä kameratyöskentelyssä. Leikkaus on tarpeeksi sulavaa ja sen parasta antia on, kun Poirot kuulustelee Hollandin sisaruksia ja kohtaukset leikataan nokkelasti ristiin. Lavasteet ja asut ovat hienot ja valaisu oivallista. Äänitehosteet luottavat liikaa koviin pamauksiin kauhupuolella, mutta musiikkiosastolla säveltäjä Hildur Guðnadóttir tunnelmoi pätevästi, vaikka osa sävelmistä muistuttaa kenties turhankin paljon naisen palkintoja kahmineesta työtä Jokerin (2019) parissa.

Yhteenveto: Venetsian aaveet on kelpo lisäys Kenneth Branaghin Hercule Poirot -elokuvien sarjaan. Elokuva erottuu edukseen kauhuvivahteillaan, mutta harmillisesti Branagh luottaa tällä osastolla liikaa genrelle tyypillisimpiin kliseisiin ja tavanomaisen tylsiin ja kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin. Itse murhamysteeri vie kivasti mukanaan ja vaikka ajoittain elokuva tuntuu kiirehtivän, on silti hyvä, että leffa on älytty pitää alle parituntisena ja napakkana. Muutoksia lähdemateriaaliin on tehty, mutta Branagh ja kirjoittaja Michael Green eivät päihitä Agatha Christietä oveluudessa. Muutamia kömpelöitä kuvakulmia lukuun ottamatta filmi on visuaalisesti tyylikäs. Branaghin Poirot-rainat eivät vieläkään tavoita mitään tähtiä taivaalta, mutta Venetsian aaveet on silti kelvollinen etsiväjännäri, jonka luulisi viihdyttävän lajityypin faneja. Olen hiljalleen alkanut lämmetä Branaghin tulkinnalle ikonisesta mestarietsivästä, enkä pistäisi vastaan, vaikka neljäskin filmi tehtäisiin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

A Haunting in Venice, 2023, 20th Century Fox, 20th Century Studios, Kinberg Genre, Scott Free Productions, Mestiere Cinema, TSG Entertainment, The Mark Gordon Company

Arvostelu: Belfast (2021)

BELFAST

Ohjaus: Kenneth Branagh

Pääosissa: Jude Hill, Caitríona Balfe, Jamie Dornan, Judi Dench, Ciarán Hinds, Lewie McAskie, Colin Morgan, Lara McDonnell ja Olive Tennant

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 12

Belfast on Kenneth Branaghin ohjaama uutuuselokuva. Vuonna 2020 Branagh ilmoitti kirjoittavansa ja ohjaavansa pienikokoisen draamaleffan, jota hän kutsui uransa henkilökohtaisimmaksi teokseksi. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa ja lopulta Belfast sai maailmanensi-iltansa vuotta myöhemmin Telluriden elokuvajuhlilla 2021. Festivaalien jälkeen elokuva on alkanut saamaan teatterilevitystä ympäri maailman ja nyt se saapuu myös Suomeen. Itse kiinnostuin Belfastista, kun se sai seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, ohjaus, miessivuosa ja naissivuosa), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon, ja seitsemän Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, naissivuosa, miessivuosa, ääni ja laulu). Kävinkin katsomassa Belfastin sen lehdistönäytöksessä puolitoista viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1969 Belfastissa, Pohjois-Irlannissa asuva perhe joutuu keskelle levottomuuksia, kun protestanttien ja katolisten kiista sytyttää vaaratilanteita heidän kotikadullaan. Perheen täytyy päättää, jäävätkö he odottamaan tilanteen laantumista, vai lähtevätkö he aloittamaan uuden elämän muualla.

Tulokasnäyttelijä Jude Hill esittää Buddyä, pientä leikkisää koulupoikaa, joka joutuu protestanttiperheineen keskelle Pohjois-Irlannin levottomuuksia, katolisten halutessa osaksi Irlannin tasavaltaa ja protestanttien halutessa osaksi Yhdistynyttä kuningaskuntaa. Buddyn perheeseen kuuluvat hänen äitinsä, jota näyttelee Outlander - Matkantekijä -sarjasta (Outlander - 2014-) tuttu Caitríona Balfe ja Englannissa työskentelevä isänsä, jota esittää Fifty Shades -trilogiasta (2015-2018) tuttu Jamie Dornan, isoveljensä Will, jota esittää Lewis McAskie, sekä isovanhempansa, joina nähdään Judi Dench ja Ciarán Hinds. Näyttelijät suoriutuvat kaikki rooleistaan vallan mainiosti ja perheestä voi nopeasti huomata välittävänsä. Hill on nappivalinta nuoreksi Buddyksi, jonka on vaikea ymmärtää alkaneita outoja tapahtumia. Dornan onnistuu yllättämään näyttelijätaidoillaan ja valloittavat Dench ja Hinds varastavat show'n kaiken aikaa.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Lara McDonnell Buddyn ystävänä Moirana, Olive Tennant Buddyn ihastuksenkohteena Catherinena ja Colin Morgan Billynä, joka yrittää saada Buddyn isää mukaan levottomuuksien villitsemiseen. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa oivallisesti.

Lukuun ottamatta hänen tulkintaansa mestarietsivä Hercule Poirotista, olen aina pitänyt Kenneth Branaghista näyttelijänä. Sen sijaan ohjaajana olen kokenut hänen työnsä usein lähinnä todella keskinkertaisina. Thor (2011) oli mielestäni yksi Marvelin elokuvauniversumin heikoimmista teoksista, Jack Ryan: Shadow Recruit (2014) oli aika tyhjänpäiväinen toimintajännäri ja Artemis Fowl (2020) oli aivan järkyttävän surkea raina. Belfastissa Branagh onnistui kuitenkin vihdoin näyttämään lahjakkuutensa kameran takana. Iso syy tähän muodostuu varmasti siitä, että Branaghin omien sanojen mukaan filmi on hänelle todella henkilökohtainen. Branagh itse vietti lapsuutensa Belfastissa, kunnes hänen perheensä muutti pois levottomuuksien takia. Kokemustensa ja muistojensa pohjalta Branagh on rakentanut erittäin mainion ja sydämellisen pienen draamateoksen.

Belfast pitää onnistuneesti mukanaan läpi vähän päälle puolentoista tunnin kestonsa. Heti alussa elokuva esittelee hyvin Buddyn kotikadun hilpeän rauhan ja vääntää nupit kaakkoon, kun mieltään osoittavat protestantit saapuvat paikalle, heitellen polttopulloja katolisten asuntoihin. Konfliktin nostattama jännite ja miten ikävästi se vaikuttaa perheeseen on jatkuvasti läsnä, mutta elokuva onnistuu silti nostattamaan vähän väliä hymyn katsojan huulille ja tarjoamaan makeat naurutkin. Denchin ja Hindsin esittämät isovanhemmat ovat erityisen lystikkäät. Filmi on myös todella sympaattinen. Buddyn elämää seuraa mielellään, hänen yrittäessä tehdä vaikutusta Catherineen, samalla kun muka-aikuinen Moira kiskoo häntä vaikeuksiin. Elokuva onnistuu kertomaan tapahtumat pienen pojan näkökulmasta, joka ei vielä ymmärrä, miksi hänen elämänsä yhtäkkiä mullistuu niin voimakkaasti.

Teknisiltä ansioiltaankin Belfast on onnistunut teos. Kuvaus on tyylikästä ja sitä tukee mainio leikkaus. Elokuva on pääasiassa mustavalkoinen, mutta siinä hyödynnetään aika ajoin värejä erinomaisena tehokeinona. Erityisesti eräässä teatterikohtauksessa oranssilla leikittely on erittäin näyttävää. Lavasteilla ja asuilla 1960-luvun loppu on herätetty taidokkaasti takaisin henkiin. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja belfastilaisen Van Morrisonin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisäyksen tunnelmaan.

Yhteenveto: Belfast on erittäin mainio draamaelokuva. Tarinan rankoista puolista huolimatta filmi onnistuu olemaan varsinainen hyvän mielen teos, erityisesti reippaan tulokasnäyttelijä Jude Hillin ansiosta. Jamie Dornan pääsee näyttämään osaavansa näytellä, kun niin haluaa ja Judi Dench ja Ciarán Hinds ovat erinomaiset Buddy-pojan isovanhempina. Kenneth Branagh onnistuu yllättämään taidoillaan kameran takana. Siihen vaikuttaa suuresti, että homma pohjautuu Branaghin omiin lapsuudenkokemuksiin, joita hän kanavoi tarinaansa aidon herkästi ja sydämellisesti. Vähän päälle puolentoista tunnin kestossaan elokuva tarjoaa monenlaisia tunteita. Myös teknisesti leffa on taidokkaasti tehty. Mustavalkoisuutta tehostaa muutamat ovelat värien käytöt. Kaiken kaikkiaan Belfast on todella oivallinen filmi, jota suosittelen pienten draamateosten ystäville, jotka haluavat nähdä hieman kuvausta historiasta, sekä kokea niin iloa kuin suruakin filmien aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Belfast, 2021, TKBC