Arvostelu: The Fall Guy (2024)

THE FALL GUY

Ohjaus: David Leitch

Pääosissa: Ryan Gosling, Emily Blunt, Hannah Waddingham, Winston Duke, Aaron Taylor-Johnson, Stephanie Hsu, Teresa Palmer ja Lee Majors

Genre: toiminta, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

The Fall Guy perustuu samannimiseen televisiosarjaan, joka pyöri viiden tuotantokauden ajan vuodesta 1981 vuoteen 1986. Elokuvaversion teko käynnistyi jo kesällä 2010. DreamWorks-yhtiö suunnitteli leffaa, johon kaavailtiin ohjaajaksi Martin Campbellia ja McG:tä, ja päärooliin Dwayne Johnsonia. Projekti ei kuitenkaan edennyt, vaan oikeudet ajautuivat Universal Picturesille, joka ilmoitti elokuvan teosta vuonna 2020. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja nyt The Fall Guy saapuu elokuvateattereihin. Itse innostuin elokuvasta heti, kun näin sen trailerin ensi kertaa ja leffa nousikin nopeasti eniten odottamieni elokuvien joukkoon tältä vuodelta. Olin vielä innostuneempi, kun pääsin näkemään elokuvan viikkoa ennakkoon sen lehdistönäytöksessä.

Stunt-mies Colt lähtee etsimään kadonnutta Hollywood-tähti Tom Ryderia, pelastaakseen miehen uusimman elokuvan, jonka ohjaamisesta vastaa Coltin rakastama Jody.

2000-luvun alkupäässä Ryan Gosling tunnettiin pääasiassa romanttisten komedioiden hurmurina, johon tytöt olivat lääpällään. 2010-luvun aikana Gosling voitti miehet puolelleen dramaattisemmissa rooleissa ja nyt Gosling on vaikuttanut astuneen 2020-luvulla uudelle alueelle, jossa hän irrottelee hykerryttävän riemastuttavasti. Ensin Gosling teki aivan fantastista duunia Barbie-leffan (2023) Keninä ja nyt hän on aivan yhtä mahtavassa vedossa Colt Seaversina, vuosia toimineena stunt-miehenä. Colt päätyy todelliseen toimintaan, kun hänen täytyy etsiä rakastamansa Jodyn (Emily Blunt) esikoisohjauselokuvan päätähti Tom Ryder (Aaron Taylor-Johnson), joka on mystisesti kadonnut kesken kuvausten. Etsintäretkensä aikana Gosling naurattaa todella makeasti, mutta omaa myös karismaa toimintakohtauksiin, sekä hyvää kemiaa Bluntin kanssa. Blunt on myös huippuvedossa omassa osassaan ensikertalaisohjaajana, joka haluaa näyttää lahjansa maailmalle. Taylor-Johnson esittää lystikkäästi raivostuttavan omahyväistä Hollywood-staraa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Ted Lasso -sarjasta (2020-2023) tuttu Hannah Waddingham tuottaja Gail Meyerinä, Black Panther -leffoista (2018-2022) tuttu Winston Duke stunt-koordinaattori Danina, Everything Everywhere All at Oncesta (2022) tuttu Stephanie Hsu Tom Ryderin henkilökohtaisena assistenttina Almana, sekä Teresa Palmer Jodyn ohjaaman elokuvan naistähtenä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat oivallisesti osistaan, Waddinghamin herkutellessa lipevällä tuottajahahmollaan.

The Fall Guyn hauskat trailerit saivat minut odottamaan elokuvaa positiivisin mielin, mutta en olisi ikinä uskonut, kuinka paljon lopulta pidinkään näkemästäni. Kyseessä on aivan perhanan huippuhyvä romantiikalla höystetty toimintakomedia, eikä minulla ole ollut aikoihin yhtä hauskaa elokuvateatterissa kuin nyt The Fall Guyn parissa. Leffan aikana pääsee nauramaan makeasti kerta toisensa perään niin veikeälle sanailulle kuin aivan hillittömille ja toisinaan aika absurdeillekin tapahtumaketjuille. Elokuva on myös ehta rakkauskirje elokuvia kohtaan, etenkin vanhempia leffoja, jotka pyrkivät miellyttämään isoa yleisöä hieman eri tavalla kuin nykypäivän leffat. Joitain nykypäivän leffantekokikkailuja jopa kritisoidaan, lähtien näyttelijöiden kasvojen skannaamisesta ja onpa elokuva toki täynnä ei-niin-hienovaraisia vihjauksia siitä, että Oscarit saisivat jo alkaa palkitsemaan stunttejakin.

Elokuvan kaksi juonta - Coltin yritys löytää Tom Ryder ja Coltin yritys voittaa Jodyn sydän - kulkevat onnistuneesti käsi kädessä ja risteilevät hyvin läpi leffan. Tarina nappaa tehokkaasti mukaansa, eikä tästä kaikesta menoa ja meininkiä puutu. Kun leffan päähenkilö liittyy näin vahvasti stunt-työskentelyyn, on katsojalla syytä odottaa toiminnalta paljon, eikä elokuva tuota tälläkään saralla pettymystä. Toimintakohtaukset ovat toinen toistaan napakampia, hauskempia, jännittävämpiä ja mikä toki lähes tärkeintä, täynnä upeita ja mielikuvituksellisia stuntteja. Tylsän tietokonekikkailun sijaan oikeat ihmiset ovat pistäneet itsensä likoon, autoilla rymistellään oikeasti menemään ja asioita oikeasti räjäytellään. The Fall Guy on niin ilahduttavan energinen adrenaliiniryöpytys alusta loppuun, ettei sen aikana todellakaan käy aika pitkäksi missään kohtaa.

Useamman mutkan kautta The Fall Guyn ohjaajaksi päätyi lopulta David Leitch, joka on täydellinen mies hommaan. Leitch on tehnyt stuntteja elokuviin, kuten Blade (1998), Fight Club (1999), Mr. & Mrs. Smith (2005) ja Medusan sinetti (The Bourne Ultimatum - 2007), minkä lisäksi hän on näyttänyt taitojaan ohjaajana niin toiminnan ja komedian parissa muun muassa Atomic Blondessa (2017) ja Bullet Trainissa (2022) ja olipa miehellä näppinsä pelissä myös John Wickissä (2014). The Fall Guyssa hän tekee parasta työtään ohjaajana ja elokuvasta huokuu Leitchin rakkaus aihetta kohtaan. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on onnistunut. Se on tyylikkäästi kuvattu ja napakasti leikattu kasaan. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivat ja erikoistehosteet näyttävät todella hyviltä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu, joskin Dominic Lewisin säveltämistä musiikeista ei jää paljoa mieleen. Päähän jää lähinnä soimaan Kiss-yhtyeen hittikappale I Was Made For Lovin' You, joka kuullaan leffassa pariinkin otteeseen ja joka soi myös Lewisin sovittamana instrumentaaliversiona pitkin elokuvaa.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, sekä pätkiä elokuvan stunttien kuvauksista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Fall Guy, 2024, Universal Pictures, Entertainment 360, 87North

Arvostelu: Black Panther: Wakanda Forever (2022)

BLACK PANTHER: WAKANDA FOREVER

Ohjaus: Ryan Coogler

Pääosissa: Letitia Wright, Danai Gurira, Lupita Nyong'o, Angela Bassett, Winston Duke, Dominique Thorne, Tenoch Huerta, Martin Freeman, Michaela Coel, Florence Kasumba, Mabel Cadena, Alex Livinalli ja Julia Louis-Dreyfus

Genre: toiminta, scifi, fantasia, draama

Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia

Ikäraja: 12

Black Panther: Wakanda Forever on Marvelin elokuvauniversumin 30. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoon Black Pantheriin, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1966. Hahmon tehtyä elokuvadebyyttinsä ensin Captain America: Civil Warissa (2016), hahmon ensimmäinen oma elokuva Black Panther (2018) osoittautui kriitikoiden kehumaksi jättimenestykseksi, joka onnistui jopa nappaamaan parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Hahmo esiintyi myös elokuvissa Avengers: Infinity War (2018) ja Avengers: Endgame (2019), sekä animaatiosarjassa What If...? (2021-), samaan aikaan kun ensimmäisen leffan ohjaaja Ryan Coogler ryhtyi suunnittelemaan hahmolle toista sooloelokuvaa. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat elokuussa 2020, kun päänäyttelijä Chadwick Boseman kuoli paksusuolen syöpään. Bosemanin syövästä tietämättömät elokuvantekijät alkoivat suunnitella jatko-osaa täysin alusta, pohtien, korvaisivatko he Bosemanin uudella näyttelijällä. Tähän ei kuitenkaan päädytty ja kun Coogler oli saanut uuden käsikirjoituksen valmiiksi, kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021. Niissä koettiin useita vaikeuksia, näyttelijä Letitia Wrightin loukkaantuessa stunt-kohtauksen aikana ja joutuessa pitkäksi aikaa sairaalaan, sivunäyttelijä Dorothy Steelin kuollessa vanhuuteen, kuvattuaan vain osan kohtauksistaan, minkä lisäksi koronarajoitusten tiukentuessa englantilainen Wright koki ongelmia palata takaisin Yhdysvaltoihin kuvauksiin, sillä hän ei ollut Yhdysvaltojen kansalainen, eikä hän ollut ottanut koronarokotetta. Kuvaukset jouduttiinkin pistämään jäihin pariksi kuukaudeksi ja elokuvan ensi-iltaa siirrettiin muutamalla kuukaudella eteenpäin. Tämän vuoden tammikuussa Wright pääsi palaamaan kuvauksiin, elokuva saatiin valmiiksi ja nyt Black Panther: Wakanda Forever saa ensi-iltansa. Itse en ollut erityisen innoissani leffasta, useammasta syystä. Bosemanin kuolema laski kiinnostustani jatko-osaa kohtaan, eivätkä trailerit säväyttäneet. Lisäksi tänä vuonna on ilmestynyt jo niin monta Marvel-leffaa ja -sarjaa, että ähky on ehtinyt iskeä. Kävin toki silti katsomassa Black Panther: Wakanda Foreverin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Wakandan kansa yrittää toipua kuningas T'Challan kuolemasta, kun he saavat vastaansa uuden uhkan, merenalaisen Talokan-kuningaskunnan ja tätä johtavan Namorin.

Black Pantheria, eli Wakandan kuningas T'Challaa aiemmissa Marvel-elokuvissa näytelleen Chadwick Bosemanin menehdyttyä syöpään, jatko-osa täytyi kirjoittaa uusiksi. Pitkän pohdinnan jälkeen Marvel Studiosilla päätettiin, ettei Bosemania korvattaisi uudella näyttelijällä ja niinpä myös hänen hahmonsa T'Challa kuolee jo elokuvan ensiminuuteilla. Muuten lähes kaikki ykkösleffasta tutut näyttelijät tekevät paluut rooleihinsa. Angela Bassett tarjoaa vahvan roolityön kuningatar Ramondana ja Letitia Wright nousee onnistuneesti uudeksi keulakuvaksi tekniikkataituri Shurina, jotka tietty surevat rakkaan poikansa/veljensä menehtymistä ja pohtivat uutta paikkaansa Wakandassa. Danai Gurira on jälleen uskottava soturi Okoyen roolissa, kun taas Lupita Nyong'o loistaa lähes puolet leffasta poissaolollaan, hänen hahmonsa Nakian lähdettyä Wakandasta Thanosin sormiennapsautuksen jälkeen. Winston Duke saa enemmän ruutuaikaa soturi M'Bakuna ja mukaan mahtuu myös Martin Freeman CIA-agentti Everett Rossina, joka päätyy jälleen auttamaan wakandalaisia, kun uusi vaara uhkaa maata. Näyttelijäkaarti suoriutuu osittain jopa paremmin rooleistaan kuin viimeksi ja kaikki ovat selvästi halunneet tehdä kunniaa Bosemanille ja pistää itsensä likoon niin, että Boseman olisi varmasti ylpeä aikaansaannoksesta.

     Uusina Marvel-tulokkaina elokuvassa nähdään Tenoch Huerta salaperäisen merenalaisen kuningaskunnan, Talokanin johtajana, Namorina, sekä Dominique Thorne nuorena nerona Riri Williamsina, joka rakentelee omaa Iron Mania matkivaa haarniskaansa ja joka saa ensi vuonna oman televisiosarjan Disney+ -palveluun, Ironheartin (2023). Namor on erinomaisesti rakennettu vastustaja, joka ei kuitenkaan tunnu suoranaiselta pahikselta. Jo ensimmäisessä Black Panther -elokuvassa katsoja pystyi ymmärtämään Michael B. Jordanin esittämää Killmongeria, vaikka olikin hahmoa vastaan ja tässä leffassa tapahtuu samaa, mutta vielä voimakkaammin. Katsoja ymmärtää täysin Namorin tavoitteet ja huolet. Huerta on nappivalinta osaan ja niin on myös Thorne, joskin hänen hahmonsa tuntuu paikoitellen ylimääräiseltä. Ririllä on kyllä selvä paikkansa tarinassa, mutta samalla hahmon mukanaolo vaikuttaa tapahtuvan vain, jotta katsojat tietäisivät hahmot ennen kuin hän saa oman sarjansa.

Jos olet ajatellut käydä katsomassa Black Panther: Wakanda Foreverin, minulta löytyy kaksi suositusta (sen lisäksi, että olet toki katsonut ykkösleffan ennen tätä): ota mukaan nenäliinoja ja käy vessassa ennen elokuvaa. Ensimmäinen suositus sen takia, että kun Bosemanin kuolema otetaan huomioon tarinassa T'Challankin poismenolla, iskee leffa jo ensiminuuteillaan katsojan tunteisiin. Hautajaiskohtaus on vaikuttava ja omat kyynelkanavani meinasivat aktivoitua, kun Marvel Studiosin logo saapuu ruutuun kaikessa hiljaisuudessa, toimien kunnianosoituksena Bosemanille ja korvaamalla muut sankarit kuvilla ja pätkillä T'Challasta. Herkistelyä on luvassa myöhemminkin, mutta ei elokuva mitään surussa vellomista kuitenkaan ole.

Vessasuositukseni taas tulee siitä, että kyseessä on Marvelin elokuvauniversumin toiseksi pisin leffa kolmituntisen Avengers: Endgamen jälkeen. Black Panther: Wakanda Foreverilla on kestoa yli 2 tuntia ja 40 minuuttia, mikä tuntui minusta etukäteen luotaantyöntävältä ajatukselta. Suureksi yllätyksekseni elokuva ei kuitenkaan tunnu niin pitkältä, vaikka se etenee varsin rauhallisesti. Puolenvälin paikkeilla parissa kohtaa syntyy sellainen tunne, että leffa voisi vähän ripeyttää tahtiaan, mutta kun lopputekstit pärähtivät ruutuun, ensireaktioni oli: "oho, nytkö tämä jo loppui?" Elokuvan tarina on pääosin niin hyvin rakennettu, että meininkiin uppoutuu täysin.

Lähiaikoina ilmestyneitä Marvel-projekteja on kritisoitu siitä, kuinka huumoripainotteiseksi meno on muuttunut. Mielestäni oikein mainio ja lystikäs Thor: Love and Thunder (2022) sai erityisen paljon ryöpytystä tästä. Nämä kritisoijat ovat varmaan tyytyväisiä Black Panther: Wakanda Foreveriin, sillä vaikka vitsejä on ujutettu muutamia mukaan, on leffa pääasiassa vakava ja dramaattinen. Itse olen pitänyt siitä, että tämän vuoden Marvel-filmit ovat olleet selvästi erilaisia toisistaan, Doctor Strange in the Multiverse of Madnessin (2022) sisältäessä magiaa ja kauhuelementtejä, Thor: Love and Thunderin viedessä katsojan humoristiselle avaruusmatkalle ja nyt Black Panther: Wakanda Foreverin ollessa maanläheinen, vakavamielinen ja aika poliittinenkin teos.

Osalle katsojista elokuvan rauhallinen eteneminen, vakava draama ja poliittinen aspekti aiheuttavat varmasti närää, mutta itse pidin näkemästäni - etenkin kun nämä puolet ovat hyvin hoidettuja filmissä. Eri valtioiden vastakkainasettelu on todella onnistuneesti rakennettu ja konflikti muuttuu entistä kireämmäksi leffan edetessä. Katsoja ymmärtää Wakandaa, joka pohtii, oliko julkisuuteen astuminen hyvä päätös ja katsoja ymmärtää myös Talokania, joka pelkää, että heidänkin salaisuutensa vuotaisi ihmiskunnan tietoisuuteen. Näitä kahta fiktiivistä maata ja heidän johtajiaan peilaillaankin oivaltavasti toisiinsa. Elokuvasta löytyy varsin ajankohtaista sanottavaa, kun siinä kritisoidaan valtionjohtajien tapaa asettaa rauhanomaiset kansalaisensa tuhon keskelle, selvitellessään omia ongelmiaan.

Leffasta löytyy kuitenkin heikkoutensa ja puolivälin pienen takeltelun lisäksi koin, että toimintakohtaukset olisivat ajoittain kaivanneet enemmän potkua. Elokuvan keskivaiheilla nähdään pari mainiota taistelua, mutta loppuhuipennus jäi mielestäni hieman vaisuksi, vaikka siinä juuri pistetäänkin näiden kahden fiktiivisen valtion armeijat vastakkain. Finaali on osittain kömpelösti pistetty kasaan ja ajoittain tuntuu siltä, että välistä puuttuu palasia. Jo ensimmäisellä Black Panther -leffalla oli vaikeuksia lopputaistelunsa kanssa. Näyttääkin siltä, että ohjaaja Ryan Coogler hallitsee paljon paremmin tarinankerronnan, näyttelijäohjauksen ja draamapuolen kuin isot efektipainotteiset taistot. Itseäni jäi myös hieman harmittamaan, kuinka vähän talokanilaiset hyödyntävät mereneläviä. Kenties tekijät pelkäsivät, että elokuva alkaisi muistuttamaan liikaa DC Comicsin sarjakuviin perustuvaa, muutaman vuoden takaista Aquaman-leffaa (2018), jos Namor ja kumppanit vaikkapa ratsastaisivat taisteluun hailla.

Black Panther: Wakanda Forever on tyylikkäästi, paikoitellen jopa kauniisti kuvattu elokuva. Wakandaa ja Talokania esitellään ja ihastellaan niiden koko komeuksissa suurilla laajakuvilla. Välillä kamera kiertää pitkiä pätkiä hahmojen rinnalla, ja valojen ja värien käyttö on myös oivallista otoksissa. Lavasteet ovat mainiot, asut upeat ja maskeerauksetkin hienot. Erikoistehosteiden taso on tosin aika vaihtelevaa. Jotkut efektit ovat näyttäviä, kun taas toiset hieman keskeneräisen näköisiä. Taustakankaan käyttö on myös selvää useissa kuvissa. Äänimaailma jylisee voimakkaasti, oli kyse sitten ääniefekteistä tai Ludwig Göranssonin säveltämistä musiikeista.

Yhteenveto: Black Panther: Wakanda Forever on erittäin mainio elokuva ja kunnianosoitus Chadwick Bosemanin muistolle. On vaikea olla miettimättä, millainen filmistä olisi potentiaalisesti tullut Bosemanin kanssa, mutta Ryan Coogler on haastavasta tilanteesta huolimatta onnistunut kynäilemään toimivan elokuvan, joka jatkaa Wakandan tarinaa sulavasti ja imaisee tällaisenaan toimivasti mukaansa. Niinkin toimivasti, että päälle kahden ja puolen tunnin kesto kulkee yllättävän nopeasti. Vastakkainasettelu Wakandan ja Talokanin välillä on vahvasti rakennettu ja kumpaakin puolta ymmärtää hyvin. Namor toimii oivana vastustajana, jota on vaikea leimata suoranaiseksi pahikseksi, sillä hänen motiivinsa ovat niin ymmärrettävät. Näyttelijäkaarti suoriutuu työstään taidokkaasti ja henkilödraama on mainiosti työstettyä. Toimintansa puolesta leffa jää välillä hieman vaisuksi ja etenkin lopputaistelu kaipaisi jotain säväyttävämpää. Elokuva on muuten visuaalisesti hieno, mutta erikoistehosteiden taso ailahtelee läpi leffan. Tiettyine heikkouksineenkin Black Panther: Wakanda Forever on todella hyvä ja onnistuneen herkkä sarjakuvaelokuva, joka toimii luultavasti paremmin hieman varttuneemmille Marvel-faneille rauhallisemman rytminsä, ajankohtaisten teemojensa ja kypsästi kirjoitetun konfliktinsa takia, jättäen tavanomaisemman supersankariviihteen taka-alalle.

Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Black Panther: Wakanda Forever, 2022, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Precision Aerial Filmworks, Xm2 Pursuit

Arvostelu: Us (2019)

US

Ohjaus: Jordan Peele
Pääosissa: Lupita Nyong'o, Winston Duke, Shahadi Wright Joseph, Evan Alex, Elisabeth Moss, Tim Heidecker, Cali Sheldon, Noelle Sheldon, Madison Curry, Yahya Abdul-Mateen II ja Anna Diop
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 16

Us on koomikko Jordan Peelen ohjaama kauhuelokuva. Peelen esikoisteos Get Out (2017) oli kriitikoiden ylistämä jättihitti, joka onnistui jopa saamaan Oscar-ehdokkuuden parhaasta elokuvasta ja voitti Oscarin parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta. Peele sai kuitenkin jonkinlaista kritiikkiä siitä, etteivät monet ymmärtäneet, mitä lajityyppiä Get Outin oli tarkoitus edustaa, jolloin hän päätti seuraavaksi tehdä puhtaan kauhuelokuvan. Hän sai inspiraation tarinaan Hämärän rajamailla -televisiosarjan (The Twilight Zone - 1959-1964) jaksosta "Mirror Image" ja alkoi työstämään filmiä. Kuvaukset alkoivat kesällä 2018 ja nyt Us on saanut ensi-iltansa. Itse innostuin elokuvasta heti, kun kuulin, että Peele työstää uutta leffaa. Innostukseni vain lisääntyi, kun trailerit näyttivät karmivilta ja kun elokuva alkoi saamaan paljon ylistystä. Meninkin todella positiivisin mielin katsomaan Usin heti sen ensi-iltaviikonloppuna yhdessä tyttöystäväni ja ystäväni kanssa, joista jälkimmäinen on alkanut kirjoittamaan omaa arvostelusivuaan nimeltä Filmikela. Hänen arvostelunsa Us-leffasta löytyy tästä.

Wilsonin perhe matkustaa lomailemaan järven rannalle, mutta rentoutuminen loppuu lyhyeen, kun yöllä heidän mökkinsä ulkopuolelle ilmestyy punaisiin pukeutunut perhe, jonka jäsenet ovat kuin Wilsonien karmivat kaksoisolennot.

Wilsonin perhe koostuu neljästä hahmosta; Adelaide-äidistä (Lupita Nyong'o), Gabe-isästä (Winston Duke), Zora-tytöstä (Shahadi Wright Joseph) ja Jason-pojasta (Evan Alex). Adelaide, eli Addy on hermostunut tapaus ja hänen on vaikea rentoutua, kun taas hänen miehensä Gabe on täysi vastakohta. Gabe ottaa rennosti minkä kerkeää, vitsailee ja nauttii lomastaan täysillä... siihen asti, että kaksoisolennot saapuvat. Senkin jälkeen Gabe heittää useasti vitsiä, mikä voisi pahimmassa tapauksessa rikkoa kauhutunnelman ikävästi, mutta yllättäen hahmon kohdalla vitsailu syntyy selvästi alitajuntaisesta tavasta lievittää omaa pelkoa huumorilla, jolloin vitsit toimivat juuri oikein. Zora-tyttö on selvästi tylsin tapaus nelikosta, viettäessään suuren osan ajasta puhelimensa takana, mutta Jason-pojasta on tehty yllättävänkin kiehtova kiinnostuksen kohteidensa kanssa. Nelikkona hahmot toimivat parhaiten, sillä heidän näyttelijänsä onnistuvat luomaan vahvan tunteen oikeasta perheestä. Näyttelijät ovat erittäin hyviä rooleissaan - Duke on nappivalinta koomisen isän osaan - mutta koko leffan tähti on ehdottomasti Lupita Nyong'o. Hän on aiemminkin osoittanut taitonsa, mutta vasta tässä hän pääsee oikeasti valloilleen. Nyong'o on aivan mahtava läpi leffan, mitä vain vahvistaa hänen tuplaroolinsa omana kaksoisolentonaan, joka on todella friikki tapaus. Duke, Joseph ja Alexkin pääsevät tekemään tuplaroolit, mikä on erinomainen tapa osoittaa, kuinka lahjakkaita he osaavat olla.
     Elokuvassa ei kovin montaa muuta kunnon hahmoa ole, mutta pariin otteeseen Wilsonit viettävät aikaa Tylerin perheen kanssa. Kitty (Elisabeth Moss) ja Josh Tyler (Tim Heidecker) ovat perheen vanhemmat ja heillä on kaksostytöt Gwen ja Maggie (oikeat kaksoset Cali ja Noelle Sheldon). Tylerit eivät ole kovinkaan mielenkiintoisia tapauksia, mutta heidänkin näyttelijänsä hoitavat hommansa hyvin ja he pääsevät yhdessä kohtaa loistamaan hyvin.

Pari vuotta takaperin Jordan Peele yllätti kaikki siirtymällä koomikosta elokuvaohjaajaksi ja tekemällä vielä kauhuelokuvan eikä komediaa. Peelen debyyttiteos Get Out oli tosiaan palkintoja kahmiva ja ylistetty hitti, mutta nyt Usin kanssa Peelen oli aika osoittaa, että hän on oikeasti lahjakas tekijä, eikä pelkkä yhden hitin ihme. Ilokseni voin sanoa, että Peele on todella tullut jäädäkseen kauhugenreen ja hän valaa toivoa, ettei lajityyppi ole kuolemassa jatkuvien found footage- ja äkkisäikäyttelykauhujen myötä. Peele ei todellakaan luota äkkisäikäytyksiin, vaan hän luo kunnon tunnelmaa ja saa katsojan siten uppoutumaan mukaan yhä vain paremmin. Tämän osoittaa jo leffan karmiva aloituskohtaus, minkä aikana katsoja haluaisi nostaa sormia silmien peitoksi, sillä jännitys tiivistyy niin erinomaisesti. Tämän jälkeen uhkaavaa ja epämiellyttävää ilmapiiriä nostatellaan vähitellen, kunnes kaksoisolennot saapuvat pihalle ja kauhu päästetään valloilleen. Us on oikeasti pelottava elokuva ja sen ensimmäinen puolikas on suorastaan mahtava. Lisäksi kyseessä on todella kiehtova teos, katsojan alkaessa pohdiskelemaan, mitä nämä kaksoisolennot oikein ovat, mistä ne tulevat ja mitä ne haluavat?

Harmillisesti tämä johtaa elokuvan negatiivisiin puoliin, joiden takia tämä filmi tuotti itselleni pienoisen pettymyksen. Nimittäin sen sijaan, että elokuva jättäisi mysteerit auki ja tietyt asiat katsojan tulkinnan varaan, se päättää valitettavasti oikein selittämällä selittää, mistä kaikki johtuu. Tämä on vieläpä toteutettu niinkin laiskasti, että yksi hahmoista ihan selittää kaiken katsojille. Vaikka leffa herätti paljon kysymyksiä, en todellakaan halunnut, että se vastaisi niihin, vaan olisin todella toivonut, että Peele olisi luottanut pelkkiin pieniin vihjeisiin, joita katsojat voisivat löytää uusilla katselukerroilla. Sen ansiosta Us saattaisi jäädä oikein kunnolla elämään, kun siitä puhuttaisiin vielä vuosien päästä ja arvailtaisiin, mitä kaikki tarkoittaa? Kaiken selittäminen lopussa vie filmistä harmillisenkin paljon pois. Lisäksi mukana on myös iso twisti, mitä en tietenkään spoilaa, mutta sanon vain, että kyseessä on sellainen käänne, mikä tuntuu aluksi hienolta, mutta kun sitä alkaa pohtimaan enemmän, siitä alkaa kadota järki. Pelkäänkin hieman, että kun elokuvaa katsoo toisen kerran, twistin tietäminen syö kokemusta, kun leffan alkupää tuntuu vahvasti sotivan sitä vastaan. Kyseessä ei ole mikään nerokas Kuudes aisti (The Sixth Sense - 1999) -käänne, mikä todella räjäyttää tajunnan, vaan enemmänkin sellainen, mikä saattaa jopa hajottaa koko elokuvan.

Loppupäätä lukuunottamatta Peelen käsikirjoitus on erittäin hyvä. Dialogi on taidokkaasti kirjoitettua, tarina kulkee hyvin eteenpäin ja mukana on Get Outin tapaan teemoja, jotka löytyvät, kun filmiä alkaa kaivamaan syvemmältä. Ohjaajana Peele on kuitenkin vahvempi tekijä on kuin käsikirjoittajana. Hänen ohjauksensa ja etenkin hänen tapansa yhdistää kauhu ja komedia toisiinsa on fantastista. Vitsit istuvat täydellisesti pelottaviinkin kohtauksiin ja niiden kautta Peele tuo todella oman kädenjälkensä mukaan genreen. Lisäksi Peelellä on myös vahva visio siitä, miltä elokuvan pitää näyttää ja kuulua. Visuaalisesti Us on todella tyylikäs teos. Se on kuvattu vaikuttavasti, mitä korostaa erinomainen valojen käyttö. Leikkaus on myös osuvaa ja lavastajat ovat tehneet oivaa työtä. Kaksoisolentojen punaiset asut ja sakset saattavat jonain päivänä liittyä kauhun ikonisten asioiden joukkoon - sen kertoo vain aika. Äänimaailma on huikeasti rakennettu ja musiikitkin ovat yllättävän mahtavat. Säveltäjänä toimii Michael Abels, joka on tätä ennen säveltänyt musiikit vain yhteen elokuvaan, Get Outiin. Peele on siis löytänyt juuri oikean tekijän rinnalleen. Musiikkipuolelta parhaiten jää kuitenkin mieleen trailereissakin hyödynnetty Lunizin "I Got 5 On It" -kappale. Ei sen takia, että kappale jäisi soimaan päässä, vaan koska sitä käytetään elokuvassa todella järisyttävällä tavalla.

Yhteenveto: Us sisältää paljon hienoja puolia, mutta myös joitain selkeitä heikkouksia, joiden vuoksi kokonaisuus ei ole yhtä upea kuin voisi toivoa. Elokuvan ensimmäinen puolisko on aivan mahtava ja heti alkukohtauksessa ohjaaja Jordan Peele osoittaa kauhutaitonsa luomalla aidosti hyytävää tunnelmaa. Hyytävä on myös kaksoisolentojen saapuminen ja elokuvan aikana saakin jännittää ja pelätä useaan otteeseen. Peele onnistuu istuttamaan mukaan myös loistavaa huumoria, mikä ei onneksi riko kauhutunnelmaa, vaan komedia ja kauhu ovat täydellisessä tasapainossa. Hahmot ovat mainiot ja heidän näyttelijänsä vielä paremmat. Winston Duke on erittäin hilpeä isäroolissa, mutta show'n varastaa ehdottomasti huikea Lupita Nyong'o, jonka tuplarooli nousee heti yhdeksi vuoden parhaista. Filmin tekninenkin toteutus on kiitettävää ja kaikin puolin elokuva näyttää ja kuulostaa todella hyvältä. Elokuvan versio "I Got 5 On It" -kappaleesta jää kummittelemaan vielä pitkäksi aikaa. Loppupäässä leffasta kuitenkin löytyy selkeitä ongelmia, kun Peele on kokenut pakottavaa tarvetta selittää liikaa katsojille ja tarjoamalla käänteen, missä ei välttämättä ole paljoa järkeä. Jos Peele olisi malttanut jättää asioita huomattavasti enemmän tulkinnan varaan, Us jäisi elämään paremmin ja siitä voisi vältellä vielä vuosien päästä. Jo tällaisenaan Us on kuitenkin erittäin mainio kauhufilmi ja genren ystäville sitä voikin suositella oikein lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Us, 2019, Universal Pictures, QC Entertainment, Monkeypaw Productions