The Odyssey (2026) - elokuva-arvostelu

THE ODYSSEY

Ohjaus: Christopher Nolan

Näyttelijät: Matt Damon, Tom Holland, Anne Hathaway, Robert Pattinson, John Leguizamo, Himesh Patel, Zendaya, Charlize Theron, Andrew Howard, Elliot Page, Mia Goth, Corey Hawkins, Benny Safdie, Logan Marshall-Green, Will Yun Lee, Jon Bernthal, Lupita Nyong'o, Samantha Morton, Ryan Hurst, Bill Irwin, Josh Stewart, James Remar ja Travis Scott

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 52 minuuttia

Ikäraja: 16

The Odyssey perustuu Homeroksen Odysseia-runoelmaan yli 2600 vuoden takaa. Voitettuaan useita Oscar-palkintoja Oppenheimer-elokuvallaan (2023), Christopher Nolan onnistui saman tien tekemään diilin Universal Picturesin kanssa seuraavasta leffasta. Nolanin oli yli 20 vuotta sitten tarkoitus tehdä Homeroksen Ilias-runoelmasta elokuva Troija (Troy - 2004), mutta hän jätti projektin aikoinaan Batman Beginsin (2005) takia. Ajatus Homeroksen työn adaptoimisesta ei ollut kuitenkaan jättänyt Nolania ja hän ryhtyikin kynäilemään elokuvakäsikirjoitusta Iliaan tarinaa jatkavan Odysseian pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja nyt The Odyssey on saapunut elokuvateattereihin erilaisten kohujen, kritiikin ja vuolaiden kehujen saattelemana. Itse olen pitänyt Nolania suosikkiohjaajani jo vuosia ja innostuin heti, kun luin hänen tekevän seuraavaksi eeppisen fantasiaseikkailun. Viime kuukausina voimistuneet internetkohut elokuvan näyttelijävalinnoista ovat kummastuttaneet yhä enemmän ja ne tavallaan vain lisäsivät kiinnostustani nähdä, millaisen filmin Nolan on tällä kertaa saanut aikaiseksi. Kävinkin katsomassa The Odysseyn heti sen ensi-iltapäivänä loppuunmyydyssä IMAX-salissa.

Kymmenvuotinen Troijan sota on vihdoin päättynyt. Kuningas Odysseus aloittaa uskaliaan ja vaaroja pursuavan matkansa kohti kotisaartaan Ithakaa, missä kuningatar Penelopen hovi on täyttynyt kilpakosijoista, jotka uskovat Odysseuksen kuolleen taistelussa tai viimeistään merimatkalla kotiinsa.

Matt Damon näyttelee Odysseusta, Ithakan kuningasta, jonka Mykenen kuningas Agamemnon (Benny Safdie) vaati liittymään sotaansa Troijaa vastaan, Troijan vietyä Agamemnonin veljen Menelauksen (Jon Bernthal) vaimon Helenan (Lupita Nyong'o). Odysseus joutui jättämään vaimonsa, kuningatar Penelopen (Anne Hathaway) ja poikansa Telemakhoksen (Tom Holland) Ithakaan ja taistelemaan kymmenvuotisessa sodassa, kunnes Agamemnon, Odysseus ja muut voittivat Troijan katalalla puuhevossuunnitelmallaan. Sodan päätyttyä Odysseus suuntaa kohti kotiaan, mutta homma on helpommin sanottu kuin tehty. Kymmenvuotisen sodan päättymisestä on elokuvan alussa kulunut jo toinen vuosikymmen, eikä miehestä vieläkään kuulu mitään, mikä on tuonut Ithakan hovin täyteen kilpakosijoita, kuten Antinouksen (Robert Pattinson), jotka haluavat naimakauppojen myötä valtaistuimen itselleen. Damon on nappivalinta päärooliin Odysseukseksi, tulkiten erinomaisesti hahmonsa yhä vain monimutkikkaammiksi muuttuvia tunteita Troijan sodasta ja koko matkasta. Hathaway vakuuttaa myös kotiin jääneenä vaimona, joka yhä kahden vuosikymmenen jälkeen yrittää pysyä optimistisena miehensä paluun suhteen ja Pattinson on mainio lipevänä Antinouksena. Holland ajaa asiansa Odysseuksen poikana ja Safdie, Bernthal ja Nyong'o hoitavat tonttinsa hyvin sillä vähällä ruutuajalla, mitä heille on suotu. Tummaihoisen Nyong'on roolittaminen Troijan Helenaksi herätti eniten negatiivisia reaktioita internetissä. Myönnän, etten itse Helenaa roolittaessa ensimmäisten joukossa kuvittelisi Nyong'oa rooliin, koska olen niin tottunut esimerkiksi Troijassa nähtävään tulkintaan hahmosta, mutta osaahan nainen ehdottomasti näytellä. Elokuvan nähtyäni koko kohu tuntui täysin naurettavalta jo siksi, että Nyong'olla on ruutuaikaa vain muutama minuutti liki kolmituntisessa elokuvassa.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa John Leguizamo Odysseukselle uskollisena paimenena Eumaeuksena, Mia Goth Penelopen palvelijana Melanthona, Elliot Page sotilas Sinonina, Himesh Patel Odysseusta seuraavana sotilaana Eurylokhoksena, Zendaya viisauden jumalattarena Athenena, Charlize Theron Kalypso-nymfinä ja Samantha Morton Kirke-noitana. Olen aina pitänyt Leguizamosta, mutta hän ei ole aiemmin tosissaan säväyttänyt minua taidoillaan. The Odysseyssä mies tekee uransa todennäköisesti vakuuttavimman roolisuorituksen ja ihmettelen, jos hän ei saa ensi vuonna parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuutta. Erityisen väkevä on myös Morton. Nyong'on lisäksi toinen närää etukäteen herättänyt roolitus oli transmies Page, jonka huhuttiin pitkään esittävän legendaarista Akillesta. Tässä nettiöyhötys on kenties vielä nolompaa, kun suuri osa valittajista eivät edes vaivautuneet selvittämään Pagen todellista roolihahmoa. Page on toki muiden miesnäyttelijöiden rinnalla varsin pienikokoinen, mutta hän istuukin siten täydellisesti Sinoniksi, jonka hahmon pointti on, että hän lähti sotaan jo nuorena pojankloppina. Lisäksi myös Pagen kohdalla kärpäsestä tehtiin härkänen, koska hänelläkin on ruutuaikaa vain parisen minuuttia.

Jos ei siis käynyt jo selväksi, The Odyssey on tosiaan elokuva, joka on herättänyt runsaasti keskustelua jo ennen ilmestymistään. Nyong'on ja Pagen roolitusten lisäksi monet ovat moittineet elokuvan historiallista epätarkkuutta esimerkiksi puvustuksen suhteen, kreikkalaisnäyttelijöiden loistamista poissaolollaan ja amerikkalaisaksenttien käyttämistä. Monet ovat vaatineet jopa boikottia, mikä ei näyttäisi kovin hyvin toimivan, koska elokuvalle povataan valtavaa avausviikonlopun lipputulosta. Itse ymmärrän esimerkiksi kritiikin puvustuksen suhteen, joskaan se ei häirinnyt minua kuin pari pikaista kertaa elokuvan aikana. Valitus amerikkalaisaksentista taas lähinnä huvittaa itseäni, koska eipä brittienglanti olisi ollut yhtään sen historiallisesti tarkempi lähestymistapa elokuvaan, joka sijoittuu antiikin Kreikkaan. Koko englanninkieli kun syntyi vasta tuhat vuotta sen jälkeen, kun Homeros kasasi Odysseian.

Mutta unohdetaanpa nyt kaiken maailman kohut ja keskitytään siihen tärkeimpään kysymykseen, eli onko Christopher Nolanin The Odyssey hyvä elokuva? Ja vastaus siihen on, että kyllä. Kyseessä on tiettyine omituisine vetoineenkin suorastaan erinomainen elokuva ja ennen kaikkea huima elämys, jota ei todellakaan kannata jättää kotisohvalle katsottavaksi. The Odyssey on niitä teoksia, jotka kuuluu kokea - ei vain katsoa, vaan nimenomaan kokea - mahdollisimman isolta valkokankaalta. Suomessa vain Finnkino Itiksen IMAX-sali pääsee lähimmäksi Nolanin todellista visiota elokuvasta.

The Odyssey on monin tavoin varsinainen mammutti. Sillä on kestoa muutamaa minuuttia vaille kolme tuntia, se on täynnä nyky-Hollywoodin suurnimiä ja se tarjoaa toinen toistaan ällistyttävämpiä kohtauksia, joiden valtava skaala satoine sotisovissa juoksevine extroineen tuntuu luissa ja ytimissä. Lisäksi mammuttien tapaan se on omanlaisensa muinaisjäänne - muinaisjäänne ajalta, kun tällaisia suurbudjetin myytteihin ja historian havinoihin pohjautuvia eeposelokuvia vielä julkaistiin teattereissa ainakin kertaalleen vuodessa; Gladiator (2000), Aleksanteri (Alexander - 2004), Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä (Kingdom of Heaven - 2005) ja totta kai myös Troija, jonka ohjaajaksi Nolan oli hetken aikaa kiinnitettynä. The Odyssey sisältää kyllä Troijan sodan tunnetuimman aspektin, eli puuhevosen, jonka avulla kreikkalaissotilaat huijasivat tiensä murtamattomien muurien läpi, mutta pääasiassa elokuva toimii jatkona sodan tapahtumille.

Nolanille tyypilliseen tapaan The Odyssey ei kerro tapahtumiaan lineaarisessa järjestyksessä, vaan se hyppii ajassa edestakaisin ja välillä palaa näyttämään samaa tapahtumaa uudelleen, mutta eri vinkkelistä. Nolanin poikkeukselliset kyvyt tarinankertojana käyvät jälleen selväksi. Aikahyppelystä huolimatta meno ei ole koskaan sekavaa, vaan toteutus toimii todella sulavasti. Ja vaikka kesto voi etukäteen vaikuttaa hurjalta, vajaa kolmetuntinen vierähtää kuin hujauksessa. Ithakan valtaistuinpeli on mielenkiintoista seurattavaa, mutta onhan elokuvan todellinen koukku niissä kaikissa vaaroissa kykloopeista jättiläisiin ja noidista merihirviöihin, joita Odysseus ja hänen miehistönsä kohtaavat vuosien mittaiseksi venyvän kotimatkansa varrella.

Joka kerta, kun erehdyt luulemaan, että The Odyssey olisi jo käyttänyt parhaat paukkunsa, se jaksaa jälleen yllättää. Erilaiset taistelut ovat toinen toistaan vaikuttavampia ja parissa kohtaa Nolan väläyttelee osaamistaan jopa kauhun saralla. Jättimäisten kohtausten keskellä Nolan kuitenkin muistaa, että tärkeintä on tarinan ytimessä oleva sydän. Parasta on itse Odysseuksen muovautuva mielenmaisema hänen odysseiallaan. Vaikka mukana on useita eeppisiä kohtauksia, minuun suurimman vaikutuksen teki intiimi ja suorastaan musertava kohtaus, jossa Odysseus viimein purkaa sydäntään sodan kauheuksista, menettämistään miehistä ja menettämistään vuosista. Syyllisyyden tunne on painanut miestä kaksi vuosikymmentä ja tätä kohtausta katsoessani olin itse valmis antamaan Matt Damonille suoraan miespääosa-Oscarin. 

The Odyssey ei siis ole pelkkä elokuva, vaan se todella vie katsojansa aikamoiselle matkalle, jonka päätteeksi kävelee teatterista huuli pyöreänä pohtien, että mitä tulikaan juuri koettua. Elokuva ei hetkeen lähde mielestä ja sen katsojan tulkinnan varaan jättämät puolet pitävät huolen, että siitä keskustellaan vielä vuosia senkin jälkeen, kun leffaa ennakkoon riivanneet kohut ovat unohtuneet. Ja The Odyssey on myös niitä teoksia, joiden jälkeen juuri mikään muu elokuva ei tunnu yhtään miltään. Upea, henkeäsalpaava, kauhistuttava, koskettava, moniulotteinen, kaunis ja mahtipontinen elämys, jollaisia vain Christopher Nolan saa aikaiseksi.

Ja totta kai minun on vielä mainittava elokuvan häikäisevä tekninen toteutus. Vaikka mukana on joitain hieman epätarkkoja otoksia, on kameratyöskentely silti komeaa, etenkin kun pääsemme näkemään Troijan sotaa enemmän. Lavasteet ja puitteet ovat näyttävät ja maskeeraukset mainiot. Nolanille ominaiseen tapaan elokuvan tehosteet painottuvat perinteisempien käytännön efektien suuntaan, vaikka mukana onkin myös tietokonekikkailua. Oikeaa näyttelijää ja jättimäistä animatroniikkaa hyödyntävä kyklooppi on erityisen hurja ilmestys. Äänimaailmakin on onnistunut ja kirsikkana kakun päällä toimii säveltäjä Ludwig Göranssonin musiikki, joka hyödyntää pääasiassa antiikin Kreikan ajan soittimia. Göranssonin työt osaavat olla eeppisiä, intensiiviä, mutta myös todella nättejä ja herkkiä. Enpä olisi yhtään yllättynyt, jos mies voittaa The Odysseyn myötä jo neljännen Oscarinsa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Odyssey, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Universal Pictures, Syncopy

Apex (2026) - elokuva-arvostelu

APEX

Ohjaus: Baltasar Kormákur

Näyttelijät: Charlize Theron, Taron Egerton, Eric Bana, Matt Whelan ja Rob Carlton

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 16

Apex on Charlize Theronin ja Taron Egertonin tähdittämä trilleri. Jeremy Robbins työsti elokuvan käsikirjoituksen ja Baltasar Kormákur hyppäsi projektiin mukaan ohjaajana. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja nyt Apex on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Kiinnostuin leffasta, kun luin Theronin ja Egertonin tähdittävän jännäriä ja katsoinkin Apexin heti sen julkaisuviikonloppuna. 

Vuorikiipeilijä Sashan reissu Australiaan muuttuu selviytymistaisteluksi, kun mukavalta vaikuttava metsästäjä ottaa hänet kohteeksi sairaassa pelissään.

Charlize Theron näyttelee Sashaa, joka yrittää toipua miehensä Tommyn (Eric Bana) kuolemasta vuorikiipeilyonnettomuudessa, matkaamalla Tommyn kotiseudulle Australiaan, ripottelemaan miehen tuhkat. Sasha päätyy kuitenkin kuuntelemaan väärän miehen neuvoja, nimittäin Taron Egertonin esittämän Benin, joka ryhtyy jahtaamaan Sashaa pitkin metsiä, jokia ja kallioita. Theron ja Egerton ovat ehdottomasti Apexin pelastava voima, koska heikompien näyttelijöiden kera käsikirjoituksen geneerisyys ja kliseisyys korostuisi entistä enemmän. Theron on karismaattinen päättäväisenä Sashana, joka hyödyntää kaikkea neuvokkuuttaan selvitäkseen tuntemattomassa ympäristössä, kun taas Egerton onnistuu olemaan sopivan hyytävä kiero peliään leikkivänä Beninä, joka taas tuntee alueen kuin omat taskunsa.

Apex käynnistyy kiipeilyelokuvien pakollisella pahalla, eli päähenkilölle rakkaan hahmon putoamisella kuolemaansa, mikä jättää henkiset arvet päähenkilölle, mistä elokuvan mittaan yritetään päästä eteenpäin. Saman prologin voi löytää Sylvester Stallonen Cliffhangerista (1993) ja korkean paikan kammoisten pahimmasta painajaisesta Fallista (2022). Kun tästä päästään eteenpäin Australiaan, varsinainen ajojahti pääsee nopeasti vauhtiin. Aluksi tilanne on sopivan tiivistunnelmainen ja odotin mielenkiinnolla näkeväni, mitä kaikkea tästä takaa-ajosta saataisiinkaan aikaiseksi.

Valitettavasti Apex jää lopulta hämmentävän yhdentekeväksi, jännityksettömäksi ja ponnettomaksi trilleriksi. Vinksahtanut kissa-ja-hiiri -leikki ei oikein missään kohtaa ota tuulta siipiensä alle, eikä leffa tarjoa juuri mitään mieleenpainuvaa tai vaikuttavaa kohtausta. Metsistä, kallioista ja villinä virtaavista joista vesiputouksineen ei saada oikein mitään irti ja varsinainen lässähdys on elokuvan lattea finaali. Miten näin hyvistä lähtökohdista voikin saada aikaiseksi näin pitkäveteisen ja unohdettavan rainan? Theron ja Egerton antavat tosiaan kaikkensa rooleissaan, mutta siihenpä ne kehut jäävätkin.

Apexin ohjauksesta vastaa Baltasar Kormákur, joka on aiemmin tehnyt ihan kelvollisia rainoja, kuten Everestin (2015) ja Beastin (2022), mutta tässä mies ei saa luotua tarvittavaa jännitystä. Isoin ongelma on Jeremy Robbinsin heikko käsikirjoitus, jossa mielikuvitus tuntui loppuvan alkuperäiseen ideaan ja jonka hahmot jäävät aika yksiulotteisiksi. Edes teknisesti Apex ei ihan vakuuta ja toisinaan taustakankaan käyttö on niin selvää, että se jo itsessään rikkoo immersion ja kadottaa vaaran tunteen. Kameratyöskentely on kelvollista, puvustus oivallista ja maskeeraajat pääsevät luomaan erilaisia ruhjeita hahmoille läpi leffan. Äänityöskentely on pätevää, mutta Högni Egilssonin säveltämistä musiikeista ei jää mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Apex, Yhdysvallat, Iso-Britannia, Islanti, 2026, Chernin Entertainment, Ian Bryce Productions, Netflix, RVK Productions, RVK Studios, Secret Menu

Arvostelu: Miljoona tapaa kuolla lännessä (A Million Ways to Die in the West - 2014)

MILJOONA TAPAA KUOLLA LÄNNESSÄ

A MILLION WAYS TO DIE IN THE WEST

Ohjaus: Seth MacFarlane

Pääosissa: Seth MacFarlane, Charlize Theron, Amanda Seyfried, Liam Neeson, Giovanni Ribisi, Neil Patrick Harris, Sarah Silverman, Christopher Hagen, Evan Jones, Wes Studi, Alex Borstein, Rex Linn ja Gilbert Gottfried

Genre: komedia, western

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

A Million Ways to Die in the West, eli suomalaisittain Miljoona tapaa kuolla lännessä on Seth MacFarlanen ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä länkkärikomedia. Nuoresta asti westerneistä pitänyt MacFarlane alkoi kehitellä elokuvaa, kun hän ja käsikirjoittajat Alec Sulkin ja Wellesley Wild katsoivat länkkäreitä tehdessään Ted-komediaa (2012). Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2013 ja lopulta Miljoona tapaa kuolla lännessä sai maailmanensi-iltansa 15. toukokuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pieni hitti lippuluukuilla, mutta se sai pääasiassa negatiivista palautetta kriitikoilta ja oli ehdolla neljästä Razziesta (huonoin ohjaus, miespääosa, naispääosa ja kaksikko). Itse katsoin Miljoona tapaa kuolla lännessä vasta vuokralta ja pidin sitä ihan hupaisana. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1882 villissä lännessä, arizonalaisessa Old Stumpin kaupungissa asuva lammasfarmari Albert Stark joutuu tyttöystävänsä Louisen jättämäksi. Samalla kun Albert yrittää keksiä keinon voittaa naisen takaisin, pahamaineinen lainsuojaton Clinch Leatherwood lähestyy kaupunkia.

Elokuvan pääroolissa nähdään sen ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja, sekä Family Guy -animaatiosarjan (1999-) luojana ja ääninäyttelijänä parhaiten tunnettu Seth MacFarlane. Kyseessä on yksi ensimmäisistä kerroista, kun MacFarlane ihan nähdään kuvassa, sillä pääasiassa hän tekee ääninäyttelijän hommia. MacFarlane näyttelee Albert Starkia, epäonnista ja köyhää lammasfarmaria, joka vihaa villiä länttä sydämensä pohjasta. Hahmo on toisaalta pidettävä reppana, mutta samalla hänen jatkuva valituksensa käy silloin tällöin hermoille. MacFarlane pärjää roolissaan kelvollisesti, mutta hän ei todellakaan ole yhtä hyvä näyttelemään kameran edessä kuin pelkkänä äänenä studiossa.

     Elokuvassa nähdään myös Amanda Seyfried Albertin tyttöystävänä Louisena, joka jättää poloisen miehen heti leffan alussa, Neil Patrick Harris viiksillään ylpeilevänä rikkaana Foynä, jonka Louise ottaa uudeksi poikaystäväkseen, Giovanni Ribisi Albertin ystävänä Edwardina ja Sarah Silverman tämän prostituoituna vaimona Ruthina, Liam Neeson häijynä lainsuojattomana Clinch Leatherwoodina ja Charlize Theron tämän vaimona Annana, sekä muutamia varsin veikeitä cameoita tunnetuilta näyttelijöiltä, joista pari saa pohtimaan, voiko Miljoona tapaa kuolla lännessä -leffan laskea samaan sarjaan parin muun villiin länteen sijoittuvan elokuvan kanssa? Sivunäyttelijöistä parhaiten suoriutuvat Neeson katalan roiston osassa ja Theron tämän paremmasta elämästä haaveilevana vaimona. Ribisi ja Silverman ovat myös kelvolliset osissaan, mutta Seyfried jää todella tylsäksi Louisena, eikä Harris ole niin hauska Foyna kuin hän selvästi luulee olevansa.

MacFarlanen luoma Family Guy on yksi komediasarjasuosikeistani. Pidän myös todella paljon hänen ohjaamasta ja tähdittämästä ensimmäisestä Ted-leffasta. Siksi onkin outoa joutua sanomaan, että Miljoona tapaa kuolla lännessä on aika epähauska ja ajoittain suorastaan tylsä elokuva. Kyseessä on kummallisen laiskasti kasaan väsätty länkkärikomedia, jonka vitseistä suuri osa ampuu maalitaulua kohti yhtä huonosti kuin elokuvan päähenkilö. Sekaan mahtuu pari aidosti hauskaa vitsiä ja kotisohvalta voi kuulua joitain huvittuneita hymähdyksiä, mutta suurimmaksi osaksi leffaa vain tuijottaa ja tuumii, että pitäisikö tämän nyt siis naurattaa vai ei? Osa vitseistä naurattaa enemmän idean tasolla kuin toteutuksessa. Esimerkiksi on ihan hassu ajatus, että Edward-kaverin tyttöystävä on huora, joka paneskelee menemään päivät pitkät, mutta joka ei suostu harrastamaan seksiä miehensä kanssa ennen avioliittoa, koska se olisi syntistä. Monet vitseistä menevät myös ohi, jos katsojalla ei ole tiedossa joitain aikakauteen liittyviä nippelitietoja. Esimerkiksi läpi elokuvan kulkee vitsi siitä, ettei kukaan hymyile valokuvissa. Vaikka katsoja tietäisi, että tämä johtuu siitä, kuinka kauan yhden valokuvan ottaminen tuolloin kesti, ei vitsi ole erityisen hauska ensimmäiselläkään kerralla. Laiskuuden outona vastapainona toimii näyttelijöiden aivan liian kova yrittäminen, mikä menee jo myötähäpeän puolelle jossain kohtaa.

Elokuvan tarina on ihan menevä, mutta ihan liian pitkäksi venytetty. Miljoona tapaa kuolla lännessä kestää muutamaa minuuttia vaille kaksi tuntia ja siitä saisi helposti saksittua vartista kahteenkymmeneen minuuttiin pois materiaalia. Nämä olisi voinut jättää myöhemmin johonkin pidennettyyn versioon niille, jotka pitivät näkemästään. Sen lisäksi, että näin seasta saataisiin joitain huonoimmista vitseistä pois, kerronnasta saisi napakampaa. Nyt se haahuilee aivan liikaa ja kun menokaan ei naurata, käy elokuva aika ajoin pitkäveteiseksi.

Seth MacFarlane onnistui Tedin ohjauksessa ja käsikirjoituksessa paljon paremmin kuin tässä, sillä nyt hänen täytyy keskittyä myös näyttelemiseen kameran edessä. MacFarlane käyttää heti alussa liikaa aikaa villin lännen kurjuuden korostamiseen ja murjottamiseen, mikä jo heti työntää katsojaa poispäin. Monet MacFarlanen ideoista eivät jaksa kantaa näytölle asti ja monet vitseistä tuntuvat siltä, että ne kaivettiin roskakorista, kun niitä ei hyväksytty vaikkapa Family Guyhin. Sentään Miljoona tapaa kuolla lännessä on hyvin kuvattu. Lavasteet ovat hienot ja asut mainiot. Erikoistehosteet eivät ole kaksiset, mutta ajavat asiansa. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Joel McNeelyn musiikit ovat oivan geneeristä länkkäritunnelmointia. Parhaiten musiikkipuolelta jää mieleen vekkuli musikaalinumero If You've Only Got a Moustache.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Million Ways to Die in the West, 2014, Bluegrass Films, Fuzzy Door Productions, Media Rights Capital, RGB Media

Arvostelu: Fast & Furious X (Fast X - 2023)

FAST & FURIOUS X

FAST X

Ohjaus: Louis Leterrier

Pääosissa: Vin Diesel, Michelle Rodriguez, Tyrese Gibson, Ludacris, Nathalie Emmanuel, Sung Kang, John Cena, Jason Momoa, Charlize Theron, Jordana Brewster, Daniela Melchior, Alan Ritchson, Brie Larson, Leo Abelo Perry, Scott Eastwood, Rita Moreno, Jason Statham, Helen Mirren, Pete Davidson ja Dwayne Johnson

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 12

Vin Dieselin tähdittämä kaahailuelokuva Hurjapäät (The Fast and the Furious - 2001) oli menestys lippuluukuilla, joten jatkoa oli luvassa. Jatko-osat 2 Fast 2 Furious (2003), Hurjapäät: Tokio Drift (The Fast and the Furious: Tokyo Drift - 2006), Fast & Furious (2009), Fast & Furious 5 (Fast Five - 2011), Fast & Furious 6 (2013), Fast & Furious 7 (Furious 7 - 2015), Fast & Furious 8 (The Fate of the Furious - 2017) ja Fast & Furious 9 (F9 - 2021), sekä lisäosaleffa Fast & Furious: Hobbs & Shaw (2019) olivat kaikki taloudellisia hittejä, vaikka suuri osa niistä saikin ailahtelevaa palautetta kriitikoilta. Kymmenennestä elokuva ilmoitettiin jo vuonna 2014, jolloin sen sanottiin toimivan elokuvasarjan päätösosana. Vuonna 2020 ilmoitettiin kuitenkin, että viimeinen elokuva tultaisiin jakamaan kahteen osaan. Alun perin ohjaajana oli tarkoitus toimia Justin Lin, joka oli ohjannut elokuvasarjan kolmannen, neljännen, viidennen, kuudennen ja yhdeksännen osan, mutta kun kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2022, jo viikkoa myöhemmin Lin jätti projektin ja hänet korvattiin Louis Leterrierillä. Lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja nyt Fast & Furious X on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen pitänyt leffasarjan aiemmista osista vaihtelevasti, mutta viimeisin osa, Fast & Furious 9 oli mielestäni niin heikko ja yliampuvaksi väännetty, että menetin vähäisetkin mielenkiintoni rippeet loppusarjaa kohtaan. Kävin siitä huolimatta katsomassa Fast & Furious X:n heti ensi-iltapäivänä.

Dominic Toretton täytyy suojella perhettään, kun häntä jahtaa Rio de Janeiron ryöstön kohteena olleen rikollispomo Hernan Reyesin kostonhimoinen poika Dante.

Vin Diesel palaa jälleen kerran rooliinsa hurjapää Dominic Torettona, joka elää elämäänsä neljännesmaili kerrallaan, mutta jonka täytyy taas lähteä "viimeiselle" kyydille pelastaakseen perheensä. Diesel on sama yhden ilmeen kivikasvo, jona hänet näissä elokuvissa tunnetaan. Haudanvakavana kaahaava Dom jää hieman tylsäksi tyypiksi, kun hänestä ei enää edes jakseta kaivaa lisää sisältöä. Diesel on toisaalta karismaattinen ratin takana, mutta draamakohtauksiin hänen näyttelijänlahjansa eivät vieläkään riitä.

     Aiemmista elokuvista tuttu poppoo on tietty kasassa, joskin esimerkiksi Jason Stathamin näyttelemä Deckard Shaw pidetään lähinnä lyhyenä piipahtamisena, eikä Domin siskoa Miakaan (Jordana Brewster) kauaa ruudulla nähdä. Domin rakas Letty (Michelle Rodriguez), muka-hauska Roman (Tyrese Gibson), tekniikkanerot Tej (Chris "Ludacris" Bridges) ja Ramsey (Nathalie Emmanuel) ja jo parikin kertaa sarjan aikana kuolleeksi luultu Han (Sung Kang) ajavat Domin perässä. Leffasarjalle tyypillisesti aiempien osien pahikset, Domin veli Jakob (John Cena) ja hakkeri Cipher (Charlize Theron) tekevät tällä kertaa yhteistyötä Domin ja kumppaneiden kanssa. Tutut näyttelijät tekevät ailahtelevaa työtä. Osaa ei näytä enää paljoa kiinnostavan sarjassa mukana olo ja etenkin Gibsonin komediapuoli on nyt jo todella väsähtänyttä. Vekkuli Cena on kuitenkin ihan hyvässä vedossa.

Tällä kertaa Dom ja kumppanit saavat vastaansa Jason Momoan näyttelemä Dante Reyesin, Fast & Furious 5:n pahiksen virkaa toimittaneen rikollispomo Hernan Reyesin (Joaquim de Almeida) pojan, joka janoaa tietty kostoa isänsä kuolemasta ja tämän bisnesten kaatamisesta. Siinä, missä Diesel patsastelee yliampuvan vakavana ja Gibson kompuroi komediapuolella, Momoa irrottelee oikeasti yllättävänkin vekkulisti. Hän on kirkkaasti elokuvan parasta antia, tehden Dantesta tehokkaan sairasmielisen pirulaisen, joka luo toimivasti uhkaa hahmoille. Hänen lisäksi uusina hahmoina tavataan muun muassa herra Nobodyltä (Kurt Russell) Viraston johdon käsiinsä ottanut Aimes (Alan Ritchson), herra Nobodyn tytär Tess (Brie Larson) ja autokisaaja Isabel (Daniela Melchior). Kolmikko istuu passelisti osiinsa, joskin heidän hahmonsa ovat hieman kömpelösti kirjoitettuja.

Fast & Furious -elokuvien faneille kymppiosa on tietty pakkokatseltavaa, minkä lisäksi veikkaisin, että se toimii passelisti monille aivot narikkaan -kesäviihdettä etsiville. Jos taas koet, että leffasarjan taso on heikentynyt edetessään ja jos minun tavoin pidit yhdeksättä elokuvaa siihen asti sarjan heikoimpana osana, voin sanoa, että edessä on aika töyssyinen kyyti, josta tekisi mieli hypätä ulos jo ensimetreillä. Fast & Furious X on juuri niin pöljä mekastusraina kuin siltä voikin odottaa, vaikkei tällä kertaa sentään ihan avaruuteen asti lennellä autoilla. Kaikin puolin mammuttimaiseksi paisuva elokuva aiheuttaa ähkyn jo ennen puolta väliä. Joillekin katsojille leffa on takuulla mitä parhainta popcornhömppää, mutta itse kyllästyin näkemääni jo tunnin kohdalla. Seuraavat liki puolitoista tuntia onkin aika vaivaannuttavaa katseltavaa.

Kaksi- tai ehkä jopa kolmiosaisen finaalin avausosaksi tarkoitettu Fast & Furious X on venytetty liki kahden ja puolen tunnin mittaan, mutta lopputulos tuntuu pitkälti yli kolmituntiselta, sillä elokuvasarja ei keksi enää mitään uutta, vaan se kulkee tuttuja latuja, toistellen elokuvasarjan turhauttavimpia perisyntejä. Maanläheisinä tyyppeinä esitellyt hahmot ovat muuttuneet superihmisiksi, jotka selviytyvät mistä vain kiipelistä. Jännitys puuttuu kokonaan, kun leffasarja on tehnyt jo selväksi, ettei kukaan kuitenkaan pysy kuolleena ja kun pahiksetkin vaihtavat leiriä hyvien puolelle seuraavassa elokuvassa. Dieselin yrmystä katseesta näkee, että mies luulee ihan oikeasti tekevänsä jotain eeppistä saagaa, joka tultaisiin muistamaan yhtenä elokuvahistorian isoimmista merkkiteoksista. Hän tuntuu olevan täysin sokea sille, millaisia nämä leffat hänen ympärillään ovat ja että sarja kulkee tässä kohtaa enää vaivalloisesti viimeisillä huuruillaan kohti maaliviivaa, jonka paikkaa siirrellään yhä vain kauemmaksi ja kauemmaksi horisonttiin, kun tekijät eivät millään älyä viedä tätä loppuunsa.

Ei kyseessä kuitenkaan mikään täysin umpisurkea pohjanoteeraus ole, vaikka päällimmäisenä tunteena Fast & Furious X jätti minulle vitutuksen. Alun ärtymyksen laannuttua pystyin myöntämään, että Dante Reyes on oikeasti onnistunut ja veikeä pahishahmo, jonka kierot kohtaukset nostavat väkisinkin hymyn huulille. Pahiksesta hölmöksi sivuhahmoksi muutetun Jakob-veljen ja Domin pojan Brianin (Leo Abelo Perry) automatka on ihan viihdyttävää seurattavaa. Alkupäässä nähtävä toimintajakso Roomassa on myös pätevästi tehtyä mäiskettä. Muuten Domin tylsät patsastelut, Romanin ja Tejin vaivaannuttavan epähauskat sanailut ja jatkuvat tarpeettomat ja yksitoikkoiset turpaanvedot saavat leffan laahaamaan. Asiaa ei auta se, että tekijät ovat selvästi katsoneet Avengers: Infinity Waria (2018) tätä tehdessään. Fast & Furious X loppuu todella töksähtävästi ja tarina jää täysin kesken. Mutta siinä, missä Infinity War jätti minut odottamaan Avengers: Endgamea (2019) vesi kielellä, yhdettätoista Fast & Furiousia kohtaan minulta ei löydy enää mitään mielenkiintoa.

Viisi Fast & Furious -elokuvaa ohjannut Justin Lin jätti kymppiosan, kun sitä oli jo kuvattu jonkin aikaa ja hänet korvattiin lopulta aiemmin muun muassa The Transporterin (2002) ja The Incredible Hulkin (2008) ohjanneella Louis Leterrierillä. Leterrier paisuttaa filmiä turhankin valtavaksi, mutta ei saa oikein luotua mihinkään mitään tuntua. Toimintakohtaukset ovat lähinnä yhdentekeviä ja draamapuoli on huvittavan melodramaattista vetistelyä. Linin ja Dan Mazeaun käsikirjoitus pysyy mukana, vaikkakin Leterrier teki siihen joitain muutoksia. On kiva, että tällä kertaa homma on haluttu pitää hieman hahmoläheisempänä, eikä kyse ole mistään maailmanpelastusoperaatiosta. Teksti on silti aika huteraa höttöä. Sentään Fast & Furious X on teknisiltä ansioiltaan mainio, vaikka leikkauksessa se kaipaisi tiivistämistä ainakin vartilla. Kuvaus on pääasiassa sujuvaa ja autokaahailut ovat kaikin puolin tyylikkäästi toteutettuja. Erikoistehosteet ovat muutamia selviä digiräjähdyksiä lukuun ottamatta komeita ja ääniefektit rymistelevät välillä liiallisenkin metelin puolelle. Brian Tylerin säveltämät musiikit jäävät täysin taka-alalle, elokuvan ollessa täynnä erilaisia pop- ja rap-jumputuksia.

Yhteenveto: Fast & Furious X on liian pitkäksi venytetyn saagan liian pitkäksi tarkoitetun finaalin liian pitkäksi venytetty ensimmäinen osa. Elokuvasarjan kovimmat fanit saavat varmasti rahoilleen vastinetta, mutta jos nämä leffat ovat alkaneet jo kyllästyttämään, ei kymmenes elokuva enää voita takaisin puolelleen. Kyseessä on totaalisen pöljä ja aivan liian mammuttimaiseksi paisuva toimintamekastus, joka aiheuttaa ähkyn jo ennen puolta väliä. Roomassa nähtävät kaahailut jaksavat vielä viihdyttää, mutta sen jälkeiset yksitoikkoiset turpaanvedot kyllästyttävät nopeasti. Liki kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu ainakin tunnin pidemmältä, sillä jännitys uupuu kokonaan, eikä elokuvasarjaan keksitä enää oikein mitään uutta. Auki jäävä lopetus ei herätä mielenkiintoa seuraavaa osaa kohtaan, vaan pikemminkin saa pohtimaan, että viimeisillä huuruillaan matelevan elokuvasarjan maaliviiva olisi pitänyt saavuttaa jo aiemmin. Elokuvan kirkkaana valopilkkuna toimii Jason Momoa, joka pitää hauskaa pahishahmo Dante Reyesin kanssa. Karikatyyrimäinen sarjakuvaroisto on täysi vastakohta haudanvakavana patsastelevalle Vin Dieselille. Jos siis pidit aiemmista Fast & Furious -elokuvista, suosittelen katsomaan tämänkin. Jos taas et, niin jätä Fast & Furious X ihan suosiolla väliin.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Fast X, 2023, Universal Pictures, Original Film, Perfect Storm Entertainment, One Race Films, Roth/Kirschenbaum Films

Arvostelu: Lumikki ja metsästäjä (Snow White and the Huntsman - 2012)

LUMIKKI JA METSÄSTÄJÄ

SNOW WHITE AND THE HUNTSMAN

Ohjaus: Rupert Sanders
Pääosissa: Kristen Stewart, Charlize Theron, Chris Hemsworth, Sam Claflin, Sam Spruell, Ian McShane, Bob Hoskins, Ray Winstone, Nick Frost, Toby Jones, Eddie Marsan, Johnny Harris, Brian Gleeson, Vincent Regan, Lily Cole, Noah Huntley ja Chris Obi
Genre: fantasia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia - Extended Version: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

Snow White and the Huntsman, eli suomalaisittain Lumikki ja metsästäjä perustuu Grimmin veljesten Lumikki-satuun (Schneewittchen) vuodelta 1812. Evan Daugherty oli pitkään ollut innoissaan Grimmin veljesten sadusta ja päättikin työstää sen pohjalta oman elokuvakäsikirjoituksensa. Hänellä oli kuitenkin vaikeuksia saada tekstiä myytyä - etenkin kun elokuva Grimmin veljekset (The Brothers Grimm - 2005) oli juuri osoittautunut taloudelliseksi pettymykseksi. Kuitenkin Tim Burtonin julkaistua Liisa Ihmemaassa -elokuvansa (Alice in Wonderland - 2010) ja sen osoittauduttua valtavaksi hitiksi, eri studiot halusivat heti yrittää toistaa sen menestystä ja tehdä uusia elokuvia vanhoista saduista. Universal kiinnostui Daughertyn Lumikki-tekstistä ja sen pohjalta kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011. Lopulta Lumikki ja metsästäjä -nimen saanut elokuva sai maailmanensi-iltansa 14. toukokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai ailahtelevat arviot kriitikoilta. Elokuva sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta puvustuksesta ja erikoistehosteista, muttei voittanut kumpaakaan. Sen sijaan elokuva "voitti" huonoimman naispääosan Razzie-palkinnon. Itse katsoin leffan vasta vuokralta, enkä pitänyt siitä yhtään. En siis suostunut katsomaan elokuvaa uudestaan, jotta olisin arvostellut sen ennen sen jatko-osan, Metsästäjä ja talvinen taistelu (The Huntsman: Winter's War - 2016) näkemistä. Kuitenkin kun huomasin Lumikki ja metsästäjän täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden juhlavuoden kunniaksi.

Kuningas Magnus ottaa uudeksi vaimokseen taikavoimaisen Ravennan, joka heti kuningattareksi noustuaan tappaa kuninkaan, kaappaa vallan ja vangitsee kuninkaan tyttären, Lumikin. Kun Lumikki vihdoin pääsee karkuun vankilastaan, Ravenna lähettää tämän perään metsästäjän.

Kristen Stewart on viime vuosina osoittanut, että kenties hänessä onkin potentiaalia näyttelijänä. Vielä vuonna 2012 Lumikki ja metsästäjän ilmestyessä ei voinut muuta kuin ihmetellä, miten ihmeessä hän on edes päässyt elokuviin - hän oli niin puinen ja tylsä näyttelijä. Tässä hänet nähdään valitettavasti pääroolissa itse Lumikkina ja on varmaa, että elokuva olisi parempi jo siten, että roolissa olisi joku toinen. Stewart hoitaa tonttinsa yhtä tympäännyttävän yksi-ilmeisesti ja elottomasti kuin Twilight-leffoissa (2008-2012). Hän ei sovi lainkaan sellaiseksi hahmoksi, jonka on tarkoitus herättää muissa ihastusta ja vaikutusta ja motivoida kapinallisia taisteluun. Vaikka hahmo onkin kuninkaan tytär, on silti vaikea uskoa, että yhä vain useampi päättäisi seurata häntä johtajanaan, sillä Stewartista puuttuu karisma täysin. Ei mikään ihme, että Stewart sai roolityöstään huonoimman naispääosan Razzien.

     Yllättävää kyllä, edes Charlize Theron ei ole kovin hyvä elokuvassa. Hän näyttelee Ravennaa, eli häijyä äitipuolta, joka kuningattarena syöksee Lumikin kuningasisän vallasta ja alkaa hallitsemaan julmalla otteella. Siinä, missä Stewart alinäyttelee ikävästi, Theron lipsahtaa vähän väliä ylinäyttelemisen puolelle. Voisi jopa sanoa, että kaikessa dramaattisuudessaan Theron yrittää näytellä Stewartinkin edestä.

Vuotta aiemmin Thorista (2011) maailmankuuluksi noussut Chris Hemsworth näyttelee metsästäjä Ericiä, jonka kuningatar lähettää Lumikin perään tämän karattua. Hemsworth yrittää parhaansa roolissa, mutta hänestä näkyy läpi tiettyä tyytymättömyyttä projektia kohtaan. Alunperin rooliin kaavailtiin mm. Tom Hardya, Michael Fassbenderia, Hugh Jackmania ja jopa Johnny Deppiä, mutta jokainen heistä kieltäytyi fiksusti.

     Elokuvassa nähdään myös Sam Spruell Ravennan ällöttävänä pervoveljenä Finninä, Vincent Regan Hammondin herttuana ja Sam Claflin tämän William-poikana, joka tietty kiinnostuu Lumikista, sekä Ian McShane, Ray Winstone, Nick Frost, Eddie Marsan, Toby Jones, Johnny Harris, Brian Gleeson ja Bob Hoskins viimeisessä elokuvaroolissaan seitsemä... ei kun siis kahdeksana kääpiönä, Viisaana, Jörönä, Uneliaana, Nuhanenänä... mitä, nämä eivät olekaan kääpiöiden nimet tässä leffassa? Ikonisten nimiensä tavoin kääpiöiltä on viety myös heidän persoonallisuutensa, eivätkä hahmot tarjoa minkäänlaista riemua. Lähinnä katsoja vain kummastelee, että näyttävätpä tuttujen näyttelijöiden päät oudoilta liitettyinä pienempiin kehoihin. Jos kymmenen vuotta aiemmin Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) onnistuttiin täydellisesti tekemään lyhytkasvuisia hobitteja pidemmistäkin näyttelijöistä, kuinka se voi olla niin vaikeaa tässä?

Täytyy myöntää, että jonkin aikaa katsoessani Lumikki ja metsästäjää uudestaan, pohdin, että ei tämä välttämättä olekaan niin surkea kuin muistin. Vaikka elokuvan päätyttyäkin olen sitä mieltä, että leffa on parempi, pidin sitä silti aika kehnona fantasiarainana. Alkupää on lähinnä keskinkertainen, sitten elokuva muuttuu heikoksi ja loppuhuipennus on aika huonoa taistelua. Elokuva todella kompastuu päänäyttelijäänsä. Eri näyttelijällä katsojaa jopa kiinnostaisi Lumikin matka ja kohtalo, sekä uskoisi, kun tämä alkaa saamaan joukkoa puolelleen taistelemaan häijyä kuningatarta vastaan. Toinen kompastuskivi on myös surkuhupaisa pahis. Theronilla on hetkensä, mutta loppujen lopuksi kahden paperilla mielenkiintoisen hahmon valtataistelu sortuu näytöllä kehnon tulkinnan takia.

Toisin kuin vain pari kuukautta aiemmin ilmestynyt Lumikki-satuun perustuva kepeä Kerro, kerro kuvastin -elokuva (Mirror Mirror - 2012) tai sadun tunnetuin filmatisointi, Walt Disneyn piirrosklassikko Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937), Lumikki ja metsästäjästä on haluttu tehdä synkempi kuvaus sadusta. Tekijät ovat luultavasti tavoitelleet Taru sormusten herrasta -trilogian ja juuri suosituksi nousseen Game of Thrones -sarjan (2011-2019) yleisöä, mutta lopputulos muistuttaa lähinnä vuotta aiemmin ilmestynyttä, surkeaa Red Riding Hood - Punahilkkaa (Red Riding Hood - 2011). Synkistelystään huolimatta elokuva ei pääse pakoon tiettyä teinileimaa ja siten se myös kadottaa varttuneemmat katsojat. 

Ajatuksen tasolla elokuvan pitäisi toimia erittäin hyvin. Pidän todella paljon Lumikki-sadusta ja vaikka Disneyn piirretty onkin loistava, idea synkemmästä tulkinnasta on kiehtova. Rakkauteni fantasiagenreä kohtaan voi huomata siitä, että Harry Potterit ovat lempikirjani, Taru sormusten herrasta -trilogia on lempielokuvasarjani ja Game of Thrones kuuluu suosikkeihini televisiosarjoista. Fantasia on kuitenkin vaikea genre. Joko siinä onnistuu todella hyvin tai sitten siinä epäonnistuu pahasti. Lumikki ja metsästäjä kuuluu jälkimmäiseen osapuoleen. Vaikka elokuva esittääkin olevansa tuore kuvaus tutusta sadusta, kulkee se silti lähes täysin tuttuja polkuja. Tämä ei haittaisi, jos hahmot ja elokuvan maailma kiinnostaisivat. Liiallinen synkistely on johtanut siihen, että kaikki on jotenkin ankean ja tylsän harmaata. Taisteluista ei löydy jännitettä, kun hahmoista ei välitä. On hienoa nähdä Lumikki taistelemassa muiden joukossa haarniska päällä, mutta siinä kohtaa peli on jo menetetty.

Elokuvan ohjaajana toimii ensimmäistä leffaansa tekevä Rupert Sanders ja ensikertalaisuuden kyllä huomaa. Sanders ei saa rakennettua kunnon tunnelmaa filmiin, eikä saa näyttelijöistään irti oikeanlaisia tuntemuksia. Hän joko ylidramatisoi tai sitten alisuoriutuu. Ei siis ihme, että Sanders on tämän jälkeen tehnyt vain yhden elokuvan lisää, vuoden 2017 Ghost in the Shellin. Eipä ole Evan Daughertyn, John Lee Hancockin ja Hossein Aminin työstämässä käsikirjoituksessakaan paljoa kehumista. Tekniseltä puolelta sentään löytyy oivaa kameratyöskentelyä, tyylikkäitä asuja, näyttäviä lavasteita ja paikoitellen hienoja erikoistehosteitakin. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit toimivat kelvollisesti taustalla.

Elokuvasta on olemassa myös viitisen minuuttia pidempi versio, mikä julkaistiin Blu-raylla ja DVD:llä. Ravennan vallankaappaus kestää hieman kauemmin ja mukana on myös pari pidennettyä kohtausta. Itse katsoin elokuvan teatteriversion.

Yhteenveto: Lumikki ja metsästäjä on harmillisen kehno tulkinta Grimmin veljesten satuklassikosta. Paperilla idea tutun tarinan synkemmästä versiosta kuulostaa hyvältä, mutta lopputulos kompastuu pahasti heikkoihin näyttelijäsuorituksiin, tönkköön käsikirjoitukseen ja ensikertalaisohjaukseen. Filmin synkistelevä ja ylidramaattinen tunnelma on kömpelösti rakennettu ja leffa muistuttaa enemmän aikuista leikkivää teiniä kuin oikeasti kypsää teosta. Filmi on paikoitellen aika pitkäveteinen, eikä sen fantasiapuoli onnistu koskaan lumoamaan. Toimintakohtauksista puuttuu jännite täysin. Kristen Stewart on täysin väärä valinta päärooliin, tehden Lumikista todella puisen. Chris Hemsworth toimii kelvollisesti metsästäjänä, mutta Charlize Theron ylinäyttelee kiusallisesti pahiskuningattaren osassa. Kääpiöistä on tehty harmillisen mitäänsanomattomia ja persoonattomia tyyppejä, haaskaten useat lahjakkaat näyttelijät. Elokuvasta löytyy hyviä puolia tekniseltä osastolta, mutta samalla filmin ankean harmaa värimaailma tekee leffasta visuaalisesti hieman tylsän. Lumikki ja metsästäjä tuntuu lähinnä haaskatulta potentiaalilta, eikä se kymmenen vuoden ja uudelleenkatselunkaan jälkeen toimi kummoisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Snow White and the Huntsman, 2012, Universal Pictures, Roth Films

Arvostelu: Perhe Addams 2 (The Addams Family 2 - 2021)

PERHE ADDAMS 2

THE ADDAMS FAMILY 2

Ohjaus: Conrad Vernon ja Greg Tiernan

Pääosissa: Chloë Grace Moretz, Oscar Isaac, Charlize Theron, Nick Kroll, Javon Walton, Bette Milder, Conrad Vernon, Snoop Dogg, Bill Hader, Wallace Shawn ja Cherami Leigh

Genre: animaatio, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 7

Charles Addamsin sarjakuviin perustuva animaatioelokuva Perhe Addams (The Addams Family - 2019) oli taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Käsikirjoitusta ryhdyttiin tekemään, kun ensimmäinen osa oli huomattu hitiksi ja pian animointikin alkoi. Nyt Perhe Addams 2 saapuu elokuvateattereihin ja itse en ollut kovinkaan innoissani, sillä mielestäni ensimmäinen elokuva oli aika laimea. Siitä huolimatta kävin katsomassa Perhe Addams 2:n sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa. Elokuvaa ehti kulua noin kymmenen minuuttia, kun halusin jo kävellä ulos salista.

Addamsin perhe lähtee matkalle ympäri Yhdysvaltoja, Gomez-isän yrityksenä saada perheensä yhdistettyä jälleen. Mutkia matkaan tuo erikoinen asianajaja, joka väittää, ettei Wednesday-tyttö olekaan syntyperäinen Addams.

Tutut ja kummalliset perhe Addamsin jäsenet ovat jälleen höpsöilemässä erikoisine oikkuineen. Gomez-isä (äänenä Oscar Isaac) kokee, että perhe ei ole enää yhtä yhtenäinen kuin ennen ja päättääkin siis pakottaa Addamsit asuntoautoon muutamaksi viikoksi road tripiä varten. Morticia-äiti (Charlize Theron) hymähtelee miehensä puuhille, mutta jää hahmona tylsäksi. Pariskunnan pojan, Pugsleyn (ääninäyttelijä vaihtunut Finn Wolfhardista Javon Waltoniin) tehtäväksi jää lähinnä joutua siskonsa Wednesdayn (Chloë Grace Moretz) riepoteltavaksi, kun tytöllä on tylsää. Wednesday on hahmoista kiinnostavin ja nouseekin tarinan keskiöön, kun alkaa liikkua huhu, ettei hän olekaan Gomezin ja Mortician lapsi.

     Muita hahmoja leffassa ovat mm. Gomezin veli Fester (Nick Kroll), joka tietty lähtee matkaan mukaan ärsyttämään kaiken aikaa, kuskina toimiva irtokäsi Thing, mörisevä hovimestari Lurch (Conrad Vernon), karvainen Se-serkku (Snoop Dogg), taloa vahtimaan jäävä isoäiti (Bette Midler), sekä asianajaja Mustela (Wallace Shawn) ja tohtori Cyrus Strange (Bill Hader). Fester tympii pitkin elokuvaa typerillä jutuillaan. Mainiot Thing ja Lurch saavat pari tähtihetkeä itselleen ja isoäidiltäkin löytyvät hassut juttunsa. Se on hieman kömpelösti ujutettu mukaan, eivätkä uudet hahmot Mustela ja tohtori Strange vakuuta.

Perhe Addams 2 onnistui käydä hermoilleni niin voimakkaasti jo ensimmäisen kymmenminuuttinsa aikana, että minun teki oikeasti mieli lähteä pois näytöksestä. Jo ensimmäisessä elokuvassa koitui ongelmaksi leffan turhauttavan ylivilkas meno, mutta jatko-osalla on ihan kunnon energiajuoma-pärinät käynnissä. Kofeiiniöveri on selvästi virrannut koko työryhmän suonistossa, sillä lopputulos on niin kamalan hektinen ja lähes tauotonta tykitystä ja meteliä. Kestoa on pidennetty toinen toistaan ärsyttävämmillä lisäyksillä, joilla on epätoivoisesti yritetty pitää energiatasot korkeana läpi leffan. Tämä tekee elokuvasta kuitenkin uuvuttavan ja loppupeleissä myös tylsän ja pitkäveteisen. Koin Perhe Addams 2:n tuntuvan huomattavasti pidemmältä kuin se onkaan.

Vaikka seasta löytyykin pari ihan hupsua sanaleikkiä, hauskaksi leffaa on vaikea kutsua. Sen vitsit ovat toinen toistaan kiusallisempia ja pääasiassa huumori koostuu äänekkäästä koheltamisesta, jolla yritetään paikkailla todellista yrittämistä. Loppupäässä filmi onneksi rauhoittuu hetkellisesti, Wednesdayn painiskellessa perheasioidensa kanssa, mutta sitten taas loppuhuipennus alkaa sekakäyttämään kahvin ja energiajuomien lisäksi myös steroideja ja finaali äityy turruttavaksi älämölöksi. Elokuva on täysin katsojiaan aliarvioiva tekele. Se saa aika varmasti vanhan koulukunnan Perhe Addams -fanit suuttumaan, minkä lisäksi leffaa on selvästi tehty sillä mentaliteetilla, etteivät nykylapset jaksa keskittyä elokuvaan, jos se ei ole täynnä huutamista ja päättöminä kanoina juoksemista kohtauksesta toiseen. Lopputekstien jälkeinen hiljaisuus taisikin olla katselukokemuksen parasta antia.

Elokuva ei ole edes visuaalisesti erityisen kaksinen. Se on toisaalta animoitu kelvollisesti ja mukavan värikkäästi, mutta samalla sen tyyli ei onnistu millään säväyttämään. Ensimmäiseen filmiin verrattuna mukana on sentään enemmän yksityiskohtia ja jälki ei näytä samalla lailla viimeistelemättömältä. Äänipuoli käy hermoille niin tehosteiden kuin jumputtavan musiikin puolesta. Ensimmäisen osan ohjaajat Conrad Vernon ja Greg Tiernan palasivat tekemään jatko-osankin, mutta heillä ei näyttäisi olevan mitään tarjottavana. Jopa neljästä henkilöstä koostuva käsikirjoitustiimi vasta onkin tehnyt laiskaa työtä. Irrallisia sketsejä tungetaan tasaisin väliajoin mukaan, mikä tuntuu vain epätoivoiselta yritykseltä viihdyttää.

Yhteenveto: Perhe Addams 2 on ärsyttävän typerryttävä animaatiokohellus, joka pitää niin hahmojen faneja kuin lapsia tyhminä. Elokuva on vain täynnä toinen toistaan äänekkäämpiä sekoilukohtauksia, joilla on epätoivoisesti yritetty pitää katsojat kiinnostuneina ja viihdytettyinä, mutta jotka käyvät nopeasti hermoille. Puolentoista tunnin kestoon mahtuu paljon turhaa täytettä ja irrallisia sketsejä, jotka olisi hyvin voinut karsia pois, sillä pääasiassa leffa ei edes ole hauska. Ylivilkas meno ja jatkuva äänekkyys saavat katsojan lopulta huokaisemaan syvään, kun filmi on vihdoin päättynyt. Wednesdayta lukuun ottamatta hahmoista ei saada oikein mitään irti ja varsinkin Fester-setä käy pahasti hermoille. Loppupäässä leffa osaa rauhoittua hetkeksi, mutta se on pelkkä pieni hengähdystauko ennen turhauttavaa loppumekastusta. Kaikin puolin Perhe Addams 2 edustaa koko perheen animaatioita heikoimmasta päästä. Se on laiska, lapsia aliarvioiva raina, joka vieläpä näyttää aika halvalta. Toivon, että nämä Perhe Addamsit päättyvät tähän ja joidenkin vuosien päästä joku muu kokeilisi uudestaan laadukkaamman lähestymistavan kera.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Addams Family 2, 2021, Metro-Goldwyn-Mayer, BRON Studios, BermanBraun, Bron Creative, Cinesite Animation, Creative Wealth Media Finance, Glickmania, Nitrogen Studios Canada

Arvostelu: Fast & Furious 9 (F9 - 2021)

FAST & FURIOUS 9

F9

Ohjaus: Justin Lin
Pääosissa: Vin Diesel, Michelle Rodriguez, Tyrese Gibson, Chris "Ludacris" Bridges, Nathalie Emmanuel, Jordana Brewster, John Cena, Sung Kang, Thue Ersted Rasmussen, Charlize Theron, Anna Sawai, Michael Rooker, Vinnie Bennett, Finn Cole, Lucas Black, Bow Wow, Jason Tobin, Kurt Russell, Helen Mirren, Cardi B ja Jason Statham
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia
Ikäraja: 12

Vin Dieselin tähdittämä kaahailuelokuva Hurjapäät (The Fast and the Furious - 2001) oli menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. 2 Fast 2 Furious (2003) oli vielä hitti, mutta Hurjapäät: Tokio Drift (The Fast and the Furious: Tokyo Drift - 2006) ei menestynyt toivotulla tavalla teattereissa. Elokuvasarjaa päätettiin viedä uuteen suuntaan vuoden 2009 Fast & Furiousissa, joka nousi siinä kohtaa sarjan isoimmaksi hitiksi. Sen jatko-osat Fast & Furious 5 (Fast Five - 2011), Fast & Furious 6 (2013) ja Fast & Furious 7 (2015) olivat kaikki toinen toistaan valtavampia megamenestyksiä lippuluukuilla. Seitsemännen osan jälkeen tekijät ilmoittivat, että olisi tulossa ainakin kolme elokuvaa lisää. Vuonna 2017 ilmestyi Fast & Furious 8 (The Fate of the Furious - 2017), jota seurasi elokuvasarjan tähtien välille riidan aiheuttanut Fast & Furious: Hobbs & Shaw (2019). Yhdeksännen elokuvan kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2019 ja sen oli tarkoitus ilmestyä keväällä 2020, mutta koronaviruspandemian alettua, sen ensi-iltaa jouduttiin siirtämään. Nyt Fast & Furious 9 (tai kuten se tunnetaan monissa maissa yksinkertaisesti nimellä F9) saa vihdoin ensi-iltansa ja minun täytyy todeta, etten odottanut leffaa kovinkaan paljon. Vaikka olen pitänyt sarjan muutamasta osasta, on sen taso lähtenyt hiipumaan parin viime filmin myötä. Fast & Furious 9:n hölmöltä näyttävät trailerit saivat minut epäileväksi ja meninkin todella varautunein mielin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen päivää ennen ensi-iltaa.

Dominic Toretto on elänyt elämäänsä neljännesmaili kerrallaan. Nyt hänen täytyy kuitenkin lähteä (jälleen) viimeiselle ajelulleen perheensä vuoksi - sillä tällä kertaa Dom ja hänen kumppaninsa saavat vastaansa Domin veljen Jakobin, joka aikoo käyttää vaarallista Aries-asetta pahoihin tarkoituksiin.

Tuttu hahmokaarti edellisistä osista tekee paluun - poislukien Dwayne Johnsonin näyttelemä Hobbs, Johnsonin ja Dominic Torettoa näyttelevän Vin Dieselin ajauduttua riitoihin Fast & Furious 8:a tehdessä. Johnsonin lihaspullistelua ei ehdi tulla ikävä, sillä Diesel hoitaa hommaa kahdenkin edestä. Dieselillä on sama tympeä murjotusilme jälleen kasvoillaan ja hän vetää roolinsa turhankin vakavasti, ottaen huomioon, kuinka paljon kaikenlaista pöljää hänen ympärillä tapahtuu. Dom on yrittänyt siirtyä hiljaiseloon Lettyn (Michelle Rodriguez) ja lapsensa Brianin kanssa, mutta kun huvitteleva Roman (Tyrese Gibson), automekaanikkona aikoinaan toiminut Tej (Chris "Ludacris" Bridges), hakkeri Ramsey (Nathalie Emmanuel), sekä paluun sarjaan tekevä Mia-sisko (Jordana Brewster) tulevat kyselemään mukaan uuteen tehtävään, on parin painettava taas kaasu pohjaan... ja nähtävästi jätettävä lapsi ainakin joksikin aikaa oman onnensa nojaan. Rodriguez pääsee paremmin esille kuin aiemmin, uhattuaan kahdeksannen leffan jälkeen jättävänsä sarjan, jos Letty ei saa isompaa roolia. Gibson ja Ludacris tarjoavat taas muutamat ihan hilpeät hetket ja Emmanuelkin pääsee tekemään enemmän kuin ennen. Brewsterin näkeminen Miana pitkästä aikaa on ihan mukavaa, mutta paluu taitaa johtua enemmän siitä, ettei Brewsterille ole sen kummemmin auennut uraa Fast & Furiousin ulkopuolella.

     Vastaansa tiimi saa tällä kertaa Domin veljen, Jakob Toretton, jota näyttelee showpainijasta näyttelijäksi siirtynyt John "you can't see me" Cena. Cena sopii hyvin machoäijäksi, jonka kanssa Diesel voi ottaa äijämäistä tuijotuskisaa lihasten pullistuessa ja verisuonten pulpahdellessa näkyviin hauiksista ja ohimoista. Jakobille ja Domille on kirjoitettu tietty vaikea menneisyys, minkä takia he ovat ajautuneet erilleen ja millä voidaan selittää se, että kuulemme koko veljestä vasta nyt. 

Nuoria Domia ja Jakobia esittävät Vinnie Bennett ja Finn Cole, jotka onnistuvat tulkitsemaan samaa tuimaa pullistelua, mutta joista on paikoitellen vaikea uskoa, että heistä kasvaisi isona Diesel ja Cena. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään mm. Thue Ersted Rasmussen Jakobia auttavana Ottona, Michael Rooker Domin lapsuudentuttuna Buddyna, kehnoa työtä tekevä Charlize Theron edellisestä osasta tuttuna pahis-Cipherina, Kurt Russell salaista järjestöään pyörittävänä herra Nobodyna, Helen Mirren Shaw-veljesten äitinä Queeniena, sekä kenties muutamia muitakin...

Siitä huolimatta, että olen tiedostanut Fast & Furious -elokuvasarjan kasvavan hölmöyden ja olen kokenut jotkut osat sarjasta selvästi heikommiksi, olen tähän asti pysynyt edes jotenkin sarjan puolella. Se taisi kuitenkin loppua nyt tähän. Kehno Hurjapäät: Tokio Drift pitää mielestäni yhä sijaa sarjan heikoimpana elokuvana, mutta ei Fast & Furious 9 siitä kauas jää. Hölmön sijaan kyseessä on jo lähes täysin aivoton sekoilu, josta on vaikea enää löytää järjen hiventäkään. Sarjassa on nähty jo monia urpouksia, mutta tässä mennään sellaisiin idioottimaisuuksiin, ettei voi muuta kuin miettiä, onko tätä käsikirjoitettu selvinpäin. Tunnustan, että nopeatempoiset kaahailut jaksoivat pariin otteeseen viihdyttää ja seasta löytyy muutamia ihan veikeitä autostuntteja, mutta jotkut hetket menevät jo myötähäpeän puolelle. Sankareita runnotaan taas joka suunnasta ja hyvä, että he saavat edes naarmua. Yhdessä kohtaa filmi yrittää olla itseironinen ja pistää hahmot keskustelemaan siitä, että mitä jos he ovatkin jotain supersankareita tai jumalia. Meno on jo sen mukaista, että jos Dom lähtisi viitta heiluen lentämään ja ampuisi lasersäteitä silmistään, en enää yllättyisi.

Nyt varmaan joku teistä ajattelee, että olen liian tyly elokuvalle, jonka on tarkoituskin olla pöljää popcorn-viihdettä. Niin ajattelisin itsekin, jos Fast & Furious 9 ei yrittäisi puolet ajasta olla vakavasti otettaa perhedraamaa. Voi kiesus, kuinka melodramaattista murjottamista leffasta löytyykään! Aina kun hahmot poistuvat autoistaan, leffa tuntuu painavan jarrua kaasun sijaan. Useassa kohtaa tylsistyin ja vain odotin, että elokuva tajuaisi taas lähteä hölmöilemään. Draamapuoli on todella kökköä, enkä voinut olla pyörittelemättä silmiäni joillekin kohdille. Katsoisin fysiikan lakien rikkomista sun muuta sormien läpi, jos elokuva tajuaisi olla vain sitä kieli poskessa tehtyä urpoilua. Mutta jostain syystä filmi yrittää aina joka toimintakohtauksen välissä olla jotain vakavaa ja syvällistä. Jatkuvasti tuntuu siltä kuin mukana olisi ollut kaksi ohjaajaa tekemässä täysin erilaisia elokuvia ja ne on päätetty liittää yhteen. Lopputulos on aikamoinen sillisalaatti, mitä ei todellakaan auta liki kahden ja puolen tunnin kesto.

Useammankin Fast & Furiousin tehnyt Justin Lin tekee paluun ohjaajan paikalle, muttei löydä lainkaan yhtenäistä visiota uudelle rainalle. Lin, tuottajana toimiva Diesel ja käsikirjoittaja Daniel Casey taitavat olla jo epätoivoisia, yrittäessään keksiä uusia, entistäkin päättömämpiä stuntteja, joilla saada katsojan silmät suurenemaan ihmetyksestä. Linin ja Caseyn teksti on suoraan sanottuna huono. Kaksikko repii takapuolistaan täysin typeriä ideoita ja käänteitä, joita he sekoittavat mukaan, koska miksipä ei. Ei Fast & Furiousilta mitään Shakespearea voikaan odottaa, mutta on tämä jo oman sarjansa mittarilla rimanalitus. Käsikirjoitus on vieläpä aivan liian pitkä ja viimeistään leikkauksessa sitä olisi pitänyt älytä tiivistää reippaasti. Sentään elokuva on taidokkaasti kuvattu ja siinä on onnistuneita lavasteita ja asuja. Erikoistehosteet ovat näyttävät ja äänimaailma pärisee oivallisen tykittelevästi, mutta Brian Tylerin musiikit hukkuvat täysin jatkuvasti jumputtavien rap- ja hiphop-kappaleiden alle.

Yhteenveto: Fast & Furious 9 on todella heikko ja käsittämättömän ylipitkä toimintasekoilu. Ohjaaja Justin Lin ei tunnu tietävän, haluaako tehdä elokuvasta vakavasti otettavaa perhedraamaa vai täysin aivotonta rymistelyä ja yrittää sekoittaa molempia todella epätasaiseksi paketiksi. Kaahailut saavat välillä kaikessa hölmöydessäänkin katsojan viihtymään ja autojen ruttaamista on ihan veikeää seurata. Kuitenkin lähes kaikki kohtaukset näiden kaahailujen välissä ovat toinen toistaan tylsempää ja tympeämpää melodraamaa, joka meinaa saada nukahtamaan. Käsikirjoitus on jo oman leffasarjansa puitteissa oikeasti kehno, etenkin kun kaikenlaista vanhaa ja uutta tuodaan mukaan erittäin löyhin perusteluin. Gibson ja Ludacris saavat naurahtamaan muutamaan otteeseen jutuillaan, mutta Dieselin ja Cenan machopullistelu alkaa kyllästyttää nopeasti. Sentään filmi on visuaalisesti menevä ja elokuvateatterissa kunnon äänentoistolla sen rymistely tehoaa mukavasti. Osan elokuvasta voi katsoa typeryyksineenkin kelpo popcorn-viihteenä, mutta kahden ja puolen tunnin kestoon mahtuu kaikenlaista muuta ja täysin turhaa, minkä vuoksi itse menetin viimeisetkin kiinnostuksen rippeet elokuvasarjaa kohtaan. Ja tätä olisi kuulemma tulossa vielä ainakin kaksi lisää...

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
F9, 2020, Universal Pictures, Original Film, Perfect Storm Entertainment, Roth/Kirschenbaum Films

Arvostelu: The Old Guard (2020)

THE OLD GUARD

Ohjaus: Gina Prince-Bythewood
Pääosissa: Charlize Theron, KiKi Layne, Matthias Schoenaerts, Marwan Kenzari, Luca Marinelli, Chiwetel Ejiofor, Harry Melling ja Veronica Ngo
Genre: toiminta, fantasia
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 16

The Old Guard perustuu Greg Ruckan kirjoittamiin ja Leandro Fernandezin piirtämiin samannimisiin sarjakuviin, joita alettiin julkaista vuonna 2017. Samana vuonna Skydance Media hankki sarjakuvien elokuvaoikeudet ja palkkasi Ruckan kirjoittamaan myös elokuvan käsikirjoituksen. Vuonna 2019 Netflix saapui mukaan projektiin ja hankki oikeudet elokuvaan. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2019 ja nyt The Old Guard on julkaistu suoraan Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ole lukenut Ruckan ja Fernandezin sarjakuvia, mutta kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä ja katsoin sen päivä sen jälkeen, kun se oli ilmestynyt Netflixiin.

Kuolemattomien palkkasotureiden ryhmä paljastuu ja heitä aletaan jahtaamaan, jotta heidän kykynsä voitaisiin varastaa. Samaan aikaan he löytävät uuden kuolemattoman, jonka he päättävät kouluttaa joukkoihinsa.

Elokuvan neljä kuolematonta palkkasoturia ovat ryhmän johtohahmo Andromache Skyyttalainen, eli Andy (Charlize Theron), joka on jo niin vanha, ettei hän itsekään pysy enää iästään kärryillä, aikoinaan Napoleonin joukoissa taistellut Booker (Matthias Schoenaerts), sekä ristiretkillä toisiaan vastaan taistelleet, mutta nykyään toisiaan palavasti rakastavat Joe (Marwan Kenzari) ja Nicky (Luca Marinelli). Nelikosta kiinnostuu viimeistään siinä kohtaa, kun ensimmäisen kerran näkee heidän kuolevan ja heräävän takaisin henkiin, ja pitkin leffaa hahmoja syvennetään lisää. Andyn taustoja avataan parhaiten, kun taas kolmesta muusta haluaisi tietää vielä enemmän. Tiiminä he toimivat erittäin hyvin ja alusta alkaen tuntuu siltä, että Andy, Booker, Joe ja Nicky ovat tehneet hommiaan kauan. Theron loistaa pääroolissa tehokkaana taistelijana. Schoenaerts, Kenzari ja Marinellikin ovat mainioita, mutta jäävät kaiken aikaa Theronin varjoon.

Muita hahmoja elokuvassa ovat merijalkaväen sotilas Nile Freeman (KiKi Layne), joka kuolee taistelussa ja kaikkien ihmetykseksi herää takaisin henkiin ilman minkäänlaista jälkeä kuolettavasta iskusta, menestyksekkään lääkefirman nuori johtaja Stephen Merrick (Harry Melling), joka haluaa löytää keinon kuolemattomuuteen, sekä tätä auttava Copley (Chiwetel Ejiofor), joka on todella kömpelösti kirjoitettu hahmo. Copley tuntuu monen persoonan sekoitukselta, eikä Ejiofor onnistu rakentamaan yhtenäisyyttä useille puolille. Parempaa työtä hän kuitenkin tekee kuin Harry Potter -leffojen (2001-2011) Dudley Dursley -kiusaajana tunnettu Melling, jonka pahishahmo on vähintäänkin nolo. Hahmo muistuttaa karikatyyrimaisen ilkikurista piirrossarjan roistoa, eikä sovi lainkaan mukaan vakavaan leffaan, mikä pyrkii ottamaan yliluonnollisuutensa täysin todesta. Stephen Merrick onkin yksi tekijä, mikä vesittää muuten erittäin potentiaalista toimintaleffaa. Layne toimii onneksi hyvin uutena kuolemattomana, jonka kautta katsoja voi helpommin tutustua yliluonnollisuuksiin.

Kehnon antagonistin lisäksi The Old Guardista löytyy muitakin puolia, mitkä puskevat sitä alaspäin silloin, kun katsoja toivoisi sen nousevan korkeuksiin. Tarinankerronta on paikoitellen kömpelöä ja rytmitys epätasaista. Paikoitellen elokuva pikakelaa merkittävät asiat ja joskus se taas laahustaa jutuissa, mitkä eivät kiinnosta. Pari kohtausta käytetään ihan vain pohjustamaan mahdollista jatko-osaa, mihin myös kovasti viitataan juuri ennen lopputekstien alkua. Olen lukenut sarjakuvien fanien kommentteja, että elokuva on hämmästyttävän tarkka adaptaatio sarjakuvien ensimmäisistä numeroista. Se onkin ymmärrettävää, kun asialla on sama heppu, joka kirjoitti sarjikset. On kuitenkin selvää, että Greg Rucka ei ole kummoinen elokuvakäsikirjoittaja. Seasta löytyy selkeitä piirteitä, mitkä kuuluvat iskevästi sarjakuviin, mutta mitkä töksähtävät filmissä. Kun muuten sarjakuvaelokuvat ovat kehittyneet roimasti vuosien varrella, The Old Guard tuntuu askeleelta taaksepäin.

Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään huono tekele! Leffasta löytyy selvät heikkoutensa, mitkä latistavat sen tasoa, mutta samalla siitä löytyy myös vahvuudet, mitkä estävät sitä vajoamasta pohjamutiin. Kuolemattomien nelikko on tosiaan toimiva, minkä lisäksi on myös mielenkiintoista seurata, kun Nile otetaan mukaan jengiin ja häntä aletaan kouluttamaan. Aluksi kuolemattomuus esitetään samanaikaisesti niin pelottavana kuin todella hienona käsitteenä. Yksi elokuvan parhaista puolista on, kuinka leffan mittaan kuolemattomuudesta tuodaan esille asioita, joita ei välttämättä edes miettisi, kun siitä haaveilee. Kuinka monet asiat menettävät merkityksensä läheisten kuollessa ympäriltä ja kuinka elämästä katoaa tietty erityisyys, kun se ei olekaan tietyn mittainen ja ainutlaatuinen kokemus.

The Old Guard myös tarjoaa useita tyylikkäitä toimintakohtauksia, joissa etenkin Charlize Theron pääsee näyttämään lahjakkuuttaan toimintastarana. Taisteluihin on selvästi otettu vaikutteita John Wick -elokuvista (2014-). Mukana on samanlaisia hetkiä, joissa hyödynnetään monenlaisia aseita nopeatempoisesti. Meno on brutaalia ja rujoa - kenties eniten silloin, kun taistelun jälkeen näytetään, kuinka kuolemattomien vammat parantuvat. Samaan aikaan on niin epämiellyttävää kuin miellyttävääkin, kun törröttävät luut palaavat takaisin ihon alle ja katkenneet sormet ja raajat naksahtelevat paikoilleen. Toimintakohtauksetkaan eivät valitettavasti yllä potentiaaliinsa ja niitä latistaa jatkuvasti todella surkea musiikkien käyttö. Elokuvaan on sävelletty hyviä melodioita, mitkä jumputtavat kelvollisesti monien kohtausten taustalla, mutta jostain syystä taisteluiden päälle on ujutettu pop-lauluja, jotka eivät sovi kohtauksiin lainkaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Gina Prince-Bythewood, joka on aiemmin tehnyt lähinnä pienemmän luokan draama- ja komediafilmejä. Prince-Bythewood hyppää tarpeeksi tyylikkäästi toiminnan pariin, mutta hänen ongelmaksi koituu Greg Ruckan käsikirjoitus. Lisäksi hänen olisi pitänyt hoksata, kuinka pöljä pahis vakavaan leffaan on tulossa. Tekniseltä puoleltaan The Old Guard on mainio filmi. Kuvaus on sulavaa etenkin toimintakohtausten aikana, eikä taisteluja ole leikattu silpuksi. Leikkauksessa kuitenkin tuntuu parissa kohtaa siltä, että jotain puuttuu tai jotain vain tykitetään mahdollisimman nopeasti, jotta päästään eteenpäin. Kuolemattomien parantumisefektit toimivat hyvin ja oiva äänimaailma tehostaa hyvin toimintakohtauksia.

Yhteenveto: The Old Guard on harmillisen keskinkertainen toimintaelokuva, mikä ei yllä vahvaan potentiaaliinsa. Kuolematon nelikko on mielenkiintoinen joukko, jonka seikkailua alkaa mielellään seurata ja Charlize Theron vakuuttaa hyvin joukon johtajana. On myös kiinnostavaa nähdä, kuinka Nile otetaan mukaan jengiin. Elokuvan pahis on kuitenkin äärimmäisen myötähäpeällinen tapaus, eikä kaikessa piirrossarjan pahishengessään sovi lainkaan vakavasti itseään ottavaan filmiin. Tarinankerronnastakin löytyvät ongelmansa. Jotkut jutut kiirehditään ja välillä taas laahataan. Elokuva kadottaa mukaansatempaavuuden vähän väliä. Sentään toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä, mutta niitä taas heikentävät todella kummalliset kappalevalinnat, jotka eivät sovi lainkaan mukaan. Lopulta parasta on elokuvan pohdiskelu kuolemattomuuden hyvistä ja huonoista puolista. Leffasta löytyvät selvät vahvuutensa, mutta myös selvät ja harmilliset heikkoutensa, mitkä estävät sitä nousemasta toivottuihin korkeuksiin. Lopussa elokuva pohjustaa jatko-osaa ja vaikka tämä ensimmäinen osa tuotti pienen pettymyksen, olen silti avoin katsomaan The Old Guard 2:n, jos sellainen päätetään tehdä. Toivon vain, että käsikirjoittajaksi valitaan joku muu ja Greg Rucka pysyttelisi sarjakuvien puolella.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Old Guard, 2020, Netflix, Denver and Delilah Productions, Dune Films, Image Comics, Skydance Media