Näyttelijät: Robert De Niro, Cybill Shepherd, Jodie Foster, Albert Brooks, Peter Boyle, Harry Northup, Leonard Harris, Harvey Keitel ja Martin Scorsese
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 16
"You talkin' to me?"
Taxi Driver, eli suomalaisittain Taksikuski on Martin Scorsesen elokuva. Paul Schrader työsti elokuvan käsikirjoituksen ja aluksi ohjaajaksi kaavailtiin John Miliusta ja Irvin Kershneriä, kunnes Scorsese nappasi pestin. Kuvaukset käynnistyivät kesän 1975 pahimman lämpöaallon aikaan, samalla kun New York takelteli rahaongelmien kanssa. Leikkauksessa Scorsese tappeli pitkään Motion Picture Association of American kanssa loppuhuipennuksesta, jonka MPAA tuomitsi liian väkivaltaiseksi. Steven Spielbergin ehdotuksesta Scorsese muutti kohtauksen värimaailmaa ja sai sen lopulta läpi tarkastelusta. Taksikuski sai maailmanensi-iltansa 8. helmikuuta 1976 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ja yleisön ylistämä hitti, joka sai parhaan elokuvan, miespääosan, naissivuosan ja musiikin Oscar-ehdokkuudet, parhaan miespääosan ja käsikirjoituksen Golden Globe -ehdokkuudet ja voitti Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon Kultaisen palmun, sekä josta on vuosien varrella muodostunut ehta klassikko. Leffalla oli myös ikävät seurauksensa, siitä inspiroituneen John Hinckley Jr:n nimittäin yritettyä salamurhata presidentti Ronald Reaganin. Itse katsoin Taksikuskin ensimmäistä kertaa vasta loppuvuodesta 2019, kun tuolloin ilmestynyttä Joker-leffaa verrattiin siihen. Pidin paljon näkemästäni ja kun huomasin Taksikuskin täyttävän nyt 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.
Unettomista öistä kärsivä Vietnamin sotaveteraani Travis Bickle hankkii töitä taksikuskina. Seuratessaan rappiolla olevaa New Yorkia ja sen asukkaita, Travisin mielihalut muuttuvat yö yöltä väkivaltaisemmiksi.
Päärooliin Travis Bickleksi valikoitui Robert De Niro, joka oli näytellyt jo Scorsesen aiemmassa leffassa Sudenpesä (Mean Streets - 1973) ja joka oli juuri voittanut Oscarin suorituksestaan Kummisetä osa II:ssa(The Godfather Part II - 1974). Yleensä Oscar-voitto nostaa näyttelijöiden palkkiota, mutta De Niro suostui Taksikuskiin pienemmällä tienestillä, sillä piti käsikirjoituksesta niin paljon. Mies valmistautui rooliinsa työskentelemällä oikeasti taksikuskina New Yorkissa, samalla kun hän kuunteli rikollisen Arthur Bremerin päiväkirjaa. De Niron mukaan yksi ainoa matkustaja tunnisti kuskinsa. De Niro oli nappivalinta rooliin ja ansaitsi kyllä uudet palkintoehdokkuutensa. Hän tulkitsee erinomaisesti vaativan hahmonsa alati synkkenevää mielentilaa. Travis on Vietnamin sotaveteraani, jota traumat eivät jätä rauhaan ja joka ei meinaa sopeutua takaisin yhteiskuntaan. Kun mies vielä taksiöinään huomaa, kuinka rapistuneet New York ja sen asukkaat ovat, hän kokee tarvetta tehdä asialle jotain - vaikka sitten aseiden kanssa. Travis on hienosti kirjoitettu ja monisävyinen hahmo, jota ei sinänsä kannusta, mutta jota voi jopa ymmärtää pimeämpinäkin hetkinä.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Leonard Harris presidenttiehdokas Palantinena, Cybill Shepherd tämän vaalikampanjaa New Yorkissa hoitavana Betsynä, Jodie Foster alaikäisenä prostituoituna Easyna, Harvey Keitel tämän parittajana Sportina, sekä itse Martin Scorsese yhtenä Travisin asiakkaana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan mallikkaasti. Kuvausten aikaan vasta kaksitoistavuotias Foster näytti heti ällistyttävät lahjansa. Jos Travisin rooli on jo näyttelijälleen vaikea, on taatusti vaikea saada noin nuori esittämään uskottavasti ihmiskaupan uhriksi joutunutta, ilman että lasta traumatisoi siinä samalla. Foster on myöhemmin sanonut, että De Niro toimi kuvauksissa hänen mentorinaan ja suojelijanaan.
Taksikuski ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan viidenkymmenen vuoden aikana. Kyseessä on upea psykologinen trilleri, joka kaivautuu todella väkevästi yhteiskunnan ongelmiin, mikä synnyttää Travis Bicklen kaltaisia ihmisiä. Kyseessä on myös aikamoinen uppoutuminen synkeään mielenmaisemaan, joka herättää taatusti monenlaisia tunteita katsojassa. Toisinaan Travis näyttäytyy huonossa valossa, toisinaan taas häntä voi ymmärtää. Ja toisinaan hän vaikuttaisi jopa olevan selväjärkisin henkilö kohtauksessa. Kun mies ajelee ympäri New Yorkia öisin, hänen takapenkillään istuu erilaisia asiakkaita ja hän katselee ympärillä olevaa kaupunkia, katsojaan tarttuu sama ällötys näkemäänsä ja kuulemaansa kohtaan. Travis kokee, että kaupunki tarvitsee puhdistuksen ja kun jopa presidenttiehdokkaan lupailut ovat pelkkiä tyhjiä sanoja, mies päättää ottaa asiat omiin käsiinsä.
Elokuva on myös varsin riipaiseva kuvaus yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta, ja kuinka tuhoavaa se voi olla. Travis yleensä vain seuraa muita etäältä ja hänen yrityksensä kommunikoida muiden kanssa näyttäytyvät usein kiusallisina. Kaikki tämä tekee Travisista kuin räjähtämäisillään olevan painekattilan. Taksikuski kasvattelee jännitettään tehokkaasti edetessään, kunnes helvetti pääsee irti rujossa loppuhuipennuksessa. Elokuvan kruunaa mielestäni sen epilogi, joka pistää katsojan pohtimaan, tapahtuivatko viimeiset minuutit oikeasti, vai olivatko ne Travisin mielikuvituksen tuotetta?
Elokuvan ohjaajaksi valikoitui lopulta tosiaan Martin Scorsese, jolle Taksikuski oli todellinen läpimurto Hollywoodiin. Scorsesen työ on läpikotaisin väkevää, mitä auttaa toki Paul Schraderin vahva käsikirjoitus. Leffa on myös teknisesti pätevä. Se on taitavasti kuvattu ja onnistuneesti valaistu, jolloin synkkyyksien keskeltä näkee aina kaiken tarvittavan. Lavasteet ovat läpikotaisin sottaiset ja rapistuneet, korostaen visuaalisesti elokuvan synkkyyttä. Puvustus on oivaa ja maskeeraus mainiota. Äänimaailmakin on osaavasti työstetty Bernard Herrmannin tunnelmoivia musiikkeja myöten. Taksikuski jäi Herrmannin viimeiseksi työksi ja mies menehtyi vain tunteja sen jälkeen, kun elokuvan musiikit oli saatu nauhoitettua. Herrmann saikin postuumisti parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Taxi Driver, Yhdysvallat, 1976, Columbia Pictures, Bill/Phillips, Italo/Judeo Productions
Ohjaus: James Fargo Pääosissa: Clint Eastwood, Tyne Daly, Harry Guardino, Bradford Dillman, John Mitchum, DeVeren Bookwalter, Albert Popwell, John Crawford, Michael Cavanaugh, Samantha Doane ja M. G. Kelly Genre: rikos Kesto: 1 tunti 36 minuuttia Ikäraja: 16
Clint Eastwoodin tähdittämä elokuva Likainen Harry(Dirty Harry - 1971) oli hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Jatko-osa Magnum .44(Magnum Force - 1973) oli taloudellisesti vielä isompi menestys, mutta se sai heikommat arviot kriitikoilta. Vuonna 1974 sanfranciscolaiset elokuvaopiskelijat Gail Morgan Hickman ja S. W. Schurr kehittelivät oman rikostarinansa, joka kulki nimellä "Moving Target". Nähtyään Likaisen Harryn ja Magnum .44:n, kaksikko kuitenkin tuumi, että he voisivat muovata tarinastaan uuden Likainen Harry -filmin. He saivatkin käsikirjoituksensa Clint Eastwoodille, joka piti heidän ideastaan. Samaan aikaan Warner Bros. oli kuitenkin jo työstämässä kolmannen elokuvan käsikirjoitusta Stirling Silliphantin kanssa. Eastwood piti Silliphantin ideasta antaa Harrylle naisapuri, muttei välittänyt tarinasta, eikä kokenut sen sisältävän tarpeeksi toimintaa, joten hän esitteli Hickmanin ja Schurrin tekstin. Sen pohjalta Silliphant kirjoitti uuden käsikirjoituksen ja kuvaukset käynnistyivät kesällä 1976 ja lopulta The Enforcer, eli suomalaisittain Murskaaja sai ensi-iltansa samaisena jouluna. Elokuva menestyi edellisiä osia paremmin, mutta sai kriitikoilta jälleen ristiriitaisemmat arviot. Itse olin nähnyt elokuvasarjasta ennen vain alkuperäisen Likaisen Harryn, mutta liian nuorena arvostaakseni sitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän viime vuonna 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sarjan kaikki osat läpi. Lähes kolme kuukautta Magnum .44:n katsomisen jälkeen katsoin viimein Murskaajan.
Etsivä Harry Callahan ryhtyy tutkimaan Bobby Maxwellin johtamaa Kansan vallankumousrintamaa ja saa parikseen ensi kertaa kentällä toimivan poliisi Kate Mooren.
Clint Eastwood nähdään kolmatta kertaa tuimana ja äksynä etsivä Harry Callahanina, eli "Likaisena Harryna". Jälleen kerran hän hoitaa virkahommansa tehokkaasti, muttei todellakaan oppikirjan mukaisesti. Eastwood on yhä erinomainen roolissaan ja hänestä ei voi muuta kuin pitää Harryna, oli tämä kuinka tyly muille.
Parikseen Harry joutuu ottamaan juuri etsiväksi ylennetyn Kate Mooren, jota näyttelee Tyne Daly. Yksinäisenä sutena tunnettu Harry ei tietenkään ajatuksesta riemastu, etenkään kun kyseessä on täysin kokematon poliisi kenttähommien saralla. Katsojan silmissä Kate kuitenkin toimii hyvänä parina Harrylle ja on mukava seurata, kuinka hän yrittää todistaa kykynsä. Daly on mainio roolissaan ja hänen ja Eastwoodin kemiat pelaavat hyvin yhteen.
Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Harry Guardino luutnantti Bresslerinä, John Crawford San Franciscon pormestarina, Bradford Dillman Harryn kanssa kilpailevana ylikomisario McKayna, Albert Popwell omaa jengiään johtavana Big Ed Mustaphana, sekä DeVeren Bookwalter tämänkertaisena roistona, Bobby Maxwellina, joka on aika tylsä ja vaisu tapaus Harryn aiempiin vastuksiin verrattuna. Bookwalter näyttää hetkittäin omaavansa sopivaa häijyyttä rooliin, mutta hahmosta ei silti saada mitään irti. Muut näyttelijät hoitavat hommansa passelisti ja Crawford on veikeä ylitärkeilevänä pormestarina.
Murskaaja on kaukana alkuperäisen Likaisen Harryn tasosta, eikä se ole edes yhtä hyvä teos kuin Magnum .44. Silti se on ihan pätevä kyttäjännäri, johon Harryn uusi pari tuo vahvaa lisäpuhtia, kun pahis ja häneen liittyvä juonikuvionsa ei sitä niinkään tarjoa. Elokuva heikkeneekin joka kerta hieman, kun pääkaksikko ei ole ruudulla. Harryn tympeä suhtautuminen Kateen tarjoaa hilpeyttä ja Katea taas kannustaa osoittamaan Harryn ennakkoluulot vääriksi. Kiusallisen hetken tarjoaa Harryn ja Katen ensikohtaaminen, missä Harry kyseenalaistaa San Franciscon poliisivoimien päätöksen ylentää kokemattomiakin poliiseja etsiviksi, jotta pormestari voisi kehuskella sukupuolineutraalisuudella. Samanaikaisesti katsojaa nolottaa Harryn kommenttien puolesta, mutta samalla voi ymmärtää hänen pointtinsa siitä, että on pöyristyttävää lähettää keltanokkia taistelutantereelle kuolemaan vain, jotta poliisivoimien imago näyttäisi hyvältä.
Elokuvan tarina ei ole kovin kummoinen, mutta silti tarpeeksi sujuva, jotta elokuvaa seuraa mielellään loppuun asti. Asiaa toki auttaa vain hieman yli puolentoista tunnin kesto, mikä menee nopeasti. Tasaisin väliajoin mukaan mahtuu nasevaa toimintaa, jossa Eastwood pääsee iskevästi valloilleen. On ammuskelua, turpaanvetoa ja takaa-ajoa. Ilmestyessään elokuvaa jopa kritisoitiin liiallisesta väkivallasta ja tarpeettomista raakuuksista. Näin 45 vuotta myöhemmin näitä kommentteja lähinnä ihmettelee huvittuneena. Kaikki lopulta huipentuu mainioon finaaliin, mikä tekee aika yllättäviäkin ratkaisuja. Itse jopa toivoin tarinan kannalta, että elokuva olisi loppunut eri tavalla ja siten kenties muuttanut hieman sanomaansa naisten asemasta poliisivoimissa.
Alun perin Clint Eastwoodin oli tarkoitus itse ohjata Murskaaja, mutta kun hän sai samaan aikaan ohjausvastuulleen Lainsuojaton-länkkärin (The Outlaw Josey Wales - 1976), Eastwood koki, ettei jaksaisi tehdä kahta elokuvaa ja antoikin ohjaajan hommat James Fargolle. Fargo oli toiminut apulaisohjaajana monissa Eastwoodin filmeissä ja tekikin tässä debyyttinsä pääohjaajana. Fargon kokemattomuus näkyy paikoitellen, mutta hän hoitaa hommansa kelvollisesti siitä huolimatta. Stirling Silliphantin ja Dean Riesnerin käsikirjoitus Gail Morgan Hickmanin ja S. W. Schurrin tekstin ja Silliphantin ideoiden pohjalta vaatisi työstämistä, jotta itse kertomus ja roisto saisivat lihaa luidensa ylle, mutta homma toimii tarpeeksi hyvin näinkin. Kuvaus on sujuvaa ja leikkauskin toimii. Lavasteet ja asut ovat onnistuneet ja äänimaailmakin oivallinen. Uusi säveltäjä Jerry Fielding tunnelmoi ihan kivasti musiikeillaan.
Yhteenveto:Murskaaja on kelpo rikosjännäri, joka jää kuitenkin kahden edellisen Likainen Harry -elokuvan jalkoihin. Harryn uusi työpari Kate Moore on mainio lisäys. Hitaasti toisilleen lämpenevää kaksikkoa seuraa mielellään ja Clint Eastwoodin ja Tyne Dalyn kemiat kohtaavat hyvin. Onkin harmi, ettei kyttäduon ympärille kehitelty tarina ole kaksinen, eikä tämänkertainen antagonisti oikein vakuuta. DeVeren Bookwalter on hyvä valinta roistoksi, mutta hänen hahmonsa jää aika tylsäksi. Leffan kesto on älytty pitää tiiviinä, eikä se käy pitkäveteiseksi heikompinakaan hetkinään. Toimintaa on mukana hyvissä määrin ja lopputaistelu toimii oivallisena finaalina - joskin tietyn ratkaisun lopusta haluaisi muuttaa, jotta elokuvan sanoma naispoliiseista toimisi positiivisempaan päin. Heikkouksistaan huolimatta Murskaaja toimii kelvollisena jatkumona Harry Callahanin seikkailuille ja jos piti kahdesta aiemmasta filmistä, katsoo tämänkin sujuvasti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Enforcer, 1976, Warner Bros., The Malpaso Company
Ohjaus: Richard Donner Pääosissa: Gregory Peck, Lee Remick, Harvey Spencer Stephens, David Warner, Billie Whitelaw, Patrick Troughton, Martin Benson, Sheila Raynor ja Leo McKern Genre: kauhu Kesto: 1 tunti 51 minuuttia Ikäraja: 16
666. arvostelu! Voisiko se olla mistään muusta kuin tästä elokuvasta? The Omen, eli suomalaisittain Ennustus on Richard Donnerin ohjaama kauhuelokuva vuodelta 1976. Leffan teko lähti liikkeelle muutama vuosi ennen julkaisua, kun tuottaja Harvey Bernhard sai ystävältään idean tehdä elokuvan Antikristuksesta. 20th Century Fox -yhtiö kiinnostui ideasta ja käsikirjoituksen valmistuttua, näyttelijöiden ja työryhmän löydyttyä, kuvaukset alkoivat lokakuussa 1975. Lopulta Ennustus sai ensi-iltansa kesällä 1976 (Suomeen se saapui vasta marraskuussa) ja se oli iso hitti, vaikka monet kriitikot haukkuivat sitä. Elokuva jopa päätyi Michael Medvedin ja Harry Dreyfussin kirjaan "The Fifty Worst Films of All Time" (1978)! Vuosien varrella yleinen arvostus leffaa kohtaan on kuitenkin noussut ja nykyään Ennustusta pidetään kauhuklassikkona. Itse näin leffan viisi tai kuusi vuotta sitten isäni kanssa ja pidin sitä jännittävänä, mutta paikoitellen pitkäveteisenä. Olen pitkään pohtinut elokuvan katsomista uudelleen ja ostinkin Blu-ray -paketin, mikä sisältää myös leffan jatko-osat Kirous (Damien: Omen II - 1978) ja 7 tikaria - Omen 3 (The Final Conflict - 1981). Kun huomasin, että olin kirjoittanut jo yli kuusisataa arvostelua, tiesin, että olisi aika katsoa ja arvostella Ennustus, sillä pedon luku 666 on siinä isossa osassa.
Kuudennen kuukauden kuudentena päivänä kello kuusi syntyy Iso-Britannian suurlähettilään poika, Damien. Kun Damien täyttää viisi vuotta, alkaa tapahtua kauheita asioita ja suurlähettilään täytyy selvittää, ovatko nämä vain ikävistä sattumista, vai liittyykö hänen poikaansa ikiaikainen pahuus...
Gregory Peck näyttelee Robert Thornia, Iso-Britannian suurlähettilästä, jonka poika alkaa vaikuttaa siltä, ettei kyse ole vain uhmaiästä, vaan jostain paljon saatanallisemmasta. Kun pahoja alkaa tapahtua, Robert ei tietenkään suostu uskomaan, että tämä johtuisi hänen pienestä pojastaan. Elokuvassa mennäänkin hienosti hahmon pään sisälle, kun hänen täytyy työntää isyytensä syrjään, jotta voisi nähdä totuuden. Peck on erinomainen roolissaan. Hän sopii arvokkaan Robertin rooliin, mutta hän osaa myös todella kauhistua uskottavasti. Lee Remick esittää Robertin vaimoa, Kathya, jolle äitinä koettelemukset ovat paljon hurjempia tuttuun kauhuleffatyyliin. Kathykaan ei suostuisi uskomaan, että heidän pojassaan voisi olla jotain pahasti vialla, mutta on tietty miestään nopeammin varma, että pahuus on alkanut vainoamaan heidän perhettään. Remick on oivallinen roolissaan ja hän saa onneksi muutakin tehtävää kuin näyttää jatkuvasti kauhistuneelta, kuten kauhuelokuvissa usein naisnäyttelijöille käy. Ja sitten on tietty Robertin ja Kathyn poika, Demon... ei kun siis Damien Thorn, jota esittää todella nuori Harvey Spencer Stephens esikoisroolissaan. Ja huhhuh, että hän on karmiva roolissa! Kauhuelokuvien historia on täynnä pelottavia muksuja, mutta Damien on ehdottomasti kärkipäässä, kun etsitään pelottavinta. Damien vaikuttaa suurimmaksi osaksi täysin tavalliselta pieneltä pojalta, mutta tietyissä tilanteissa hänen käytöksensä muuttuu voimakkaasti ja pelottavasti. Kaikkein kauheinta on kuitenkin tietty hymy, minkä Damien parissa kohtaa levittää huulilleen. Ei olekaan mikään ihme, että Spencer Stephens sai roolityöstään parhaan tulokkaan Golden Globe -ehdokkuuden. Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. lastenhoitaja Baylock (Billie Whitelaw), perhettä varoittava isä Brennan (Patrick Troughton), perheen elämästä kiinnostunut valokuvaaja Keith (David Warner), sekä mystinen manaaja Bugenhagen (Leo McKern). Läpikotaisin leffan näyttelijät ovat aika lailla nappivalintoja. Troughton ja Whitelaw taitavat hienosti erikoiset roolinsa ja Warner sopii täydellisesti valokuvaajaksi, joka alkaa leikkiä salapoliisia.
Ei ole mikään ihme, että Ennustus on vuosien aikana noussut klassikon asemaan. Elokuva on todella selvinnyt ajan koettelemuksista ja se toimii upeasti yhä tänäkin päivänä. Vain alkupäässä Damienin syntymäpäivillä, kun hahmot näkevät häijyn koiran, kuullaan yliampuvan koominen ääniefekti, mutta muuten elokuva onnistuu karmimaan tehokkaasti edelleen. Nykynuorisolle, joka on tottunut verellä mässäileviin, puolentoista tunnin äkkisäikäyttelyrainoihin, missä tapahtuu jotain jännittävää kaiken aikaa, Ennustus saattaa tuntua pitkästyttävältä rauhallisen kerrontansa vuoksi, mutta itse lumouduin filmiin täysin heti alkuteksteissä, joiden aikana pahaenteinen kuoro pauhaa Saatanasta. Tämä luo täydellisesti elokuvan hengen, mikä jatkaa pahaenteistä tunnelmaa leffan loppuun saakka. Kyseessä ei ole mikään piinaavan jännittävä kokonaisuus, mutta elokuva onnistuu rakentamaan hyvin epämiellyttävän tunteen, mikä saa katsojan sydämen tykyttämään nopeammin. Itse pidin yllättävänkin tehokkaana keinona sitä, kuinka rauhallisesti ja hiljaa hahmot puhuvat useissa kohtauksissa, jolloin itsekin yrittää olla mahdollisimman hiljaa, jottei mikään jää kuulematta.
Yksi hienoimmista puolista Ennustuksessa on, että se muuttuu vain paremmaksi, mitä pidemmälle tarina kulkee. Elokuvan ensimmäinen puolikas on todella mainio, mutta toisella puoliskolla filmi muuttuu loistavaksi. Tunnelma alkaa tosissaan tiivistyä ja pahaenteisyyden tunne lisääntyy entisestään. Mitä enemmän vanhemmat alkavat pelätä lastaan, sitä karmivammaksi tilanne käy katsojallekin. Alkupuoliskon hidas tunnelman rakentaminen todella palkitaan toisella puoliskolla, kun Robert aloittaa tutkintansa, mikä johtaa mm. erittäin hyytävään kohtaukseen hautausmaalla. Ennustuksen tarina kerrotaan todella taiturimaisesti, jolloin se muuttuu yhä koukuttavammaksi, mitä pidemmälle siinä pääsee. Elokuvan viimeinen vartti onnistui oikeasti pelottamaan minua, sillä leffa oli tehnyt sitä ennen niin erinomaista työtä luodessaan tunnelmaa. Täytyy myöntää, että filmin päätyttyä minun täytyi ihan ravistella itseäni, sillä loppu muuttui niin karmivaksi. Kyseessä todella on yksi kaikkien aikojen parhaimmista kauhuelokuvista.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Richard Donner, joka tuli pari vuotta myöhemmin kunnolla tunnetuksi supersankariteoksellaan Teräsmies (Superman - 1978), minkä lisäksi hän on tehnyt myös hittifilmit Arkajalat (The Goonies - 1985) ja Tappava ase (Lethal Weapon - 1987), sekä sen jatko-osat (1989-1998). Ennustus on Donnerin filmeistä suosikkini ja tässä hänen taitonsa ohjaajana pääsevät upeasti esille. Donner onnistuu luomaan ahdistavaa tunnelmaa hienovaraisilla tavoilla ja hän tietää, milloin todella iskeä mukaan jotain kauhistuttavaa. David Seltzerin käsikirjoitus sisältää paikoitellen hieman hölmöjä repliikkejä, mutta Donner saa nekin toimimaan tunnelmansa avulla. Seltzerin teksti yhdistelee kiehtovasti kauhukertomusta ja mysteeritarinaa, mikä pitää otteessaan alusta loppuun. Ennustus on myös oivallisesti kuvattu ja leikattu. Valaisu on erinomaista läpi leffan, etenkin yökohtauksissa. Lavasteet ovat näyttävät ja mukana on joitain hienoja maskeerauksia. Ääniefektit ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta Jerry Goldsmithin säveltämät musiikit tuovat vaikuttavasti oman tehokkaan lisäyksensä filmin tunnelmaan. Goldsmith voittikin ansaitusti Oscar-palkinnon elokuvan musiikeista.
Yhteenveto:Ennustus on yksi kaikkien aikojen parhaimmista kauhuelokuvista ja ehdottomasti ansainnut paikkansa klassikkona. Ohjaaja Richard Donner rakentaa hitaasti mutta varmasti tunnelmaa ja saa ovelasti katsojan lumottua karmivan tarinan vietäväksi. Jo alkutekstien upea "Ave Satani" -kuoropauhu nostaa niskavillat pystyyn, eikä meno siitä hellitä. Mitä enemmän hahmoja alkaa pelottaa, sitä karmivammaksi tilanne käy myös katsojalle ja lopussa kauhu päästetään erinomaisesti valloilleen. Myös kohtaukset, joissa hahmot puhuvat vain kuiskaten, aivan kuin peläten, että jokin paha kuuntelee heitä, luo hienosti epämiellyttävää oloa. Tarinaa kuljetetaan mestarillisesti eteenpäin ja sen koukuttavuuteen vaikuttavat myös vahvasti taidokkaat näyttelijät. Gregory Peck on loistava Thornin perheen isänä ja Lee Remick tekee vaikuttavan suorituksen hänen vaimonaan. Nuori Harvey Spencer Stephens onnistuu olemaan äärimmäisen ahdistava Damien-poikana. Loppujen lopuksi filmistä on vaikea löytää muuta negatiivista sanottavaa kuin alkupään yliampuvan huvittava äänitehoste, mikä rikkoo pahasti tunnelman. Muuten Ennustus on aivan mahtava teos ja ehdoton katselukokemus kaikille kauhusta kiinnostuneille. Vielä en aio ottaa elokuvan jatko-osia käsittelyyn - lähinnä sen takia, että minua pelottaa, että ne saattaisivat jollain tavalla pilata tämän filmin. Jossain kohtaa palaan kuitenkin niiden pariin. Siihen asti nautin tästä kauhuklassikosta itsenäisenä teoksena.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Omen, 1976, Twentieth Century Fox, Harvey Bernhard Productions, Mace Neufeld Productions
Ohjaus: John G. Avildsen Pääosissa: Sylvester Stallone, Talia Shire, Burt Young, Carl Weathers, Burgess Meredith, Joe Spinell ja Thayer David Genre: draama, urheilu Kesto: 2 tuntia Ikäraja: 16
Nykyään Rocky tunnetaan nyrkkeilyelokuvien klassikkona ja Sylvester Stallone aikamoisena superstarana. Ennen vuotta 1976 tilanne oli kuitenkin täysin toinen. Stallone oli esiintynyt vain pienissä rooleissa, mutta nekään eivät tuntuneet johtavan mihinkään. Stallonella oli suuria rahavaikeuksia ja hän joutui asumaan ties missä läävissä. 24. maaliskuuta 1975 tapahtui kuitenkin jotain, mikä muutti hänen elämänsä. Stallone näki nyrkkeilyottelun, jossa moninkertainen voittaja Muhammad Ali kohtasi tuntemattomamman Chuck Wepnerin. Kaikkien odotuksien vastaisesti Wepner kesti lähes loppuun asti mestaria vastaan, mikä todella avasi Stallonen silmät. Hän näki Wepnerissä itsensä tavoittelemassa unelmaansa ja inspiroitui kirjoittamaan käsikirjoituksen amatöörinyrkkeilijästä, joka kohtaa maailmanmestarin. Stallone alkoi kauppaamaan tarinaansa eri yhtiöille, mutta sillä ehdolla, että hän itse voisi tähdittää elokuvaa. Lopulta United Artists suostui hänen vaatimukseensa ja filmi teko alkoi. Studio ei kuitenkaan täysin luottanut Stalloneen ja antoikin käyttöön pienen budjetin, jotteivät ennustetut tappiot olisi kovin suuret. Ja voi pojat, että kaikki epäilijät olivat väärässä. Ilmestyessään Rocky tuotti yli 200 miljoonaa dollaria, nousten vuoden menestyneimmäksi elokuvaksi! Tämän lisäksi kriitikot ylistivät filmiä ja se voittikin kolme Oscar-palkintoa (paras elokuva, paras ohjaus ja paras leikkaus) kymmenestä ehdokkuudestaan. Stallonesta tuli välittömästi tähti ja Rocky nousi vuosien varrella klassikon asemaan. Itse näin Rockyn joitain vuosia sitten, mutten innostunut siitä lähes lainkaan, sillä en pidä urheilusta ja pidin nyrkkeilyä tylsänä. Parin viime vuoden aikana olen kuitenkin pohtinut elokuvan ja sen jatko-osien katselua, mutta vasta kun ilmoitettiin, että sarja saisi jälleen jatkoa leffalla Creed II (2018), päätin, että nyt on oikeasti aika ottaa itseä niskasta kiinni ja katsoa Rocky-leffat läpi. Hommasinkin ne Blu-rayna ja katsoin ensimmäisen Rockyn välittömästi uudelleen. Ja tuota noin niin... VAU!
Kun nyrkkeilyn maailmanmestari Apollo Creed ilmoittaa ottelevansa seuraavaksi tuntematonta amatööriä vastaan, nyrkkeilemisestä haaveileva nuori Rocky Balboa näkee tilaisuutensa tulleen.
Pääroolissa Rocky Balboana nähdään tosiaan Sylvester Stallone ja täytyy sanoa, etten ole koskaan nähnyt häneltä yhtä mielettömän huikeaa roolisuoritusta! Stallone teki ihan oikean päätöksen, kun ei suostunut yhtiöiden pyyntöihin roolittaa Rockyksi joku tunnetumpi näyttelijä ja läpi leffan hän osoittaa olevansa ainoa oikea mies hommaan. Hän suorastaan pursuaa raakaa energiaa ja näyttämisen halua. Samalla tavalla miten Rocky yrittää todistaa muille ja itselleen taitonsa, myös Stallone tekee sitä roolityöllään. Kuntoilukohtauksissa hän saa hien valumaan oikein kunnolla, pistäessään kehonsa koetukselle ja parissa kohtaa hän järisyttää upeilla puheillaan. Yksi elokuvan parhaista kohtauksista on, kun Rocky huutaa oven takaa valmentajalleen siitä, miten tämä ei auttanut Rockya, kun hän tarvitsi apua, mutta nyt hänen pitäisi ottaa apu vastaan, kun valmentaja voisi hyötyä ottelun tuomasta maineesta. Ja tässä täytyy todella ottaa huomioon, että Stallone kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja repliikit. Hänhän on aivan häikäisevän talentti tekijä tässä! Replikointi on huikeaa läpi leffan ja tietty Stallone säästi parhaat repliikit itselleen. Hahmona Rocky on äärimmäisen pidettävä heppu. Hän ei ole mitä fiksuin tapaus, mutta hän on sitäkin hyväsydämisempi. Läpi elokuvan Rocky auttaa kaikkia tuttujaan - jopa silloin kun touhu menee rikollisuuden puolelle... Hahmosta välittää ensimmäisistä minuuteista lähtien ja katsoja kannustaa täysillä Rockya voittoon. Stallone sai elokuvasta parhaan miespääosan ja parhaan käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuudet ja mielestäni hänen olisi myös pitänyt viedä pystit, sillä hän olisi todella ansainnut ne. Stallone ei ollut ainoa, joka sai roolistaan Oscar-ehdokkuuden, vaan kolme muutakin näyttelijää saivat. Talia Share näyttelee Adriania, eläinkaupanpitäjää ja Rockyn ihastuksenkohdetta, joka on mielestäni elokuvan heikoin lenkki. Adrian on hyvin ujo tapaus ja... noh, siihen se tuntuukin jäävän. Kaiken tapahtuvan keskellä Adrian jää usein pienelle huomiolle ja vaikka hän jakaakin mukavan luisteluillan Rockyn kanssa, ei hän koskaan nouse kunnolla esille. Share on kyllä kelpo roolissaan, mutta hahmo on harmillisen unohdettava. Sen sijaan Adrianin veli Paulie (Burt Young) pääsee useassa kohtaa loistamaan. Paulie on Rockyn kaveri, jolla tapahtuu pään sisällä paljon muutoksia. Välillä Paulie on ystävällinen ja rento, kun taas välillä hän on aggressiivinen. Paikoitellen hän auttaa Rockya treenaamaan ja välillä hän onkin hyvin mustasukkainen hänelle. Young tuo Paulien eri tunnetilat hienosti esille ja luo todellista persoonaa. Neljäs Oscar-ehdokasnäyttelijä on Burgess Meredith, joka esittää äksyä valmentaja Mickeytä. Hahmo puhuu usein todella inhasti Rockya kohtaan, mutta hän selkeästi tekee niin "vahvistaakseen luonnetta". Useassa kohtaa Mickeyn tapa puhua motivoi Rockya parhaimmalla mahdollisella tavalla ja Meredith sopii osaansa täydellisesti. Carl Weathers näyttelee maailmanmestarinyrkkeilijä Apollo Creediä ja hänkin sopii rooliinsa kuin valettu. Weathers on uskottava sekä kehässä rankkana tappelijana että ihmisten hymyilevänä idolina. Elokuva ei onneksi esitä Apolloa kaikkein kliseisimpänä mulkvistina, vaikkakin se, että Apollo haluaa haastaa tuntemattoman nyrkkeilijän, jotta voisi nöyryyttää tätä matsissa, viestii todella itserakkaasta egopullistelusta. Elokuvassa nähdään myös oiva Joe Spinell rikollisherra Gazzona, jolle Rocky tekee töitä elättääkseen itsensä ja kilpikonnalemmikkinsä, sekä Thayer David promoottori Jergensinä.
Kuten jo alussa sanoin, en tykkää yhtään urheilun katsomisesta ja lapsena ajattelin Rockyn olevan vain tylsä nyrkkeilypätkä, missä Stallone machoilee. En tiedä, mitä elokuvaa katsoin lapsena, sillä se ei ollut sama Rocky, minkä näin nyt. Vaikka tarina pyörii nyrkkeilemisen ympärillä ja siinä on kuntoilua ja lihaksien pullistelua, on elokuvaa vaikea kutsua urheiluleffaksi. Nyrkkeilymatseja nähdään vain heti alussa ja ihan lopussa Rockyn kohdatessa Apollo Creedin. Niiden välissä filmi on lähinnä puhdasta henkilödraamaa... ja aivan törkeän mestarillisesti kerrottua sellaista! Katsoja pääsee kokemaan Rockyn matkan aivan mielettömän huikealla tavalla. Alusta alkaen elokuva pohjustaa Rockyn hahmoa täydellisesti, näyttäen miten hän toimii muiden ihmisten kanssa. Useassa kohtaa Rocky vain kävelee kadulla ja hänen ohitseen kulkee hänen tuttunsa ja heidän lyhyistä tervehtimisistä voi jo päätellä, että kyseessä on hyvinkin pidetty henkilö näillä kulmilla. Eikä syyttä. Yhdessä kohtauksessa Rocky huomaa, että hänen tuntemansa nuori tyttö hengailee kujalla epäilyttävien miesten kanssa ja Rocky käy taluttamassa tytön pois, antaen samalla ohjeita siitä, miten elämä voi mennä päin helvettiä tuollaisen käytöksen takia. Syvällisyyttä tähän kohtaukseen tuo se, että Rocky itse työskentelee rikolliselle, mutta silloinkin hän näyttää pehmon puolensa, sillä ohjeiden vastaisesti hän ei ole valmis satuttamaan uhkailemiaan ihmisiä. Hahmo on niin hienosti pohjustettu, että hänen kautta katsoja imaistaan täysillä mukaan tarinaan.
Kyseessä on aika hidastempoinen elokuva, mutta se ei tarkoita, että Rocky olisi tylsä, ehei. Jotkut Adrianiin liittyvät hetket ovat kyllä hieman pitkäveteisiä, mutta muuten aika kuluu todella nopeasti. Erinomaisten hahmoesittelyjen jälkeen Rocky saa vihdoin kutsun nyrkkeillä Apollo Creediä vastaan ja tästä alkaa tietty valmistautuminen matsiin. Tässäkään kohtaa leffa ei kallistu kaikkein tyypillisimpiin ja tylsimpiin salilla käymisiin, vaan Rocky etsii muita keinoja treenata itseään. Eikä elokuva mene todellakaan siitä, mistä aita on matalin ja näytä pelkästään Rockya hakkaamassa nyrkkeilysäkkiä, vaan se tuo myös taidokkaasti esille hahmon kokeman henkisen treenin. Ja ai että se hetki, kun Rocky päättää vihdoin ottaa itseään ihan tosissaan niskasta kiinni ja alkaa treenimontaasi upean "Gonna Fly Now" -kappaleen (jonka olisi pitänyt viedä Oscar-palkinto) tahtiin, mikä päättyy ikoniseen kuvaan, jossa Rocky juoksee portaat ylös ja huipulla nostaa nyrkit ilmaan, niin kyllä meni iho kananlihalle kohtauksen voimakkuudesta!
Elokuvassa on muitakin vaikuttavia kohtauksia kuin Rockyn huuto valmentajalle ja treenimontaasi. Lopun nyrkkeilymatsi Rockyn ja Apollo Creedin välillä on hyvinkin vaikuttavasti toteutettu, mistä olin todella yllättynyt, sillä kuten sanoin, en pidä urheilun katsomisesta. Mutta kun elokuva on rakentanut tarinansa ja tunnelmansa näin hienosti, ja siinä luodaan todellista henkistä kamppailua näiden kahden nyrkkeilijän välille, niin onhan se loppumatsi lumoavaa katseltavaa - sekä hyvin rankkaa. Vaikka useassa kohtaa voi päivänselvästi huomata, ettei nyrkinisku oikeasti mene perille asti ja iskettävä kaatuu ilmavirran takia, on matsi brutaalia menoa. Yhdessä kohtaa homma menee siihen pisteeseen asti, että Rockyn silmä on turvonnut ja muurautunut umpeen, jolloin hän ihan oikeasti pyytää, että se leikattaisiin auki, jotta hän voisi jatkaa ottelua! Olin myös vaikuttunut siitä, että leffa menee silläkin lailla syvälliseksi, että se tarjoaa pohdiskelua siitä, miksi kukaan harrastaisi urheilua, missä molempia osapuolia voi sattua erittäin pahasti?
Pientä negatiivista sanottavaa tuo kuitenkin leffan ihan viimeinen minuutti ennen lopputekstejä, mikä muuttuu turhankin juustoiseksi. Pari muutakin siirappisempaa kohtausta on luvassa, mutta lähinnä viimeisen minuutin olisi voinut hoitaa jollain muulla tavalla. Tästä huolimatta Rocky on huikea mestariteos, joka ansaitsee asemansa klassikkona. Kyseessä on yksi inspiroivimmista elokuvista, minkä olen koskaan nähnyt, sillä sekä Rockyn että hänen näyttelijänsä Sylvester Stallonen nousu tuntemattomasta tähdeksi osoittaa, että kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa, kun todella uskoo siihen ja painaa vain täysillä eteenpäin!
Ehdinkin jo kehua Stallonen käsikirjoitustaitoja, mutta miten pärjäsi sen parissa työskennellyt ohjaaja John G. Avildsen? No todella hyvin, ottaen huomioon, että hän jopa voitti Oscarin työstään elokuvan parissa! Avildsen luo hienosti tunnelmaa ja saa tiettyihin kohtauksiin juuri oikealla tavalla voimaa. Vaikka muutamissa kohdissa tosiaan näkee, etteivät nyrkiniskut osu kohteeseensa, on Rocky silti muuten taidokkaasti kuvattu ja loistavasti leikattu kasaan. Kuvauksella on näyttävästi vangittu Philadelphian henki, missä tarina tapahtuu. Äänitehosteet eivät ole mitä parhaimmasta päästä ja äänitys kohisee välillä, mutta Bill Contin mieleenpainuvat sävellykset toimivat täysillä ja kuten jo sanoin, hänen olisi pitänyt napata Oscar-pysti "Gonna Fly Now'n" säveltämisestä.
Yhteenveto:Rocky on todellinen mestariteos ja urheiluelokuvien ehta klassikko. Leffaa ei tosin voi täysin urheiluelokuvaksi kutsua, sillä nyrkkeilyä siinä on yllättävän vähän. Pääasiassa filmi keskittyy henkilödraamaan ja päähahmo Rockyyn persoonana, sekä tämän suhteisiin muiden ihmisten kanssa. Elokuvan draamapuoli on erinomaisesti rakennettu, mistä voi kiittää Sylvester Stallonea, joka on tehnyt upeaa työtä käsikirjoituksen kanssa. Vielä parempaa työtä Stallone tekee näytellessään Rockya - hän on aivan mielettömän hyvä roolissa! Hieman liian hiljaiseksi jäävää Talia Shirea lukuunottamatta muutkin näyttelijät ovat todella mainioita osissaan. Ohjaaja John G. Avildsen on onnistunut luomaan hienon tunnelman, mikä kulkee läpi elokuvan ja hän onnistuukin nostamaan ihon kananlihalle muutamaan otteeseen mahtavien ja vaikuttavien hetkien ansiosta. Rockyn puhe oven takaa, loistavan "Gonna Fly Now'n" säestämä treenimontaasi ja itse nyrkkeilyottelu ovat aivan huikeita kohtauksia! Pientä miinusta hieman heikonpuoleisesti kirjoitetun naispääosan lisäksi tuo ihan viimeinen minuutti, mitä olisi voinut miettiä hieman uudestaan. Tämä on kuitenkin vain pieni miinus ja muuten Rocky on yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista, sekä yksi kaikkien aikojen inspiroivimmista teoksista sekä Rockyn tarinan, että taustalla tapahtuneen Stallonen tarinan takia. Tästä syystä Rocky onkin niitä filmejä, mitkä jokaisen tulisi nähdä ainakin kerran elämässään.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rocky, 1976, Chartoff-Winkler Productions
