Arvostelu: Fast & Furious X (Fast X - 2023)

FAST & FURIOUS X

FAST X

Ohjaus: Louis Leterrier

Pääosissa: Vin Diesel, Michelle Rodriguez, Tyrese Gibson, Ludacris, Nathalie Emmanuel, Sung Kang, John Cena, Jason Momoa, Charlize Theron, Jordana Brewster, Daniela Melchior, Alan Ritchson, Brie Larson, Leo Abelo Perry, Scott Eastwood, Rita Moreno, Jason Statham, Helen Mirren, Pete Davidson ja Dwayne Johnson

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 12

Vin Dieselin tähdittämä kaahailuelokuva Hurjapäät (The Fast and the Furious - 2001) oli menestys lippuluukuilla, joten jatkoa oli luvassa. Jatko-osat 2 Fast 2 Furious (2003), Hurjapäät: Tokio Drift (The Fast and the Furious: Tokyo Drift - 2006), Fast & Furious (2009), Fast & Furious 5 (Fast Five - 2011), Fast & Furious 6 (2013), Fast & Furious 7 (Furious 7 - 2015), Fast & Furious 8 (The Fate of the Furious - 2017) ja Fast & Furious 9 (F9 - 2021), sekä lisäosaleffa Fast & Furious: Hobbs & Shaw (2019) olivat kaikki taloudellisia hittejä, vaikka suuri osa niistä saikin ailahtelevaa palautetta kriitikoilta. Kymmenennestä elokuva ilmoitettiin jo vuonna 2014, jolloin sen sanottiin toimivan elokuvasarjan päätösosana. Vuonna 2020 ilmoitettiin kuitenkin, että viimeinen elokuva tultaisiin jakamaan kahteen osaan. Alun perin ohjaajana oli tarkoitus toimia Justin Lin, joka oli ohjannut elokuvasarjan kolmannen, neljännen, viidennen, kuudennen ja yhdeksännen osan, mutta kun kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2022, jo viikkoa myöhemmin Lin jätti projektin ja hänet korvattiin Louis Leterrierillä. Lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja nyt Fast & Furious X on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen pitänyt leffasarjan aiemmista osista vaihtelevasti, mutta viimeisin osa, Fast & Furious 9 oli mielestäni niin heikko ja yliampuvaksi väännetty, että menetin vähäisetkin mielenkiintoni rippeet loppusarjaa kohtaan. Kävin siitä huolimatta katsomassa Fast & Furious X:n heti ensi-iltapäivänä.

Dominic Toretton täytyy suojella perhettään, kun häntä jahtaa Rio de Janeiron ryöstön kohteena olleen rikollispomo Hernan Reyesin kostonhimoinen poika Dante.

Vin Diesel palaa jälleen kerran rooliinsa hurjapää Dominic Torettona, joka elää elämäänsä neljännesmaili kerrallaan, mutta jonka täytyy taas lähteä "viimeiselle" kyydille pelastaakseen perheensä. Diesel on sama yhden ilmeen kivikasvo, jona hänet näissä elokuvissa tunnetaan. Haudanvakavana kaahaava Dom jää hieman tylsäksi tyypiksi, kun hänestä ei enää edes jakseta kaivaa lisää sisältöä. Diesel on toisaalta karismaattinen ratin takana, mutta draamakohtauksiin hänen näyttelijänlahjansa eivät vieläkään riitä.

     Aiemmista elokuvista tuttu poppoo on tietty kasassa, joskin esimerkiksi Jason Stathamin näyttelemä Deckard Shaw pidetään lähinnä lyhyenä piipahtamisena, eikä Domin siskoa Miakaan (Jordana Brewster) kauaa ruudulla nähdä. Domin rakas Letty (Michelle Rodriguez), muka-hauska Roman (Tyrese Gibson), tekniikkanerot Tej (Chris "Ludacris" Bridges) ja Ramsey (Nathalie Emmanuel) ja jo parikin kertaa sarjan aikana kuolleeksi luultu Han (Sung Kang) ajavat Domin perässä. Leffasarjalle tyypillisesti aiempien osien pahikset, Domin veli Jakob (John Cena) ja hakkeri Cipher (Charlize Theron) tekevät tällä kertaa yhteistyötä Domin ja kumppaneiden kanssa. Tutut näyttelijät tekevät ailahtelevaa työtä. Osaa ei näytä enää paljoa kiinnostavan sarjassa mukana olo ja etenkin Gibsonin komediapuoli on nyt jo todella väsähtänyttä. Vekkuli Cena on kuitenkin ihan hyvässä vedossa.

Tällä kertaa Dom ja kumppanit saavat vastaansa Jason Momoan näyttelemä Dante Reyesin, Fast & Furious 5:n pahiksen virkaa toimittaneen rikollispomo Hernan Reyesin (Joaquim de Almeida) pojan, joka janoaa tietty kostoa isänsä kuolemasta ja tämän bisnesten kaatamisesta. Siinä, missä Diesel patsastelee yliampuvan vakavana ja Gibson kompuroi komediapuolella, Momoa irrottelee oikeasti yllättävänkin vekkulisti. Hän on kirkkaasti elokuvan parasta antia, tehden Dantesta tehokkaan sairasmielisen pirulaisen, joka luo toimivasti uhkaa hahmoille. Hänen lisäksi uusina hahmoina tavataan muun muassa herra Nobodyltä (Kurt Russell) Viraston johdon käsiinsä ottanut Aimes (Alan Ritchson), herra Nobodyn tytär Tess (Brie Larson) ja autokisaaja Isabel (Daniela Melchior). Kolmikko istuu passelisti osiinsa, joskin heidän hahmonsa ovat hieman kömpelösti kirjoitettuja.

Fast & Furious -elokuvien faneille kymppiosa on tietty pakkokatseltavaa, minkä lisäksi veikkaisin, että se toimii passelisti monille aivot narikkaan -kesäviihdettä etsiville. Jos taas koet, että leffasarjan taso on heikentynyt edetessään ja jos minun tavoin pidit yhdeksättä elokuvaa siihen asti sarjan heikoimpana osana, voin sanoa, että edessä on aika töyssyinen kyyti, josta tekisi mieli hypätä ulos jo ensimetreillä. Fast & Furious X on juuri niin pöljä mekastusraina kuin siltä voikin odottaa, vaikkei tällä kertaa sentään ihan avaruuteen asti lennellä autoilla. Kaikin puolin mammuttimaiseksi paisuva elokuva aiheuttaa ähkyn jo ennen puolta väliä. Joillekin katsojille leffa on takuulla mitä parhainta popcornhömppää, mutta itse kyllästyin näkemääni jo tunnin kohdalla. Seuraavat liki puolitoista tuntia onkin aika vaivaannuttavaa katseltavaa.

Kaksi- tai ehkä jopa kolmiosaisen finaalin avausosaksi tarkoitettu Fast & Furious X on venytetty liki kahden ja puolen tunnin mittaan, mutta lopputulos tuntuu pitkälti yli kolmituntiselta, sillä elokuvasarja ei keksi enää mitään uutta, vaan se kulkee tuttuja latuja, toistellen elokuvasarjan turhauttavimpia perisyntejä. Maanläheisinä tyyppeinä esitellyt hahmot ovat muuttuneet superihmisiksi, jotka selviytyvät mistä vain kiipelistä. Jännitys puuttuu kokonaan, kun leffasarja on tehnyt jo selväksi, ettei kukaan kuitenkaan pysy kuolleena ja kun pahiksetkin vaihtavat leiriä hyvien puolelle seuraavassa elokuvassa. Dieselin yrmystä katseesta näkee, että mies luulee ihan oikeasti tekevänsä jotain eeppistä saagaa, joka tultaisiin muistamaan yhtenä elokuvahistorian isoimmista merkkiteoksista. Hän tuntuu olevan täysin sokea sille, millaisia nämä leffat hänen ympärillään ovat ja että sarja kulkee tässä kohtaa enää vaivalloisesti viimeisillä huuruillaan kohti maaliviivaa, jonka paikkaa siirrellään yhä vain kauemmaksi ja kauemmaksi horisonttiin, kun tekijät eivät millään älyä viedä tätä loppuunsa.

Ei kyseessä kuitenkaan mikään täysin umpisurkea pohjanoteeraus ole, vaikka päällimmäisenä tunteena Fast & Furious X jätti minulle vitutuksen. Alun ärtymyksen laannuttua pystyin myöntämään, että Dante Reyes on oikeasti onnistunut ja veikeä pahishahmo, jonka kierot kohtaukset nostavat väkisinkin hymyn huulille. Pahiksesta hölmöksi sivuhahmoksi muutetun Jakob-veljen ja Domin pojan Brianin (Leo Abelo Perry) automatka on ihan viihdyttävää seurattavaa. Alkupäässä nähtävä toimintajakso Roomassa on myös pätevästi tehtyä mäiskettä. Muuten Domin tylsät patsastelut, Romanin ja Tejin vaivaannuttavan epähauskat sanailut ja jatkuvat tarpeettomat ja yksitoikkoiset turpaanvedot saavat leffan laahaamaan. Asiaa ei auta se, että tekijät ovat selvästi katsoneet Avengers: Infinity Waria (2018) tätä tehdessään. Fast & Furious X loppuu todella töksähtävästi ja tarina jää täysin kesken. Mutta siinä, missä Infinity War jätti minut odottamaan Avengers: Endgamea (2019) vesi kielellä, yhdettätoista Fast & Furiousia kohtaan minulta ei löydy enää mitään mielenkiintoa.

Viisi Fast & Furious -elokuvaa ohjannut Justin Lin jätti kymppiosan, kun sitä oli jo kuvattu jonkin aikaa ja hänet korvattiin lopulta aiemmin muun muassa The Transporterin (2002) ja The Incredible Hulkin (2008) ohjanneella Louis Leterrierillä. Leterrier paisuttaa filmiä turhankin valtavaksi, mutta ei saa oikein luotua mihinkään mitään tuntua. Toimintakohtaukset ovat lähinnä yhdentekeviä ja draamapuoli on huvittavan melodramaattista vetistelyä. Linin ja Dan Mazeaun käsikirjoitus pysyy mukana, vaikkakin Leterrier teki siihen joitain muutoksia. On kiva, että tällä kertaa homma on haluttu pitää hieman hahmoläheisempänä, eikä kyse ole mistään maailmanpelastusoperaatiosta. Teksti on silti aika huteraa höttöä. Sentään Fast & Furious X on teknisiltä ansioiltaan mainio, vaikka leikkauksessa se kaipaisi tiivistämistä ainakin vartilla. Kuvaus on pääasiassa sujuvaa ja autokaahailut ovat kaikin puolin tyylikkäästi toteutettuja. Erikoistehosteet ovat muutamia selviä digiräjähdyksiä lukuun ottamatta komeita ja ääniefektit rymistelevät välillä liiallisenkin metelin puolelle. Brian Tylerin säveltämät musiikit jäävät täysin taka-alalle, elokuvan ollessa täynnä erilaisia pop- ja rap-jumputuksia.

Yhteenveto: Fast & Furious X on liian pitkäksi venytetyn saagan liian pitkäksi tarkoitetun finaalin liian pitkäksi venytetty ensimmäinen osa. Elokuvasarjan kovimmat fanit saavat varmasti rahoilleen vastinetta, mutta jos nämä leffat ovat alkaneet jo kyllästyttämään, ei kymmenes elokuva enää voita takaisin puolelleen. Kyseessä on totaalisen pöljä ja aivan liian mammuttimaiseksi paisuva toimintamekastus, joka aiheuttaa ähkyn jo ennen puolta väliä. Roomassa nähtävät kaahailut jaksavat vielä viihdyttää, mutta sen jälkeiset yksitoikkoiset turpaanvedot kyllästyttävät nopeasti. Liki kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu ainakin tunnin pidemmältä, sillä jännitys uupuu kokonaan, eikä elokuvasarjaan keksitä enää oikein mitään uutta. Auki jäävä lopetus ei herätä mielenkiintoa seuraavaa osaa kohtaan, vaan pikemminkin saa pohtimaan, että viimeisillä huuruillaan matelevan elokuvasarjan maaliviiva olisi pitänyt saavuttaa jo aiemmin. Elokuvan kirkkaana valopilkkuna toimii Jason Momoa, joka pitää hauskaa pahishahmo Dante Reyesin kanssa. Karikatyyrimäinen sarjakuvaroisto on täysi vastakohta haudanvakavana patsastelevalle Vin Dieselille. Jos siis pidit aiemmista Fast & Furious -elokuvista, suosittelen katsomaan tämänkin. Jos taas et, niin jätä Fast & Furious X ihan suosiolla väliin.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Fast X, 2023, Universal Pictures, Original Film, Perfect Storm Entertainment, One Race Films, Roth/Kirschenbaum Films

Arvostelu: Morbius (2022)

MORBIUS

Ohjaus: Daniel Espinosa

Pääosissa: Jared Leto, Matt Smith, Adria Arjona, Jared Harris, Al Madrigal ja Tyrese Gibson

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 16

Morbius perustuu Marvelin sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä The Amazing Spider-Man -sarjakuvassa vuonna 1971. Alun perin hahmon oli tarkoitus olla mukana elokuvassa Blade (1998), mutta tämä suunnitelma ei edennyt toteutukseen. Vuonna 2017 Sony ilmoitti työstävänsä omaa elokuvauniversumiaan Spider-Man -sarjakuvissa esiintyneiden hahmojen pohjalta. Yhtiö teki elokuvat Venom (2018) ja Venom: Let There Be Carnage (2021) ja ryhtyi samalla työstämään filmatisointia Morbiuksesta. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä kesällä 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua on jouduttu siirtämään useasti. Korona-aikaan elokuvalle on tehty pariinkin otteeseen lisäkuvauksia ja nyt Morbius saa vihdoin ja viimein ensi-iltansa. Itse innostuin, kun kuulin Morbiuksen saavan oman filminsä, mutta olin silti skeptinen kehnon Venomin jälkeen. Trailerit eivät vakuuttaneet minua ja maailmalta luetut ennakkoarviot laskivat odotuksiani entisestään. Kävin silti katsomassa Morbiuksen sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa ja täytyy sanoa, että olen täysin mykistynyt näkemästäni. Kyseessä on henkeäsalpaavan jännittävä, jopa suorastaan pelottava vampyyrielokuva, joka ei jätä verenhimoisia katsojia kylmäksi. Elokuva on täynnä näyttäviä toimintakohtauksia upeiden tietokonetehosteiden kera. Tarina on vangitseva ja Jared Leto tekee elämänsä roolityön pääroolissa itse Morbiuksena. Filmi on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaista sarjakuvafilmatisoinneista!

Niin siis aprillia... Morbius on suorastaan ihan paska leffa.

Tohtori Michael Morbius sairastaa hirvittävää tautia ja on käyttänyt koko elämänsä etsiäkseen sille parannuskeinoa. Hän päätyy kokeilemaan vampyyrilepakon DNA:ta lääkkeenä ja aluksi koe vaikuttaisi parantavan hänet. Mutta sitten Michael huomaa himoitsevansa ihmisverta.

Jared Leto nähdään pääroolissa tohtori Michael Morbiuksena, joka on pienestä pitäen sairastanut harvinaista veritautia. Mieleltään nerokas Michael pääsi koulusta kunniakkain paperein ja hän on mullistanut urallaan lääketiedettä huimasti. Kaiken tämän hän on tehnyt päästäkseen omasta sairaudestaan eroon, mutta hänen tekemänsä kokeilut eivät toimi toivotulla tavalla... Viime vuosina varsin kehnoja roolisuorituksia esimerkiksi Suicide Squadissa (2016), The Little Thingsissä (2021) ja House of Guccissa (2021) tarjonnut Leto tekee itse asiassa ihan kelvollista työtä osassaan. Hän on huomattavasti hillitympi kuin viime aikoina on totuttu näkemään. Hän sopii passelisti tohtorin osaan ja tulkitsee sujuvasti myös Michaelin lisääntyvää verenhimoa, kun tämä alkaa kokemaan muutoksia lääkkeeksi luulemansa aineen myötä.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Michaelin kanssa töitä tekevä tohtori Martine (Adria Arjona), Michaelin paras ystävä Milo (Matt Smith), Michaelia lapsena hoitanut tohtori Nicholas (Jared Harris), sekä FBI-agentit Stroud (Tyrese Gibson) ja Rodriguez (Al Madrigal), jotka ryhtyvät selvittämään kummallisia kuolemia, joissa uhreilta on imetty veret pois kehoista. Arjona, Harris ja Madrigal suoriutuvat tarpeeksi hyvin osistaan, mutta heidän hahmonsa jäävät hieman tylsiksi. Smith on kuitenkin kiusallisen huono yhä vain eksentrisemmäksi muuttuvan hahmonsa kanssa. Ja kuka ihme koki hyväksi ideaksi pistää Gibsonin esittämään kovanaamakyttää?

Morbius on aika lailla juuri niin kökkö elokuva kuin ennakkoon aavistelin. Se on Venom-leffojen kaltainen sillisalaatti, joka saa toivomaan, että Sony tajuaisi luovuttaa Spider-Maniin liittyvien hahmojen elokuvaoikeudet takaisin Marvelille. Venomin eduksi sentään nousee Eddien (Tom Hardy) ja Venomin hilpeä päänsisäinen keskustelu, mutta Morbius ei tarjoa edes sitä hupia. Eipä tätä tosin ole paria surkeaa vitsiä lukuun ottamatta komediaksi kirjoitettukaan. Se ei toki sinänsä haittaa, kun kyseessä on vampyyrifilmi. Jos jotain, odottaisin elokuvan olevan synkkä ja painottuvan enemmän kauhun puolelle. Kyllä Morbius sellaista aluksi yrittää, joskin jännityspuoli rakentuu lähinnä pöljien ja kovaäänisten äkkisäikyttelyjen puolelle. Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä enemmän se alkaa muistuttamaan vuosia sitten tehtyjä Marvel-elokuvia, kuten Ben Affleckin Daredeviliä (2003), X-Men Origins: Wolverinea (2009), Ghost Rider: Koston henkeä (Ghost Rider: Spirit of Vengeance - 2011) ja vuoden 2015 Fantastic Fouria.

Elokuvan katsomisen jälkeen katsoin kotona leffasta julkaistut trailerit, jotka varmistivat luuloni siitä, että leffaa on alkuperäisten kuvausten jälkeen työstetty uudestaan. Trailereissa nähtiin pätkiä, joita ei ole elokuvassa lainkaan. Mukana on hahmo, jolla on täysin erilainen rooli trailereissa kuin itse elokuvassa ja varsinkin hänen kohdalla haluaisin nähdä alkuperäisen leikkausversion Morbiuksesta. Tämä teattereihin julkaistu tekele on niin pitkäveteinen ja geneerinen mitäänsanomattomuus, etten jaksa edes ärsyyntyä siitä. Elokuva on kömpelösti kasattu kokoon ja vaikka se kulkee kuin pikakelauksella, käy se usein tylsäksi. Leffan yritykset olla kauhua saavat haukottelemaan ja toimintakohtaukset pitävät sisällään naurettavan surkeita tietokonetehosteita.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Daniel Espinosa, jonka aiempiin töihin kuuluvat mm. ihan menevä toimintapätkä Turvatalo (Safe House - 2017) ja ihan katsottava scifiraina Life (2017). Aiempi filmografia antaa jo kuvaa siitä, ettei Espinosassa ole kovin taidokkaasta elokuvatekijästä kyse, mutta Morbius on jo aikamoinen rimanalitus. Tähän on toki varmasti vaikuttanut paljon leikkaa-liimaa-taktiikalla Marvel-elokuviaan tekevä Sony-yhtiö. Matt Sazaman ja Burk Sharplessin kynäilemä käsikirjoitus on tönkkö ja tylsä, ja vähäisetkin yllätykset on menty paljastamaan trailereissa. On harmi, ettei kaksikko ole edes lähtenyt kunnolla tutkimaan Michaelille muodostuvaa moraalista konfliktia siitä, että hän käytti vuosia ihmisten auttamiseen ja pelastamiseen, mutta nyt hänen pitäisi tappaa ihmisiä selviytyäkseen itse. Leffa on sentään ihan kelvollisesti kuvattu ja mukana on oivallista valaisua, lavastusta ja äänityöskentelyä. Efektit näyttävät kuitenkin vähän väliä viimeistelemättömiltä. Morbiuksen vampyyrinaama on enemmän huvittava kuin pelottava ja kuvan jatkuva sumentaminen ja suttaaminen tekee elokuvasta usein ärsyttävää katseltavaa.

Yhteenveto: Morbius on surkea tekele niin sarjakuvafilmatisointina kuin vampyyrikauhuna. Jared Leto on itse asiassa yllättävän toimiva pääroolissa, mutta oikein mikään hänen ympärillään ei toimi. Käsikirjoitus on sotkuinen ja tylsä, mitä ei yhtään auta leffan pikasaksittu leikkaus ja päivänselvät uusintakuvaukset. Elokuva kulkee mitäänsanomattoman tuttuja latuja ja vähäiset yllätyksetkin on menty paljastamaan trailereissa. Kauhukohtaukset ovat kökköjä typerien äkkisäikäyttelyjensä takia, toimintakohtaukset pitävät sisällään toinen toistaan kehnompia tietokonetehosteita ja vähäiset vitsit aiheuttavat lähinnä suurta myötähäpeää. Matt Smith on surkea osassaan Michaelin kaverina ja Tyrese Gibsonia ei millään voi ottaa tosissaan kovanaamaisena FBI-agenttina. On suuri sääli, että kun Morbius pääsi vihdoin tähdittämään omaa leffaansa, ei hahmo todellakaan saanut ansaitsemaansa filmatisointia. Kyseessä on suorastaan varsinainen vitsi, eikä siis ihme, että useasti viivästynyt leffa päädyttiin lopulta julkaisemaan juuri aprillipäivänä. Jos pidit kovasti Venom-elokuvista, voi Morbius toimia myös. Muuten jos haluat nähdä Marvelin sarjakuviin perustuvan vampyyrielokuvan, suosittelen mieluummin katsomaan Bladet.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyet kohtaukset, jotka enemmänkin hämmentävät kuin innostavat katsojaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Morbius, 2022, Columbia Pictures, Marvel Entertainment

Arvostelu: Fast & Furious 9 (F9 - 2021)

FAST & FURIOUS 9

F9

Ohjaus: Justin Lin
Pääosissa: Vin Diesel, Michelle Rodriguez, Tyrese Gibson, Chris "Ludacris" Bridges, Nathalie Emmanuel, Jordana Brewster, John Cena, Sung Kang, Thue Ersted Rasmussen, Charlize Theron, Anna Sawai, Michael Rooker, Vinnie Bennett, Finn Cole, Lucas Black, Bow Wow, Jason Tobin, Kurt Russell, Helen Mirren, Cardi B ja Jason Statham
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia
Ikäraja: 12

Vin Dieselin tähdittämä kaahailuelokuva Hurjapäät (The Fast and the Furious - 2001) oli menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. 2 Fast 2 Furious (2003) oli vielä hitti, mutta Hurjapäät: Tokio Drift (The Fast and the Furious: Tokyo Drift - 2006) ei menestynyt toivotulla tavalla teattereissa. Elokuvasarjaa päätettiin viedä uuteen suuntaan vuoden 2009 Fast & Furiousissa, joka nousi siinä kohtaa sarjan isoimmaksi hitiksi. Sen jatko-osat Fast & Furious 5 (Fast Five - 2011), Fast & Furious 6 (2013) ja Fast & Furious 7 (2015) olivat kaikki toinen toistaan valtavampia megamenestyksiä lippuluukuilla. Seitsemännen osan jälkeen tekijät ilmoittivat, että olisi tulossa ainakin kolme elokuvaa lisää. Vuonna 2017 ilmestyi Fast & Furious 8 (The Fate of the Furious - 2017), jota seurasi elokuvasarjan tähtien välille riidan aiheuttanut Fast & Furious: Hobbs & Shaw (2019). Yhdeksännen elokuvan kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2019 ja sen oli tarkoitus ilmestyä keväällä 2020, mutta koronaviruspandemian alettua, sen ensi-iltaa jouduttiin siirtämään. Nyt Fast & Furious 9 (tai kuten se tunnetaan monissa maissa yksinkertaisesti nimellä F9) saa vihdoin ensi-iltansa ja minun täytyy todeta, etten odottanut leffaa kovinkaan paljon. Vaikka olen pitänyt sarjan muutamasta osasta, on sen taso lähtenyt hiipumaan parin viime filmin myötä. Fast & Furious 9:n hölmöltä näyttävät trailerit saivat minut epäileväksi ja meninkin todella varautunein mielin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen päivää ennen ensi-iltaa.

Dominic Toretto on elänyt elämäänsä neljännesmaili kerrallaan. Nyt hänen täytyy kuitenkin lähteä (jälleen) viimeiselle ajelulleen perheensä vuoksi - sillä tällä kertaa Dom ja hänen kumppaninsa saavat vastaansa Domin veljen Jakobin, joka aikoo käyttää vaarallista Aries-asetta pahoihin tarkoituksiin.

Tuttu hahmokaarti edellisistä osista tekee paluun - poislukien Dwayne Johnsonin näyttelemä Hobbs, Johnsonin ja Dominic Torettoa näyttelevän Vin Dieselin ajauduttua riitoihin Fast & Furious 8:a tehdessä. Johnsonin lihaspullistelua ei ehdi tulla ikävä, sillä Diesel hoitaa hommaa kahdenkin edestä. Dieselillä on sama tympeä murjotusilme jälleen kasvoillaan ja hän vetää roolinsa turhankin vakavasti, ottaen huomioon, kuinka paljon kaikenlaista pöljää hänen ympärillä tapahtuu. Dom on yrittänyt siirtyä hiljaiseloon Lettyn (Michelle Rodriguez) ja lapsensa Brianin kanssa, mutta kun huvitteleva Roman (Tyrese Gibson), automekaanikkona aikoinaan toiminut Tej (Chris "Ludacris" Bridges), hakkeri Ramsey (Nathalie Emmanuel), sekä paluun sarjaan tekevä Mia-sisko (Jordana Brewster) tulevat kyselemään mukaan uuteen tehtävään, on parin painettava taas kaasu pohjaan... ja nähtävästi jätettävä lapsi ainakin joksikin aikaa oman onnensa nojaan. Rodriguez pääsee paremmin esille kuin aiemmin, uhattuaan kahdeksannen leffan jälkeen jättävänsä sarjan, jos Letty ei saa isompaa roolia. Gibson ja Ludacris tarjoavat taas muutamat ihan hilpeät hetket ja Emmanuelkin pääsee tekemään enemmän kuin ennen. Brewsterin näkeminen Miana pitkästä aikaa on ihan mukavaa, mutta paluu taitaa johtua enemmän siitä, ettei Brewsterille ole sen kummemmin auennut uraa Fast & Furiousin ulkopuolella.

     Vastaansa tiimi saa tällä kertaa Domin veljen, Jakob Toretton, jota näyttelee showpainijasta näyttelijäksi siirtynyt John "you can't see me" Cena. Cena sopii hyvin machoäijäksi, jonka kanssa Diesel voi ottaa äijämäistä tuijotuskisaa lihasten pullistuessa ja verisuonten pulpahdellessa näkyviin hauiksista ja ohimoista. Jakobille ja Domille on kirjoitettu tietty vaikea menneisyys, minkä takia he ovat ajautuneet erilleen ja millä voidaan selittää se, että kuulemme koko veljestä vasta nyt. 

Nuoria Domia ja Jakobia esittävät Vinnie Bennett ja Finn Cole, jotka onnistuvat tulkitsemaan samaa tuimaa pullistelua, mutta joista on paikoitellen vaikea uskoa, että heistä kasvaisi isona Diesel ja Cena. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään mm. Thue Ersted Rasmussen Jakobia auttavana Ottona, Michael Rooker Domin lapsuudentuttuna Buddyna, kehnoa työtä tekevä Charlize Theron edellisestä osasta tuttuna pahis-Cipherina, Kurt Russell salaista järjestöään pyörittävänä herra Nobodyna, Helen Mirren Shaw-veljesten äitinä Queeniena, sekä kenties muutamia muitakin...

Siitä huolimatta, että olen tiedostanut Fast & Furious -elokuvasarjan kasvavan hölmöyden ja olen kokenut jotkut osat sarjasta selvästi heikommiksi, olen tähän asti pysynyt edes jotenkin sarjan puolella. Se taisi kuitenkin loppua nyt tähän. Kehno Hurjapäät: Tokio Drift pitää mielestäni yhä sijaa sarjan heikoimpana elokuvana, mutta ei Fast & Furious 9 siitä kauas jää. Hölmön sijaan kyseessä on jo lähes täysin aivoton sekoilu, josta on vaikea enää löytää järjen hiventäkään. Sarjassa on nähty jo monia urpouksia, mutta tässä mennään sellaisiin idioottimaisuuksiin, ettei voi muuta kuin miettiä, onko tätä käsikirjoitettu selvinpäin. Tunnustan, että nopeatempoiset kaahailut jaksoivat pariin otteeseen viihdyttää ja seasta löytyy muutamia ihan veikeitä autostuntteja, mutta jotkut hetket menevät jo myötähäpeän puolelle. Sankareita runnotaan taas joka suunnasta ja hyvä, että he saavat edes naarmua. Yhdessä kohtaa filmi yrittää olla itseironinen ja pistää hahmot keskustelemaan siitä, että mitä jos he ovatkin jotain supersankareita tai jumalia. Meno on jo sen mukaista, että jos Dom lähtisi viitta heiluen lentämään ja ampuisi lasersäteitä silmistään, en enää yllättyisi.

Nyt varmaan joku teistä ajattelee, että olen liian tyly elokuvalle, jonka on tarkoituskin olla pöljää popcorn-viihdettä. Niin ajattelisin itsekin, jos Fast & Furious 9 ei yrittäisi puolet ajasta olla vakavasti otettaa perhedraamaa. Voi kiesus, kuinka melodramaattista murjottamista leffasta löytyykään! Aina kun hahmot poistuvat autoistaan, leffa tuntuu painavan jarrua kaasun sijaan. Useassa kohtaa tylsistyin ja vain odotin, että elokuva tajuaisi taas lähteä hölmöilemään. Draamapuoli on todella kökköä, enkä voinut olla pyörittelemättä silmiäni joillekin kohdille. Katsoisin fysiikan lakien rikkomista sun muuta sormien läpi, jos elokuva tajuaisi olla vain sitä kieli poskessa tehtyä urpoilua. Mutta jostain syystä filmi yrittää aina joka toimintakohtauksen välissä olla jotain vakavaa ja syvällistä. Jatkuvasti tuntuu siltä kuin mukana olisi ollut kaksi ohjaajaa tekemässä täysin erilaisia elokuvia ja ne on päätetty liittää yhteen. Lopputulos on aikamoinen sillisalaatti, mitä ei todellakaan auta liki kahden ja puolen tunnin kesto.

Useammankin Fast & Furiousin tehnyt Justin Lin tekee paluun ohjaajan paikalle, muttei löydä lainkaan yhtenäistä visiota uudelle rainalle. Lin, tuottajana toimiva Diesel ja käsikirjoittaja Daniel Casey taitavat olla jo epätoivoisia, yrittäessään keksiä uusia, entistäkin päättömämpiä stuntteja, joilla saada katsojan silmät suurenemaan ihmetyksestä. Linin ja Caseyn teksti on suoraan sanottuna huono. Kaksikko repii takapuolistaan täysin typeriä ideoita ja käänteitä, joita he sekoittavat mukaan, koska miksipä ei. Ei Fast & Furiousilta mitään Shakespearea voikaan odottaa, mutta on tämä jo oman sarjansa mittarilla rimanalitus. Käsikirjoitus on vieläpä aivan liian pitkä ja viimeistään leikkauksessa sitä olisi pitänyt älytä tiivistää reippaasti. Sentään elokuva on taidokkaasti kuvattu ja siinä on onnistuneita lavasteita ja asuja. Erikoistehosteet ovat näyttävät ja äänimaailma pärisee oivallisen tykittelevästi, mutta Brian Tylerin musiikit hukkuvat täysin jatkuvasti jumputtavien rap- ja hiphop-kappaleiden alle.

Yhteenveto: Fast & Furious 9 on todella heikko ja käsittämättömän ylipitkä toimintasekoilu. Ohjaaja Justin Lin ei tunnu tietävän, haluaako tehdä elokuvasta vakavasti otettavaa perhedraamaa vai täysin aivotonta rymistelyä ja yrittää sekoittaa molempia todella epätasaiseksi paketiksi. Kaahailut saavat välillä kaikessa hölmöydessäänkin katsojan viihtymään ja autojen ruttaamista on ihan veikeää seurata. Kuitenkin lähes kaikki kohtaukset näiden kaahailujen välissä ovat toinen toistaan tylsempää ja tympeämpää melodraamaa, joka meinaa saada nukahtamaan. Käsikirjoitus on jo oman leffasarjansa puitteissa oikeasti kehno, etenkin kun kaikenlaista vanhaa ja uutta tuodaan mukaan erittäin löyhin perusteluin. Gibson ja Ludacris saavat naurahtamaan muutamaan otteeseen jutuillaan, mutta Dieselin ja Cenan machopullistelu alkaa kyllästyttää nopeasti. Sentään filmi on visuaalisesti menevä ja elokuvateatterissa kunnon äänentoistolla sen rymistely tehoaa mukavasti. Osan elokuvasta voi katsoa typeryyksineenkin kelpo popcorn-viihteenä, mutta kahden ja puolen tunnin kestoon mahtuu kaikenlaista muuta ja täysin turhaa, minkä vuoksi itse menetin viimeisetkin kiinnostuksen rippeet elokuvasarjaa kohtaan. Ja tätä olisi kuulemma tulossa vielä ainakin kaksi lisää...

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
F9, 2020, Universal Pictures, Original Film, Perfect Storm Entertainment, Roth/Kirschenbaum Films

Arvostelu: The Christmas Chronicles 2 (2020)

THE CHRISTMAS CHRONICLES 2

Ohjaus: Chris Columbus

Pääosissa: Kurt Russell, Darby Camp, Jazhir Bruno, Goldie Hawn, Julian Dennison, Judah Lewis, Kimberly Williams-Paisley, Tyrese Gibson, Sunny Suljic ja Malcolm McDowell

Genre: seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 7

Netflixin jouluelokuva The Christmas Chronicles oli iso hitti suoratoistopalvelussa, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Alunperin Clay Kaytisin oli tarkoitus ohjata myös jatko-osa, mutta hän jättäytyi projektista, jolloin ohjaajaksi valittiin ensimmäisen osan tuottanut Chris Columbus. Kuvaukset alkoivat ja nyt The Christmas Chronicles 2 on julkaistu Netflixissä. Itse en pitänyt ensimmäisestä osasta, joten en ollut lainkaan innoissani, kun jatko-osan teosta ilmoitettiin. Pitkän pohdiskelun jälkeen päätin lopulta katsoa The Christmas Chronicles 2:n, jos se vaikka onnistuisikin yllättämään minut positiivisesti. Ja jo nyt täytyy todeta, että minä kyllä pidin tästä jatko-osasta enemmän kuin ensimmäisestä elokuvasta.

Kun entinen tonttu Belsnickel janoaa kostoa Joulupukille ja päättää varastaa Betlehemin tähden, Joulupukki tarvitsee jälleen Kate Piercen, sekä tämän uuden velipuolen Jackin apua joulun pelastamiseksi.

Kurt Russell palaa Joulupukin rooliin ja on yhä parasta näissä elokuvissa. Russell muovautuu toistamiseen täydellisesti ikoniseksi punanutuksi ja uhkuu karismaa, vaikka olisikin kuinka hupsu tai lämminhenkinen. Tällä kertaa myös Russellin vaimo Goldie Hawn pääsee kunnolla vauhtiin Joulumuorina. Vaikka Russellin ja Hawnin väliltä löytyy aitoa kemiaa, ei Hawn yksinään vakuuta, eikä ole ihme, ettei Hawnia ole leffoissa oikeastaan nähty viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.

Paluun tekevät myös Piercen sisarukset Kate (Darby Camp) ja Teddy (Judah Lewis), joista jälkimmäinen tosin jätetään tällä kertaa seikkailun ulkopuolelle, sekä heidän äitinsä (Kimberly Williams-Paisley). Äiti on nyt parisuhteessa uuden miehen (Tyrese Gibson) kanssa, jota Kate ei täysin hyväksy, sillä suree yhä menehtynyttä isäänsä. Miehen kautta perheessä on nyt kolmaskin lapsi, Jazhir Brunon esittämä Jack-poika, joka päätyy Katen mukana Korvatunturille... tai siis Pohjoisnavalle, missä hupsut amerikkalaiset luulevat Joulupukin majailevan. Camp on yhä mainio, mutta Lewis näyttää vähäisessä ruutuajassaan siltä, että on tyytyväinen, ettei hänen tarvitse olla enempää mukana. Bruno on kelpo löytö nuoren ja innokkaan Jackin osaan. Hassua muuten on, että tulokasnäyttelijä Bruno on vasta näytellyt kahdessa elokuvassa, tässä ja pian Suomeen ilmestyvässä Kuka pelkää noitia -filmissä (The Witches - 2020) ja minä näin molemmat hänen elokuvansa samalla viikolla täysin sattumalta. Gibson on täysillä mukana ne muutamat minuutit, mitä häntä leffassa näkee, mutta Williams-Paisley vain lähinnä on.

     Elokuvassa nähdään myös Deadpool 2:sta (2018) tuttu Julian Dennison entisenä tonttuna, Belsnickelinä, joka aikoinaan joutui häädetyksi Joulupukin kylästä ja nyt vannoo saavansa kostonsa. Dennisonista tulee lähinnä mieleen uhmaikäinen muksu, joka kiukuttelee vanhemmilleen, eikä hän siten ole kovin vakuuttava antagonisti.

Tietyistä vioistaan (kuten kehnosta pahiksesta ja aivan liian pitkästä kestosta) huolimatta The Christmas Chronicles 2 osoittautui edellistä osaa paremmaksi filmiksi. Ei tämäkään kummoinen tekele ole, mutta erittäin heikkoon ykkösosaan verrattuna elokuva tarjosi tarpeeksi positiivisen kokemuksen. Iso syy tähän johtuu luultavasti kokeneemmasta ohjauksesta. Vaikkei The Christmas Chronicles 2 todellakaan nouse Chris Columbuksen aiempien perheleffojen, kuten Yksin kotona (Home Alone - 1990), Mrs. Doubtfire - isä sisäkkönä (Mrs. Doubtfire - 1993) ja Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone - 2001) tasolle, tarjoaa se miellyttävää jouluhenkeä ja toimiikin oikein passelisti tämän elokuvavuoden joulun aloittajana. Itse söinkin vuoden ensimmäisen riisipuuron ja ensimmäiset piparkakut leffan aikana. Elokuvaa katsoessa teki myös mieli käydä kaivamassa joulukuusikin kellarista ja koristella asunto juhlaa varten.

Vielä elokuvan alku ei oikein vakuuta ja hetken jo pelkäsin, että luvassa olisi ihan yhtä tökerö jouluraina kuin viimeksi. Kuitenkin kun päästään Joulupukin kylään, elokuvan taso lähtee nousuun. Aito jouluhenki ympäröi katsojan ja tietyt siirappisuudetkin katsoo sormien läpi. Digitontut ovat yhä aika kammottavia ilmestyksiä, mutta muuten tonttujen maailma on valloittava. Itse kylä näyttää siltä kuin se olisi jättimäinen lumisadepallo ja tietty lämmin tunnelma huokuu kylän esittelyn aikana. Elokuvafani voi kokea riemua hassuista viittauksista muihin teoksiin, kuten se, että kylän elokuvateatteri taitaa pyörittää Will Ferrellin Elfiä (2003) tauotta ja televisiossa taas näkyy Ihmeellinen on elämä (It's a Wonderful Life - 1946) tontuksi dubattuna.

Vaikka elokuva tarjoaakin tarpeeksi joulumieltä, veikeää seikkailuhenkeä, muutaman aidosti hauskan jutun, sekä Russellin mahtavuutta, jotta sen parissa viihtyy juuri ja juuri läpi lähes kahden tunnin keston, säännöllisin väliajoin elokuvan ongelmat nostelevat päätään. Jotkut sekoiluhetket saattavat riemastuttaa perheen pienimpiä, mutta saavat monet muut pyörittelemään silmiään. Pakollinen musikaalinumero on harvoja asioita, mitkä ovat heikompia tässä kuin ensimmäisessä osassa. Heikkous on myös se, että elokuvasta puuttuu tietty kiireellisyyden tunne. Siinä, missä ensimmäisessä The Christmas Chroniclesissa hahmoilla oli yksi yö aikaa pelastaa joulu, tässä ei ole samaa tunnetta. Monet pulmat myös ratkeavat turhankin helposti ja etenkin loppuratkaisu on aika tylsä kaiken koetun jälkeen.

Matt Liebermann palaa käsikirjoittajaksi ja saa avukseen Columbuksen. Jatkotarinan luonti on paikoitellen väkinäisen tuntuista, mutta silti lopputulos yllättää ihan positiivisesti. Kaksikko on keksinyt joitain kivoja ideoita, mutta eivät jaksa viedä kaikkia kunnolla loppuun. Lisäksi dialogissa ärsyttää, kuinka hahmojen täytyy välillä tarpeettomasti todeta ääneen päivänselviä asioita. The Christmas Chronicles 2 on kuvattu ihan sujuvasti, mutta leikkauksessa kuvattua materiaalia olisi voinut tiivistää reippaasti. Lavasteet ja asut ovat mainiot, mutta erikoistehosteet näyttävät siltä kuin ne olisi tehty yli kymmenen vuotta sitten. Monet efektit hurjemmissa kohdissa näyttävät jopa viimeistelemättömiltä, aivan kuin animaattorit olisivat uskoneet, että jos jokin asia näkyy vain noin sekuntin ajan, ei siihen tarvitse panostaa. Vauhdikkaammista kohtauksista löytyykin siis aikamoista digimössöä. Äänimaailma on kuitenkin kelvollisesti rakennettu ja Christophe Beckin säveltämistä musiikeista löytyy oivaa joulutunnelmaa.

Yhteenveto: The Christmas Chronicles 2 on parannus kehnon ykkösosan jälkeen ja ihan passeli jouluelokuva. Lähes kahden tunnin kesto on aivan liikaa, digitontut näyttävät yhä kamalilta, musikaalinumero aiheuttaa myötähäpeää ja kiukuttelevalta uhmaikäiseltä tuntuva pääpahis on aika laimea tapaus. Paikoitellen nämä viat onnistuu kuitenkin unohtamaan. Lämmin jouluhenki valtaa katsojan, kun päästään Joulupukin kylään ja oivaa seikkailun tunnelmaakin löytyy. Joitain hauskoja vitsejäkin löytyy, mutta tarpeellinen jännite jää minimaaliseksi. Kurt Russell on jälleen mahtava itse Joulupukkina, mutta Goldie Hawn ei oikein vakuuta Muorina. Lapsinäyttelijät Darby Camp ja Jazhir Bruno tekevät oivaa työtä. Lopputuloksena on tarpeeksi toimiva 2020-joulun aloittajaleffa ja positiivinen yllätys heikon ensimmäisen The Christmas Chroniclesin jälkeen. Toisaalta ensimmäinen osa oli hitti ja monet siitä pitivät, joten voi olla, että monet taas näkevät jatko-osan juuri toisin silmin kuin minä. Noh, niin tai näin, tämäkin on takuuvarma menestys, joten eiköhän Netflix pian ilmoita työstävänsä kolmatta osaa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.11.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Christmas Chronicles 2, 2020, 1492 Pictures, Wonder Worldwide

 

Arvostelu: Transformers: Dark of the Moon / Kuun pimeä puoli (2011)

TRANSFORMERS: DARK OF THE MOON (2011)

TRANSFORMERS: KUUN PIMEÄ PUOLI

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Shia LaBeouf, Rosie Huntington-Whiteley, Peter Cullen, Josh Duhamel, John Turturro, Tyrese Gibson, Frances McDormand, Patrick Dempsey, Leonard Nimoy, Alan Tudyk, Hugo Weaving, Kevin Dunn, Julie White, Jess Harnell, Robert Foxworth, Charlie Adler, Ken Jeong ja John Malkovich
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia
Ikäraja: 12

Huippusuosittuun Hasbron lelusarjaan perustuva Transformers (2007) oli suuri menestys ja pääasiassa pidetty elokuva, vaikka saikin myös kritiikkiä niskaansa. Sen jatko-osa Transformers: Revenge of the Fallen (2009) ei ollut erityisen pidetty, mutta tienasi vielä enemmän kuin ensimmäinen osa, joten kolmannen osan teko lähtikin käyntiin nopeasti. Ongelmia syntyi, kun yksi sarjan isoimmista tähdistä, Megan Fox erotettiin projektista, verratessaan ohjaaja Michael Bayta usein Hitleriksi, jolloin uusi naispääosa täytyi löytää. Foxin tilalle kirjoitettiin Victoria's Secret -malli Rosie Huntington-Whiteley, mikä aiheutti kohua. Kuvaukset alkoivat loppukeväästä 2010 ja lopulta Transformers: Dark of the Moon, eli suomalaisittain koomiselta kuulostava Transformers: Kuun pimeä puoli ilmestyi teattereihin kesällä 2011. Se oli suuri hitti ja sai hieman positiivisemmat arviot kuin edeltäjänsä. Kävin katsomassa elokuvan ensi-iltanapäivänä ja muistan kokemuksen hyvin, sillä suuren lopputaistelun alussa vedin karkin väärään kurkkuun. Sain kyllä yskittyä sen sieltä pois, mutta loppuleffan ajan kurkussani oli ikävä tunne. Elokuvasta pidin kyllä todella paljon ja kävinkin katsomassa sen toistamiseen kuukautta myöhemmin. Olen nähnyt leffan jälkikäteen muutamaan otteeseen ja nyt kun sarja on saamassa jatkoa elokuvalla Transformers: The Last Knight (2017) oli jälleen aika katsoa Dark of the Moon ja arvostella se.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Transformers ja Transformers: Revenge of the Fallen!

Sam Witwicky turhautuu, kun hänen aiemmilla sankariteoillaan ei tunnu olevan merkitystä ja hän on jälleen yksi nuori muiden joukossa. Ei aikaakaan, kun Samin täytyy jälleen nousta sankariksi, Decepticonien ottaessa Maan valtaansa. Alkaa suuri sota ihmiskunnan selviämisestä.

Shia LaBeouf on jälleen mainio pääosassa Sam Witwickynä ja elokuva tuo hyvin esille hahmon turhautumisen. Sam on kaksi kertaa pelastanut maailman, mutta hän ei silti pääse taistelemaan Decepticoneja vastaan Autobotien rinnalla, vaan joutuu etsimään tavallista työtä. Juoksupojan hommat eivät tietenkään kuulosta entisen sankarin korvaan kovin edustavilta. On hienoa, miten Sam pistetään jälleen mahdollisimman tavalliseksi hepuksi, jotta hänen nousemisensa sarjan sankariksi tuntuisi uudestaan loistokkaalta. Sam on selkeästi vakavampi kuin aiemmin, mutta häneltä löytyy myös vitsikkäitä hetkiä.
     Samin uutena tyttöystävänä, Carlyna nähdään tosiaan Rosie Huntington-Whiteley, jonka roolitusta ei oikein ymmärrä. Hollywood on jo täynnä hyviä naisnäyttelijöitä sekä innokkaita näyttelijänalkuja, joten miksi ihmeessä tekijät päätyivät alusvaatemalliin? Kai tarkoituksena oli löytää mahdollisimman hyvännäköinen nuori nainen, mikä vetäisi lisää mieskatsojia teattereihin. Lähinnä sitä vain ihmettelee, että miten sosiaalisesti kömpelö ja hömelö Sam päätyy jatkuvasti yhteen malleilta näyttävien naikkosten kanssa? Huntington-Whiteley ei ole kovin kummoinen näyttelijä ja useasti leffan aikana kaipaisi Megan Foxia takaisin. On hänellä myös onnistuneet hetkensä, mutta siihen se jääkin. Carly tuntuu paikoitellen aika turhalta hahmolta.
     Josh Duhamelin esittämä eversti Lennox on hieman edellisiä osia pienemmässä roolissa, eikä hänen teoillaan ole samalla lailla merkitystä tarinalle. On kuitenkin hienoa, että tuttu naama johtaa ihmisiä edelleen ja Duhamel on yhä uskottava armeijan sotilaana. On myös miellyttävää nähdä Lennox ja Sam yhdessä taistelemassa.
     John Turturron näyttelemä ex-agentti Simmons on jälleen muuttunut paljon. Edellisten osien tapahtumien jälkeen hänestä on muodostunut ylimielinen kirjailija, joka yrittää varoittaa ihmisiä muukalaisroboteista. Turturron on kai tarkoitus hauskuuttaa, mutta siinä hän onnistuu vain muutamaan otteeseen. Lähinnä hän ärsyttää kovaäänisyydellään. Walt Disneyn animaatioiden vakioääneksi muodostuva Alan Tudyk esittää Simmonsin avustaja Dutchia, joka on pomonsa tavoin välillä ihan huvittava, mutta usein ärsyttävä.
     Samin, Lennoxin ja Simmonsin lisäksi edellisistä osista sarjaan palaavat Samin vanhemmat Judy (Julie White) ja Ron Witwicky (Kevin Dunn), joiden rooli on todella pieni, mutta he ehtivät silti hieman naurattaa ja antaa elämänohjeita pojalleen. Myös Tyrese Gibsonin näyttelemä kersantti Epps on mukana ja selvästi isommassa roolissa kuin Revenge of the Fallenissa.
     Uusina ihmishahmoina nähdään Carlyn ja Dutchin lisäksi itseään täynnä oleva Carlyn pomo Dylan Gould (Patrick Dempsey), joka kuvittelee olevansa muiden yläpuolella, ärsyttävä tiedustelupalvelujohtaja Charlotte Mearing (Frances McDormand), joka ei ole kertaakaan elokuvan aikana pidettävä, Samin pomo Bruce Brazos (legendaarinen John Malkovich), joka on hauska lisäys, sekä Samin kanssa samassa paikassa töitä tekevä Jerry Wang (The Hangover -sarjasta, 2009-2013, tuttu Ken Jeong), joka lähinnä ärsyttää, mutta jolla on onneksi todella pieni rooli.
     Tutut Autobotit, eli johtaja Optimus Prime (Peter Cullen), monien suosikki Bumblebee, asespesialisti Ironhide (Jess Harnell) ja lääkintämies Ratchet (Robert Foxworth) ovat tietenkin mukana. Edellisestä osasta tutut rullailija Sideswipe (James Remar) ja pienikokoinen Wheelie (Tom Kenny) ovat myös leffassa. Bumblebee nousee helposti suosikiksi tässäkin osassa, mutta on upeaa, että edellisessä osassa pääasiassa kuolleena maannut Optimus nousee yhdeksi päähenkilöksi. Uusina hyvisformereina nähdään älykäs laitesuunnittelija Que (George Coe), teriä käyttävä punainen Dino (Francesco Quinn) ja pienikokoinen Brains (Reno Wilson), joka liikkuu yhdessä Wheelien kanssa. Tärkein uutuus on kuitenkin Leonard Nimoyn ääninäyttelemä vanha Autobot-johtaja Sentinel Prime, joka on mainiosti suunniteltu hahmo.
     Sarjan pääpahis, eli Decepticonien johtaja Megatron (Hugo Weaving) on yhä mukana, mutta hän jää usein todella paljon taka-alalle. Hänen oikea kätensä Starscream (Charlie Adler) ja ensimmäisestä osasta tuttu poliisiautoksi muuttuva Barricade (Frank Welker) tekevät myös paluun. Uusia Decepticoneja ovat mm. soluttautuva Soundwave (myös Welker), petolinnuksi muuttuva ilkikurinen Laserbeak (Keith Szarabajka) ja yksisilmäinen Shockwave (jälleen Welker), jolla on lemmikkinä todella suuri robomatoa muistuttava Driller.

Minun on pakko myöntää, että Transformers: Dark of the Moon on edelleen mielestäni todella hyvä leffa. Se ei ole kovin älykäs elokuva, eikä sitä voisi kutsua taiteeksi millään tavalla. Sen näyttelijäsuoritukset eivät ole parhaimmasta päästä, sen juoni on yksinkertainen, eivätkä tarinan yllätykset erityisemmin hämmästytä ja siinä on paljon fysiikan lakeja vastustavia tapahtumia. Repliikit ovat paikoitellen kehnoja ja yhdessä kohtaa elokuvaa käydään katsojia tyhmentävä keskustelu, jossa pari hahmoa selventävät katsojille, mitä juuri äsken tapahtui, ettei kukaan olisi pihalla todella helposta tarinasta. Näiden lisäksi leffa on myös hieman liian pitkä. Nämä asiat eivät kuitenkaan vie pois siitä, että Dark of the Moon on viihdettä parhaimmillaan ja sitä se pyrkiikin olemaan. Se pitää otteessaan alusta loppuun asti ja kasvattaa hienosti eeppisyyttään, jolloin lähes tunnin mittainen lopputaistelu pitää katsojaa jännityksessä, vaikka lopputuloksen arvaakin etukäteen. Edellisen osan virheistä on opittu, eikä mukaan ole tungettu liikaa, vaan juttua on yksinkertaistettu. Eeppisyys on myös saatu oikeasti tuntumaan eeppiseltä ja hienolta, jolloin sarjan pääteema, eli sankarillisuus nousee erinomaisesti esille. Revenge of the Fallenin typerästä seksihuumorista on päästy eroon, eikä enää ole näkyvissä koiria nussimassa toisiaan. Samin vanhempien koirat eivät ole edes mukana elokuvassa! Myös idioottimaiset kaksosformerit on saatu pois, vaikka he näkyvätkin vilaukselta yhdessä kohtaa.

Tarinaltaan elokuva kulkee aika samanlaista kaavaa kuin kaksi edellistä, mutta se ei erityisemmin haittaa, sillä mukana on mainioita uutuuksia. Leffassa on kekseliäästi mietitty, että kaksi isoa tapahtumaa, ensimmäinen Kuussa käynti ja Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus, johtuisivatkin transformereista. Samanlaista kekseliäisyyttä nähtiin myös samana vuonna elokuvassa X-Men: First Class (2011), jossa Kuuban ohjuskriisin aiheuttivatkin mutantit. Ensimmäistä tuntia kuljetetaan eteenpäin kuten edellistä osaa, eli välillä näytetään Autoboteista ja ihmisistä koostuvan NEST-iskuryhmän toiminnallisempaa menoa ja välillä taas nähdään Samin elämää. Suurimmaksi osaksi elokuva kulkee jälleen ihmishahmojen, etenkin Samin kautta, mutta loppupäässä robotit nousevat tärkeämpään osaan. Noin puolessa välissä elokuvaa sarja viedään ihan uudelle tasolle, kun Decepticonit ottavat vallan Maassa... tai noh, ainakin Chicagossa, mutta aikamoinen maailmanlopun meininki lähtee liikkeelle. Tässä kohtaa elokuva myös vakavoituu hienosti ja katsojana todella tajuaa, että on tosi kyseessä. Pahisformerit ammuskelevat ihmisiä kaduilla ja orjuuttavat kansaa omiin tarkoituksiinsa. Lopputaistelu tuntuu todella siltä, että nyt oikeasti taistellaan koko planeetan kohtalosta. Itse en voi muuta kuin nauttia ja saan joka katselukerralla kylmiä väreitä jossain kohtaa taistelun aikana. Lopun sota vaikuttaa siltä, mitä luultavasti tapahtuisi, jos jättimäiset robotit saapuisivat Maahan mätkimään toisiaan pataan.

Valitettavasti mukana on heikkouksia, jotka vievät leffasta makua. Dark of the Moonin suurimmat heikkoudet ovat jotkut sen näyttelijät. Rosie Huntington-Whiteleyn vaihtaisi tosiaan mielellään Megan Foxiin, mutta Ken Jeongin esittämän Jerry Wangin poistaisi mielellään ihan kokonaan tarinasta. Simmonsista ja Dutchista voisi tehdä siedettävämmät. Näin ihmishahmoilla olisi enemmän väliä katsojalle. Carlyn ja Samin suhde tuntuu paikoitellen jotenkin väkinäiseltä, eikä sen pohjustus ole kovin onnistuneesti tehty. Heti leffan alussa he ovat suhteessa ja Foxin esittämä Mikaela mainitaan vain nopeasti. Elokuvan lopetus on toteutettu todella hätäisesti, sillä heti kun suuri ja eeppinen sota on ohi, lopputekstit alkavat pyöriä, ilman sen kummempia selityksiä siitä, miten taistelu vaikutti hahmoihin ja maailmaan? Varsinkin kun tämän leffan jälkeen päähenkilöt vaihtuvat, olisi äärimmäisen kiinnostavaa tietää, mitä heille käy? Näitä asioita kun korjailisi ja muutaman minuutin sieltä täältä napsisi pois, olisi Transformers: Dark of the Moon parempi teos. Tällaisenaan se on kuitenkin jo todella hyvä tunnelmansa ja viihdyttävyysarvonsa ansiosta.

Dark of the Moonin ohjaajana toimii edellisten osien tapaan Michael Bay, jolla on silmää tyylikkyydelle ja upealle toiminnalle. Bay olisi halunnut pitää yhden välivuoden ennen tämän leffan tekoa, mutta Paramount Pictures ehti ilmoittaa leffan ilmestymisajankohdan kesälle 2011, joten Bay joutui heti palaamaan robottitaisteluiden pariin, kun Revenge of the Fallen ilmestyi teattereihin. Käsikirjoituksesta vastaa Ehren Kruger, joka tuli sarjaan mukaan edellisessä osassa. Kruger on päässyt keksimään hauskoja juonikuvioita, jotka yhdistävät transformerien maailmaan todelliseen maailmaan. Valitettavasti monet repliikit ovat typeriä ja kuten jo aiemmin mainitsin, yksi selityskeskustelu on todella tyhmentävä. Elokuva on kuvattu hyvin, vaikka mukana on myös heiluvia kuvia. Leikkaus on ihan sujuvaa, vaikka muutamia kohtia voisi pätkiä pois, minkä lisäksi muutamat hyppyleikkaukset kuvan sisällä ja parissa kohtaa jatkuva mustassa ruudussa käynti tuntuvat tarpeettomilta. Visuaalisesti Dark of the Moon on todellista silmäkarkkia alusta loppuun; etenkin suuri taistelu lopussa on erinomaisesti toteutettu. Ääniefektit tuovat upeita lisäyksiä mukaan ja Steve Jablonskyn säveltämä musiikki nostattaa koko homman eeppisyyttä nerokkaasti. Tämän elokuvan Linkin Park -kappale on "Iridescent", joka ei valitettavasti ole kovin kummoinen kipale.

Elokuva sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, sarjoihin, hahmoihin jne. Tässä tapauksessa etenkin Star Trekiin (1966-). Ensinnäkin Sentinel Primen äänenä kuullaan yhtä Star Trekin päähenkilöä, Spockia esittävä Leonard Nimoy, joka lausuu yhdessä kohtaa elokuvaa Spockin tunnetun lausahduksen "The needs of the many outweigh the needs of the few", eli karkeasti suomennettuna "Enemmistön tarpeet ovat tärkeämmät kuin vähemmistön". Leffan alussa Wheelie ja Brains katsovat Star Trek -sarjaa, jossa Spock näkyy ruudulla ja toinen heistä sanoo asian, joka paljastaa paljon, jos yhteyden tajuaa. Yhdessä kohtaa leffaa Sam myös kuvailee erästä rakennusta U.S.S. Enterprise -alukseksi. Elokuva sisältää tietty myös viittauksia vanhaan The Transformers -animaatiosarjaan (1984-1987).

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Valitettavasti yksikään Blu-ray -julkaisu ei sisällä lisämateriaalia elokuvalle.

Yhteenveto: Transformers: Dark of the Moon on todella mainio scifitoimintaleffa, joka osuu nappiin eeppisyydessään. Mukana on hölmöjä juttuja, typeriä repliikkejä, arvattavia yllätyksiä, kehnoa näyttelemistä, muutamia minuutteja liikaa pituutta ja fysiikan lakeja rikkovia hetkiä, mutta silti viihdyttävyysarvo nostaa leffan samalle tasolle kuin sarjan aloittaja. Huumoria on mukana aika sopiva määrä ja vakavampi henki toimii hienosti, kun kyseessä on robottien välinen sota. Tunnelma on osuvasti rakennettu ja jännitystä kasvatetaan hyvin. Visuaalisesti elokuva on erittäin näyttävä ja musiikit toimivat todella hyvin. Shia LaBeouf on jälleen mainio pääosassa, mutta naistähtenä Rosie Huntington-Whiteley ei vakuuta. Optimus Primesta on tehty vihdoin todellinen sankari, jonka seikkailua on mukava seurata. Suosikkinani pysyy silti Bumblebee. Valitettavasti leffan lopetus on liian äkkinäinen ja katsojana jää kaipaamaan parempaa näyttöä siitä, miten sota vaikutti maailmaan ja ihmisiin. Jos pidit edellisistä sarjan osista tai jos eeppiset scifitoimintaleffat ovat juttunne, niin katso Transformers: Dark of the Moon. Jos taas kuulut niihin, joiden mielestä Transformersit ovat hirveintä ikinä, niin älä katso tätä. Elokuvan lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, joten sitä ennen ei kannata pistää leffaa pois.

Kirjoittanut: Joonatan, 14.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Transformers: Dark of the Moon, 2011, Paramount Pictures, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Amblin Entertainment, Platinum Dunes

Arvostelu: Transformers: Kaatuneiden kosto (Transformers: Revenge of the Fallen - 2009)

TRANSFORMERS: KAATUNEIDEN KOSTO

TRANSFORMERS: REVENGE OF THE FALLEN

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Shia LaBeouf, Megan Fox, Josh Duhamel, Ramon Rodriguez, John Turturro, Kevin Dunn, Julie White, Peter Cullen, Hugo Weaving, Tyrese Gibson, Isabel Lucas, John Benjamin Hickey, Tony Todd, Jess Harnell, Robert Foxworth, Charlie Adler, Mark Ryan ja Tom Kenny
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 12

Hasbron lelusarjaan perustuva Transformers-elokuva (2007) oli suuri hitti, vaikka jakoikin kriitikkojen ja fanien mielipiteet. Rahaa tuli nopeasti niin paljon, että jatko-osahan oli tietty luvassa. Ongelmia tuotti käsikirjoittajien lakko loppuvuodesta 2007 alkuvuoteen 2008, mutta lopulta työstäminen lähti liikkeelle ja leffan kuvaukset alkoivat kesällä 2008. Transformers: Revenge of the Fallen - tai kuten se on suomennettu täysin oikein mutta jokseenkin väärin Transformers: Kaatuneiden kostoksi - sai ensi-iltansa kesällä 2009 ja oli vuoden neljänneksi menestynyt elokuva, vaikka kriitikot lähestulkoon vihasivatkin elokuvaa. Monet fanit olivat myös pettyneitä, mutta monien mielestä kyseessä oli erinomainen kesähömpötys. Itse kävin katsomassa elokuvan heti ensi-iltaviikonloppuna ja olin erittäin innoissani, etenkin kun en ollut käynyt katsomassa edellistä osaa. Pidin elokuvasta, vaikka se olikin mielestäni heikompi kuin Transformers. Vuosien varrella olen nähnyt leffan muutaman kerran uudestaan. Nyt kun sarja on saamassa lisäystä elokuvalla Transformers: Viimeinen ritari (Transformers: The Last Knight - 2017), oli aika katsoa elokuva uudestaan ja arvostella se.

Sam Witwicky yrittää päästä pois transformerien maailmasta ja aloittaa collegen tavallisten nuorien tapaan. Kuitenkin kun muinainen Fallen on hyökkäämässä Maahan, Sam vedetään takaisin Autobotien ja Decepticonien väliseen sotaan.

Shia LaBeouf näyttelee tietty Sam Witwickyä, josta löytyy jälleen tuttuja "noloja" teinihetkiä, mutta lähtökohtaisesti hahmo on hieman aikuistunut edellisen osan tapahtumien jälkeen. Sam haluaisi olla tavallinen nuori ja aloittaa collegen, mutta vääjäämättä hän joutuu palaamaan takaisin taisteluihin. Tällä kertaa hänen täytyy todella muokata itsestään sankari ja LaBeouf tuo tämän hyvin esille.
     Megan Foxin esittämä Mikaela päätyy jälleen Samin kautta toimintaan mukaan. Nuorella parilla on hieman rakkaushuolia, joita he yrittävät taistelujen välissä selvittää. Mikaelaa ei erityisemmin syvennetä leffan aikana, vaan hän lähinnä vain roikkuu Samin mukana. Fox ei ole kovin kummoinen näyttelijä, mutta on tarpeeksi toimiva rooliinsa.
     Sotilaspuolelta paluun tekevät majuri Lennox (Josh Duhamel) ja kersantti Epps (Tyrese Gibson), mutta valitettavasti Epps jää todella taka-alalle. Hahmo näkyy toimintakohtauksissa, mutta hän ei oikeastaan tee tai sano mitään ennen loppuhuipennusta. Majuri Lennox on sen sijaan yhä isossa roolissa, mutta hänen taustojaan ei erityisemmin avata lisää. Hahmo johtaa ihmisten ja Autobotien iskuryhmä NESTiä, joka jahtaa Decepticoneja ympäri maapalloa. Duhamel on edelleen uskottava sotilaana.

Uutena hahmona esitellään nuori Leo Spitz, jota esittää Ramon Rodriguez ja jonka Sam tapaa collegessa. Leo vaikuttaa ylivilkkaalta nörtiltä, joka yrittää löytää todisteita transformerien olemassaolosta ja laittaa ne internetiin. Hahmo on innoissaan roboteista siihen asti, kun hän joutuu tekemisiin sellaisten kanssa, liikkuessaan Samin mukana. Rodriguez on hyvä hauskuuttajaroolissa, vaikka hahmo välillä ärsyttääkin.
     Samin vanhemmat tekevät tietty paluun ja heidän koomisuuttaan on lisätty. Tällä kertaa äiti Judy (Julie White) on rennompi ja hauskempi, kun taas isä Ron (Kevin Dunn) on tiukempi. Kaksikon kemia toimii mahtavasti ja heitä on hauska nähdä enemmänkin. Ihmishahmoista myös agentti Simmons (John Turturro) tekee paluun, muttei ole enää agentti ensimmäisen osan tapahtumien takia. Uusina hahmoina esitellään collegetyttö Alice (Isabel Lucas), joka käy kuumana Samia kohtaan ja ärsyttävä johtaja Galloway (John Benjamin Hickey), joka haluaa kaikki transformerit pois Maasta.
     Edellisestä osasta tutut Autobotit, eli johtaja Optimus Prime (Peter Cullen), radion kautta puhuva Bumblebee, asemies Ironhide (Jess Harnell) ja lääkäri Ratchet (Robert Foxworth) nähdään jälleen ja Bumblebee pysyy edelleen suosikkina, vaikka onkin hienoa, että Optimus saa enemmän ruutuaikaa ja tekemistä. Uusina Autoboteina nähdään moottoripyöriksi muuttuva kolmikko Arcee (Grey DeLisle), ärsyttävät kaksoset Skids (Tom Kenny) ja Mudflap (Reno Wilson), renkaillaan rullaluisteleva Sideswipe (André Sogliuzzo), sekä siniseksi autoksi muuttuva Jolt, joka nähdään vain muutamassa kuvassa, eikä hän tee leffassa yhtään mitään. Kaksosten rooli on erittäin iso elokuvassa ja heistä on selvästi aiottu tehdä leffan koomisia hahmoja, mutta lähinnä he vain ärsyttävät. Katsojana katsoisi mieluummin Tähtien sota: Episodi I - Pimeän uhkan (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) Jar Jar Binksiä. Kyllä, kyseessä ovat niin ärsyttävät hahmot.

Decepticoneista hävittäjä Starscream (Charlie Adler) tekee paluun, mutta koska lähes kaikki muut pahisrobot kuolivat edellisessä osassa, on mukana pakko olla paljon uusia pahiksia. Suurin paha elokuvassa on Fallen (Tony Todd), joka leffan nimen mukaan haluaa kostaa. Suomennos on tosiaan hölmö, sillä siinä tarkoitetaan hahmoa nimeltä Fallen, eikä yleisesti aiemmin kaatuneita Decepticoneja, vaikka niinkin sen voisi ymmärtää. Fallen on yksi vanhimmista transformereista ja ihka ensimmäinen Decepticon. Hahmo osaa erilaisia yliluonnollisia voimia, jotka tekevät hänestä vaarallisen vastuksen. Silti hahmo tuntuu välillä hieman tylsältä suuruudenhullun suunnitelmansa kanssa. Muita uusia Decepticoneja ovat mm. vanha Jetfire (Mark Ryan), leluautoksi muuttuva Wheelie (Tom Kenny), avaruudessa leijuva Soundwave (Frank Welker), robojaguaariksi muuttuva Ravage ja monesta transformerista muodostuva Devastator (myös Frank Welker).

Transformers: Kaatuneiden kosto on monin tavoin samanlainen elokuva kuin edeltäjänsä. Ensimmäisen tunnin aikana näytetään välillä toimintakohtauksia ja välillä taas keskitytään Samin elämään. Normaali elämä kuitenkin katoaa ja alkaa kilpajuoksu, kumpi osapuoli pääsee ensin myyttiselle objektille, jolla on mahtavia voimia. Lopuksi käydään tietenkin suuri taistelu, jossa nähdään paljon isoja transformereja mätkimässä toisiaan turpaan, samalla kun sotilaat ammuskelevat heidän jaloissaan. Monet paikat tuhoutuvat megalomaanisten räjäytysten kautta ja jutun pitää tuntua yhä vain eeppisemmältä, mitä pidemmälle taistelu kulkee. Elokuvaa on tietenkin tehty ajatuksella "isompi parempi", jolloin kaikki tuntuu suuremmalta kuin edellisessä osassa ja kaikkea tuntuu olevan enemmän. On enemmän robotteja, on enemmän toimintaa, on enemmän räjähdyksiä ja on muutamia minuutteja pituudessakin lisää. Se on sitten katsojasta kiinni, millaista taidetta luulee alkavansa katsomaan, kun pistää Kaatuneiden koston pyörimään. Jos etsii suuria syvällisyyksiä tai luovaa juonta, niin tulee luultavasti pettymään. Jos taas toivoo näkevänsä viihdyttävää hömppää, jossa on paljon näyttäviä kohtia ja hienoa tunnelmaa, tämä voi olla parasta ikinä. Itse pidän elokuvaa ihan menevänä viihteenä, vaikkakin elokuva on liian pitkä.

Valitettavasti elokuva ei ole yhtä hyvä kuin Transformers. Paikoitellen koko homman massiivisuus tuntuu hukkuvan omaan suuruudenhulluuteensa. Lopputaistelusta saisi joitain kohtia pois, jolloin todella suuriksi tarkoitetut kohdat herättäisivät kunnon "vau!"-tunteen katsojissa. Lyhyemmät toimintakohdat toimivat hieman paremmin, sillä ne eivät ole vielä kovin suuria ja ne keskittyvät selkeämmin yhteen kamppailuun kerrallaan, kun taas lopputaistelussa seurataan tapahtumia monessa eri paikassa. Lopputaistelun aikana tuleekin jossain kohtaa tunne, että milloin tämä loppuu ja haluaisi pitää tauon, sillä ruudulla on niin paljon kaikkea, että aivot eivät kykene oikein sisäistämään koko juttua. Onneksi lopputaisteluun tuodaan kuitenkin kaiken aikaa uusia asioita, jolloin ei täysin tunnu siltä, että osio junnaisi paikoillaan. Elokuva tarjoaa muutenkin paljon uusia asioita. Transformereiden maailmaa laajennetaan hienosti tuomalla mukaan erikokoisia robotteja aina kärpäsen kokoisista kerrostalon kokoisiin. Leffassa nähdään tosiaan eläimeksi muuttuva transformer, sekä useasta robotista muodostuva jättirobo, joiden lisäksi mukana on myös transformer, joka kykenee muuttumaan ihmiseksi, joka ei oikein tunnu istuvan ympärillä olevaan elokuvaan.

Hienointa koko elokuvassa on se, että tarina seuraa edellisen tapaan pääasiassa ihmishahmoja, etenkin Samia, jolloin katsojan on paljon helpompi päästä mukaan elokuvaan, kun päähenkilö on lähestyttävämpi kuin suuri robotti. Jälleen kaikkein mielenkiintoisimmat osuudet sisältävät Samin ja etenkin collegemaailmaa olisi kiehtovaa nähdä hänen kautta lisää. Transformerit ovat tietenkin tärkeitä, mutta tarina keskittyy lähinnä Samin kehittymiseen ja henkiseen kasvamiseen. Näin yliampuvat toimintakohtauksetkaan eivät erityisemmin haittaa ja leffaa seuraa mielellään loppuun asti. Valitettavasti tunnelmaa vie pois elokuvan huumori. Vaikka mukana onkin hauskoja juttuja, joista löytyy edellisen osan tunnelmaa, Kaatuneiden kosto on lähinnä täynnä seksiviittauksia, jotka on ajateltu hauskoiksi. Tämä viedään niinkin pitkälle, että leffassa nähdään pari kertaa koira nylkyttämässä toista koiraa ja transformer nylkyttämässä Mikaelan jalkaa. Vaikka Samin äidistä on tehty hauska hahmo, käy hänen sekoilunsa yhdessä kohtaa hieman hermoille. Ja sitten ovat tietty ne kaksoset... Muitakin hölmöyksiä on mukana, mutta ne pystyy halutessaan katsoa sormien läpi. Jos huumoritasoa olisi muutettu selkeästi, kaksoset ja ihmisformer olisivat poissa, toimintakohtaukset hieman pienempiä ja leffa vartin lyhyempi, voisi Transformers: Kaatuneiden kosto olla todella mainio viihdeteos, jota katsoo erittäin mieluusti.

Ohjauksesta vastaa toistamiseen Michael Bay, joka tuntuu välillä vajoavan leffan tavoin suuruudenhulluuteen, mutta useassa kohtaa tuntuu yllättävän paljon siltä, että Bay todella tietää, mitä tekee. "Isompi parempi" -idea tuntuu olevan lähellä Bayn sydäntä ja hän on halunnut tarjota mahdollisimman tyylikkään teoksen. Visuaalisesti Kaatuneiden kosto on edeltäjänsä tapaan erittäin tyylikäs ja äärimmäisen näyttävä elokuva. Transformerit ovat upeasti toteutettuja, vaikka välillä ihmetteleekin, miten taisteluissa likaantuvat robotit muuttuvat täysin puhtaiksi ja kiiltäviksi muuttuessaan autoiksi. Toimintakohtaukset ovat upeaa silmäkarkkia, minkä lisäksi ääniefektit ovat hienosti toteutettuja. Ainoa miinus visuaalisesta puolesta on, että leffassa nähdään avaruudessa leijuvasta Soundwavesta kaksi kertaa täsmälleen sama kuva. Toisella kerralla repliikit ovat vain erilaiset, mutta kuva itsessään on identtinen! Ajattelivatkohan tekijät, ettei kukaan huomaisi tätä? Kaatuneiden kosto on hyvin kuvattu, mutta leikkauspöydällä olisi voinut ainakin vartin katkoa pois. Lavasteet, puvustukset ja maskeeraukset ovat onnistuneita, minkä lisäksi pyrotekniikasta vastaavilla on ollut paljon hommaa yhä vain massiivisempien räjähdysten toteutuksessa. Musiikista vastaa edellisen osan tapaan Steve Jablonsky, jonka sävellykset ovat jälleen mainiot. Elokuvassa kuullaan myös muun muassa Linkin Parkin leffaa varten tehty erinomainen New Divide, joka soi sekä lopputeksteissä, että muutamassa kohtaa leffan aikana instrumentaaliversiona.

Elokuva sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin, sarjoihin jne. Leffassa nähdään esimerkiksi Bad Boys II:n (2003) juliste, joka on myös Michael Bayn elokuva, minkä lisäksi elokuvassa sanotaan "Robots in disguise", joka on otettu alkuperäisen televisiosarjan tunnuskappaleesta, jossa lauletaan "Transformers, robots in disguise".

Blu-rayn kuvanlaatu on todella upea. Lisämateriaalina kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on elokuvan teon eri työvaiheista kertova seitsemänosainen The Human Factor: Exacting Revenge of the Fallen, leffan ensi-iltapäivästä kertova A Day with Bay: Tokyo, pätkä juhlistamaan Transformersin 25. ikävuotta, tehosteista kertova Deconstructing Visual Bayhem, leffan kuvauksista koottuja hassutteluhetkiä, poistettuja kohtauksia, trailereita ja musiikkivideo Linkin Parkin New Divide -kappaleelle. Lisäksi mukana on The AllSpark Experiment, jolla voi muokata oman transformerin ja NEST: Transformers Data-Hub, jossa voi tutustua tarkemmin eri robotteihin. Katsottavaa on yhteensä lähes neljäksi tunniksi.

Yhteenveto: Transformers: Kaatuneiden kosto on keskinkertainen, mutta silti ajoittain erittäin viihdyttävä scifitoimintaleffa. Elokuva on noin vartin liian pitkä ja siitä saisi helposti leikattua pois hölmöyksiä ja joitain toimintapätkiä. Leffa kyllä naurattaa välillä, mutta seksivitsit ja ärsyttävät kaksoset eivät tunnu kuuluvan mukaan. Lopputaistelu on liian massiivinen ja siitä voisi poistaa tai edes pienentää joitain kohtia, jotta oikeasti eeppiset jutut tuntuisivat isoilta. Onneksi elokuva tarjoaa kaiken aikaa jotain uutta ja transformereja esitellään todella monia erilaisia, jolloin ei voi muuta kuin hämmästellä tekijöiden luovuutta. Ihmishahmot ovat kuitenkin yhä keskiössä ja elokuva jatkaa Sam Witwickyn tarinaa, jonka esittämisen Shia LaBeouf hoitaa toimivasti. Visuaalisesti leffa on todella upea, vaikka hieman häiritseekin, että pitkä kuva Soundwavesta on käytetty kaksi kertaa leffan aikana. Jos pidit edellisestä osasta, katso myös Transformers: Kaatuneiden kosto. Se ei ole läheskään yhtä hyvä, mutta menee viihdyttävänä hömppänä. Syvällisyyksiä on turha odottaa, joten kovin suuria odotuksia ei elokuvalle kannata asettaa. Lopputekstien alussa nähdään vielä pari pätkää, joten ei kannata pistää leffaa pois vielä, kun Bayn nimi ilmestyy ruutuun.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Transformers: Revenge of the Fallen, 2009, DreamWorks, Paramount Pictures, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Amblin Entertainment, Platinum Dunes

Arvostelu: Transformers (2007)

TRANSFORMERS

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Shia LaBeouf, Megan Fox, Josh Duhamel, Tyrese Gibson, Rachael Taylor, Peter Cullen, Hugo Weaving, Kevin Dunn, Julie White, Jon Voight, Anthony Anderson, Jess Harnell, Charlie Adler, Robert Foxworth, Darius McCrary ja John Turturro
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia
Ikäraja: 12

Transformers on alunperin japanilaisen Takara-yhtiön eriniminen lelusarja roboteista, jotka pystyivät muuntautumaan. Idea levisi Hasbro-yhtiön kautta Yhdysvaltoihin ja nimeksi syntyi Transformers. Leluista tuli suursuosikkeja ja suosio kasvoi, kun vuonna 1984 alkoi The Transformers -animaatiosarja, jonka pohjalta tehtiin myös elokuva The Transformers: The Movie (1986). Kun lelujen ja eri animaatiosarjojen, sekä sarjakuvien sun muiden oheistuotteiden suosiot jatkoivat kasvuaan, oli vääjäämätöntä, että jonain päivänä ilmestyisi myös näytelty elokuva aiheesta. Leffan teko alkoikin jo 2000-luvun ensimmäisten vuosien aikana, kun Hasbrolla alettiin suunnittelemaan, mistä lelusarjasta voisi tehdä elokuvan. Elokuvan työstäminen lähti nopeasti käyntiin ja lopulta Transformers sai ensi-iltansa kesällä 2007. Vaikka leffa jakoi voimakkaasti kriitikkojen ja fanien mielipiteet, se oli suuri menestys. Jostain kumman syystä minä en kuitenkaan mennyt katsomaan Transformersia, kun se ilmestyi. Lapsena olin todella innoissani jutusta ja Transformers oli lastenohjelmista suosikkini heti Teenage Mutant Ninja Turtlesin jälkeen. Jossain kohtaa kiinnostukseni alkoi kuitenkin laskea näitä ohjelmia kohtaan, mikä luultavasti johti siihen, että minun ei tehnyt mieli mennä katsomaan elokuvaa. Näin leffan vasta vuoden 2007 lopussa, kun se ilmestyi vuokralle. Innostuin siitä todella paljon ja minua ärsytti suuresti, etten käynyt katsomassa sitä teattereissa, mikä ärsyttää minua yhä! Olen nähnyt Transformersin useita kertoja uudestaan ja nyt kun leffan aloittama sarja on saamassa viidennen osan, Transformers: Viimeinen ritari (Transformers: The Last Knight - 2017), oli jälleen aika katsoa elokuvat läpi ja arvostella ne.

Nuori Sam Witwicky saa selville, että hänen uusi autonsa onkin oikeasti Autobot-ryhmään kuuluva robotti. Autobotit ovat saapuneet Maahan estääkseen pahoja Decepticoneja saamasta käsiinsä AllSparkia, jolla on mahdollisuus luoda elämää, sekä tuhota sitä...

Päähenkilö Sam Witwickyä esittää Shia LaBeouf, joka on oiva valinta rooliin. Nykyään LaBeouf on jokseenkin sietämätön tapaus hölmöillessään eri tavoin, vähät välittäen muista ihmisistä ja heidän mielipiteistään. Hänen lahjansa ovat myös alkaneet kadota, kun hän on kadonnut omaan "taiteellisuuteensa". Tässä leffassa LaBeouf on kuitenkin pääasiassa todella hyvä. Sam on erittäin epävarma itsestään, mikä pistää hänet vähän väliä noloihin tilanteisiin. Hän ei tunne kuuluvansa minnekään, joten transformerien ilmestyessä hänen elämäänsä, muuttuu Samin koko elämä totaalisesti. Leffan aikana Samin täytyy alkaa löytää rohkeuttaan, selvitäkseen erilaisista vaaratilanteista ja noustakseen ihmissankariksi. LaBeouf suoriutuu tästä mainiosti ja etenkin alkupäässä, kun hän pääsee esittämään myötähäpeällistä teiniä, hän todella loistaa.
     Megan Fox esittää Mikaelaa, Samin luokkalaista, johon Sam on ihastunut, mutta joka ei tunnu ikinä vilkaisevankaan Samiin päin. Mikaela on selkeästi koulun suosituin tyttö, joka on yhdessä koulun kovimman jätkän, Trentin (Tavis Van Winkle) kanssa. Hahmo ei kuitenkaan ole onneksi sellainen suosituin tyttö, joka olisi todella pinnallinen kaiken aikaa, vaan hänestä löytyy erilaisia puolia, eikä hän tunnu oikeasti edes haluavan suosiota. LaBeoufin tavoin Fox ei ole kovin kummoinen nykyään, mutta se johtuu enemmänkin siitä, ettei Fox oikein osaa näytellä. Tässä leffassa hän on kuitenkin osuva valinta ja toimii koko leffan läpi, vaikkei hän erityisen ihmeellinen olekaan.

Samin lisäksi transformereita kohtaa myös Yhdysvaltain armeijajoukko, joiden kimppuun pari Decepticonia hyökkää. Ryhmästä isoimmassa osassa ovat kapteeni Lennox (Josh Duhamel) ja kersantti Epps (Fast & Furious -sarjasta, 2001-, tuttu Tyrese Gibson). Lennox on joukon johtaja, joka yrittää pitää tiimin kaiken aikaa turvassa ja Epps tuntuu olevan hänelle läheisin sotilas. Eppsille ei erityisemmin kerrota taustatarinaa, mutta Lennoxille on syntynyt tyttövauva, joka odottaa isänsä palaavan kotiin Qatarista. Sekä Duhamel että Gibson ovat hyviä rooleissaan ja armeijapuoli tuntuu syntyvän Duhamelilta kuin luonnostaan.
     Kevin Dunn ja Julie White esittävät Samin vanhempia, Ron ja Judy Witwickyä. Hahmot tuovat huumoria mukaan eri tavoilla. Ron on selvästi rennompi tapaus, kun taas Judy on tiukempi. Molemmat ovat kuitenkin hauskoja, etenkin ollessaan yhdessä kohtauksissa, sillä Whiten ja Dunnin kemia toimii todella hyvin.
     Muita ihmishahmoja ovat mm. puolustusministeri John Keller (Jon Voight), joka yrittää saada selville, mitä transformerit ovat ja mitä ne haluavat, signaalianalysoija Maggie (Rachael Taylor), joka yrittää auttaa transformerien aikomusten selvittämisessä, nörtti Glen (Anthony Anderson), joka on Maggien hauska ystävä ja iloton agentti Simmons (John Turturro), joka toimii huippusalaisella Sektori 7:lla. Hahmot ovat kaikki toimivia ja näyttelijät sopivat rooleihinsa. Etenkin Voight tuntuu uskottavalta tärkeänä ministerinä.

Autobotien, eli hyvien transformereiden johtaja on tietysti Optimus Prime, jonka äänenä kuullaan alkuperäisen animaatiosarjan Optimuksen näyttelijä Peter Cullen, mikä on hieno valinta. Vaikka Optimuksesta huomaa johtajuuden, ei hahmo ole kovin isossa osassa ja tuleekin mukaan vasta noin puolessa välissä elokuvaa. Suosikiksi Autoboteista nousee helposti Bumblebee, joka muuttuu keltaiseksi autoksi, jonka Sam ostaa. Bumblebee on todella sympaattinen ja hänestä tekee erittäin mielenkiintoisen se, että hän puhuu kaiken aikaa radion kautta, käyttäen eri kanavilta kuultavia puheita muodostamaan lauseita. Bumblebee on transformereista isoimmassa roolissa, jolloin hänestä välittää eniten. Muita Autoboteja ovat asespesialisti Ironhide (Jess Harnell), lääkintämies Ratchet (Robert Foxworth) ja Optimuksen oikea käsi Jazz (Darius McCrary), joka jää viisikosta selkeästi taka-alalle.
     Decepticoneja, eli pahisformereita johtaa Megatron, jonka äänenä kuullaan Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Hugo Weaving. Optimuksen tavoin myös Megatron tulee mukaan vasta puolen välin jälkeen. Hahmo toimii, vaikka hän onkin niitä pahiksia, jotka tekevät pahuuksia, koska pahuus on kivaa. Muita Decepticoneja ovat Megatronin oikea käsi Starscream (Charlie Adler), poliisiautoksi naamioituva Barricade (Jess Harnell), pienikokoinen Frenzy (Reno Wilson), helikopteri Blackout, panssarivaunu Devastator ja Bonecrusher, joka käyttää renkaitaan kulkeakseen nopeammin robottimuodossa.

Transformerit ovat erittäin kehittyneitä robottiolentoja Cybertron-planeetalta, joka ajautui hyvien Autobotien ja Decepticonien väliseen sotaan. Saapuessaan Maahan transformerit päättävät sulautua joukkoon muuntautumalla ajoneuvoiksi, jotka kulkevat maata pitkin tai liitävät ilmassa. Kummatkin osapuolet etsivät AllSpark-kuutiota, jolla voi luoda kokonaisia maailmoja ja joka aiheutti suuren sodan. AllSpark päätyi Maahan ja ainoa vihje sen olinpaikasta löytyy Sam Witwickyn hallussa olevista laseista, jotka kuuluivat hänen isoisoisälleen. Elokuvassa seurataan samaan aikaan, kuinka eri hahmot joutuvat tekemisiin transformereiden kanssa. Jotkut Decepticoneista hyökkäävät Yhdysvaltain armeijan kimppuun, minkä seurauksena Lennoxin tiimi jää jumiin aavikolle. Hyökkäyksen syitä alkaa selvittämään suuri joukko erilaisia signaalianalysoijia puolustusministeri Kellerin johdolla. Sam Witwicky taas ostaa ensimmäisen autonsa, joka paljastuu olevan transformer, jonka tehtävänä on saada tieto AllSparkin sijainnista Autoboteille.

Elokuvan ensimmäinen puolisko on aivan mahtava. Heti alussa päästään näkemään toimintaa, kun Blackout hyökkää armeijan kimppuun Qatarissa. Helikopterin muuttuessa vihamieliseksi robotiksi, tajuavat sekä sotilaat että katsojat välittömästi, että nyt on tosi kyseessä, eikä Transformers ole vain lasten televisiosarja, vaan aiheesta voi tehdä kunnon toimintaelokuvan. Muistan, kun katsoin leffaa ensimmäistä kertaa ja kun Blackout muuntautuu, tajusin, mistä olin jäänyt paitsi, kun en mennyt katsomaan elokuvaa teattereihin. Toiminta-aloituksesta siirrytään kevyempään tunnelmaan ja Sam Witwickyyn, joka kärsii nuorten ongelmista ja leffa alkaa näyttää komediallisia puolia. Leffan ensimmäinen puolisko on nimittäin todella hauska. Samin hölmöilyjä katsoo erittäin mielellään ja niihin pääsee parhaiten mukaan, sillä suurin osa katsojista on jo kokenut tai on kokemassa teini-ikää ja sen tuomia "hauskuuksia". Välillä taas näytetään analysoijia, jotka yrittävät selvittää, mistä on kyse? Ensimmäisen puoliskon ajan seurataan näitä kolmea hyvin erilaista tarinaa, jotka on kuitenkin saatu upeasti muodostamaan kokonaisuuden. Kaikki kolme tarinaa toimivat todella hyvin ja niillä on tarkoitus, eikä yksikään vie pois kokonaisuudesta. Tarinoihin käytetään hienosti aikaa, jolloin katsoja on kaiken aikaa täysin perillä siitä, mitä on meneillään.

Kuitenkin leffan puolessa välissä, kun Optimus Prime saapuu mukaan tarinaan, alkaa elokuva hidastella ja huumori alkaa hieman kadota. Kolme tarinaa alkavat suunnata kohti samaa päämäärää, jolloin ne kohtaavat ja eri lähtökohdista tulevat hahmot nähdään yhtäaikaa ruudulla. Leffa alkaa valmistella huipennustaan, joka on omalla tavallaan erittäin toimiva, mutta tavallaan myös liian pitkä. Lopputaistelu kestää lähes puoli tuntia, jolloin suuri tulitus, räjähdykset ja robottien väliset nyrkkitappelut voivat tuntua liian massiivisilta verrattuna muuhun elokuvaan. Taistelua kuljetetaan kuitenkin mainiosti eteenpäin, näyttäen paljon erilaisia asioita ja tuoden mukaan uusia tilanteita, jolloin homma ei toista itseään ja käy puuduttavaksi. Taistelukohtaukset ovat muutenkin toimivia ja on hienoa, että muuten leffan toimintakohtaukset eivät ole vielä erityisen suuria, jotta lopetus todella tuntuu päätökseltä. Taisteluissa on hienoa, että jokaisesta Decepticonista on tehty vaativa vastus, jolloin sankareiden täytyy pistää kaikkensa likoon voittaakseen. Tämä lisää jännitystä ja imaisee katsojaa paremmin mukaan elokuvaan. Läpi elokuvan nostatetaan tunnelmaa, jotta lopulla olisi katsojalle mahdollisimman paljon väliä ja päähenkilöt muuttuisivat sankareiksi katsojien silmissä.

Transformersissa on tosiaan mukana paljon huumoria - tai no ensimmäisellä puoliskolla, vaikka loppupäässä on myös muutamia hyviä vitsejä, kuten eräs heitto, johon liittyvät Nokia ja Suomi! Kohdat, joissa Sam yrittää myötähäpeällisesti herättää Mikaelan kiinnostuksen, ovat ehdottomasti hauskimpia, esimerkiksi Samin yrittäessä vaivihkaa pullistella hauistaan tai möläytellessä hölmöyksiä kuten "Minua ei haittaa, että naiset rassailevat vehkeitäni". Monet kritisoivat elokuvaa vitsien takia, sekä älyvapaan toiminnan vuoksi, mutta omasta mielestäni ne toimivat erittäin hyvin. Toinen puolisko ei ole enää yhtä hyvä, mutta ensimmäinen on loistava, sillä siinä todella keskitytään ihmishahmoihin, joiden kautta katsoja saadaan vietyä scifimaailmaan. Myönnän, että mukana on hölmöjä juttuja, mutta pystyn katsomaan ne sormien läpi, Transformersin ollessa muuten niin toimiva, mukaansatempaava ja ennen kaikkea viihdyttävä. Hieman liian pitkä se kyllä on ja elokuvasta saisi helposti vaikka vartin pois, jolloin se toimisi paremmin, eikä hidastelisi puolessa välissä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Michael Bay, joka oli aluksi projektia vastaan, miettien, ettei leluista saisi toimivaa leffaa, mutta ymmärsi lopulta teoksen mahdollisuudet. Bay on aiemmin ohjannut mm. toimintaelokuvat Pahat pojat (Bad Boys - 1995) ja The Rock - paluu helvettiin (The Rock - 1996), joten hän kyllä osaa tehdä näyttäviä taisteluita, minkä lisäksi hän ymmärtää huumorin merkityksen seikkailua sisältävissä viihdeleffoissa. Transformers on kuvattu hyvin, vaikka välillä toimintakohtauksissa kuva heiluu hieman liikaa. Leikkaus on muuten sujuvaa, mutta pientä lyhentämistä olisi voitu kokonaisuudesta tehdä. Visuaalisesti elokuva on upea ja on vaikea kuvitella, että tämä ilmestyi oikeasti kymmenen vuotta sitten, sillä tehosteet eivät ole päivittyneet yhtään! Transformerit ovat tolkuttoman hienosti tehtyjä ja efektit ovat muutenkin läpi leffan näyttäviä. Vaikka tietää, etteivät robotit ole todellisia, niin leffan aikana todella uskoo, että ihmiset ovat samaan aikaan ruudulla jättimäisten konetyyppien kanssa. Ainoa mikä leffan visuaalisessa ilmeessä häiritsee on värimäärittely, jolla on korostettu punertavuutta, minkä takia hahmojen naamat näyttävät välillä oransseilta. Ääniefektit tuovat hienoa lisäystä etenkin toimintakohtauksiin sekä muuntautumisiin. Musiikin on säveltänyt Steve Jablonsky, joka on tehnyt erittäin mainiota työtä. Melodiat jäävät jopa jollain tavalla mieleen, mikä on todella harvinaista 2000-luvun toimintaleffoissa. Leffassa kuullaan myös eri yhtyeiden ja artistien kappaleita, kuten Linkin Parkin What I've Done.

Elokuva sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin, televisiosarjoihin jne. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa Sam ostaa autonsa, Bumblebeen vieressä on keltainen kuplavolkkari, millaiseksi Bumblebee muuttui alkuperäisessä televisiosarjassa. Eräällä pikkutytöllä on yökohtauksessa kainalossaan My Little Pony -pehmolelu, joka on myös Hasbron tuote, minkä lisäksi yksi hahmoista mainitsee Armageddonin (1998), joka on ohjaaja Bayn elokuva ja Sam sanoo yhdessä kohtaa "More than meets the eye", joka on otettu televisiosarjan tunnuskappaleesta, jossa lauletaan "Transformers, more than meets the eye. Transformers, robots in disguise".

Blu-rayn kuvanlaatu on upea. Kaksilevyisen Blu-ray -julkaisun toisella levyllä on lisämateriaalina sarjan muuttamisesta elokuvaksi ja ihmishahmoista kertova neliosainen Our World, transformereista ja toimintakohtauksien teosta kertova viisiosainen Their War, konseptikuvia, trailereita, sekä From Script to Sand: The Skorponok Desert Attack, jossa näytetään, kuinka armeijan ja Skorponok-Decepticonin välinen taistelu toteutettiin aina suunnittelusta kuvaustilanteeseen ja jälkituotantovaiheeseen. Katsottavaa on yli kahdeksi tunniksi

Yhteenveto: Transformers on todella mainio scifitoimintaelokuva. Visuaalisesti leffa on upea, vaikkakin värimäärittely häiritsee paikoitellen. Transformerit ovat todella tyylikkäästi toteutettuja ja hahmoina heistä nousee parhaiten esille sympaattinen Bumblebee. Ihmishahmot ovat pääasiassa kaikki hyviä, mutta suosikiksi nousee ehdottomasti Sam Witwicky, joka nolona teininä on lähestyttävin henkilö koko elokuvassa ja Shia LaBeouf on erittäin hyvä valinta rooliin. Alkupuolisko elokuvasta on aivan mahtava, sillä siinä yhdistetään hienosti toiminta ja huumori, minkä lisäksi sen kolme erilaista tarinaa kuljettavat kokonaisuutta mainiosti eteenpäin. Yksikään tarinoista ei vie pois muilta, eikä yksikään tunnu laahaavan. Puolen välin kohdalla leffa hieman heikkenee ja hidastelee, mutta näyttävässä lopputaistelussa tunnelma on jälleen hyvä. Mukana on kyllä hölmöyksiä, mutten todellakaan ymmärrä, miksi monet vihaavat tätä leffaa. Ilmestyessään suurin osa piti tästä. Transformers on mukaansatempaava ja viihdyttävä elokuva, jonka katsoo mielellään uudestaan, vaikka kokonaisuudesta saisikin helposti leikattua vartin pois. Elokuva naurattaa, jännittää ja saa kannustamaan päähenkilöitä voittoon, eli se on juuri oikeanlainen toimintaseikkailu, joka pitää otteessaan loppuun asti. Jos pidät henkevistä elokuvista, joissa mietitään todella syvällisiä, jätä Transformers väliin. Jos taas nautit viihdeleffoista, jotka voivat olla hölmöjä, mutta pitävät sinua silti napakasti mukanaan, niin kannattaa katsoa tämä elokuva! Eri-ikäisistä koostuvan hahmogallerian ansiosta leffa sopii eri-ikäisille katsojille, mutta suosittelen Transformersia kuitenkin lähinnä nuorisolle. Uskoisin, että varsinkin ala- ja yläasteikäiset pojat innostuisivat tästä parhaiten. Elokuvan lopputekstien aikana nähdään vielä muutama lyhyt pätkä, joten ei kannata lopettaa katselua heti, kun ohjaajan nimi ilmestyy ruutuun.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Transformers, 2007, DreamWorks, Paramount Pictures, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Amblin Entertainment, Platinum Dunes, SprocketHeads, thinkfilm