Arvostelu: Transformers: Dark of the Moon / Kuun pimeä puoli (2011)

TRANSFORMERS: DARK OF THE MOON (2011)

TRANSFORMERS: KUUN PIMEÄ PUOLI

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Shia LaBeouf, Rosie Huntington-Whiteley, Peter Cullen, Josh Duhamel, John Turturro, Tyrese Gibson, Frances McDormand, Patrick Dempsey, Leonard Nimoy, Alan Tudyk, Hugo Weaving, Kevin Dunn, Julie White, Jess Harnell, Robert Foxworth, Charlie Adler, Ken Jeong ja John Malkovich
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia
Ikäraja: 12

Huippusuosittuun Hasbron lelusarjaan perustuva Transformers (2007) oli suuri menestys ja pääasiassa pidetty elokuva, vaikka saikin myös kritiikkiä niskaansa. Sen jatko-osa Transformers: Revenge of the Fallen (2009) ei ollut erityisen pidetty, mutta tienasi vielä enemmän kuin ensimmäinen osa, joten kolmannen osan teko lähtikin käyntiin nopeasti. Ongelmia syntyi, kun yksi sarjan isoimmista tähdistä, Megan Fox erotettiin projektista, verratessaan ohjaaja Michael Bayta usein Hitleriksi, jolloin uusi naispääosa täytyi löytää. Foxin tilalle kirjoitettiin Victoria's Secret -malli Rosie Huntington-Whiteley, mikä aiheutti kohua. Kuvaukset alkoivat loppukeväästä 2010 ja lopulta Transformers: Dark of the Moon, eli suomalaisittain koomiselta kuulostava Transformers: Kuun pimeä puoli ilmestyi teattereihin kesällä 2011. Se oli suuri hitti ja sai hieman positiivisemmat arviot kuin edeltäjänsä. Kävin katsomassa elokuvan ensi-iltanapäivänä ja muistan kokemuksen hyvin, sillä suuren lopputaistelun alussa vedin karkin väärään kurkkuun. Sain kyllä yskittyä sen sieltä pois, mutta loppuleffan ajan kurkussani oli ikävä tunne. Elokuvasta pidin kyllä todella paljon ja kävinkin katsomassa sen toistamiseen kuukautta myöhemmin. Olen nähnyt leffan jälkikäteen muutamaan otteeseen ja nyt kun sarja on saamassa jatkoa elokuvalla Transformers: The Last Knight (2017) oli jälleen aika katsoa Dark of the Moon ja arvostella se.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Transformers ja Transformers: Revenge of the Fallen!

Sam Witwicky turhautuu, kun hänen aiemmilla sankariteoillaan ei tunnu olevan merkitystä ja hän on jälleen yksi nuori muiden joukossa. Ei aikaakaan, kun Samin täytyy jälleen nousta sankariksi, Decepticonien ottaessa Maan valtaansa. Alkaa suuri sota ihmiskunnan selviämisestä.

Shia LaBeouf on jälleen mainio pääosassa Sam Witwickynä ja elokuva tuo hyvin esille hahmon turhautumisen. Sam on kaksi kertaa pelastanut maailman, mutta hän ei silti pääse taistelemaan Decepticoneja vastaan Autobotien rinnalla, vaan joutuu etsimään tavallista työtä. Juoksupojan hommat eivät tietenkään kuulosta entisen sankarin korvaan kovin edustavilta. On hienoa, miten Sam pistetään jälleen mahdollisimman tavalliseksi hepuksi, jotta hänen nousemisensa sarjan sankariksi tuntuisi uudestaan loistokkaalta. Sam on selkeästi vakavampi kuin aiemmin, mutta häneltä löytyy myös vitsikkäitä hetkiä.
     Samin uutena tyttöystävänä, Carlyna nähdään tosiaan Rosie Huntington-Whiteley, jonka roolitusta ei oikein ymmärrä. Hollywood on jo täynnä hyviä naisnäyttelijöitä sekä innokkaita näyttelijänalkuja, joten miksi ihmeessä tekijät päätyivät alusvaatemalliin? Kai tarkoituksena oli löytää mahdollisimman hyvännäköinen nuori nainen, mikä vetäisi lisää mieskatsojia teattereihin. Lähinnä sitä vain ihmettelee, että miten sosiaalisesti kömpelö ja hömelö Sam päätyy jatkuvasti yhteen malleilta näyttävien naikkosten kanssa? Huntington-Whiteley ei ole kovin kummoinen näyttelijä ja useasti leffan aikana kaipaisi Megan Foxia takaisin. On hänellä myös onnistuneet hetkensä, mutta siihen se jääkin. Carly tuntuu paikoitellen aika turhalta hahmolta.
     Josh Duhamelin esittämä eversti Lennox on hieman edellisiä osia pienemmässä roolissa, eikä hänen teoillaan ole samalla lailla merkitystä tarinalle. On kuitenkin hienoa, että tuttu naama johtaa ihmisiä edelleen ja Duhamel on yhä uskottava armeijan sotilaana. On myös miellyttävää nähdä Lennox ja Sam yhdessä taistelemassa.
     John Turturron näyttelemä ex-agentti Simmons on jälleen muuttunut paljon. Edellisten osien tapahtumien jälkeen hänestä on muodostunut ylimielinen kirjailija, joka yrittää varoittaa ihmisiä muukalaisroboteista. Turturron on kai tarkoitus hauskuuttaa, mutta siinä hän onnistuu vain muutamaan otteeseen. Lähinnä hän ärsyttää kovaäänisyydellään. Walt Disneyn animaatioiden vakioääneksi muodostuva Alan Tudyk esittää Simmonsin avustaja Dutchia, joka on pomonsa tavoin välillä ihan huvittava, mutta usein ärsyttävä.
     Samin, Lennoxin ja Simmonsin lisäksi edellisistä osista sarjaan palaavat Samin vanhemmat Judy (Julie White) ja Ron Witwicky (Kevin Dunn), joiden rooli on todella pieni, mutta he ehtivät silti hieman naurattaa ja antaa elämänohjeita pojalleen. Myös Tyrese Gibsonin näyttelemä kersantti Epps on mukana ja selvästi isommassa roolissa kuin Revenge of the Fallenissa.
     Uusina ihmishahmoina nähdään Carlyn ja Dutchin lisäksi itseään täynnä oleva Carlyn pomo Dylan Gould (Patrick Dempsey), joka kuvittelee olevansa muiden yläpuolella, ärsyttävä tiedustelupalvelujohtaja Charlotte Mearing (Frances McDormand), joka ei ole kertaakaan elokuvan aikana pidettävä, Samin pomo Bruce Brazos (legendaarinen John Malkovich), joka on hauska lisäys, sekä Samin kanssa samassa paikassa töitä tekevä Jerry Wang (The Hangover -sarjasta, 2009-2013, tuttu Ken Jeong), joka lähinnä ärsyttää, mutta jolla on onneksi todella pieni rooli.
     Tutut Autobotit, eli johtaja Optimus Prime (Peter Cullen), monien suosikki Bumblebee, asespesialisti Ironhide (Jess Harnell) ja lääkintämies Ratchet (Robert Foxworth) ovat tietenkin mukana. Edellisestä osasta tutut rullailija Sideswipe (James Remar) ja pienikokoinen Wheelie (Tom Kenny) ovat myös leffassa. Bumblebee nousee helposti suosikiksi tässäkin osassa, mutta on upeaa, että edellisessä osassa pääasiassa kuolleena maannut Optimus nousee yhdeksi päähenkilöksi. Uusina hyvisformereina nähdään älykäs laitesuunnittelija Que (George Coe), teriä käyttävä punainen Dino (Francesco Quinn) ja pienikokoinen Brains (Reno Wilson), joka liikkuu yhdessä Wheelien kanssa. Tärkein uutuus on kuitenkin Leonard Nimoyn ääninäyttelemä vanha Autobot-johtaja Sentinel Prime, joka on mainiosti suunniteltu hahmo.
     Sarjan pääpahis, eli Decepticonien johtaja Megatron (Hugo Weaving) on yhä mukana, mutta hän jää usein todella paljon taka-alalle. Hänen oikea kätensä Starscream (Charlie Adler) ja ensimmäisestä osasta tuttu poliisiautoksi muuttuva Barricade (Frank Welker) tekevät myös paluun. Uusia Decepticoneja ovat mm. soluttautuva Soundwave (myös Welker), petolinnuksi muuttuva ilkikurinen Laserbeak (Keith Szarabajka) ja yksisilmäinen Shockwave (jälleen Welker), jolla on lemmikkinä todella suuri robomatoa muistuttava Driller.

Minun on pakko myöntää, että Transformers: Dark of the Moon on edelleen mielestäni todella hyvä leffa. Se ei ole kovin älykäs elokuva, eikä sitä voisi kutsua taiteeksi millään tavalla. Sen näyttelijäsuoritukset eivät ole parhaimmasta päästä, sen juoni on yksinkertainen, eivätkä tarinan yllätykset erityisemmin hämmästytä ja siinä on paljon fysiikan lakeja vastustavia tapahtumia. Repliikit ovat paikoitellen kehnoja ja yhdessä kohtaa elokuvaa käydään katsojia tyhmentävä keskustelu, jossa pari hahmoa selventävät katsojille, mitä juuri äsken tapahtui, ettei kukaan olisi pihalla todella helposta tarinasta. Näiden lisäksi leffa on myös hieman liian pitkä. Nämä asiat eivät kuitenkaan vie pois siitä, että Dark of the Moon on viihdettä parhaimmillaan ja sitä se pyrkiikin olemaan. Se pitää otteessaan alusta loppuun asti ja kasvattaa hienosti eeppisyyttään, jolloin lähes tunnin mittainen lopputaistelu pitää katsojaa jännityksessä, vaikka lopputuloksen arvaakin etukäteen. Edellisen osan virheistä on opittu, eikä mukaan ole tungettu liikaa, vaan juttua on yksinkertaistettu. Eeppisyys on myös saatu oikeasti tuntumaan eeppiseltä ja hienolta, jolloin sarjan pääteema, eli sankarillisuus nousee erinomaisesti esille. Revenge of the Fallenin typerästä seksihuumorista on päästy eroon, eikä enää ole näkyvissä koiria nussimassa toisiaan. Samin vanhempien koirat eivät ole edes mukana elokuvassa! Myös idioottimaiset kaksosformerit on saatu pois, vaikka he näkyvätkin vilaukselta yhdessä kohtaa.

Tarinaltaan elokuva kulkee aika samanlaista kaavaa kuin kaksi edellistä, mutta se ei erityisemmin haittaa, sillä mukana on mainioita uutuuksia. Leffassa on kekseliäästi mietitty, että kaksi isoa tapahtumaa, ensimmäinen Kuussa käynti ja Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus, johtuisivatkin transformereista. Samanlaista kekseliäisyyttä nähtiin myös samana vuonna elokuvassa X-Men: First Class (2011), jossa Kuuban ohjuskriisin aiheuttivatkin mutantit. Ensimmäistä tuntia kuljetetaan eteenpäin kuten edellistä osaa, eli välillä näytetään Autoboteista ja ihmisistä koostuvan NEST-iskuryhmän toiminnallisempaa menoa ja välillä taas nähdään Samin elämää. Suurimmaksi osaksi elokuva kulkee jälleen ihmishahmojen, etenkin Samin kautta, mutta loppupäässä robotit nousevat tärkeämpään osaan. Noin puolessa välissä elokuvaa sarja viedään ihan uudelle tasolle, kun Decepticonit ottavat vallan Maassa... tai noh, ainakin Chicagossa, mutta aikamoinen maailmanlopun meininki lähtee liikkeelle. Tässä kohtaa elokuva myös vakavoituu hienosti ja katsojana todella tajuaa, että on tosi kyseessä. Pahisformerit ammuskelevat ihmisiä kaduilla ja orjuuttavat kansaa omiin tarkoituksiinsa. Lopputaistelu tuntuu todella siltä, että nyt oikeasti taistellaan koko planeetan kohtalosta. Itse en voi muuta kuin nauttia ja saan joka katselukerralla kylmiä väreitä jossain kohtaa taistelun aikana. Lopun sota vaikuttaa siltä, mitä luultavasti tapahtuisi, jos jättimäiset robotit saapuisivat Maahan mätkimään toisiaan pataan.

Valitettavasti mukana on heikkouksia, jotka vievät leffasta makua. Dark of the Moonin suurimmat heikkoudet ovat jotkut sen näyttelijät. Rosie Huntington-Whiteleyn vaihtaisi tosiaan mielellään Megan Foxiin, mutta Ken Jeongin esittämän Jerry Wangin poistaisi mielellään ihan kokonaan tarinasta. Simmonsista ja Dutchista voisi tehdä siedettävämmät. Näin ihmishahmoilla olisi enemmän väliä katsojalle. Carlyn ja Samin suhde tuntuu paikoitellen jotenkin väkinäiseltä, eikä sen pohjustus ole kovin onnistuneesti tehty. Heti leffan alussa he ovat suhteessa ja Foxin esittämä Mikaela mainitaan vain nopeasti. Elokuvan lopetus on toteutettu todella hätäisesti, sillä heti kun suuri ja eeppinen sota on ohi, lopputekstit alkavat pyöriä, ilman sen kummempia selityksiä siitä, miten taistelu vaikutti hahmoihin ja maailmaan? Varsinkin kun tämän leffan jälkeen päähenkilöt vaihtuvat, olisi äärimmäisen kiinnostavaa tietää, mitä heille käy? Näitä asioita kun korjailisi ja muutaman minuutin sieltä täältä napsisi pois, olisi Transformers: Dark of the Moon parempi teos. Tällaisenaan se on kuitenkin jo todella hyvä tunnelmansa ja viihdyttävyysarvonsa ansiosta.

Dark of the Moonin ohjaajana toimii edellisten osien tapaan Michael Bay, jolla on silmää tyylikkyydelle ja upealle toiminnalle. Bay olisi halunnut pitää yhden välivuoden ennen tämän leffan tekoa, mutta Paramount Pictures ehti ilmoittaa leffan ilmestymisajankohdan kesälle 2011, joten Bay joutui heti palaamaan robottitaisteluiden pariin, kun Revenge of the Fallen ilmestyi teattereihin. Käsikirjoituksesta vastaa Ehren Kruger, joka tuli sarjaan mukaan edellisessä osassa. Kruger on päässyt keksimään hauskoja juonikuvioita, jotka yhdistävät transformerien maailmaan todelliseen maailmaan. Valitettavasti monet repliikit ovat typeriä ja kuten jo aiemmin mainitsin, yksi selityskeskustelu on todella tyhmentävä. Elokuva on kuvattu hyvin, vaikka mukana on myös heiluvia kuvia. Leikkaus on ihan sujuvaa, vaikka muutamia kohtia voisi pätkiä pois, minkä lisäksi muutamat hyppyleikkaukset kuvan sisällä ja parissa kohtaa jatkuva mustassa ruudussa käynti tuntuvat tarpeettomilta. Visuaalisesti Dark of the Moon on todellista silmäkarkkia alusta loppuun; etenkin suuri taistelu lopussa on erinomaisesti toteutettu. Ääniefektit tuovat upeita lisäyksiä mukaan ja Steve Jablonskyn säveltämä musiikki nostattaa koko homman eeppisyyttä nerokkaasti. Tämän elokuvan Linkin Park -kappale on "Iridescent", joka ei valitettavasti ole kovin kummoinen kipale.

Elokuva sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, sarjoihin, hahmoihin jne. Tässä tapauksessa etenkin Star Trekiin (1966-). Ensinnäkin Sentinel Primen äänenä kuullaan yhtä Star Trekin päähenkilöä, Spockia esittävä Leonard Nimoy, joka lausuu yhdessä kohtaa elokuvaa Spockin tunnetun lausahduksen "The needs of the many outweigh the needs of the few", eli karkeasti suomennettuna "Enemmistön tarpeet ovat tärkeämmät kuin vähemmistön". Leffan alussa Wheelie ja Brains katsovat Star Trek -sarjaa, jossa Spock näkyy ruudulla ja toinen heistä sanoo asian, joka paljastaa paljon, jos yhteyden tajuaa. Yhdessä kohtaa leffaa Sam myös kuvailee erästä rakennusta U.S.S. Enterprise -alukseksi. Elokuva sisältää tietty myös viittauksia vanhaan The Transformers -animaatiosarjaan (1984-1987).

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Valitettavasti yksikään Blu-ray -julkaisu ei sisällä lisämateriaalia elokuvalle.

Yhteenveto: Transformers: Dark of the Moon on todella mainio scifitoimintaleffa, joka osuu nappiin eeppisyydessään. Mukana on hölmöjä juttuja, typeriä repliikkejä, arvattavia yllätyksiä, kehnoa näyttelemistä, muutamia minuutteja liikaa pituutta ja fysiikan lakeja rikkovia hetkiä, mutta silti viihdyttävyysarvo nostaa leffan samalle tasolle kuin sarjan aloittaja. Huumoria on mukana aika sopiva määrä ja vakavampi henki toimii hienosti, kun kyseessä on robottien välinen sota. Tunnelma on osuvasti rakennettu ja jännitystä kasvatetaan hyvin. Visuaalisesti elokuva on erittäin näyttävä ja musiikit toimivat todella hyvin. Shia LaBeouf on jälleen mainio pääosassa, mutta naistähtenä Rosie Huntington-Whiteley ei vakuuta. Optimus Primesta on tehty vihdoin todellinen sankari, jonka seikkailua on mukava seurata. Suosikkinani pysyy silti Bumblebee. Valitettavasti leffan lopetus on liian äkkinäinen ja katsojana jää kaipaamaan parempaa näyttöä siitä, miten sota vaikutti maailmaan ja ihmisiin. Jos pidit edellisistä sarjan osista tai jos eeppiset scifitoimintaleffat ovat juttunne, niin katso Transformers: Dark of the Moon. Jos taas kuulut niihin, joiden mielestä Transformersit ovat hirveintä ikinä, niin älä katso tätä. Elokuvan lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, joten sitä ennen ei kannata pistää leffaa pois.

Kirjoittanut: Joonatan, 14.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Transformers: Dark of the Moon, 2011, Paramount Pictures, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Amblin Entertainment, Platinum Dunes

Arvostelu: Mad Max: Fury Road (2015)

MAD MAX: FURY ROAD

Ohjaus: George Miller
Pääosissa: Tom Hardy, Charlize Theron, Nicholas Hoult, Hugh Keays-Byrne, Rosie Huntington Whiteley
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 16

Mad Max: Fury Roadin takakannessa lukee "The BEST Action Movie Ever Made." Onko se totta?

Kun kuulin tulevasta Mad Max -elokuvasta joskus vuosi sitten, en tiennyt aiheesta sen kummempaa kuin, että siinä on Mel Gibson ja kakkososan nimi on The Road Warrior. Ajattelin silti, että pitäähän uusi Mad Max mennä katsomaan. Päätin sitä ennen sivistää itseäni ja katsoin kolme edellistä Mad Maxia ja... tuota noin... ei ollut ihan minun juttuni. Annan ensimmäiselle anteeksi huonot tehosteet, kun ottaa huomioon, milloin ja millä budjetilla se on tehty. En kuitenkaan anna anteeksi, että kaikki kolme olivat erittäin tylsiä elokuvia. Ainoastaan The Road Warriorin (1981) voisin kuvitella katsovani uudestaan, sillä sen aikana en meinannut nukahtaa. Ilman sitten sen ihmeellisempiä odotuksia päädyin katsomaan Mad Max: Fury Roadin, vieläpä ennakkonäytöksessä! (Ei sillä, että sinne sai lippuja ostettua samalla lailla kuin ensi-iltaankin...) Jälkikäteen voin vain sanoa: en olisi ikinä antanut itselleni anteeksi, jos en olisi mennyt katsomaan Mad Max: Fury Roadia elokuvateatteriin.

Kuten aiemmissa Mad Maxeissa, myös Fury Roadissa eletään dystopista tulevaisuutta, missä vesi on lopussa ja kaiken peittää aavikko. Ihmiset ottavat sen, mitä tarvitsevat - vaikka väkisin. Aavikolla kansaa hallitsee Immortan Joe, jonka sotajoukot pitävät herraansa jumalaisena olentona. Immortan Joen uskollinen sotapäällikkö Imperator Furiosa pettää herransa ja salakuljettaa Immortan Joen vaimot pois linnoituksesta. Immortan Joe lähtee perään sotajoukkojensa kera. Ainiin ja siellä on mukana mies nimeltä Max.

Mel Gibsonin vaihtaminen Tom Hardyyn on täydellinen päätös. Monille Mel Gibson on Max Rockatansky, mutta Tom Hardy taas osaa näytellä. Vaikka Max on aluksi erittäin vähäsanainen, osaa Hardy ilmeillään ja eleillään, jopa pelkillä silmillään, viestiä tunteistaan. Maxin murahtelu on loistavasti mietitty ja jokainen lause tai pelkkä sana, minkä Hardy karhealla äänellään sanoo, kuulostaa hyvältä.
     Charlize Theron vetää rautaisen vedon naissoturi Furiosana. Niinkin rautaisen, että monille hän on elokuvan päähenkilö.
     Ensimmäisestä Mad Maxista tuttu kasvo Hugh Keays-Byrne esittää tällä kertaa Immortan Joeta, josta huokuu läpi pahuus ja raivo. Sellaisesta minä itse henkilökohtaisesti pidän.
     Maxin ja Furiosan mukaan tulee myös Nicholas Houltin esittämä sotapoika Nux, joka haluaa palvella herraansa Immortania ja kuolla nähtynä tehdessään jotain tärkeää. Kauas on Hoult päätynyt nolon pikkupojan roolista elokuvassa Poika (About A Boy - 2002) ja tekee tässä roolinsa hyvin.
     Mukana on myös Immortan Joen viisi vaimoa, jotka eivät nimiltään jää mieleen ja elokuvan mittaan ne saattavat päässä sotkeutua toisiinsa. Immortanilla on kaksi lasta; yksinkertainen, isokokoinen asemies Rictus Erectus ja epämuodostunut, pienikokoinen Corpus Colossus, joka esiintyy vain parissa kohtaa elokuvaa.

Fury Roadissa on aika yksinkertainen juoni. Jotain tapahtuu ja sitten ajetaan. Ei sitä oikeastaan kiinnosta, että miksi siinä ajetaan, sillä ensimmäisen viidentoista minuutin esittelyjen jälkeen elokuva lähtee kunnolla liikkeelle, eikä meinaa pysähtyä ollenkaan. Toimintaa tykitetään täysillä päin näköä melkein putkeen seuraavat puolitoista tuntia. Porukkaa mätkitään turpaan, autoja räjähtelee ja välillä ammuskellaan. Toimintaa säestää upea musiikki, jossa isot rummut paukkuvat lujaa ja sähkökitara raikaa. Siksi elokuva pitää katsoa kovalla (naapurit mielessä pitäen) ja jos soundtrackin saa käsiinsä, niin toimii samalla lailla.

Kuten muut Mad Maxit, elokuvan on ohjannut George Miller, joka on tässä välivuosina tehnyt elokuvia, kuten Babe suurkaupungissa (Babe: Pig In The City - 1998)... ja Happy Feet (2006) ja Happy Feet 2 (2011)... Nyt 30 vuotta myöhemmin 70-vuotias pappa on palannut Mad Maxien pariin ja tarjoaa parhaimman osan koko sarjasta! Elokuvaa on mietitty hyvin tarkkaan. Siitä näkee, ettei virheisiin ole jäänyt varaa. Nykypäivän toimintaelokuvissa on se ongelma, että ne keskittyvät muuhun kuin itse toimintaan ja kun vihdoin jotain tapahtuu niin se leikataan ja kuvataan epäselvästi, jolloin katsoja joutuu arvailemaan, mitä ruudulla tapahtuu. Mad Max: Fury Road ei tee sitä virhettä. Fury Roadin toimintakohtaukset ovat selkeitä, taidokkaasti leikattuja ja vielä taidokkaammin kuvattuja. Jopa hieman heiluvammat kuvat ovat hienoja. Elokuva ei keskity ylimääräiseen, vaan tarjoaa toimintayleisölle, mitä he haluavat: toimintaa. Mitä pidemmälle elokuva menee, sitä väkivaltaisemmaksi se muuttuu. Eli ei perheen pienimmille!

Suuri osa elokuvan tehosteista on tehty oikeasti. Vaikka asioita olisi kuvattu vihreätä kangasta vasten, ne on liitetty aitoihin taustoihin, jotka on myös kuvattu. Oikeita autoja tuhottiin ja oikeita räjähdyksiä posauteltiin. Monet autoista on muunneltuja ja niihin on rakennettu lisäosia eri materiaaleista, joita on hauska bongailla elokuvan aikana. Yhden joukon autot ovat täynnä piikkejä ja ne näyttävät todella hienoilta. Furiosan ajamasta sotarekasta tulee hieman mieleen Death Racessa (2008) oleva jättiläisrekka ilman järeää aseistusta.

Elokuvan värimaailma koostuu hyvin paljon keltaisesta, oranssista ja ruskeasta, joka sopii aavikkotunnelmaan ja kaikkien liekkien mukaan. Maskeeraus on tehty erittäin huolella. Immortan Joen mädäntyvä iho näyttää inhottavalta ja janosta kärsivät alamaiset on saatu näyttämään ihan hirveiltä. Ja kuten aikaisemmin sanoin, niin musiikki on upeaa. Sen on tehnyt Junkie XL ja jos ei koko soundtrackia jaksa kuunnella, niin käykää edes kuuntelemassa biisi Brothers In Arms. Jos siis tykkää kunnon eeppisestä rumpujen paukkeesta.

Yksi kaikkein yllättävimmistä ja hienoimmista asioista Fury Roadissa on Immortan Joen joukkojen mukana kulkeva musiikkirekka. Takana on jättimäiset rummut, joita paukutetaan ja edessä soittaa psykoottisen näköinen kitaristi, jonka kitara syöksee tulta. Rekka on täynnä kaiuttimia. Sellaista harvemmin näkee elokuvassa. Tai sekopäisiä sotajoukkoja, jotka yrittävät päästä Furiosan rekan kyytiin pitkien keppien päästä, jotka ovat kiinni sotajoukkojen autoissa. Selitettynä se voi vaikuttaa hämmentävältä, mutta nähtynä se on upeaa.

Fury Roadissa on kuitenkin kaiken upeuden lisäksi asioita, jotka häiritsevät minua. SISÄLTÄÄ SPOILEREITA, lue omalla vastuulla!
- Vaikka musiikkirekka on hauska lisä elokuvaan, niin joskus rekassa olevien rumpujen pauke ei mene samaan tahtiin Junkie XL:n musiikin kanssa, kun taas kitara menee. Mutta se on sellainen yksityiskohta, mihin ei välttämättä edes kiinnitä huomiota ja sen voi katsoa sormien läpi.
- Elokuvassa on hahmo, jota kutsutaan Ihmissyöjäksi, mutta hahmo ei kertaakaan syö ihmisiä. Mielestäni aika turhaa antaa hahmolle kannibaalin imago, jos hän ei tee kertaakaan mitään kannibalismiin liittyvää. Kannattaisi tämän Ihmissyöjän katsoa Uhrilampaat (The Silence Of The Lambs - 1991)...
- Max näkee läpi elokuvan näkyjä ihmisistä, joita ei ole pystynyt pelastamaan. Kyllä, ne vaikuttavat Maxin hahmoon, mutta omalla kohdalla tuntuu, että ne kohdat hidastavat muuten nopeasti kulkevaa elokuvaa.
- Tämä asia ei oikein häiritse minua, enemmänkin huvittaa: sanoin, ettei tämän elokuvan juonella ole niin merkitystä, kunhan kaahailua riittää. Periaatteessa elokuva on sitä, että ajetaan tuntikaupalla jonnekin ja sitten ajetaan takaisin. That's it. Mutta tämä elokuva ei tarvitse mitään ihmeellisempää.

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellistä. Elokuva näyttää upealta, varsinkin toimintakohtaukset. Suomessa julkaistun Blu-rayn voi katsoa alkuperäisen englanninkielen lisäksi espanjaksi ja italiaksi, ja tekstityksenä suomi, ruotsi, norja, tanska, islanti ja espanja. Lisämateriaaleina poistettuja kohtauksia ja making of -dokumentteja, joissa pääsee näkemään mm. toimintakohtauksien ja stunttien tekoa. Mukana myös selityksiä hahmoista. Lisämateriaali ei sisällä suomenkielistä tekstitystä.

Yhteenveto: Mad Max: Fury Road on melkoinen tajunnanräjäyttäjä ensimmäisellä näkemiskerralla. Se on rautainen toimintaelokuva, joka hakee vertaistaan. Ja jos puhtaista toimintaelokuvista pitäisi valita, niin kyllä, Mad Max: Fury Road on ehdottomasti paras! Jos toiminta ei ole sinun juttusi, niin suosittelen, että jätät väliin. Mutta jos toimintaa rakastat, niin käy heti ostamassa tämä elokuva hyllyysi, jos et sitä jo omista! Kaikkien hienojen kohtauksiensa ja efektiensä takia olisi outoa, jos elokuva ei olisi ehdolla erikoistehosteista Oscareissa. Tom Hardylla on sopimus jatko-osiin ja toivottavasti sellaisia tulee. Ainoa ongelma on, että sen pitäisi olla jotain raikasta ja erilaista juoneltaan, mutta silti olla lähellä Fury Roadin yksinkertaisuutta. Mad Max: Fury Road on napakymppi, joten jatko-osan tekemisellä on haasteensa. Mietityttää vain, että mitä päättömiä asioita seuraavaan osaan keksitään. Ja onko kukaan muu huomannut, että elokuvissa tulevaisuus kuvataan erittäin synkäksi? Niin kuin mitään toivoa ei olisi ihmiskunnalle. Jos joskus jossain elokuvassa asiat olisi hyvin tulevaisuudessa?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.superherohype.com
Mad Max: Fury Road, 2015, Warner Bros Pictures, Village Roadshow Pictures