Arvostelu: The Fall Guy (2024)

THE FALL GUY

Ohjaus: David Leitch

Pääosissa: Ryan Gosling, Emily Blunt, Hannah Waddingham, Winston Duke, Aaron Taylor-Johnson, Stephanie Hsu, Teresa Palmer ja Lee Majors

Genre: toiminta, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

The Fall Guy perustuu samannimiseen televisiosarjaan, joka pyöri viiden tuotantokauden ajan vuodesta 1981 vuoteen 1986. Elokuvaversion teko käynnistyi jo kesällä 2010. DreamWorks-yhtiö suunnitteli leffaa, johon kaavailtiin ohjaajaksi Martin Campbellia ja McG:tä, ja päärooliin Dwayne Johnsonia. Projekti ei kuitenkaan edennyt, vaan oikeudet ajautuivat Universal Picturesille, joka ilmoitti elokuvan teosta vuonna 2020. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja nyt The Fall Guy saapuu elokuvateattereihin. Itse innostuin elokuvasta heti, kun näin sen trailerin ensi kertaa ja leffa nousikin nopeasti eniten odottamieni elokuvien joukkoon tältä vuodelta. Olin vielä innostuneempi, kun pääsin näkemään elokuvan viikkoa ennakkoon sen lehdistönäytöksessä.

Stunt-mies Colt lähtee etsimään kadonnutta Hollywood-tähti Tom Ryderia, pelastaakseen miehen uusimman elokuvan, jonka ohjaamisesta vastaa Coltin rakastama Jody.

2000-luvun alkupäässä Ryan Gosling tunnettiin pääasiassa romanttisten komedioiden hurmurina, johon tytöt olivat lääpällään. 2010-luvun aikana Gosling voitti miehet puolelleen dramaattisemmissa rooleissa ja nyt Gosling on vaikuttanut astuneen 2020-luvulla uudelle alueelle, jossa hän irrottelee hykerryttävän riemastuttavasti. Ensin Gosling teki aivan fantastista duunia Barbie-leffan (2023) Keninä ja nyt hän on aivan yhtä mahtavassa vedossa Colt Seaversina, vuosia toimineena stunt-miehenä. Colt päätyy todelliseen toimintaan, kun hänen täytyy etsiä rakastamansa Jodyn (Emily Blunt) esikoisohjauselokuvan päätähti Tom Ryder (Aaron Taylor-Johnson), joka on mystisesti kadonnut kesken kuvausten. Etsintäretkensä aikana Gosling naurattaa todella makeasti, mutta omaa myös karismaa toimintakohtauksiin, sekä hyvää kemiaa Bluntin kanssa. Blunt on myös huippuvedossa omassa osassaan ensikertalaisohjaajana, joka haluaa näyttää lahjansa maailmalle. Taylor-Johnson esittää lystikkäästi raivostuttavan omahyväistä Hollywood-staraa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Ted Lasso -sarjasta (2020-2023) tuttu Hannah Waddingham tuottaja Gail Meyerinä, Black Panther -leffoista (2018-2022) tuttu Winston Duke stunt-koordinaattori Danina, Everything Everywhere All at Oncesta (2022) tuttu Stephanie Hsu Tom Ryderin henkilökohtaisena assistenttina Almana, sekä Teresa Palmer Jodyn ohjaaman elokuvan naistähtenä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat oivallisesti osistaan, Waddinghamin herkutellessa lipevällä tuottajahahmollaan.

The Fall Guyn hauskat trailerit saivat minut odottamaan elokuvaa positiivisin mielin, mutta en olisi ikinä uskonut, kuinka paljon lopulta pidinkään näkemästäni. Kyseessä on aivan perhanan huippuhyvä romantiikalla höystetty toimintakomedia, eikä minulla ole ollut aikoihin yhtä hauskaa elokuvateatterissa kuin nyt The Fall Guyn parissa. Leffan aikana pääsee nauramaan makeasti kerta toisensa perään niin veikeälle sanailulle kuin aivan hillittömille ja toisinaan aika absurdeillekin tapahtumaketjuille. Elokuva on myös ehta rakkauskirje elokuvia kohtaan, etenkin vanhempia leffoja, jotka pyrkivät miellyttämään isoa yleisöä hieman eri tavalla kuin nykypäivän leffat. Joitain nykypäivän leffantekokikkailuja jopa kritisoidaan, lähtien näyttelijöiden kasvojen skannaamisesta ja onpa elokuva toki täynnä ei-niin-hienovaraisia vihjauksia siitä, että Oscarit saisivat jo alkaa palkitsemaan stunttejakin.

Elokuvan kaksi juonta - Coltin yritys löytää Tom Ryder ja Coltin yritys voittaa Jodyn sydän - kulkevat onnistuneesti käsi kädessä ja risteilevät hyvin läpi leffan. Tarina nappaa tehokkaasti mukaansa, eikä tästä kaikesta menoa ja meininkiä puutu. Kun leffan päähenkilö liittyy näin vahvasti stunt-työskentelyyn, on katsojalla syytä odottaa toiminnalta paljon, eikä elokuva tuota tälläkään saralla pettymystä. Toimintakohtaukset ovat toinen toistaan napakampia, hauskempia, jännittävämpiä ja mikä toki lähes tärkeintä, täynnä upeita ja mielikuvituksellisia stuntteja. Tylsän tietokonekikkailun sijaan oikeat ihmiset ovat pistäneet itsensä likoon, autoilla rymistellään oikeasti menemään ja asioita oikeasti räjäytellään. The Fall Guy on niin ilahduttavan energinen adrenaliiniryöpytys alusta loppuun, ettei sen aikana todellakaan käy aika pitkäksi missään kohtaa.

Useamman mutkan kautta The Fall Guyn ohjaajaksi päätyi lopulta David Leitch, joka on täydellinen mies hommaan. Leitch on tehnyt stuntteja elokuviin, kuten Blade (1998), Fight Club (1999), Mr. & Mrs. Smith (2005) ja Medusan sinetti (The Bourne Ultimatum - 2007), minkä lisäksi hän on näyttänyt taitojaan ohjaajana niin toiminnan ja komedian parissa muun muassa Atomic Blondessa (2017) ja Bullet Trainissa (2022) ja olipa miehellä näppinsä pelissä myös John Wickissä (2014). The Fall Guyssa hän tekee parasta työtään ohjaajana ja elokuvasta huokuu Leitchin rakkaus aihetta kohtaan. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on onnistunut. Se on tyylikkäästi kuvattu ja napakasti leikattu kasaan. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivat ja erikoistehosteet näyttävät todella hyviltä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu, joskin Dominic Lewisin säveltämistä musiikeista ei jää paljoa mieleen. Päähän jää lähinnä soimaan Kiss-yhtyeen hittikappale I Was Made For Lovin' You, joka kuullaan leffassa pariinkin otteeseen ja joka soi myös Lewisin sovittamana instrumentaaliversiona pitkin elokuvaa.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, sekä pätkiä elokuvan stunttien kuvauksista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Fall Guy, 2024, Universal Pictures, Entertainment 360, 87North

Arvostelu: Warm Bodies (2013)

WARM BODIES

Ohjaus: Jonathan Levine

Pääosissa: Nicholas Hoult, Teresa Palmer, Rob Corddry, John Malkovich, Lio Tipton ja Dave Franco

Genre: romantiikka, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Warm Bodies perustuu Isaac Marionin samannimiseen kirjaan vuodelta 2010. Summit Entertainment hankki kirjan elokuvaoikeudet heti sen ilmestyttyä ja ryhtyi työstämään siitä filmatisointia. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011 ja lopulta Warm Bodies sai maailmanensi-iltansa 16. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka keräsi kehuja kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta myöhemmin, kun se oli ilmestynyt vuokralle ja pidin sitä ihan menevänä elokuvana. Kun huomasin Warm Bodiesin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Kahdeksan vuotta zombiepidemian alettua lähes kaikki ihmiset ovat muuttuneet eläviksi kuolleiksi. Kun zombi nimeltä R kohtaa elävän nuoren naisen, Julien, R rakastuu häneen korviaan myöten. Mutta kuinka örisevä R voi vakuuttaa Julielle, ettei halua syödä naista?

Nicholas Hoult nähdään elokuvan pääosassa zombina, joka on maailmanlopun keskellä vähitellen unohtanut nimensä ja kutsuukin itseään ihan vain R:ksi. R ei ole kuin muut zombit, jotka vain laahustavat ympäriinsä, toivoen, että vastaan osuisi elävä ihminen, jonka voisi syödä. Kyllä R:kin ihmisiä syö, mutta hän kaipaa elämäänsä muuta sisältöä. R:n kuollut elämä mullistuu, kun hän kohtaa Teresa Palmerin esittämän Julien, jota R päättää ryhtyä suojelemaan muilta zombeilta. R:n ja Julien välille alkaa vähitellen muodostumaan side, jota niin muut elävät kuin elävätkuolleetkaan eivät ymmärrä. Hoult suoriutuu erittäin mainiosti zombin osasta, tuoden hahmoon huomattavasti enemmän persoonaa kuin näihin aivojenmussuttajiin yleensä annetaan. Palmer on myös oiva valinta osaansa ja nuorten näyttelijöiden väliltä löytyy toimivaa kemiaa.

     Elokuvassa nähdään myös John Malkovich Julien isänä, zombeja sydämensä pohjasta vihaavana eversti Grigiona, Dave Franco Julien poikaystävänä Perrynä, Lio Tipton Julien kaverina Norana, sekä Rob Corddry R:n zombikaveri M:nä. Sivunäyttelijätkin hoitavat pätevästi hommansa, vaikka jäävät täysin pääparin varjoon. Malkovich jää harmillisen alikäytetyksi isähahmona, joka olisi valmis tappamaan R:n hetkeäkään empimättä, jolloin kyse ei ole vain Julien suojelemisesta muilta zombeilta, vaan R:n suojelemisesta eläviltä.

Warm Bodies iski minuun huomattavasti paremmin toisella katselulla. Ilmestyessään moni vertasi elokuvaa suosittuihin Twilight-leffoihin (2008-2012) ihmisnaisen ja ihmisiä tavalla tai toisella syövän elävänkuolleen rakkaustarinan takia. Warm Bodies on kuitenkin täysin erilainen kuin Twilight. Siirappisen kiusallisuuden sijaan se on aidosti ilahduttava, hempeä, sydämellinen, jännittävä ja kekseliäs filmi, joka rikkoo lajityyppien rajoja oikein tosissaan. Se on zombielokuva, mutta samalla myös kummallinen romanttinen komedia. Se on myös todella veikeä sovitus William Shakespearen Romeo ja Julia -klassikosta (Romeo and Juliet - 1597). Romeo on R ja Julia on Julie. Zombien ja elävien taistelu on kuin Montagueiden ja Capuletien sukukiista. Mukaan on jopa ujutettu kohtaus, jossa R saapuu tunnustamaan tunteitaan parvekkeella iltaa viettävälle Julielle. Väärissä käsissä homma olisi kiusallinen sekamelska, mutta ohjaaja-käsikirjoittaja Jonathan Levine hoitaa hommansa taidokkaasti.

Lennokkaan ideansa ja oivallisen toteutuksensa kanssa noin puolitoistatuntinen Warm Bodies kulkee nopeasti alusta loppuun. Sen parissa viihtyy erittäin passelisti ja sitä katsoessa voi kokea monenlaisia tunteita. R:n kertojaääni kuvailee hahmon mietteitä zombimaailmanlopun keskellä ja se tarjoaa hupaisia monologeja. On hauskaa seurata, kuinka zombinuorukainen yrittää vakuuttaa Julielle, ettei halua ahmia tätä kuin hampurilaista. Julien vähitellen lämmetessä R:lle, elokuvaan saadaan oikeaa sydäntäkin mukaan. Ei kyse ole kuitenkaan mistään täysin iloisesta teoksesta, vaan siitä löytyy myös hurjemmat hetkensä. Muut zombit tarjoavat jo jännitettä aika ajoin, mutta varsin kauhistuttavia ovat luurangot, eli ne, jotka ovat olleet zombitilassa niin pitkään, ettei niistä ole jäljellä muuta kuin pimeydessä eleleviä tehotappajia.

Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan toimiva, joskin juuri mainitsemieni luuranko-olentojen tietokone-efektitoteutus ei ole kestänyt aikaa erityisen hyvin. Ne ovat karmivia ilmestyksiä, mutta digitaalisuus paistaa niistä läpi ja välillä ne näyttävät siltä kuin kuuluisivat videopeliin elokuvan sijaan. Zombimaskeeraukset ovat kuitenkin mainiot ja tuhotut paikat ovat hyvin lavastettuja. Kuvaus on oivallisen tyylikästä, mitä tukee hyvä valaisu ja leikkaus on sujuvaa. Äänimaailma on osaavasti rakennettu tehosteita ja Marco Beltramin ja Buck Sandersin mainioita musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Warm Bodies on erittäin mainio romanttinen kauhukomedia, joka rikkoo vekkulimaisesti lajityyppien rajoja. Romanttinen puoli on aidon suloista, vajoamatta ällösiirapiksi. Huumori on oikeasti hupaisaa ja leffa tarjoaakin monet makeat naurut. Kauhuosastolla elokuva saa parhaimmillaan jännittämään mukavasti, etenkin kun pimeydessä elelevät luurangot iskevät. Ohjaaja-käsikirjoittaja Jonathan Levine pitää erikoista pakettia taidokkaasti kasassa. Tarina on erittäin veikeä tulkinta Shakespearen Romeo ja Julia -klassikosta, toimien häkellyttävän oivallisesti zombien kanssa. Näyttelijät suoriutuvat passelisti rooleistaan. Nicholas Houltin ja Teresa Palmerin väliltä löytyy hyvää kemiaa. Harmillisesti John Malkovichin ruutuaika jää varsin vähäiseksi. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on pääasiassa toimiva, mutta etenkin luurankojen digitaalisuus paistaa läpi, syöden olentojen karmivuutta. Jos eriskummallinen, kauhulla ja huumorilla höystetty rakkaustarina kiinnostelee, suosittelen lämpimästi Warm Bodiesia, jos sitä ei ole vielä nähnyt. Vähälle huomiolle jäänyt elokuva kannattaa katsoa uudestaankin, etenkin näin kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Warm Bodies, 2013, Summit Entertainment, Make Movies, Mandeville Films, Quebec Film and Television Tax Credit

Arvostelu: Hacksaw Ridge / Aseeton sotilas (2016)

HACKSAW RIDGE (2016)

ASEETON SOTILAS

Ohjaus: Mel Gibson
Pääosissa: Andrew Garfield, Teresa Palmer, Vince Vaughn, Sam Worthington, Hugo Weaving, Rachel Griffiths ja Luke Bracey
Genre: sota, draama
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 16

En ole suuri sotaelokuvien ystävä. Onhan niitä hyviäkin tietty tullut vastaan, kuten The Hurt Locker (2008) ja American Sniper (2014), mutta sitten taas esimerkiksi ylistetty Saving Private Ryan (1998) ei erityisemmin iskenyt minuun. Full Metal Jacket (1987) tuntui toimivan erittäin mainiosti, kunnes itse sotaan lähdettiin, jolloin elokuvan taso putosi kerralla. Pidän toimintaelokuvista, mutta jostain syystä sotaelokuvissa toimintaosuudet ovat yleensä puuduttavaa katsottavaa. En siis erityisen paljoa odottanut Hacksaw Ridgeltä. Kun kuulin, että Mel Gibson olisi ohjaamassa uutta, tositapahtumiin perustuvaa sotaelokuvaa, en oikeastaan innostunut ja mielenkiintoni heräsi vasta, kun ilmoitettiin, että pääosassa olisi The Amazing Spider-Manilla (2012) isoksi nimeksi noussut Andrew Garfield. Hieman varautuneena menin katsomaan Hacksaw Ridgen, eli suomalaisittain Aseettoman sotilaan ja toivoin lähinnä, ettei se olisi kovin tylsä.

Toisessa maailmansodassa lääkintämieheksi pyrkivä aseistakieltäytyjä Desmond Doss yrittää lähteä Yhdysvaltain armeijan kanssa sotimaan Japanin Okinawaan.

Andrew Garfield näyttelee Desmond Doss -nimistä nuorta miestä, joka ei uskonsa takia suostu tarttumaan aseeseen. Silti hän haluaa palvella maansa puolesta ja lähteä sotatantereelle muiden ikäistensä miesten kanssa. Omien sanojensa mukaan Desmond haluaa pelastaa ihmisiä, ei tappaa heitä, joten hän pyrkii lääkintämieheksi. Garfield on pääroolissa todella hyvä. Alussa on useasti nähtävissä hänen tuttu, hieman hölmö hymynsä, mutta hymy kyllä hyytyy, kun taistelu alkaa ja toverit vierellä kaatuvat omasta verestään koostuviin lammikoihin.
     Desmondilla on isä Thomas (Hugo Weaving), äiti Bertha (Rachel Griffiths) ja veli Harold (Nathaniel Buzolic), joista isä on isoimmassa roolissa. Thomas-isä oli aiemmin sodassa ja se jätti hänelle omat henkiset arpensa, jolloin Thomasista tuli alkoholisti ja hän on kohdellut perhettään väkivaltaisesti pitkään. Weaving on loistava juoppoisän roolissa ja vaikka hahmo on välillä vastenmielinen, niin hänen syynsä romahtamiselle voi ymmärtää, vaikkei se oikeutakaan lastensa ja vaimonsa hakkaamiseen. Bertha-äiti ei kovin paljoa esiinny elokuvassa ja Harold-veli katoaa alkupuolen jälkeen aika nopeasti tarinasta.
     Desmond rakastuu hoitajaan nimeltä Dorothy, jona nähdään Teresa Palmer. Dorothy ei aluksi kykene hyväksymään sitä, että hänen rakkaansa lähtee sotimaan, sillä mitä luultavimmin Desmond ei koskaan palaisi takaisin. Palmer suoriutuu osastaan mainiosti ja hän olisi voinut esiintyä vielä lopussa, sillä nyt hän vain katoaa suunnilleen puolen välin kohdalla.
     En pidä Vince Vaughnista lähes ollenkaan, joten en ollut kovin innostunut, että hän olisi isossa roolissa tässä elokuvassa. Vaughn kuitenkin yllätti minut totaalisesti ja oli todella hyvä. Hän näyttelee kersantti Howellia, josta tulee helposti mieleen Full Metal Jacketin vääpeli Hartmanin, joka tylyttää sotamiehiä todella voimakkaalla kielenkäytöllä. Kersantti Howell ei ole ihan yhtä aggressiivinen tapaus ja esimiestensä läsnäollessa hän käyttäytyy asiallisesti, mutta olisi hän silti inhottava henkilö tavata. Hahmolle kirjoitetut repliikit ovat pääasiassa puhdasta kultaa.
     Sam Worthington näyttelee kapteeni Gloveria, joka ei pidä yhtään siitä, että hänen kommennuksessaan olisi aseeton sotilas ja yrittääkin saada Desmondin potkittua pihalle armeijasta. Worthington ei ole näyttävän Avatarin (2009) ja kauhean Clash of the Titansin (2010), sekä sen vielä hirveämmän jatko-osan Wrath of the Titansin (2012) lisäksi ollut paljoa esillä, joten oli tavallaan kiva nähdä hänet valkokankaalla. Worthington ei minusta ole kovin kummoinen näyttelijä, enkä kyennyt aluksi ottamaan häntä tosissaan kapteenin roolissa, mutta onneksi hän parantaa suoritustaan, kun sotaosio alkaa.
     Elokuvassa nähdään myös sotilaita, kuten Smitty (Luke Bracey), Hollywood (Luke Pegler), Ghoul (Goran D. Kleut) ja Lucky Ford (ohjaajan poika Milo Gibson), mutta heidän nimensä mainitaan lähes kaikki kerralla, eikä katsoja kykene muistamaan jokaista, jolloin sotilaiden kuollessa ei välillä edes tiedä, kenestä oli sillä kertaa kyse.

Auttaessaan haavoittuneen miehen sairaalaan, Desmond tapaa Dorothyn ja hän ihastuu tähän ensisilmäyksellä. Desmond ja Dorothy alkavat tapailla ja päättävätkin mennä naimisiin. Kuitenkin Desmondia alkaa painaa syyllisyys siitä, ettei hän ole muiden miesten kanssa rintamalla ja päättää liittyä armeijaan lääkintämieheksi. Siellä ongelmat alkavat, kun käy ilmi, ettei hän suostu käyttämään asetta, eikä edes koskemaan sellaiseen. Kapteeni Glover ja kersantti Howell yrittävät saada Desmondin potkittua pois armeijasta, mutta itsepäinen Desmond pystyy lopulta jäämään ja lähteekin muiden ryhmäläistensä kanssa Japanin Okinawaan taistelemaan Hacksaw Ridgelle.

Tositapahtumiin kun perustuu, niin on elokuvan tietenkin pakko mainita siitä alussa lyhyellä tekstillä "tositarina". Alkupuolella esitellään hienosti, millainen henkilö Desmond on ja näytetään, millainen meininki hänen perheessään on. Desmondin ja Dorothyn suhde rakennetaan nopeasti, mutta toimivasti. Päätös lähteä sotaan tulee hieman puskista, mutta Desmondin perustelut sille ovat hyvät. Koulutusosio on erittäin mielenkiintoinen ja siinä tapahtuu kaiken aikaa jotain uutta, jolloin aika tuntuu kulkevan nopeasti. Osio, jossa Desmond joutuu oikeuskäsittelyyn aseistakieltäytymisensä takia kestää hieman liian kauan, ottaen huomioon, että katsojat tietävät hänen kuitenkin pääsevän lopulta rintamalle. Sitä aiempi osio, jossa Desmond yritetään saada luovuttamaan, on erittäin onnistunut ja siinä näytetään, mistä löytyy päähenkilön vahvuus. Kun ensimmäinen puolikas toimi todella hyvin, aloin pelätä myös tälle käyvän sen, että itse sodan alkaessa elokuvan taso laskisi roimasti.

Pelkäsin kuitenkin täysin turhaan. Saman tien, kun yhteen sotilaista osuu luoti ja veri roiskahtaa, yllättynyt ilme levisi kasvoilleni. Hacksaw Ridgessä sodan raakuutta ei ole peitelty ollenkaan. Verta lentää, ihmisiä räjähtää, raajoja irtoaa, suolia valuu vatsoista ulos, sotilaat juoksevat palavina ympäriinsä, jotkut esittävät olevansa haavoittuneita, jottei heidän tarvitsisi taistella ja jotkut käyttävät kuolleita tovereitaan ihmiskilpinä. Kumpikaan osapuoli ei anna armoa ja kaikista tulee tappajia. Kaikista paitsi Desmondista, joka juoksee ympäri taistelutannerta auttamassa ryhmäläisiään, eikä ammu laukaustakaan elokuvan aikana. Tässä elokuvassa sotaosio ei todellakaan käy tylsäksi, vaan tarjoaa kaiken aikaa jotain uutta katsojan hämmästeltäväksi - vaikka hämmästelyn aihe olisikin vain se, miten raaka leffa kyseessä on. Kun taistelu hieman rauhoittuu, rotat saapuvat jyrsimään ruumiita.

Suurin ongelmani elokuvassa on, että Yhdysvallat on kuvattu suurena sankarivaltiona, mutta japanilaiset niin onttoina ja epäinhimmillisinä, etteivät he oikeastaan tunnu todellisilta ihmisiltä. Tämä on yleensä ongelmani sotaelokuvien kanssa, sillä niissä ei onnistuta löytämään sitä, että toinen puoli voi toimia samalla tavalla kuin toinen ja kumpikin osapuoli kokee olevansa hyviksiä. Sodassa ei ole samalla lailla hyviksiä ja pahiksia, mutta useissa sotaelokuvissa vastustettava maa ja sen kansalaiset esitetään yleensä pahiksina. Onneksi elokuvassa on kohtaus, jossa näytetään, että Desmond arvostaa myös japanilaisten elämää, eikä jätä haavoittunutta vastapuolen sotilasta kuolemaan, vaikka tämä takuulla tekisi niin Desmondille. Mielestäni on upeaa, ettei elokuva kaunistele erityisemmin asioita ja sillä on munaa näyttää sodan tylyys selkeästi katsojille kuin sanoen: "Tätä tämä oli. Pyritään siihen, ettei tällaista tarvitse enää koskaan tapahtua."

Elokuvan ohjauksesta vastaa Mel Gibson, joka tuntuu pitävän raakuudesta. En ole nähnyt hänen ohjaamaansa The Passion of the Christia (2004), mutta olen kuullut sen olevan yksi verisimmistä ja raaimmista elokuvista, mitä on tehty. Gibson toimii mielestäni paremmin kameran takana ja hän on tehnyt hienoa työtä elokuvan parissa. Näyttelijäohjaus hänellä on hallussa ja visiota selvästi löytyy. En yhtään ihmettelisi, jos tämä elokuva olisi ehdolla useastakin Oscar-palkinnosta ensi vuoden kilpailussa. Hacksaw Ridge on hyvin kuvattu elokuva. Kuvat ovat tasaisia ja niihin on saatu ikuistettua todella näyttäviä hetkiä. Leikkaus on todella sujuvaa. Maskeerauksessa on tehty erittäin hyvää työtä sota-arpien ja -haavojen kanssa. Äänimaailmalla on tuotu lisää tuntua sotaan. Elokuvasta ei osaa oikein sanoa, mitkä asiat on toteutettu oikeasti ja mitkä ovat tietokoneella tehtyjä. Dialogi on usein hienoa ja siitä saadaan kiittää käsikirjoittajakaksikkoa Andrew Knightia ja Robert Schenkkania. Musiikista vastaa Rupert Gregson-Williams, mutta elokuvan musiikki ei erityisemmin jää mieleen.

Yhteenveto: Hacksaw Ridge on yksi parhaista, ellei jopa paras sotaelokuva, jonka olen nähnyt. Se ei kaunistele sotaa, vaan näyttää sen hirveydet kunnolla katsojille. Olin erittäin yllättynyt, kuinka selkeästi siinä näytettiin verta, irtoraajoja ja suolenpätkiä. Lastenelokuva ei siis todellakaan ole kyseessä. Andrew Garfield on erinomainen pääosassa ja Hugo Weaving on todella hyvä juoppoisänä. Vince Vaughn on yllättävän mainio kersantti Howellina ja Sam Worthington on hakevan alun jälkeen myös hyvä. Teresa Palmer on hyvä ja olisin toivonut hänen esiintyvän vielä lopussa. Tässä elokuvassa toimii täydellisesti se, että ensimmäinen puolisko on hahmojen esittelyä, sekä koulutusta ja toinen puolikas taistelua. Hieman ärsytti, että japanilaisia ei esitetty ihmisinä, vaan he olivat vain tyyppejä, joita yhdysvaltalaiset tappoivat. Onneksi Desmond näyttää empatiaa myös japanilaisia kohtaan. Mel Gibson kuuluu ohjaajan penkille ja toivon, että häneltä tulisi joskus joku toinenkin sotaelokuva. Hacksaw Ridge pääsee kilpailemaan vuoden parhaan tositapahtumiin perustuvan elokuvan tittelistä Florence Foster Jenkinsin (2016) kanssa. Jos olette pitkään halunneet nähdä hyvän sotaelokuvan, niin tässä on aivan loistava vaihtoehto. Sotaelokuvien ystäville suosittelen tätä todella paljon, kuten myös niille, joita sotapätkät eivät nappaa, kuten itseäni. Uskon todella, että tämä tullaan huomioimaan tulevissa palkintojenjaoissa.

Kirjoittanut: Joonatan, 28.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Hacksaw Ridge, 2016, Cross Creek Pictures, IM Global, Icon Productions, AI-Film, Pandemonium Films, Permut Presentations, Windy Hill Productions, Vendian Entertainment, Demarest Media, Kilburn Media, Argent Pictures, Bliss Media, Cosmos Filmed Entertainment, Kylin Pictures

Arvostelu: Lights Out (2016)

LIGHTS OUT (2016)

Ohjaus: David F. Sandberg
Pääosissa: Teresa Palmer, Gabriel Bateman, Alexander DiPersia, Maria Bello, Billy Burke ja Alicia Vela-Bailey
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 21 minuuttia
Ikäraja: 16

Kauhugenre ei kuulu suosikkeihini. Pari hyvää kauhuelokuvaa on tullut katsottua, mutta loput ovatkin vain joko ihan kivoja, unohdettavia tai huonoja. Kauhu on mielestäni ehkä kaikkein kliseisin tyylilaji ja niissä tarinat, taustat ja loppuratkaisut eivät yleensä ole kovin hyviä. Toisaalta jos kauhuelokuvien tehtävänä on vain säikyttää, niin kyllähän ne siinä lähes aina onnistuvat. En oikein tiennyt, mitä odottaa, kun menin katsomaan Lights Outin. Yleensä kun katson kauhuelokuvia, minulla on valot päällä, eivätkä äänet ole kovin kovalla, joten mietin, mitäköhän tästä tulee, kun elokuvasali on pimeänä ja äänitaso missä sattuu. Eikä sitä voisi edes laittaa pauselle, vaan se täytyisi katsoa kertaheitolla loppuun asti. Kokemustani ei helpottanut vessahätä, joka alkoi, kun elokuvaa oli kulunut vasta parikymmentä minuuttia.

Rebecca ja hänen veljensä Martin joutuvat kärsimään äitinsä demonisesta Diana-ystävästä.

Pääosassa on nuori nainen nimeltä Rebecca, jota näyttelee Teresa Palmer. Palmer on selkeästi pääosista paras näyttelijä ja sopii oivasti rooliin - jonka olisi tosin voinut täyttää kuka tahansa nuori nainen, mistä tahansa muusta samanlaisesta kauhuelokuvasta. Rebecca on paikoitellen paljon rohkeampi kuin kukaan todellinen henkilö olisi tällaisissa tilanteissa. Aluksi hahmo tuntuu hieman ärsyttävältä, kun katsoo hänen kohtelevan töykeästi tapailemaansa miestä, Bretia (Alexander DiPersia). Onneksi hahmo muuttuu pidettävämmäksi ja näkee, että hän yrittäisi lopulta kaikkensa pitääkseen Martin-veljensä hengissä.
     Martinina nähdään Gabriel Bateman, joka on välillä ärsyttävä, mutta suurimmaksi osaksi lapsihahmo onneksi toimii. Hänen ja Palmerin kemia veljenä ja siskona on onnistunut.
     Rebeccan ja Martinin äitiä, Sophieta näyttelee Maria Bello. Hahmo on mielisairas ja alkupuolella häntä voi luulla myös jonkinlaiseksi uhaksi, mutta niin ei onneksi ole. Alussa hahmoa ei kuitenkaan kovin paljoa nähdä. Bello suoriutuu osastaan hieman hulluna äitinä toimivasti.

Elokuvan alussa tekstiilitehtaassa työskentelevät Esther (Lotta Losten) ja Paul (Billy Burke) huomaavat, että pimeydessä vaanii naisen siluetti, joka lopulta hyökkää Paulin kimppuun ja tappaa tämän. Paul on Rebeccan ja Martinin isäpuoli, mutta sitä tai hänen kuolemaansa ei oikeastaan käsitellä loppuelokuvan aikana. Martin näkee äitinsä puhumassa jollekin pimeydessä yöllä, eikä pelkojensa takia saa nukutuksi. Rebecca syyttää äitiään veljensä unettomuudesta ja ottaa tämän kotiinsa yöksi. Käy ilmi, että Rebecca on lapsena nähnyt myös saman siluetin, joka paljastuu kuuluvan Dianalle (Alicia Vela-Bailey), jonka menneisyyttä selvitellään elokuvan aikana. Vähän väliä Diana käy joko Rebeccan tai Martinin kimppuun. Elokuva on todella lyhyt ja se kulkee nopealla tahdilla eteenpäin, eikä käytä aikaansa turhaan. Välillä näytetään lyhyttä pätkää päivästä, mutta suurimmaksi osaksi elokuva tapahtuu yöllä, sillä Diana kykenee näyttäytymään vain pimeässä ja valossa hän katoaa. Pimeän pelko on erittäin luonnollista ihmisille, joten tämä voi helposti saada jälkikäteen yöllä pienen jännityksen aikaan, kun on menossa nukkumaan.

Demonin riivaama perhe on todella perinteinen tarina kauhuelokuvassa. Demonin nimi ja syy perheen riivaamiselle vaihtelee, mutta samalla kaavalla demonikauhuelokuvat kulkevat. Syy Dianan oleskelulle perheenjäsenten ympärillä on paikoitellen aika hölmö, mutta tavallaan myös ymmärrettävissä. Useissa kauhuelokuvissa on ongelmana, että kun näytetään, mikä päähenkilöillä on todellisuudessa vastassaan, piinaava tunnelma menettää otteensa katsojasta. Tässä onkin hyvä ratkaisu, ettei Dianasta näytetä suurimmaksi osaksi muuta kuin siluetti, jossa välillä pelkät tummat silmät kiiluvat. Kunnolla Diana näytetään vain pari kertaa ja todella nopeasti, mikä toimii, sillä hahmo pysyy karmivana loppuun asti - jos hänen hölmöä ääntään ei laske mukaan. Läpi elokuvan perhe joutuu löytämään valoa jostain, sillä pimeydessä Diana pääsee minne tahansa. En oikein perustanut siitä, että Diana osaa teleporttailla minne haluaa, vaan olisin pitänyt enemmän ratkaisusta, jossa Diana joutuu aina piilottelemaan varjoissa ja pystyy kulkemaan vain pimeyttä pitkin. Muutenkin monet selitetyt logiikat leffassa eivät täysin pidä paikkaansa loppuun asti. Elokuvassa ei esimerkiksi selitetä, miksi Dianaa voi satuttaa taskulampulla osoittamalla, jos muuten valon syttyessä hän katoaa kokonaan, eikä sitä miten hän saa valot kaikkialta sammuteltua niin, ettei niitä saa takaisin päälle millään.

Paljon kauhukliseitä löytyy, sekä tarinan että myös teknisen puolen suunnalta. Tuttuja kuvauskikkoja on käytetty paljon ja äänitehosteilla on päästy leikkimään. Ovien ja seinien raapimista kuullaan paljon, kuten myös kaikenlaista huminaa ja töminää, sekä äkillisissä pelästyskohdissa kuuluu tuttuja kovia ääniä, jotta katsoja säikähtää varmasti. Kun tämän katsoo pimeässä teatterissa, jossa äänet ovat kovalla, niin kyllähän siinä useasti säpsähtää. Kotioloissa valot päällä tämä ei varmasti saisi samalla lailla otetta katsojasta. Elokuvan on ohjannut David F. Sandberg ja tämä perustuu hänen samannimiseen lyhytelokuvaan vuodelta 2013, jonka pikaisen Google-haun avulla huomasin, että olen nähnyt pari vuotta sitten. On muuten hyvä lyhäri, joka kannattaa käydä katsomassa ja sen löytää esimerkiksi YouTubesta. Siinä nähdään pääosassa tässä elokuvassa Estheriä näytellyt Lotta Losten. joka on ohjaaja Sandbergin vaimo. Lights Out on pitkänä elokuvana Sandbergin esikoisohjaus ja hän pitää jutun ihan hyvin kasassa. Hyvä lisä on, ettei tämä yritä aloittaa mitään sarjaa, joten loppuun on turha odottaa mitään extrasäikäyttelyä. Hyvä niin, sillä ei tämä turhaa jatkoa tarvitse.

Yhteenveto: Lights Out on ihan kiva kauhupätkä, joka voi jäädä kummittelemaan jälkikäteen, etenkin kun on menossa illalla nukkumaan. Diana on toimiva demonihahmo, jossa parasta on, ettei häntä näytetä kunnolla kuin vain pari kertaa vilaukselta. Silti jälkikäteen alkoi ihmetellä, millä logiikalla Diana pystyy tekemään joitain asioita. Elokuva keskittyy juuri oikeisiin asioihin, eikä pyri liiallisuuksiin. Se on hyvin yksinkertainen, nopeatempoinen ja onnistuu säikyttelemään useasti. Päähahmot eivät ole kovin muistettavia ja vähän liian perinteisiä kauhuelokuvalle. Kliseitä löytyy paljon, mutta miksi kauhugenreen pitäisikään luoda mitään uutta ja omaperäistä? Jos on kauhufani tai haluaa muuten vain käydä säikyttelemässä itseään alle puolentoistatunnin ajan, on tämä ihan kelpo elokuva siihen. Muuten tämän voi jättää väliin menettämättä mitään. Lyhytelokuvaa suosittelen, sillä sen näkee ilmaiseksi ja se vie aikaanne vain pari minuuttia.

Kirjoittanut: Joonatan, 15.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.in.com
Lights Out, 2016, Atomic Monster, Grey Matter Productions, New Line Cinema