Arvostelu: Minä, Simon (Love, Simon - 2018)

MINÄ, SIMON

LOVE, SIMON

Ohjaus: Greg Berlanti
Pääosissa: Nick Robinson, Katherine Langford, Alexandra Shipp, Jorge Lendeborg Jr., Jennifer Garner, Josh Duhamel, Logan Miller, Tony Hale, Natasha Rothwell, Talitha Bateman ja Keiynan Lonsdale,
Genre: romantiikka, komedia, draama
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: S

Love, Simon, eli suomalaisittain Minä, Simon perustuu Becky Albertallin kirjaan "Simon vs. the Homo Sapiens Agenda" vuodelta 2015. Jo samana vuonna Fox 2000 osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja se sai ensi-iltansa Australiassa tämän vuoden helmikuussa. Sen jälkeen sitä on esitetty useissa eri maissa, mutta Suomeen Minä, Simon päätyy vasta nyt keväällä. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Aiheensa puolesta se vaikutti jollain tapaa ennennäkemättömältä, joten ajattelin, että tämä voisi olla sellainen teos, joka luo uutta suuntaa ja josta puhuttaisiin vielä vuosia. Olin kuullut elokuvasta pari arviota ja ne olivat ylistäviä, joten menin positiivisin mielin katsomaan Minä, Simonin.

Simon Spier ei ole koskaan paljastanut kenellekään olevansa homo. Kuitenkin kun hän tapaa internetissä henkilön, joka on samassa tilanteessa kuin hän, Simonin elämä alkaa kokea suurta muutosta.

Etukäteen ajattelin, että elokuvan suuri kompastuskivi olisi sen päätähti Nick Robinson, joka on tuttu mm. Jurassic Worldista (2015) ja Kaikki kaikessa (Everything, Everything - 2017). Kummassakaan niistä hän ei ollut kovin hyvä, joten pelkäsin tämän leffan epäonnistuvan hänen takiaan. Robinson onnistuu kuitenkin yllättämään iloisesti ja näyttää osaavansa. Parissa kohtaa hänen tuttu eloton ilmeensä nousee esille, mutta pääasiassa hän on erittäin uskottava ja toimiva roolissaan Simonina. Robinson tuo taidokkaasti esille, kuinka Simon suhtautuu eri päivinä hieman eri tavalla homouteensa ja hänestä näkee, kuinka hahmo miettii, miten hän toisi asian esille. Simon on kiinnostava hahmo alusta alkaen ja leffan aikana hänestä oppii todella välittämään, jolloin ikävämmät hetket tuntuvat katsojasta raskailta ja onnellisemmat hetket saavat katsojan iloiseksi Simonin puolesta.
     Simonin perheeseen kuuluvat Emily-äiti (Jennifer Garner), Jack-isä (Josh Duhamel) ja Nora-sisko (Talitha Bateman), joka on hulluna kokkaamiseen. Välillä perhe nousee kunnolla esille ja välillä se jää täysin taustalle. Aluksi Simonin perhe tuntuu hieman liiankin upealta ja täydelliseltä, kun hänen vanhempansa ovat satumaisen onnellisesti yhdessä ja he asuvat suuressa talossa, josta suuri osa suomalaisista voi vain unelmoida. Onneksi mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä enemmän Garner ja Duhamel pääsevät näyttämään erilaisia puolia hahmoistaan. Duhamel on erittäin hyvä valinta hupsuilevaksi isäksi ja jopa Garner onnistuu yllättävän hyvin roolissaan.
     Simonin ystäviä koulussa ovat hänen paras ystävänsä koskaan Leah (Katherine Langford), Nick (Jorge Lendeborg Jr.) ja uusi tulokas Abby (Alexandra Shipp). Langford osoitti taitonsa Netflixin 13 Reasons Why -sarjassa, jolloin aloin odottamaan, mitä hän tekisi seuraavaksi. Harmillisesti tässä hän ei pääse lähes koskaan kunnolla esille. Myös Lendeborg Jr:lle tuntuu välillä käyvän samoin, mutta Shipp saa omaan rooliinsa näkyvyyttä ja eloa.
     Mielestäni suurin ongelma elokuvassa on kaksi sen hahmoa, jotka ovat eri tavoin erittäin ärsyttäviä: Tony Halen näyttelemä vararehtori ja Logan Millerin esittämä kiusaajahahmo Martin. Hale näyttelee pahasti yli, yrittäessään esittää liiankin innokasta vararehtoria, joka yrittää puhua kuten nuoret ja heittää koulun käytävillä jonkinlaisia viisauksia. Hahmosta on tehty todella rasittava, eikä hän tunnu kuuluvan mukaan leffaan. Paljon parempi opettajahahmo on Natasha Rothwellin esittämä neiti Albright, joka on oikeasti hauska kaikessa tympeydessään. Martin on myös hieman ylinäytellyn energinen. Hahmo ei ole mitä fiksuimmasta päästä, minkä lisäksi hän kohtelee Simonia hyvin ilkeästi. Hänestä on siis vaikea pitää, vaikka leffa välillä yrittääkin saada katsojan välittämään hänestä.

Olen täysin varma, että Minä, Simon tulee olemaan monille ihmisille yksi merkittävimmistä ja tärkeimmistä elokuvista tänä vuonna - tai ehkä koskaan. Vuosien varrella homoja on nähty filmeissä usein karikatyyrimäisinä ja stereotyyppisinä hahmoina, mikä on vain vahvistanut useiden mielikuvaa heistä. 2000-luvun aikana tilanne on kuitenkin alkanut muuttua ja homohahmoja on kirjoitettu päähenkilöiksi. Tämä on tosin tuntunut tapahtuvan vain taiteellisissa draamaelokuvissa, kuten Brokeback Mountain (2005), Moonlight (2016) ja Call Me by Your Name (2017). Niistä jokainen on kyllä voittanut palkintoja, mutta ne ovat menneet valtavirralta ohi, koska ne ovat liian taiteellisia teoksia. Ne myös tuntuvat paikoitellen siltä, että ne ovat homoista kertovia elokuvia heteroille, jotta heterot ymmärtäisivät, etteivät homot olekaan sellaisia naisellisia juoruajia, millaisina heidät usein kuvataan. Minä, Simon on eri juttu. Tämä tulee olemaan elokuvakulttuuria mullistava teos. Kyseessä on ensimmäinen valtavirran teinielokuva, mikä käsittelee homoutta. Tällaisten filmien tekoa on aiemmin pelätty Hollywoodissa, mutta tämä elokuva tulee muuttamaan suunnan ja puhaltamaan uutta tuulta. Vaikka kolme mainitsemaani draamateosta ovatkin useille tärkeitä, ei esimerkiksi moni suomalainen homonuori voi täysin samaistua niihin. Minä, Simon on sellainen elokuva, jonka moni homonuori haluaa nähdä ja johon he voivat samaistua täysin, ja jonka moni aikuinen homo toivoisi nähneensä jo nuorena.

Se ei kuitenkaan vielä täysin kerro elokuvan laadusta, että se on jotain uutta. Joku toinen tekijä olisi saattanut tehdä tällaisen leffan, mutta paljon huonompana. Onkin siis suuri ilo todeta, että Minä, Simon on aidosti oikeasti erittäin hyvä elokuva. Vaikka minulla oli joitain ongelmia sen kanssa, pidin siitä enemmän kuin olin koskaan ajatellut pitäväni. Nick Robinsonin lisäksi pelkäsin leffan kompastuvan siihen tosiasiaan, että homoja tai heteroita, tunnelmallisesti ja juonellisesti samanlaisia teiniromanssiteoksia on nähty vuosien varrella usein, eivätkä ne ole yleensä erityisen laadukkaita. Olinkin hyvin huojentunut, että vaikka tästä löytyy tuttuja kliseitä ja monista muista elokuvista varastettuja kohtauksia, se on näytelty ja ennen kaikkea ohjattu ja käsikirjoitettu niin taidokkaasti, että kliseistä ei oikeastaan välitä, eikä alkupään hieman yliampuvan positiivinen ilmapiiri häiritse. Elokuvan rakkaustarina on itse asiassa kirjoitettu niinkin taidokkaasti, että se pitää tiukasti mukanaan, vaikka Simonin netti-ihastuksen henkilöllisyyden arvaisikin jo alkupäässä. On loistoratkaisu, että aina kun Simon epäilee uutta henkilöä mystiseksi kirjekaverikseen, katsojana pääsee näkemään Simonin haaveilua, kun hän kuvittelee kyseisen henkilön kirjoittavan hänelle viestejä. Vaikka arvasin oikein, kuka linjojen päästä lopulta löytyy, huomasin jännittäväni loppuun saakka ja on pakko sanoa, että loppuhuipennuksen tunnelma oli saatu aivan mahtavaksi. Tunnustan: melkein itkin! Ja jos leffa voi saada minussa niin voimakkaan tunnereaktion aikaiseksi, tietää se heti lisäpistettä. Ja niitä koskettavia hetkiä on muuten monta, joten herkimmät ottakaa paperia mukaan kyyneleiden pyyhkimistä varten!

Elokuvan on ohjannut Greg Berlanti, joka on itse homo. Uskonkin, että kyseessä on ollut unelmaprojekti hänelle, sillä niin paljon hän on tuonut mukaan omaa rakkauttaan tarinaa kohtaan. Mielestäni on täydellistä, että ohjaajana toimii homo, sillä siten hahmot ja tunnelma on saatu juuri oikeaksi. Ihan huippuhetki onkin, kun Simon kuvittelee, millaista olisi olla avoimesti homo ja hän näkee päässään hyvin stereotyyppisesti homon tanssinumeron, mutta mikä saa itseironisen käänteen, kun Simon toteaa lopuksi: "Okei, ei ehkä ihan noin homoa." Isaac Aptaker ja Elizabeth Berger ovat muutenkin kirjoittaneet loistavia repliikkejä ja kiinnostavaa dialogia. He ovat todella päässeet sisälle nuoren ajatusmaailmaan, eivätkä ole kyhänneet aikaiseksi samanlaista teinihömppää, mitä joka vuosi nähdään usean tekeleen verran. Kaksikko on myös saanut oivaa pohdiskelua mukaan, kuten Simonin mietintä siitä, miksi heteroiden ei tarvitse tulla kaapista ulos (mikä johtaa myös upeaan kuvitelmahetkeen). Näiden lisäksi Minä, Simon on taidokkaasti kuvattu, leikattu, lavastettu, puvustettu, valaistu ja äänitetty. Rob Simonsenin säveltämät musiikit eivät harmillisesti erityisemmin korostu, vaan teinileffojen tavoin musiikit koostuvat pääasiassa olemassa olevista radiojumputuksista.

Yhteenveto: Minä, Simon on loistava filmi, joka tulee olemaan monille ihmisille tärkein elokuva koskaan. Oli jo aikakin, että homoutta käsitellään tällä lailla valtavirtaleffassa ja olen varma, että tämän jälkeen tällaisia teoksia tullaan näkemään enemmän. Ohjaaja Greg Berlanti ja käsikirjoittajakaksikko Aptaker ja Berger ovat pistäneet kaikkensa peliin, jolloin filmi ei sorru olemaan pelkkää tusinahömppää, vaan kyseessä on oikeasti erinomaisesti rakennettu tarina. He ovat hyödyntäneet useita kliseitä niin taidokkaasti, että elokuva tuntuu jopa hyvin raikkaalta. Vaikka Simonin salaisen kirjekaverin henkilöllisyyden arvaisi jo leffan alussa, on jännite rakennettu niin hienosti, että elokuva vangitsee katsojansa loppuun asti. Ja vähänkö filmillä on muuten upea lopetus! Pääasiassa näyttelijät tekevät hyvää työtä - jopa Nick Robinson, joka ei ollut minua aiemmin vakuuttanut - mutta Logan Millerin esittämä kiusaajahahmo ja etenkin Tony Halen näyttelemä vararehtori eivät toimi. Vararehtorihahmo on selvästi huonointa leffassa, enkä tajua, mitä tekijät ja Hale miettivät luodessaan hahmosta niin yliampuvan ärsyttävän. Muuten elokuvassa on tehty mahtavia ratkaisuja ja suosittelen Minä, Simonin katsomista aivan kaikille! Homoille siitä muodostuu varmasti tärkeä teos ja uskon, että se auttaa useita epävarmoja nuoria tulemaan ulos kaapista. Heteroille se taas tarjoaa parempaa ymmärrystä ja monien vanhempien kannattaa katsoa se siitä syystä. Pyytäkää siis ihastuksenne tai poika- tai tyttöystävänne treffeille ja menkää katsomaan Minä, Simon!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.cineworld.co.uk
Love, Simon, 2018, Fox 2000 Pictures, New Leaf Literary & Media, Temple Hill Entertainment, Twisted Media

Arvostelu: Transformers: The Last Knight / Viimeinen ritari (2017)

TRANSFORMERS: THE LAST KNIGHT (2017)

TRANSFORMERS: VIIMEINEN RITARI

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Mark Wahlberg, Laura Haddock, Josh Duhamel, Anthony Hopkins, Peter Cullen, Isabela Moner, Jim Carter, Jerrod Carmichael, Frank Welker, Ken Watanabe, John Goodman, John DiMaggio, Omar Sy, Tom Kenny, Steve Buscemi, Gemma Chan, John Turturro, Glenn Morshower, Liam Garrigan ja Stanley Tucci
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia
Ikäraja: 12

Supersuosittuihin leluihin perustuva elokuva Transformers (2007) oli iso menestys, vaikkei voittanutkaan kriitikoita puolelleen. Leffan jatko-osa Transformers: Revenge of the Fallen (2009) oli vielä isompi hitti, mutta kriitikoiden lisäksi monet fanitkin vihasivat teosta. Sarjan kolmas osa Transformers: Dark of the Moon (2011) otettiin hieman paremmin vastaan, mutta sekään ei ollut erityisen pidetty. Neljäs osa Transformers: Age of Extinction (2014) oli suuresti vihattu teos, vaikka se tienasikin hullun summan rahaa. Ja koska rahaa on tullut yhteensä lähes neljä miljardia dollaria, jatkoa on tietty jälleen luvassa. Nopeasti Age of Extinctionin jälkeen ilmoitettiin, että viides osa oli tekeillä ja vaikka aluksi ohjaaja Michael Bay oli jälleen sitä mieltä, että jättäisi sarjan, päätti hän lopulta jatkaa robottien parissa. Kuvaukset alkoivat keväällä 2016 ja nyt Transformers: The Last Knight, eli suomalaisittain Transformers: Viimeinen ritari on saapunut leffateattereihin. Jo ennen neljännen osan näkemistä arvasin, että viides osa tulisi jossain kohtaa ja olin täysin sinut sen kanssa, sillä olin pitänyt edeltäjiä viihdyttävinä. Heti kun varmistus viidennestä leffasta julkistettiin, innostukseni alkoi kasvaa. Innostukseni tosin laski, kun katsoin sarjan aiemmat osat uudestaan tyttöystäväni kanssa, eikä Age of Extinction ollutkaan niin menevä pätkä kuin muistin. Kuitenkin päivää ennen ensi-iltaa näin The Last Knightin julisteen bussipysäkillä, jolloin aloin taas odottaa sen näkemistä. Minulla oli kyllä ristiriitaisia tunteita, mennessäni katsomaan elokuvaa, sillä pelkäsin, että pituuden takia tämäkin sarjan osa muuttuisi viihdyttävästä aika puuduttavaksi. Toivoin, että kyseessä olisi edes ihan kiva pätkä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Transformers, Transformers: Revenge of the Fallen, Transformers: Dark of the Moon ja Transformers: Age of Extinction!

Ihmiset ja transformerit ovat sodassa keskenään. Robotteja auttava Cade Yeager alkaa uusien tuttavuuksiensa kanssa selvittämään transformerien historiaa Maassa, mikä on vastaus siihen, miksi robotteja saapuu ihmisten planeetalle jatkuvasti. Samaan aikaan Nemesis Primeksi muuttunut Optimus on matkalla tuhoamaan maapallon...

Mark Wahlberg palaa sarjan pääosaan keksijä Cade Yeagerina, joka on sodan aikana noussut Autobotien ja muutaman ihmisen luoman vastarintajengin johtajaksi. Cade yrittää auttaa robotteja kaikilla tavoilla ja pelastaa mahdollisimman monta uutta Autobotia. Samaan aikaan hänellä on huolia koskien tytärtään. Hahmo tarttuu jälleen avaruusaseisiin ja käy sankarillisesti taisteluun, mutta siihen se valitettavasti jää. Elokuvan kulkiessa eteenpäin Cade muuttuu lähes sisällöttömäksi hahmoksi, joka vain juoksee paikasta A paikkaan B. Wahlbergista näkee, että hän osaa, mutta hänen osaamisensa menee hukkaan läpi leffan.
     Isabela Moner esittää Izabellaa, rohkeaa tyttöä, joka on elänyt kaupungin raunioissa kauan. Izabella haluaa auttaa Autoboteja ja yrittääkin korjailla pientä Sqweeks-robottia (Reno Wilson). Alkupäässä Izabella vaikuttaa tärkeältä hahmolta ja olisi mielenkiintoista nähdä hänen kasvavan taistelijaksi, mutta jossain kohtaa hän vain tuntuu katoavan koko tarinasta.
     Sen sijaan tärkeäksi naishahmoksi nousee Viviane Wembly, jota näyttelee Laura Haddock. Viviane on opiskellut itsensä kaiken maailman tohtoriksi, psykologiksi ja professoriksi, mikä voisi tehdä hänestä ensimmäisen oikeasti viisaan naisen Transformers-sarjassa. Valitettavasti hän ei kuitenkaan välillä tunnu olevan viisaimmasta päästä. Hänen kohdallaan käy juuri toisin päin kuin Izabellan kanssa, jolloin aluksi hän tuntuu vain nopeasti nähtävältä sivuhahmolta, mutta muuttuukin yhtäkkiä elokuvan naispäähahmoksi. Haddock ei erityisemmin vakuuta roolissaan, eikä hahmo ole kovin muistettava.
     Jostain syystä sarjaan on lähtenyt mukaan suuri Anthony "Hannibal" Hopkins, joka näyttelee sir Edmund Burtonia, transformer-tutkijaa, joka on selvittänyt robottien menneisyyden. Hahmosta on yritetty tehdä koominen ja Hopkins pääseekin kunnolla revittelemään roolissaan, mutta se ei oikein toimi. Hopkins sopii arvokkaaksi englantilaisherraksi, mutta hassu sivuhahmo ei häneltä luonnistu. Sir Burtonilla on avustajina kolme transformeria: näsäviisas Cogman (Jim Carter) - josta on pyritty saamaan aikaiseksi Rogue One: A Star Wars Storyn (2016) droidihahmo K-2SO:ta muistuttava tyyppi, mutta siinä on epäonnistuttu täysin - sekä ranskalaisaksentilla höpisevä Hot Rod (mahtava Omar Sy) ja ikivanha Bulldog (Mark Ryan).
     Elokuvassa nähdään vanhoja tuttuja kolmesta ensimmäisestä Transformersista. Josh Duhamel palaa Lennoxina, joka toimii sotilaana uudessa robotteja jahtaavassa TRF-tiimissä. John Turturro nähdään hölösuu Simmonsina ja Glenn Morshower esittää kenraali Morshoweria, joka esiintyi Revenge of the Fallenissa ja Dark of the Moonissa. On hienoa nähdä vanhojen tuttujen palaavan sarjaan, mutta valitettavasti heille ei ole keksitty kunnon käyttöä, etenkään Simmonsille, joka nähdään vain lyhyesti, eikä hän tee mitään merkittävää koko elokuvan aikana.
     Muita leffan ihmishahmoja ovat Cadea auttava Jimmy (Jerrod Carmichael), joka tuntuu vain roikkuvan välillä mukana, sekä kuningas Arthur (Lia Garrigan) ja velho Merlin (edellisessä leffassa Joshua Joycea esittänyt Stanley Tucci). Kyllä, luitte oikein. Tässä elokuvassa ihan oikeasti nähdään legendojen kuningas Arthur ja tämän maagisia voimia osaava ystävä Merlin.
     Edellisestä osasta tutut Autobotit palaavat. Bumblebee on noussut johtoon Optimus Primen ollessa poissa, mistä samurai Drift (Ken Watanabe), ase-ekspertti Hound (John Goodman) ja Crosshairs (John DiMaggio) eivät erityisemmin välitä. Uutena Autobotina esitellään robokamaa keräilevä Daytrader, jota ääninäyttelee ärsyttävä Steve Buscemi. Leffassa nähdään myös Revenge of the Fallenista tuttu miniformer Wheelie (Tom Kenny). Ja onhan se Optimus Primekin (Peter Cullen) mukana, mutta tosiaan Nemesis Primeksi muuttuneena ja hänellä on ruutuaikaa ehkä vartin verran, minkä aikana hän ehtii sanoa nimensä ties kuinka monta kertaa.
     Transformers-sarjasta ei taida paljoa pahiksia löytyä, sillä Decepticoneja johtaa yhä jo kaksi kertaa tapettu Megatron (ääninäyttelijä vaihtunut Hugo Weavingista Frank Welkeriin). Valitettavasti Megatronista on vaikea ottaa mitään tolkkua ja hänen ulkonäköään on muutettu niin voimakkaasti, että useasti unohtaa, kuka taustalla liikkuvista pahisformereista hän edes on. Megatronin mukana liikkuu robokätyreitä, kuten ensimmäisestä osasta tuttu poliisiautoksi muuntautuva Barricade (Jess Harnell), mutta heistä ei vaivauduttu tekemään minkäänlaisia persoonia, vaikka jokaiselle onkin lyhyt esittely kornien pysäytyskuvien ja nimikylttien kera. Uutena pahiksena nähdään Quintessa, muinainen cybertronialainen olento, joka on luonut transformereita. Hänestäkään ei ole vaivauduttu tekemään minkäänlaista kunnon hahmoa.

Kuten Transformers-sarjassa on tullut tavaksi, myös tämä osa alkaa sillä, että selitetään uusi hetki sille, kun ihmiset kohtasivat muukalaisrobotit ensimmäisen kerran. Tällä kertaa tämä tapahtuu keskiaikana Englannissa, kun kuningas Arthur ja pyöreän pöydän ritarit käyvät taistoon transformerien avustuksella. Prologi on ehkä kirjoitettuna vaikuttanut ihan hassulta idealta, mutta lopputulos on lähinnä kiusallinen. Onneksi tästä päästään nopeasti nykyaikaan ja kertojaäänen selitykseen siitä, että vaikka edellisen leffan lopussa kaikki näytti olevan ihan hyvin, on maailma ajautunut suureen sotaan robottien ja ihmiskunnan välille. Tässä kohtaa saattaa olla hieman hämillään ja tuntuu siltä kuin jotain todella tärkeää olisi vain poistettu tarinasta, mutta koska tämä sota kuulostaa kiehtovalta, pystyy tämän katsomaan sormien läpi. Hämmentävintä on kuitenkin, että kertojaäänenä ei toimikaan tuttuun tapaan Optimus Prime, sillä tämä on jäänyt leijumaan jonkinlaisessa avaruuskoomassa johonkin toiseen galaksiin. Mutta yhtäkkiä Optimus onkin ihan kunnossa ja saapuu Cybertronille, jossa hän yrittää toteuttaa uhkauksensa Age of Extinctionin lopussa ja tappaa luojansa. Mutta tämä luoja sanookin "Hei, mee tuhoo maapallo" ja Optimus onkin sillee "Aa okei". Ja näin syntyy Nemesis Prime. Ja katsojana alkaa pikkuhiljaa ymmärtämään, että nyt on menty todella pahasti pieleen.

Transformers: The Last Knight on täynnä tällaisia hetkiä, joissa jollakulla hahmolla on voimakas mielipide jostain asiasta, mutta joku toinen sanoo eri mielipiteen, jolloin se ensimmäinen hahmo vain hyväksyy tämän ja alkaa tekemään niin kuin se toinen sanoi. Koskaan ei nähdä mitään oikeaa hetkeä, joka tarjoaisi hahmoilla motiiveja tehdä jotain. Yhdessä kohtaa kaksi eri hahmoa ovat kavereita ja yhtäkkiä he ovatkin toisiaan vastaan. Toisessa kohtaa taas kaksi eri hahmoa ovat taistossa keskenään, mutta yhtäkkiä he ovatkin kavereita. Kaikki asiat ratkeavat niin nopeasti ja helposti, ettei mukana ole minkäänlaista jännitettä. Jopa loppupäässä, kun on yritetty luoda maailmanlopun tunnelmaa, ei tämä tunnu miltään, sillä se käydään niin nopeasti läpi, että koko homma jää pariin laimeaan suurkaupungin tuhoutumiskuvaan. Koko elokuva hyppii tällä lailla asiasta toiseen ilman, että se antaa syitä tapahtumille. Uusia muka-tärkeitä keskusteluita kyllä käydään ja kaiken aikaa tuodaan jokin uusi "huipputärkeä" asia mukaan tarinaan, jolla pitäisi olla jotain merkitystä, mutta kaikki selitetään niin nopeasti, ettei katsojana pääse koskaan mukaan tarinaan. Tärkeiden keskusteluiden kuuluisi kai olla hengähdystaukoja kaiken toiminnan välissä, mutta ne käydään niin nopeasti läpi (yhdessä kohtaa hahmot jopa puhuvat päällekäin), että ne hengästyttävät katsojia yhtä paljon kuin takaa-ajokohtaukset. Etenkin kun uutta informaatiota tykitetään katsojille lähes tauotta, on lähes kaiken aikaa täysin pihalla siitä, mitä hahmot edes yrittävät löytää tai saada aikaiseksi tällä kertaa? Mihinkään tunteeseen ei pääse käsiksi, vaikka niitä on pyritty luomaan läpi leffan. Monet ovat valittaneet siitä, että aiemmissa Transformers-leffoissa ei ole ollut kunnon tarinankerrontaa, mutta tässä sellainen turhuus on jätetty kokonaan pois.

Elokuva kulkee pääasiassa siten, että hahmojen pitää mennä jonnekin, missä joku tyyppi sanoo, että seuraavaksi teidän pitää mennä tuonne. Ja sitten hahmot menevät sinne ja siellä joku heppu sanoo, että seuraavaksi teidän täytyy toimia näin. Ja katsojana yrittää parhaansa mukaan pysyä perässä, samaan aikaan kun aivot alkavat valua korvista ulos, kun ne ylikuormittuvat ja sulavat. Joidenkin mielestä aiemmat sarjan leffat ovat olleet sekavia, mutta nehän vasta yksinkertaisia olivat! Tämäkin tuntuu yksinkertaiselta, mutta se muuttuu sekavaksi ihan hirveän tarinankerronnan takia. Olen ihan varma siitä, että The Last Knight on joskus ollut viisi tuntia pitkä ja joku studiopomo on katsonut sen ja todennut, että tuo pitää tiivistää puolella. Leikkaajat yrittävät vakuutella, että aiemmin leffa kesti jopa kahdeksan tuntia, mutta lopulta he pätkivät paljon pois. Seuraavan kerran kun studiopomot katsovat elokuvan, yksi heistä kauhistelee, että onpas hirveää paskaa, mihin toinen toteaa: "Noh, kyllä se kuitenkin jonkun miljardin tienaa." Filmistä on pilkottu todella paljon juttuja pois, mutta valitettavasti mukaan on silti jäänyt tarpeettomia hetkiä, tyhmiä vitsejä ja tuotesijoittelua, joihin käytetään sen verran aikaa, että ne olisi voinut korvata kunnon selityksillä, jolloin leffassa olisi edes hieman enemmän tolkkua. Mukana ei ole kuin muutama kohtaus, jotka eivät tunnu pikakelaukselta. Sen siitä saa, kun väkisin pitää tiivistää... Voisi luulla, että näin aika ei käy pitkäksi, kun koko ajan tapahtuu ja tapahtuu. Yllättävää kyllä, teos todella tuntuu lyhyemmältä kuin se oikeasti on, mutta kun kaiken aikaa tapahtuu, niin siihen alkaa puutua. Lopputaistelun aikana on vaikea seurata tapahtumia, sillä aivot ovat niin mössöä, ettei vain kykene enää keskittymään. Leffaa eivät edes pelasta tyylikkäät taistelukohtaukset, eikä se muutu niiden kautta harmittomaksi viihteeksi kuten edeltäjänsä, vaan se todella on aivan totaalinen pohjanoteeraus ja tajuttoman surkea megaroska.

Niin ja jos teos ei jo näin tuntuisi vaikealta seurata, kun mukana on liikaa tärkeitä esineitä, hahmoja, robotteja ja tapahtumia, niin jonkun fiksu idea on ollut, että elokuvan kuvasuhde muuttuu vähän väliä. Kyseessä ei siis ole, että jotkut isot kohtaukset olisi kuvattu IMAXina, jolloin kuva laajenisi niiden ajaksi, vaan mukana on kolme erilaista kuvakokoa ja ne vaihtelevat ihan tauotta. Eri kuviin on valittu sellaiset kuvakoot, mitkä nyt niihin kuviin istuvat parhaiten. Vaikea kuvitella, ettei kukaan olisi jälkituotannossa vilkaissut puolta minuuttia elokuvasta ja sanonut, että hyi helvetti, miten rumalta tuo näyttää! Jotkut eivät tätä huomaa ja joitakin se ei häiritse, mutta minua tämä kikkailu työnsi pois leffasta kaiken aikaa.

Sarjan ohjaajana toimii yhä Michael Bay ja leffasta huokuu se, että hän on yrittänyt jo muutaman kerran päästä pois robottien parista. Ehkä hän halusi tehdä tästä niin kauhean teoksen, että studio jopa erottaisi hänet, ken tietää. Näyttäviä kohtia Bay osaa kyllä luoda, mutta siihen se jää. Välillä tuntuu siltä, että käsikirjoittajat Art Marcum, Matt Holloway ja Ken Nolan eivät ole edes vaivaantuneet katsomaan aiempia osia, sillä mukana on useita hetkiä, joissa saatu tieto ei vastaa sitä, mikä edellisissä osissa on kuultu. Kolmikon käsikirjoitus ei tosin muutenkaan toimi, eikä toimi myöskään leikkaus, josta on vastannut jopa kuusi henkilöä. He ovat pätkineet huoneissaan eri kohtaukset kasaan ja liimanneet ne yhteen, toivoen, että lopputulosta voisi kutsua joksikin sellaiseksi kuin "elokuva". Suuri osa kohtauksista on silputtu kulkemaan mahdollisimman nopeasti. Onneksi kuvaus on sentään ihan toimivaa ja tehosteet ovat tietysti upeita. Visuaalisesti The Last Knight on huikean näköinen ja se auttaa jaksamaan loppuun asti. Ääniefektit toimivat myös ja Steve Jablonskyn musiikit ovat mainiot. Yllättävää kyllä, jopa 3D-tehoste toimi!

Yhteenveto: Transformers: The Last Knight on aivan järkyttävän hirveä elokuva. Ja tämä lause tulee sellaiselta, joka ihan oikeasti pitää sarjan ensimmäistä ja kolmatta osaa todella mainioina viihdeleffoina ja kahta muuta enemmän tai vähemmän harmittomina pätkinä, joten jossain on menty todella pahasti pieleen. Elokuvan tarinankerronta on todella huonoa ja tarina kulkee eteenpäin pomppien kuin joku olisi pistänyt sen pikakelaukselle. Toimintakohtausten väliin tungetut keskustelukohtaukset olisivat tarvittavia hengähdystaukoja, mutta dialogit käydään niin nopealla temmolla, että aivojen täytyy työskennellä todella nopeasti, jotta ymmärtää kaiken. Mukaan on tungettu paljon kaikkea, jolloin mikään ei tunnu miltään ja kaikki ratkeaa äärimmäisen helposti ja nopeasti. Mukana ei ole mitään jännitettä ja leffaa katsoessa lähinnä puutuu. Heti lopputaistelun jälkeen leffa vain päättyy ja koko suurella megamätöllä ei tunnukaan olevan minkäänlaista merkitystä. Näyttelijät eivät onnistu rooleissaan, sillä heidän hahmonsa on pätkitty täysin turhiksi. Visuaalisesti teos on tietty silmäkarkkia - jos ei laske mukaan häiritsevästi vaihtelevaa kuvasuhdetta. Leikkauksessa on epäonnistuttu totaalisesti ja käsikirjoitus on huono. Ohjaaja Michael Bayta ei selvästi kiinnosta robotit enää. Älkää menkö katsomaan Transformers: The Last Knightia. Jotkut siitä varmasti pitävät ja lapsille se voi toimia, mutta vaikka pitäisit aiemmista osista, niin ei kannata. Kovat Transformers-fanit luultavasti itkevät itsensä uneen tämän nähtyään. Jos kaipaat leffalta vain paljoa kaikkea siistiä, niin vilkaise ihmeessä, mutta suosittelen katsomaan tämän vasta vuokralta. Toivon, ettei tämä menestyisi, jotta sarja päättyisi, sillä tämän jälkeen ei haluaisi nähdä yhtä ainoaa Transformersia lisää. Mutta tietenkin tämä menestyy ja näitä tulee lisää sekä jatko-osien että lisäosien muodossa. Ensi vuonna pitäisi ilmestyä Bumblebeen oma elokuva, minkä lisäksi suunnitteilla on yksitoista muuta robottipätkää. YKSITOISTA! Lopputekstien aikana nähdäänkin lyhyt kohtaus, jossa pohjustetaan sarjan seuraavaa osaa. Pitkään aikaan en ole pettynyt näin pahasti ja Transformers: The Last Knight ansaitsee paikkansa vuoden 2017 huonoimpien elokuvien joukossa.

Kirjoittanut: Joonatan, 25.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.superherohype.com
Transformers: The Last Knight, 2017, Paramount Pictures, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Huahua Media, Ian Bryce Productions, Tom DeSanto/Don Murphy Production

Arvostelu: Transformers: Dark of the Moon / Kuun pimeä puoli (2011)

TRANSFORMERS: DARK OF THE MOON (2011)

TRANSFORMERS: KUUN PIMEÄ PUOLI

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Shia LaBeouf, Rosie Huntington-Whiteley, Peter Cullen, Josh Duhamel, John Turturro, Tyrese Gibson, Frances McDormand, Patrick Dempsey, Leonard Nimoy, Alan Tudyk, Hugo Weaving, Kevin Dunn, Julie White, Jess Harnell, Robert Foxworth, Charlie Adler, Ken Jeong ja John Malkovich
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia
Ikäraja: 12

Huippusuosittuun Hasbron lelusarjaan perustuva Transformers (2007) oli suuri menestys ja pääasiassa pidetty elokuva, vaikka saikin myös kritiikkiä niskaansa. Sen jatko-osa Transformers: Revenge of the Fallen (2009) ei ollut erityisen pidetty, mutta tienasi vielä enemmän kuin ensimmäinen osa, joten kolmannen osan teko lähtikin käyntiin nopeasti. Ongelmia syntyi, kun yksi sarjan isoimmista tähdistä, Megan Fox erotettiin projektista, verratessaan ohjaaja Michael Bayta usein Hitleriksi, jolloin uusi naispääosa täytyi löytää. Foxin tilalle kirjoitettiin Victoria's Secret -malli Rosie Huntington-Whiteley, mikä aiheutti kohua. Kuvaukset alkoivat loppukeväästä 2010 ja lopulta Transformers: Dark of the Moon, eli suomalaisittain koomiselta kuulostava Transformers: Kuun pimeä puoli ilmestyi teattereihin kesällä 2011. Se oli suuri hitti ja sai hieman positiivisemmat arviot kuin edeltäjänsä. Kävin katsomassa elokuvan ensi-iltanapäivänä ja muistan kokemuksen hyvin, sillä suuren lopputaistelun alussa vedin karkin väärään kurkkuun. Sain kyllä yskittyä sen sieltä pois, mutta loppuleffan ajan kurkussani oli ikävä tunne. Elokuvasta pidin kyllä todella paljon ja kävinkin katsomassa sen toistamiseen kuukautta myöhemmin. Olen nähnyt leffan jälkikäteen muutamaan otteeseen ja nyt kun sarja on saamassa jatkoa elokuvalla Transformers: The Last Knight (2017) oli jälleen aika katsoa Dark of the Moon ja arvostella se.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Transformers ja Transformers: Revenge of the Fallen!

Sam Witwicky turhautuu, kun hänen aiemmilla sankariteoillaan ei tunnu olevan merkitystä ja hän on jälleen yksi nuori muiden joukossa. Ei aikaakaan, kun Samin täytyy jälleen nousta sankariksi, Decepticonien ottaessa Maan valtaansa. Alkaa suuri sota ihmiskunnan selviämisestä.

Shia LaBeouf on jälleen mainio pääosassa Sam Witwickynä ja elokuva tuo hyvin esille hahmon turhautumisen. Sam on kaksi kertaa pelastanut maailman, mutta hän ei silti pääse taistelemaan Decepticoneja vastaan Autobotien rinnalla, vaan joutuu etsimään tavallista työtä. Juoksupojan hommat eivät tietenkään kuulosta entisen sankarin korvaan kovin edustavilta. On hienoa, miten Sam pistetään jälleen mahdollisimman tavalliseksi hepuksi, jotta hänen nousemisensa sarjan sankariksi tuntuisi uudestaan loistokkaalta. Sam on selkeästi vakavampi kuin aiemmin, mutta häneltä löytyy myös vitsikkäitä hetkiä.
     Samin uutena tyttöystävänä, Carlyna nähdään tosiaan Rosie Huntington-Whiteley, jonka roolitusta ei oikein ymmärrä. Hollywood on jo täynnä hyviä naisnäyttelijöitä sekä innokkaita näyttelijänalkuja, joten miksi ihmeessä tekijät päätyivät alusvaatemalliin? Kai tarkoituksena oli löytää mahdollisimman hyvännäköinen nuori nainen, mikä vetäisi lisää mieskatsojia teattereihin. Lähinnä sitä vain ihmettelee, että miten sosiaalisesti kömpelö ja hömelö Sam päätyy jatkuvasti yhteen malleilta näyttävien naikkosten kanssa? Huntington-Whiteley ei ole kovin kummoinen näyttelijä ja useasti leffan aikana kaipaisi Megan Foxia takaisin. On hänellä myös onnistuneet hetkensä, mutta siihen se jääkin. Carly tuntuu paikoitellen aika turhalta hahmolta.
     Josh Duhamelin esittämä eversti Lennox on hieman edellisiä osia pienemmässä roolissa, eikä hänen teoillaan ole samalla lailla merkitystä tarinalle. On kuitenkin hienoa, että tuttu naama johtaa ihmisiä edelleen ja Duhamel on yhä uskottava armeijan sotilaana. On myös miellyttävää nähdä Lennox ja Sam yhdessä taistelemassa.
     John Turturron näyttelemä ex-agentti Simmons on jälleen muuttunut paljon. Edellisten osien tapahtumien jälkeen hänestä on muodostunut ylimielinen kirjailija, joka yrittää varoittaa ihmisiä muukalaisroboteista. Turturron on kai tarkoitus hauskuuttaa, mutta siinä hän onnistuu vain muutamaan otteeseen. Lähinnä hän ärsyttää kovaäänisyydellään. Walt Disneyn animaatioiden vakioääneksi muodostuva Alan Tudyk esittää Simmonsin avustaja Dutchia, joka on pomonsa tavoin välillä ihan huvittava, mutta usein ärsyttävä.
     Samin, Lennoxin ja Simmonsin lisäksi edellisistä osista sarjaan palaavat Samin vanhemmat Judy (Julie White) ja Ron Witwicky (Kevin Dunn), joiden rooli on todella pieni, mutta he ehtivät silti hieman naurattaa ja antaa elämänohjeita pojalleen. Myös Tyrese Gibsonin näyttelemä kersantti Epps on mukana ja selvästi isommassa roolissa kuin Revenge of the Fallenissa.
     Uusina ihmishahmoina nähdään Carlyn ja Dutchin lisäksi itseään täynnä oleva Carlyn pomo Dylan Gould (Patrick Dempsey), joka kuvittelee olevansa muiden yläpuolella, ärsyttävä tiedustelupalvelujohtaja Charlotte Mearing (Frances McDormand), joka ei ole kertaakaan elokuvan aikana pidettävä, Samin pomo Bruce Brazos (legendaarinen John Malkovich), joka on hauska lisäys, sekä Samin kanssa samassa paikassa töitä tekevä Jerry Wang (The Hangover -sarjasta, 2009-2013, tuttu Ken Jeong), joka lähinnä ärsyttää, mutta jolla on onneksi todella pieni rooli.
     Tutut Autobotit, eli johtaja Optimus Prime (Peter Cullen), monien suosikki Bumblebee, asespesialisti Ironhide (Jess Harnell) ja lääkintämies Ratchet (Robert Foxworth) ovat tietenkin mukana. Edellisestä osasta tutut rullailija Sideswipe (James Remar) ja pienikokoinen Wheelie (Tom Kenny) ovat myös leffassa. Bumblebee nousee helposti suosikiksi tässäkin osassa, mutta on upeaa, että edellisessä osassa pääasiassa kuolleena maannut Optimus nousee yhdeksi päähenkilöksi. Uusina hyvisformereina nähdään älykäs laitesuunnittelija Que (George Coe), teriä käyttävä punainen Dino (Francesco Quinn) ja pienikokoinen Brains (Reno Wilson), joka liikkuu yhdessä Wheelien kanssa. Tärkein uutuus on kuitenkin Leonard Nimoyn ääninäyttelemä vanha Autobot-johtaja Sentinel Prime, joka on mainiosti suunniteltu hahmo.
     Sarjan pääpahis, eli Decepticonien johtaja Megatron (Hugo Weaving) on yhä mukana, mutta hän jää usein todella paljon taka-alalle. Hänen oikea kätensä Starscream (Charlie Adler) ja ensimmäisestä osasta tuttu poliisiautoksi muuttuva Barricade (Frank Welker) tekevät myös paluun. Uusia Decepticoneja ovat mm. soluttautuva Soundwave (myös Welker), petolinnuksi muuttuva ilkikurinen Laserbeak (Keith Szarabajka) ja yksisilmäinen Shockwave (jälleen Welker), jolla on lemmikkinä todella suuri robomatoa muistuttava Driller.

Minun on pakko myöntää, että Transformers: Dark of the Moon on edelleen mielestäni todella hyvä leffa. Se ei ole kovin älykäs elokuva, eikä sitä voisi kutsua taiteeksi millään tavalla. Sen näyttelijäsuoritukset eivät ole parhaimmasta päästä, sen juoni on yksinkertainen, eivätkä tarinan yllätykset erityisemmin hämmästytä ja siinä on paljon fysiikan lakeja vastustavia tapahtumia. Repliikit ovat paikoitellen kehnoja ja yhdessä kohtaa elokuvaa käydään katsojia tyhmentävä keskustelu, jossa pari hahmoa selventävät katsojille, mitä juuri äsken tapahtui, ettei kukaan olisi pihalla todella helposta tarinasta. Näiden lisäksi leffa on myös hieman liian pitkä. Nämä asiat eivät kuitenkaan vie pois siitä, että Dark of the Moon on viihdettä parhaimmillaan ja sitä se pyrkiikin olemaan. Se pitää otteessaan alusta loppuun asti ja kasvattaa hienosti eeppisyyttään, jolloin lähes tunnin mittainen lopputaistelu pitää katsojaa jännityksessä, vaikka lopputuloksen arvaakin etukäteen. Edellisen osan virheistä on opittu, eikä mukaan ole tungettu liikaa, vaan juttua on yksinkertaistettu. Eeppisyys on myös saatu oikeasti tuntumaan eeppiseltä ja hienolta, jolloin sarjan pääteema, eli sankarillisuus nousee erinomaisesti esille. Revenge of the Fallenin typerästä seksihuumorista on päästy eroon, eikä enää ole näkyvissä koiria nussimassa toisiaan. Samin vanhempien koirat eivät ole edes mukana elokuvassa! Myös idioottimaiset kaksosformerit on saatu pois, vaikka he näkyvätkin vilaukselta yhdessä kohtaa.

Tarinaltaan elokuva kulkee aika samanlaista kaavaa kuin kaksi edellistä, mutta se ei erityisemmin haittaa, sillä mukana on mainioita uutuuksia. Leffassa on kekseliäästi mietitty, että kaksi isoa tapahtumaa, ensimmäinen Kuussa käynti ja Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus, johtuisivatkin transformereista. Samanlaista kekseliäisyyttä nähtiin myös samana vuonna elokuvassa X-Men: First Class (2011), jossa Kuuban ohjuskriisin aiheuttivatkin mutantit. Ensimmäistä tuntia kuljetetaan eteenpäin kuten edellistä osaa, eli välillä näytetään Autoboteista ja ihmisistä koostuvan NEST-iskuryhmän toiminnallisempaa menoa ja välillä taas nähdään Samin elämää. Suurimmaksi osaksi elokuva kulkee jälleen ihmishahmojen, etenkin Samin kautta, mutta loppupäässä robotit nousevat tärkeämpään osaan. Noin puolessa välissä elokuvaa sarja viedään ihan uudelle tasolle, kun Decepticonit ottavat vallan Maassa... tai noh, ainakin Chicagossa, mutta aikamoinen maailmanlopun meininki lähtee liikkeelle. Tässä kohtaa elokuva myös vakavoituu hienosti ja katsojana todella tajuaa, että on tosi kyseessä. Pahisformerit ammuskelevat ihmisiä kaduilla ja orjuuttavat kansaa omiin tarkoituksiinsa. Lopputaistelu tuntuu todella siltä, että nyt oikeasti taistellaan koko planeetan kohtalosta. Itse en voi muuta kuin nauttia ja saan joka katselukerralla kylmiä väreitä jossain kohtaa taistelun aikana. Lopun sota vaikuttaa siltä, mitä luultavasti tapahtuisi, jos jättimäiset robotit saapuisivat Maahan mätkimään toisiaan pataan.

Valitettavasti mukana on heikkouksia, jotka vievät leffasta makua. Dark of the Moonin suurimmat heikkoudet ovat jotkut sen näyttelijät. Rosie Huntington-Whiteleyn vaihtaisi tosiaan mielellään Megan Foxiin, mutta Ken Jeongin esittämän Jerry Wangin poistaisi mielellään ihan kokonaan tarinasta. Simmonsista ja Dutchista voisi tehdä siedettävämmät. Näin ihmishahmoilla olisi enemmän väliä katsojalle. Carlyn ja Samin suhde tuntuu paikoitellen jotenkin väkinäiseltä, eikä sen pohjustus ole kovin onnistuneesti tehty. Heti leffan alussa he ovat suhteessa ja Foxin esittämä Mikaela mainitaan vain nopeasti. Elokuvan lopetus on toteutettu todella hätäisesti, sillä heti kun suuri ja eeppinen sota on ohi, lopputekstit alkavat pyöriä, ilman sen kummempia selityksiä siitä, miten taistelu vaikutti hahmoihin ja maailmaan? Varsinkin kun tämän leffan jälkeen päähenkilöt vaihtuvat, olisi äärimmäisen kiinnostavaa tietää, mitä heille käy? Näitä asioita kun korjailisi ja muutaman minuutin sieltä täältä napsisi pois, olisi Transformers: Dark of the Moon parempi teos. Tällaisenaan se on kuitenkin jo todella hyvä tunnelmansa ja viihdyttävyysarvonsa ansiosta.

Dark of the Moonin ohjaajana toimii edellisten osien tapaan Michael Bay, jolla on silmää tyylikkyydelle ja upealle toiminnalle. Bay olisi halunnut pitää yhden välivuoden ennen tämän leffan tekoa, mutta Paramount Pictures ehti ilmoittaa leffan ilmestymisajankohdan kesälle 2011, joten Bay joutui heti palaamaan robottitaisteluiden pariin, kun Revenge of the Fallen ilmestyi teattereihin. Käsikirjoituksesta vastaa Ehren Kruger, joka tuli sarjaan mukaan edellisessä osassa. Kruger on päässyt keksimään hauskoja juonikuvioita, jotka yhdistävät transformerien maailmaan todelliseen maailmaan. Valitettavasti monet repliikit ovat typeriä ja kuten jo aiemmin mainitsin, yksi selityskeskustelu on todella tyhmentävä. Elokuva on kuvattu hyvin, vaikka mukana on myös heiluvia kuvia. Leikkaus on ihan sujuvaa, vaikka muutamia kohtia voisi pätkiä pois, minkä lisäksi muutamat hyppyleikkaukset kuvan sisällä ja parissa kohtaa jatkuva mustassa ruudussa käynti tuntuvat tarpeettomilta. Visuaalisesti Dark of the Moon on todellista silmäkarkkia alusta loppuun; etenkin suuri taistelu lopussa on erinomaisesti toteutettu. Ääniefektit tuovat upeita lisäyksiä mukaan ja Steve Jablonskyn säveltämä musiikki nostattaa koko homman eeppisyyttä nerokkaasti. Tämän elokuvan Linkin Park -kappale on "Iridescent", joka ei valitettavasti ole kovin kummoinen kipale.

Elokuva sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, sarjoihin, hahmoihin jne. Tässä tapauksessa etenkin Star Trekiin (1966-). Ensinnäkin Sentinel Primen äänenä kuullaan yhtä Star Trekin päähenkilöä, Spockia esittävä Leonard Nimoy, joka lausuu yhdessä kohtaa elokuvaa Spockin tunnetun lausahduksen "The needs of the many outweigh the needs of the few", eli karkeasti suomennettuna "Enemmistön tarpeet ovat tärkeämmät kuin vähemmistön". Leffan alussa Wheelie ja Brains katsovat Star Trek -sarjaa, jossa Spock näkyy ruudulla ja toinen heistä sanoo asian, joka paljastaa paljon, jos yhteyden tajuaa. Yhdessä kohtaa leffaa Sam myös kuvailee erästä rakennusta U.S.S. Enterprise -alukseksi. Elokuva sisältää tietty myös viittauksia vanhaan The Transformers -animaatiosarjaan (1984-1987).

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Valitettavasti yksikään Blu-ray -julkaisu ei sisällä lisämateriaalia elokuvalle.

Yhteenveto: Transformers: Dark of the Moon on todella mainio scifitoimintaleffa, joka osuu nappiin eeppisyydessään. Mukana on hölmöjä juttuja, typeriä repliikkejä, arvattavia yllätyksiä, kehnoa näyttelemistä, muutamia minuutteja liikaa pituutta ja fysiikan lakeja rikkovia hetkiä, mutta silti viihdyttävyysarvo nostaa leffan samalle tasolle kuin sarjan aloittaja. Huumoria on mukana aika sopiva määrä ja vakavampi henki toimii hienosti, kun kyseessä on robottien välinen sota. Tunnelma on osuvasti rakennettu ja jännitystä kasvatetaan hyvin. Visuaalisesti elokuva on erittäin näyttävä ja musiikit toimivat todella hyvin. Shia LaBeouf on jälleen mainio pääosassa, mutta naistähtenä Rosie Huntington-Whiteley ei vakuuta. Optimus Primesta on tehty vihdoin todellinen sankari, jonka seikkailua on mukava seurata. Suosikkinani pysyy silti Bumblebee. Valitettavasti leffan lopetus on liian äkkinäinen ja katsojana jää kaipaamaan parempaa näyttöä siitä, miten sota vaikutti maailmaan ja ihmisiin. Jos pidit edellisistä sarjan osista tai jos eeppiset scifitoimintaleffat ovat juttunne, niin katso Transformers: Dark of the Moon. Jos taas kuulut niihin, joiden mielestä Transformersit ovat hirveintä ikinä, niin älä katso tätä. Elokuvan lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, joten sitä ennen ei kannata pistää leffaa pois.

Kirjoittanut: Joonatan, 14.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Transformers: Dark of the Moon, 2011, Paramount Pictures, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Amblin Entertainment, Platinum Dunes

Arvostelu: Transformers: Kaatuneiden kosto (Transformers: Revenge of the Fallen - 2009)

TRANSFORMERS: KAATUNEIDEN KOSTO

TRANSFORMERS: REVENGE OF THE FALLEN

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Shia LaBeouf, Megan Fox, Josh Duhamel, Ramon Rodriguez, John Turturro, Kevin Dunn, Julie White, Peter Cullen, Hugo Weaving, Tyrese Gibson, Isabel Lucas, John Benjamin Hickey, Tony Todd, Jess Harnell, Robert Foxworth, Charlie Adler, Mark Ryan ja Tom Kenny
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 12

Hasbron lelusarjaan perustuva Transformers-elokuva (2007) oli suuri hitti, vaikka jakoikin kriitikkojen ja fanien mielipiteet. Rahaa tuli nopeasti niin paljon, että jatko-osahan oli tietty luvassa. Ongelmia tuotti käsikirjoittajien lakko loppuvuodesta 2007 alkuvuoteen 2008, mutta lopulta työstäminen lähti liikkeelle ja leffan kuvaukset alkoivat kesällä 2008. Transformers: Revenge of the Fallen - tai kuten se on suomennettu täysin oikein mutta jokseenkin väärin Transformers: Kaatuneiden kostoksi - sai ensi-iltansa kesällä 2009 ja oli vuoden neljänneksi menestynyt elokuva, vaikka kriitikot lähestulkoon vihasivatkin elokuvaa. Monet fanit olivat myös pettyneitä, mutta monien mielestä kyseessä oli erinomainen kesähömpötys. Itse kävin katsomassa elokuvan heti ensi-iltaviikonloppuna ja olin erittäin innoissani, etenkin kun en ollut käynyt katsomassa edellistä osaa. Pidin elokuvasta, vaikka se olikin mielestäni heikompi kuin Transformers. Vuosien varrella olen nähnyt leffan muutaman kerran uudestaan. Nyt kun sarja on saamassa lisäystä elokuvalla Transformers: Viimeinen ritari (Transformers: The Last Knight - 2017), oli aika katsoa elokuva uudestaan ja arvostella se.

Sam Witwicky yrittää päästä pois transformerien maailmasta ja aloittaa collegen tavallisten nuorien tapaan. Kuitenkin kun muinainen Fallen on hyökkäämässä Maahan, Sam vedetään takaisin Autobotien ja Decepticonien väliseen sotaan.

Shia LaBeouf näyttelee tietty Sam Witwickyä, josta löytyy jälleen tuttuja "noloja" teinihetkiä, mutta lähtökohtaisesti hahmo on hieman aikuistunut edellisen osan tapahtumien jälkeen. Sam haluaisi olla tavallinen nuori ja aloittaa collegen, mutta vääjäämättä hän joutuu palaamaan takaisin taisteluihin. Tällä kertaa hänen täytyy todella muokata itsestään sankari ja LaBeouf tuo tämän hyvin esille.
     Megan Foxin esittämä Mikaela päätyy jälleen Samin kautta toimintaan mukaan. Nuorella parilla on hieman rakkaushuolia, joita he yrittävät taistelujen välissä selvittää. Mikaelaa ei erityisemmin syvennetä leffan aikana, vaan hän lähinnä vain roikkuu Samin mukana. Fox ei ole kovin kummoinen näyttelijä, mutta on tarpeeksi toimiva rooliinsa.
     Sotilaspuolelta paluun tekevät majuri Lennox (Josh Duhamel) ja kersantti Epps (Tyrese Gibson), mutta valitettavasti Epps jää todella taka-alalle. Hahmo näkyy toimintakohtauksissa, mutta hän ei oikeastaan tee tai sano mitään ennen loppuhuipennusta. Majuri Lennox on sen sijaan yhä isossa roolissa, mutta hänen taustojaan ei erityisemmin avata lisää. Hahmo johtaa ihmisten ja Autobotien iskuryhmä NESTiä, joka jahtaa Decepticoneja ympäri maapalloa. Duhamel on edelleen uskottava sotilaana.

Uutena hahmona esitellään nuori Leo Spitz, jota esittää Ramon Rodriguez ja jonka Sam tapaa collegessa. Leo vaikuttaa ylivilkkaalta nörtiltä, joka yrittää löytää todisteita transformerien olemassaolosta ja laittaa ne internetiin. Hahmo on innoissaan roboteista siihen asti, kun hän joutuu tekemisiin sellaisten kanssa, liikkuessaan Samin mukana. Rodriguez on hyvä hauskuuttajaroolissa, vaikka hahmo välillä ärsyttääkin.
     Samin vanhemmat tekevät tietty paluun ja heidän koomisuuttaan on lisätty. Tällä kertaa äiti Judy (Julie White) on rennompi ja hauskempi, kun taas isä Ron (Kevin Dunn) on tiukempi. Kaksikon kemia toimii mahtavasti ja heitä on hauska nähdä enemmänkin. Ihmishahmoista myös agentti Simmons (John Turturro) tekee paluun, muttei ole enää agentti ensimmäisen osan tapahtumien takia. Uusina hahmoina esitellään collegetyttö Alice (Isabel Lucas), joka käy kuumana Samia kohtaan ja ärsyttävä johtaja Galloway (John Benjamin Hickey), joka haluaa kaikki transformerit pois Maasta.
     Edellisestä osasta tutut Autobotit, eli johtaja Optimus Prime (Peter Cullen), radion kautta puhuva Bumblebee, asemies Ironhide (Jess Harnell) ja lääkäri Ratchet (Robert Foxworth) nähdään jälleen ja Bumblebee pysyy edelleen suosikkina, vaikka onkin hienoa, että Optimus saa enemmän ruutuaikaa ja tekemistä. Uusina Autoboteina nähdään moottoripyöriksi muuttuva kolmikko Arcee (Grey DeLisle), ärsyttävät kaksoset Skids (Tom Kenny) ja Mudflap (Reno Wilson), renkaillaan rullaluisteleva Sideswipe (André Sogliuzzo), sekä siniseksi autoksi muuttuva Jolt, joka nähdään vain muutamassa kuvassa, eikä hän tee leffassa yhtään mitään. Kaksosten rooli on erittäin iso elokuvassa ja heistä on selvästi aiottu tehdä leffan koomisia hahmoja, mutta lähinnä he vain ärsyttävät. Katsojana katsoisi mieluummin Tähtien sota: Episodi I - Pimeän uhkan (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) Jar Jar Binksiä. Kyllä, kyseessä ovat niin ärsyttävät hahmot.

Decepticoneista hävittäjä Starscream (Charlie Adler) tekee paluun, mutta koska lähes kaikki muut pahisrobot kuolivat edellisessä osassa, on mukana pakko olla paljon uusia pahiksia. Suurin paha elokuvassa on Fallen (Tony Todd), joka leffan nimen mukaan haluaa kostaa. Suomennos on tosiaan hölmö, sillä siinä tarkoitetaan hahmoa nimeltä Fallen, eikä yleisesti aiemmin kaatuneita Decepticoneja, vaikka niinkin sen voisi ymmärtää. Fallen on yksi vanhimmista transformereista ja ihka ensimmäinen Decepticon. Hahmo osaa erilaisia yliluonnollisia voimia, jotka tekevät hänestä vaarallisen vastuksen. Silti hahmo tuntuu välillä hieman tylsältä suuruudenhullun suunnitelmansa kanssa. Muita uusia Decepticoneja ovat mm. vanha Jetfire (Mark Ryan), leluautoksi muuttuva Wheelie (Tom Kenny), avaruudessa leijuva Soundwave (Frank Welker), robojaguaariksi muuttuva Ravage ja monesta transformerista muodostuva Devastator (myös Frank Welker).

Transformers: Kaatuneiden kosto on monin tavoin samanlainen elokuva kuin edeltäjänsä. Ensimmäisen tunnin aikana näytetään välillä toimintakohtauksia ja välillä taas keskitytään Samin elämään. Normaali elämä kuitenkin katoaa ja alkaa kilpajuoksu, kumpi osapuoli pääsee ensin myyttiselle objektille, jolla on mahtavia voimia. Lopuksi käydään tietenkin suuri taistelu, jossa nähdään paljon isoja transformereja mätkimässä toisiaan turpaan, samalla kun sotilaat ammuskelevat heidän jaloissaan. Monet paikat tuhoutuvat megalomaanisten räjäytysten kautta ja jutun pitää tuntua yhä vain eeppisemmältä, mitä pidemmälle taistelu kulkee. Elokuvaa on tietenkin tehty ajatuksella "isompi parempi", jolloin kaikki tuntuu suuremmalta kuin edellisessä osassa ja kaikkea tuntuu olevan enemmän. On enemmän robotteja, on enemmän toimintaa, on enemmän räjähdyksiä ja on muutamia minuutteja pituudessakin lisää. Se on sitten katsojasta kiinni, millaista taidetta luulee alkavansa katsomaan, kun pistää Kaatuneiden koston pyörimään. Jos etsii suuria syvällisyyksiä tai luovaa juonta, niin tulee luultavasti pettymään. Jos taas toivoo näkevänsä viihdyttävää hömppää, jossa on paljon näyttäviä kohtia ja hienoa tunnelmaa, tämä voi olla parasta ikinä. Itse pidän elokuvaa ihan menevänä viihteenä, vaikkakin elokuva on liian pitkä.

Valitettavasti elokuva ei ole yhtä hyvä kuin Transformers. Paikoitellen koko homman massiivisuus tuntuu hukkuvan omaan suuruudenhulluuteensa. Lopputaistelusta saisi joitain kohtia pois, jolloin todella suuriksi tarkoitetut kohdat herättäisivät kunnon "vau!"-tunteen katsojissa. Lyhyemmät toimintakohdat toimivat hieman paremmin, sillä ne eivät ole vielä kovin suuria ja ne keskittyvät selkeämmin yhteen kamppailuun kerrallaan, kun taas lopputaistelussa seurataan tapahtumia monessa eri paikassa. Lopputaistelun aikana tuleekin jossain kohtaa tunne, että milloin tämä loppuu ja haluaisi pitää tauon, sillä ruudulla on niin paljon kaikkea, että aivot eivät kykene oikein sisäistämään koko juttua. Onneksi lopputaisteluun tuodaan kuitenkin kaiken aikaa uusia asioita, jolloin ei täysin tunnu siltä, että osio junnaisi paikoillaan. Elokuva tarjoaa muutenkin paljon uusia asioita. Transformereiden maailmaa laajennetaan hienosti tuomalla mukaan erikokoisia robotteja aina kärpäsen kokoisista kerrostalon kokoisiin. Leffassa nähdään tosiaan eläimeksi muuttuva transformer, sekä useasta robotista muodostuva jättirobo, joiden lisäksi mukana on myös transformer, joka kykenee muuttumaan ihmiseksi, joka ei oikein tunnu istuvan ympärillä olevaan elokuvaan.

Hienointa koko elokuvassa on se, että tarina seuraa edellisen tapaan pääasiassa ihmishahmoja, etenkin Samia, jolloin katsojan on paljon helpompi päästä mukaan elokuvaan, kun päähenkilö on lähestyttävämpi kuin suuri robotti. Jälleen kaikkein mielenkiintoisimmat osuudet sisältävät Samin ja etenkin collegemaailmaa olisi kiehtovaa nähdä hänen kautta lisää. Transformerit ovat tietenkin tärkeitä, mutta tarina keskittyy lähinnä Samin kehittymiseen ja henkiseen kasvamiseen. Näin yliampuvat toimintakohtauksetkaan eivät erityisemmin haittaa ja leffaa seuraa mielellään loppuun asti. Valitettavasti tunnelmaa vie pois elokuvan huumori. Vaikka mukana onkin hauskoja juttuja, joista löytyy edellisen osan tunnelmaa, Kaatuneiden kosto on lähinnä täynnä seksiviittauksia, jotka on ajateltu hauskoiksi. Tämä viedään niinkin pitkälle, että leffassa nähdään pari kertaa koira nylkyttämässä toista koiraa ja transformer nylkyttämässä Mikaelan jalkaa. Vaikka Samin äidistä on tehty hauska hahmo, käy hänen sekoilunsa yhdessä kohtaa hieman hermoille. Ja sitten ovat tietty ne kaksoset... Muitakin hölmöyksiä on mukana, mutta ne pystyy halutessaan katsoa sormien läpi. Jos huumoritasoa olisi muutettu selkeästi, kaksoset ja ihmisformer olisivat poissa, toimintakohtaukset hieman pienempiä ja leffa vartin lyhyempi, voisi Transformers: Kaatuneiden kosto olla todella mainio viihdeteos, jota katsoo erittäin mieluusti.

Ohjauksesta vastaa toistamiseen Michael Bay, joka tuntuu välillä vajoavan leffan tavoin suuruudenhulluuteen, mutta useassa kohtaa tuntuu yllättävän paljon siltä, että Bay todella tietää, mitä tekee. "Isompi parempi" -idea tuntuu olevan lähellä Bayn sydäntä ja hän on halunnut tarjota mahdollisimman tyylikkään teoksen. Visuaalisesti Kaatuneiden kosto on edeltäjänsä tapaan erittäin tyylikäs ja äärimmäisen näyttävä elokuva. Transformerit ovat upeasti toteutettuja, vaikka välillä ihmetteleekin, miten taisteluissa likaantuvat robotit muuttuvat täysin puhtaiksi ja kiiltäviksi muuttuessaan autoiksi. Toimintakohtaukset ovat upeaa silmäkarkkia, minkä lisäksi ääniefektit ovat hienosti toteutettuja. Ainoa miinus visuaalisesta puolesta on, että leffassa nähdään avaruudessa leijuvasta Soundwavesta kaksi kertaa täsmälleen sama kuva. Toisella kerralla repliikit ovat vain erilaiset, mutta kuva itsessään on identtinen! Ajattelivatkohan tekijät, ettei kukaan huomaisi tätä? Kaatuneiden kosto on hyvin kuvattu, mutta leikkauspöydällä olisi voinut ainakin vartin katkoa pois. Lavasteet, puvustukset ja maskeeraukset ovat onnistuneita, minkä lisäksi pyrotekniikasta vastaavilla on ollut paljon hommaa yhä vain massiivisempien räjähdysten toteutuksessa. Musiikista vastaa edellisen osan tapaan Steve Jablonsky, jonka sävellykset ovat jälleen mainiot. Elokuvassa kuullaan myös muun muassa Linkin Parkin leffaa varten tehty erinomainen New Divide, joka soi sekä lopputeksteissä, että muutamassa kohtaa leffan aikana instrumentaaliversiona.

Elokuva sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin, sarjoihin jne. Leffassa nähdään esimerkiksi Bad Boys II:n (2003) juliste, joka on myös Michael Bayn elokuva, minkä lisäksi elokuvassa sanotaan "Robots in disguise", joka on otettu alkuperäisen televisiosarjan tunnuskappaleesta, jossa lauletaan "Transformers, robots in disguise".

Blu-rayn kuvanlaatu on todella upea. Lisämateriaalina kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on elokuvan teon eri työvaiheista kertova seitsemänosainen The Human Factor: Exacting Revenge of the Fallen, leffan ensi-iltapäivästä kertova A Day with Bay: Tokyo, pätkä juhlistamaan Transformersin 25. ikävuotta, tehosteista kertova Deconstructing Visual Bayhem, leffan kuvauksista koottuja hassutteluhetkiä, poistettuja kohtauksia, trailereita ja musiikkivideo Linkin Parkin New Divide -kappaleelle. Lisäksi mukana on The AllSpark Experiment, jolla voi muokata oman transformerin ja NEST: Transformers Data-Hub, jossa voi tutustua tarkemmin eri robotteihin. Katsottavaa on yhteensä lähes neljäksi tunniksi.

Yhteenveto: Transformers: Kaatuneiden kosto on keskinkertainen, mutta silti ajoittain erittäin viihdyttävä scifitoimintaleffa. Elokuva on noin vartin liian pitkä ja siitä saisi helposti leikattua pois hölmöyksiä ja joitain toimintapätkiä. Leffa kyllä naurattaa välillä, mutta seksivitsit ja ärsyttävät kaksoset eivät tunnu kuuluvan mukaan. Lopputaistelu on liian massiivinen ja siitä voisi poistaa tai edes pienentää joitain kohtia, jotta oikeasti eeppiset jutut tuntuisivat isoilta. Onneksi elokuva tarjoaa kaiken aikaa jotain uutta ja transformereja esitellään todella monia erilaisia, jolloin ei voi muuta kuin hämmästellä tekijöiden luovuutta. Ihmishahmot ovat kuitenkin yhä keskiössä ja elokuva jatkaa Sam Witwickyn tarinaa, jonka esittämisen Shia LaBeouf hoitaa toimivasti. Visuaalisesti leffa on todella upea, vaikka hieman häiritseekin, että pitkä kuva Soundwavesta on käytetty kaksi kertaa leffan aikana. Jos pidit edellisestä osasta, katso myös Transformers: Kaatuneiden kosto. Se ei ole läheskään yhtä hyvä, mutta menee viihdyttävänä hömppänä. Syvällisyyksiä on turha odottaa, joten kovin suuria odotuksia ei elokuvalle kannata asettaa. Lopputekstien alussa nähdään vielä pari pätkää, joten ei kannata pistää leffaa pois vielä, kun Bayn nimi ilmestyy ruutuun.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Transformers: Revenge of the Fallen, 2009, DreamWorks, Paramount Pictures, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Amblin Entertainment, Platinum Dunes

Arvostelu: Transformers (2007)

TRANSFORMERS

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Shia LaBeouf, Megan Fox, Josh Duhamel, Tyrese Gibson, Rachael Taylor, Peter Cullen, Hugo Weaving, Kevin Dunn, Julie White, Jon Voight, Anthony Anderson, Jess Harnell, Charlie Adler, Robert Foxworth, Darius McCrary ja John Turturro
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia
Ikäraja: 12

Transformers on alunperin japanilaisen Takara-yhtiön eriniminen lelusarja roboteista, jotka pystyivät muuntautumaan. Idea levisi Hasbro-yhtiön kautta Yhdysvaltoihin ja nimeksi syntyi Transformers. Leluista tuli suursuosikkeja ja suosio kasvoi, kun vuonna 1984 alkoi The Transformers -animaatiosarja, jonka pohjalta tehtiin myös elokuva The Transformers: The Movie (1986). Kun lelujen ja eri animaatiosarjojen, sekä sarjakuvien sun muiden oheistuotteiden suosiot jatkoivat kasvuaan, oli vääjäämätöntä, että jonain päivänä ilmestyisi myös näytelty elokuva aiheesta. Leffan teko alkoikin jo 2000-luvun ensimmäisten vuosien aikana, kun Hasbrolla alettiin suunnittelemaan, mistä lelusarjasta voisi tehdä elokuvan. Elokuvan työstäminen lähti nopeasti käyntiin ja lopulta Transformers sai ensi-iltansa kesällä 2007. Vaikka leffa jakoi voimakkaasti kriitikkojen ja fanien mielipiteet, se oli suuri menestys. Jostain kumman syystä minä en kuitenkaan mennyt katsomaan Transformersia, kun se ilmestyi. Lapsena olin todella innoissani jutusta ja Transformers oli lastenohjelmista suosikkini heti Teenage Mutant Ninja Turtlesin jälkeen. Jossain kohtaa kiinnostukseni alkoi kuitenkin laskea näitä ohjelmia kohtaan, mikä luultavasti johti siihen, että minun ei tehnyt mieli mennä katsomaan elokuvaa. Näin leffan vasta vuoden 2007 lopussa, kun se ilmestyi vuokralle. Innostuin siitä todella paljon ja minua ärsytti suuresti, etten käynyt katsomassa sitä teattereissa, mikä ärsyttää minua yhä! Olen nähnyt Transformersin useita kertoja uudestaan ja nyt kun leffan aloittama sarja on saamassa viidennen osan, Transformers: Viimeinen ritari (Transformers: The Last Knight - 2017), oli jälleen aika katsoa elokuvat läpi ja arvostella ne.

Nuori Sam Witwicky saa selville, että hänen uusi autonsa onkin oikeasti Autobot-ryhmään kuuluva robotti. Autobotit ovat saapuneet Maahan estääkseen pahoja Decepticoneja saamasta käsiinsä AllSparkia, jolla on mahdollisuus luoda elämää, sekä tuhota sitä...

Päähenkilö Sam Witwickyä esittää Shia LaBeouf, joka on oiva valinta rooliin. Nykyään LaBeouf on jokseenkin sietämätön tapaus hölmöillessään eri tavoin, vähät välittäen muista ihmisistä ja heidän mielipiteistään. Hänen lahjansa ovat myös alkaneet kadota, kun hän on kadonnut omaan "taiteellisuuteensa". Tässä leffassa LaBeouf on kuitenkin pääasiassa todella hyvä. Sam on erittäin epävarma itsestään, mikä pistää hänet vähän väliä noloihin tilanteisiin. Hän ei tunne kuuluvansa minnekään, joten transformerien ilmestyessä hänen elämäänsä, muuttuu Samin koko elämä totaalisesti. Leffan aikana Samin täytyy alkaa löytää rohkeuttaan, selvitäkseen erilaisista vaaratilanteista ja noustakseen ihmissankariksi. LaBeouf suoriutuu tästä mainiosti ja etenkin alkupäässä, kun hän pääsee esittämään myötähäpeällistä teiniä, hän todella loistaa.
     Megan Fox esittää Mikaelaa, Samin luokkalaista, johon Sam on ihastunut, mutta joka ei tunnu ikinä vilkaisevankaan Samiin päin. Mikaela on selkeästi koulun suosituin tyttö, joka on yhdessä koulun kovimman jätkän, Trentin (Tavis Van Winkle) kanssa. Hahmo ei kuitenkaan ole onneksi sellainen suosituin tyttö, joka olisi todella pinnallinen kaiken aikaa, vaan hänestä löytyy erilaisia puolia, eikä hän tunnu oikeasti edes haluavan suosiota. LaBeoufin tavoin Fox ei ole kovin kummoinen nykyään, mutta se johtuu enemmänkin siitä, ettei Fox oikein osaa näytellä. Tässä leffassa hän on kuitenkin osuva valinta ja toimii koko leffan läpi, vaikkei hän erityisen ihmeellinen olekaan.

Samin lisäksi transformereita kohtaa myös Yhdysvaltain armeijajoukko, joiden kimppuun pari Decepticonia hyökkää. Ryhmästä isoimmassa osassa ovat kapteeni Lennox (Josh Duhamel) ja kersantti Epps (Fast & Furious -sarjasta, 2001-, tuttu Tyrese Gibson). Lennox on joukon johtaja, joka yrittää pitää tiimin kaiken aikaa turvassa ja Epps tuntuu olevan hänelle läheisin sotilas. Eppsille ei erityisemmin kerrota taustatarinaa, mutta Lennoxille on syntynyt tyttövauva, joka odottaa isänsä palaavan kotiin Qatarista. Sekä Duhamel että Gibson ovat hyviä rooleissaan ja armeijapuoli tuntuu syntyvän Duhamelilta kuin luonnostaan.
     Kevin Dunn ja Julie White esittävät Samin vanhempia, Ron ja Judy Witwickyä. Hahmot tuovat huumoria mukaan eri tavoilla. Ron on selvästi rennompi tapaus, kun taas Judy on tiukempi. Molemmat ovat kuitenkin hauskoja, etenkin ollessaan yhdessä kohtauksissa, sillä Whiten ja Dunnin kemia toimii todella hyvin.
     Muita ihmishahmoja ovat mm. puolustusministeri John Keller (Jon Voight), joka yrittää saada selville, mitä transformerit ovat ja mitä ne haluavat, signaalianalysoija Maggie (Rachael Taylor), joka yrittää auttaa transformerien aikomusten selvittämisessä, nörtti Glen (Anthony Anderson), joka on Maggien hauska ystävä ja iloton agentti Simmons (John Turturro), joka toimii huippusalaisella Sektori 7:lla. Hahmot ovat kaikki toimivia ja näyttelijät sopivat rooleihinsa. Etenkin Voight tuntuu uskottavalta tärkeänä ministerinä.

Autobotien, eli hyvien transformereiden johtaja on tietysti Optimus Prime, jonka äänenä kuullaan alkuperäisen animaatiosarjan Optimuksen näyttelijä Peter Cullen, mikä on hieno valinta. Vaikka Optimuksesta huomaa johtajuuden, ei hahmo ole kovin isossa osassa ja tuleekin mukaan vasta noin puolessa välissä elokuvaa. Suosikiksi Autoboteista nousee helposti Bumblebee, joka muuttuu keltaiseksi autoksi, jonka Sam ostaa. Bumblebee on todella sympaattinen ja hänestä tekee erittäin mielenkiintoisen se, että hän puhuu kaiken aikaa radion kautta, käyttäen eri kanavilta kuultavia puheita muodostamaan lauseita. Bumblebee on transformereista isoimmassa roolissa, jolloin hänestä välittää eniten. Muita Autoboteja ovat asespesialisti Ironhide (Jess Harnell), lääkintämies Ratchet (Robert Foxworth) ja Optimuksen oikea käsi Jazz (Darius McCrary), joka jää viisikosta selkeästi taka-alalle.
     Decepticoneja, eli pahisformereita johtaa Megatron, jonka äänenä kuullaan Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Hugo Weaving. Optimuksen tavoin myös Megatron tulee mukaan vasta puolen välin jälkeen. Hahmo toimii, vaikka hän onkin niitä pahiksia, jotka tekevät pahuuksia, koska pahuus on kivaa. Muita Decepticoneja ovat Megatronin oikea käsi Starscream (Charlie Adler), poliisiautoksi naamioituva Barricade (Jess Harnell), pienikokoinen Frenzy (Reno Wilson), helikopteri Blackout, panssarivaunu Devastator ja Bonecrusher, joka käyttää renkaitaan kulkeakseen nopeammin robottimuodossa.

Transformerit ovat erittäin kehittyneitä robottiolentoja Cybertron-planeetalta, joka ajautui hyvien Autobotien ja Decepticonien väliseen sotaan. Saapuessaan Maahan transformerit päättävät sulautua joukkoon muuntautumalla ajoneuvoiksi, jotka kulkevat maata pitkin tai liitävät ilmassa. Kummatkin osapuolet etsivät AllSpark-kuutiota, jolla voi luoda kokonaisia maailmoja ja joka aiheutti suuren sodan. AllSpark päätyi Maahan ja ainoa vihje sen olinpaikasta löytyy Sam Witwickyn hallussa olevista laseista, jotka kuuluivat hänen isoisoisälleen. Elokuvassa seurataan samaan aikaan, kuinka eri hahmot joutuvat tekemisiin transformereiden kanssa. Jotkut Decepticoneista hyökkäävät Yhdysvaltain armeijan kimppuun, minkä seurauksena Lennoxin tiimi jää jumiin aavikolle. Hyökkäyksen syitä alkaa selvittämään suuri joukko erilaisia signaalianalysoijia puolustusministeri Kellerin johdolla. Sam Witwicky taas ostaa ensimmäisen autonsa, joka paljastuu olevan transformer, jonka tehtävänä on saada tieto AllSparkin sijainnista Autoboteille.

Elokuvan ensimmäinen puolisko on aivan mahtava. Heti alussa päästään näkemään toimintaa, kun Blackout hyökkää armeijan kimppuun Qatarissa. Helikopterin muuttuessa vihamieliseksi robotiksi, tajuavat sekä sotilaat että katsojat välittömästi, että nyt on tosi kyseessä, eikä Transformers ole vain lasten televisiosarja, vaan aiheesta voi tehdä kunnon toimintaelokuvan. Muistan, kun katsoin leffaa ensimmäistä kertaa ja kun Blackout muuntautuu, tajusin, mistä olin jäänyt paitsi, kun en mennyt katsomaan elokuvaa teattereihin. Toiminta-aloituksesta siirrytään kevyempään tunnelmaan ja Sam Witwickyyn, joka kärsii nuorten ongelmista ja leffa alkaa näyttää komediallisia puolia. Leffan ensimmäinen puolisko on nimittäin todella hauska. Samin hölmöilyjä katsoo erittäin mielellään ja niihin pääsee parhaiten mukaan, sillä suurin osa katsojista on jo kokenut tai on kokemassa teini-ikää ja sen tuomia "hauskuuksia". Välillä taas näytetään analysoijia, jotka yrittävät selvittää, mistä on kyse? Ensimmäisen puoliskon ajan seurataan näitä kolmea hyvin erilaista tarinaa, jotka on kuitenkin saatu upeasti muodostamaan kokonaisuuden. Kaikki kolme tarinaa toimivat todella hyvin ja niillä on tarkoitus, eikä yksikään vie pois kokonaisuudesta. Tarinoihin käytetään hienosti aikaa, jolloin katsoja on kaiken aikaa täysin perillä siitä, mitä on meneillään.

Kuitenkin leffan puolessa välissä, kun Optimus Prime saapuu mukaan tarinaan, alkaa elokuva hidastella ja huumori alkaa hieman kadota. Kolme tarinaa alkavat suunnata kohti samaa päämäärää, jolloin ne kohtaavat ja eri lähtökohdista tulevat hahmot nähdään yhtäaikaa ruudulla. Leffa alkaa valmistella huipennustaan, joka on omalla tavallaan erittäin toimiva, mutta tavallaan myös liian pitkä. Lopputaistelu kestää lähes puoli tuntia, jolloin suuri tulitus, räjähdykset ja robottien väliset nyrkkitappelut voivat tuntua liian massiivisilta verrattuna muuhun elokuvaan. Taistelua kuljetetaan kuitenkin mainiosti eteenpäin, näyttäen paljon erilaisia asioita ja tuoden mukaan uusia tilanteita, jolloin homma ei toista itseään ja käy puuduttavaksi. Taistelukohtaukset ovat muutenkin toimivia ja on hienoa, että muuten leffan toimintakohtaukset eivät ole vielä erityisen suuria, jotta lopetus todella tuntuu päätökseltä. Taisteluissa on hienoa, että jokaisesta Decepticonista on tehty vaativa vastus, jolloin sankareiden täytyy pistää kaikkensa likoon voittaakseen. Tämä lisää jännitystä ja imaisee katsojaa paremmin mukaan elokuvaan. Läpi elokuvan nostatetaan tunnelmaa, jotta lopulla olisi katsojalle mahdollisimman paljon väliä ja päähenkilöt muuttuisivat sankareiksi katsojien silmissä.

Transformersissa on tosiaan mukana paljon huumoria - tai no ensimmäisellä puoliskolla, vaikka loppupäässä on myös muutamia hyviä vitsejä, kuten eräs heitto, johon liittyvät Nokia ja Suomi! Kohdat, joissa Sam yrittää myötähäpeällisesti herättää Mikaelan kiinnostuksen, ovat ehdottomasti hauskimpia, esimerkiksi Samin yrittäessä vaivihkaa pullistella hauistaan tai möläytellessä hölmöyksiä kuten "Minua ei haittaa, että naiset rassailevat vehkeitäni". Monet kritisoivat elokuvaa vitsien takia, sekä älyvapaan toiminnan vuoksi, mutta omasta mielestäni ne toimivat erittäin hyvin. Toinen puolisko ei ole enää yhtä hyvä, mutta ensimmäinen on loistava, sillä siinä todella keskitytään ihmishahmoihin, joiden kautta katsoja saadaan vietyä scifimaailmaan. Myönnän, että mukana on hölmöjä juttuja, mutta pystyn katsomaan ne sormien läpi, Transformersin ollessa muuten niin toimiva, mukaansatempaava ja ennen kaikkea viihdyttävä. Hieman liian pitkä se kyllä on ja elokuvasta saisi helposti vaikka vartin pois, jolloin se toimisi paremmin, eikä hidastelisi puolessa välissä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Michael Bay, joka oli aluksi projektia vastaan, miettien, ettei leluista saisi toimivaa leffaa, mutta ymmärsi lopulta teoksen mahdollisuudet. Bay on aiemmin ohjannut mm. toimintaelokuvat Pahat pojat (Bad Boys - 1995) ja The Rock - paluu helvettiin (The Rock - 1996), joten hän kyllä osaa tehdä näyttäviä taisteluita, minkä lisäksi hän ymmärtää huumorin merkityksen seikkailua sisältävissä viihdeleffoissa. Transformers on kuvattu hyvin, vaikka välillä toimintakohtauksissa kuva heiluu hieman liikaa. Leikkaus on muuten sujuvaa, mutta pientä lyhentämistä olisi voitu kokonaisuudesta tehdä. Visuaalisesti elokuva on upea ja on vaikea kuvitella, että tämä ilmestyi oikeasti kymmenen vuotta sitten, sillä tehosteet eivät ole päivittyneet yhtään! Transformerit ovat tolkuttoman hienosti tehtyjä ja efektit ovat muutenkin läpi leffan näyttäviä. Vaikka tietää, etteivät robotit ole todellisia, niin leffan aikana todella uskoo, että ihmiset ovat samaan aikaan ruudulla jättimäisten konetyyppien kanssa. Ainoa mikä leffan visuaalisessa ilmeessä häiritsee on värimäärittely, jolla on korostettu punertavuutta, minkä takia hahmojen naamat näyttävät välillä oransseilta. Ääniefektit tuovat hienoa lisäystä etenkin toimintakohtauksiin sekä muuntautumisiin. Musiikin on säveltänyt Steve Jablonsky, joka on tehnyt erittäin mainiota työtä. Melodiat jäävät jopa jollain tavalla mieleen, mikä on todella harvinaista 2000-luvun toimintaleffoissa. Leffassa kuullaan myös eri yhtyeiden ja artistien kappaleita, kuten Linkin Parkin What I've Done.

Elokuva sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin, televisiosarjoihin jne. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa Sam ostaa autonsa, Bumblebeen vieressä on keltainen kuplavolkkari, millaiseksi Bumblebee muuttui alkuperäisessä televisiosarjassa. Eräällä pikkutytöllä on yökohtauksessa kainalossaan My Little Pony -pehmolelu, joka on myös Hasbron tuote, minkä lisäksi yksi hahmoista mainitsee Armageddonin (1998), joka on ohjaaja Bayn elokuva ja Sam sanoo yhdessä kohtaa "More than meets the eye", joka on otettu televisiosarjan tunnuskappaleesta, jossa lauletaan "Transformers, more than meets the eye. Transformers, robots in disguise".

Blu-rayn kuvanlaatu on upea. Kaksilevyisen Blu-ray -julkaisun toisella levyllä on lisämateriaalina sarjan muuttamisesta elokuvaksi ja ihmishahmoista kertova neliosainen Our World, transformereista ja toimintakohtauksien teosta kertova viisiosainen Their War, konseptikuvia, trailereita, sekä From Script to Sand: The Skorponok Desert Attack, jossa näytetään, kuinka armeijan ja Skorponok-Decepticonin välinen taistelu toteutettiin aina suunnittelusta kuvaustilanteeseen ja jälkituotantovaiheeseen. Katsottavaa on yli kahdeksi tunniksi

Yhteenveto: Transformers on todella mainio scifitoimintaelokuva. Visuaalisesti leffa on upea, vaikkakin värimäärittely häiritsee paikoitellen. Transformerit ovat todella tyylikkäästi toteutettuja ja hahmoina heistä nousee parhaiten esille sympaattinen Bumblebee. Ihmishahmot ovat pääasiassa kaikki hyviä, mutta suosikiksi nousee ehdottomasti Sam Witwicky, joka nolona teininä on lähestyttävin henkilö koko elokuvassa ja Shia LaBeouf on erittäin hyvä valinta rooliin. Alkupuolisko elokuvasta on aivan mahtava, sillä siinä yhdistetään hienosti toiminta ja huumori, minkä lisäksi sen kolme erilaista tarinaa kuljettavat kokonaisuutta mainiosti eteenpäin. Yksikään tarinoista ei vie pois muilta, eikä yksikään tunnu laahaavan. Puolen välin kohdalla leffa hieman heikkenee ja hidastelee, mutta näyttävässä lopputaistelussa tunnelma on jälleen hyvä. Mukana on kyllä hölmöyksiä, mutten todellakaan ymmärrä, miksi monet vihaavat tätä leffaa. Ilmestyessään suurin osa piti tästä. Transformers on mukaansatempaava ja viihdyttävä elokuva, jonka katsoo mielellään uudestaan, vaikka kokonaisuudesta saisikin helposti leikattua vartin pois. Elokuva naurattaa, jännittää ja saa kannustamaan päähenkilöitä voittoon, eli se on juuri oikeanlainen toimintaseikkailu, joka pitää otteessaan loppuun asti. Jos pidät henkevistä elokuvista, joissa mietitään todella syvällisiä, jätä Transformers väliin. Jos taas nautit viihdeleffoista, jotka voivat olla hölmöjä, mutta pitävät sinua silti napakasti mukanaan, niin kannattaa katsoa tämä elokuva! Eri-ikäisistä koostuvan hahmogallerian ansiosta leffa sopii eri-ikäisille katsojille, mutta suosittelen Transformersia kuitenkin lähinnä nuorisolle. Uskoisin, että varsinkin ala- ja yläasteikäiset pojat innostuisivat tästä parhaiten. Elokuvan lopputekstien aikana nähdään vielä muutama lyhyt pätkä, joten ei kannata lopettaa katselua heti, kun ohjaajan nimi ilmestyy ruutuun.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Transformers, 2007, DreamWorks, Paramount Pictures, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Amblin Entertainment, Platinum Dunes, SprocketHeads, thinkfilm