Arvostelu: Fantastic Four (2015)

FANTASTIC FOUR

Ohjaus: Josh Trank

Pääosissa: Miles Teller, Kate Mara, Michael B. Jordan, Jamie Bell, Reg E. Cathey, Toby Kebbell, Tim Blake Nelson ja Dan Castellaneta

Genre: scifi, jännitys, toiminta

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 12

Fantastic Four - tai kuten se yleensä tunnetaan nimellä "Fant4stic" - perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvaryhmään, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1961. Ryhmästä oli jo tehty useampi elokuvasovitus, The Fantastic Four (1994), jota ei kuitenkaan koskaan virallisesti julkaistu, sekä Fantastic Four (2005) ja sen jatko-osa Fantastic Four: Hopeasurffari (Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer - 2007). 2000-luvun alun leffat eivät ihan olleet toivottuja hittejä ja niinpä alun perin ideoitu kolmososa peruttiin ja 20th Century Fox päättikin aloittaa koko homman alusta. Jeremy Slater pestattiin käsikirjoittajaksi ja Josh Trank ohjaajaksi, mutta Trank ei pitänyt yhtään Slaterin teksteistä, jolloin tämä potkittiin pihalle tuotannosta ja korvattiin Simon Kinbergillä. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2014 ja läpi tuotannon Trankin ja studion eriävät mielipiteet elokuvasta paisuivat ilmiriidoiksi. Studio ei ollut tyytyväinen Trankin työhön ja leikkasi leffaa mieleisekseen ilman ohjaajan tietämystä, minkä myötä Trank kirjoitti Twitterissä päivää ennen ensi-iltaa, että vuosi sitten hänellä oli käsissään hieno elokuva, jota kukaan ei tulisi näkemään Foxin takia. Fantastic Four sai ensi-iltansa elokuussa 2015 ja se oli kriitikoiden ja katsojien lyttäämä taloudellinen epäonnistuminen, joka voitti huonoimman elokuvan, ohjauksen ja rebootin Razzie-palkinnot. Itse kävin katsomassa leffan heti sen ensi-iltapäivänä ja olin ristiriitaisissa tunteissa sen päätyttyä. Vuosien varrella mielipiteeni elokuvaa kohtaan on muovautunut vain negatiivisempaan suuntaan. Nyt kun ryhmästä on tekeillä uusi elokuva The Fantastic Four: First Steps (2025), päätin odotellessa katsoa edelliset leffat uudestaan, etenkin kun vuoden 2005 Fantastic Four ja tämä vuoden 2015 Fantastic Four juhlivat nyt merkkivuosiaan.

Tiedemiesten ryhmä onnistuu rakentamaan portaalin toiseen maailmaan, mutta siellä he altistuvat vieraalle energialle, joka antaa heille erilaisia voimia.

Fantastic Four: Hopeasurffarin taloudellisen kömmähdyksen jälkeen Fox-studio päätti kolmosleffan sijaan käynnistää koko homman uusiksi ja niinpä näyttelijäkaartikin pistettiin vaihtoon. Tekijät päättivät kokeilla uudenlaista lähestymistapaa ja tehdä hahmoista nuoria, tieteestä intoilevia opiskelijoita. Miles Teller näyttelee Reed Richardsia, joka on lapsesta asti rakentanut portaalia toiseen todellisuuteen ja kun tohtori Franklin Storm (Reg E. Cathey) näkee hänen keksintönsä, Reed pääsee kunnon tutkimuslaitokseen jatkamaan projektiaan. Tiimiinsä Reed saa tohtori Stormin lapset, Suen (Kate Mara) ja Johnnyn (Michael B. Jordan), lapsuudenystävänsä Ben Grimmin (Jamie Bell), sekä Victor Von Doomin (Toby Kebbell). Valitettavasti niin hahmot kuin heidän näyttelijänsä eivät liiemmin vakuuta, eikä heidän välilleen muodostu juuri minkäänlaista kemiaa, mikä olisi toki tärkeää tällaisessa tiimileffassa. Teller tekee Reedistä omahyväisen ja vaikeasti pidettävän, Mara on tylsä Suena, Bell ei alun jälkeen pääse vauhtiin Beninä ja moni fani närkästyi ihan syystä, kun yhdestä Marvelin sarjakuvahistorian parhaista pahiksista, Tohtori Doomista tehtiin angstinen teini, joka lähinnä haluaa kapinoida koko maailmaa vastaan. Fanit eivät myöskään innostuneet siitä, että sarjakuvissa valkoihoisen Johnny Stormin rooliin palkattiin tummaihoinen Jordan. Jordan omaa toisaalta hahmolle ominaista kapinahenkeä, mutta valinta tuntuu kieltämättä väkinäiseltä, etenkin kun hänen siskonsa Sue on pidetty valkoisena.

     Elokuvassa nähdään myös Tim Blake Nelson tutkimusprojektia johtavana tohtori Allenina ja Homer Simpsonin ääninäyttelijä Dan Castellaneta Reedin opettajana.

Pyörää ei aina tarvitsisi yrittää keksiä uudelleen, etenkään jos sen tekee niin väkinäisesti, että lopputulos muistuttaa pikemminkin kuutiota, jonka on turha edes odottaa rullaavan eteenpäin. Juuri tällainen tapaus on Fantastic Four vuosimallia 2015. Tai no vitut. Kutsutaan leffaa nyt Fant4sticiksi, sillä niin myös elokuvan julisteessa seisoo. Fant4stic on aivan käsittämätön räpellys, jota katsoessa on vaikea sanoa, missä mentiin vikaan. Ohjaaja Josh Trank on todennut, ettei lopputulos vastaa hänen visiotaan, mutta on vaikea kuvitella, että studiopamputkaan olisivat leffaa näin tosissaan paskoneet. Kyseessä on supersankarielokuva, jossa ei nähdä supersankarointia oikeastaan lainkaan ja jonka ainoa toimintakohtaus on sen lopputaistelu, joka on todellinen antikliimaksi.

Pari edellistä Fantastic Four -elokuvaa eivät olleet ihmeellisiä, mutta sentään ne olivat viihdyttäviä ja vauhdikkaita supersankariseikkailuja, joissa toimi se tärkein juttu, eli nimikkonelikon ryhmädynamiikka. Fant4sticissa kaikki tällainen loistaa poissaolollaan. Elokuva ei toisaalta ole mitään muuta kuin pitkää rakentelua huipennusta kohti, mutta tässä vain rakennellaan juonentapaista, ei hahmoja tai heidän välejään. Siinä, missä vuoden 2005 Fantastic Fourissa hahmot saivat voimansa ensimmäisen vartin jälkeen, Fant4sticissa tätä joutuu odottamaan ja odottamaan ja odottamaan. Jossain kohtaa saattaa jopa unohtaa, mitä leffaa onkaan katsomassa, sillä elokuvaa työstetään kuin jotain tieteisjännäriä.

Kun hahmot vihdoin saavat voimansa, on luvassa elokuvan huippuhetki, joka rakentuu kuin body horror -kohtaus, hahmojen kauhistellessa sitä, kuinka raajat venyvät yli-inhimillisesti, keho muuttuu näkymättömäksi, syttyy tuleen tai peittyy kiviin. Ja sitten elokuvan todellinen alamäki alkaa. Sen sijaan, että elokuva perehtyisi siihen, kuinka hahmot opettelevat käyttämään voimiaan ja työskentelemään tiiminä maailman hyväksi, leffa vain hyppää vuodella ajassa eteenpäin, jonka jälkeen tuntuu siltä kuin katsoisi jo jatko-osaa. Liekö sitten käsikirjoittajien inspiraatio loppunut kesken tai Foxin rahahanat pistetty kiinni, mutta piiiiitkän pohjustuksen jälkeen loppuleffa viedään juostenkusten maaliin.

Ja kuten jo totesin, kaiken kasvattelun jälkeen lopputaistelu on totaali lässähdys. Kohtaus on jännityksetön ja innoton. Elokuva sanoo, että maailman ja kaikkien ihmisten kohtalo olisi nyt vaakalaudalla, mutta kun tappelu koostuu vain päänelikosta antamassa ja ottamassa turpaan tylsästi toteutetulta Tohtori Doomilta tylsän viimeistelemättömän näköisessä digiympäristössä, supersankarileffakliseen, eli sinisen säteen ampuessa kohti taivasta, ei millään oikein tunnu olevan väliä ja lopputekstejä alkaa odottamaan yhä vain enemmän. Loppukohtaus on sanoinkuvailemattoman kökkö ja korni, eikä ihme, että sen pökkelö yritys olla päheä on edelleen elossa olevaa meemimateriaalia. Lähes täysin huumorittomassa elokuvassa hauskinta on se, että tekijät ihan oikeasti luulivat, että tämän haisevan roskakasan jälkeen kukaan haluaisi tälle jatkoa. Fox peruikin kesälle 2017 suunnittelemansa "Fant4stic 2:n" vähin äänin pian fiaskoensi-illan jälkeen.

Minun on vaikea kuvitella, että Trankilla olisi ollut hyvä elokuva hyppysissään, vaikka Fox ei olisikaan häirinnyt leffan tekoa ja kuvannut ja leikannut sitä uuteen uskoon. Man of Steeliä (2013) matkien Trank lähti tekemään synkistelevää sarjakuvafilmatisointia, Zack Snyderin tavoin ymmärtämättä juuri yhtään lähdemateriaalia. Murjottaminen synkkyyksissä ei sovi Ihmenelosiin ja jo ilmapiirinsä puolesta leffaa on ankea seurata. Fant4stic on sentään kelvollisesti kuvattu ja Marco Beltramin ja Philip Glassin säveltämät musiikit ovat mukiinmenevät. Puvustuksessa on kuitenkin menty mönkään ja pahasti, eivätkä tietokonetehosteet ole häävit. Möykky on toimiva digiolento, mutta siihenpä efektirahat on selvästi tuhlattu, jolloin kaikki muu visuaalisuudessa ontuu. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Fantastic Four, 2015, Twentieth Century Fox, Marvel Entertainment, Constantin Film, TSG Entertainment, Marv Films, Kinberg Genre, Genre Films, Moving Picture Company

Arvostelu: Sinners (2025)

SINNERS

Ohjaus: Ryan Coogler

Pääosissa: Michael B. Jordan, Miles Caton, Wunmi Mosaku, Hailee Steinfeld, Jack O'Connell, Delroy Lindo, Omar Benson Miller, Li Jun Li, Yao, Lola Kirke, Peter Dreimanis ja Buddy Guy

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 16

Sinners on Michael B. Jordanin tähdittämä kauhuelokuva. Alkuvuodesta 2024 ohjaaja-käsikirjoittaja Ryan Coogler ilmoitti yhdistävänsä jälleen kerran voimat Jordanin kanssa uutta elokuvaa varten ja sai Sonyn, Universalin ja Warner Brosin kilpailemaan elokuvan oikeuksista. Lopulta Warner Bros. voitti ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa. Nyt Sinners on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffan näkemistä innolla. Olen pitänyt Cooglerin ja Jordanin aiemmista yhteistyöleffoista Creed: The Legacy of Rocky (2015) ja Black Panther (2018) ja halusinkin nähdä, mitä he saisivat aikaiseksi kauhugenren kanssa. Minulta kesti kuitenkin erinäisistä syistä lähes viikko, ennen kuin pääsin vihdoin katsomaan Sinnersin.

Vuonna 1932 identtiset Mooren veljekset palaavat lapsuutensa kotiseuduille Mississippi Deltaan ja perustavat juhlatilan tummaihoisille. Yön juhlinta saa kuitenkin ikävän käänteen, kun paikalle saapuu verenhimoisia vampyyrejä.

Ryan Cooglerin kaikissa elokuvissa esiintynyt Michael B. Jordan nähdään Sinnersissä jopa tuplaroolissa, sillä hän näyttelee Mooren identtisiä veljeksiä Elijahia ja Eliasta, jotka tunnetaan paremmin nimillä Smoke ja Stack. Veljekset lähtivät nuorina kotikaupungistaan Mississippi Deltasta ja päätyivät armeijan kautta lopulta Chicagoon rikollisiin puuhiin. He päättivät kuitenkin lopulta jättää nämä hommat taakseen ja palata vanhoille kulmille, avatakseen juhlapaikan tummaihoisille. Jordan esittelee lahjojaan ja hoitaa tonttinsa kumpanakin veljeksenä vakuuttavasti. Näyttelytyö ei taatusti ollut helppo homma, sillä hänen täytyi esittää ensin toista veljeä kuvassa ja kuvata otto sitten uudestaan toisena veljenä, ajoittaen repliikit vuoropuhelussa täydellisesti. Smoke ja Stack ovat hämärätaustoistaan huolimatta heti tykättävät tyypit, joiden matkaa ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena.

     Elokuvassa nähdään myös Wunmi Mosaku Smoken rakkaana Anniena, Hailee Steinfeld Stackin entisenä heilana Maryna, Miles Caton kitaraa soittelevana ja laulavana Sammiena, jota muut kutsuvat Saarnapojaksi hänen pastori-isänsä takia, Jayme Lawson Sammien ihastuksenkohteena Pearlinena, Delroy Lindo iäkkäänä muusikko Delta Sliminä, Li Jun Li ja Yao Chow'n kauppiaspariskuntana Gracena ja Bo'na, Omar Benson Miller uudessa kapakassa portsariksi pestattuna Cornbreadina, sekä Jack O'Connell vampyyrinä, joka haluaa laajentaa joukkoaan ja iskee veljesten juhlapaikan avajaisyöhön. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, etenkin Mosaku vampyyreistä tietävänä Anniena ja Lindo elokuvan koomisena kevennyksenä. Esikoisroolinsa tekevä nuori Caton pääsee myös vakuuttamaan laulajan ja muusikon taidoillaan.

Sinners on kerännyt jo ennen ilmestymistään kehuja sieltä täältä kriitikoista katsojiin ja Hollywoodin kermasta omiin työkavereihini ja nyt minä liityn näihin kehujiin. Kyseessä on aivan mahtava kauhuelokuva ja ohjaajansa paras työ. Ryan Coogler on tehnyt vampyyrileffan, joka ei rakennu halpojen säikyttelyjen varaan, jolla on ihan oikeasti jotain sanottavaa ja joka tekee vaikutuksen aika lailla kaikilla osa-alueillaan. Sinners ei ole mitään halpaa, helppojen rahojen perässä tehtyä monsterimättöä, vaan pitkästä aikaa sitä ihan aitoa ja oikeaa cinemaa. Tämän ja vuodenvaihteessa ilmestyneen Nosferatun (2024) myötä on turvallista sanoa, että niiden blingbling-teinivampyyrien aikakausi on vihdoin onneksi ohi ja pimeässä kiilusilmin vaanivat hirviöt ovat palanneet!

Elokuva käyttää aikansa esitelläkseen tätä paikkaa ja sen hahmoja, jolloin kun se kuuluisa paska osuu tuulettimeen ja riemukkaiksi juhliksi tarkoitettu yö muuttuu taisteluksi selviytymisestä, näiden tyyppien kohtaloista ihan oikeasti välittää ja heidän puolesta jännittää. Osalle katsojista elokuvan ensimmäinen puolituntinen voi olla pitkäveteinen, mutta minut elokuva imaisi heti täysillä mukaansa ja melkein ehdin jo unohtaa, mitä onkaan luvassa. Kun vampyyrit sitten vihdoin saapuvat kuvioihin, on loppuleffa erittäin tiivistunnelmainen ja usein aidosti karmiva. Parasta on, että leffa ei etene niitä arvattavimpia latuja, eikä hahmojen kohtaloita osaa sanoa etukäteen.

Cooglerin innoittajana on selvästi toiminut elokuva Hämärästä aamunkoittoon (From Dusk Till Dawn - 1996), sillä kuten tuo elokuva, myös Sinners pääsee yllättämään vampyyripuolellaan, jos sitä ei etukäteen tiedä. Coogler vie tämän lainailun kuitenkin uudelle tasolle, sillä elokuva ei ole vain veristä kauhuviihdettä (ei kuitenkaan hätää; kun nämä vampyyrit pääsevät vauhtiin, tekoverta kyllä läträtään). Sinners kommentoi muun muassa tummaihoisten elämää tuohon aikaan. Vaikka mustat olivat periaatteessa vapaita, eivät he sitä kuitenkaan ihan oikeasti olleet. Rasismi rehottaa kaikkialla ja kohtauksissa valkoisten kanssa on täysin oma jännitteensä. Vampyyrit tuovatkin oman kiehtovan pohdintansa, sillä he yrittävät taivutella juhlijoita joukkoonsa vetoamalla siihen, että vampyyrien kesken ei ole eriarvoisuutta ja ennakkoluuloja, vaan he ovat kaikki yhtä - ihonväristä ja muusta riippumatta. 

Samalla leffassa on myös voimakkaan uskonnollinen vire, kuten ehkä nimestä "syntiset" voikin päätellä. En tarkoita, että Sinners olisi jotenkin saarnaava, vaan pikemminkin että omasta uskosta riippumatta elokuva on kuin jonkinlainen hengellinen elämys ja puhdistava rituaali, joka ravistelee hahmoja ja katsojia juuriltaan. Iso osa tästä hengellisestä elämyksestä syntyy musiikin kautta. Musiikilla on elokuvassa todellinen voima, joka rikkoo aikakausienkin rajat. Elokuvassa on kohtaus, joka voisi väärissä käsissä olla kiusallinen tyylirike, mutta joka toimii Cooglerin varmassa otteessa ällistyttävänkin upeasti. Ja jotta katsoja tuntisi sen musiikin mahdin, kuten tarina haluaa, pitää musiikin toki olla mahtavaa. Oli kyse sitten Sammien lauluista tai Ludwig Göranssonin Oscarin arvoisista sävellyksistä, jotka yhdistelevät kauhutunnelmoinnin bluesiin ja jopa jonkin sortin rockoopperaan ja kirkonpolttoheviin, tarjoaa Sinners parhaat elokuvamusiikit aikoihin.

Myös tuotantoarvoiltaan Sinners on erittäin vaikuttava kokonaisuus. Elokuva on kuvattu niin 70-milliselle filmille superlaajakuvana kuin myös IMAX-kameroilla, mikä luo visuaalisesta kokemuksesta todella näyttävän. Kameratyöskentely on erinomaista, oli kyse sitten isoista maisemakuvista tai intensiivisistä lähikuvista. Lavasteet ovat komeat, puvustus upeaa ja maskeeraukset paikoin varsin häijyt. Erikoistehosteet ovat pääasiassa hienot, vaikka sekaan mahtuu parit tietokone-efektit, joista paistaa digitaalisuus.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, joista ensimmäinen pitää ehdottomasti jäädä katsomaan, sillä vasta se vie tarinan päätökseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sinners, 2025, Warner Bros., Proximity Media, Warner Bros. Discovery

Arvostelu: Creed III (2023)

CREED III

Ohjaus: Michael B. Jordan

Pääosissa: Michael B. Jordan, Tessa Thompson, Jonathan Majors, Wood Harris, Phylicia Munteanu, Mila Davis-Kent, José Benavidez Jr., Selenis Leyva, Florian Munteanu, Thaddeus J. Mixon ja Spence Moore II

Genre: urheilu, draama, jännitys

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Rocky-nyrkkeilyelokuvia (1976-2006) jatkanut Creed: The Legacy of Rocky (Creed - 2015) oli taloudellinen hitti, joka keräsi kehuja ja palkintoja. Jatko-osa Creed II (2018) oli vielä isompi menestys, joten kolmannen elokuvan suunnittelu lähti pian liikkeelle. Sylvester Stallone ilmoitti, ettei enää palaisi Rocky Balboan rooliin kolmososassa, mutta jatkaisi yhä tuottajana, kun taas päätähti Michael B. Jordan paljasti tekevänsä elokuvassa ohjausdebyyttinsä. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2022 ja nyt Creed III on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin todella paljon kahdesta edellisestä Creed-leffasta, joten odotin kolmososaa positiivisin mielin. Lehdistönäytöksessä elokuvaa ei harmillisesti saatu pyörimään teknisen vian vuoksi, joten pääsin katsomaan Creed III:n vasta, kun se oli jo pyörinyt muutaman päivän teattereissa.

Adonis Creed on jäänyt eläkkeelle nyrkkeilemisestä ja työskentelee nyrkkeilykerhon omistajana. Hänen täytyy kuitenkin palata takaisin kehään, kun hänen vanha ystävänsä, Damian Anderson vapautuu vankilasta ja syyttää Adonista tuomiostaan, haastaen tämän mestaruustittelin.

Michael B. Jordan nähdään jo kolmatta kertaa Adonis Creedinä, nyrkkeilylegenda Apollo Creedin poikana, joka nousi elokuvasarjan varrella maailmanmestariksi. Kaiken mielestään saavuttanut Creed on päättänyt jäädä eläkkeelle kehäpuolelta, mutta jatkaa yhä nyrkkeilykerhon omistajana, kannustaen uutta sukupolvea. Samalla Creed myös keskittyy perheeseensä, muusikkovaimoonsa Biancaan (Tessa Thompson) ja heidän kuuroon tyttäreensä Amaraan (Mila Davis-Kent). Jordan tulkitsee hahmoaan jälleen vakuuttavasti, tuoden esiin hahmon kypsemmän puolen, kun kyseessä ei ole enää mikään innokas nuorukainen. Kun Creedin on pakko palata takaisin kehään, Jordan näyttää kuitenkin olevansa yhä aikamoisessa kunnossa ja valmiina lyömään iskunsa perille. Thompson ja nuori Davis-Kent suoriutuvat myös oivallisesti osistaan.

     Vastaansa Creed saa tällä kertaa Damian "Dame" Andersonin, jota näyttelee Jonathan Majors, joka nähtiin vastikään uuden Marvel-leffan, Ant-Man and the Wasp: Quantumanian (2023) pahiksena Kangina. Majors on nouseva stara Hollywoodissa ja osoittaa jälleen, miksi hänelle tarjoutuu nykyään useita rooleja. Hän varastaa show'n voimakkaalla presenssillään, tarjoten oivan uhkan Creedille. Alun perin leffaan pohdittiin vastukseksi Tiikerinsilmä - Rocky III:sta (Rocky III - 1982) tutun Clubber Langin poikaa, mutta kun tämä Rockyn vanhan vastuksen poika -idea käytettiin jo edellisessä Creed-leffassa, on mielestäni vain parempi, että tähän on keksitty täysin oma antagonistinsa, joka liittyy nimenomaan Creediin, eikä Rockyyn (jota ei ylipäätään nähdä tässä leffassa). Dame kantaa kaunaa Creedille jostain, mikä liittyy heidän menneisyyteensä ja täytyy myöntää, että jossain kohtaa leffaa huomasin olevani Damen puolella, ymmärtäen täysin, mistä tämä on niin vihainen.

Juuri tämä konflikti ja kuinka se saa katsojan pohtimaan omaa puoltaan, on pitkään Creed III:n vahvuus. On oiva veto tekijöiltä tuoda mukaan vastus, jonka motiivit ovat täysin katsojan ymmärrettävissä ja jopa puolustettavissa. Damesta ei maalailla mustavalkoista vihollista, vaan katsojana tekisi mieli sanoa Creedille, että "tämä heppuhan on muuten oikeassa, sinä olet hänelle anteeksipyynnön velkaa". Tämä voi myös saada näkemään Creedin tähänastisen nousu-uran uudessa valossa. Harmillisesti käsikirjoittajat eivät uskalla mennä tässä konfliktissa näin maaliin asti, vaan he tajuavat puolen välin paikkeilla, että "ai niin, tämähän on Creedin leffa, eli katsojanhan pitäisi olla Creedin puolella" ja vesittävät konfliktia maalailemalla Damesta sittenkin hieman yksiulotteisempaa roistoa ja Creedistä suurta sankaria, jonka täytyy feeniksin tavoin nousta tuhkista ja kohdata vastuksensa. Anteeksipyynnön sijaan on nimittäin paljon miehisempää hoitaa riidat nyrkkeilykehässä. Sehän on tietty oikeassa, joka mättää toista tehokkaammin turpaan.

Siinä, missä Creed III lopulta kompuroi käsikirjoituksensa kanssa lupaavan alun jälkeen, eivät sen nyrkkeilymatsit tuota missään kohtaa pettymystä. Ne ovat toinen toistaan vaikuttavammin toteutettuja ja etenkin niissä ohjausdebyyttinsä tekevä Jordan häikäisee myös kameran takana. Ottelut näyttävät ja kuulostavat siltä, että toista ihan oikeasti sattuu ja toisinaan iskujen osumisia on vaikea katsoa, sillä niin ytimekkäästi ne tuntuvat iskevän maaliinsa. Jordan on ilmaissut ottaneensa matseihin inspiraatiota animesta ja sen myös huomaa, kun ottelut ovat täynnä lähikuvia nyrkkeilijöiden tuimista katseista, sekä hidastettuja otoksia lyönneistä, joissa näkyy, kuinka iho aaltoilee osuman vaikutuksesta ja hikipisarat roiskuvat. Erityistä jännitettä otteluista ei kuitenkaan valitettavasti löydy, sillä Creed III:n käsikirjoitus kulkee turhankin tuttuja ja turvallisia latuja. Sama kävi Rocky-elokuvillekin, jotka muuttuivat nopeasti tylsän kaavamaisiksi ja siksi olisi mielestäni ollut parasta huipentaa Creedit trilogiana. Leffalla oli kuitenkin elokuvasarjan vahvin avausviikonloppu ja Jordan on jo ilmaissut halukkuuttaan tehdä vielä ainakin nelososan.

Siinä, missä Jordan vakuuttaa nyrkkeilykohtauksissa niin kameran edessä kuin takana, leffan draamapuolesta käy selväksi hänen ensikertalaisuutensa. Jordan hoitaa tonttinsa passelisti, mutta vaipuu kuitenkin toisinaan ylidramaattiseen patsasteluun ja katsojien väkinäiseen kyyneltentavoitteluun. Teknisiltä ansioiltaan Creed III on onnistunut filmi. Etenkin nyrkkeilykohtaukset ovat upeasti kuvattuja ja sähäkästi leikattuja. Lavasteet ja asut ovat oivat ja maskeeraajien työstämät ruhjeet ikävän näköisiä. Äänimaailma on väkevästi rakennettu, joskin Ludwig Göranssonin säveltäjänä korvaava Joseph Shirley ei saa aikaiseksi yhtä meneviä musiikkeja - etenkin kun leffa lähinnä viljelee muiden artistien rap-kappaleita.

Yhteenveto: Creed III on kelpo jatkoa vahvasti käynnistyneelle nyrkkeilysaagan lisäosaelokuvien sarjalle. Pitkään elokuva vakuuttaa rakentamallaan konfliktilla Adonis Creedin ja uuden vastuksen Damian Andersonin välillä. Katsoja voi huomata useasti pohtivansa, kenen puolella sitä itse onkaan tässä välienselvittelyssä ja itse kallistuin vahvasti Damen puoleen. Harmillisesti käsikirjoittajat eivät uskalla viedä konfliktia yhtä vahvasti loppuun asti, vaan he maalailevat Damesta tylsästi mustavalkoisemman pahiksen leffan toisella puoliskolla. Kirjoittajat eivät myöskään uskalla ottaa selviä irtiottoja tutusta kaavasta, vaan leffa on lopulta yllätyksetön ja jännityksetön. Elokuvan nyrkkeilymatsit ovat kuitenkin toinen toistaan iskevämpiä ja väkevämmin toteutettuja. Michael B. Jordan ja Jonathan Majors antavat kaikkensa näissä kohtauksissa ja matseissa Jordan vakuuttaa myös kameran takana ensikertalaisohjaajana. Teknisiltä ansioiltaan filmi on erittäin mainio. Creed III on epätasainen leffa, jossa olisi potentiaalia parempaan, mutta joka hieman lässähtää toisen puoliskonsa aikana. Lopputulos pääsee kuitenkin plussan puolelle onnistuneiden nyrkkeilyotteluiden ja hyvien näyttelijäsuoritusten myötä. Tähän olisi hyvä lopettaa, mutta sellaistahan ei enää Hollywoodissa harrasteta, joten ainakin neljäs Creed-leffa on tulossa. Tämän lisäksi Jordan on puhunut myös uusista lisäosaleffoista. Dolph Lundgrenin Ivan Drago -hahmon ympärille suunniteltiin jo omaa elokuvaansa, mutta onneksi Lundgren ymmärsi jättää projektin sikseen, kun koko Rocky-saagan luonut Sylvester Stallone osoitti mieltään siitä, kuinka hänen luomuksellaan rahastetaan ilman hänen hyväksyntäänsä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Creed III, 2023, Metro-Goldwyn-Mayer, Chartoff-Winkler Productions, Glickmania, Outlier Society, Proximity Media

Arvostelu: Black Panther: Wakanda Forever (2022)

BLACK PANTHER: WAKANDA FOREVER

Ohjaus: Ryan Coogler

Pääosissa: Letitia Wright, Danai Gurira, Lupita Nyong'o, Angela Bassett, Winston Duke, Dominique Thorne, Tenoch Huerta, Martin Freeman, Michaela Coel, Florence Kasumba, Mabel Cadena, Alex Livinalli ja Julia Louis-Dreyfus

Genre: toiminta, scifi, fantasia, draama

Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia

Ikäraja: 12

Black Panther: Wakanda Forever on Marvelin elokuvauniversumin 30. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoon Black Pantheriin, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1966. Hahmon tehtyä elokuvadebyyttinsä ensin Captain America: Civil Warissa (2016), hahmon ensimmäinen oma elokuva Black Panther (2018) osoittautui kriitikoiden kehumaksi jättimenestykseksi, joka onnistui jopa nappaamaan parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Hahmo esiintyi myös elokuvissa Avengers: Infinity War (2018) ja Avengers: Endgame (2019), sekä animaatiosarjassa What If...? (2021-), samaan aikaan kun ensimmäisen leffan ohjaaja Ryan Coogler ryhtyi suunnittelemaan hahmolle toista sooloelokuvaa. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat elokuussa 2020, kun päänäyttelijä Chadwick Boseman kuoli paksusuolen syöpään. Bosemanin syövästä tietämättömät elokuvantekijät alkoivat suunnitella jatko-osaa täysin alusta, pohtien, korvaisivatko he Bosemanin uudella näyttelijällä. Tähän ei kuitenkaan päädytty ja kun Coogler oli saanut uuden käsikirjoituksen valmiiksi, kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021. Niissä koettiin useita vaikeuksia, näyttelijä Letitia Wrightin loukkaantuessa stunt-kohtauksen aikana ja joutuessa pitkäksi aikaa sairaalaan, sivunäyttelijä Dorothy Steelin kuollessa vanhuuteen, kuvattuaan vain osan kohtauksistaan, minkä lisäksi koronarajoitusten tiukentuessa englantilainen Wright koki ongelmia palata takaisin Yhdysvaltoihin kuvauksiin, sillä hän ei ollut Yhdysvaltojen kansalainen, eikä hän ollut ottanut koronarokotetta. Kuvaukset jouduttiinkin pistämään jäihin pariksi kuukaudeksi ja elokuvan ensi-iltaa siirrettiin muutamalla kuukaudella eteenpäin. Tämän vuoden tammikuussa Wright pääsi palaamaan kuvauksiin, elokuva saatiin valmiiksi ja nyt Black Panther: Wakanda Forever saa ensi-iltansa. Itse en ollut erityisen innoissani leffasta, useammasta syystä. Bosemanin kuolema laski kiinnostustani jatko-osaa kohtaan, eivätkä trailerit säväyttäneet. Lisäksi tänä vuonna on ilmestynyt jo niin monta Marvel-leffaa ja -sarjaa, että ähky on ehtinyt iskeä. Kävin toki silti katsomassa Black Panther: Wakanda Foreverin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Wakandan kansa yrittää toipua kuningas T'Challan kuolemasta, kun he saavat vastaansa uuden uhkan, merenalaisen Talokan-kuningaskunnan ja tätä johtavan Namorin.

Black Pantheria, eli Wakandan kuningas T'Challaa aiemmissa Marvel-elokuvissa näytelleen Chadwick Bosemanin menehdyttyä syöpään, jatko-osa täytyi kirjoittaa uusiksi. Pitkän pohdinnan jälkeen Marvel Studiosilla päätettiin, ettei Bosemania korvattaisi uudella näyttelijällä ja niinpä myös hänen hahmonsa T'Challa kuolee jo elokuvan ensiminuuteilla. Muuten lähes kaikki ykkösleffasta tutut näyttelijät tekevät paluut rooleihinsa. Angela Bassett tarjoaa vahvan roolityön kuningatar Ramondana ja Letitia Wright nousee onnistuneesti uudeksi keulakuvaksi tekniikkataituri Shurina, jotka tietty surevat rakkaan poikansa/veljensä menehtymistä ja pohtivat uutta paikkaansa Wakandassa. Danai Gurira on jälleen uskottava soturi Okoyen roolissa, kun taas Lupita Nyong'o loistaa lähes puolet leffasta poissaolollaan, hänen hahmonsa Nakian lähdettyä Wakandasta Thanosin sormiennapsautuksen jälkeen. Winston Duke saa enemmän ruutuaikaa soturi M'Bakuna ja mukaan mahtuu myös Martin Freeman CIA-agentti Everett Rossina, joka päätyy jälleen auttamaan wakandalaisia, kun uusi vaara uhkaa maata. Näyttelijäkaarti suoriutuu osittain jopa paremmin rooleistaan kuin viimeksi ja kaikki ovat selvästi halunneet tehdä kunniaa Bosemanille ja pistää itsensä likoon niin, että Boseman olisi varmasti ylpeä aikaansaannoksesta.

     Uusina Marvel-tulokkaina elokuvassa nähdään Tenoch Huerta salaperäisen merenalaisen kuningaskunnan, Talokanin johtajana, Namorina, sekä Dominique Thorne nuorena nerona Riri Williamsina, joka rakentelee omaa Iron Mania matkivaa haarniskaansa ja joka saa ensi vuonna oman televisiosarjan Disney+ -palveluun, Ironheartin (2023). Namor on erinomaisesti rakennettu vastustaja, joka ei kuitenkaan tunnu suoranaiselta pahikselta. Jo ensimmäisessä Black Panther -elokuvassa katsoja pystyi ymmärtämään Michael B. Jordanin esittämää Killmongeria, vaikka olikin hahmoa vastaan ja tässä leffassa tapahtuu samaa, mutta vielä voimakkaammin. Katsoja ymmärtää täysin Namorin tavoitteet ja huolet. Huerta on nappivalinta osaan ja niin on myös Thorne, joskin hänen hahmonsa tuntuu paikoitellen ylimääräiseltä. Ririllä on kyllä selvä paikkansa tarinassa, mutta samalla hahmon mukanaolo vaikuttaa tapahtuvan vain, jotta katsojat tietäisivät hahmot ennen kuin hän saa oman sarjansa.

Jos olet ajatellut käydä katsomassa Black Panther: Wakanda Foreverin, minulta löytyy kaksi suositusta (sen lisäksi, että olet toki katsonut ykkösleffan ennen tätä): ota mukaan nenäliinoja ja käy vessassa ennen elokuvaa. Ensimmäinen suositus sen takia, että kun Bosemanin kuolema otetaan huomioon tarinassa T'Challankin poismenolla, iskee leffa jo ensiminuuteillaan katsojan tunteisiin. Hautajaiskohtaus on vaikuttava ja omat kyynelkanavani meinasivat aktivoitua, kun Marvel Studiosin logo saapuu ruutuun kaikessa hiljaisuudessa, toimien kunnianosoituksena Bosemanille ja korvaamalla muut sankarit kuvilla ja pätkillä T'Challasta. Herkistelyä on luvassa myöhemminkin, mutta ei elokuva mitään surussa vellomista kuitenkaan ole.

Vessasuositukseni taas tulee siitä, että kyseessä on Marvelin elokuvauniversumin toiseksi pisin leffa kolmituntisen Avengers: Endgamen jälkeen. Black Panther: Wakanda Foreverilla on kestoa yli 2 tuntia ja 40 minuuttia, mikä tuntui minusta etukäteen luotaantyöntävältä ajatukselta. Suureksi yllätyksekseni elokuva ei kuitenkaan tunnu niin pitkältä, vaikka se etenee varsin rauhallisesti. Puolenvälin paikkeilla parissa kohtaa syntyy sellainen tunne, että leffa voisi vähän ripeyttää tahtiaan, mutta kun lopputekstit pärähtivät ruutuun, ensireaktioni oli: "oho, nytkö tämä jo loppui?" Elokuvan tarina on pääosin niin hyvin rakennettu, että meininkiin uppoutuu täysin.

Lähiaikoina ilmestyneitä Marvel-projekteja on kritisoitu siitä, kuinka huumoripainotteiseksi meno on muuttunut. Mielestäni oikein mainio ja lystikäs Thor: Love and Thunder (2022) sai erityisen paljon ryöpytystä tästä. Nämä kritisoijat ovat varmaan tyytyväisiä Black Panther: Wakanda Foreveriin, sillä vaikka vitsejä on ujutettu muutamia mukaan, on leffa pääasiassa vakava ja dramaattinen. Itse olen pitänyt siitä, että tämän vuoden Marvel-filmit ovat olleet selvästi erilaisia toisistaan, Doctor Strange in the Multiverse of Madnessin (2022) sisältäessä magiaa ja kauhuelementtejä, Thor: Love and Thunderin viedessä katsojan humoristiselle avaruusmatkalle ja nyt Black Panther: Wakanda Foreverin ollessa maanläheinen, vakavamielinen ja aika poliittinenkin teos.

Osalle katsojista elokuvan rauhallinen eteneminen, vakava draama ja poliittinen aspekti aiheuttavat varmasti närää, mutta itse pidin näkemästäni - etenkin kun nämä puolet ovat hyvin hoidettuja filmissä. Eri valtioiden vastakkainasettelu on todella onnistuneesti rakennettu ja konflikti muuttuu entistä kireämmäksi leffan edetessä. Katsoja ymmärtää Wakandaa, joka pohtii, oliko julkisuuteen astuminen hyvä päätös ja katsoja ymmärtää myös Talokania, joka pelkää, että heidänkin salaisuutensa vuotaisi ihmiskunnan tietoisuuteen. Näitä kahta fiktiivistä maata ja heidän johtajiaan peilaillaankin oivaltavasti toisiinsa. Elokuvasta löytyy varsin ajankohtaista sanottavaa, kun siinä kritisoidaan valtionjohtajien tapaa asettaa rauhanomaiset kansalaisensa tuhon keskelle, selvitellessään omia ongelmiaan.

Leffasta löytyy kuitenkin heikkoutensa ja puolivälin pienen takeltelun lisäksi koin, että toimintakohtaukset olisivat ajoittain kaivanneet enemmän potkua. Elokuvan keskivaiheilla nähdään pari mainiota taistelua, mutta loppuhuipennus jäi mielestäni hieman vaisuksi, vaikka siinä juuri pistetäänkin näiden kahden fiktiivisen valtion armeijat vastakkain. Finaali on osittain kömpelösti pistetty kasaan ja ajoittain tuntuu siltä, että välistä puuttuu palasia. Jo ensimmäisellä Black Panther -leffalla oli vaikeuksia lopputaistelunsa kanssa. Näyttääkin siltä, että ohjaaja Ryan Coogler hallitsee paljon paremmin tarinankerronnan, näyttelijäohjauksen ja draamapuolen kuin isot efektipainotteiset taistot. Itseäni jäi myös hieman harmittamaan, kuinka vähän talokanilaiset hyödyntävät mereneläviä. Kenties tekijät pelkäsivät, että elokuva alkaisi muistuttamaan liikaa DC Comicsin sarjakuviin perustuvaa, muutaman vuoden takaista Aquaman-leffaa (2018), jos Namor ja kumppanit vaikkapa ratsastaisivat taisteluun hailla.

Black Panther: Wakanda Forever on tyylikkäästi, paikoitellen jopa kauniisti kuvattu elokuva. Wakandaa ja Talokania esitellään ja ihastellaan niiden koko komeuksissa suurilla laajakuvilla. Välillä kamera kiertää pitkiä pätkiä hahmojen rinnalla, ja valojen ja värien käyttö on myös oivallista otoksissa. Lavasteet ovat mainiot, asut upeat ja maskeerauksetkin hienot. Erikoistehosteiden taso on tosin aika vaihtelevaa. Jotkut efektit ovat näyttäviä, kun taas toiset hieman keskeneräisen näköisiä. Taustakankaan käyttö on myös selvää useissa kuvissa. Äänimaailma jylisee voimakkaasti, oli kyse sitten ääniefekteistä tai Ludwig Göranssonin säveltämistä musiikeista.

Yhteenveto: Black Panther: Wakanda Forever on erittäin mainio elokuva ja kunnianosoitus Chadwick Bosemanin muistolle. On vaikea olla miettimättä, millainen filmistä olisi potentiaalisesti tullut Bosemanin kanssa, mutta Ryan Coogler on haastavasta tilanteesta huolimatta onnistunut kynäilemään toimivan elokuvan, joka jatkaa Wakandan tarinaa sulavasti ja imaisee tällaisenaan toimivasti mukaansa. Niinkin toimivasti, että päälle kahden ja puolen tunnin kesto kulkee yllättävän nopeasti. Vastakkainasettelu Wakandan ja Talokanin välillä on vahvasti rakennettu ja kumpaakin puolta ymmärtää hyvin. Namor toimii oivana vastustajana, jota on vaikea leimata suoranaiseksi pahikseksi, sillä hänen motiivinsa ovat niin ymmärrettävät. Näyttelijäkaarti suoriutuu työstään taidokkaasti ja henkilödraama on mainiosti työstettyä. Toimintansa puolesta leffa jää välillä hieman vaisuksi ja etenkin lopputaistelu kaipaisi jotain säväyttävämpää. Elokuva on muuten visuaalisesti hieno, mutta erikoistehosteiden taso ailahtelee läpi leffan. Tiettyine heikkouksineenkin Black Panther: Wakanda Forever on todella hyvä ja onnistuneen herkkä sarjakuvaelokuva, joka toimii luultavasti paremmin hieman varttuneemmille Marvel-faneille rauhallisemman rytminsä, ajankohtaisten teemojensa ja kypsästi kirjoitetun konfliktinsa takia, jättäen tavanomaisemman supersankariviihteen taka-alalle.

Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Black Panther: Wakanda Forever, 2022, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Precision Aerial Filmworks, Xm2 Pursuit

Arvostelu: Chronicle (2012)

CHRONICLE

Ohjaus: Josh Trank
Pääosissa: Dane DeHaan, Alex Russell, Michael B. Jordan, Michael Kelly, Ashley Hinshaw, Anna Wood ja Bo Petersen
Genre: scifi, draama, jännitys
Kesto: 1 tunti 22 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 12

Chronicle on Josh Trankin ohjaama ja ideoima found footage -elokuva. Trank keksi elokuvan tarinan jo high schoolissa ja ryhtyi yhdessä Jeremy Slaterin kanssa työstämään sen pohjalta käsikirjoitusta. Kun projekti ei tuntunut etenevän, Slater poistui ja tilalle tuli Max Landis. Landis sai 20th Century Foxin tarttumaan tekstiin ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2011. Lopulta Chronicle sai maailmanensi-iltansa 28. tammikuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pieneen budjettiinsa verrattuna iso hitti, jota kriitikotkin kehuivat. Itse kuulin ilmestymisvuoden aikana niin paljon kehuja leffasta, että ostin Chroniclen, kun se ilmestyi Blu-rayna, katsomatta sitä etukäteen. Pidin elokuvasta ja olen katsonut sen pari kertaa uudestaan. Viime kerrasta on tosin kulunut jo muutamia vuosia. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Kolme teinipoikaa löytävät salaperäisen luolan ja sieltä jonkinlaisen kummallisen kiven. Pian nuoret huomaavat löytönsä tarjonneen heille yliluonnollisia kykyjä.

Supervoimat saavana kolmena aikuisuuden kynnyksellä olevana teinipoikana nähdään Dane DeHaan, Alex Russell ja Michael B. Jordan. DeHaan ja Jordan ovat tämän jälkeen näytelleet isonkin luokan supersankarielokuvissa, kuten The Amazing Spider-Man 2:ssa (2014), Fantastic Fourissa (2015) ja Black Pantherissa (2018), mutta vielä vuonna 2012 Chroniclen ilmestyessä koko kolmikko oli lähes täysin tuntematon isolle yleisölle. DeHaan, Russell ja Jordan ovat todella hyvät valinnat kolmikoksi, joka saa käyttöönsä erikoisia voimia. Heidän kemiansa pelaavat hyvin yhteen, minkä lisäksi heidän hahmonsa ovat kiinnostavia. Jordanin esittämä Steve on koulun suosituin tyyppi, kun taas Russellin näyttelemällä Mattilla on vaikeuksia hyödyntää uusia kykyjään. DeHaanin näyttelemä Andrew nousee kuitenkin kolmikosta parhaiten esille vaikean perheensä kanssa. Andrew'n isä (Michael Kelly) on väkivaltainen alkoholisti, kun taas hänen äitinsä (Bo Petersen) on vakavasti sairas. DeHaan tuo vakuuttavasti esille, kuinka kauhea ilmapiiri kotona vaikuttaa hänen mieleensä. Kelly on mainio inhottavana mulkvistina. Heidän lisäksi leffassa nähdään myös Ashley Hinshaw bloggaaja Caseyna ja DeHaanin nykyinen vaimo Anna Wood Andrew'n kiinnostuksen kohteena Monicana.

Yhä kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen Chronicle tuntuu virkistävän erilaiselta elokuvalta supersankarigenressä. Tähän vaikuttaa heti suuresti se, että vaikka päähahmot saavatkin yliluonnollisia voimia, joiden avulla he pystyvät esimerkiksi siirtelemään esineitä ajatuksensa voimalla ja jopa lentämään, ei heitä todellakaan kiinnosta supersankaripuuhat. Sen sijaan, että he kokisivat suuren voiman tuovan suuren vastuun, pukisivat päälleen trikoot ja ryhtyisivät suojelemaan maailmaa erilaisilta vaaroilta, he hyödyntävät voimiaan kuten luultavasti kaikki tavalliset teinit. He pilailevat muiden kustannuksella, kokeilevat kykyjensä rajoja yhä vain isommin ja aiheuttavat tietysti kaikenlaisia ongelmia. Jo tällainen tietynlainen itsekkyys tekee näistä supervoimaisista nuorista kiinnostavia tapauksia.

Isona erottajana muista supersankarileffoista toimii myös elokuvan toteutustapa. Chronicle on found footage -tyylillä tehty elokuva, mikä tarkoittaa, että hahmot itse kuvaavat elokuvan. Tällaista tyyliä ei tietääkseni ole käytetty muissa superleffoissa; lähinnä found footagea näkee kauhussa. Omasta mielestäni Chronicle on yksi parhaista found footage -leffoista. Ei vain sen takia, että hahmot ja heidän tarinansa toimii hyvin, vaan koska toteutus on onnistunut. Seasta löytyy pari hetkeä, jolloin katsojana saattaa pohtia, että miksi ihmeessä hahmot kuvaisivat nyt ja erityisesti loppuhuipennuksen aikana mukana on kuvia, jotka pistävät miettimään, että kuka tätä edes kuvaa? Näistä hetkistä huolimatta kikkaa hyödynnetään toimivasti. Muutamassa kohtaa tekijät onneksi itsekin tietävät, ettei olisi mitään järkeä, että hahmot kuvaisivat nyt itse tapahtumia ja silloin näemmekin esimerkiksi valvontakamerakuvaa. Tärkeää on myös, että elokuva antaa alussa loogisen syyn sille, miksi Andrew ryhtyy kuvaamaan kaikkea. Hän haluaa taltioida isänsä tekoja, kenties näyttääkseen materiaalia lastensuojelulle. Kun voimat nousevat esiin, kameraa tarvitaan tietty yli-inhimillisten temppujen taltioimiseen.

Teknisellä puolella pidän myös siitä, että kun kaikki kuvattu materiaali on hahmojen kuvaamaa, musiikkia kuullaan vain silloin, kun hahmot kuuntelevat musiikkia, jotta immersio säilyy. Ohjaaja Josh Trank onkin panostanut siihen, että toteutus säilyttää tietyn ideologian kaiken aikaa. Trank tekee elokuvassa todella hyvää työtä, rakentaessaan väkevästi tunnelmaa ja nostaessaan panoksia vähitellen kohti finaalia. Onkin harmi, että Chronicle on edelleen Trankin ainoa hyvä elokuva, hänen tehtyä tämän jälkeen kököt Fantastic Fourin ja Caponen (2020). Trankin oivan idean pohjalta Max Landis on laatinut mainion käsikirjoituksen. Tunnetusti muutamia vuosia filmin ilmestymisen jälkeen mediassa nostettiin esiin Landisia kohtaan nousseet ahdistelusyytökset. Landis ei tainnut olla persoona helpoimmasta päästä, sillä ennen Chroniclen kuvauksia hän ajautui Trankin kanssa riitoihin, eikä Trank suonut hänelle pääsyä kuvauspaikalle.

Elokuvasta on olemassa kymmenisen minuuttia pidempi versio, joka on saatavilla Chroniclen Blu-ray -julkaisulla. Versiossa on pidempi pilailukohtaus kahvilassa, minkä lisäksi niin Mattin kuin Steven taustoihin perehdytään paremmin lyhyiden keskusteluiden aikana. Mukana on myös muutamia pienesti pidempiä hetkiä, joissa muutokset ovat vain parin sekunnin pituisia.

Yhteenveto: Chronicle on erittäin mainio ja onnistuneen erilainen elokuva supersankarigenressä. Niin found footage -tyyli kuin teinikolmikon tapa suhtautua uusiin voimiinsa tekevät leffasta raikkaan ja siihen uppoutuu katselukerta toisensa perään suurella mielenkiinnolla. On veikeää seurata, kun hahmot testailevat voimiaan ja rajojaan, minkä lisäksi vakavampi perhedraamapuoli on hyvin toteutettu. Tavanomaisempi lopputaistelukin toimii pätevästi, sillä siihen rakennetaan onnistuneesti. Dane DeHaan, Alex Russell ja Michael B. Jordan ovat nappivalinnat teinitrioksi ja kolmikon kemiat pelaavat täydellisesti yhteen. Found footage -kikkailua hyödynnetään kekseliäästi ja Josh Trankin ohjaus on napakkaa. Vain noin puolentoista tunnin kestossa elokuva ei ehdi käydä pitkäveteiseksi, pikemminkin päinvastoin: Chroniclea voisi jäädä seuraamaan pidemmäksikin aikaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Chronicle, 2012, Twentieth Century Fox, Davis Entertainment, Dune Entertainment

Arvostelu: Tom Clancy: Armoa tuntematta (Tom Clancy's Without Remorse - 2021)

TOM CLANCY: ARMOA TUNTEMATTA

TOM CLANCY'S WITHOUT REMORSE

Ohjaus: Stefano Sollima

Pääosissa: Michael B. Jordan, Jamie Bell, Jodie Turner-Smith, Luke Mitchell, Jack Kesy, Todd Lasance, Jacob Scipio, Guy Pearce, Brett Gelman, Colman Domingo ja Lauren London

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Tom Clancy's Without Remorse, eli suomalaisittain Tom Clancy: Armoa tuntematta perustuu Tom Clancyn samannimiseen kirjaan vuodelta 1993. Jo kirjan ilmestyessä Savoy Pictures ryhtyi suunnittelemaan elokuvaa sen pohjalta ja päätähdeksi kaavailtiin Keanu Reevesiä. Projekti kuitenkin kariutui, kunnes John Milius saapui mukaan, aikeinaan ohjata ja käsikirjoittaa leffa. Päärooliin pohdittiin mm. Laurence Fishburnea ja Gary Siniseä, mutta taas suunnitelmat jämähtivät paikoilleen. Vuonna 2012 Paramount Pictures ryhtyi työstämään filmiä kirjan pohjalta, Christopher McQuarrien ohjauksessa. Tom Hardyn oli tarkoitus esittää päähahmoa, mutta tämäkin yritys kaatui ja niin McQuarrie kuin Hardy siirtyivät muihin projekteihin. 2017 Akiva Goldsman ryhtyi käsikirjoittamaan kahdesta Tom Clancyn kirjasta, Armoa tuntematta ja Iskuryhmä Rainbow'sta (Rainbow Six - 1998) elokuvasovituksia. Taylor Sheridan palkattiin kirjoittamaan Goldsmanin tekstejä uusiksi, Michael B. Jordan roolitettiin pääosaan ja ohjaajaksi valittiin Stefano Sollima. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin lokakuussa 2019, mutta koronaviruspandemian takia ne jouduttiin keskeyttämään keväällä 2020. Samalla elokuva siirtyi Paramountilta Amazonille, joka päätti julkaista filmin Prime Video -suoratoistopalvelussaan. Kuvaukset saatiin vietyä päätökseen lokakuussa 2020 ja nyt Tom Clancy: Armoa tuntematta on julkaistu Amazon Prime Videossa. Itse en ole lukenut Clancyn kirjaa, mutta koska muutamat Clancyn kirjojen pohjalta tehdyistä elokuvasovituksista ovat minulle tuttuja, minua alkoi kiinnostaa, kun huomasin uuden filmin olevan tulossa. Katsoinkin Tom Clancy: Armoa tuntematta heti julkaisupäivän aamuna.

Kun Navy SEAL -sotilas John Kellyn raskaana oleva vaimo murhataan, John lähtee kostoretkelle, aikeinaan etsiä ja tappaa murhaajat. Samalla hänelle aukeaa salaliitto, joka voisi johtaa Yhdysvallat ja Venäjän sotaan.

Michael B. Jordan näyttelee John Kellyä, Yhdysvaltain Navy SEAL -sotilasta, jonka vaimo murhataan, joten hän päättää lähteä kostamaan - eli siis todella originaalia hahmoa toimintaelokuvassa, jollaisia ei ole nähty kyllästymiseen asti! Okei, on pakko sanoa, että kyseessä on todella tylsän tavanomainen päähenkilö, mutta tekijät hyötyvät paljon siitä, että he saivat Jordanin rooliin, sillä hän yrittää tehdä kaikkensa pitääkseen tätä tyhjänpäiväistä rainaa kasassa harteillaan. Jordan sopii erittäin hyvin pääosaan ja onkin suuri harmi, että elokuva hänen ympärillään on näin heikko.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Jamie Bell epäilyttävänä CIA-pomo Ritterinä, Jodie Turner-Smith komentajakapteeni Karen Greerinä, Guy Pearce puolustusministeri Clayna, sekä Lauren London suunnilleen yhden kohtauksen jälkeen kuolevana Johnin raskaana olevana vaimona Pamina. Bell yrittää parhaansa kehnon hahmonsa kanssa, mutta Turner-Smith tuntuu kaiken aikaa tietävän, kuinka tyhjää tyyppiä joutuu esittämään. Pearce taas hoitaa hommansa täysin vasemmalla kädellä, vailla mitään selvää mielenkiintoa leffaa kohtaan.

Tästä tulee varmaan aika lyhyt arvio tällä kertaa, sillä minulla ei yksinkertaisesti ole oikein mitään sanottavaa Armoa tuntematta -elokuvasta. "Geneerinen", "kliseinen" ja "mitäänsanomaton" ovat täydellisiä adjektiiveja kuvailemaan elokuvaa ja harmillisesti sekaan pitää vielä heittää "pitkästyttävä". Leffa kulkee niin tuttuja latuja niin ponnettomasti, että siitä on vaikea innostua missään kohtaa. Siinä ei kertaakaan tapahdu mitään, mikä saisi tuumimaan, että "tuo oli sentään ihan siistiä". Lähinnä leffaa vain tuijottaa, vilkuillen vähän väliä, kauanko kestoa on vielä jäljellä. Vaikka homma ratkeaa jo suunnilleen puolentoista tunnin kohdalla, katselukokemus tuntuu selvästi yli kaksituntiselta.

Minkäännäköistä kunnon tunnelmaa elokuvasta on turha etsiä. Vähäiset toimintakohtaukset eivät saa jännittämään, eivätkä ne edes tarjoa mitään luovia tappokeinoja tai tyylikästä menoa. Itse kertomuskaan ei jännitä, sillä koko salaliittohomma ei jaksa kiinnostaa - etenkään kun arvasin, kuka on kaiken takana heti, kun hahmo asteli ruutuun. Loppupäässä filmi lässähtelee oikein tosissaan - liekö sitten johtunut pandemia-ajan uudelleenkirjoituksista tai filmin siirtymisestä Paramountilta Amazonille. Niin tai näin, lopputulos on lähinnä päähenkilön esittely potentiaalista leffasarjaa varten, joka voisi joskus kulkea käsi kädessä Amazonin Tom Clancy's Jack Ryan -sarjan (2018-) kanssa. Elokuvan sijaan Armoa tuntematta herättääkin mielikuvia ylipitkästä televisiosarjan pilottijaksosta.

Elokuvan ohjaajana toimii Stefano Sollima ja käsikirjoittajan hommia hoitaa Taylor Sheridan (apunaan ensikertalainen leffakirjoittaja Will Staples). Filmin heikkoudet ohjauksessa ja tekstissä aiheuttavat suurta ihmetystä, sillä Solliman ja Sheridanin aiempi yhteistyö Sicario 2: Soldado (Sicario: Day of the Soldado - 2018) oli oikein onnistunut teos. Sen lisäksi, että kaksikon työ on heikkoa ihan vain leffaa miettiessä, Tom Clancyn fanit voivat kokea suuren pettymyksen, sillä netistä lukemani perusteella elokuva poikkeaa kirjasta aikamoisesti. Sentään tekniseltä puolelta löytyy päteviä puolia, kuten kelvollista kuvausta, lavastusta, erikoistehosteita ja äänisuunnittelua. Jónsin säveltämät musiikit menevät sujuvasti taustalla, mutta eivät tarjoa sen ihmeempää.

Yhteenveto: Tom Clancy: Armoa tuntematta on harmillisen laimea toimintaraina, joka kulkee niin tuttuja reittejä, että kliseisyys saa menettämään mielenkiinnon jo kauan ennen puoltaväliä. Toiminnan sarallakaan leffa ei onnistu tarjoamaan mitään erityistä, eikä homma koskaan saa jännittämään. Tarinastakaan ei löydy jännitettä, kun ylikäytetyt paljastukset arvaa jo filmin alkumetreillä. Kun juoni kulkee moneen kertaan nähtyjä polkuja, eikä toimintakaan hetkauta, elokuva tuntuu jopa aika pitkäveteiseltä. Clancyn kirjan faneille taas pettymystä tuottaa leffan voimakas poikkeaminen lähdemateriaalista. Lisäpisteen leffa saa päärooliin pätevästi sopivasta Michael B. Jordanista, joka aidosti yrittää pitää kokonaisuutta kasassa. Loppujen lopuksi koko elokuva tuntuu vain ylipitkäksi venytetyltä pilottijaksolta Jordanin hahmon omasta sarjasta. Toisaalta Jordanin hyvän työn takia haluaisin nähdä häntä lisää tässä roolissa, mutta eipä näin laimea leffa saa innostumaan jatkosta.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, mahdollista jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Tom Clancy's Without Remorse, 2021, Amazon Studios, Skydance Media, Paramount Pictures, New Republic Pictures, Midnight Radio, Outlier Society, Weed Road Pictures

Arvostelu: Just Mercy (2019)

JUST MERCY

Ohjaus: Destin Daniel Cretton
Pääosassa: Michael B. Jordan, Jamie Foxx, Brie Larson, Rob Morgan, Rafe Spall, Tim Blake Nelson, Karan Kendrick ja O'Shea Jackson Jr.
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 12

Just Mercy perustuu asianajaja Bryan Stevensonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2014, mikä taas pohjautuu tositapahtumiin Stevensonin työstämistä lakijutuista. Elokuvan teko lähti liikkeelle vuonna 2015, kun Broad Green Productions palkkasi Destin Daniel Crettonin ohjaamaan filmin kirjan pohjalta. Yhtiö kuitenkin ajautui konkurssiin, jolloin Warner Bros. nappasi elokuvan itselleen. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2018 ja lopulta Just Mercy sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2019. Nyt elokuva saapuu myös Suomeen. Itse en tiennyt elokuvasta, ennen kuin huomasin vuodenvaihteessa sen tulevien elokuvien listalla. Elokuvan näyttelijät herättivät kiinnostukseni ja päätinkin käydä katsomassa Just Mercyn, siinä toivossa, että kyseessä olisi mainio ja mielenkiintoinen elokuva tositarinasta. Suureksi ilokseni filmi onnistui olemaan paljon enemmänkin.

Vuonna 1987 Walter "Johnny D" McMillian pidätetään nuoren naisen murhasta ja hänet tuomitaan kuolemaan. Walterin asianajaja Bryan Stevenson on kuitenkin sataprosenttisen varma, ettei Walter ole syyllinen ja aikoo todistaa tämän, ennen kuin Walterin tuomio pannaan täytäntöön.

Pääroolissa asianajaja Bryan Stevensonina nähdään Michael B. Jordan, joka jatkaa lahjakkuutensa osoittamista. Jordan istuu erinomaisesti lakimieheksi, joka on vannoutunut ratkaisemaan vääryydet ja todistamaan Walterin syyttömyyden. Aluksi voi tosin hämmentää, miksi asianajaja olisi niin rautaisessa kunnossa kuin Creed-nyrkkeilijän osasta tunnettu Jordan. Elokuvan aikana avataan vähitellen ja taidokkaasti Bryanin taustoja ja miksi hän toimii niin kuin toimii. Brie Larson taas esittää Bryania auttavaa Eva Ansleyta, joka jää kuitenkin harmillisen paljon sivuun, eikä Larson pääse näyttämään taitojaan.

Sen sijaan Jamie Foxx tekee parhaan roolisuorituksensa muutamiin vuosiin kuolemaan tuomittuna Walter McMillianina, eli Johnny D:nä. Foxx eläytyy hienosti hahmoonsa ja osaa luoda tiettyä vangitsevuutta joka kohtauksessaan. Hänen tapansa puhua on pehmeä ja katsoja haluaa kuulla jokaisen sanan, minkä hän sanoo. Alusta asti katsoja on täysin Walterin puolella, eikä usko hetkeäkään, että tämä olisi murhan takana.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Rafe Spall Bryanin urakkaa vaikeuttavana Tommy Chapmanina, Rob Morgan ja O'Shea Jackson Jr. Walterin vankilakavereina, Tim Blake Nelson Walteria vastaan todistaneena Ralph Myersina, sekä Karan Kendrick Walterin vaimona Minnienä. Kaikki näyttelijät ovat oivallisia rooleissaan. Spall osaa olla häijy hienovaraisin tavoin, kun taas Morgan on todella pidettävä reppana. Blake Nelson on tuttuun tapaansa erinomainen ja Kendrick huokuu lempeyttä.

Kun toivoin Just Mercyn sisältävän mielenkiintoisen tarinan, en odottanut sen olevan näin mukaansatempaava ja koukuttava. Kun toivoin elokuvan olevan hyvä, en odottanut sen olevan loistava! Ei tästä mitään Valamiesten ratkaisun (12 Angry Men - 1957) tai Kuin surmaisi satakielen -leffan (To Kill a Mockingbird - 1962) kaltaista oikeusdraamaklassikkoa synny, mutta elokuva on vaikuttava kuvaus tositapahtumista, mikä todella iskee katsojan tunteisiin. En olisi mitenkään osannut odottaa, kuinka vahvasti filmi saisi minut liikuttumaan. Elokuva rakentaa tarinaa ja hahmojaan niin hienosti, että asian ratkeamisesta tulee äärimmäisen tärkeä tehtävä myös katsojalle. Leffa osaa olla pysäyttävä ja ahdistavakin, mutta tuo onnistuneesti mukaan myös kelpo huumoria - lähinnä Kuin surmaisi satakielen -viittausten kautta. Just Mercy on myös erittäin jännittävä leffa. Tällaisten tositapahtumiin perustuvien elokuvien kohdalla välttelen etukäteen lukemasta kovin paljoa tietoa itse tapauksesta, sillä en halua tietää, miten homma ratkeaa. Niinpä sydämeni takoi lujaa muutamassakin kohtaa, jännittäessäni ja pelätessäni pahinta.

Elokuvan aiheuttamaa ahdistusta ja jännitettä lisää se, kun katsojana tietää, että valitettavasti esimerkiksi joissain Yhdysvaltojen osavaltioissa on edelleen samanlainen henki kuin filmin tapahtumien aikaan 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Rasismia ei ole saatu kitkettyä pois vieläkään ja joissain "sivistyneinä" pidettävissäkin paikoissa poliisi saattaa pysäyttää autoilijan ihan vain siksi, että tämä on musta - puhumattakaan siitä, että tummaihoinen voidaan leimata syylliseksi, vaikkei todisteita edes ole. Suomessa kasvanut valkoinen mies voi vain kuvitella, miltä monista mustista katsojista tuntuu tätä elokuvaa katsoessaan. Vaikka Just Mercyn tapahtumat sijoittuvat lähes 30 vuotta menneisyyteen, on se todella harmillisen ajankohtainen kertomus tänäkin päivänä. Monilla nämä pelot jylläävät edelleen ja kuten leffassakin pohditaan, mitä ihmettä voi silloin tehdä, kun oikeudenmukaisuus ei ole millään tavalla tasa-arvoista, eivätkä samat, elintärkeät lait päde kaikkiin?

Elokuvan on ohjannut Destin Daniel Cretton, jonka aiemmat teokset eivät ole minulle lainkaan tuttuja. Just Mercy kuitenkin herätti kiinnostuksen Crettonin tuleviin töihin ja seuraavana projektina herralla onkin Marvelin supersankarileffa Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings (2021). Cretton rakentaa taitavasti tunnelmaa ja saa näyttelijänsä panostamaan. Cretton on myös toiminut toisena käsikirjoittajana Andrew Lanhamin kanssa. Kaksikko on tehnyt erinomaista työtä tarinan kanssa, mitä tukee oivallinen leikkaus. Vaikka filmi kulkee rauhallisesti eteenpäin, ei se ole koskaan pitkäveteinen. Filmi on myös sujuvasti kuvattu, ja sen lavasteet ja asut ovat mainiot. Äänimaailmakin on oikein hyvin toteutettu, vaikkakin Joel P. Westin säveltämät musiikit eivät koskaan nouse esille.

Yhteenveto: Just Mercy on hieno teos kauhistuttavasta tositapahtumasta, millaista tapahtuu valitettavasti maailmassa vielä tänäkin päivänä. Elokuva on erittäin jännittävä ja katsojan sydän hakkaa, kun pelkää, ettei Bryan millään onnistu työssään. Leffa on myös yllättävän liikuttava ja mukana on parikin hetkeä, jotka saivat minut herkistymään. Tunnelma on muutenkin vahvasti luotu ja muutamat lystikkäätkin heitot on saatu mukaan. Kaksi tuntia ja vartti kuluvat nopeasti, sillä tapaus ja sen selvittäminen ovat niin koukuttavasti kerrottuja. Vielä kun näyttelijät ovat näin erinomaisia rooleissaan - etenkin Michael B. Jordan ja Jamie Foxx (Brie Larson jää harmillisen pienelle huomiolle) - onnistuu filmi monella tapaa. Suosittelenkin lämpimästi Just Mercyn katsomista, jos tositarinat vääryyksien oikaisemisesta tai hidastempoiset mutta jännittävät oikeusdraamat ovat lähellä sydäntä. Monille mustille katsojille leffan näkeminen voi olla hyvinkin rankkaa, sillä jotkut tilanteet ovat valitettavan tuttuja. Maailmasta pitäisi saada parempi paikka, mutta kuten elokuva osoittaa, se on äärimmäisen vaikeaa, kun valtaa pitävät usein ne, jotka eivät oikeasti ole kuin omiensa puolella.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Just Mercy, 2019, Endeavor Content, MACRO, Netter Productions, One Community, Outlier Society, Participant

Arvostelu: Creed II (2018)

CREED II

Ohjaus: Steven Caple Jr.
Pääosissa: Michael B. Jordan, Sylvester Stallone, Tessa Thompson, Florian Munteanu, Dolph Lundgren, Phylicia Rashad, Wood Harris, Russell Hornsby, Brigitte Nielsen ja Milo Ventimiglia
Genre: draama, urheilu
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Creed II on Rocky-elokuvasarjan kahdeksas osa. Alkuperäinen Sylvester Stallonen tähdittämä Rocky (1976) oli iso menestys, mikä voitti mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Myös sen jatko-osa Rockyn uusintaottelu (Rocky II - 1979) oli kehuttu hitti, mutta sen jälkeen taso putosi. Tiikerinsilmä - Rocky III (Rocky III - 1982) ja Rocky IV (1985) olivat kassamagneetteja, mutta saivat palkintoja lähinnä huonoudestaan. Rocky V (1990) oli floppi niin lippuluukuilla kuin katsojien ja kriitikoiden mielestä. 2006 sarjaa yritettiin herättää henkiin leffalla Rocky Balboa (2006), mutta vaikka se oli pidetty elokuva, ei se ollut kovin iso hitti. Elokuvan oli tarkoitus jäädä sarjan viimeiseksi, mutta 2015 ilmestyikin tarinaa jatkava lisäosaleffa Creed: The Legacy of Rocky (Creed), mikä oli sekä katsojien että kriitikoiden mieleen. Kovin iso hitti ei sekään ollut, mutta rahaa tuli tarpeeksi, jotta studio päätti tehdä jatkoa. Kuvaukset alkoivat keväällä 2018 ja nyt Creed II on vihdoin saanut ensi-iltansa. Itse tutustuin Rocky-sarjaan jo lapsena, kun katsoin alkuperäisen Rocky-elokuvan. Se ei kuitenkaan erityisemmin iskenyt, sillä minua ei ole koskaan kiinnostanut urheilu. Olen välillä pohtinut uuden mahdollisuuden antamista sarjalle, mutta tämä pohdinta päätyi toteutukseen vasta, kun kuulin Creed II:n olevan tekeillä. Katsoin Rockyn uudestaan ja vihdoin ymmärsin sen hienouden, mikä sai minut innostumaan sarjasta. Rockyn uusintaottelukin oli mahtava leffa, mutta sitten taso putosi ja kiinnostuksenikin alkoi kadota. Innostukseni onneksi palasi oikein kunnolla, kun pääsin vihdoin ensimmäiseen Creediin asti, mikä osoittautui aivan loistokkaaksi teokseksi ja meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan Creed II:n sen ensi-iltapäivänä Stallonea fanittavan isäni kanssa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Rocky, Rockyn uusintaottelu, Tiikerinsilmä - Rocky III, Rocky IV, Rocky V, Rocky Balboa ja Creed: The Legacy of Rocky!

Nyrkkeilijä Adonis Creed yrittää keskittyä suhteeseensa laulajatyttöystävänsä Biancan kanssa, kun hänen isänsä Apollon tappajan, Ivan Dragon poika Viktor haastaa hänet otteluun...

Michael B. Jordan osoittaa jälleen lahjakkuutensa palatessaan Adonis Creedin rooliin. Jordan pistää jatkuvasti itsensä koville, ja treeni- ja nyrkkeilykohtauksissa on vaikuttavaa nähdä, minkälaiseen rääkkiin hän on valmis itsensä pistämään roolin vuoksi. Valitettavasti Jordanin hahmo ei ole mitä parhaiten kirjoitettu. Adonikselta löytyy hyviä juttuja leffan aikana, mutta katsojan on vaikea päästä hänen päänsä sisälle ja hyväksyä hänen ratkaisuja, kun kyseessä on nyrkkeily. On ymmärrettävää, että Adonis haluaa kostaa isänsä kuoleman kohtaamalla Viktor Dragon kehässä, mutta tämä motiivi ei saa katsojan sympatioita puolelleen.
     Tessa Thompson palaa Adoniksen tyttöystävän Biancan rooliin ja hänen hahmoaan onnistutaan syventämään hyvin. Pidin ensimmäisessä Creed-elokuvassa paljon siitä, kuinka Biancallekin oltiin kirjoitettu oma tarinansa kuulovian vuoksi ja tässä sitä jatketaan kiinnostavasti. Katsojana saattaakin huomata tuntevansa enemmän kuuloansa menettävää laulajaa kohtaan kuin tämän nyrkkeilijämiestä. Thompson on erittäin mainio roolissaan ja häneltä löytyy hieno lauluääni.
     Rocky Balboana nähdään tietysti kahdeksatta kertaa Sylvester Stallone, joka meinaa jatkuvasti varastaa show'n ollessaan ruudulla. Itse asiassa vain nyrkkeilykohtauksissa Stallone osataan jättää taka-alalle ja muuten hän todella varastaa show'n. Hänelle on kirjoitettu aidosti koskettavaa draamaa, mikä on myös kiinnostavampaa kuin Adoniksen kostoreissu. Stallone vakuuttaa vahvoilla puheillaan ja katsoja on Rockyn puolella, kun tämä yrittää saada Adonista jäämään kotiin ja unohtamaan Dragot kokonaan. Stallone tarjoaa erinomaisen roolityön, kuten häneltä voi näissä leffoissa odottaakin.
     Yllättäen parasta koko elokuvassa ovat itse Dragot. Rocky-leffoissa on ollut isona ongelmana, etteivät niiden vastustajahahmot ole kovin hyvin kirjoitettuja, vaan he jäävät aika ohuiksi hahmoiksi, mutta tämä elokuva on vahva poikkeus. Rocky IV:ssä nähty Dolph Lundgren palaa järkälemäisen Ivan Dragon rooliin ja tämän poikana Viktorina nähdään Florian Munteanu. Hahmojen välinen isä-poika-suhde on aivan huikean hyvin rakennettu ja heillä on todella mielenkiintoinen tausta, minkä vuoksi katsojana saattaa jopa kannustaa heitä Adoniksen sijaan! Dragot ovat edelleen vähäsanaisia miehiä, mitä on käytetty mahtavasti hyväksi, jolloin heidän katseisiinsa on panostettu ja niistä voi tehdä isoja päätelmiä siitä, mitä heidän välillä on meneillään. Lundgren yllätti minut täysin tarjoamalla aidosti hienon roolisuorituksen. Tässä hän ei ole vain isokokoinen tuhokone, vaan hän tuntuu ihmiseltä. Ensikertalaisnäyttelijä Munteanu tekee myös vahvan roolityön (enkä tarkoita vain sitä jättimäistä lihasmassaa, mikä häneltä löytyy) ja hänen ja Lundgrenin väliltä löytyy oikeaa kemiaa uskottaviksi isäksi ja pojaksi.
     Elokuvassa nähdään myös mainio Phylicia Rashad Adoniksen huolehtivana äitipuolena, Wood Harris Adoniksen valmentajana Little Dukena ja Russell Hornsby Dragojen managerina.

Creed II onneksi jatkaa ensimmäisen Creedin asettamalla erittäin hyvällä linjalla, vaikkei pääsekään samalla mahtavalle tasolle. Elokuvassa tasapainotellaan taidokkaasti väkivaltaisten nyrkkeilyotteluiden ja koskettavamman draaman kanssa. Nyrkkeilymatseja nähdään enemmän, mutta meno ei onneksi muutu aivottomaksi mäiskeeksi, kuten Rocky-sarjalle tapahtui 1980-luvulla, vaan draamapuoli on vahvasti esillä sekä kehässä että sen ulkopuolella. Adoniksen haaveet maineesta ja kunniasta eivät onnistu säväyttämään, mutta onneksi hänen ja Biancan parisuhde kiinnostaa vielä enemmän kuin viime filmissä. Parille on luotu kiinnostavia juonikuvioita, joihin voisi välillä uppoutua koko loppuleffankin ajaksi ja unohtaa koko nyrkkeilyn. Tietty silloin, kun matsit alkavat, niitä voisi katsoa pidempään, sillä ne ovat niin taidokkaasti toteutettuja. Ensimmäisen Creedin otteluiden tasolle ei päästä teknisellä toteutuksella eikä jännityspuolella, mutta matsit pitävät mielenkiinnon yllä, meiningin muuttuessa yhä vain rajummaksi.

Rocky-elokuvia on toisesta leffasta lähtien haitannut tietty kaavamaisuus. Lähes jokainen leffa kulkee eteenpäin hyvin samanlaisia reittejä pitkin, vaikka töyssyt ja mutkat reitin varrella vaihtelevatkin. Ensimmäinen Creed kopioi paikoitellen hyvinkin vahvasti alkuperäistä Rockya, mutta onnistui luomaan jotain todella raikasta ja voimakasta mukaan, mikä sai elokuvan tuntumaan lähestulkoon tuoreelta. Harmi vain, että Creed II tuntuu hieman liiankin kaavamaiselta. Jälleen kerran mukana on niitä mutkia esimerkiksi päähenkilöiden parisuhteesta, mitkä luovat jotain uutta mukaan, mutta nyrkkeilypuolen kertomuksena elokuva on aika ennalta-arvattava. Tämä valitettavasti johtaa siihen, ettei muuten vaikuttavista nyrkkeilyotteluista tunnu löytyvän jännitettä ja sellaisia "hei vau" -fiiliksiä, mitä ensimmäisen Creedin matseista löytyi. Yksi syy jännitteen puuttumiseen on myös se, ettei Adonis ole yhtä kiinnostavasti kirjoitettu hahmo kuin viimeksi ja se että katsoja saattaa huomata kannustavansa Dragoja tällä kertaa. Jos leffa nojaisi liikaa pelkkään nyrkkeilyyn, kyseessä olisi varmasti yksi heikommista Rocky-sarjan elokuvista. Onneksi mukana onkin sitä vahvaa draamaa otteluiden väleissä ja erinomaisesti kirjoitettuja ihmissuhteita, mitkä nostavat leffan tasoa korkeammalle. Dragojen loistavasti luotu isä-poika-suhde on lisäpisteen arvoinen.

Creed: The Legacy of Rockyn ohjaaja Ryan Coogler siirtyi tekemään supersankarileffan Black Panther (2018), minkä vuoksi hänet täytyi korvata Steven Caple Jr.:lla. Caple Jr. on tätä ennen tehnyt vain pienen indiedraaman The Land (2016) ja paikoitellen tuntuu siltä, että hyppääminen siitä Rocky-sarjan kahdeksanteen osaan oli kenties liian iso pala purtavaksi. Caple Jr. näyttää lahjansa draamapuolella, mutta isoissa nyrkkeilyotteluissa jää kaipaamaan Cooglerin hienoa visiota. Käsikirjoituksesta vastaavat Juel Taylor ja Sylvester Stallone, ja olisi kiinnostavaa tietää, kirjoittiko Stallone itsensä isompaan rooliin, vai onko hänen ansiotaan, että Dragoihin on panostettu niin paljon. Voi myös olla, että ennalta-arvattavuus johtuu juurikin Stallonen käsikirjoitustyöstä ja hänen olisi varmaan pitänyt pysyä kameran edessä. Kamerasta puheenollen Creed II on mainiosti kuvattu, vaikka paikoittelen käsivaralta otettu kuva heiluu liikaa. Leikkaus on taidokasta, eikä filmi tunnu edeltäjänsä tavoin liian pitkältä. Valotiimi on päässyt pitämään hauskaa nyrkkeilyareenoiden showvalaistuksen kanssa, kun taas maskeeraajat pääsevät jälleen kerran valmistamaan erilaisia ruhjeita. Lavastus on taidokkaasti luotu ja nyrkkeilyotteluissa kiinnostaisi tietää, kuinka paljon areenasta on totta ja kuinka iso osa toteutettiin tietokoneella. Äänisuunnittelijat ovat päässeet taas kerran leikkimään vahvoilla nyrkiniskuilla. Valitettavasti Ludwig Göranssonin sävellykset eivät tällä kertaa tee kovin kummoista vaikutusta, sillä ne jäävät täysin elokuvassa käytettyjen kappaleiden varjoon. Minua jäi myös häiritsemään, että Göransson hyödynsi ikonista Rocky-tunnaria, "Gonna Fly Now'ta" täysin samalla tavalla kuin edellisessäkin Creedissä.

Yhteenveto: Creed II on oikein mainio jatko-osa, mikä jää kuitenkin ensimmäisen Creed-elokuvan jalkoihin. Michael B. Jordan on erittäin hyvä nimikkoroolissa, mutta valitettavasti hänen hahmoaan ei ole kirjoitettu kaikkein parhaimmalla tavalla. Adonikselta löytyy kiinnostavaa draamaa tyttöystävänsä kanssa, mutta hahmona Bianca on tällä kertaa mielenkiintoisempi. Stallone pistää jälleen parastaan Rocky Balboana ja onkin kai itse nostanut omaa osuuttaan isommaksi. Yllätyksenä kaikkein parasta koko leffassa ovatkin sen roistot, eli isä ja poika Drago, joihin on panostettu upeasti. Hahmojen vähäsanaisuutta käytetään hienosti hyödyksi, ja Lundgren ja Munteanu tarjoavat loistavat roolisuoritukset. Ohjaaja Steven Caple Jr. osaa asiansa draamapuolella, mutta nyrkkeilyotteluihin kaipaisi hänen edeltäjänsä Cooglerin kosketusta. Otteluista puuttuu jännite, sillä leffa on hyvin ennalta-arvattava. Mukaan mahtuu kuitenkin paljon hyvää, jolloin se nousee Rocky-sarjan paremmalle puolelle. Suosittelenkin Creed II:a kaikille Rocky-sarjan faneille, etenkin niille, jotka innostuivat Creed: The Legacy of Rockysta. Jos Adoniksen tarina ei viime kerralla kiinnostanut ja mielestäsi koko homma olisi pitänyt lopettaa jo vuosia sitten, niin sitten ei kannata käyttää aikaa tähän filmiin. Itse en pistäisi pahitteeksi, jos Creed-sarjaa jatkettaisiin vielä ainakin yhdellä elokuvalla - kunhan itse Creed-hahmo kirjoitetaan paremmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Creed II, 2018, Warner Bros. Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer Studios, New Line Cinema