Näyttelijät: Adam West, Burt Ward, Yvonne Craig, Alan Napier, Neil Hamilton, Stafford Repp, Cesar Romero, Burgess Meredith, Frank Gorshin, Eartha Kitt, Victor Buono, Vincent Price, Anne Baxter, Milton Berle, Joan Collins, Rudy Vallée, Cliff Robertson ja Madge Blake
Genre: komedia, toiminta
Jaksomäärä: 26
Jakson kesto: noin 25 minuuttia - Yhteiskesto: noin 10 tuntia 50 minuuttia
Ikäraja: 12
DC-sarjakuviin perustuva televisiosarja Batman - Lepakkomies nousi jättisuosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä alkuvuodesta 1966. Sitä seurannut elokuva Batman - Lepakkomies (Batman - 1966) oli myös hitti, mutta liian pitkäksi venytetyn toisen kauden aikana katsojaluvut lähtivät selvään laskuun. Saadakseen katsojaluvut takaisin nousuun, tekijät päättivät tehdä isoja muutoksia kolmatta kautta varten, jotta kaavamainen sarja muuttuisi taas raikkaaksi. Kuvaukset käynnistyivät ja Batman - Lepakkomiehen kolmannen kauden esitys alkoi syyskuussa 1967. Kaudella katsojaluvut kuitenkin romahtivat ja ABC-kanava päätti lopettaa sarjan teon. NBC-kanava oli ostamassa sarjan itselleen, mutta kun sarjan lavasteita ja rekvisiittaa löytyi tuhoutuneena jopa satojen tuhansien dollarien edestä, NBC perui kaupat ja sarja loppui tähän. Itse olin katsonut lapsena jaksoja Batman - Lepakkomiehestä, mutten koskaan koko sarjaa alusta loppuun. Kun huomasin sen täyttävän nyt alkuvuodesta jo 60 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa sen kaikki jaksot. Pidin avauskaudesta, mutta kakkoskaudella sen loputtomalta tuntuva kaavamaisuus alkoi jo hieman pitkästyttää. Aloitin silti uteliaana eri tavalla toteutetun kolmannen kauden.
Lepakkomies ja Robin saavat yllättävän liittolaisen, kun komisario Gordonin tytär Barbara Gordon ryhtyy suojelemaan Gothamia rikollisuudelta Lepakkotyttönä.
Adam West ja Burt Ward nähdään taas kerran miljonääri Bruce Waynena ja tämän nuorena suojattina Dick Graysonina, eli Gothamia suojelevina viittasankareina Lepakkomiehenä ja Robinina. Tällä kertaa Dynaaminen Duo muuttuu kuitenkin kolmikoksi, sillä sarjan kolmas kausi tuo mukaan komisario Gordonin (Neil Hamilton) tyttären, Barbara Gordonin (Yvonne Craig), joka on päättänyt pistää rikollisia pataan Lepakkotyttönä. Hahmo oli ilmestynyt sarjakuvien sivuille saman vuoden alussa ja hänet koettiinkin parhaaksi tavaksi ravistella hieman kaavoihinsa kangistunutta sarjaa. Lepakkotyttö onkin oiva lisäys, tuoden mukaan uutta energiaa ja Craig on hyvä valinta rooliin. West ja Ward jatkavat pätevää työtään omissa osissaan, kuten tekevät myös Hamilton isä-Gordonina, Stafford Repp poliisipäällikkö O'Harana ja Alan Napier Waynen uskollisena hovimestarina Alfredina. Koska Madge Blaken terveys oli heikentynyt rajusti, hänen esittämänsä Harriet-täti nähdään kolmannella kaudella vain kahdessa jaksossa. Blake menehtyi vuosi sarjan päättymisen jälkeen.
Pahisosasto pitää sisällään pääasiassa tutut naamat. Palkkaneuvottelujen vihdoin onnistuttua, Frank Gorshin palaa rooliinsa Arvuuttajaksi, mutta Kissanaisen näyttelijä taas on vaihtunut Eartha Kittiin, alkuperäisen Julie Newmarin oltua estynyt muiden kiireidensä takia. Jokeri (Cesar Romero), Pingviini (Burgess Meredith), kuningas Tut (Victor Buono) ja Egghead (Vincent Price) aiheuttavat jälleen päänvaivaa sankareille ja onpa mukana pari uuttakin roistoa, kuten Louie the Lilac (Milton Berle). Gorshin, Romero ja Meredith ovat aina mainiot näinä ikonisina pahiksina ja Kittista löytyy oikeaa kissamaisuutta osaansa. On muuten sääli, että sarjan teko lopetettiin jo tähän, sillä ainakin huhujen mukaan itse Clint Eastwood olisi näytellyt Kaksinaamaa, jos sarja olisi saanut vielä neljännen kauden.
Lepakkotytön saapuminen kuvioihin ja Harriet-tädin uupuminen eivät jää kolmannen kauden ainoiksi muutoksiksi. Batman - Lepakkomiehen tarinankerrontaformaatti - joka viikko peräkkäisinä iltoina esitettävät kaksi jaksoa, joista ensimmäinen jäi ikävästi kesken pääkaksikon ahdinkoon ja joista toisessa sankarit lopulta voittavat - alkoi käydä monille katsojille työstä ja niinpä katsojaluvut hupenivat viikko toisensa perään. Kolmannella kaudella tekijät päättivät luopua tästä tuplajaksokonseptista lähes kokonaan - osittain pakon sanelemana, sillä sarjaa suostuttiin esittämään enää vain yksi jakso viikossa. Seasta löytyy muutamat tuplajaksot, sekä yksi triplajaksokin, mutta muuten jokainen jakso kertoo oman tarinansa. Tämän myötä nämä vanhaan malliin tehdyt tuplajaksot onnistuvat tuntumaan taas kivalta vaihtelulta.
On pakko sanoa, että tekijöiden muutosliikkeet oikeasti toimivat. Siinä, missä kakkoskaudella kävi ihan liian selväksi, että käsikirjoitukset rakentuvat yhden ainoan muotin varaan, pahiksen ollessa se ainoa muuttuva tekijä, kolmoskausi tuntuu oikeasti raikkaalta. Kun tarinat pitää kertoa yhdessä jaksossa, mukana on uutta energiaa ja sähäkkyyttä. Lepakkotyttökin tuo onnistuneesti oman lisänsä kaiken keskelle. Mukana on paljon erilaisia skenaarioita ja hauskaa menoa ja meininkiä, ja suosikkijaksokseni nousi ehdottomasti kauden kymmenes jakso, jossa Jokeri haastaa Lepakkomiehen surffauskilpailuun. Intoilin myös sarjan toiseksi viimeisestä jaksosta, jossa tohtori Cassandra (Ida Lupino) vapauttaa Jokerin, Kissanaisen, Pingviinin, Arvuuttajan ja kuningas Tutin vankilasta - siitäkin huolimatta, että erityisesti nyt blu-raylta isosta televisiosta katsottuna on huvittavan selvää, etteivät hahmojen oikeat näyttelijät olleet mukana jaksossa.
Teknisellä osastollaan Batman - Lepakkomies kuitenkin pysyy ennallaan. Kolmas kausi on kelvollisesti kuvattu ja leikattu. Lavasteet ja tehosteet huvittavat usein halpuudellaan, mutta asut ovat edelleen kuin suoraan sarjakuvien sivuilta repäistyt. Äänimaailma on ihan hyvin rakennettu. Tuttu tunnusmusiikki on toki mukana, mutta sen lisäksi kaudella kuullaan uusiakin melodioita, joista Lepakkotytön tunnusbiisi jää takuulla päähän soimaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.12.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org
Batman, Yhdysvallat, 1966-1968, 20th Century Fox Television, Greenway Productions
Näyttelijät: Adam West, Burt Ward, Alan Napier, Neil Hamilton, Stafford Repp, Madge Blake, Cesar Romero, Burgess Meredith, Julie Newmar, Otto Preminger, Eli Wallach, John Astin, Victor Buono, Shelley Winters, Walter Slezak, Vincent Price, Michael Rennie, Tallulah Bankhead, Van Williams ja Bruce Lee
Genre: komedia, toiminta
Jaksomäärä: 60
Jakson kesto: noin 25 minuuttia - Yhteiskesto: noin 25 tuntia
Ikäraja: 12
DC:n sarjakuviin perustuva televisiosarja Batman - Lepakkomies nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä tammikuussa 1966, joten jatkoa oli luvassa. Ensin sarjan pohjalta tehtiin elokuva Batman - Lepakkomies(Batman: The Movie - 1966), jonka jälkeen tekijät ryhtyivät kiireessä kuvaamaan kakkoskautta sarjalle. Toisen tuotantokauden esitys käynnistyi syyskuussa 1966, vain neljä kuukautta ensimmäisen kauden päättymisen ja kaksi kuukautta elokuvan ilmestymisen jälkeen. Katsojaluvut lähtivät aikamoiseen laskuun kauden edetessä, mutta sarja pysyi silti tarpeeksi suosittuna. Itse olin nuorempana nähnyt joitain jaksoja sarjasta, sekä Batman - Lepakkomies -elokuvan. Kun huomasin sarjan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen kokonaan läpi ja samalla arvostella sen. Pidin ensimmäisestä tuotantokaudesta ja aloitin kakkoskauden katsomisen positiivisin mielin.
Miljonääri Bruce Wayne ja hänen suojattinsa Dick Grayson jatkavat Gotham-kaupungin kansalaisten suojelua viheliäiltä rikollisilta Lepakkomiehenä ja Robinina.
Adam West ja Burt Ward palasivat rooleihinsa miljonääri Bruce Wayneksi ja nuoreksi Dick Graysoniksi, eli Gothamin kaupunkia suojeleviksi Lepakkomieheksi ja Robiniksi, kaksikon näyteltyä hahmoja ensin sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella ja sitten ihka aidossa elokuvassa. Westin ja Wardin välinen side tuntuu entistä vahvemmalta tällä kaudella ja kaksikko heittäytyy jälleen mainiosti rooliensa vietäväksi, vetäen homman täysin naamat peruslukemilla silloinkin, kun ympärillä tapahtuva on aika hupsua. Sen enempää syvyyttä Lepakkomieheen tai Robiniin ei saada kaivettua - ei, vaikka siihen löytyisi kyllä aikaa tuotantokauden mittavasta 60 jakson kattauksesta.
Muita hahmoja kaudella ovat vanhat tutut hovimestari Alfred (Alan Napier) ja Harriet-täti (Madge Blake), poliisikomisario Gordon (Neil Hamilton) ja poliisipäällikkö O'Hara (Stafford Repp), sekä tietty monet erilaiset roistot, joita Lepakkomies ja Robin kohtaavat, kuten ikoniset Jokeri (Cesar Romero), Pingviini (Burgess Meredith), Kissanainen (Julie Newmar), Pakkasherra (Otto Preminger ja Eli Wallach) ja Arvuuttaja (näyttelijä vaihtunut John Astiniin, Frank Gorshinin kieltäydyttyä paluusta ilman tuntuvaa palkankorotusta), sekä vähemmän tunnetut rikolliset, kuten kuningas Tut (Victor Buono), Ma Parker (Shelley Winters), Kellokuningas (Walter Slezak), Egghead (Vincent Price), Nukkumatti (Michael Rennie) ja Musta Leski (Tallulah Bankhead). Napier, Blake, Hamilton, Repp, Romero, Meredith ja Newmar jatkavat oivaa suorittamistaan, pahisnäyttelijöiden revitellessä taas oikein kunnolla kameran edessä. Eggheadin ja Ma Parkerin kaltaiset rosvot tuovat kivaa vaihtelua niiden tunnetuimpien pahisten sekaan, mutta ei ole ihme, ettei heistä koskaan noussut samanlaisia klassikkovastuksia, kuten Jokerista ja Pingviinistä.
Lisäksi kakkoskaudella nähdään myös vierailevina tähtinä Van Williams ja Bruce Lee toisena tuohon aikaan suurta suosiota nauttivana sankarikaksikkona, Green Hornetina ja Katona. Huvittavaa tosin on, että kun parissa jaksossa Green Hornet ja Kato saapuvat Gothamiin vierailulle, eräässä toisessa jaksossa Bruce ja Dick katsovat The Green Hornet -televisio-ohjelmaa (1966-1967). Ovatko Green Hornet ja Kato siis tässä maailmassa todellisia ihmisiä, vai televisiosarjan fiktiivisiä hahmoja?
Batman - Lepakkomiehen toinen tuotantokausi jatkaa sarjan avauskauden linjalla... niin hyvässä kuin pahassa. Näyttelijät ovat tosiaan oivallisessa vedossa ja ilmapiiri pysyy kivan lystikkäänä ja sarjakuvamaisena. Lepakkomies ja Robin asetetaan monien eri rikollisten eteen ja heidän täytyykin yrittää pysäyttää jos jonkinlaisia juonia, joihin kuuluu kidnappauksia, timanttiryöstöjä sun muuta. Suosikkini kauden tarjonnasta on tarina, jossa Pingviini ja Lepakkomies asettuvat ehdolle Gothamin pormestarinvaaleihin. Lepakkomies ja Robin ovat satavarmoja, että eihän tunnettu rikollinen voisi mitenkään pärjätä vaaleissa, mutta niin vain aikamoinen showmies Pingviini saa nopeasti gothamilaiset puolelleen. Voi 1960-lukua, kun tällainen meno Yhdysvalloissa tuntui vielä fiktiolta...
Kakkoskausi myös kulkee samaa kaavaa kuin edeltäjänsä, kertoen tuplajaksoja, jotka etenevät pahiksesta ja tämän katalasta juonesta riippumatta lähes identtistä polkua. Roisto tekee jotain ikävää, uusavuttomat poliisit hälyttävät Lepakkomiehen ja Robinin apuun, ensimmäinen jakso loppuu siihen että kaksikko ajautuu ansaan ja toisessa jaksossa noustaan takaisin voitokkaina. Pientä poikkeusta tähän tuovat parit triplajaksot, joista ensimmäisessä Jokeri ja Pingviini yhdistävät voimansa. Tästäkin huolimatta kakkoskausi alkaa nopeasti toistamaan itseään, eikä asiaa auta se, että kausi sisältää tosiaan KUUSIKYMMENTÄ jaksoa. Näyttelijät ja tekijät ovat vuosia myöhemmin muistelleet, että ykköskauden suosion takia jatkoa ryhdyttiin tekemään kiireessä, miettimättä pitäisikö pyörää keksiä uudelleen. En siis ihmettele, että kakkoskauden aikana katsojaluvut lähtivät jyrkkään laskuun. Moni ei jaksanut viikko toisensa perään katsoa liki identtisiä seikkailuja näiden hahmojen parissa.
Teknisestikin Batman - Lepakkomies pysyy ennallaan ja ajan julma hammas on päässyt nakertelemaan jaksoja. Asut ovat edelleen kuin suoraan sarjakuvien sivuilta repäistyjä ja Lepakkoauto on komea ilmestys. Lavasteet näyttävät pääasiassa hyviltä, valojen ja värien ollessa vekkulin korostettuja. Tehosteet aiheuttavat nykyään lähinnä huvittuneisuutta ja isosta televisiosta katsottuna välillä on kiusallisenkin selvää, milloin näyttelijät vaihtuvat stuntsijaisiin. Äänimaailma on kuitenkin hyvin rakennettu ja sarjan tunnusmusiikki on jälleen sellainen korvamato, että eipä minulla pitkään aikaan soinut muuta päässä, kun tätä tuotantokautta tuli katsottua yksi jakso lähes jokaisena aamuna pari kuukautta putkeen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.11.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org
Batman, Yhdysvallat, 1966-1968, 20th Century Fox Television, Greenway Productions
Näyttelijät: Adam West, Burt Ward, Alan Napier, Neil Hamilton, Stafford Repp, Madge Blake, Frank Gorshin, Burgess Meredith, Cesar Romero, Julie Newmar, George Sanders, Victor Buono, David Wayne, Malachi Throne, Anne Baxter, Roddy McDowall ja William Dozier
Genre: komedia, toiminta
Jaksomäärä: 34
Jakson kesto: noin 25 minuuttia - Yhteiskesto: noin 14 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12
Holy anniversary, Batman!
Batman - Lepakkomies perustuu DC Comicsin sarjakuvasankari Lepakkomieheen, joka teki ensiesiintymisensä maaliskuussa 1939. Hahmo oli jo nähty elokuvateattereissa esitetyissä viisitoistajaksoisissa sarjoissa Batman vuonna 1943 ja New Adventures of Batman and Robin, the Boy Wonder vuonna 1949. 1960-luvun alussa Ed Graham yritti tehdä televisiosarjaa Lepakkomiehestä, aikomuksenaan esittää sitä CBS-kanavalla, mutta sopimusneuvottelut kaatuivat. Samoihin aikoihin elokuvantekijä Hugh Hefner päätti esittää vuoden 1943 sarjan koko mitassaan Playboy-kartanolla ja uutiset tilaisuudesta olivat niin puhuttuja, että sarja päätettiin palauttaa teattereihin vuonna 1965. Esitysten osoittauduttua hiteiksi, hahmoa fanittava ABC-kanavan tuottaja Yale Udoff sai kanavan pomot näkemään potentiaalia Lepakkomies-televisiosarjassa ja yhtiö saikin neuvoteltua diilin DC Comicsin kanssa. ABC piti sarjan esitysvastuun, mutta varsinainen tuotanto asetettiin 20th Century Foxin ja Greenway Productionsin vastuulle. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Batman - Lepakkomies alkoi pyöriä televisioissa 12. tammikuuta 1966 - tasan 60 vuotta sitten! Sarja nousi saman tien suureen suosioon, elävöittäen jopa tuohon aikaan huonosti menestyneen Lepakkomies-sarjakuvalehden uuteen loistoon. Vuosien varrella sarja on kerännyt vannoutuneen fanikuntansa, jotka mieltävät sarjan edelleen parhaaksi adaptaatioksi hahmosta. Itse katsoin Batman - Lepakkomiestä jo lapsena, jolloin pidin sitä ihan hassuna, mutta pidin aina enemmän vakavammasta versiosta hahmosta ja niinpä sarja jäi minulta yksittäisiin jaksoihin. Kuitenkin kun huomasin sarjan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin juhlan kunniaksi ostaa koko sarjan blu-rayna hyllyyni ja katsoa ja arvostella sen läpi.
Miljonääri Bruce Wayne ja hänen nuori suojattinsa Dick Grayson ovat todellisuudessa Lepakkomies ja Robin, Gotham Cityn suojelijat. Kun poliiseista ei ole apua, Lepakkomies ja Robin puolustavat kaupunkia vihollisilta, kuten Jokerilta, Pingviiniltä, Arvuuttajalta ja Kissanaiselta.
Päärooleihin miljonääri Bruce Wayneksi, eli naamiosankari Lepakkomieheksi ja tämän orvoksi suojatiksi Dick Graysoniksi, eli viittasankari Robiniksi oli aluksi ehdolla Lyle Waggoner ja Peter Deyell, mutta lopulta roolit menivät Adam Westille ja Burt Wardille, jotka ovat monille edelleen ne ainoat oikeat elävän kuvan versiot näistä hahmoista. West ja Ward ovatkin molemmat nappivalinnat rooleihinsa. Westistä löytyy karismaa ja arvokkuutta, minkä niin Bruce Wayne kuin Lepakkomies vaativat, kun taas Ward tulkitsee mainiosti nuoren Robinin intoa ja halua näyttää kykynsä Lepakkomiehen rinnalla. Sarja ei erityisemmin kaivaudu syvemmälle vaikkapa Brucen vaikeaan mieleen ja mikä häntä ajaa pitämään Gothamin kadut puhtaina rikollisista tai edes siihen, miksi hän toimii Dickin huoltajana, mutta näin pintapuoleisenakin homma toimii kelvollisesti.
Muita hahmoja sarjassa ovat poliisit komisario Gordon (Neil Hamilton) ja päällikkö O'Hara (Stafford Repp), jotka eivät ikinä edes vaivaudu selvittämään rikoksia yksin, vaan he pirauttavat saman tien Lepakkomiehelle, vaikka kyse olisi vain lapselta anastetusta tikkarista, sekä Waynen uskollinen hovimestari Alfred (Alan Napier), joka tietää Brucen ja Dickin salaisuuden ja auttaakin heitä parhaansa mukaan ja Dickin täti Harriet (Madge Blake), joka ei tiedä, ketkä löytyvät Lepakkomiehen ja Robinin naamioiden alta ja joille kaksikko joutuu keksimään ties mitä, toinen toistaan kökömpiä valheita, kun heidät hälytetään pysäyttämään joku pahis.
Eikä voi tietenkään unohtaa sitä kirjavaa joukkoa roistoja, jotka aiheuttavat jaksosta toiseen Lepakkomiehelle ja Robinille päänvaivaa. Sarjakuvien sivuilta tunnetuimmat pahikset, kuten Jokeri (Cesar Romero), Pingviini (Burgess Meredith) ja Arvuuttaja (Frank Gorshin) ovat mukana muutamassakin jaksossa, kun taas Kissanainen (Julie Newmar) ja Pakkasherra (George Sanders) pistäytyvät tällä avauskaudella vain kerran. Sekaan on heitetty myös vähemmän tunnettuja rikollisia, kuten Hullu Hatuntekijä (David Wayne), kuningas Tut (Victor Buono) ja sarjaa varten luotu Lukutoukka (Roddy McDowall). Siinä, missä pääkaksikon ja poliisien näyttelijät hoitavat hommansa varsin tosissaan, pahisten esittäjät irrottelevat teatraalisesti minkä ehtivät, luoden veikeän kontrastin. Romero ja Mereditch ovat mahtavat Jokerina ja Pingviininä, siitäkin huolimatta, että Romeron valkoiseksi maalatut viikset pistävät silmään. Gorshin on myös hyvässä vedossa Arvuuttajana, joskin itseäni häiritsi se, kuinka hahmosta on tehty liian samankaltainen hassuttelija kuin Jokerista.
Jos joku tätä arvostelua lukeva ei sitä vielä tiennyt, 1960-luvun Batman - Lepakkomies -sarja ei todellakaan ole sellainen synkkä ja vakava kuvaus hahmosta, mitä nykypäivänä on totuttu näkemään niin sarjakuvien sivuilla kuin elokuvissa ja jopa animaatiosarjoissa. Sarjasta kaavailtiin alun perin hieman vakavampaa tapausta, josta löytyisi kuitenkin seikkailun henkeä ja jota koko perhe voisi katsoa yhdessä. Kuitenkin kun William Dozier (joka toimii myös sarjan kertojaäänenä) sai päävastuun sarjan työstämisestä, sarjakuville uusi Dozier näki Lepakkomiehen ja muut niin hassuna juttuna, ettei hän voinut suhtautua hommaan muuten kuin luomalla täysin kieli poskessa tehdyn camp-henkisen sarjan.
Kuten alussa kerroin, olen lapsesta asti pitänyt enemmän tummemmista Lepakkomies-kuvauksista, eikä tämä sarja ole oikein koskaan ollut minun juttuni. Ja vaikka en vielä nytkään täysin lumoutunut sen parissa, mielsin sarjan oikein hupaisaksi viihteeksi ja ennen kaikkea erittäin kiinnostavaksi vaiheeksi yhden suosikkihahmoni historiassa - kuten myös yleisesti sarjakuva-adaptaatioiden historiassa. Batman - Lepakkomies on monin tavoin kuin henkiin heräävä sarjakuva, oli kyse sitten sen vekkulin näköisistä ja eksentrisistä hahmoista, värikkäästä menosta tai jopa tarinallisista rakenteista. Se nostaa vähän väliä hymyn huulille; välillä aiheellisesti, toisinaan täysin tahattomasti, eikä blu-rayn terävä kuvanlaatu ole millään lailla armollinen sarjalle. Välillä on päivänselvää, että hahmot roikkuvat vaijereiden varassa tai että Lepakkomiehen asussa pyörii joku ihan muu kuin Adam West. Jos Westillä ei ole roolissa viiksiä, kannattaako hänen stuntsijaisellakaan olla? Hauskinta ja melkeinpä parasta on, että vaikka meininki on usein täysin posketonta ja pöljää ja roistojen esittäjät ylinäyttelevät minkä ehtivät, West, Ward, Napier, Hamilton ja Repp suhtautuvat hommaan vakavasti. Väärissä käsissä meno voisi olla vain kiusallista ja vaikka se ajoittain sitä onkin, on sarja silti jotenkin omituisen tyylitajuinen.
Batman - Lepakkomiehen ensimmäinen tuotantokausi koostuu seitsemästätoista tarinasta, joissa Lepakkomies ja Robin hälytetään pysäyttämään Gothamille pahaa aikovat rosvot. Tarinat eivät sinänsä linkity toisiinsa, vaan sarjan pariin voikin hypätä oikeastaan missä kohtaa tahansa. Alun perin tarinat oli tarkoitus esittää tunnin mittaisina, mutta kun ABC-kanava vaihtoi sarjan julkaisuajankohtaa, jokainen tarina päätettiin jakaa kahdeksi jaksoksi, jolloin ensimmäisenä esitettävä jakso jäisi aina kiperään paikkaan kesken ja katsojan olisi pakko katsoa seuraavana iltana, kuinka tarina päättyy. Ratkaisu tosiaan toimi ja ihmiset kerääntyivätkin illasta toiseen "samaan Bat-aikaan, samalle Bat-kanavalle" selvittämään, miten Lepakkomies ja Robin selviävät mistäkin kiipelistä.
Vaikka tällaisten irrallisten tarinoiden idea toimii ja sarja mukailee siten lähdemateriaaliaan, on pakko sanoa, että viihdyttävästä menosta huolimatta Batman - Lepakkomiestä vaivaa pahemman laatuinen kaavamaisuus. Vaihtuvasta pahiksesta huolimatta jaksot rakentuvat samalla tavalla. Joku roisto tekee jotain katalaa, poliisit myöntävät kyvyttömyytensä ja soittavat Lepakkomiehelle, joka kiiruhtaa Robinin kanssa paikalle selvittämään tilannetta. Tarinan puolessa välissä sankarit (tai ainakin toinen heistä) joutuvat roiston sieppaamiksi ja hengenvaaralliseen tilanteeseen, jolloin ensimmäinen jakso päättyy ja katsojan on pakko aloittaa seuraava, tietääkseen miten hommassa käy. Roisto ja tämän tavoite vaihtuvat, mutta meno on silti niin samanlaista, etten ainakaan itse jaksanut katsoa näitä jaksoja montaa putkeen.
Suosikkiseikkailujani tältä ensimmäiseltä tuotantokaudelta olivat heti ensimmäinen (jaksot 1 ja 2), jossa Arvuuttaja yrittää lavastaa Lepakkomiehen rikolliseksi ja haastaa tämän oikeuteen, kahdeksas (jaksot 15 ja 16), jossa Jokeri ottaa kohteekseen koulun, missä Dick Grayson opiskelee ja nuorukainen joutuukin yrittämään pysäyttää roiston paljastamatta salaista identiteettiään luokkatovereilleen, yhdeksäs (jaksot 17 ja 18), jossa False Face tekeytyy Gothamin merkkihenkilöiksi ja rötöstelee heidän nimissään, yhdestoista (jaksot 21 ja 22), jossa Pingviini vannoo siirtyneensä lain kaidalle polulle, mutta Lepakkomies ei usko tätä, sekä kauden finaali (jaksot 33 ja 34), jossa Pingviini sieppaa Alfredin ja hypnotisoi tämän omiin kataliin tarkoituksiinsa.
Tuotantokauden ohjaajat pitävät hupaisaa ilmapiiriä hyvin yllä, mihin vaikuttaa käsikirjoittajien työ. Vaikka tarinat ovat kaavamaisia, kirjoittajat näyttävät kyntensä siinä, kuinka he saavat täysin typerät jutut vaikuttamaan nerokkailta, puhumattakaan aivan mahtavasta dialogista täynnä varsin kekseliästä sanailua ja Robinin unohtumattomia "Pyhä se ja tämä, Lepakkomies" -heittoja. Teknisiltä ansioiltaan Batman - Lepakkomies on nähnyt parhaat päivänsä ajat sitten, eivätkä tehosteet enää tänä päivänä vakuuta juuri lainkaan. Parhaat efektit ovatkin toimintakohtausten sarjakuvia mukailevat lyöntitekstit "Pow", "Auts" ja niin edelleen. Itse Lepakkomiehen asu on varsin huvittava ilmestys, mutta sen sijaan pidin paljon Robinin, Pingviinin ja Jokerin sarjakuville uskollisesta toteutuksesta (miinus ne jälkimmäisen viikset). Kehut ansaitsee myös päheä Lepakkoauto, jolla Lepakkomies ja Robin aina kaahaavat pelastamaan päivää. Kuitenkin kaikkein parasta koko sarjassa on sen ikoninen tunnusmusiikki, jonka kaikki tietävät ja jota kaikki osaavat hyräillä, vaikka ei olisi nähnyt yhtäkään jaksoa koko sarjasta.
Nananananananana Batmaaaan!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org
Batman, Yhdysvallat, 1966-1968, 20th Century Fox Television, Greenway Productions
Ohjaus: Leslie H. Martinson Pääosissa: Adam West, Burt Ward, Cesar Romero, Lee Meriwether, Frank Gorshin, Burgess Meredith, Alan Napier ja Neil Hamilton Genre: toiminta, komedia, supersankarielokuva Kesto: 1 tunti 45 minuuttia Ikäraja: 7
Batman, eli suomalaisittain Lepakkomies, on yksi maailman tunnetuimmista sankarihahmoista. Bob Kanen ja Bill Fingerin luoma hahmo teki ensiesiintymisensä sarjakuvalehdessä "Detective Comics #27", joka ilmestyi keväällä 1939 ja on siitä lähtien esiintynyt useissa sarjakuvissa, joita on julkaistu monille eri kielille ympäri maailman. Hahmo on tietenkin esiintynyt myös esimerkiksi radiokuunnelmissa, kirjoissa, näytelmissä ja elokuvissa. Lewis Wilson oli ensimmäinen henkilö, joka näytteli Batmania ruudulla nähtävässä formaatissa. Hänen jälkeensä roolin otti vastaan Robert Lowery vuonna 1949. Kumpikaan heistä ei kuitenkaan noussut yhtä tunnetuksi Batmanina kuin Adam West, joka esitti hahmoa samannimisessä televisiosarjassa vuodesta 1966 vuoteen 1968. West nousi niinkin suosituksi, että nykypäivänä monet luulevat hänen olleen ensimmäinen Batman-näyttelijä. Ja koska hänen hahmonsa seikkailut olivat niin suosittuja, piti sarjan pohjalta tehdä ensimmäinen koko illan Batman-elokuva. Leffan tekoa mietittiin jo ennen sarjan ensimmäisen kauden ilmestymistä, mutta se päätettiin kuitenkin siirtää ilmestyväksi vasta, kun ensimmäinen kausi oli pyörinyt kokonaisuudessaan televisiosta. Batman - Lepakkomies ilmestyi kesällä 1966 ja se oli suosittu sekä kriitikoiden että kansan keskuudessa. Minulle Batman on yksi parhaista sankarihahmoista koskaan. Olen pitänyt hahmosta lapsesta asti ja hän on päähenkilö suosikkielokuvassani, eli Yön ritarissa (The Dark Knight - 2008). Lapsena minulle näytettiin pätkiä Adam Westin Batman-sarjasta, jotta tietäisin, millaista meininkiä hahmo koki 1960-luvulla. Silloin luulin, että kyseessä on pilavideoita, mutta nähdessäni Batman - Lepakkomiehen, tajusin, että Westin jutut olivatkin virallisia tarinoita hahmosta. Erityisen innoissani en ollut leffasta ja kestikin vuosia ennen kuin katsoin sen uudestaan kesällä 2015. Silloin ajattelin, etten koskaan enää katsoisi elokuvaa uudestaan. Noh, toisin kävi ja eräänä huhtikuisena iltana huomasin tuijottavani Netflixistä Batman - Lepakkomiestä kolmatta kertaa elämässäni. Kun mietin, mitä elokuvia arvostelisin vuodelle 2019, vanhat Batman-elokuvat tulivat heti mieleeni. Alunperin aikomukseni oli arvostella vain Tim Burtonin ja Joel Schumacherin ohjaamat leffat, mutta nopeasti tajusin, että minun täytyy kirjoittaa myös Westin tähdittämästä elokuvasta. Tämä tajuaminen johtikin äsken mainitsemaani iltaan, jonka aikana mietin useasti, että tämä olisi nyt oikeasti viimeinen kerta, kun katson tämän elokuvan. Anteeksi nyt vain, mutta camp-Batman ei todellakaan ole minun juttuni.
Batman ja Robin joutuvat kohtaamaan Jokerin, Kissanaisen, Arvuuttajan ja Pingviinin, jotka ovat kehitelleet ilkeän juonen hallitakseen maailmaa.
Batmanina nähdään tosiaan Adam West, joka ei mielestäni ole erityisen hyvä näyttelijä. Hän esiintyy todella teatraalisesti, minkä lisäksi hän pitää aina välillä taukoja kesken lausettaan, jotta voisi olla kauemmin ruudulla. Batman on todella viisas ja osaa hetkessä päätellä asioita, minkä lisäksi hän tietää erittäin paljon. Outoa kyllä, kun Batman ottaa pukunsa pois ja alta paljastuu miljonääri Bruce Wayne, älykkyysosamäärä tuntuu putoavan huomattavasti. Yhdessä kohtaa elokuvaa Kissanainen naamioituu toimittajaksi, vietelläkseen Brucen ja mieshän tietty ihastuu naikkoseen täysin, eikä tajua selkeitä vihjeitä siitä, että kyseessä on pahis. Jos hän laittaisi älykkyydenkohotusasunsa päälle, huomaisi hän ilkeän juonen heti. Tai sitten Bruce osaa esittää niin hyvin, ettei hän ole Batman, että hän menettää kaikki Batmanin taidot ilman asuaan. Hän ei nimittäin osaa edes tapella Bruce Waynena, vaikka tilanne vaatisi. Onneksi hahmo esiintyy leffassa pääasiassa Batmanina eikä Brucena. Batmanin apuria, eli Dick Graysonia/Robinia esittää Burt Ward, joka on naurettavan kehno roolissaan. Häntä on myös välillä vaikea katsoa, sillä Robinin pöksyt ovat pienemmät kuin tavalliset miesten alushousut. Useaan otteeseen hahmo tuntuu täysin tarpeettomalta ja pääasiassa hän vain pyörii Batmanin mukana kailottamassa monien tuntemaa "Pyhä ____ Batman" -huudahdusta. Leffan aikana kuullaankin tästä yli kymmenen eri versiota, joista parhaimmat ovat "Pyhä liimapurkki", "Pyhä pyhäinpäivä" ja "Pyhä melkein", joka oli ehdottomasti kaikista timanttisin.
Cesar Romero näyttelee Batmanin arkkivihollista, eli Jokeria. Ulkoisesti hahmo näyttää siltä, miltä kuuluukin. Hänellä on täysin valkoinen naama, punaiset hymyilevät huulet, vihreä tukka ja päällään hänellä on kirkkaanvärinen puku. Hahmo nauraa useasti korkealla äänellään ja välillä keksii hölmöjä kepposia. Valitettavasti hahmo on usein liian vakava ja järkevä, jolloin hän ei tunnu samalta vitsailijalta. Jokerin rooli ei myöskään ole erityisen suuri, vaikka hän onkin tunnetuin Batman-pahis. Sääli, sillä Romero on toimiva roolissa. Kaikkein parasta Romeron Jokerissa on, ettei hän suostunut ajamaan viiksiään roolia varten, jolloin katsojana kiinnittää jatkuvasti huomiota niihin hahmon ollessa ruudulla. Kun viikset kerran huomaa, ei niitä voi olla näkemättä. Jostain syystä Frank Gorshinin esittämästä Arvuuttajasta on tehty useassa kohtaa samanlainen käkättäjä kuin millainen Jokerin kuuluisi olla. Silloin katsojana ihmetteleekin kovasti, miksei järkeilyä hoida Arvuuttaja ja nauramista Jokeri? Ulkoisesti Arvuuttajakin näyttää siltä, miltä kuuluukin, eli hänellä on päällään vihreä kokovartaloasu, jonka rintaa korostaa iso kysymysmerkki. Gorshin ei ole kovin kummoinen roolissaan ja hahmona Arvuuttaja jää kolmen muun pahiksen jalkoihin. Hahmo tietty esittää erilaisia arvoituksia sankareille ratkottavaksi, jotka ovat toinen toistaan oudompia ja hölmömpiä. Hölmöintä on kuitenkin se, että arvoituksissaan Arvuuttaja paljastaa aina pahisten päämäärät, jolloin sankareiden on helpompi voittaa. Kissanaisena nähdään Lee Meriwether, joka on näyttelijöistä ainoa, joka ei esiintynyt Batman-sarjassa. Siinä Kissanaista näyttelee Julie Newmar, mutta hän ei ollut saatavilla elokuvan teon aikaan, joten uusi esittäjä täytyi löytää. Meriwether on hyvä roolissaan, vaikka onkin välillä vähän yliampuvan teatraalinen. Hahmolta löytyy muutamia kissamaisia piirteitä ja välillä hän mouruaa kuin katti. Kissanainen on selvästi pahisjengin viisain henkilö ja hän usein pyöritteleekin silmiään kolmikon puuhastelulle. Hän on myös pahiksista isoimmassa roolissa, esittäessään venäläistoimittajaa Bruce Waynelle. Burgess Meredith suoriutuu Pingviinin roolista ihan toimivasti. Hahmo on saatu näyttämään oikealta pukunsa, hattunsa ja monokkelinsa kanssa, minkä lisäksi hänet nähdään lähes aina polttamassa tupakkaa. Pingviini vaikuttaa jokseenkin häijyltä, mutta hänestä löytyy myös koomista puolta. Hahmo toimii selvästi erilaisten kulkuneuvojen ja piilopaikkojen hankkijana, sillä pahikset nähdään useasti sukellusveneessä tai mökissä veden äärellä. Muita hahmoja elokuvassa ovat Bruce Waynen uskollinen hovimestari Alfred (Alan Napier), jonka rooli on valitettavasti aika pieni, poliisikomisario Gordon (Nail Hamilton), joka uskoo Batmaniin täysillä, mutta on poliisina aika hyödytön tapaus ja kommodori Schmidlapp (Reginald Denny), joka on tärkeä osa pahisnelikon suunnitelmaa.
Batman - Lepakkomiehestä käy välittömästi selväksi, ettei se ole kovin vakavasti tehty elokuva. Nykyään Batman yhdistetään synkkiin teemoihin ja vakaviin teoksiin, mutta tämä leffa on kieli poskessa pieraistu värikäs elokuva, jota ei voi koskaan ottaa tosissaan. Heti alussa tunnelma viittaa siihen, että vitsimielellä mennään, eikä synkkyyksiä ole luvassa. Jos tässä kohtaa elokuva ei tunnu iskevän, kannattaa se pistää pois, sillä leffa muuttuu tästä entistäkin hölmömmäksi. Itse en erityisemmin pidä leffan tunnelmasta, mutta mukana on kuitenkin aivan timanttisia hetkiä. Paras kohtaus koko elokuvassa on tietysti se, kun Batman roikkuu lepakkotikapuista meren yllä ja todella kumisen näköinen hai nappaa hänen jalastaan kiinni, jolloin ainoa pelastus on lepakko-hainkarkotesuihke. Kyllä, jokaisen Batmanin ja Robinin käyttämän esineen tai ajoneuvon nimi alkaa sanalla "lepakko". Samalla tavalla kuin Robin huutelee erilaisia variaatioita "pyhä jotain" -lauseesta, myös näitä lepakkojotain-tuotteita on reilusti yli kymmenen. On lepakkokopteria, lepakkovenettä, lepakkohissiä, lepakkoköyttä, lepakkokaasua ja lepakkotankoa - tunnetuimpina tietysti lepakkoauto, eli Batmobiili ja lepakkosignaali, jolla Batmanin logo loistaa taivaalla merkiksi, että sankarin täytyy rientää apuun. Erilaisista lepakkotuotteista puhuminen on ihan hauskaa, etenkin jos kyseessä on joitain ihan tavallisia esineitä, joiden eteen on täytynyt tunkea tuohon siivekkääseen eläimeen viittaava nimitys. Näiden ja haikohdan lisäksi koen suurta riemua kohtauksesta, jossa Batman juoksentelee ympäriinsä sarjakuvamaisen, ison pallopommin kanssa, yrittäen löytää paikan, jossa pommi voi räjähtää vahingoittamatta ketään. Tätähän vaikeuttaa tietenkin monet erilaiset asiat, jolloin viittasankari joutuu pinkomaan ympyrää hätäisen näköisenä.
Jos katsojalta löytyy oikea tunnelma, niin elokuvan voi parhaimmassa tapauksessa katsoa nauraen läpi, mutta muuten joutuu useaan otteeseen pyörittelemään silmiään, sillä jutut ovat niin typeriä. Kun Batman ja Robin yrittävät poliisien (jotka todella ovat hyödyttömiä) kanssa tuumailla, ketkä pahikset ovat tekemässä pahuuksia, tapahtuu päättelytyö niin käsittämättömän urposti, että ei voi muuta kuin kysyä ääneen "mitä helevettiä?" ja kelata taaksepäin, jotta näkisi koko pähkäilyn uudestaan. Tämän lisäksi moneen kertaan tuntuu siltä, että tekijät ja näyttelijät eivät edes yritä tehdä hyvää elokuvaa. Kun hahmot käyttävät kummallisia tietokoneitaan, joita koristaa ainakin sata välkkyvää minilamppua, he lähinnä vain tökkivät paria nappulaa ja tietävät oikean vastauksen, vaikka missään ei näy minkäänlaista ruutua, joka kertoisi tiedon heille. Nämäkin ovat sellaisia kohtia, joiden aikana katsoja miettii, mitä ihmettä alkoi katsomaan. Tämän lisäksi monet (minä mukaanlukien) voivat miettiä, miten ihmeessä kukaan ihan oikeasti voisi pitää tästä elokuvasta? Ymmärrän, että joillekin viehätys syntyy nimenomaan siitä, että Batman - Lepakkomies on niin käsittämättömän kehno elokuva, mikä tekee siitä aivan loistavan teoksen. Tai jos tämän näki lapsena, jonka takia tälle on noussut nostalgia-arvoa. Mutta entäs sitten ne, jotka ihan-ihan oikeasti pitävät tästä?
Unohdetaan vähäksi aikaa huonot vitsit, yliampuva näytteleminen ja kehno tyyli, ja keskitytään itse tarinaan. Lähtökohta juonelle on ihan hyvä ja yksinkertainen: pahikset aikovat vallata maailman ja sankareiden täytyy voittaa heidät. Alkupäässä sankarit yrittävät miettiä, mitä pahikset aikovat ja tajutessaan sen, he yrittävät löytää heidät. Samaan aikaan pahiksilla on suunnitelma sankareiden päihittämistä varten. Näin mietittynä homma toimii. Valitettavasti tarina poukkoilee välillä miten sattuu, eikä joskus tunnu edes johtavan mihinkään. Elokuva on myös liian pitkä ja se tuntuu usein todella väkisin venytetyltä jaksolta sarjasta. Pahisten suunnitelma on vielä niin hölmö ja heidän tapansa toteuttaa se on todella hölmö, jolloin lähtökohdiltaan toimivalta vaikuttava juonikin on hölmö. Enkä todellakaan tarkoita hyvällä tavalla hölmöä. Jos elokuva olisi ihan oikeasti komedia, niin juttuhan voisi toimiakin, mutta kun elokuva ei ole kovin hauska, vaan typerä. Leffasta ei löydy kovin montaa hyvää juttua ja ne hyvätkin jutut ovat omalla tavallaan kehnoja. Niihin hyviin osuuksiin on vain löydetty oikeanlainen idioottimaisuus, jolloin ne eivät tunnu kuralta.
Batman - Lepakkomiehen tehosteet ovat selvästi eläneet parhaat päivänsä, mikä on tietty ymmärrettävää, sillä leffa tehtiin 1960-luvulla. Kun Batman ja Robin kiipeävät vaijerin avulla seinää pitkin, voi täysin selvästi nähdä, että kamera on vain käännetty sivuttain ja hahmot kävelevät lattiaa pitkin. Muutamissa kohdissa on täysin selvää, että taustalla oleva taivas on oikeasti pelkkä kangas. Kuvissa joissa sankarit nähdään istumassa lepakkoveneessä naamat kameraan päin, on täysin selvää, ettei vene liiku mihinkään, vaan veneen takana on kangas, jossa pyörii videopätkä valmiiksi kuvatusta venekaahailusta. Tämäkään ei erityisemmin häiritse, jos ei huomioi sitä, että taustalla pyörivä pätkä on mustavalkoinen, muun elokuvan ollessa värikäs. Tekijöille täytyy kuitenkin nostaa hattua siitä, että monissa kuvissa lepakkovene oikeasti kulkee vedessä ja että myös lepakkoauto, -helikopteri ja -moottoripyörä ovat oikeasti toteutetut. Myös monet lavasteet ovat taidokkaasti toteutetut. Puvustuksen osalta pahisten asut ovat paljon paremmin tehdyt kuin sankareiden koomiset trikoot. Nämä asiat eivät olekaan ne, mitkä minua erityisemmin häiritsevät, vaan elokuvan tunnelma, tarina ja ennen kaikkea sen käsikirjoitus.
Elokuvan käsikirjoitus, etenkin sen repliikit ovat nimittäin järkyttävän hirveitä. Etenkin Batmanin ja Robinin väliset keskustelut ovat todella huonosti kirjoitettuja. Päättelyhetket, arvoitusten ratkomiset ja oudoilla muka-tiedetermeillä puhumiset ovat kauheasti tuherrettuja. Pääkaksikon puhetta on vielä pidennetty miljoonilla eri adjektiiveilla, joilla he kuvailevat, kuinka ilkeitä pahikset ovat. Surkeasta ja katsojia tyhmentävästä käsikirjoituksesta voi syyttää sarjaakin käsikirjoittanutta Lorenzo Semple Jr:a, jonka muihin töihin en haluaisi ikinä tutustua. Typerästä tunnelmasta ei taas voi syyttää ohjaaja Leslie H. Martinsonia, joka joutui tekemään elokuvan siltä pohjalta, millainen itse sarja oli. Kuvauskaan ei ole parhaasta päästä. Monet kuvat ovat kyllä hyviä, mutta jostain syystä kaikissa kohtauksissa, joissa pahikset esiintyvät ilman sankareita, kamera on pistetty hieman vinoon, jolloin kuvat näyttävät pahimmassa tapauksessa todella kehnoilta. Ihan sama, vaikka tarkoituksena olisi osoittaa, että pahikset ovat vinksahtaneita päästään, kuvat näyttävät silti huonoilta. Leikkaus on sentään ihan toimivaa, vaikka tiivistämistä olisi voinut tapahtua. Äänitehosteet eivät ole parhaasta päästä ja parissa tappelukohtauksessa lyöntiäänet puuttuvat kokonaan. Kuten monet tietävät, Adam Westin Batmaneihin kuuluu naurettavat tappelukohtaukset, joissa jokaisen lyönnin osuessa, ruutuun ilmestyy suuri teksti, tyyliin "pow", "zwapp", "klonk" tai "thwack", jotka tuovat sarjakuvamaisuuden tuntua mukaan onnistuneesti. Tämänlainen elokuva onkin ainoa, mihin nuo sopisivat pilaamatta lopputulosta. Leffassa kuullaan tietty lähes kaikkien tuntema tunnuskappale, jonka voi helposti hyräillä "nananananananana Batmaan!" mutta valitettavasti se kuullaan vain pariin otteeseen.
Yhteenveto: Batman - Lepakkomies on aika kehno elokuva, jos camp-henki ei uppoa. Sen käsikirjoitus (etenkin repliikit) on kauhea, näytteleminen yliampuvaa, vitsit kehnoja ja tunnelma typerä. Vaikka mukana onkin legendaarisia juttuja, kuten tunnuskappale, erilaiset lepakkotuotteet, "pyhä jotain" -huudot, lyöntien aikana ilmestyvät sarjakuvamaiset tekstit, pommin kanssa juoksentelu, sekä haipätkä, naurattavat ne vain muutamassa kohtaa. Niiden ansiosta elokuva on vain parempi kuin huono. Batmania näyttelevä Adam West ei ole hyvä ja vielä huonompi on Robinin näyttelijä Burt Ward. Pahikset ovat omalla tavallaan onnistuneita, vaikka Arvuuttaja onkin liian jokerimainen, Jokerin ollessa liian tosikko. Tehosteet eivät ole parhaasta päästä, mutta sen ymmärtää, kun ottaa huomioon, milloin elokuva tehtiin. Paikoitellen leffa onnistuu olemaan niin naurettavan huono, että se on toimiva, mutta suurimmaksi osaksi elokuva on vain kökkö. Suosittelen silti katsomaan Batman - Lepakkomiehen kerran, jos supersankarielokuvat (etenkin Batmanit) ovat toimineet teille, sillä ilman tätä teosta ei välttämättä olisi nykypäivän supersankariteoksia. Jotkut tästä nauttivat, koska se on niin kehno tai koska he katsoivat sitä lapsena tai koska he nauttivat camp-hengestä, mutta itse en kuulu mihinkään näistä ryhmistä. Hyvä elokuva Batman - Lepakkomies ei ole. Ehkä nyt voin yrittää pitää päätöksestäni kiinni, enkä katso tätä leffaa enää uudestaan. Veikkaan kuitenkin, että jonain päivänä huomaan jälleen tuijottavani tätä. Noh, se on sitten sen ajan murhe. Onneksi ensi viikolla siirrytään sitten pari vuosikymmentä eteenpäin ja parempiin tunnelmiin, kun päästään Tim Burtonin ohjaamaan Batmaniin (1989)...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.phenomenal1983.wordpress.com
Batman: The Movie, 1966, Twentieth Century Fox Film Corporation, William Dozier Productions, Greenlawn Productions
Ohjaus: Sylvester Stallone Pääosissa: Sylvester Stallone, Burt Young, Talia Shire, Carl Weathers, Burgess Meredith, Mr. T ja Hulk Hogan Genre: urheilu, draama Kesto: 1 tunti 39 minuuttia Ikäraja: 12
Urheiludraamaelokuva Rocky (1976) oli ilmestymisvuotensa isoin hitti, mikä voitti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon ja nosti päätähti Sylvester Stallonen kuuluisuuteen. Elokuvalle päätettiin samantien tehdä jatkoa ja vuonna 1979 ilmestyikin Rockyn uusintaottelu (Rocky II). Sekin oli menestys, joten jatkoahan oli jälleen luvassa. Lopulta Rocky III, eli suomalaisittain Tiikerinsilmä - Rocky III ilmestyi keväällä 1982 ja vaikka kriitikot eivät lämmenneet sille yhtä paljon kuin edellisille osille, se tuotti edellisiä osia enemmän rahaa. Nykyään elokuva on tunnettu lähinnä siinä käytetyn Survivor-yhtyeen "Eye of the Tiger" -kappaleen ansiosta. Itse tutustuin Rocky-sarjaan lapsena katsoessani ensimmäisen osan, mutta koska en välittänyt urheilusta, ei elokuva tehnyt minuun vaikutusta. Vuosien varrella olen kuitenkin miettinyt sarjan katsomista kokonaan ja kun ilmoitettiin, että sarjaa jatkettaisiin filmillä Creed II (2018), tajusin, että nyt olisi oiva aika katsoa sarja läpi ja arvostella se. Ostin Rocky-leffat Blu-ray -pakettina ja katsoin ensimmäisen osan huomatakseni, että sehän on todella erinomainen teos. Pidin myös Rockyn uusintaottelua loistavana filminä, joten muutamaa viikkoa myöhemmin aloitin innoissani Tiikerinsilmä - Rocky III:n katsomisen.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Rocky ja Rockyn uusintaottelu!
Kolme vuotta Rocky Balboa on nauttinut nyrkkeilyn maailmanmestarin tittelistä. Tilanteeseen saattaa kuitenkin tulla muutos, kun raivopäinen tulokas Clubber Lang haastaa hänet otteluun. Clubber osoittautuu aiempia vaativammaksi vastukseksi, minkä takia Rocky tarvitsee valmennusta vanhalta viholliseltaan, Apollo Creediltä.
Sylvester Stallone on treenannut itsensä todella kovaan kuntoon Rocky Balboan roolia varten, mutta valitettavasti siihen jää tällä kertaa ihailuni herraa kohtaan. Stallone tarjoaa ihan hyvän roolisuorituksen, mutta tässä elokuvassa on selkeästi huomattavissa, että hän ohjasi itseään. Stallonen loistokkuus edellisistä osista on kadonnut, mikä vaivaa myös hahmoa. Kaksi edellistä elokuvaa jännitimme, kuinka Rocky oikein pääsee huipulle ja nyt kun Rocky on huipulla, leffaa vallitsee kysymys, että mitä tässä on enää kerrottavana? Jonkinlaista henkistä kasvua hahmolle on yritetty kirjoittaa, mutta se on aika kömpelösti toteutettu. Rockyn lisäksi muutkin tutut hahmot edellisistä osista tekevät paluun. Adrianista (Talia Shire) on vihdoinkin saatu pidettävä, sillä tällä kertaa hän kannustaa miestään kunnolla, mutta harmillisesti hän jää todella pahasti kaiken muun varjoon. Sen sijaan hänen veljensä Paulie (Burt Young) nousee edellistä filmiä paremmin esille. Burgess Meredith on sama äksy vanha herra valmentaja Mickeynä, mutta pääsee näyttämään myös herkempää puoltansa. Ainoa todellinen kehitys, mitä vanhoille hahmoille on saatu aikaan, on että Apollo Creed (Carl Weathers) on tällä kertaa Rockyn puolella. On kiinnostavaa nähdä, kuinka vanhat vastustajat tekevät yhteistyötä, mikä on ehdottomasti elokuvan parasta antia. Weathers myös tarjoaa filmin parhaan roolisuorituksen. Nyt kun Creed on Rockyn puolella, on italialaiselle orille täytynyt keksiä uusi vastus ja se on Laurence Tureaudin, eli Mr. T:n näyttelemä Clubber Lang, joka vihaa Rockya, koska... koska tarina kai vaatii sitä? Hahmosta on yritetty luoda samanlaista kuin Creedistä edellisissä leffoissa, mutta häneen ei ole luotu mitään muuta sisältöä kuin raivokas viha Rockya kohtaan, jolloin hän jää todella yksiulotteiseksi ja tylsäksi hahmoksi. Tämä saa katsojan kyllä kannustamaan Rockyn voittoon, mutta leffasta puuttuu näin syvällisempi puoli ottelusta. Vaikka Mr. T:kin on kovassa kunnossa, ei hän ole näyttelijänä kummoinen ja hän "voittikin" roolistaan huonoimman tulokkaan Razzie-palkinnon.
Elokuvaa tosiaan vaivaa kysymys siitä, onko Rocky Balboan tarinassa enää mitään kerrottavaa? Tässä leffassa on hädin tuskin. Stallone toimii jälleen käsikirjoittajana ja elokuvasta voi huomata, että hän haluaa jatkaa Rocky-leffojen tekoa, muttei enää keksi, mitä hahmon kanssa voisi tehdä. Niinpä hän vain kopioi asioita suoraan edellisistä osista. Mukana on jopa pakollinen treenimontaasi "Gonna Fly Now" -kappaleen säestämänä. Joo, kopioihan Rockyn uusintaottelukin hetkiä ensimmäisestä osasta, mutta siinä leffassa on se vissi ero, että se rakentaa todellista jännitettä kahden ottelijan välille, jotta itse huipennusottelu todella tuntuisi kotikatsomossa asti. Leffoissa on myös se ero, että ensimmäisessä Rockyssa Rocky ei voittanut, jolloin toinen osa rakensi tunnelmaa siihen, kun Rocky vihdoin vie voiton. Tiikerinsilmä - Rocky III tuntuu lähinnä laiskalta yhdistelmältä kahdesta edellisestä elokuvasta ilman kunnon yritystä. Rockyn uusintaotteluun oli sentään panostettu kunnolla ja sen treenimontaasi aiheutti siksi yhä kylmiä väreitä. Tässä "Gonna Fly Now" on mukana vain, koska se nyt kai on pakollinen osa näitä leffoja. Tiikerinsilmä - Rocky III ei tarjoa missään kohtaa kylmiä väreitä, se ei nosta ihoa kananlihalle, eikä tee erityistä vaikutusta. Siinä missä Rockyn uusintaottelu sai minut pomppaamaan ylös ja hurraamaan Rockyn voittaessa, tämän leffan päätyttyä ajattelin vain, että tulipahan se katsottua.
Siinä missä Rocky ja Rockyn uusintaottelu olivat enemmän hahmoihin syventyviä draamaelokuvia kuin nyrkkeilyleffoja, Tiikerinsilmä - Rocky III on lähinnä puhdasta nyrkkeilyviihdettä. Filmi yrittää parissa kohtaa saada herätettyä tunteita katsojassa, mutta tunteet syntyvät lähinnä sen takia, että edelliset osat tekivät niin hyvää työtä saadessaan katsojan välittämään hahmoista. Syvällisyyttä yritetään luoda motivaatiopuheella, jonka antaakin tällä kertaa Adrian. Kiva, että sen antaa vihdoin Rockyn rakas, mutta kohtaus on niin kömpelösti kirjoitettu ja näytelty, että ehkä olisi parempi, jos sen olisi vain poistanut kokonaan... Vaikka elokuvasta löytyykin kritisoitavaa, en silti sanoisi, että kyseessä on heikko tekele. Tiikerinsilmä - Rocky III kalpenee todella pahasti edeltäjiensä rinnalla, mutta omana viihdeleffanaan se on ihan menevä. Ottelu Clubber Langia vastaan ei tunnu miltään, mutta onhan se ihan hauskaa katsoa, kun kornisti machoilevat äijät vetävät toisiaan turpaan. Paras ottelu käydään kuitenkin Rockyn ja tosielämän painija Hulk Hoganin näyttelemän Thunderlipsin välillä. Siinä meno vasta vedetäänkin niin yliampuvaksi, ettei kohtauksesta voi olla nauttimatta!
Stallonen olisi tosiaan kannattanut antaa ohjaus- ja käsikirjoitusvastuu eteenpäin, sillä olen varma, että joku muu olisi löytänyt Rockyn tarinasta jotain enemmän. Filmi on kuitenkin ihan oivallisesti kuvattu. Leikkauksessa elokuvaa on selkeästi tiivistelty paljon ja kyseessä onkin sarjan tähän mennessä lyhyin osa. Valaisu on mainiota ja maskeeraajat ovat päässeet lotraamaan öljyä nyrkkeilijöiden kehoja pitkin. Ääniefektit ovat osuvia ja Bill Conti tekee jälleen menevää työtä musiikkien kanssa. Pääasiassa elokuvasta jää mieleen Survivorin "Eye of the Tiger" -kappale, mikä ihan ymmärrettävästi voitti parhaan laulun Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot.
Yhteenveto:Tiikerinsilmä - Rocky III on ihan kelpo viihdettä, mikä jää kuitenkin kauas kahden edellisen osan hienoudesta. Siinä missä kaksi ensimmäistä Rocky-elokuvaa keskittyivät erinomaiseen ihmisdraamaan, henkilökuvauksiin ja tunnelman rakentamiseen, tässä vain mätkitään turpaan, sillä mitään muuta kerrottavaa ei hahmoista taida enää löytyä. Leffasta paistaa läpi Stallonen innostus jatkaa sarjaa, mutta siitä huomaa myös selvästi, ettei Stallone enää tiedä, mitä tehdä hahmonsa kanssa. Niinpä filmi kärsii itseääntoistavasta käsikirjoituksesta, laiskasta ohjauksesta ja kömpelöstä näyttelemisestä. Onneksi mukana on joitain hyviä asioita, kuten Rockyn ja Creedin välille muodostuva toveruus, sekä tappelu Thunderlipsiä vastaan, mitkä pitävät katsojansa viihdytettyinä loppuun saakka. Mistään erityisestä filmistä ei todellakaan ole kyse, mutta kyllä Tiikerinsilmä - Rocky III:n ainakin kerran katsoo. Edellisten leffojen faneille se on aika takuuvarma pettymys, mutta jos edelliset osat tuottivat pettymyksen, koska niissä ei ollut tarpeeksi menoa ja mäiskettä, voi tämä tuntua paremmalta teokselta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rocky III, 1982, United Artists
Ohjaus: Sylvester Stallone Pääosissa: Sylvester Stallone, Talia Shire, Carl Weathers, Burgess Meredith, Burt Young, Tony Burton ja Joe Spinell Genre: draama, urheilu Kesto: 1 tunti 59 minuuttia Ikäraja: 16
Vuoden 1976 urheiludraamaelokuva Rocky oli yllätyshitti, joka nosti Sylvester Stallonen kuuluisuuteen ja voitti mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Kun United Artists -yhtiö tajusi filmin olevan suurmenestys, studiopomot alkoivat innoissaan kyselemään Stallonelta ja ohjaaja John G. Avildsenilta jatko-osaa. Stallone suostui kirjoittamaan ja tähdittämään jatkoa, mutta ohjaaja Avildsen jäi pois projektista tehdäkseen Saturday Night Feverin (1977) - josta hänet tosin erotettiin ennen kuvauksia. Stallone otti siis ohjaajan pestin itselleen ja alkoi työstämään jatkoa. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Rocky II, eli suomalaisittain Rockyn uusintaottelu sai ensi-iltansa kesällä 1979. Filmi oli iso hitti ja myös kriitikot innostuivat siitä. Palkintoja ei tällä kertaa sadellut, mutta teos on yhä suosittu monien ihmisten keskuudessa. Itse tutustuin Rocky-leffoihin monta vuotta sitten, kun katsoin sarjan aloitusosan. En kuitenkaan innostunut nyrkkeilyaiheesta, enkä katsonut sarjan muita osia. Parin viime vuoden aikana olen vihdoin alkanut kiinnostumaan leffoista ja kun kuulin, että sarja olisi jälleen saamassa jatkoa elokuvalla Creed II (2018), tajusin, että nyt olisi paras hetki katsoa ja arvostella koko sarja läpi. Hommasinkin sarjan Blu-raylla ja katsoin ensimmäisen osan. Ja koska se oli mielestäni tällä kertaa aivan mielettömän hieno teos, katsoin Rocky uusintaottelun vain muutamaa päivää myöhemmin.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Rocky!
Vaikka Rocky Balboan ja Apollo Creedin nyrkkeilyottelu päättyi Creedin eduksi, ei hän silti ole tyytyväinen, sillä hän ei koe oikeasti voittaneensa Rockya. Kun Rocky yrittää aloittaa tavallisempaa elämää Adrianin kanssa, Creed haastaa hänet uusintaotteluun.
Rocky Balboan roolissa jatkaa tietysti Sylvester Stallone, joka pääsee jälleen osoittamaan, että hän oli joskus erittäin lahjakas näyttelijä. Valitettavasti Stallonelta löytyy hieman heikommat hetkensä ja esimerkiksi parissa surullisemmassa kohtauksessa hän ei täysin vakuuta. Pääasiassa hänen ongelmansa löytyvät alkupuolelta, sillä hänellä tuntuu välillä olevan vaikeuksia päästä takaisin hahmon pään sisään. Edellisessä filmissä huomasi, ettei Rocky ole erityisen älykäs, mutta tämän elokuvan alkupäässä hän vaikuttaa välillä jopa tyhmältä ja todella lapselliselta. Onneksi sekä hahmo että Stallone parantavat tasoaan, mitä pidemmälle tarina etenee ja viimeisen tunnin aikana molemmat ovat juuri sitä samaa mahtavuutta, mitä edellisessäkin osassa. Harmillisesti Talia Shire ei vieläkään vakuuta Rockyn tyttöystävänä Adrianina. Hahmoa on itse asiassa jopa muutettu ärsyttävämmäksi, sillä hän pistää Rockyn lopettamaan nyrkkeilemisen ja hankkimaan kunnon töitä. Toisin sanoen Adrian on kirjoitettu riippakiveksi, joka seisoo Rockyn ja tämän unelmien välissä. On suuri sääli, ettei elokuvan ainoasta kunnon naishahmosta ole saatu kirjoitettua pidettävämpää tai kiinnostavampaa tapausta. Rockyn ja Adrianin lisäksi muutkin tutut tekevät paluun ensimmäisestä osasta. Adrianin veljelle Paulielle (Burt Young) ei ole kuitenkaan keksitty samalla lailla tekemistä, vaikka pari hassua kohtausta hänelle onkin saatu kirjoitettua. Burgess Meredith loistaa jälleen Rockyn valmentajana Mickeynä ja hän vaikuttaa entistäkin äksymmältä kuin edellisessä osassa. Vaikka Mickey ei ole sellainen persoona, jonka kanssa haluaisi tutustua, tekee Meredith hänestä taas kerran hyvin pidettävän hahmon. Joe Spinellin esittämä rikollispomo Gazzokin käy kääntymässä pikaisesti. Kun Paulie ja Gazzo jäävät taka-alalle, Carl Weathersin näyttelemä Apollo Creed nousee paremmin esille. Weathers tuo upeasti esille, kuinka Apollon ego koki suuren kolauksen, kun hän ei saanutkaan tyrmättyä Rockya, minkä vuoksi Apollo vaikuttaa vihaavan häntä sydämensä kyllyydestä. Hahmo on kirjoitettu inhottavammaksi kuin edellisessä osassa, mikä on toimiva ratkaisu, sillä tässä leffassa katsojat haluavat entistäkin enemmän nähdä Rockyn päihittävän Apollon. Weathers pistää hienosti kaikkensa peliin läpi leffan, etenkin itse loppuottelussa. Tony Burton esittää Apollon manageria Dukea, joka yrittää rauhoitella nyrkkeilijää, kun tämä alkaa liikaa miettimään Rockyn nujertamista.
Rockyn uusintaottelu imaisee katsojan hienosti takaisin ensimmäisen Rockyn upeaan tunnelmaan aloittamalla elokuvan kertauksella Rockyn ja Apollon ottelusta. Vaikka leffa ilmestyi kolme vuotta Rockyn jälkeen, on todella mielenkiintoinen ja toimiva ratkaisu, että filmi jatkaa tarinaa suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi. Rocky ja Apollo viedään sairaalaan toisilleen aiheuttamien vammojensa takia, mistä päästyään Rocky ja Adrian aloittavat yhteisen elämänsä. Aluksi on hauska seurata, kuinka Rocky joutuu kuuluisuutensa takia mediahöykytykseen ja kun hän saa palkkionsa ottelusta, eikä ensimmäistä kertaa rikkaana tiedä, miten käyttäisi rahansa. Harmillisesti tämä myös tuo juuri sitä lapsellisempaa ja tyhmempää puolta esille hahmossa, minkä lisäksi leffa tuntuu ensimmäisen puolen tunnin aikana lähinnä junnaavan paikoillaan. Jonkinlaista potkua tarinaan tuo hetki, jolloin Apollo peruu edellisen osan sanansa ja haastaa Rockyn uusintaotteluun, mutta Rocky ei tähän suostukaan Adrianin takia, jolloin hänet leimataan pelkuriksi. On haikeaa katsoa, kuinka juuri kuuluisuuteen noussut ja maineesta nauttiva hyväsydäminen Rocky muuttuukin yhtäkkiä jopa halveksutuksi nyrkkeilypiirien keskuudessa.
Tästäkin huolimatta elokuva hakee itseään liian pitkään. Vaikka filmi ja Stallonen roolityö saavat katsojan Rockyn pään sisälle, kun tämä pohtii mitä tehdä elämällä, kestää draamailu liian kauan. Vasta noin puolessa välissä elokuvaa tarina alkaa vihdoin tosissaan starttailemaan ja alkaa rakentamaan jännitettä, mikä mainiosti johtaa Rocky Balboan ja Apollo Creedin uusintaotteluun. Luvassa on edellisestä filmistä kopioitu treenaamismontaasi, minkä taustalla soi tietty Bill Contin "Gonna Fly Now" -hittikappale. Kopioimisesta huolimatta montaasiosio toimii yhä pirun hienosti ja kasvattaa tunnelmaa entisestään. Kun Rocky toistamiseen nostaa portaiden yläpäässä nyrkkinsä ilmaan, on tilanne yhä äärimmäisen vaikuttava ja ihoni meni jälleen kananlihalle. Leffasta löytyy muitakin hetkiä, jolloin se kopioi edellistä osaa, mutta nämä voi suurimmaksi osaksi katsoa sormien läpi, etenkin kun päästään itse uusintaotteluun.
Ennen ottelun alkamista pelkäsin, että se tuntuisi vain tylsältä kopiolta edellisen osan ottelusta, mutta yllätyin erittäin positiivisesti, sillä olin täysin väärässä. Vaikka ensimmäinen Rocky on kokonaisuutena eheämpi ja parempi elokuva, on itse nyrkkeilymatsi mielestäni tässä filmissä paljon parempi. Tähän vaikuttaa jo parempi ohjaus, sekä tärkeämpänä taidokkaampi kuvaus. Ensimmäisessä Rockyssa pystyi useasti näkemään, etteivät nyrkiniskut todellakaan osuneet kohteeseensa, mutta tässä kameratyöskentelyllä ja kuvakulmilla on onnistuttu piilottamaan tällainen. Lyönnit näyttävät aidosti sattuvan ja meininki on aiempaa rankempaa ja tylympää. Tätä lisää se, että siinä missä edellisessä osassa Apollo luuli saavansa vastaan helposti päihitettävän amatöörin ja Rocky oli lähinnä otettu kunniasta kamppailla hänen kanssaan, on tässä nostettu panoksia niin paljon, että hahmot tuntuvat toistensa verivihollisilta. Apollon viha Rockya kohtaan oikein huokuu, eikä Rockykaan säästele iskuissaan samalla lailla. Ottelu muuttui jopa niin jännittäväksi, että huomasin istuvani sohvan reunalla aivan totaalisen kiehtoutuneena. Uusintaottelu on niin mestarillisesti luotu ja niin huikea tunnelmaltaan, että se saa antamaan anteeksi elokuvan ensimmäisen puoliskon ongelmia. Ottelun viimeisten erien aikana olin käsittämättömän innoissani ja kun filmi päättyi, minuun oli latautunut niin suuri adrenaliiniryöppy, että lähestulkoon tanssahtelin lopputekstien ajan. Jumaliste, mikä matsi ja pyhä jysäys, miten kova jatko-osa!
Edellisen Rockyn ohjannut John G. Avildsen oli tosiaan kiireinen toisen projektin kanssa, joten ohjauksesta vastaa tällä kertaa Stallone itse. On hyvin ymmärrettävää, että studiopomot kauhistelivat, kun leffan päätähti-käsikirjoittaja halusi ottaa itselleen myös ohjausvastuun, mutta Stallone osoitti heidän huolensa turhiksi. Stallone tekee loistotyötä ohjauksen kanssa ja on onnistunut luomaan samanlaista henkeä kuin edellisessä osassa. Ja kuten sanoin, Stallone tekee Avildsenia parempaa työtä itse nyrkkeilymatsin kanssa. Toki Stallonen ohjaaminen tarkoittaa sitä, että hänen roolisuorituksensa hieman kärsii, kun hän ohjaa itse itseään, mutta lopputulos voisi olla täysi katastrofi, joten siinä mielessä täytyy nostaa herralle hattua. Käsikirjoituksessaan Stallone tosiaan kopioi edellisen osan hetkiä, mutta tekee sen tarpeeksi toimivasti, jolloin kopiointi ei ole liian häiritsevää. Rockyn uusintaottelu on myös tekniseltä puoleltaan onnistunut, vaikka alkupuoliskoa olisikin voinut tiivistää hieman leikkauksessa. Kuvausta jo kehuinkin, minkä lisäksi valaisu on todella oivallista ja äänimaisema on aiempaa paremmin rakennettu. Bill Conti on säveltänyt tämänkin filmin musiikit ja hän tekee toistamiseen erittäin hyvää työtä. Yhteenveto:Rockyn uusintaottelu on laiskahkosta alkupäästään huolimatta loistava jatko-osa. Ensimmäisen elokuvan ottelun kertauksen jälkeen tarina haahuilee liikaa ja leffa lähtee kunnolla käyntiin vasta puolessa välissä. Vaikka treenaamismontaasi on lähes suoraan kopioitu edellisestä elokuvasta, toimii se silti yhä todella hyvin. Filmin parasta antia on kuitenkin itse uusintaottelu, missä meno on saatu uskomattoman jännittäväksi ja brutaaliksi. Katsojana kauhistelee nyrkiniskuja, jotka tällä kertaa näyttävät oikeasti osuvan kohteeseensa. Elokuvan loppu tarjoaa aivan mahtavan tunteen, mikä saa katsojan antamaan anteeksi leffan ongelmia. Sylvester Stallone on edelleen todella hyvä pääroolissa Rocky Balboana ja hän tekee hienoa työtä myös käsikirjoittajana ja ohjaajana. Burgess Meredith ja Carl Weathers ovat erinomaiset Mickeynä ja Creedinä, mutta Talia Shire jättää taas kylmäksi Adrianina. Jos pidit ensimmäisestä Rockysta, pidät takuuvarmasti myös Rocky uusintaottelusta. Ei leffa edeltäjänsä tasolle pääse (paitsi upeassa nyrkkeilyottelussaan) ja se tuntuu paikoitellen vanhan toistolta, mutta kyseessä on silti mahtava elokuva, mikä jättää katsojalle fantastisen tunteen!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.etsy.com
Rocky II, 1979, Chartoff-Winkler Productions
Ohjaus: John G. Avildsen Pääosissa: Sylvester Stallone, Talia Shire, Burt Young, Carl Weathers, Burgess Meredith, Joe Spinell ja Thayer David Genre: draama, urheilu Kesto: 2 tuntia Ikäraja: 16
Nykyään Rocky tunnetaan nyrkkeilyelokuvien klassikkona ja Sylvester Stallone aikamoisena superstarana. Ennen vuotta 1976 tilanne oli kuitenkin täysin toinen. Stallone oli esiintynyt vain pienissä rooleissa, mutta nekään eivät tuntuneet johtavan mihinkään. Stallonella oli suuria rahavaikeuksia ja hän joutui asumaan ties missä läävissä. 24. maaliskuuta 1975 tapahtui kuitenkin jotain, mikä muutti hänen elämänsä. Stallone näki nyrkkeilyottelun, jossa moninkertainen voittaja Muhammad Ali kohtasi tuntemattomamman Chuck Wepnerin. Kaikkien odotuksien vastaisesti Wepner kesti lähes loppuun asti mestaria vastaan, mikä todella avasi Stallonen silmät. Hän näki Wepnerissä itsensä tavoittelemassa unelmaansa ja inspiroitui kirjoittamaan käsikirjoituksen amatöörinyrkkeilijästä, joka kohtaa maailmanmestarin. Stallone alkoi kauppaamaan tarinaansa eri yhtiöille, mutta sillä ehdolla, että hän itse voisi tähdittää elokuvaa. Lopulta United Artists suostui hänen vaatimukseensa ja filmi teko alkoi. Studio ei kuitenkaan täysin luottanut Stalloneen ja antoikin käyttöön pienen budjetin, jotteivät ennustetut tappiot olisi kovin suuret. Ja voi pojat, että kaikki epäilijät olivat väärässä. Ilmestyessään Rocky tuotti yli 200 miljoonaa dollaria, nousten vuoden menestyneimmäksi elokuvaksi! Tämän lisäksi kriitikot ylistivät filmiä ja se voittikin kolme Oscar-palkintoa (paras elokuva, paras ohjaus ja paras leikkaus) kymmenestä ehdokkuudestaan. Stallonesta tuli välittömästi tähti ja Rocky nousi vuosien varrella klassikon asemaan. Itse näin Rockyn joitain vuosia sitten, mutten innostunut siitä lähes lainkaan, sillä en pidä urheilusta ja pidin nyrkkeilyä tylsänä. Parin viime vuoden aikana olen kuitenkin pohtinut elokuvan ja sen jatko-osien katselua, mutta vasta kun ilmoitettiin, että sarja saisi jälleen jatkoa leffalla Creed II (2018), päätin, että nyt on oikeasti aika ottaa itseä niskasta kiinni ja katsoa Rocky-leffat läpi. Hommasinkin ne Blu-rayna ja katsoin ensimmäisen Rockyn välittömästi uudelleen. Ja tuota noin niin... VAU!
Kun nyrkkeilyn maailmanmestari Apollo Creed ilmoittaa ottelevansa seuraavaksi tuntematonta amatööriä vastaan, nyrkkeilemisestä haaveileva nuori Rocky Balboa näkee tilaisuutensa tulleen.
Pääroolissa Rocky Balboana nähdään tosiaan Sylvester Stallone ja täytyy sanoa, etten ole koskaan nähnyt häneltä yhtä mielettömän huikeaa roolisuoritusta! Stallone teki ihan oikean päätöksen, kun ei suostunut yhtiöiden pyyntöihin roolittaa Rockyksi joku tunnetumpi näyttelijä ja läpi leffan hän osoittaa olevansa ainoa oikea mies hommaan. Hän suorastaan pursuaa raakaa energiaa ja näyttämisen halua. Samalla tavalla miten Rocky yrittää todistaa muille ja itselleen taitonsa, myös Stallone tekee sitä roolityöllään. Kuntoilukohtauksissa hän saa hien valumaan oikein kunnolla, pistäessään kehonsa koetukselle ja parissa kohtaa hän järisyttää upeilla puheillaan. Yksi elokuvan parhaista kohtauksista on, kun Rocky huutaa oven takaa valmentajalleen siitä, miten tämä ei auttanut Rockya, kun hän tarvitsi apua, mutta nyt hänen pitäisi ottaa apu vastaan, kun valmentaja voisi hyötyä ottelun tuomasta maineesta. Ja tässä täytyy todella ottaa huomioon, että Stallone kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja repliikit. Hänhän on aivan häikäisevän talentti tekijä tässä! Replikointi on huikeaa läpi leffan ja tietty Stallone säästi parhaat repliikit itselleen. Hahmona Rocky on äärimmäisen pidettävä heppu. Hän ei ole mitä fiksuin tapaus, mutta hän on sitäkin hyväsydämisempi. Läpi elokuvan Rocky auttaa kaikkia tuttujaan - jopa silloin kun touhu menee rikollisuuden puolelle... Hahmosta välittää ensimmäisistä minuuteista lähtien ja katsoja kannustaa täysillä Rockya voittoon. Stallone sai elokuvasta parhaan miespääosan ja parhaan käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuudet ja mielestäni hänen olisi myös pitänyt viedä pystit, sillä hän olisi todella ansainnut ne. Stallone ei ollut ainoa, joka sai roolistaan Oscar-ehdokkuuden, vaan kolme muutakin näyttelijää saivat. Talia Share näyttelee Adriania, eläinkaupanpitäjää ja Rockyn ihastuksenkohdetta, joka on mielestäni elokuvan heikoin lenkki. Adrian on hyvin ujo tapaus ja... noh, siihen se tuntuukin jäävän. Kaiken tapahtuvan keskellä Adrian jää usein pienelle huomiolle ja vaikka hän jakaakin mukavan luisteluillan Rockyn kanssa, ei hän koskaan nouse kunnolla esille. Share on kyllä kelpo roolissaan, mutta hahmo on harmillisen unohdettava. Sen sijaan Adrianin veli Paulie (Burt Young) pääsee useassa kohtaa loistamaan. Paulie on Rockyn kaveri, jolla tapahtuu pään sisällä paljon muutoksia. Välillä Paulie on ystävällinen ja rento, kun taas välillä hän on aggressiivinen. Paikoitellen hän auttaa Rockya treenaamaan ja välillä hän onkin hyvin mustasukkainen hänelle. Young tuo Paulien eri tunnetilat hienosti esille ja luo todellista persoonaa. Neljäs Oscar-ehdokasnäyttelijä on Burgess Meredith, joka esittää äksyä valmentaja Mickeytä. Hahmo puhuu usein todella inhasti Rockya kohtaan, mutta hän selkeästi tekee niin "vahvistaakseen luonnetta". Useassa kohtaa Mickeyn tapa puhua motivoi Rockya parhaimmalla mahdollisella tavalla ja Meredith sopii osaansa täydellisesti. Carl Weathers näyttelee maailmanmestarinyrkkeilijä Apollo Creediä ja hänkin sopii rooliinsa kuin valettu. Weathers on uskottava sekä kehässä rankkana tappelijana että ihmisten hymyilevänä idolina. Elokuva ei onneksi esitä Apolloa kaikkein kliseisimpänä mulkvistina, vaikkakin se, että Apollo haluaa haastaa tuntemattoman nyrkkeilijän, jotta voisi nöyryyttää tätä matsissa, viestii todella itserakkaasta egopullistelusta. Elokuvassa nähdään myös oiva Joe Spinell rikollisherra Gazzona, jolle Rocky tekee töitä elättääkseen itsensä ja kilpikonnalemmikkinsä, sekä Thayer David promoottori Jergensinä.
Kuten jo alussa sanoin, en tykkää yhtään urheilun katsomisesta ja lapsena ajattelin Rockyn olevan vain tylsä nyrkkeilypätkä, missä Stallone machoilee. En tiedä, mitä elokuvaa katsoin lapsena, sillä se ei ollut sama Rocky, minkä näin nyt. Vaikka tarina pyörii nyrkkeilemisen ympärillä ja siinä on kuntoilua ja lihaksien pullistelua, on elokuvaa vaikea kutsua urheiluleffaksi. Nyrkkeilymatseja nähdään vain heti alussa ja ihan lopussa Rockyn kohdatessa Apollo Creedin. Niiden välissä filmi on lähinnä puhdasta henkilödraamaa... ja aivan törkeän mestarillisesti kerrottua sellaista! Katsoja pääsee kokemaan Rockyn matkan aivan mielettömän huikealla tavalla. Alusta alkaen elokuva pohjustaa Rockyn hahmoa täydellisesti, näyttäen miten hän toimii muiden ihmisten kanssa. Useassa kohtaa Rocky vain kävelee kadulla ja hänen ohitseen kulkee hänen tuttunsa ja heidän lyhyistä tervehtimisistä voi jo päätellä, että kyseessä on hyvinkin pidetty henkilö näillä kulmilla. Eikä syyttä. Yhdessä kohtauksessa Rocky huomaa, että hänen tuntemansa nuori tyttö hengailee kujalla epäilyttävien miesten kanssa ja Rocky käy taluttamassa tytön pois, antaen samalla ohjeita siitä, miten elämä voi mennä päin helvettiä tuollaisen käytöksen takia. Syvällisyyttä tähän kohtaukseen tuo se, että Rocky itse työskentelee rikolliselle, mutta silloinkin hän näyttää pehmon puolensa, sillä ohjeiden vastaisesti hän ei ole valmis satuttamaan uhkailemiaan ihmisiä. Hahmo on niin hienosti pohjustettu, että hänen kautta katsoja imaistaan täysillä mukaan tarinaan.
Kyseessä on aika hidastempoinen elokuva, mutta se ei tarkoita, että Rocky olisi tylsä, ehei. Jotkut Adrianiin liittyvät hetket ovat kyllä hieman pitkäveteisiä, mutta muuten aika kuluu todella nopeasti. Erinomaisten hahmoesittelyjen jälkeen Rocky saa vihdoin kutsun nyrkkeillä Apollo Creediä vastaan ja tästä alkaa tietty valmistautuminen matsiin. Tässäkään kohtaa leffa ei kallistu kaikkein tyypillisimpiin ja tylsimpiin salilla käymisiin, vaan Rocky etsii muita keinoja treenata itseään. Eikä elokuva mene todellakaan siitä, mistä aita on matalin ja näytä pelkästään Rockya hakkaamassa nyrkkeilysäkkiä, vaan se tuo myös taidokkaasti esille hahmon kokeman henkisen treenin. Ja ai että se hetki, kun Rocky päättää vihdoin ottaa itseään ihan tosissaan niskasta kiinni ja alkaa treenimontaasi upean "Gonna Fly Now" -kappaleen (jonka olisi pitänyt viedä Oscar-palkinto) tahtiin, mikä päättyy ikoniseen kuvaan, jossa Rocky juoksee portaat ylös ja huipulla nostaa nyrkit ilmaan, niin kyllä meni iho kananlihalle kohtauksen voimakkuudesta!
Elokuvassa on muitakin vaikuttavia kohtauksia kuin Rockyn huuto valmentajalle ja treenimontaasi. Lopun nyrkkeilymatsi Rockyn ja Apollo Creedin välillä on hyvinkin vaikuttavasti toteutettu, mistä olin todella yllättynyt, sillä kuten sanoin, en pidä urheilun katsomisesta. Mutta kun elokuva on rakentanut tarinansa ja tunnelmansa näin hienosti, ja siinä luodaan todellista henkistä kamppailua näiden kahden nyrkkeilijän välille, niin onhan se loppumatsi lumoavaa katseltavaa - sekä hyvin rankkaa. Vaikka useassa kohtaa voi päivänselvästi huomata, ettei nyrkinisku oikeasti mene perille asti ja iskettävä kaatuu ilmavirran takia, on matsi brutaalia menoa. Yhdessä kohtaa homma menee siihen pisteeseen asti, että Rockyn silmä on turvonnut ja muurautunut umpeen, jolloin hän ihan oikeasti pyytää, että se leikattaisiin auki, jotta hän voisi jatkaa ottelua! Olin myös vaikuttunut siitä, että leffa menee silläkin lailla syvälliseksi, että se tarjoaa pohdiskelua siitä, miksi kukaan harrastaisi urheilua, missä molempia osapuolia voi sattua erittäin pahasti?
Pientä negatiivista sanottavaa tuo kuitenkin leffan ihan viimeinen minuutti ennen lopputekstejä, mikä muuttuu turhankin juustoiseksi. Pari muutakin siirappisempaa kohtausta on luvassa, mutta lähinnä viimeisen minuutin olisi voinut hoitaa jollain muulla tavalla. Tästä huolimatta Rocky on huikea mestariteos, joka ansaitsee asemansa klassikkona. Kyseessä on yksi inspiroivimmista elokuvista, minkä olen koskaan nähnyt, sillä sekä Rockyn että hänen näyttelijänsä Sylvester Stallonen nousu tuntemattomasta tähdeksi osoittaa, että kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa, kun todella uskoo siihen ja painaa vain täysillä eteenpäin!
Ehdinkin jo kehua Stallonen käsikirjoitustaitoja, mutta miten pärjäsi sen parissa työskennellyt ohjaaja John G. Avildsen? No todella hyvin, ottaen huomioon, että hän jopa voitti Oscarin työstään elokuvan parissa! Avildsen luo hienosti tunnelmaa ja saa tiettyihin kohtauksiin juuri oikealla tavalla voimaa. Vaikka muutamissa kohdissa tosiaan näkee, etteivät nyrkiniskut osu kohteeseensa, on Rocky silti muuten taidokkaasti kuvattu ja loistavasti leikattu kasaan. Kuvauksella on näyttävästi vangittu Philadelphian henki, missä tarina tapahtuu. Äänitehosteet eivät ole mitä parhaimmasta päästä ja äänitys kohisee välillä, mutta Bill Contin mieleenpainuvat sävellykset toimivat täysillä ja kuten jo sanoin, hänen olisi pitänyt napata Oscar-pysti "Gonna Fly Now'n" säveltämisestä.
Yhteenveto:Rocky on todellinen mestariteos ja urheiluelokuvien ehta klassikko. Leffaa ei tosin voi täysin urheiluelokuvaksi kutsua, sillä nyrkkeilyä siinä on yllättävän vähän. Pääasiassa filmi keskittyy henkilödraamaan ja päähahmo Rockyyn persoonana, sekä tämän suhteisiin muiden ihmisten kanssa. Elokuvan draamapuoli on erinomaisesti rakennettu, mistä voi kiittää Sylvester Stallonea, joka on tehnyt upeaa työtä käsikirjoituksen kanssa. Vielä parempaa työtä Stallone tekee näytellessään Rockya - hän on aivan mielettömän hyvä roolissa! Hieman liian hiljaiseksi jäävää Talia Shirea lukuunottamatta muutkin näyttelijät ovat todella mainioita osissaan. Ohjaaja John G. Avildsen on onnistunut luomaan hienon tunnelman, mikä kulkee läpi elokuvan ja hän onnistuukin nostamaan ihon kananlihalle muutamaan otteeseen mahtavien ja vaikuttavien hetkien ansiosta. Rockyn puhe oven takaa, loistavan "Gonna Fly Now'n" säestämä treenimontaasi ja itse nyrkkeilyottelu ovat aivan huikeita kohtauksia! Pientä miinusta hieman heikonpuoleisesti kirjoitetun naispääosan lisäksi tuo ihan viimeinen minuutti, mitä olisi voinut miettiä hieman uudestaan. Tämä on kuitenkin vain pieni miinus ja muuten Rocky on yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista, sekä yksi kaikkien aikojen inspiroivimmista teoksista sekä Rockyn tarinan, että taustalla tapahtuneen Stallonen tarinan takia. Tästä syystä Rocky onkin niitä filmejä, mitkä jokaisen tulisi nähdä ainakin kerran elämässään.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rocky, 1976, Chartoff-Winkler Productions
