Pääosissa: Ryan Gosling, Emily Blunt, Hannah Waddingham, Winston Duke, Aaron Taylor-Johnson, Stephanie Hsu, Teresa Palmer ja Lee Majors
Genre: toiminta, komedia, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12
The Fall Guy perustuu samannimiseen televisiosarjaan, joka pyöri viiden tuotantokauden ajan vuodesta 1981 vuoteen 1986. Elokuvaversion teko käynnistyi jo kesällä 2010. DreamWorks-yhtiö suunnitteli leffaa, johon kaavailtiin ohjaajaksi Martin Campbellia ja McG:tä, ja päärooliin Dwayne Johnsonia. Projekti ei kuitenkaan edennyt, vaan oikeudet ajautuivat Universal Picturesille, joka ilmoitti elokuvan teosta vuonna 2020. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja nyt The Fall Guy saapuu elokuvateattereihin. Itse innostuin elokuvasta heti, kun näin sen trailerin ensi kertaa ja leffa nousikin nopeasti eniten odottamieni elokuvien joukkoon tältä vuodelta. Olin vielä innostuneempi, kun pääsin näkemään elokuvan viikkoa ennakkoon sen lehdistönäytöksessä.
Stunt-mies Colt lähtee etsimään kadonnutta Hollywood-tähti Tom Ryderia, pelastaakseen miehen uusimman elokuvan, jonka ohjaamisesta vastaa Coltin rakastama Jody.
2000-luvun alkupäässä Ryan Gosling tunnettiin pääasiassa romanttisten komedioiden hurmurina, johon tytöt olivat lääpällään. 2010-luvun aikana Gosling voitti miehet puolelleen dramaattisemmissa rooleissa ja nyt Gosling on vaikuttanut astuneen 2020-luvulla uudelle alueelle, jossa hän irrottelee hykerryttävän riemastuttavasti. Ensin Gosling teki aivan fantastista duunia Barbie-leffan (2023) Keninä ja nyt hän on aivan yhtä mahtavassa vedossa Colt Seaversina, vuosia toimineena stunt-miehenä. Colt päätyy todelliseen toimintaan, kun hänen täytyy etsiä rakastamansa Jodyn (Emily Blunt) esikoisohjauselokuvan päätähti Tom Ryder (Aaron Taylor-Johnson), joka on mystisesti kadonnut kesken kuvausten. Etsintäretkensä aikana Gosling naurattaa todella makeasti, mutta omaa myös karismaa toimintakohtauksiin, sekä hyvää kemiaa Bluntin kanssa. Blunt on myös huippuvedossa omassa osassaan ensikertalaisohjaajana, joka haluaa näyttää lahjansa maailmalle. Taylor-Johnson esittää lystikkäästi raivostuttavan omahyväistä Hollywood-staraa.
Elokuvassa nähdään myös muun muassaTed Lasso -sarjasta (2020-2023) tuttu Hannah Waddingham tuottaja Gail Meyerinä, Black Panther -leffoista (2018-2022) tuttu Winston Duke stunt-koordinaattori Danina, Everything Everywhere All at Oncesta (2022) tuttu Stephanie Hsu Tom Ryderin henkilökohtaisena assistenttina Almana, sekä Teresa Palmer Jodyn ohjaaman elokuvan naistähtenä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat oivallisesti osistaan, Waddinghamin herkutellessa lipevällä tuottajahahmollaan.
The Fall Guyn hauskat trailerit saivat minut odottamaan elokuvaa positiivisin mielin, mutta en olisi ikinä uskonut, kuinka paljon lopulta pidinkään näkemästäni. Kyseessä on aivan perhanan huippuhyvä romantiikalla höystetty toimintakomedia, eikä minulla ole ollut aikoihin yhtä hauskaa elokuvateatterissa kuin nyt The Fall Guyn parissa. Leffan aikana pääsee nauramaan makeasti kerta toisensa perään niin veikeälle sanailulle kuin aivan hillittömille ja toisinaan aika absurdeillekin tapahtumaketjuille. Elokuva on myös ehta rakkauskirje elokuvia kohtaan, etenkin vanhempia leffoja, jotka pyrkivät miellyttämään isoa yleisöä hieman eri tavalla kuin nykypäivän leffat. Joitain nykypäivän leffantekokikkailuja jopa kritisoidaan, lähtien näyttelijöiden kasvojen skannaamisesta ja onpa elokuva toki täynnä ei-niin-hienovaraisia vihjauksia siitä, että Oscarit saisivat jo alkaa palkitsemaan stunttejakin.
Elokuvan kaksi juonta - Coltin yritys löytää Tom Ryder ja Coltin yritys voittaa Jodyn sydän - kulkevat onnistuneesti käsi kädessä ja risteilevät hyvin läpi leffan. Tarina nappaa tehokkaasti mukaansa, eikä tästä kaikesta menoa ja meininkiä puutu. Kun leffan päähenkilö liittyy näin vahvasti stunt-työskentelyyn, on katsojalla syytä odottaa toiminnalta paljon, eikä elokuva tuota tälläkään saralla pettymystä. Toimintakohtaukset ovat toinen toistaan napakampia, hauskempia, jännittävämpiä ja mikä toki lähes tärkeintä, täynnä upeita ja mielikuvituksellisia stuntteja. Tylsän tietokonekikkailun sijaan oikeat ihmiset ovat pistäneet itsensä likoon, autoilla rymistellään oikeasti menemään ja asioita oikeasti räjäytellään. The Fall Guy on niin ilahduttavan energinen adrenaliiniryöpytys alusta loppuun, ettei sen aikana todellakaan käy aika pitkäksi missään kohtaa.
Useamman mutkan kautta The Fall Guyn ohjaajaksi päätyi lopulta David Leitch, joka on täydellinen mies hommaan. Leitch on tehnyt stuntteja elokuviin, kuten Blade(1998), Fight Club (1999),Mr. & Mrs. Smith (2005) ja Medusan sinetti(The Bourne Ultimatum - 2007), minkä lisäksi hän on näyttänyt taitojaan ohjaajana niin toiminnan ja komedian parissa muun muassa Atomic Blondessa(2017) jaBullet Trainissa (2022) ja olipa miehellä näppinsä pelissä myös John Wickissä (2014). The Fall Guyssa hän tekee parasta työtään ohjaajana ja elokuvasta huokuu Leitchin rakkaus aihetta kohtaan. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on onnistunut. Se on tyylikkäästi kuvattu ja napakasti leikattu kasaan. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivat ja erikoistehosteet näyttävät todella hyviltä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu, joskin Dominic Lewisin säveltämistä musiikeista ei jää paljoa mieleen. Päähän jää lähinnä soimaan Kiss-yhtyeen hittikappale I Was Made For Lovin' You, joka kuullaan leffassa pariinkin otteeseen ja joka soi myös Lewisin sovittamana instrumentaaliversiona pitkin elokuvaa.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, sekä pätkiä elokuvan stunttien kuvauksista.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.4.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Fall Guy, 2024, Universal Pictures, Entertainment 360, 87North
Pääosissa: Brad Pitt, Brian Tyree Henry, Aaron Taylor-Johnson, Andrew Koji, Joey King, Hiroyuki Sanada, Bad Bunny, Zazie Beetz, Logan Lerman, Michael Shannon, Karen Fukuhara, Sandra Bullock ja Channing Tatum
Genre: toiminta, komedia, jännitys
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 16
Bullet Train perustuu Kōtarō Isakan kirjaan Maria Beetle (マリアビートル) vuodelta 2010. Alun perin elokuvasovitusta ryhtyi työstämään Antoine Fuqua, mutta projekti muovautui ja hänen tilalle palkattiin Deadpool 2:n (2018) ohjaaja David Leitch, Fuquan siirtyessä pelkän tuottajan hommiin. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo aiemmin tänä vuonna, mutta sen ensi-iltaa on jouduttu siirtämään. Nyt Bullet Train saapuu Suomen elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa innoissani. Sen traileri vaikutti erittäin vekkulimaiselta ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.
Leppäkerttu, Isä, Sitruuna, Mandariini, Prinssi, Susi ja Herhiläinen nousevat Tokiossa luotijunan kyytiin. Jokaisen tavoitteena on junassa lojuva matkalaukku, sekä yritys päästä lähelle vaikutusvaltaista rikollispomoa, Valkoista surmaa.
Bullet Train pitää sisällään aikamoisen näyttelijäkaartin. Brad Pitt näyttelee Leppäkerttua, rikoskeikkoja tekevää miestä, joka ei enää halua suorittaa tappohommia, vaan hoitaa konfliktit rauhanomaisin keinoin. Andrew Koji nähdään Isänä, jonka poika makaa sairaalassa henkihieverissä ja syypää löytyy junasta. Aaron Taylor-Johnson ja Brian Tyree Henry esittävät salamurhaajakaksikkoa Mandariinia ja Sitruunaa, joilla on tärkeä tehtävä rikollispomo Valkoisen surman pojan (Logan Lerman) kanssa. Joey King näyttelee Prinssiä, ovelaa rikollista, joka hyödyntää nuorta tyttömäisyyttään hoitaakseen katalat suunnitelmansa. Rap-artisti Bad Bunny esittää Susi-tappajaa, joka on Isän tavoin junassa kosto mielessään. Lisäksi elokuvassa nähdään mm. alkuperäisestä Ringu-kauhuelokuvasta (リング - 1998) tuttu Hiroyuki Sanada, Amazon Prime Videon The Boys -sarjasta (2019-) tuttu Karen Fukuhara, sekä Zazie Beetz, Michael Shannon, Sandra Bullock ja pari yllätysnimeä eri rooleissa, jotka liittyvät jotenkin tähän isoon juonien verkostoon, jotka linkittyvät junassa toisiinsa tavalla tai toisella. Lähes koko näyttelijäkaarti hoitaa hommansa vakuuttavasti. Oikeastaan vain Shannon tuottaa pienoisen pettymyksen epätasaisen aksenttinsa kanssa. Pitt on lystikäs rauhantahtoisena rikollisena, Koji hoitaa dramaattisemman kuvion hyvin ja King herkuttelee hyvin osallaan. Elokuvan vetonauloina toimivat kuitenkin Taylor-Johnson ja Henry salamurhaajaduona, joiden kemia toimii täydellisesti ja joiden välinen sanailu on läpikotaisin lystikästä.
Bullet Train osoittautui odotusteni arvoiseksi toimintakomediaksi, joka nappaa heti mukaansa vauhdikkaaseen ja viihdyttävään kyytiinsä. Hahmot ovat lähes kaikki oivallisia ja hupaisia tapauksia ja niinpä heidän koettelemuksiaan ryhtyy seuraamaan mielellään. Erilaiset juonikuviot ovat kaikki kiinnostavia ja ne vain paranevat, kun leffa ryhtyy vähitellen linkittämään jokaista hahmoa toisiinsa. Kaikki ovat lopulta pelkkiä nappuloita isommassa pelissä. Silloin tällöin leffa vaatisi hieman tiivistämistä ja pienesti päälle parin tunnin kesto alkaa loppupäässä tuntua liialliselta, mutta muuten Bullet Train on onnistuneen sähäkkä teos.
Ohjaaja David Leitch ja käsikirjoittaja Zak Olkewicz ovat selvästi katsoneet Quentin Tarantinon filmejä tätä tehdessään, sillä mukana on vahvan tarantinomaisia piirteitä toisilleen kettuilevista rikolliskavereista yllättäviin väkivallan purskahduksiin ja epälineaariseen tarinankerrontaan. Vaikka esikuva paistaakin läpi leffasta, ei Tarantino-kopiointi pahemmin häirinnyt itseäni, sillä meno toimii. Hahmojen väliset kohtaamiset ovat toinen toistaan lystikkäämpiä ja johtavat usein napakoihin ja brutaaleihin toimintakohtauksiin. Taisteluistakin löytyy huumoria, oli kyse sitten vaikka mahdollisimman vähä-äänisestä kamppailusta junan hiljaisessa vaunussa tai baarin kaluston hyödyntämisestä käsirysyssä.
Elokuvan veikeä tarinankerronta sai minut myhäilemään tyytyväisenä. Vaikka leffa kaipaakin hieman tiivistämistä, pääasiassa junan tapahtumat ovat tehokkaasti ja vangitsevasti kerrotut. Kaikkien motiiveja ja taustoja esitellään hyvin mukaan ujutetuilla takaumilla ja leffassa palataankin vähän väliä näyttämään jokin tilanne uudestaan eri hahmon vinkkelistä. Kaikenlainen kikkailu hoidetaan tyylikkäästi. Lopputaistelu ampuu välillä hieman väärällä tavalla yli, mutta silti Bullet Train toimii hyvin viime minuuteilleen asti.
Leffa on myös teknisiltä ansioiltaan pätevästi tehty. Se on erittäin taidokkaasti kuvattu ja useat kohtaukset on leikattu hyvällä rytmillä. Valaisua ja värejä hyödynnetään oivallisesti. Junan lavasteet, hahmojen erilaiset asut ja tylyt maskeeraukset ovat hyvin toteutetut. Erikoistehosteet eivät kuitenkaan aina vakuuta ja varsinkin loppuhuipennuksesta löytyy joitain viimeistelemättömiltä näyttäviä tietokone-efektejä. Äänimaailma jumputtaa oikein mainiosti läpi filmin ja Dominic Lewisin säveltämien musiikkien lisäksi hyvin toimivat japaniksi lauletut sovitukset Bee Geesin Stayin' Alivesta ja Bonnie Tylerin Holding Out for a Herosta.
Yhteenveto:Bullet Train on erittäin mainio toimintakomedia, joka viihdyttää täysillä läpi kestonsa, vaikka pientä tiivistämisen varaa jääkin. Loppuhuipennus on myös pienoinen pettymys, eikä Michael Shannon pahemmin vakuuta osassaan, mutta muuten homma toimii vakuuttavasti. Lahjakas näyttelijäkaarti hoitaa hommansa taidokkaasti. Brad Pitt on lystikäs Leppäkerttuna, mutta show'n varastavat Aaron Taylor-Johnson ja Brian Tyree Henry Mandariinina ja Sitruunana. Ohjaaja David Leitch on selvästi ottanut paljon vaikutteita Tarantinolta, sillä mukana on hyvin samanlaisia kikkailuja epälineaarisesta tarinankerronnasta nasevaan dialogiin. Hahmojen väliset keskustelut ilahduttavat sanailullaan ja veikeästi työstetty tarina riemastuttaa. Toimintakohtaukset ovat mainion brutaaleja ja huumori saa myhäilemään tyytyväisenä. Hieman keskeneräisiltä näyttävistä tehosteista huolimatta filmi on todella tyylikäs visuaalisesti. Bullet Train kaipaisi pientä viilaamista, mutta muuten se on todella oivallista toimintaviihdettä, jonka tekisi mieli käydä katsomassa pian uudelleenkin. Monikerroksisesta leffasta varmasti avautuu lisää juttuja ja yksityiskohtia uusintakatselulla.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bullet Train, 2022, Sony Pictures Entertainment, 87North, CTB Inc., Hill District Media
Ohjaus: David Leitch Pääosissa: Dwayne Johnson, Jason Statham, Vanessa Kirby, Idris Elba, Eddie Marsan, Eiza González, Cliff Curtis ja Helen Mirren Genre: toiminta, komedia Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia Ikäraja: 12
Vin Dieselin ja Paul Walkerin tähdittämä Hurjapäät (The Fast and the Furious - 2001) sai ristiriitaiset arviot, mutta se oli tarpeeksi menevä hitti, jotta leffasarjaa kannatti jatkaa. 2 Fast 2 Furiousissa (2003) ei kuitenkaan nähty enää Dieseliä ja Hurjapäät: Tokio Drift(The Fast and the Furious: Tokyo Drift - 2006) lähti viemään sarjaa suuntaan, mistä monet fanitkaan eivät pitäneet. Niinpä neljännen osan suunniteltiin käynnistävän sarja uudestaan ja hassusti nimetty Fast & Furious (2009) sisälsi jälleen Dieselin ja Walkerin. Elokuva oli isompi hitti kuin edelliset osat ja sarjaa päätettiin jatkaa oikein tosissaan. Fast & Furious 5 (Fast Five - 2011) sisälsi hahmoja aiemmista osista ja se oli vielä suurempi menestys. Fast & Furious 6 (2013) oli jälleen isompi hitti ja Fast & Furious 7(Furious 7 - 2015) onnistui tienaamaan jopa puolitoista MILJARDIA dollaria! Osa menestyksestä johtui siitä, että elokuva jäi Walkerin viimeiseksi, sillä hän menehtyi auto-onnettomuudessa vuonna 2013. Fast & Furious 8(The Fate of the Furious - 2017) onnistui myös ylittämään miljardin rajan, mutta sen teko ei tapahtunut ongelmitta. Fast & Furious 5:ssä sarjaan mukaan saapunut Dwayne Johnson halusi tehdä omasta roolihahmostaan Luke Hobbsista elokuvan ja alkoikin työstämään sitä Dieselin selän takana. Kun Diesel sai tietää tästä ja kun Universal-yhtiö päätti siirtää tulevan Fast & Furious 9:n (2020) julkaisua vuodella eteenpäin, jotta Johnsonin elokuva saataisiin julkaistua, Diesel ja Johnson riitaantuivat, eivätkä suostuneet kuvaamaan kohtauksiaan yhdessä. Jopa sarjassa näyttelevä Tyrese Gibson osoitti avoimesti suuttumustaan Johnsonia kohtaan sosiaalisessa mediassa. Universal oli kuitenkin huomannut Johnsonin voiman leffastarana ja tiesi hänen tähdittämän filmin tuottavan paljon rahaa. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018 ja nyt Fast & Furious: Hobbs & Shaw on saanut ensi-iltansa. Itse olen viihtynyt Fast & Furious -sarjan parissa jo pidemmän aikaa, vaikka leffojen taso onkin vaihdellut huomattavasti. Kun kuulin tästä lisäosaleffasta ja etenkin siitä, mitä se aiheutti Fast & Furious 8:n kuvauksissa, aloin olla koko Hobbs & Shaw -filmiä vastaan, sillä Dieselin ja Gibsonin tavoin koin sen rikkovan sarjan. Päätin kuitenkin antaa elokuvalle reilun mahdollisuuden ja kun katsoin sarjan kahdeksannen osan uudestaan, muistin, kuinka viihdyttävä kaksikko Johnsonin Hobbs ja Jason Stathamin näyttelemä Shaw ovatkaan ja aloin jollain tapaa jopa odottamaan elokuvan näkemistä. Kävinkin katsomassa Fast & Furious: Hobbs & Shaw'n isäni (joka alunperin tutustutti minut sarjaan) kanssa Cinamon-leffateatterissa heti ensi-iltapäivänä.
Toisiaan vihaavat Luke Hobbs ja Deckard Shaw joutuvat yhdistämään voimansa, kun MI6-agentti Hattie piikittää itseensä vaarallisen viruksen, mikä alkaa leviämään, jos kaksikko ei ehdi saamaan agenttia kiinni. Viruksen perässä on myös geneettisesti muokattu yli-ihminen Brixton Lore.
Dwayne Johnson ja Jason Statham palaavat rooleihinsa DSS-agentti Luke Hobbsina ja palkkasoturi Deckard Shaw'na. Fast & Furious 8 ilahdutti pistämällä nämä kaksi kovanaamaa vastakkain ja pakotti heidän toimimaan yhdessä, ja nyt heidän oma yhteisleffansa tekee tietty samaa. Yksi leffan parhaista puolista onkin Hobbsin ja Shaw'n välinen kettuilu, kun heillä on jatkuva tarve päteä toisilleen. Tämä johtaa hupaisaan sanailuun, mikä tarjoaa paikoitellen makeat naurut. Johnsonin ja Stathamin kemiat iskevät täysillä yhteen ja molemmat sopivat yhä erittäin hyvin rooleihinsa. Molempia hahmoja onnistutaan syventämään hieman leffan aikana, eivätkä he ole pelkkiä turpaanvetäviä muskelikasoja.
Vanessa Kirby näyttelee itseensä viruksen piikittänyttä MI6-agentti Hattieta, jonka perässä hahmot ovat. Vaikka Hattie tarvitsee viruksen kanssa apua, ei se todellakaan tarkoita, että hän olisi mikään avuton neito hädässä, vaan Hattie on itse valmis tekemään kaikkensa noustakseen voitokkaaksi. Toimintakohtauksissa Hattie osoittaa taidokkuutensa ja nokkeluutensa, minkä lisäksi hänestä rakennetaan muutenkin kiinnostava persoona. Kirby sopii todella hyvin agentin rooliin ja hänestä löytyy oikeaa karismaa toimintahahmoksi. Vastaansa Hobbs ja Shaw, sekä Hattie saavat Idris Elban näyttelemän yli-ihmisen Brixton Loren. Yli-ihmisen... muistatteko kun Fast & Furiousissa oli kyse kilpa-ajamisesta ja rekkojen ryöstelystä? On kyllä totta, että sarja on lähtenyt pois alkulähteiltään jo joitain filmejä sitten, mutta kaikessa yliampuvuudessaankin elokuvat ovat siinä mielessä olleet maanläheisiä, ettei mukana ole ollut yliluonnollisia kykyjä omaavia ihmisiä. Vaikka hahmot selviytyvätkin stunteista, mitkä todellisuudessa vaatisivat temppuilijan hengen, ovat he silti olleet pelkkiä ihmisiä. Brixton vie sarjan yliampuvuuden täysin uudelle tasolle. Hän näkee kaiken kuin terminaattori, laskien vastustajiensa lyöntien liikeradat. Hän on vahvempi kuin kukaan muu ja hänen lyöntinsä tekevät valtavia lommoja teräkseen. Hän kestää luoteja ja hänellä on muuntautuva moottoripyörä, joka päästää samanlaisia äänitehosteita kuin robotit Transformers-leffoissa (2007-). Idris Elba on aivan mahtava näyttelijä ja osoittaa lahjansa jälleen, mutta minä en valitettavasti pitänyt hänen hahmostaan lainkaan. Mielestäni Brixton ampuu jopa liian pahasti yli ja on enemmän naurettava kuin uhkaava kykyjensä takia. Toivon, että superihmiset eivät ole tämän sarjan tulevaisuus, kuten Brixton uskoo, mutta tällaisen hahmon jälkeen ei taida olla enää paluuta takaisin. Elokuvassa nähdään myös Helen Mirren Shaw'n äitinä (molemmat Shaw't ovat tainneet unohtaa Deckardin veljen, Luke Evansin näyttelemän Owen Shaw'n, sillä häntä ei mainita sanallakaan), Eddie Marsan viruksen kehittäneenä tiedemiehenä, sekä Eida González huippuvarkaana, joka välittää tietoa ja aseita. Lisäksi mukana on aivan mahtavia cameoita, jotka ovat lopulta koko filmin parasta ja hauskinta antia.
On mennyt kaksi päivää siitä, kun näin Fast & Furious: Hobbs & Shaw'n, enkä vieläkään osaa sanoa, pidinkö leffasta vai en. Tavallaan viihdyin sen parissa, mutta samalla en voinut olla pohtimatta, ettei tätä elokuvaa olisi välttämättä edes tarvinnut tehdä. Itse asiassa, rehellisesti sanottuna, olen sitä mieltä, ettei tätä leffaa olisi tarvinnut tehdä. Tämä on todella tarpeeton lisäosaraina, mikä jää lopulta sarjan heikompaan päätyyn 2 Fast 2 Furiousin ja Hurjapäät: Tokio Driftin kanssa, joista sarjan tekijät eivät itsekään taida pitää. Vaikka Hobbsin ja Shaw'n sanailu tarjoaa muutamat kelpo naurut, eivät he ole läheskään yhtä veikeä kaksikko kuin Fast & Furious 8:ssa, eivätkä he lopulta ole edes tarpeeksi kummoisia hahmoja, jotta heidän oma seikkailunsa jaksaisi herättää mielenkiintoa. Vaikka olin satavarma, ettei näin tule käymään (eikä niin käynytkään), toivoin lähes koko leffan ajan, että Vin Dieselin esittämä Dominic Toretto ja muut tutut pistäytyisivät mukaan edes hetkeksi.
Yksi isoimmista ongelmistani elokuvan kanssa on, ettei se tunnu Fast & Furious -leffalta. Tähän voi toki heittää vasta-argumentin, ettei sen tarvitsekaan, kun kyseessä on Hobbsin ja Shaw'n seikkailu ja niinhän se onkin, mutta itse jäin kaipaamaan jotain tunnelmallista linkkiä sarjan muihin osiin. Elokuvassa on oikeastaan vain yksi todella lyhyt hetki loppuhuipennuksen aikana, joka muistutti, että tämä kuuluu sarjaan, mutta muuten tämä tuntui tunnelmaltaan enemmän Mission: Impossible -sarjalta (1996-). Kyseessä on enemmän agenttileffa, mikä on kyllä ymmärrettävää, kun muistaa, mitä hahmot ovat (olleet) ammatiltaan. Sentään elokuvaan on ahdettu mukaan Fast & Furious -sarjan isoin sanoma perheen tärkeydestä.
Lisäksi itseäni häiritsi leffan yliampuvuus. Sarjan viime osista on ollut hienovaraisuus ja maanläheisyys kaukana, mutta Hobbs & Shaw menee mielestäni liian pitkälle. Fast & Furious ei ole koskaan ollut tunnettu älykkyydestään, mutta tämä on jo liian älytön elokuva. Tämä ei välttämättä muuten haittaisi, mutta kun elokuvalla on kestoa kaksi tuntia ja vartti, ei hölmöily lopulta niinkään viihdytä, vaan alkaa jopa puuduttamaan. Elokuvassa on iso toimintakohtaus, minkä aikana ajattelin, että leffa varmaan päättyy pian, mutta filmi kestääkin vielä ainakin puoli tuntia. Kun on jo nähnyt niin massiivisen toimintamätön, ei loppuhuipennus enää tunnu miltään. Silti, kaikessa ylipitkässä kestossaan, typeryydessään ja turhuudessaan Fast & Furious: Hobbs & Shaw oli ihan katsottava toimintapläjäys. En tiedä, milloin jaksaisin katsoa tätä uudestaan, enkä koe että tämä tarvitsisi jatkoa, mutta kyllähän tämän kerran mulkaisi. Ja se on varmaan paras kehu, minkä voin tälle filmille antaa.
Elokuvan ohjauksesta vastaa David Leitch, jolla on kyllä kokemusta toimintaleffojen parissa. Hän on aiemmin ohjannut Atomic Blonden (2017) jaDeadpool 2:n (2018), minkä lisäksi hän oli mukana työstämässä ensimmäistä John Wickiä (2014). Leitchillä onkin silmää tyylikkäälle toiminnalle ja hän hyödyntää kameraa nokkelasti taisteluiden aikana, mutta muuten hän ei vieläkään tee vaikutusta ohjaajana. Hän ei onnistu luomaan erityisemmin tunteita, minkä lisäksi hänellä on vaikeuksia pitää elokuvat mielenkiintoisina alusta loppuun. Tähän tietty vaikuttaa vahvasti Chris Morganin ja Drew Pearcen pöhkö käsikirjoitus. Kaksikko on tainnut koetella rajojaan, kuinka yliampuvien juttujen kanssa Universal päästää heidät läpi. Tokkopa Universalia on tainnut kiinnostaa käsikirjoituksen laatu, kunhan Johnsonin ja Stathamin staravoima kerää tarpeeksi jengiä teattereihin ja pätäkkää tulee. Kuvaukseltaan leffa on tosiaan tyylikäs, mutta elokuva vaatisi roimasti leikkaamista. Lavasteet ovat hienot ja ääniefektit ovat erinomaisesti rakennettu kaahaavista autoista aseiden tykitykseen, mutta visuaalisista efekteistä paistaa välillä läpi digitaalisuus. Lisäksi Tyler Batesin säveltämiä musiikkeja ei edes huomaa, kun koko elokuva on täynnä muiden artistien elektronista jumputusta.
Yhteenveto:Fast & Furious: Hobbs & Shaw on ylipitkä ja tarpeeton, mutta samalla ihan viihdyttävä toimintarymistely. Sen päähahmojen, Hobbsin ja Shaw'n välistä sanailua on hupaisaa seurata, mutta harmillisesti kaksikko ei ole yhtä hauska kuin Fast & Furious 8:ssa. Hahmot eivät myöskään ole tarpeeksi mielenkiintoisia, jotta he jaksaisivat oikeasti kantaa oman leffansa. Dwayne Johnson ja Jason Statham ovat kuitenkin mainiot rooleissaan. Vanessa Kirby on toimiva MI6-agentin osassa ja vaikka Idris Elba on luultavasti kykenemätön tekemään huonoa roolisuoritusta, on hänen hahmonsa Brixton mielestäni liian yliampuva ja huono. Vaikka sarja ei ole ollut maanläheinen vuosiin, ei mukana sentään ole ollut mitään geneettisesti muokattu superihmistä. Ja kun sarjan on joka osan myötä aina pakko pistää paremmaksi, on hyvin luultavaa, että Fast & Furious siirtyy pian avaruuteen. Leffa pyrkiikin olemaan kaikin tavoin iso ja vaikuttava, mutta suuri tykitys on lopulta hieman puuduttavaa. Elokuvasta myös puuttuu Fast & Furious -henki ja tästä tulee enemmän mieleen köyhän miehen Mission: Impossible. Loppujen lopuksi parasta leffassa ovat hulvattomat cameot. Aivot narikkaan -osaston toimintaelokuvista pitäville Fast & Furious: Hobbs & Shaw on luultavasti mitä parhainta viihdettä. On hölmöä odottaa tältä mitään Shakespearen tasoista tekstiä, mutta silti tämän aivottomuus oli itselleni liikaa.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään muuten paljon kaikenlaista - tässä leffassa ei todella ole mitään hienovaraista.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Fast & Furious: Hobbs & Shaw, 2019, Universal Pictures
Ohjaus: David Leitch Pääosissa: Ryan Reynolds, Josh Brolin, Julian Dennison, Zazie Beetz, T. J. Miller, Karan Soni, Leslie Uggams, Stefan Kapičić, Brianna Hildebrand, Morena Baccarin, Rob Delaney, Bill Skarsgård, Terry Crews, Lewis Tan, Shioli Kutsuna ja Eddie Marsan Genre: toiminta, komedia Kesto: 1 tunti 59 minuuttia Ikäraja: 16
Marvelin sarjakuviin perustuva supersankarielokuva Deadpool(2016) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Jo ensimmäisen osan lopussa vihjailtiin jatkosta ja siitä ilmoitettiinkin vähän elokuvan ilmestymisen jälkeen. Toisen osan työstämisessä ilmeni kuitenkin ongelmia, kun päätähti Ryan Reynoldsilla ja ohjaaja Tim Millerillä tuli esiin selkeitä mielipide-eroja siitä, miten tarinaa pitäisi jatkaa, jolloin Miller erosi projektista. Uudeksi ohjaajaksi valittiin David Leitch ja kuvaukset alkoivat. Itse pidin Deadpoolia yhtenä vuoden 2016 parhaista elokuvista, joten en tietenkään malttanut odottaa sen jatkoa. Innostukseni on kuitenkin valitettavasti laskenut, sillä en pitänyt Leitchin edellisestä ohjaustyöstä Atomic Blondesta (2017) ja ihmettelin, miten hän voisi sopia tällaisen filmin tekijäksi. Sen lisäksi huomasin ikäväkseni, etten oikeastaan nauranut lainkaan trailereiden aikana, jolloin aloin tosissaan jännittämään, millainen lopputulos sitten olisi. Pelon sekaisin tuntein meninkin katsomaan Deadpool 2:n yhdessä tyttöystäväni kanssa heti ensi-iltapäivän aamuna.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Deadpool!
Kun kyborgimutantti Cable saapuu tulevaisuudesta murhaamaan nuoren mutanttipoika Russellin, Deadpoolin täytyy muodostaa oma supertiiminsä suojellakseen poikaa.
Ryan Reynolds tekee paluun Wade Wilsonin eli Deadpoolin rooliin ja osoittaa jälleen kerran olevansa täydellinen valinta. Reynoldsista huokuva energia ja innostus hahmoa kohtaan välittyvät katsojalle leffan alusta loppuun, minkä lisäksi hänellä kyllä riittää vitsejä. Deadpool itsessään ei kuitenkaan ole yhtä menevä hahmo kuin edellisessä elokuvassaan. Tällä kertaa hahmon draamapuolta on nimittäin kasvatettu ja hän alkaa enemmän pohtimaan tekojensa moraalista puolta. Tuttu veijari viime filmistä on onneksi yhä tallella, mutta välillä hahmo muuttuu hieman liian pehmoksi. Deadpool myös viettää harmillisen paljon aikaa ilman asuaan, esitellen Waden epämuodostunutta naamaa kameralle. Tuttuun tapaansa hahmo tietty rikkoo neljättä seinää, eli kääntyy usein puhumaan kameralle ja tiedostaa olevansa elokuvassa. Vaikka homma toimii, tapahtuu tätä hieman liian usein, jolloin jossain kohtaa se lakkaa olemasta hauskaa ja muuttuu vain ylimääräiseksi tehokeinoksi. Paluun tekevät myös monet muut edellisestä osasta tutut hahmot. Taksikuski Dopinder (huvittava Karan Soni) on siirtynyt kuljettamaan ainoastaan Deadpoolia, jota hän ihannoi yli kaiken. Sokea Al (Leslie Uggams) on yhä sama kärttyinen mummeli. Baarimikko Weasel (T. J. Miller) pysyy aikamoisena pelkurina, mutta hieman laiskasta olemuksestaan huolimatta onnistuu tarjoamaan useat naurut. Waden tyttöystävä Vanessa (Morena Baccarin) on pehmentynyt huomattavasti, eikä ole täysin innoissaan miehensä supersankarihommista. Myös X-Menin jäsenet metallinen Kolossi (Stefan Kapičić) ja tympeä teini Negasonic Teenage Warhead (Brianna Hildebrand) ovat mukana, mutta harmillisen pienissä rooleissa. Kolossi pysyy aika lailla samanlaisena sääntöjennoudattajana kuin viime osassa, mutta Negasonic Teenage Warheadiin on sentään tuotu jotain supersankarileffoja mullistavaa. Tällä sankarittarella on nimittäin tyttöystävä, Shioli Kutsunan esittämä Yukio. Tärkeimpänä uutuushahmona elokuvassa esitellään Josh Brolinin näyttelemä aikamatkaajakyborgi Cable. Brolin nähtiin jo aiemmin tänä vuonna supersankarileffan vihollishahmona, Avengers: Infinity Warin (2018) pahana Thanos-titaanina, mutta Cable on niin erilainen tyyppi, ettei katsojana ala vertailemaan hahmoja. Brolin osaa selkeästi valita roolinsa, sillä hän on tässäkin leffassa erinomainen ja hänen tyly Cablensa luo hyvän vastakohdan törkyturpaiselle Deadpoolille. Hahmo on kirjoitettu niinkin hyvin, että katsojana voi täysin ymmärtää, miksi hän matkaa menneisyyteen jahtaamaan nuorta Russellia.
Russellina taas nähdään Hunt for the Wilderpeoplesta (2016) tuttu Julian Dennison, joka suoriutuu yllättävän moniulotteisesta roolistaan hienosti. Hahmosta itsestään on vaikea puhua paljastamatta filmin juonikuvioita, mutta sen sanon, että katsojana pääsee hienosti Russellin pään sisälle, mikä on tärkeää koko leffan onnistumisen kannalta. Yksi Deadpool 2:n parhaista asioista on, kuinka siitä löytyvä hyvän ja pahan taisto ei ole niin mustavalkoista kuin monissa supersankarifilmeissä, vaan katsoja onnistutaan haastamaan useaan otteeseen. Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Deadpoolin perustaman sankaritiimi X-Forcen jäsenet, eli onnekas Domino (naisvoimaa mukaan tuova Zazie Beetz), sähköihin vaikuttava Bedlam (Terry Crews), happoa oksentava Zeitgeist (Se-kauhuleffasta, It - 2017, tuttu Bill "Pennywise" Skarsgård), miekkoja heilutteleva Shatterstar (Lewis Tan), sekä Peter (Rob Delaney), joka saa pari hulvatonta tähtihetkeä. Leffassa nähdään myös yllättäviä cameorooleja, joten kannattaa pysyä tarkkana koko elokuvan ajan!
Noh, onnistuiko Deadpool 2 yllättämään minut ennakkoluuloistani huolimatta ja nousemaan edeltäjänsä tasolle? Sen voin kyllä myöntää, että elokuva onnistuu yllättämään useassa kohtaa, mutta valitettavasti minun täytyy sanoa, ettei filmi yllä millään ensimmäisen Deadpool-leffan tasolle. Parhaimmillaan elokuva pääsee lähelle sitä tasoa, mutta pääasiassa kyseessä on aika selkeä pettymys. Itselleni Deadpool 2:sta tuli nopeasti mieleen Kick-Ass 2 (2013) ja Kingsman: Kultainen kehä (Kingsman: The Golden Circle - 2017): kaikki kolme ovat jatkoa niin yllättävän mahtaville toimintakomedioille, etteivät jatko-osat voineet mitenkään ylittää niitä. Filmistä kyllä huomaa, että ohjaaja Tim Miller on vaihtunut, eikä valitettavasti parempaan suuntaan. Ihan sama, vaikka Reynoldsilla ja Millerillä olisikin tullut kiistaa kuvauksissa, itse jäin kaipaamaan Millerin luomaa henkeä, mikä edellisestä osasta löytyi. Uusi ohjaaja David Leitch on parhaansa mukaan yrittänyt kopioida sitä ja lopputulos tuntuukin vain siltä kopiolta. Leitch on myös tehnyt leffaa ajatuksella "isompi on parempi", mikä on useissa jatko-osissa ongelmana. Hän ei ole ymmärtänyt, mikä ensimmäisessä osassa oli niin mahtavaa, vaan on kierrättänyt tuttuja juttuja uudestaan heikommassa paketissa.
Tämän lisäksi Leitchillä ei tunnelma tunnu pysyvän käsissä. Siinä missä Miller yhdisteli mestarillisesti huumoria, synkkyyttä, draamaa, toimintaa ja jopa koskettavuutta, Leitch ei saa niitä toimimaan yhdessä. Onkin harmillista, että suurimmaksi osaksi ajasta Deadpool 2 on paljon edeltäjäänsä synkempi ja siitä löytyy enemmän draamaa kuin komediaa. Ensimmäisen tunnin ajan filmi vain etsii ja etsii suuntaansa, eikä onnistu nappaamaan katsojaa mukaansa siinä samalla. Olin todella yllättynyt, kuinka pitkäveteinen elokuvan alkupuolisko on, ottaen huomioon, kuinka viihdyttävä ja nopeatempoinen edellinen osa oli. Tarpeettoman synkkää vankilaosiota katsoessani aloin jo pelätä, että elokuva ei koskaan löytäisi hakemaansa.
Sitten jotain onneksi tapahtuu. En tiedä mitä, mutta kun puolessa välissä leffaa Deadpool alkaa tosissaan kasaamaan itselleen omaa supersankariryhmäänsä, elokuva vihdoin käynnistyy ja sitten sitä vasta mennäänkin. Nupit väännetään kaakkoon ja samalla leffan taso nousee huomattavasti. Muutamaa laskua lukuunottamatta elokuva onnistuu pitämään korkean tasonsa lähes loppuun saakka. Vasta loppuhuipennuksessa leffa vajoaa juurikin siihen "isompi parempi" -ajatusmaailmaan, mikä ei mielestäni sovi Deadpooliin. Finaalia on myös venytetty ihan liian pitkäksi, jolloin aloin jossain kohtaa miettimään, että lopputekstit voisi jo pistää pyörimään. Onneksi sitä edeltävät kolme varttia ovat kuitenkin niin päheää menoa ja meininkiä, että filmi onnistuu nousemaan plussan puolelle. On vain suuri sääli, että leffalla kestää lähes tunti löytää itsensä.
Sen lisäksi, ettei ohjaaja Leitch osaa yhdistellä eri lajityyppejä toimivaksi paketiksi, ei hän myöskään hallitse sitä Deadpoolin tärkeintä, eli komediaa. Useaan otteeseen hän ei vain osaa ajoittaa vitsejä oikein, jolloin ne menettävät tehonsa. Varsinkin synkkään vankilaosioon kirjoitetut vitsit on aseteltu hyvin omituisesti, jolloin harva niistä onnistuu tarjoamaan muuta kuin hymähdyksen. Edellisen osan tavoin myös tässä filmissä monet vitsit koostuvat nopeista viittauksista muihin elokuviin, mutta jotkut niistäkin epäonnistuvat, sillä ne ovat liian nopeita. Esimerkiksi erään toimintakohtauksen aikana Deadpool päätyy keittiöön, jossa lapsi on syömässä muroja. Deadpool päättää hyvittää rikkomansa asiat ja kirjoittaa nopeasti nimikirjoituksensa muropakettiin. Tai itse asiassa hän kirjoittaa näyttelijä Ryan Reynoldsin nimen, joka olisi yksinään toimiva vitsi, mutta kun vielä itse muropaketista löytyy Hugh Jackmanin naama, niin vitsejä löytyy liikaa noin sekunnin kestävään kuvaan. Katsoja ehtii huomaamaan nämä kaksi asiaa, mutta tarina liikkuu liian nopeasti eteenpäin, jolloin tajuaminen ei ehdi muuttua naurahdukseksi. Monet vitsit on myös kierrätetty edellisestä osasta, mikä on lähinnä aika tylsää. Vaikka bondmainen alkutekstijakso onkin tyylikäs, oli sen vitsi ehtinyt jo käydä vanhaksi. Parhaimmillaan elokuva saa kyllä nauramaan ihan kunnolla ääneen, mutta heikoimmillaan se saa toivomaan, että kyseinen vitsi olisi jätetty pois. Kun ottaa huomioon, miten yleisö ulvoi naurusta ensimmäisen Deadpoolin aikana, on aikamoinen pettymys, kun sen jatko-osa tarjoaa lähinnä pieniä hekotteluja.
Se, missä Leitch lopulta onnistuu, on toiminta. Tämä ei tosin ole ihme, sillä vaikken pitänytkään Atomic Blondesta, en kiellä, etteikö Leitch osaisi ohjata tyylikkäitä toimintakohtauksia. Taistelut ovat brutaaleja ja ne näyttävät usein siltä, että hahmoja oikeasti sattuu. Harmillisesti toimintakohtauksia latistaa hieman liian nopeatempoinen leikkaus, jolloin niistä on välillä vaikea saada selvää. Atomic Blonden jälkeen olin varma, että Deadpoolissa nähtäisiin edes yksi todella näyttävä, muka yhdellä otolla kuvattu taisto, mutta ei. Leffa on kyllä kuvattu oivallisesti, mutta sitä pitkää otosta jäin kaipaamaan. Visuaaliset tehosteet eivät valitettavasti ole mitä parhaimmasta päästä. Ottaen huomioon, millainen megamenestys ensimmäinen osa oli, voisi luulla, että efekteihin olisi käytetty enemmän rahaa. Vaikka puolen välin pitkä takaa-ajo onkin filmin parasta antia, on digitaalisuus siinä hyvin silmiinpistävää. Tämän lisäksi minun täytyy myös sanoa, että mielestäni Deadpoolin silmät olivat kehnommin toteutetut kuin viimeksi. En tiedä muista katsojista, mutta itseäni tämä häiritsi. Ne eivät välillä näyttäneet täysin viimeistellyiltä. Puvustus Deadpoolilla on kuitenkin kunnossa, kuten on myös muilla hahmoilla. Äänimaailma on muuten erinomaisesti luotu, mutta valitettavasti Tyler Batesin säveltämät musiikit eivät jää mieleen.
Yhteenveto: Deadpool 2 on loppujen lopuksi erittäin mainio supersankarihömpötys, vaikka sillä kestääkin noin tunti käynnistyä. Ensimmäisen puoliskon ajan filmi vain hakee suuntaansa, jolloin vaarana on menettää katsojat. Ohjaaja David Leitch pyrkii matkimaan edellisen osan tunnelmaa, mutta taidon puutteen takia vitsit eivät kolahda, eikä oikeaa henkeä löydy. Elokuva painottuu usein täysin turhan synkkyyden ja pitkäveteisen draamailun puolelle, ja unohtaa, mikä edellisessä Deadpoolissa oli niin mahtavaa ja viehättävää. Puolessa välissä Leitch onneksi löytää otteen hommasta ja pistää haisemaan oikein kunnolla. X-Forcen esittelystä aina loppuhuipennukseen asti filmi onnistuu olemaan loistava, mutta harmillisesti ihan viime metreillä Leitch menettää jälleen otteensa, tehdessään liian massiivisesti ja pitkittäessään loppua liikaa. Onneksi silloin, kun Leitch hapuilee, näyttelijäkaksikko Ryan Reynolds ja Josh Brolin vievät katsojaa mukanaan vahvojen suoritustensa ansiosta. Näyttelijätyö on muutenkin mainiota. Toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä, mutta suuri osa vitseistä ei oikein toimi. Nauraa kyllä saa, mutta paljon vähemmän kuin olin toivonut. Ainoa parannus edelliseen osaan verrattuna on se, ettei filmissä ole täysin selkeää hyvän ja pahan vastakkainasettelua, vaan se on paljon moniulotteisempaa. Muuten Deadpool 2 jää pahasti edeltäjänsä jalkoihin. Onneksi mukana on tarpeeksi hienoja juttuja, jolloin elokuva onnistuu nousemaan oikein viihdyttäväksi teokseksi. Jos siis piditte ensimmäisestä Deadpoolista, niin tämäkin luultavasti uppoaa. Jos taas ette voineet sietää Deadpoolia, niin jättäkää myös jatko-osa suosiolla väliin. Sitä törkyilyä, raakuuksilla mässäilyä ja hölmöilyä on nimittäin ihan yhtä paljon, ellei jopa enemmän. Vaikken pitänyt leffasta niin paljon kuin olisin halunnut, toivon silti, että hahmo saisi vielä ainakin yhden sooloelokuvan... kunhan mukana ei ole David Leitchiä. Lopputekstien aikana nähdään vielä aivan hulvaton kohtaus, joten muistakaa jäädä katsomaan se!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.marvel.wikia.com
Deadpool 2, 2018, Twentieth Century Fox, Marvel Entertainment, Kinberg Genre, Donner's Company
Ohjaus: David Leitch Pääosissa: Charlize Theron, James McAvoy, Eddie Marsan, Sofia Boutella, Toby Jones, John Goodman ja Bill Skarsgård Genre: toiminta Kesto: 1 tunti 55 minuuttia Ikäraja: 16
Atomic Blonde perustuu Anthony Johnstonin ja Sam Hartin sarjakuvaan "The Coldest City" vuodelta 2012. Elokuvan teko alkoi kolme vuotta myöhemmin, Focus Features -yhtiön ostaessa oikeudet sarjakuvaan. Ohjaajiksi valittiin John Wickin (2014) ohjanneet David Leitch ja Chad Stahelski, mutta vuoden lopussa Leitch päätti ohjata leffan yksin, sillä Stahelski teki John Wick: Chapter 2:ta (2017). Kuvaukset alkoivat marraskuussa 2015 ja Atomic Blonde sai ensiesityksensä keväällä 2017. Itse sain tietää elokuvasta vasta, kun selailin yhtä Episodi-lehteä. Filmi vaikutti mielenkiintoiselta ja ajattelin, että kyseessä voisi olla menevä toimintapätkä. Meninkin katsomaan leffan sen lehdistönäytökseen - joka oli samana päivänä Valerian and the City of a Thousand Planetsin (2017) kanssa - ja toivoin näkeväni mainion vakoojaelokuvan.
Vuonna 1989 MI6-vakooja Lorraine Broughton lähtee Berliiniin selvittämään, mitä on käynyt yhdelle siellä toimineista agenteista. Tapaukseen liittyy lista agenteista, jonka sekä brittiläinen MI6 että neuvostoliittolainen KGB haluavat, millä hinnalla hyvänsä.
En tiedä, mikä siinä on, mutta mielestäni Charlize Theron ei ole erityisen hyvä näyttelijä. Lähes kaikissa rooleissa, jotka olen häneltä nähnyt, hän vaikuttaa todella kylmältä ja paikoitellen jopa siltä, ettei häntä kiinnosta se, mitä hän tekee. Esimerkkeinä hänen hirveä suorituksensa Snow White and the Huntsmanissa (2012), akkamaisuutensa Prometheuksessa (2012) ja tylsä monotonisuutensa The Fate of the Furiousissa (2017). Pakko myöntää, että Mad Max: Fury Roadissa (2016) hän onnistui, mutta se on vain yksi rooli noista neljästä. Tässä Theron on... ihan okei. Tässäkin hän tuntuu kylmältä läpi elokuvan, mutta tällä kertaa se oikeasti sopii hänen rooliinsa. Theron tietty esittää Lorrainea, joka ei MI6-agenttina paljoa löydä iloa maailmasta kylmän sodan aikaan. Vaikka hahmo osaakin kaikenlaisia kamppailutaitoja, hänen taustansa eivät pääse kunnolla esille, jolloin välillä Lorraine tuntuu hieman tyhjältä tapaukselta. Theron on selvästi parhaimmillaan toimintakohtauksissa. Erittäin mainio James McAvoy näyttelee David Percivalia, Berliinissä toimivaa MI6-agenttia, jonka apua Lorraine tarvitsee. David on jokseenkin mysteerinen tapaus ja hyvin nopeasti voi huomata, ettei hän ole täysin rehti kaveri. McAvoy on tuttuun tapaansa hyvä, mutta hänen hahmonsa ei ole kuitenkaan mitä kiehtovin. Muita hahmoja elokuvassa ovat Lorrainea seuraava Delphine (The Mummysta, 2017, tuttu Sofia Boutella), agenttilistan muistava Spyglass (Eddie Marsan), sekä Lorrainen pomo Gray (Toby Jones) ja John Goodmanin esittämä CIA-agentti. Jälkimmäiset nähdään lähinnä vain kuulustelemassa Lorrainea, kun hän selittää koko leffan läpi tehtävästään. Delphine sen sijaan on tärkeässä roolissa ja Boutella osoittaa jälleen olevansa lupaava uusi tähti.
Elokuva alkaa oivallisesti ja siinä vaikuttaa olevan hieman jopa humoristista sävyä. Tämä huvittavuus loppuu kuitenkin kuin seinään heti, kun Lorraine esitellään. Silti leffa jatkuu vielä ihan menevästi, kunnes kerrotaan, mistä tarinassa on kyse. Eikö vakoojaseikkailuun saa mitään muuta juonta kuin todella käytetty "lista agenteista"? James Bond -leffat osoittavat hyvin, miten erilaisiin tehtäviin voidaan salainen agentti pistää asialle, mutta kaikista mahdollisuuksista on valittu puhkikulutettu juonikuvio, jonka onneksi jopa Bond-seikkailu Skyfall (2012) osasi pistää vähemmän tärkeäksi loppujen lopulta. Ei siinä mitään, jos Atomic Blonden olisi tarkoitus jollain lailla parodioida agenttileffoja, mutta kun filmi kulkee eteenpäin haudanvakavana, niin ei sitä voisi mitenkään parodiaksi kutsua. Valitettavasti elokuva ei osaa edes tehdä juonikuviosta mielenkiintoista, vaikka sitä on yritetty monimutkistaa lisäämällä hahmoihin mukaan salaisuuksia. Nekin tosin ovat aika ennalta-arvattavia, eikä elokuva ole niin fiksu kuin se varmaan luulee olevansa. Filmi ei myöskään saa katsojaa kunnolla mukaansa, jolloin sitä vain seuraa haukotellen välillä, odottaen, että jotain merkittävää (tai kiinnostavaa) tapahtuisi. Mukaan ei ole saatu luotua toimivia tunteita, vaan se kulkee suurimmaksi osaksi eteenpäin yhtä kylmästi kuin sen päänäyttelijä. Loppupäässä muka-mahtavat paljastukset eivät enää edes kiinnosta, sillä viimeisen tunnin ajan on lähinnä puutunut penkkiinsä ja vilkuillut kelloa, milloin filmi päättyisi.
Mukana on kuitenkin yksi pitkä osio, josta ei löydä mitään pahaa sanottavaa. Loppupuoliskolla elokuvaa nähdään pitkä toimintakohtaus, jossa aluksi mätkitään turpaan portaikossa, sitten ammuskellaan asunnossa ja lopuksi vielä kaahaillaan autolla - ja lähes koko juttu on saatu näyttämään siltä, että se olisi kuvattu yhdellä otolla, ilman ainuttakaan leikkausta välissä. Tämä osuus on selvästi se, mitä ohjaaja David Leitch on halunnutkin tehdä. Hän on nimittäin aiemmin toiminut lähinnä stunttipuolella, minkä kyllä huomaa. Taistelukoreografiat ovat upeaa katseltavaa ja on hienoa, ettei päähenkilö selviä tilanteesta ilman naarmun naarmua. Ammuskelun aikana verta roiskahtelee seinille ja auto-osion aikana voi hämmästellä näyttävää toteutusta, kameran kierrellessä henkilöauton sisällä niin, ettei sitä ole mitenkään voitu oikeasti kuvata yhdellä otolla, vaikka siltä se kuitenkin näyttää. Tästä osuudesta paistaa niin voimakkaasti Leitchin lahjakkuus, jolloin leffan jälkeen toivoo, että koko filmi olisi ollut enemmän tai vähemmän samaa meininkiä. Tämä osuus on kuitenkin vain noin kymmenen minuuttia melkein kahden tunnin leffasta, jolloin se ei saa pelastettua todella kehnoa kokonaisuutta.
Toimintakohtia lukuunottamatta Leitchiltä ei ohjaus tunnu luonnistuvan, eikä mikään ihme, sillä tätä ennen hän oli ohjannut vain John Wickin ja siinäkin hänen roolinsa taisi olla todella pieni, sillä hänen nimeään ei näy ohjaajatittelin alla elokuvan aikana, vaan Chad Stahelski sai kaiken kunnian itselleen. Kurt Johnstadin käsikirjoituskaan ei ole erityisen hyvä. Kuvaus on kuitenkin todella hyvää ja äsken mainitsemassani toimintaosiossa leikkaukset on saatu taidokkaasti piilotettua, jotta homma tuntuisi yhdeltä ainoalta kuvalta. Visuaalinen ilme on muuten kuitenkin aika tylsä. Vaikka siihen aikaan Berliini varmasti näyttikin siltä etenkin talvella, on Atomic Blonde alusta loppuun ankean harmaa filmi. Ainoat värit syntyvät lähinnä, kun ruudulle ilmestyy välillä värikkäitä tekstejä siitä, missä mennään. Äänityöskentely on hyvää, mutta Tyler Batesin musiikit eivät millään jää mieleen. Elokuvassa käytetyt kappaleet kuten Queenin ja David Bowien "Under Pressure" kuitenkin toimivat hyvin.
Yhteenveto: Atomic Blonde on yhtä ihan törkeän kovaa toimintajaksoa lukuunottamatta äärimmäisen keskinkertainen ja paikoitellen erittäin tylsä elokuva. Jo leffan pohjatarina agenttilistasta tuntuu todella nähdyltä, eikä se jaksa kiinnostaa katsojaa. Tunteita ei filmi osaa herättää, jos ikävystymistä ei lasketa mukaan. Elokuva kulkee yhtä kylmän tympeästi eteenpäin kuin pääosaa esittävä Charlize Theron, jolla on kyllä hetkensä, mutta joka ei vieläkään saa vakuutettua taidoistaan. James McAvoy on sen sijaan mainio ja Sofia Boutella on tuttuun tapaansa hyvä. Ohjaaja Leitchin ensikertalaisuuden huomaa läpi elokuvan. Hänellä on selvästi silmää toimintakohtauksille, joten ehkä hänen olisi kannattanut jäädä suunnittelemaan stuntteja, eikä yrittää käsitellä kokonaista tarinaa ja sen kanssa kulkevia tunnelmia. Tämän jälkeen alkoi hieman pelottaa, millainen Deadpool 2:sta (2018) tulee hänen käsissään... Jos pidät muutama kymmentä vuotta sitten ilmestyneistä vakoojafilmeistä, joissa on mukana hieman toimintaa ja salaisuuksia, niin Atomic Blonde voi olla juttunne. Ei se silti ole leffalipun väärti ja sen voi hyvin katsoa vasta vuokralta tai striimipalvelusta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.movies.universalpictures.com
Atomic Blonde, 2017, 87Eleven, Closed on Mondays Entertainment, Denver and Delilah Productions, Film i Väst, Focus Features, Sierra / Affinity, T.G.I.M Films
