Arvostelu: El Camino: Breaking Bad -elokuva (El Camino: A Breaking Bad Movie - 2019)

EL CAMINO: BREAKING BAD -ELOKUVA

EL CAMINO: A BREAKING BAD MOVIE

Ohjaus: Vince Gilligan
Pääosissa: Aaron Paul, Charles Baker, Matt Jones, Jesse Plemons, Scott MacArthur, Scott Shepherd, Robert Forster, Tess Harper, Michael Bofshever, Jonathan Banks, Bryan Cranston ja Krysten Ritter
Genre: rikos, draama
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 16

Vince Gilliganin luoma Breaking Bad (2008-2013) on yksi maailman arvostetuimmista televisiosarjoista. Sarja on äärimmäisen suosittu, kriitikoiden ylistämä ja se on voittanut hurjan määrän palkintoja, kuten mm. 16 Primetime Emmy -pystiä 58:sta ehdokkuudestaan ja 12 Saturn Awardia 27:stä ehdokkuudestaan! Sarja jopa tehtiin lähes täysin kuva kuvalta uudestaan espanjalaisena versiona nimeltä Metástasis (2014). Gilligan itse taas auttoi luomaan asianajaja Saul Goodmanista kertovan lisäosasarjan Better Call Saul (2015-), minkä viides kausi saapuu ensi kuussa Netflixiin. Jo Breaking Badin päätöstä suunnitellessaan Gilligan mietti, mitä yhdelle sen päähahmoista, Jesse Pinkmanille kävisi sarjan loputtua. Kuitenkin vasta vuonna 2017 hän alkoi tosissaan suunnittelemaan Jessen jatkotarinaa ja alkoi puhumaan tästä hahmon näyttelijälle, Aaron Paulille, joka innostui. Aluksi Gilligan pohti yksinkertaista, noin puolen tunnin erikoisjaksoa, mutta vähitellen hänen tekstinsä muovautui kahden tunnin elokuvan käsikirjoitukseksi. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 2018 ja leffaa työstettiin mahdollisimman salassa, kunnes lopulta El Camino: Breaking Bad -elokuva julkaistiin Netflixissä lokakuussa 2019. Itse en ollut katsonut Breaking Badia koskaan aiemmin, vaikka sen katsomista on kehotettu minulle jo vuosia. Kun kuulin El Caminon olevan tulossa, ajattelin, että katsoisin sarjan vihdoin valmistautumisena siihen. Kuitenkin kun leffa ilmestyi nopeammin kuin ajattelin ja olin juuri katsonut koko Downton Abbey -sarjan (2010-2015) valmistautumisena sarjaa jatkavaan elokuvaan Downton Abbey (2019), en jaksanut käydä samaa prosessia läpi heti uudestaan Breaking Badin kanssa. Kuitenkin nyt, kun Better Call Saulin viides kausi on tosiaan tulossa, päätin vihdoin ottaa itseäni niskasta kiinni ja aloin katsomaan Breaking Badia. Sarjan osoittauduttua aika lailla täydelliseksi paketiksi, olin todella jännittynyt, kun aloin katsomaan El Camino: Breaking Bad -elokuvaa, peläten, ettei se millään yltäisi sarjan tasolle.

Jesse Pinkman on paennut vangitsijoiltaan Walter Whiten pelastettua hänet, mutta poliisit ovat yhä hänen kintereillään. Jessen täytyykin pohtia, mitä tehdä tulevaisuudellaan. Paluu entiseen ei ole enää vaihtoehto.

Aaron Paul palaa tosiaan Jesse Pinkmanin rooliin ja hoitaa homman muutamien vuosienkin tauon jälkeen erinomaisesti. Kauas on jäänyt se virnuileva "yo, bitch!" -Jesse ja kaikkien tapahtumien vuoksi jäljelle on jäänyt murtunut mies, joka katuu elämänsä valintoja ja suree kaikkea menettämäänsä. Komediallisena sivuhahmona alkaneen Jessen matkaa on ollut kiehtovaa ja jopa yllättävän traagista seurata pitkin sarjaa ja ne fanit, jotka halusivat palavasti nähdä, mitä Jesse tekee sen jälkeen, kun on päässyt pakoon vangitsijoiltaan, saavat rahoilleen ihan tarpeeksi vastinetta. Elokuvan vahvuus syntyykin siitä, kuinka se vie katsojan päähenkilön mieleen ja näyttää, kuinka rikki se on. Paul vakuuttaa synkempänä versiona Jessestä, jota seuratessa katsojana ei voi olla miettimättä, kuinka paljon helpommalla hän olisi päässyt, jos ei olisi koskaan lähtenyt Walter Whiten (Bryan Cranston) bisneksiin mukaan.

Elokuvassa nähdään paljon tuttuja kasvoja Breaking Bad -sarjasta - niin eloon jääneitä kuin takaumien kautta kuolleitakin. Jessen huumekaverit Skinny Pete (Charles Baker) ja Badger (Matt Jones) ovat tietty mukana, vaikkakin oudon vähän aikaa. Elokuva olisi ollut loistava mahdollisuus tarjota heille enemmän tehtävää kuin he saivat itse sarjan lopetuskaudella. Osa takaumissa nähdyistä kuolleista hahmoista on ymmärrettävästi tuotu takaisin, etenkin Todd (Jesse Plemons), jota tarvitaan, kun näytetään katsojalle paremmin, mitä kaikkea Jesse joutui kokemaan vankeutensa aikana. Osa hahmoista taas on mukana ihan vain fanipalveluksena. Kun kyseessä on Breaking Badin jatkotarina, monet fanit olisivat varmasti raivoissaan, jos tietyt henkilöt eivät saisi edes yhtä kohtausta. Itse lähinnä kohottelin kulmia ja pohdin, että "jaa, kai hänetkin oli sitten pakko raahata takaisin".

Kirjoittaessani arvostelua Breaking Badin viimeisestä tuotantokaudesta, mietin, että olisin lisännyt loppuun spoileri-osion, missä olisin käsitellyt tarkemmin tiettyjä ratkaisuja, kuten hahmojen kuolemia ja loppuratkaisua, mitä en tietenkään voinut tehdä spoilerittomassa tekstissä. Tein samanlaisen spoileri-osion arviossani Game of Thronesin (2011-2019) päätöskaudesta ja vakavasti ajattelin, että Breaking Bad vaatisi samaa. Lopulta kuitenkin hoksasin, että voisin avata mietteitäni sarjan loppuratkaisusta tämän leffan, El Caminon arviossani. Sanoin kyllä Breaking Badin viimeisen kauden arvostelussani, että rakastin sarjan lopetusta ja pidin sitä täydellisenä päätöksenä. Walterin tunnustus vaimolleen siitä, että hän teki tämän kaiken, koska piti metamfetamiinibisneksestä, oli todella vaikuttava ja herkkä hetki, minkä lisäksi oli hirvittävää seurata Jessen elämää vankeudessa. Walterin matkan loppu oli upeasti toteutettu ja oli hienoa, että viimeisenä tekonaan hän lopulta pelasti Jessen, jota Walter selvästi piti usein kuin poikanaan. Walterin ja hänen huumeimperiuminsa kukistuessa, toivoa katsojaan loi lopetus, missä Jesse ajoi ulos porteista, kohti mahdollisesti parempaa tulevaisuutta. Jäisikö hän kiinni, vai pääsisikö hän elämään loppuelämänsä rauhassa, pidin siitä, kuinka sarja jätti hahmon tulevaisuuden auki.

Tai no, tämän elokuvan myötä hahmon tulevaisuus ei enää jäänytkään auki ja jo siinä on ensimmäinen ongelmani El Camino: Breaking Bad -elokuvan kanssa. Sitä ei olisi mielestäni tarvinnut tehdä. Elokuva yrittää tehdä samaa Jessen kohdalla kuin sarjan päätöskausi teki Walterin kanssa, missä hahmo pohtii tekojaan ja kauhistelee niiden seurauksia, tietäen, ettei takaisin ole enää paluuta. Walterin kohdalla tämä tehtiin iskevästi ja koskettavasti. Leffa ei valitettavasti pysty läheskään samaan. Elokuva tuo äärimmäisen vähän uutta pöytään ja kun sen tarina on vielä todella löyhä, lähes olematon, en voinut muuta kuin miettiä, että El Camino on aika väkisin väännetty teos. Leffa ei ole kovinkaan jännittävä, toisin kuin äärimmäisen intensiivinen ja vangitseva Breaking Bad. Sen draamapuoli ei liikuta katsojaansa jopa kyyneliin asti, kuten sarja teki. Tämä elokuva vain on. Se on hyvin näytelty ja on mahtavaa nähdä Aaron Paul esittämässä tunnetuinta hahmoaan näin hienosti vielä viimeisen kerran, mutta lopulta olen sitä mieltä, että jo Breaking Bad -sarja tarjosi hahmolle upean lopun. Ei El Camino todellakaan huono ole ja siinä on paljon hyvää, kuten mielenkiintoinen western-henki, sekä joitain erittäin hyviä kohtauksia, mutta kun täydellisen sarjan jälkeen tehdään elokuva, mikä on vain "kelvollinen", on pettymys valtava.

Sarjan luoja Vince Gilligan toimii El Caminossa sekä ohjaajana että käsikirjoittajana ja ottaen huomioon, kuinka mielettömän mestarillista työtä hän teki sarjan kanssa, on hämmentävää, kuinka vaisua hänen työnsä leffassa on. Gilligan halusi selkeästi palata sarjan pariin, mutta harmillisesti lopputulos tuntuu hieman epätoivoiselta. Jos Jessen tarinaa oli pakko jatkaa, Gilligan olisi voinut malttaa pitää tämän vajaan tunnin mittaisena televisiospesiaalina. Kun miettii elokuvan onnistumisia, täytyy kehua teknistä puolta, sekä tekijöiden taitoa saada filmi tuntumaan siltä kuin se olisi tehty heti sarjan päätyttyä. El Camino lähtee liikkeelle suoraan siitä, mihin sarja päättyi ja se tuntuu siltä kuin teon välissä ei olisi kulunut lainkaan vuosia. Vasta kun päästään pitkiin fanipalvelus-takaumiin, alkaa selvetä, että kuvaukset eivät startanneetkaan heti sarjan valmistuttua. Kuvaukseltaan El Camino on taattua Breaking Bad -laatua. Mukana on paljon todella tyylikkäitä otoksia, niin läheltä kuin kaukaa. Maskeeraukset ovat karun onnistuneita ja lavastus on oivallista. Äänimaailma on vaikuttavasti rakennettu ja sarjan tavoin leffakin hyödyntää hiljaisuutta hienosti.

Yhteenveto: El Camino: Breaking Bad -elokuva on ihan kelvollinen, mutta hyvinkin tarpeeton jatko-osa mestarilliselle televisiosarjalle. On selvää, että tekijöissä on ollut paljon samoja henkilöitä, mutta se vimma ja huikea taiturimaisuus, millä sarjaa työstettiin, loistaa elokuvassa poissaolollaan. Lähinnä tekninen puoli on ansiokasta ja Aaron Paulkin pistää parastaan pääroolissa Jesse Pinkmanina. Koko sarjan luonut Vince Gilligan aiheuttaa kuitenkin suuren pettymyksen käsikirjoituksellaan. Jessen jatkotarina on enemmänkin kahden tunnin mittaan venytetty epilogispesiaali. Kun fanipalveluksen vuoksi tehtyjä takaumia, sekä tylsää haahuilua leikkaisi pois, olisi tämä mahtunut tunnin mittaiseen televisiojaksoon. Leffa ei tuo mitään uutta pöytään, eikä sen tunnepuoli vakuuta. Toisin kuin sarja, elokuva ei jännitä tai kosketa. Ihan mukavan western-hengen Gilligan on saanut luotua, mutta lopulta El Camino: Breaking Bad -elokuva tuntuu lähinnä epätoivoiselta paluulta Gilliganin joskus-niin-nerokkaaseen luomukseen. Niille, jotka kokivat Breaking Badin päätyttyä valtavaa hinkua palata sarjan maailmaan, eikä Better Call Saul riittänyt, El Camino voi toimia passelisti. Mutta jos minun tavoin pidit Breaking Badin viimeistä jaksoa täydellisenä loppuna täydelliselle sarjalle, on kyseessä lähinnä turha tekele.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
El Camino: A Breaking Bad Movie, 2019, Netflix, Sony Pictures Television, High Bridge Productions, Gran Via Productions

Arvostelu: Vakoojat valepuvuissa (Spies in Disguise - 2019)

VAKOOJAT VALEPUVUISSA

SPIES IN DISGUISE

Ohjaus: Nick Bruno ja Troy Quane
Pääosissa: Will Smith, Tom Holland, Rashida Jones, Ben Mendelsohn, Rabe McEntire, Karen Gillan, DJ Khaled, Masi Oka ja Rachel Brosnahan
Genre: animaatio, komedia, toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 7

Vakoojat valepuvuissa perustuu löyhästi Lucas Martellin lyhytanimaation Pigeon: Impossible vuodelta 2009. Vuonna 2017 ilmoitettiin, että Ice Age -elokuvistaan (2002-2016) tunnettu Blue Sky -yhtiö oli työstämässä filmiä lyhärin pohjalta. Animointi lähti liikkeelle ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo tammikuussa 2019, vuosi sitten, mutta julkaisua on siirretty yhä vain pidemmälle ja pidemmälle. Maailmanensi-iltansa Vakoojat valepuvuissa sai jo viime joulukuussa, mutta nyt leffa saapuu myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin filmistä, kun luin sen veikeästä ideasta, mutta kiinnostukseni laantui, sillä leffan traileri ei ollut kovin kummoinen. Päätimme kuitenkin Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa käydä katsomassa elokuvan Finnkinon Lasten sunnuntain ennakkonäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kun maailmankuulu salainen agentti Lance Sterling lavastetaan pahikseksi, hänen täytyy piiloutua vakoojavirastoltaan, samalla kun hän selvittää, kuka on kaiken takana. Nuorella ja nerokkaalla Walter Beckettillä on kehiteltynä uusi naamioitumisaine, minkä Lance nappaa, juo... ja muuttuu puluksi.

Agentti Lance Sterling on yhdistelmä James Bondia ja hahmon ääninäyttelijää Will Smithiä. Lance sisältää paljon Smithin piirteitä ja jopa animaatiossa Smith onnistuu tuomaan tutun olemuksensa täysillä mukaan. Bondilta taas on lainattu pukeutumistyyli, nasevat sanailut, erilaiset vimpaimet, sekä tietty se, että huippusalaiseksi agentiksi yllättävän moni tietää Lancen. Heti alussa hahmo toteaakin, mistä tunnistaa maailman parhaimman vakoojan: kaikki tietävät hänet. Lance on kiinnostava hahmo, vaikka suuren osan ajasta hän onkin todella itsekeskeinen. Hänen kasvutarinansa on täysin ennalta-arvattava, mutta silti tarpeeksi toimiva.

Walter Beckett (Tom "Spider-Man" Holland) taas on todella nuori keksijä, joka yrittää todistaa kykynsä. Hahmon keksinnöt ovat kuitenkin perinteisistä poikkeavia ja hahmo itsessään on hieman erilainen, mikä on leimannut hänet kummajaiseksi vakoojavirastossa. Onkin surullista seurata, kuinka Walter yrittää innoissaan auttaa Lancea puhdistamaan tämän maineen, mutta Lance kohtelee Walteria kehnosti.
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. vakoojaviraston johtaja Jenkins (Reba McEntire), Lancea jahtaava agenttijoukko Marcy (Rashida Jones), Eyes (Karen Gillan) ja Ears (DJ Khaled), sekä pahikset robokäsi-Killian (Ben Mendelsohn) ja Katsu Kimura (Masi Oka). Sivuhahmot eivät valitettavasti ole kummoisia tai kiinnostavia, vaikka Killian onkin oivan häijy vastustaja ja usein roistoa esittävä Mendelsohn sopii osaan erinomaisesti. Etenkin Lancen perässä olevat agentit jäävät todella vaisuiksi.

Ilokseni Vakoojat valepuvuissa osoittautui traileriaan paremmaksi animaatioseikkailuksi, mikä tarjoaa varmasti paljon iloa lapsille, mutta mikä onnistuu imaisemaan myös aikuisenkin mukaansa. James Bondin faneille tuottaa suurta riemua nähdä tuttuja puolia, kuten 007-leffoista kopioidut alkutekstit, sekä monia muita viittauksia. Välillä saattaa tuntua siltä, että hassu idea muuttaa agentti puluksi on vain juurikin sitä: hassu idea - millä ei kuitenkaan täysin tiedetä, mitä sillä voisi tehdä. Silti elokuva viihdyttää passelisti läpi kestonsa ja tarjoaa hyviä oivalluksiakin. Paikoitellen Walterin puheet siitä, miksei asioita voisi puhua läpi ja osoittaa myötätuntoa molemmin puolin, jolloin konfliktit ratkeaisivat ilman väkivaltaa, tuntuvat hyvin naiiveilta, mutta toisaalta onhan se hyvä, että lastenelokuvassa pohditaan tällaista.

Toimintaa on kuitenkin tietty mukana ja suurimmaksi osaksi erilaiset takaa-ajot ja tappelut ovat vauhdikkaita ja sujuvia. Aseita kaivetaan esiin, mutta eipä niitä erityisemmin käytetä, vaan mäiske pyritään pitämään mahdollisimman lapsiystävällisenä. Toimintakohtauksissa pidin paljon siitä, kuinka ne eivät tunnu perinteiseltä animaatioiden tyyliltä näyttää toimintaa, vaan enemmän oikeiden näyttelijöiden tähdittämältä toimintaelokuvalta. Kuvaustapa, liikeradat tappeluissa ja lokaatiot olivat epätavallisia lastenleffalle ja innostuin tästä puolesta kenties jopa eniten. Huumoriakin on paljon mukana. Osa vitseistä ei mielestäni osu maaliinsa, mutta kyllä leffassa nauraakin saa. Lapsille on tiedossa paljon hölmöilyä, kun taas aikuiset kohottavat kulmiaan, kun värikkään pommin räjähtäessä joku huudahtaa "fifty shades of jei!". Pulutoilailut taas huvittavat kaikenikäisiä.

Huumorinsa, toimintansa ja yleistunnelmansa avulla leffa lentää korkeammalla kuin sen paperilla ennalta-arvattava tarina saisi luulemaan. Aikuiskatsoja hoksaa monet asiat kauan ennen kuin ne tapahtuvat ja sitten niitä vain odottaa tapahtuvaksi. Paikoitellen elokuva voisi luottaa katsojansa älykkyyteen enemmän, mutta ongelmistaan huolimatta Vakoojat valepuvuissa toimii oivallisesti. Animaatiojälki on monin tavoin mainiota, vaikkei saakaan katsojaa ällistelemään huikeilla visuaalisuuksilla, kuten esimerkiksi Pixarin teokset. Hahmot ovat veikeän näköiset ja leffan värikkyys on miellyttävää katsottavaa. Äänimaailma on hyvin rakennettu. Theodore Shapiron säveltämät musiikit lainailevat tuttuja agenttisävelmiä ja hyödyntää niitä sujuvasti pitkin filmiä.

Yhteenveto: Vakoojat valepuvuissa on oiva agenttianimaatio kaikenikäisille. Lapsille on luvassa veikeää hassuttelua ja vauhdikasta seikkailua, kun taas aikuinen voi hoksata viittauksia James Bond -leffoihin ja nauttia muutamista nokkeluuksista. Walter Beckettin puheet mukavammista keinoista edistää rauhaa voivat kyynisen aikuisen korvaan kuulostaa lapsellisilta, mutta toisaalta on hyvä, että leffa opettaa lapsille, ettei väkivallan oikeasti pitäisi olla ratkaisu. Toimintakohtaukset ovat kuitenkin mainioita ja on hienoa, että ne on toteutettu hieman ytimekkäämmin kuin lastenleffoissa yleensä. Silti ne pidetään sisällöltään lapsiystävällisinä. Itse tarina puluksi muuttuvaksi agentiksi on kelpo idea, mutta välillä tuntuu siltä, etteivät tekijätkään tietäisi, mihin ideaa viedä. Pulu-urpoilu kuitenkin viihdyttää passelisti. Animaatiojälki on sujuvaa, muttei erityisen ihmeellistä. Vakoojat valepuvuissa on kelpo aloitus vuoden animaatio-osastolle, mutta enpä usko, että tulen muistamaan tämän näkemistä enää vuoden lopussa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Spies in Disguise, 2019, 20th Century Fox Film Corporation, Twentieth Century Fox, Blue Sky Studios, Chernin Entertainment, Twentieth Century Fox Animation

Arvostelu: Pikku naisia (Little Women - 2019)

PIKKU NAISIA

LITTLE WOMEN

Ohjaus: Greta Gerwig
Pääosissa: Saoirse Ronan, Florence Pugh, Emma Watson, Eliza Scanlen, Timothée Chalamet, Laura Dern, Louis Garrel, Tracy Letts, Meryl Streep, Bob Odenkirk ja Chris Cooper
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: S

Pikku naisia perustuu Louisa May Alcottin samannimiseen kirjaan, mikä julkaistiin kahdessa osassa vuosina 1868 ja 1869. Alcott otti kirjaan vaikutteita omasta nuoruudestaan ja elämästään siskojensa kanssa. Kirja oli välitön hitti ja nousi nopeasti arvostettuun asemaan, toimien innoittajana nuorille naisille saavuttaa unelmansa. Suosionsa ansiosta kirjasta on tehty lukuisia näytelmiä, televisiosarjoja ja elokuvia. Elokuvista ensimmäinen oli mykkäversio vuodelta 1917 ja tämä uusin on jo kahdeksas elokuvasovitus Pikku naisista. Sony Pictures ilmoitti leffan teosta vuonna 2013 ja vuonna 2016 Greta Gerwig innostui työstämään käsikirjoituksen. Kun hänen esikoisohjauksensa Lady Bird (2017) oli palkintogaaloissa isosti ehdolla ja voitokaskin, Gerwigiä pyydettiin myös ohjaamaan elokuva. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2018 ja nyt Pikku naisia saa ensi-iltansa Suomessa - kuukausi sen jälkeen, kun sen oli alunperin tarkoitus ilmestyä. Itse olen ollut vuosia tietoinen Alcottin kirjasta, mutten ole koskaan lukenut sitä tai nähnyt ainuttakaan aiemmista seitsemästä elokuvasta, joten tarina ei ollut minulle tuttu. Innostuin kuitenkin filmin näyttelijäkaartista ja Lady Birdin jälkeen olin kiinnostunut, mihin muuhun Gerwig pystyy, joten menin erittäin positiivisin mielin katsomaan Pikku naisia hieman ennen joulua lehdistönäytökseen.

1800-luvun puolessa välissä Marchin siskoksilla on jokaisella omat haaveensa tulevaisuudesta. Jo March haluaa olla kirjailija, Meg March odottaa pääsevänsä naimisiin jonkun kanssa, Amy Marchilla on lahjoja taiteilijana ja Beth March yrittää todistaa kykynsä musiikin puolella.

Saoirse Ronan jaksaa joka kerta yllättää sillä, kuinka uskomattoman upea näyttelijä hän onkaan. Jos näytteleminen olisi luonnonvoima, hän edustaisi sitä täydellisesti. Ronan on niin voimakas eläytymään, niin mestarillinen ottamaan tilan haltuunsa ja niin luonnollinen tunteiden kanssa, että hän jättää monet vuosikymmeniä työtä tehneet konkarit varjoonsa. Tässä Ronan näyttelee Jo Marchia, joka kirjoittaa tarinoita ja yrittää saada niitä myytyä eteenpäin. Ongelma vain on, etteivät mieskustantajat ole erityisen kiinnostuneita naisten vapaata tahtoa käsittelevistä kertomuksista. Kirjoittaminen on Jo'lle suuri intohimo ja Ronan tuntuu löytävän tämän suuren intohimon helposti, hypäten täysillä mukaan. Jos hän ei kohta voita Oscar-palkintoaan (ehdokkuuksia on nimittäin tämän roolisuorituksen myötä neljä), on aika suuttua.

Marchin kolme muuta sisarta ovat Harry Potter -elokuvista (2001-2011) tutun Emma Watsonin näyttelemä Meg, viime kesänä kauhuleffassa Midsommar - loputon yö (Midsommar - 2019) lahjansa osoittaneen Florence Pughin näyttelemä Amy ja Eliza Scanlenin esittämä Beth. Pugh on jälleen erinomainen ja yrittää parhaansa mukaan pysyä Ronanin perässä. Watsonkin on mainio, mutta hänelle tunteiden esittäminen on paikoitellen väkinäistä. Scanlen on erittäin hyvä, mutta hänen hahmonsa jää siskoksista pienimmälle huomiolle (luultavasti siksi, ettei Scanlen ole yhtä tunnettu näyttelijä). Parasta kuitenkin on, kuinka mahtavasti Ronan, Watson, Pugh ja Scanlen toimivat yhdessä. He todella tuntuvat aidoilta siskoilta ja heidän yhteisiä hetkiään on usein ilo seurata.
     Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Laura Derniltä löytyy lämpöä Marchien äidiksi, kun taas siskojen tiukkaa tätiä esittävä Meryl Streep on aina yhtä fantastinen. Better Call Saul -sarjan (2015-) tähti Bob Odenkirk nähdään pienessä roolissa Marchien isänä. Timothée Chalamet ällistytti vahvalla roolisuorituksellaan Call Me by Your Namessa (2017), mutta tässä hänelle ei suoda kunnon mahdollisuutta tehdä samaa.

En ollut tosiaan lukenut Louisa May Alcottin kirjaa tai katsonut yhtäkään seitsemästä aiemmasta filmatisoinnista, joten Pikku naisia -leffan tarina oli minulle täysin uutta. Ilahduinkin, kuinka hyvin se nappasi minut usein mukaansa. Paikoitellen elokuva tuntuu hidastelevan, mutta se johtuu lähinnä siitä, että parin siskon kertomukset eivät ole läheskään yhtä mielenkiintoiset kuin Jo'n. Tällaisissa tarinoissa, missä useampi kertomus nivoutuu yhteen, on usein vaarana, että jokin osanen ei toimi yhtään niin hyvin kuin joku muu. Jo'n osuus on aivan mahtava jo ihan vain Ronanin ansiosta. Lisäksi hahmon suuri intohimo jotain tiettyä asiaa kohtaan, oli minulle niin samaistuttavaa, että olin täysillä tukemassa hänen haaveitaan. 1800-luvun puolessa välissä naisille oli äärimmäisen haastavaa menestyä omillaan, joten esteitä on paljon luvassa. Tämä on myös tänä päivänä harmillisen vaikeaa, minkä takia Pikku naisia on yhä tärkeä tarina kertoa uudestaan vielä 150:kin vuoden jälkeen Alcottin kirjan ilmestymisestä.

Elokuvan tarina on mielenkiintoisesti rakennettu, sillä se tapahtuu useissa kerroksissa. Tarinat hyppivät ajassa ilman, että siitä erityisemmin ilmoitetaan filmin aikana. Jotkut ovat selkeitä takaumia, mutta joissain kohdissa vain värimaailma kertoo katsojalle, mennäänkö elokuvan mukaan nykyhetkessä vai hahmojen menneisyydessä. Paikoitellen tämä tekee leffasta hieman sekavan, mutta suurimmaksi osaksi aikahyppely on taidokkaasti toteutettu. Etenkin parissa kohtaa menneisyyden ja "nykyhetken" tapahtumat kulkevat vierekkäin käsi kädessä, tukien toisiaan. Tunnepuolella Pikku naisia onnistui ilahduttamaan, sekä sai myös haikeaksi. Yksi merkittävä hetki ei kuitenkaan ole yhtä surullinen kuin voisi toivoa, sillä siihen tärkeästi liittyvä hahmo ei saa tarpeeksi aikaa ennen sitä. Huumoria on paljon mukana ja hymy nousee vähän väliä huulille, kun näkee sisarukset puuhaamassa jotain keskenään.

Ohjaaja Greta Gerwig osoittaa toistamiseen lahjansa ohjaajana. Nuorten naisten kasvutarinat ovat selvästi lähellä Gerwigin sydäntä, sillä välillä Pikku naisia muistuttaa hänen edellistä teostaan Lady Birdiä - eikä vain sillä, että molempien pääroolissa nähdään Ronan. Gerwig rakentaa tunnelmaa taidokkaasti ja pitää monipuolista pakettia hyvin kasassa ohjaajana, mutta käsikirjoituksen puolella hän olisi voinut hioa paria juonikuviota vahvemmaksi. Jo tällaisenaan Pikku naisia on todella mainio teos, mutta tietyillä viilauksilla se voisi olla erinomainen. Kuvaukseltaan leffa on hienosti toteutettu. 1800-luvun ajankuva on vaikuttavasti luotu upeiden lavasteiden ja asujen kautta. Äänityöskentely on oivallista ja säveltäjä Alexandre Desplat onnistuu taas kerran musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Pikku naisia on erittäin mainio elokuvasovitus, jonka edelleen monin tavoin ajankohtainen tarina saa ymmärtämään, miksi siitä voi ja pitää tehdä uusia tulkintoja tänäkin päivänä. Saoirse Ronan, Florence Pugh, Emma Watson ja Eliza Scanlen ovat aivan mahtavia Marchin siskoina ja heidän puuhailuaan yhdessä on suuri ilo seurata. He todella tuntuvat todellisilta siskoilta, mikä levittää suuren hymyn katsojan kasvoille. Ronan on tuttuun tapaansa mielettömän hyvä pääroolissa Jo'na ja hänen juonikuvionsa koukuttaa. Pughkin osoittaa lahjakkuuttaan, mutta yksinään Watson ja Scanlen jäävät hieman varjoon, eivätkä heidän juonikuvionsa ole yhtä mielenkiintoisia kuin voisi toivoa. Ohjaaja Greta Gerwig rakentaa taidokkaasti tunnelmaa, tarjoten niin hyviä nauruja kuin oivaa herkkyyttä. Ajankuva on erinomaisesti toteutettu ja filmi on täynnä upeita lavasteita ja asuja. Jos tiettyjä osioita tarinasta olisi rakennettu vahvemmiksi, olisi Pikku naisia kokonaisuutena mahtava teos. Jo tällaisenaan se on kuitenkin todella hyvä ja suosittelen sen katsomista, jos Alcottin alkuperäinen kirja on lähellä sydäntä tai jos leffan aikakausi kiehtoo kovasti. Tai jos haluat nähdä kaikki parhaan elokuvan ehdokkaat, ennen kuin Oscar-yö koittaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Little Women, 2019, Columbia Pictures, New Regency Pictures, Pascal Pictures, Regency Enterprises, Sony Pictures Enterprises

Arvostelu: Parasite (기생충 - 2019)

PARASITE

기생충

Ohjaus: Bong Joon-ho
Pääosissa: Song Kang-ho, Choi Woo-shik, Park So-dam, Jang Hye-jin, Cho Yeo-jeong, Lee Sun-kyun, Jung Ji-so, Junh Hyun-joon, Lee Jung-eun ja Park Myung-hoon
Genre: trilleri, draama, komedia
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 16

Parasite on Bong Joon-ho'n uusi mustan huumorin jännäri. Bong Joon-ho itse keksi elokuvan tarinan ja alkoi työstämään käsikirjoitusta yhdessä Han Jin-wonin kanssa. Leffalle saatiin rahoitus ja sen kuvaukset lähtivät käyntiin toukokuussa 2018. Parasite sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2019, missä se voitti pääpalkinnon, Kultaisen palmun. Sen jälkeen leffaa on näytetty eri festivaaleilla ja se on pikkuhiljaa alkanut saamaan myös teatterilevitystä ympäri maailman. Nyt Parasite saapuu myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta viime syksynä, kun yhtäkkiä aloin kuulla kaikkialta, että kyseessä olisi huima mestariteos. Aloin odottamaan sen näkemistä ja ilahduinkin, kun pääsin näkemään sen ennakkoon Night Visions -leffafestivaaleilla marraskuussa, missä Parasite oli tapahtuman avauselokuva.

Vähävarainen Kimin perhe keksii keinon rikastua. He hankkivat töitä rikkaalta ja hyväuskoiselta Parkin perheeltä, tehden perheelle erilaisia hommia, vaikkei heillä olisi edes osaamista siihen ja paljastamatta kuuluvansa kaikki samaan perheeseen.

Kimin perheeseen kuuluvat isä Ki-taek (Bong Joon-ho'n luottonäyttelijä Song Kang-ho), äiti Chung-sook (Jang Hye-jin), sekä heidän poikansa Ki-woo (Choi Woo-shik) ja tyttärensä Ki-jeong (Park So-dam). Perheenjäsenet ovat kaikki eri tavoin kiinnostavat persoonat ja he toimivat hienosti niin erikseen kuin yhdessä. Etenkin yhdessä näyttelijät onnistuvat luomaan tunteen todellisesta perheestä, joka tukee täysillä toisiaan ja tekee kaikkensa, jotta perhe pärjää ja selviää. Jokaisella on selvä roolinsa Parkin perheen huijausoperaatiossa ja katsojana jännittää heidän onnistumisensa puolesta - vaikka tietääkin, että hehän toimivat väärin. Näyttelijät ovat kaikki mainioita, mutta parhaan roolisuorituksen tarjoaa kuitenkin mahtava Song Kang-ho, joka luo monia sävyjä isähahmolle.

Rikkaaseen Parkin perheeseen taas kuuluvat isä Dong-ik (Lee Sun-kyun), äiti Yeon-gyo (Cho Yeo-jeong), sekä heidän teinityttärensä Da-hye (Jung Ji-so) ja leikkisä poikansa Da-song (Jung Hyun-joon). Nämäkin hahmot ovat mielenkiintoisia ja Kimin perheenjäsenten tavoin myös katsojalle syntyy hieman ristiriitainen suhde Parkin perheeseen. Tavallaan heitä ihailee ja heidän vaurautensa lumoaa, mutta samalla heitä jotenkin jopa halveksuu rikkauksien vuoksi. Lee Sun-kyun ja Cho Yeo-jeong tekevät erittäin hyvää työtä rikkaina ja hienosti käyttäytyvinä vanhempina. Kimin ja Parkin perheiden kautta elokuva näyttää köyhien ja rikkaiden valtavan eron monin tavoin ja muistuttaa, kuinka järkyttävää elämä voi olla.

Kun kuulee jostain elokuvasta suuria kehuja ja vieläpä pitkään, voi helposti käydä niin, että kun elokuvan vihdoin näkee, ei se yllä näiden kuultujen kehujen tasolle ja leffan jälkeen saattaa jäädä ajatus, että mikä tässä nyt muka oli niin ihmeellistä? Alkaessani katsomaan Parasitea, jännitin hieman, kävisikö näin itselleni tämän elokuvan kohdalla. Ei todellakaan. Huhhuh, kuinka upea elokuva tämä onkaan! Leffa nappaa heti mukaansa veikeän tunnelmansa avulla, vaikka samalla jotkut ruudulla nähtävät asiat ovatkin pahimmillaan jopa todella ikäviä. Alku esittelee niin hyvin, kuinka kurjissa olosuhteissa Kimin perhe asuu, että kun he keksivät tavan huijata Parkeja, on katsoja täysillä mukana heidän suunnitelmassaan. Ja ai että Kimin perheen soluttautumisoperaatio onkaan viihdyttävää katseltavaa. Osio tarjoaa useat naurut ja siitä löytyy paljon pilkettä silmäkulmasta.

Puolessa välissä elokuvan tunnelma kuitenkin kokee valtavan muutoksen ja komediallinen huijausoperaatio muuttuu yllättäen piinaavaksi trilleriksi. Ja tämän muutoksen hetkellä ymmärsin, miksi elokuvaa on niin kehuttu. Muutos on äkillinen, shokeeraava ja pahimmassa tapauksessa koko leffan rikkova, mutta ohjaaja Bong Joon-ho hoitaa hommansa niin kunniakkaasti, että salamannopea muutos tuntuu täysin luontevalta. Ensimmäisen puoliskon pitäessä erittäin hyvin mukanaan viihdyttävän kertomuksensa ja tunnelmansa avulla, toinen puolisko tiukentaa katsojastaan otetta hullun lailla ja pistää sydämen hakkaamaan. Jännitys on täydellisesti rakennettu ja itse tuijotin tapahtumia hievahtumatta ja päästämättä pienintäkään pihahdusta. Tätä jatketaan todella pitkään, kunnes pääsee hetkeksi hengähtämään. Toisen puoliskon aikana mukaan tuodaan myös liikuttavuutta, mikä saattaa oikeasti riipaista sydämestä. Kohtausta katsoessa hoksaa, kuinka paljon näistä hahmoista on alkanut välittämään.

Itse en kuitenkaan näe Parasitea aivan täydellisenä elokuvana, vaan mielestäni sen ihan loppu vaatisi hieman viilausta. Loppuun lisätty kertojaääni on myös äkillinen muutos, muttei läheskään yhtä luonteva kuin tunnelman muutos puolessa välissä elokuvaa. Kertojaääni on hieman töksähtävä ja itse jäin hieman harmittelemaan, että elokuvan viimeisten muutamien minuuttien aikana oli päätetty tehdä näin. Monia muita tämä ei välttämättä häiritse, mutta itse pidin tätä valitettavana tason pudotuksena kahden tunnin mestarillisuuden jälkeen. Nämä kaksi tuntia ovat kuitenkin niin mielettömän vaikuttavaa elokuvantekoa monella eri tapaa, etteivät viimeiset minuutit tiputa pisteitä kuin puolen tähden verran. Kyseessä on siis aivan törkeän hyvä leffa.

Bong Joon-ho'n ohjaus on taiturimaista läpi leffan. Hän rakentaa kohtaukset tyylikkäästi ja luo tunnelmaa fantastisin tavoin. Kun hän päättää tarttua johonkin tunteeseen, hän todella pistää kaikkensa peliin. Harmi, etteivät hän ja Han Jin-won saaneet käsikirjoituksen parista viimeisestä sivusta yhtä iskeviä kuin aiemmasta tekstistä. Suurimmaksi osaksi kaksikon kirjoitus on erinomaista. Myös visuaalisesti Parasite on upea teos. Kuvat ovat usein ällistyttävän vaikuttavia. Niihin saadaan kauneutta, rumuutta ja niiden sekoitusta. Köyhien asuinalueestakin on saatu erikoisen lumoava oikeilla kuvakulmilla ja etenkin esimerkillisellä valaisulla. Lavasteet ovat näyttävät ja puvustustiimikin on tehnyt oivaa työtä. Äänisuunnittelu on tehokasta etenkin, kun trilleriosuus lyödään pöytään ja Jeong Jae-ilin säveltämät musiikit ovat todella mainiot läpi leffan. Jeong Jae-il tuo vahvan lisäyksensä Bong Joon-ho'n rakentamaan tunnelmaan.

Yhteenveto: Parasite on huikean erinomainen ja monisävyinen elokuva, mikä tekee vaikutuksia yhä uudestaan ja uudestaan läpi kestonsa. Leffan tarina nappaa heti mukaansa ja katsoja on välittömästi Kimin perheen puolella, kun tämä aloittaa kyseenalaiset toimensa. Filmi kuitenkin osoittaa, kuinka karmeasti luokkaerot vaikuttavat monissa maissa edelleen, jolloin Kimin perheen onnistumista todella kannustaa. Soluttautuminen Parkin perheeseen on lystikästä seurattavaa ja filmi tarjoaa ensimmäisen tuntinsa aikana monet naurut. Ohjaaja Bong Joon-ho päättää kuitenkin repäistä maton jalkojen alta oikein kunnon vimmalla ja salamannopeasti elokuvan tunnelma muuttuu äärimmäisen painostavaksi trilleriksi. Toinen puolisko on erittäin intensiivinen ja katsojan sydän hakkaa lujaa rinnassa. Aitoa koskettavuuttakin on mukana, sillä Kimin perheestä on alkanut tosissaan välittämään. Näyttelijät ovat fantastisia rooleissaan ja tekninen toteutus on taiturimaisen lumoavaa. Onkin harmi, ettei elokuva kanna ihan täysin loppuun asti ja mielestäni viimeiset minuutit loppuhuipennuksen jälkeen jättivät toivomisen varaa. Kun leffa on muuten ollut aika lailla täydellinen, ihan viime minuutit aiheuttivat minulle pienen pettymyksen. Sitä lukuunottamatta Parasite ei todellakaan ollut pettymys, vaan suuren ylistyksensä arvoinen satiiri-trilleri ja suosittelen sen katsomista todella lämpimästi. Kyseessä on aikamoinen elämys ja on ihme, jos jokin elokuva tänä vuonna onnistuu ylittämään tämän!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
기생충, 2019, Barunson E&A, CJ E&M Film Financing & Investment Entertainment & Comics, CJ Entertainment, TMS Comics, TMS Entertainment

Arvostelu: The Wolfman (2010)

THE WOLFMAN

Ohjaus: Joe Johnston
Pääosissa: Benicio del Toro, Anthony Hopkins, Emily Blunt, Hugo Weaving, Art Malik, Geraldine Chaplin ja Anthony Sher
Genre: kauhu, fantasia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia - Unrated Director's Cut: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

The Wolfman on uudelleenfilmatisointi vuoden 1941 hirviöklassikosta Ihmissusi (The Wolf Man). Vuonna 2006 Universal Pictures ilmoitti tekevänsä uuden version klassikosta ja päärooliin valittiin alkuperäistä elokuvaa fanittava ja ihmissusi-oheistuotteita keräilevä Benicio del Toro. Ohjaajaksi taas valittiin Mark Romanek, mutta kun hänen ideansa eivät olleet Universalin mieleen, hänet vaihdettiin Joe Johnstoniin. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2008 ja vaikka jälkituotannossa syntyi ongelmia mm. efektien ja musiikkien kanssa, The Wolfman sai lopulta maailmanensi-iltansa 27. tammikuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin valtava floppi, eikä se tienannut edes budjettiaan takaisin. Lisäksi monet kriitikoista antoivat filmille negatiivisen arvion. Tästä huolimatta leffa onnistui sentään nappaamaan Oscar-palkinnon maskeerauksistaan. Itse näin The Wolfmanin varmaankin kuusi vuotta sitten, kun se esitettiin televisiossa. Leffa jätti hieman ristiriitaiset tunteet, enkä katsonut sitä enää uudestaan. Kuitenkin nyt kun elokuva täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan ystäväni kanssa.

Vuonna 1891 Lawrence Talbot saa tietää, että hänen veljensä on raa'asti murhattu ja hän matkaa kotiseudulleen Mustanummelle, missä liikkuu huhuja ihmissudesta. Pian Lawrence saa tietää, ettei kyseessä ole pelkkä huhu...

Benicio del Toro nähdään Lawrence Talbotina, perheestään eristäytyneenä näyttelijänä, joka palaa kotiseudulleen kohtaamaan sekä psyykkiset että ihmisiä raatelevat, karvaiset hirviöt. Hyvin nopeasti käy selväksi, miksi Lawrence on aikoinaan lähtenyt kotoaan ja on mielenkiintoista nähdä, kuinka hän suhtautuu paluunsa. Del Toro on tuttuun tapaansa mainio ja hän viestii hahmon erilaiset tuntemukset lahjakkaasti.
     Anthony Hopkins esittää Lawrencen isää, rikasta sir John Talbotia, joka asuu isossa kartanossaan. Valitettavasti siinä, missä Del Toron roolityön kautta käy hyvin selväksi, miksi Talbotien perhe on rikkinäinen, Hopkins ei outoa kyllä kykene samaan. Hopkins tarjoaa yllättävän epätasaisen suorituksen. Välillä hän on nappivalinta osaansa ja välillä hän pistää katsojan pohtimaan, kiinnostiko häntä edes lopulta olla mukana filmissä?
     Emily Blunt taas näyttelee Lawrencen tapetun veljen kihlattua, Gwen Conliffea. Valitettavasti Gwenistä ei saada paljoa irti hahmona, eivätkä Bluntin lahjat pääse oikeuksiinsa. Myös Hugo Weaving on mukana leffassa Scotland Yardin poliisi Abberlinena, joka saapuu tutkimaan kuolleen veljen tapausta, mutta hänkin jää harmillisen alikäytetyksi. Sekä Gwen että Abberline saavat paljon ruutuaikaa, mutta heille keksitään harvoin mitään merkittävää tai kiinnostavaa tekemistä.
     Lisäksi leffassa nähdään mm. Art Malik sir John Talbotin palvelijana, legendaarisen Charlie Chaplinin tytär Geraldine mustalaisrouva Malevana, sekä Anthony Sher mielisairaalan johtajana.

The Wolfman ei onnistu tavoittamaan alkuperäisen Ihmissuden psykologista kauhupuolta kirouksen pelottavuudesta, mikä tekee hirviöklassikosta yhä erittäin tehokkaan, mutta muuten se on oikein kelpo uudelleenfilmatisointi. Elokuva onnistuu luomaan maagisen ja mystisen vanhanaikaista henkeä ja sen goottimaailma tekee siitä jo itsessään todella kiehtovan filmin, mihin uppoutuu erittäin mielellään, vaikka siellä hiippailevaa ihmissutta ei haluaisi kohdata. Usvaiset nummet, 1800-luvun lopun kolkot talot ja hidas kuljeskelu yöllä pelkässä kynttilänvalossa ovat jo ihanan karmivaa ja leffasta löytyykin toimivaa jännitystä. Usein elokuva syyllistyy kuitenkin hyödyntämään 2000-luvun kauhuleffojen suurinta syntiä, eli äkkisäikäytystä, eikä filmi niinkään onnistu pelottamaan, vaikka kovasti sitä yrittääkin. Silti muiden 2000-luvun kauhuleffojen rinnalla The Wolfman tuntuu jotenkin omalaatuiselta teokselta, mikä erottuu edukseen. Ehdottomasti parasta leffassa on ihmissuden maskeeraus, joka on suunniteltu alkuperäisen klassikon pohjalta ja muokattu entistä hyytävämmäksi ilmestykseksi. Ihmissuteen on todella vangittu hirviömäinen peto, minkä näkeminen herättää välittömästi ajatuksen, että nyt lähti muuten henki. Moni poloinen ei ehdi edes tajuta, mikä heihin iski, sillä tämä susimies raatelee kynsillään ja hampaillaan salamannopeasti ja niin että veri roiskuu. Tämä kuuluu ehdottomasti suosikki-ihmissusieni joukkoon.

Vaikka elokuva sisältääkin upeasti maskeeratun ihmissuden, vaikuttavasti toteutetun ajankuvan, oivallista wanhan ajan henkeä ja hyviä näyttelijöitä, on filmi silti hieman epätasainen - kuten Anthony Hopkinsin roolisuoritus. Siinä on useita todella hyviä puolia, joista pidän, mutta sitten taas siinä on selkeitä puolia, joista en pidä. Osittain pidän monista ratkaisuista, jotka käsikirjoittajat Andrew Kevin Walker ja David Self ovat tehneet, ottaessaan alkuperäisen filmin ja muokatessaan sen tarinaa. Käsikirjoituksesta löytyy kuitenkin rytmitysongelmia, sillä jotta ihmissutta voitaisiin näyttää mahdollisimman usein, on sen pakko tehdä useita aikahyppyjä seuraavaan täysikuuhun. Lisäksi mitä pidemmälle leffa kulkee, sitä heikommin Talbotien perheongelmat ovat kirjoitettuja. Ohjaaja Joe Johnston ei välttämättä ollut lopulta täysin oikea mies hommaan. Leffassa on potentiaalia olla erittäin hyvä hirviöpelottelu, mutta kuten jo totesin, elokuva ei ole erityisen pelottava. Muutenkin se tuntuu joillain tavoilla hillitsevän itseään, kun sen pitäisi ulvoa mahtipontisesti. Silti minun täytyy sanoa, että ongelmistaan huolimatta pidän The Wolfmanista. Jokin sen maailmassa ja etenkin sen ihmissudessa viehättää minua kovasti. Jokaista heikkoutta kohden tuntuu olevan jotain mainiota.

Vaikka elokuvan lavasteet ovat todella näyttävät ja niin ovat myös hahmojen asut, eli ajankuva on upeasti toteutettu, minkä lisäksi itse ihmissusi on huikea ilmestys, löytyy minulta vahvaa kritiikkiä elokuvan visuaalisesta ilmeestä. Jostain syystä tekijät ovat halunneet värimääritellä elokuvan kellertäväksi, mikä herättää lähinnä tunteen kuin päälle olisi vain nopeasti läimäisty seepia-kuvafiltteri. Upeat lavasteet ja asut menevät hieman hukkaan, kun ne peitetään paikoitellen jopa rumalla värillä. Seepiafiltterin lisäksi useisiin yökohtauksiin on taidettu lisätä vinjetointi-tehoste, mikä tummentaa ruudun kulmat. Leffan digiefektit eivät ole kestäneet aikaa lainkaan. Jopa joitain vuosia sitten, kun näin filmin ensimmäisen kerran, pidin tietokonetehosteita todella surkeina. Itse ihmissusi näyttää täydelliseltä, mutta ihmissudeksi muuttuminen digiefektein on aika järkyttävää katseltavaa - lähinnä siksi, että katsoja näkee heti, kun muuttuva ihminen vaihtuu näyttelijästä digihahmoksi. Asiaa ei auta yhtään, kuinka pitkään muodonmuutos kestää ja kuinka lähelle kamera viedään tätä täysin ilmiselvää diginaamaa. Jälkikäteen tehdyt kuvankäsittelyt ovat leffan heikointa antia ja vievät tehoa filmin parhaimmista puolista. Äänimaailma on onneksi rakennettu hyvin ihmissuden murinoista ja ulvomisista Danny Elfmanin säveltämiin musiikkeihin.

Elokuvasta on olemassa noin vartin pidempi versio, mikä sisältää pidennettyjä ja kokonaan uusia kohtauksia. Etenkin leffan alku on huomattavasti pidempi. Lawrence ja Gwen esitellään eri tavalla ja Lawrencen matkalla Mustanummelle hän tapaa Max von Sydow'n esittämän vanhan herran. Pidennetyssä versiossa ihmissusihyökkäykset ovat myös hieman verisempiä. Universalin logo on myös vaihdettu, muistuttamaan yhtiön alkuaikojen logosta. Itse katsoin arviota varten tämän pidennetyn version ja suosittelen sitä ylitse teatteriversion.

Yhteenveto: The Wolfman on kelpo uudelleenfilmatisointi hirviöklassikosta. Leffan ajankuva ja goottimaisemat ovat upeasti luotuja hienojen lavasteiden ja asujen kautta. On aivan mahtavaa, että tekijät ovat hyödyntäneet vanhaa ihmissusi-maskeerausta ja muokanneet siitä entistäkin häijymmän. On myös miellyttävän karmivaa hiippailla yöllä sumuisessa metsässä pelkässä kynttilänvalossa, odottaen suden hyökkäystä. Elokuva sortuu kuitenkin usein käyttämään äkkisäikäytyksiä, eikä se tiettyä kutkuttavaa karmivuutta pelottavampi onnistu olemaan. Benicio del Toro on mainio pääroolissa ja hyviä ovat myös Emily Blunt ja Hugo Weaving, jotka saavat kuitenkin harmillisen vähän tekemistä. Anthony Hopkinsin suoritus on yllättävän epätasainen, kuten on myös itse elokuvakin paikoitellen. Tarinankerronta loikkii ja juoksee välillä todella tönkösti, minkä lisäksi jotkut ratkaisut aiheuttavat lähinnä kulmankohotuksia kuin aplodeja. Tekniseltä puolelta löytyy paljon hyvää, mutta jälkitöissä sitä on pilattu kököillä digitehosteilla ja rumilla värisäädöillä. Ongelmistaan huolimatta The Wolfman on tarpeeksi onnistunut tulkinta klassisesta hirviökertomuksesta. Ihmissusifanien kannattaakin vilkaista leffa, jos niin ei ole vielä tehnyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Wolfman, 2010, Universal Pictures, Relativity Media, Bluegrass Films

Arvostelu: Jäähyväiset (The Farewell - 2019)

JÄÄHYVÄISET

THE FAREWELL

Ohjaus: Lulu Wang
Pääosissa: Awkwafina, Tzi Ma, Diana Lin, Zhao Shuzhen, Lu Hong, Jiang Yongbo, Chen Han ja Aoi Mizuhara
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: S

Jäähyväiset pohjautuu tositarinaan ohjaaja-käsikirjoittaja Lulu Wangin elämästä. Hänen isoäitinsä oli sairastunut syöpään, mutta hänen sukunsa oli pakottanut Wangin pysymään vaiti asiasta, jottei isoäiti viettäisi loppuelämäänsä surun keskellä. Wang oli kirjoittanut tästä elämänvaiheestaan lyhyttarinan ja lopulta sai myös herätettyä tarpeeksi kiinnostusta, jotta pystyi aloittamaan elokuvan työstön kirjoituksensa pohjalta. Elokuvan kuvaukset alkoivat kesällä 2018 ja Jäähyväiset sai maailmanensi-iltansa tammikuussa 2019 Sundancen elokuvajuhlilla. Leffaa on sen jälkeen esitetty eri filmifestivaaleilla ja nyt se on saanut ensi-iltansa myös Suomessa. Itse olin tietoinen elokuvasta jo viime kesästä lähtien, mutta aloin kiinnostua siitä vasta vuoden lopussa, kun se alkoi saamaan yhä vain enemmän kehuja. Päätinkin käydä katsomassa leffan, mutta harmikseni en ehtinyt yhteenkään lehdistönäytöksistä - en, vaikka niitä taidettiin järjestää tavallista enemmän. Meninkin katsomaan Jäähyväiset heti ensi-iltapäivänä ensimmäiseen mahdolliseen näytökseen Helsingin Kinopalatsi-teatterissa.

Nuori nainen Billi saa kuulla, että hänen isoäitinsä on sairastunut pahalaatuiseen keuhkosyöpään. Suku on kuitenkin päättänyt olla kertomatta isoäidille sairaudesta, mutta järjestää sukutilaisuuden, jotta kaikki voisivat tavata isoäidin vielä kerran.

Pääroolissa Billinä nähdään Nora Lum, eli Awkwafina, joka on rap-uran lisäksi alkanut viime vuosien aikana esiintymään myös elokuvissa. Awkwafina on nähty lähinnä komediallisissa sivurooleissa filmeissä kuten Ocean's 8 (2018), Crazy Rich Asians (2018) ja Jumanji: The Next Level (2019), eikä hän ole yhdessäkään erityisemmin vakuuttanut minua. Jäähyväisissä hän kuitenkin osoittaa lahjakkuutensa ja tämän jälkeen hänelle aukeaa varmasti lupaava ura elokuvien puolella. Olin paikoitellen täysin häkeltynyt, kuinka yleensä ylienerginen Awkwafina osaa tässä olla huomattavasti paremmin läsnä. Hän on hoksannut, että hiljaisuus voi tehdä vaikutuksen. Hän tuo hienosti esille hahmonsa sisällä mylläävät ristiriitaiset tunteet. Pitäisikö Billin toimia sukunsa ohjeiden mukaan, vai pitäisikö hänen kertoa rakkaalle isoäidilleen suru-uutiset?

Billin sukuun kuuluvat ihanan isoäidin (Zhao Shuzhen) lisäksi Billin vanhemmat (Tzi Ma ja Diana Lin), isotäti (ohjaaja Wongin isotäti Lu Hong, joka joutui oikeasti pitämään siskonsa sairauden salassa siskoltaan), Billin serkku Hao Hao (Chen Han) ja tämän tyttöystävä Aiko (Aoi Mizuhara) ja Hao Haon isä, eli Billin setä Haibin (Jiang Yongbo). Kaikki näyttelijät ovat oikein mainioita rooleissaan, mutta filmin kirkkain tähti on selvästi Awkwafina, joka saa viimein katsojan kiinnostumaan hänen tulevista elokuvaprojekteistaan.

Jäähyväisten tarina voi helposti kuulostaa täysin absurdilta. Miten kummassa sukulaiset voisivat pimittää tuollaista tietoa sairastuneelta rakkaaltaan? Tuntuu moraalisesti todella väärältä, että tekisi noin ja vieläpä, kun hahmot väärentävät tutkimuspapereita, ennen kuin näyttävät ne isoäidille! Itseltäni on kaksi lähisukulaista menehtynyt syöpään viimeisen kymmenen vuoden aikana, joten surun tunne on tuttu. Siihen jos lisäisi vielä päälle tuollaisen salailun, niin mielihän siinä murenisi sydämen kera! Kiinassa tällainen taas on täysin normaalia. Billi on kuitenkin asunut ison osan elämästään Yhdysvalloissa, minkä vuoksi hänellekin hänen synnyinmaansa tavat tuntuvat kulttuurishokilta. Tästä revitään upeaa draamaa läpi elokuvan. Katsoja voi tuntea Billin surun ja vaikeuden, kun tämä näkee isoäitinsä kuultuaan surulliset uutiset, eikä pysty sanomaan mitään, sillä uskoo purskahtavansa itkuun.

Herkemmät katsojatkin joutuvat pidättelemään itkua, sillä Jäähyväiset onnistuu tunnepuolellaan upeasti. Se on hyvinkin koskettava kertomus ja se, että kyseessä on ohjaaja-käsikirjoittajan omasta kokemuksesta kirjoitettu, vain lisää herkkyyttä. Läpi leffan on selvää, kuinka paljon elokuva merkitsee Lulu Wangille ja sen kautta myös katsoja on vahvemmin mukana. Ei elokuva kuitenkaan pelkkää surua ole, vaan mukaan mahtuu myös oiva annos huumoria. Awkwafina ei onneksi silloinkaan vajoa tuttuun pelleilyynsä, vaan tarjoaa aidot naurut luovemmilla tavoilla. Jäähyväisissä on jotain todella sydämellistä. Vaikka kiinalaisten tavat tällaisen uutisen noustessa esiin tuntuu kylmältä, on elokuva itse erittäin lämmin. Siihen uppoutuu ja sitä voisi katsoa vielä pidemmänkin aikaa.

Lulu Wang tekee hienoa työtä tunnelman sekä tarinan kanssa. Wangin tyylissä on jotain hyvin inhimillistä ja aitoa, niin ohjauksessa kuin käsikirjoituksessa. Wang on selvästi siirtänyt Billiin ajatuksiaan kulttuureista ja etenkin muuttamisesta uuteen kulttuuriin niin pitkäksi aikaa, että alkuperäinen alkaa tuntua vieraalta. Lisäksi Jäähyväiset on myös teknisesti taidokkaasti tehty. Kuvaus on tyylikästä ja mukana on paljon hienovaraisesti näyttäviä otoksia. Leikkaus on sujuvaa ja vaikka monet kohtaukset ovat todella rauhallisia, on ne leikattu juuri oikealla rytmillä, eikä niitä tarvitse tiivistää. Valaisu on muutamassa yökohtauksessa erityisen onnistunutta. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Alex Westonin säveltämät musiikit toimivat todella hyvin taustalla, vaikka eivät nousekaan mitenkään erityisesti esille.

Yhteenveto: Jäähyväiset on hieno kertomus surusta ja sen käsittelystä. Filmin tarina voi näin suomalaiselle tuntua todella kummalliselta ja on vielä kummallisempaa, että tällaista tapahtuu oikeastikin. Elokuvassa pohdiskellaankin länsimaisten ja itämaisten kulttuurien eroja oivallisesti. Leffa onnistuu koskettamaan ja sen aikana saattaa päästää itku, jos on itse käynyt läpi läheisen menetyksen ja tietää, millaista on kuulla näin raskaita uutisia. Leffaan on myös saatu sujuvaa huumoria mukaan. On aivan mahtavaa nähdä, ettei Awkwafina ole vain liian lujaa yrittävä ja kovaääninen huomionhakija komediallisissa sivurooleissa, vaan aidosti potentiaalinen näyttelijä. Hän on erinomainen pääroolissa ja eläytyy hahmonsa tunteisiin upeasti. On selvää, kuinka lähellä tämä kertomus on ohjaaja-käsikirjoittaja Lulu Wangin sydäntä ja se myös tekee teoksesta entistä voimakkaamman. Suosittelenkin Jäähyväisiä todella lämpimästi vahvojen draamojen ystäville, sekä itämaisesta kulttuurista kiinnostuneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Farewell, 2019, Big Beach Films, Depth of Field, Kindred Spirit, Seesaw Productions

Arvostelu: Octopussy - mustekala (Octopussy - 1983)

OCTOPUSSY - MUSTEKALA

OCTOPUSSY

Ohjaus: John Glen
Pääosissa: Roger Moore, Maud Adams, Louis Jordan, Kristina Wayborn, Steven Berkoff, Kabir Bedi, David Meyer, Anthony Meyer, Robert Brown, Desmond Llewelyn, Lois Maxwell, Albert Moses, Vijay Amritraj ja Douglas Wilmer
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 16

Octopussy - mustekala on kolmastoista James Bond -elokuva ja vaikka sen nimi pohjautuu Ian Flemingin novellikokoelmaan "Mustekala" ("Octopussy and The Living Daylights" - 1966), elokuvan juoni on käsikirjoittajien keksimä. Tekstin kirjoitti alunperin George MacDonald Fraser, joka halusi lähettää Bondin Intiaan ja hänen työnsä pohjalta edellisen Bond-leffan, Erittäin salaisen (For Your Eyes Only - 1981) käsikirjoittajaduo Michael G. Wilson ja Richard Maibaum työstivät lopullisen tarinan. James Bondia jo viidessä elokuvassa näytellyt Roger Moore ei halunnut palata rooliin enää ja tekijät alkoivat etsiä uutta näyttelijää hänen tilalle (mm. eräs Timothy Dalton oli tekijöiden mielessä... kukahan lie hän on). Kuitenkin kun ilmoitettiin, että Sean Connery oli palaamassa Bondin rooliin epävirallisessa elokuvassa Älä kieltäydy kahdesti (Never Say Never Again - 1983), virallisten 007-filmien tekijät alkoivat uskoa, että he häviävät kyseiselle filmille uuden päätähden kanssa ja suostuttelivat Mooren palaamaan rooliin. Kuvaukset alkoivat elokuussa 1982 ja lopulta Octopussy - mustekala sai ensi-iltansa kesällä 1983. Kyseessä oli jälleen hitti, mutta leffa ei menestynyt ihan yhtä hyvin kuin muutama sarjan aiempi osa. Elokuva sai myös paljon negatiivisia arvosteluja ja nykyään filmi löytyy useilta listoilta yhtenä Bond-sarjan heikoimpana elokuvana. Itselleni Octopussy - mustekala on yksi ensimmäisistä 007-leffoista, minkä näin. Katsoin sen jo ennen aiemmissa Bond-arvioissani mainitsemaani kesää, jolloin katsoin isäni kanssa vanhat 20 elokuvaa läpi. Sen jälkeen en ole kuitenkaan tainnut katsoa filmiä uudestaan. Nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa sarjan aiemmat osat uudestaan ja arvostella ne. Katsoinkin Octopussy - mustekalan samalla viikolla kuin Erittäin salaisen.

MI6:n salainen agentti 009 murhataan, sillä hän varasti kallisarvoisen Fabergén munan kopion. Agentti 007 James Bond lähetetään selvittämään, mistä koko hommassa on kyse?

Tämän elokuvan myötä Roger Mooresta tuli ensimmäinen näyttelijä, joka esitti James Bondia kuudessa peräkkäisessä leffassa. Vaikka myös Sean Connery esitti Bondia kuudessa filmissä (seitsemässä, jos epävirallinen Älä kieltäydy kahdestikin lasketaan), hänellä oli yhden elokuvan tauko, jolloin Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -filmissä (On Her Majesty's Secret Service - 1969) hahmoa näytteli George Lazenby. Valitettavasti Octopussy - mustekalassa Mooren (tässä kohtaa) noin 55 vuoden ikä alkaa näkyä, eikä hän jaksa samalla innostuksella hypätä rooliin kuin aiemmin. Moore oli tosiaan jo jäämässä eläkkeelle Bondin roolista ja paikoitellen sen myös huomaa. Samanlaista kyllästymisen huokumista Mooresta ei sentään näy kuin Connerysta tämän viimeisissä Bondeissa. Tässä leffassa James Bond on hieman erilainen Mooren aiempaan tyyliin verrattuna ja hänestä on tullut tylympi vanhetessaan. Yhdessä kohtaa hän esimerkiksi ampuu lähietäisyydeltä vastustajaansa päähän, millaista ei olisi nähty Mooren ensimmäisissä 007-seikkailuissa.
     Tällä kertaa Bond saa vastaansa afgaaniprinssi Kamal Khanin (Louis Jordan) ja Neuvostoliiton kenraali Orlovin (Steven Berkoff), jotka juonittelevat yhdessä Yhdysvaltojen pään menoksi. Harmillisesti kumpikaan roistoista ei tee erityistä vaikutusta. Kamal Khan lähtee liikkeelle uhkaavampana kuin hän lopulta onkaan ja Berkoff vetää venäläiskomentajan osan yliampuvasti, kuten hän tulee tekemään pari vuotta myöhemmin hieman samanlaisessa roolissa Rambo - taistelija 2:ssa (Rambo: First Blood Part II - 1985). Paljon mielenkiintoisempia ovat Kamal Khanin kätyrit, joista yksi heiluttelee erikoista sirkkeliviritelmää ja toinen on suurikokoinen, mutta lopulta hieman pelokas ja pomonsa käskyt kyseenalaistava heppu. Lisäksi identtiset veitsenheittäjäkaksoset Mischka ja Grischka (veljekset David ja Anthony Meyer) ovat toimiva lisä.
     Myös tämänkertaiset Bond-tytöt tuottavat pettymyksen. Elokuvan nimikkohahmo Octopussy (Maud Adams) jää valitettavan tylsäksi hahmoksi, eikä hänestä saada revittyä paljoa irti. Adams ei myöskään tee erityistä vaikutusta näyttelijänä ja kyseessä onkin yksi unohdettavimmista Bondin naisista - mikä on tietty hassua, sillä hän taitaa olla ainoa, jonka nimi on elokuvankin nimi! Lisäksi 007 iskee silmänsä Kamal Khanin assistenttiin, Magdaan (Kristina Wayborn), joka jää myös aika yksiulotteiseksi tapaukseksi.
     MI6:n johtajaa, M:ää sarjan ensimmäisestä elokuvasta, Salainen agentti 007 ja tohtori No'sta (Dr. No - 1962) asti näytellyt Bernard Lee menehtyi vuonna 1981, minkä vuoksi hahmoa ei nähty lainkaan Erittäin salaisessa. Nyt M:n rooliin on valittu Robert Brown, josta löytyy oikeaa arvokkuutta rooliin. M:n sihteerinä Moneypennynä ja Bondin erikoiset vimpaimet suunnittelevana Q:na nähdään yhä Lois Maxwell ja Desmond Llewelyn. Muita hahmoja leffassa ovat mm. MI6:n Intian osastoa johtava Sadruddin (Albert Moses) ja osastolla toimiva Vijay (Vijay Amritraj), sekä taide-ekspertti Jim Fanning (Douglas Wilmer), joka tuodaan mukaan Fabergén mukan vuoksi.

Erittäin salaisessa mukaan hypännyt ohjaaja John Glen teki elokuvastaan lähes mahtavan paketin. Ohjaukseltaan filmi oli erinomainen ja sen toimintakohtaukset ovat edelleen ällistyttävän hienosti ja vangitsevasti toteutettuja. Glen otti uudenlaisen lähestymistavan koko Bond-sarjaan ja teki yhden sarjan parhaista elokuvista. Valitettavasti samaa ei voi sanoa Octopussy - mustekalan kohdalla. Glen ei onnistu tuomaan mukaan samaa voimakkuutta ja energiaa, eikä leffa pääse koskaan edellisen filmin tasolle. Filmi on yksinään kelvollinen agenttijännäri, mistä löytyy kyllä hyvät hetkensä, mutta Bond-sarjassa se jää heikompien teosten puolelle. Elokuva alkaa erittäin viihdyttävällä toimintajaksolla, mutta harmillisesti mikään sen jälkeen ei ole yhtä mukaansatempaavaa seurattavaa. Leffa siis pelaa parhaat korttinsa liian aikaisin ja loppupeli meneekin sitten epätasaisemmin.

Kun Roger Moore alkaa väsähtämään Bondin roolissa, nimikkohahmo Octopussy ei tee vaikutusta ja roistotkin jättävät hieman kylmäksi, ei elokuva jaksa hahmojensa puolesta kiinnostaa. Onneksi leffan tarina on tarpeeksi mielenkiintoinen, ettei leffa sentään pitkästyttävä ole. Parissa kohtaa elokuva käy hieman raskaaksi, mutta sitten taas se onnistuu ravistelemaan hereille absurdeilla hetkillään, oli kyse sitten käärmeenlumoojasta, joka alkaa soittamaan Bondin tunnusmusiikkia tai Bondin Tarzan-huudosta, kun tämä pakenee pahiksia liianeja pitkin. Ja en muuten vitsaile, tuo oikeasti tapahtuu. Erityisempää jännitettä leffasta ei löydy ja tiivistunnelmaisiksi tarkoitetuissa hetkissä Glen ei tee samanlaisia napakymppejä kuin Erittäin salaisessa. Toimintakohtaukset eivät saa katsojan suuta loksahtamaan auki, vaikka mukaan mahtuu taistelua niin liikkuvassa junassa kuin lentokoneessakin, mutta kyllä ne oikein mukavasti viihdyttävät.

Erittäin salaisen käsikirjoittajaduo Michael G. Wilson ja Richard Maibaum palaavat tämänkin filmin pariin ja saavat kirjoittajakaverikseen George MacDonald Fraserin. Kolmikko on kynäillyt menevän kertomuksen, mutta kun näyttelijät eivät täysin toimi rooleissaan, eivät hahmotkaan saavuta mahdollista potentiaaliaan. Filmi on kuitenkin taidokkaasti kuvattu. Leikkauskin on pääasiassa sujuvaa, vaikka pientä tiivistämistä olisi voitu tehdä. Lavasteet ja asut ovat jälleen tyylikkäät, ja etenkin Mansuunipalatsi on näyttävä ilmestys. Erikoistehosteiden taso vaihtelee tässäkin Bondissa pitkin leffaa. Jotkut efektit ovat kestäneet erinomaisesti aikaa, toiset eivät niinkään. Äänimaailma on kuitenkin suurimmaksi osaksi hyvin rakennettu ja John Barry palaa säveltämään filmin musiikit yhden leffan tauon jälkeen. Barryn sävelmiä on aina ilo kuulla. Valitettavasti tämänkertainen Bond-laulu, Rita Coolidgen laulama "All Time High" on aika tylsä ja mitäänsanomaton kipale, mikä jää yhdeksi unohdettavimmaksi sarjasta.

Yhteenveto: Octopussy - mustekala on ihan kelpo lisäys James Bond -elokuvien sarjaan, mutta jättää kylmäksi lähestulkoon mahtavan Erittäin salaisen jälkeen. Ohjaaja John Glen ei tuo mukaan samaa iskua ja intensiivisyyttä kuin viime leffassa, vaan hoitaa homman laiskemmin. Toimintakohtaukset eivät ole erityisen ihmeellisiä, eikä tarinakaan oikein nappaa mukaansa. Muutamia tylsempiä pätkiä on luvassa, mutta ei elokuva onneksi kokonaisuudessaan ole pitkästyttävä. Paikoitellen filmi tuntuu lähtevän synkempään suuntaan kuin Mooren aiemmat, mutta aina välillä mukaan tuodaan todella outoa huumoria, mikä on paikoitellen jopa myötähäpeällistä. Mooresta alkaa pikkuhiljaa näkymään väsymys sarjaa kohtaan, mutta hän on yhä paremmassa vedossa kuin Connery myöhemmissään Bondeissa. Tämänkertaiset pahikset tai Bondin mielitietyt eivät tee vaikutusta, kuten ei tee myöskään leffan tunnuslaulu "All Time High". Monin tavoin Octopussy - mustekala jää yhdeksi unohdettavimmaksi 007-leffaksi ainakin omalla kohdallani.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Octopussy, 1983, Eon Productions, United Artists, Metro-Goldwyn-Mayer, Danjaq

Arvostelu: Just Mercy (2019)

JUST MERCY

Ohjaus: Destin Daniel Cretton
Pääosassa: Michael B. Jordan, Jamie Foxx, Brie Larson, Rob Morgan, Rafe Spall, Tim Blake Nelson, Karan Kendrick ja O'Shea Jackson Jr.
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 12

Just Mercy perustuu asianajaja Bryan Stevensonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2014, mikä taas pohjautuu tositapahtumiin Stevensonin työstämistä lakijutuista. Elokuvan teko lähti liikkeelle vuonna 2015, kun Broad Green Productions palkkasi Destin Daniel Crettonin ohjaamaan filmin kirjan pohjalta. Yhtiö kuitenkin ajautui konkurssiin, jolloin Warner Bros. nappasi elokuvan itselleen. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2018 ja lopulta Just Mercy sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2019. Nyt elokuva saapuu myös Suomeen. Itse en tiennyt elokuvasta, ennen kuin huomasin vuodenvaihteessa sen tulevien elokuvien listalla. Elokuvan näyttelijät herättivät kiinnostukseni ja päätinkin käydä katsomassa Just Mercyn, siinä toivossa, että kyseessä olisi mainio ja mielenkiintoinen elokuva tositarinasta. Suureksi ilokseni filmi onnistui olemaan paljon enemmänkin.

Vuonna 1987 Walter "Johnny D" McMillian pidätetään nuoren naisen murhasta ja hänet tuomitaan kuolemaan. Walterin asianajaja Bryan Stevenson on kuitenkin sataprosenttisen varma, ettei Walter ole syyllinen ja aikoo todistaa tämän, ennen kuin Walterin tuomio pannaan täytäntöön.

Pääroolissa asianajaja Bryan Stevensonina nähdään Michael B. Jordan, joka jatkaa lahjakkuutensa osoittamista. Jordan istuu erinomaisesti lakimieheksi, joka on vannoutunut ratkaisemaan vääryydet ja todistamaan Walterin syyttömyyden. Aluksi voi tosin hämmentää, miksi asianajaja olisi niin rautaisessa kunnossa kuin Creed-nyrkkeilijän osasta tunnettu Jordan. Elokuvan aikana avataan vähitellen ja taidokkaasti Bryanin taustoja ja miksi hän toimii niin kuin toimii. Brie Larson taas esittää Bryania auttavaa Eva Ansleyta, joka jää kuitenkin harmillisen paljon sivuun, eikä Larson pääse näyttämään taitojaan.

Sen sijaan Jamie Foxx tekee parhaan roolisuorituksensa muutamiin vuosiin kuolemaan tuomittuna Walter McMillianina, eli Johnny D:nä. Foxx eläytyy hienosti hahmoonsa ja osaa luoda tiettyä vangitsevuutta joka kohtauksessaan. Hänen tapansa puhua on pehmeä ja katsoja haluaa kuulla jokaisen sanan, minkä hän sanoo. Alusta asti katsoja on täysin Walterin puolella, eikä usko hetkeäkään, että tämä olisi murhan takana.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Rafe Spall Bryanin urakkaa vaikeuttavana Tommy Chapmanina, Rob Morgan ja O'Shea Jackson Jr. Walterin vankilakavereina, Tim Blake Nelson Walteria vastaan todistaneena Ralph Myersina, sekä Karan Kendrick Walterin vaimona Minnienä. Kaikki näyttelijät ovat oivallisia rooleissaan. Spall osaa olla häijy hienovaraisin tavoin, kun taas Morgan on todella pidettävä reppana. Blake Nelson on tuttuun tapaansa erinomainen ja Kendrick huokuu lempeyttä.

Kun toivoin Just Mercyn sisältävän mielenkiintoisen tarinan, en odottanut sen olevan näin mukaansatempaava ja koukuttava. Kun toivoin elokuvan olevan hyvä, en odottanut sen olevan loistava! Ei tästä mitään Valamiesten ratkaisun (12 Angry Men - 1957) tai Kuin surmaisi satakielen -leffan (To Kill a Mockingbird - 1962) kaltaista oikeusdraamaklassikkoa synny, mutta elokuva on vaikuttava kuvaus tositapahtumista, mikä todella iskee katsojan tunteisiin. En olisi mitenkään osannut odottaa, kuinka vahvasti filmi saisi minut liikuttumaan. Elokuva rakentaa tarinaa ja hahmojaan niin hienosti, että asian ratkeamisesta tulee äärimmäisen tärkeä tehtävä myös katsojalle. Leffa osaa olla pysäyttävä ja ahdistavakin, mutta tuo onnistuneesti mukaan myös kelpo huumoria - lähinnä Kuin surmaisi satakielen -viittausten kautta. Just Mercy on myös erittäin jännittävä leffa. Tällaisten tositapahtumiin perustuvien elokuvien kohdalla välttelen etukäteen lukemasta kovin paljoa tietoa itse tapauksesta, sillä en halua tietää, miten homma ratkeaa. Niinpä sydämeni takoi lujaa muutamassakin kohtaa, jännittäessäni ja pelätessäni pahinta.

Elokuvan aiheuttamaa ahdistusta ja jännitettä lisää se, kun katsojana tietää, että valitettavasti esimerkiksi joissain Yhdysvaltojen osavaltioissa on edelleen samanlainen henki kuin filmin tapahtumien aikaan 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Rasismia ei ole saatu kitkettyä pois vieläkään ja joissain "sivistyneinä" pidettävissäkin paikoissa poliisi saattaa pysäyttää autoilijan ihan vain siksi, että tämä on musta - puhumattakaan siitä, että tummaihoinen voidaan leimata syylliseksi, vaikkei todisteita edes ole. Suomessa kasvanut valkoinen mies voi vain kuvitella, miltä monista mustista katsojista tuntuu tätä elokuvaa katsoessaan. Vaikka Just Mercyn tapahtumat sijoittuvat lähes 30 vuotta menneisyyteen, on se todella harmillisen ajankohtainen kertomus tänäkin päivänä. Monilla nämä pelot jylläävät edelleen ja kuten leffassakin pohditaan, mitä ihmettä voi silloin tehdä, kun oikeudenmukaisuus ei ole millään tavalla tasa-arvoista, eivätkä samat, elintärkeät lait päde kaikkiin?

Elokuvan on ohjannut Destin Daniel Cretton, jonka aiemmat teokset eivät ole minulle lainkaan tuttuja. Just Mercy kuitenkin herätti kiinnostuksen Crettonin tuleviin töihin ja seuraavana projektina herralla onkin Marvelin supersankarileffa Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings (2021). Cretton rakentaa taitavasti tunnelmaa ja saa näyttelijänsä panostamaan. Cretton on myös toiminut toisena käsikirjoittajana Andrew Lanhamin kanssa. Kaksikko on tehnyt erinomaista työtä tarinan kanssa, mitä tukee oivallinen leikkaus. Vaikka filmi kulkee rauhallisesti eteenpäin, ei se ole koskaan pitkäveteinen. Filmi on myös sujuvasti kuvattu, ja sen lavasteet ja asut ovat mainiot. Äänimaailmakin on oikein hyvin toteutettu, vaikkakin Joel P. Westin säveltämät musiikit eivät koskaan nouse esille.

Yhteenveto: Just Mercy on hieno teos kauhistuttavasta tositapahtumasta, millaista tapahtuu valitettavasti maailmassa vielä tänäkin päivänä. Elokuva on erittäin jännittävä ja katsojan sydän hakkaa, kun pelkää, ettei Bryan millään onnistu työssään. Leffa on myös yllättävän liikuttava ja mukana on parikin hetkeä, jotka saivat minut herkistymään. Tunnelma on muutenkin vahvasti luotu ja muutamat lystikkäätkin heitot on saatu mukaan. Kaksi tuntia ja vartti kuluvat nopeasti, sillä tapaus ja sen selvittäminen ovat niin koukuttavasti kerrottuja. Vielä kun näyttelijät ovat näin erinomaisia rooleissaan - etenkin Michael B. Jordan ja Jamie Foxx (Brie Larson jää harmillisen pienelle huomiolle) - onnistuu filmi monella tapaa. Suosittelenkin lämpimästi Just Mercyn katsomista, jos tositarinat vääryyksien oikaisemisesta tai hidastempoiset mutta jännittävät oikeusdraamat ovat lähellä sydäntä. Monille mustille katsojille leffan näkeminen voi olla hyvinkin rankkaa, sillä jotkut tilanteet ovat valitettavan tuttuja. Maailmasta pitäisi saada parempi paikka, mutta kuten elokuva osoittaa, se on äärimmäisen vaikeaa, kun valtaa pitävät usein ne, jotka eivät oikeasti ole kuin omiensa puolella.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Just Mercy, 2019, Endeavor Content, MACRO, Netter Productions, One Community, Outlier Society, Participant

Arvostelu: Amerikan psyko (American Psycho - 2000)

AMERIKAN PSYKO

AMERICAN PSYCHO

Ohjaus: Mary Harron
Pääosissa: Christian Bale, Reese Witherspoon, Chloë Sevigny, Justin Theroux, Willem Dafoe, Jared Leto, Matt Ross, Josh Lucas, Cara Seymour ja Samantha Mathis
Genre: trilleri, komedia, kauhu
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16

Amerikan psyko perustuu Bret Easton Ellisin samannimiseen kirjaan vuodelta 1991. Tuottaja Edward R. Pressman osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään leffaa. Alunperin David Cronenbergin oli tarkoitus ohjata elokuva ja sitä piti tähdittää Johnny Depp, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun Cronenberg hiillosti kirjailija Ellisiä työstämään filmin käsikirjoituksen, vaatien tätä muuttamaan paljon asioita. Cronenberg korvattiin Mary Harronilla, joka teki käsikirjoituksen yhdessä leffassa näyttelevän Guinevere Turnerin kanssa. Harron valitsi päärooliin siihen aikaan lähes tuntemattoman Christian Balen, mutta tuotantoyhtiö Lionsgate vaati pääosaan Edward Nortonia tai Leonardo DiCapriota. DiCaprio kiinnostui, mutta halusi vaihtaa ohjaajaksi Oliver Stonen, Martin Scorsesen tai Danny Boylen. Lionsgate otti Stonen mukaan projektiin, mistä yhä ohjaajana toimiva Harron suuttui. Stone ei kuitenkaan pitänyt DiCaprion jatkuvasta ohjeistuksesta ja jätti projektin, ja lopulta DiCapriokin päätti tehdä tämän sijaan The Beachin (2000) Danny Boylen kanssa. Bale oli rakastunut Ellisin kirjaan ja halusi intohimoisesti tehdä tämän leffan, joten hän ei ollut kuukausiin suostunut ottamaan mitään rooleja vastaan, jotta olisi varmasti vapaa tätä elokuvaa varten. Lionsgate yritti vielä suostutella Ewan McGregoria pääosaan, mutta kun tämä ei halunnut, yhtiö antoi lopulta Harrenin ohjata leffan ja Balen tähdittää sitä, mutta sillä ehdolla, että budjetti puolitettaisiin. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 1999 ja Amerikan psyko sai vihdoin maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 21. tammikuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva ei ollut kummoinen hitti ja se jakoi mielipiteet voimakkaasti kahtia, toisten ylistäessä leffaa ja toisten haukkuessa sitä. Vuosien varrella leffa on kerännyt vannoutuneen fanikuntansa ja nykyään sitä pidetään jonkin sortin kulttiklassikkona. Itse en ollut aiemmin nähnyt elokuvaa, mutta olen kuullut siitä paljon kehuja ja yleensä kaikki järkyttyvät, kun kuulevat, etten ole nähnyt sitä. Kun huomasin, että Amerikan psyko täyttää nyt 20 vuotta, tiesin, että oli vihdoin ja viimein aika katsoa se. Itse asiassa Filmikela-arvostelusivua kirjoittava ystäväni näytti sen minulle, ilman että tiesin, mitä olin alkamassa katsomaan.

Patrick Bateman on menestynyt liikemies, joka syö työkumppaneidensa ja naisystäviensä kanssa hienoissa ravintoloissa. Tämä on kuitenkin pelkkä naamio, sillä todellisuudessa Patrick on psykopaatti, jonka häikäilemätön luonne on vasta puskemassa kunnolla esiin...

Onneksi ohjaaja Mary Harron piti pintansa ja vaati Christian Balen päärooliin, sillä ei tätä roolia voisi kukaan muu hoitaa. Bale on aivan mielettömän mahtava tässä leffassa, eikä mikään ihme, että monet pitävät Patrick Batemania yhä hänen parhaimpana roolisuorituksenaan! Bale on tunnettu siitä, että hän todella, siis todella uppoutuu rooleihinsa ja hän onkin vuosien varrella niin laihduttanut kuin lihottanut itsensä sairailla tavoilla ja monet ovatkin huolissaan hänen terveydestään. Tässä Bale ei niinkään muuta vartaloaan, mutta hän omistautuu psykopaatin roolille sellaisella antaumuksella, että se on jo pelottavaa itsessään. Balen silmistä kiiltää hulluus, kun Patrick pääsee öisin vauhtiin ja päivisin taas hän hymyilee, mutta Balen silmistä paistaa tyhjyys. En tiedä, olenko koskaan nähnyt elokuvassa näin vakuuttavaa kuvausta psykopaatista, vaikkakin Javier Bardem Anton Chigurhina Menetetyssä maassa (No Country for Old Men - 2007) pääsee lähelle. Patrick Bateman on suorastaan täydellisesti kirjoitettu ja näytelty hahmo, ja hänen matkaansa on äärimmäisen kiehtovaa seurata - vaikka hän tekisi kuinka sairaita asioita.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Reese Witherspoon Patrickin naisystävänä, Willem Dafoe etsivänä, Cara Seymour prostituoituna, Chloë Sevigny Patrickin sihteerinä, sekä Jared Leto, Justin Theroux, Matt Ross, Josh Lucas ja Bill Sage Patrickin työkumppaneina. Sivuhahmot jäävät todella yksiulotteisiksi tapauksiksi, mikä ei kuitenkaan ole ongelma. Tällä ratkaisulla selvästi korostetaan sitä, kuinka kenelläkään muulla ei ole merkitystä Patrickille, jolloin heillä ei pitäisi olla merkitystä katsojallekaan.

Amerikan psyko vie katsojansa mestarillisesti Patrick Batemanin pään sisälle. Tähän vaikuttaa jo vahvasti Patrickin kertojaääni, mikä ei tosin niinkään selitä juonta, vaan selostaa Patrickin tekemiä huomioita ja ajatuksia. Patrick selostaa todella pikkutarkasti esimerkiksi ihonhoitotuotteistaan, suosikkiartisteistaan ja käyntikortistaan, joilla ei ole niinkään väliä juonen etenemisen kannalta, mutta ne antavat katsojalle täydellisen käsityksen siitä, kuinka tarkka hän on asioista. Patrickille kontrolli on äärettömän tärkeää ja hän muuttuukin hyökkääväksi heti, kun ei enää hallitse tilannetta. Patrick ei välitä mistään muusta kuin itsestään ja omasta tyydytyksestään, oli kyse sitten seksistä (jolloin hän tosin osoittaa jälleen itsekeskeisyyttä tuijottamalla lähinnä itseään peilistä ja pullistelemalla lihaksiaan itselleen) tai sitten niistä ikävämmistä yöpuuhista. Elokuva tuo todella hyvin esille, kuinka bisnesmies-Patrick on pelkkä naamio, jonka hän on luonut pysyäkseen poissa vankilasta. Toisaalta kukaan ei tunnu kiinnittävän huomiota Patrickin ilmiselvään synkkään puoleen, vaikka hän jopa sanoo hymyillen todella sairaita asioita tutuilleen.

Ymmärsin nopeasti leffan alussa, miksi monet pitävät Amerikan psykoa niin korkeassa arvossa ja miksei se uppoa toisille. Kyseessä on mustan huumorin kauhukomedia, satiiri, mikä oikein herkuttelee sen kauheilla piirteillä. Patrickin sairaat möläytykset muille ja hänen intonsa, kun suosikkipuuha on lähellä, hoidetaan komedian kautta ja joillekin tämä tyyli toimii ja toisille ei. Filmi todella on monilla eri tavoilla elokuva Patrick Batemanista - niin hänen tarinansa kuin hänen psykologinen tutkintansa - ja minä suorastaan rakastuin tähän teokseen. Elokuva on vangitsevasti rakennettu ja se lumoaa yhä syvemmälle, mitä pidemmälle tarina etenee. Aluksi Patrickin teoille nauraminen tapahtuu hermostuneesti, mutta vähitellen katsoja huomaakin nauravansa Patrickin kanssa. Leffa on kierolla tavalla hulvaton, enkä voi edes kuvailla, kuinka paljon pidän siitä, kun mustan huumorin elokuva saa katsojan kyseenalaistamaan oman mielenterveytensä.

Komedian lisäksi mukana on kyllä ihan kauhuakin, muttei mitään nykypäivän hyppysäikyttelypelleilyä, vaan enemmän psykologista tunnelmointia. Alkupäässä lähinnä vain vihjaillaan, mitä Patrickin salaiseen elämään kuuluu ja suurimmaksi osaksi ajasta hänen tekonsa jätetään ihan vain katsojan mielikuvituksen varaan. Tämä on todella nerokasta, sillä katsojan mielikuvat ovat luultavasti kauhistuttavampia kuin mitä tekijät olisivat voineet loihtia ruudulle, minkä lisäksi jo pelkkä epävarmuus Patrickin teoista on karmivaa. Jännittäviä hetkiä on luvassa ja katsojan moraali pistetään koetukselle, sillä jossain kohtaa huomaa, ettei jännitäkään uhrien puolesta, vaan Patrickin puolesta. Onnistuuko hän pitämään puuhansa salassa, vai pääseekö Willem Dafoen näyttelemä etsivä hänen jäljilleen? Amerikan psyko onnistui vakuuttamaan minut alusta saakka sen mahtavuudesta, mutta todellinen jättipaukku, eli elokuvan ässä hihassa on säästetty loppuun ja se vasta saikin minut ymmärtämään, miksi tämä kuuluu monien suosikkileffojen joukkoon.

Christian Balen kiinnityksen lisäksi olen erittäin iloinen, että Mary Harron pysyi leffan ohjaajana. Harronin luoma tunnelma on täydellinen ja hänen ohjauksestaan ja käsikirjoituksestaan huomaa, kuinka hän ymmärtää Patrick Batemania paremmin kuin välttämättä kukaan muu (paitsi tietty "Amerikan psyko" -kirjan tehnyt Ellis). Harron ja toinen käsikirjoittaja Guinevere Turner omaavat kieron huumorintajun ja kirjoittavat Patrickin todella nerokkaasti. Amerikan psyko on myös teknisesti hyvin toteutettu. Se on erittäin hyvin kuvattu ja etenkin leikattu. Lavasteet ovat taidokkaasti rakennetut ja efektitiimi on päässyt roiskimaan tekoverta. Ääniefektit ovat hyvin luodut ja John Calen säveltämät musiikit tuovat erinomaisen lisänsä leffan tunnelmaan.

Yhteenveto: Amerikan psyko on mestarillinen kuvaus psykopaatista, mikä todella vie katsojan tarinan päähenkilö Patrick Batemanin sairaan mielen sisälle. Hahmo on huikean hienosti rakennettu kaikin tavoin. Patrickille kirjoitettu kertojaääni on kiehtova lisä, sillä se ei selitä tarinaa, vaan Patrick vain osoittaa erilaisia huomioitaan maailmasta, mikä saa katsojan ymmärtämään tämän ajatuksenkulkua paremmin. Vielä kun Christian Bale herättää hahmon henkiin näin hurjalla tavalla, ei voi muuta kuin äimistellä. Bale osaa olla äärimmäisen kylmä ja hullu, ja onkin usein aidosti pelottava. Pelottavaa on myös, kuinka katsoja huomaa jännittävänsä hahmon puolesta. Vaikka tietää, kuinka sairaita tekoja Patrick tekee, ei katsoja silti halua, että tämä jää kiinni. Elokuvan huumori on synkkää ja se vaatiikin katsojalta paljon, että leffan vitseille nauraa. Aluksi katsoja ei oikein ole varma, onko nauraminen oikein, mutta loppupäässä katsoja jo hekottelee Patrickin kanssa. Tunnelma on upeasti ja jopa lumoavasti rakennettu, vaikka leffa sisältääkin sairaita hetkiä. Lopussa elokuva vielä kaivaa viimeisen ässän hihastaan, tehden teoksesta entistäkin paremman. Tähän kun lisää vielä päälle ties kuinka monet repliikit, jotka tarttuvat herkästi mukaan omaan käyttöön, on Amerikan psyko lähes täydellinen paketti. Tätä ei kuitenkaan voi suositella kaikille tyylinsä ja sisältönsä vuoksi, mutta jos omaa kieromman huumorintajun ja kiinnostuksen psykoottisia persoonia kohtaan, on tämä pakko katsoa. Pari vuotta myöhemmin elokuva sai jatko-osan American Psycho 2 (2002), mutta se on haukuttu niin pahasti lyttyyn, etten aio ainakaan vielä pilata tätä katsomalla jatkoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
American Psycho, 2000, Am Psycho Productions, Edward R. Pressman Film, Lionsgate Films, Muse Productions, P.P.S. Films, Quadra Entertainment, Universal Pictures