Arvostelu: Megalopolis (2024)

MEGALOPOLIS

Ohjaus: Francis Ford Coppola

Pääosissa: Adam Driver, Nathalie Emmanuel, Giancarlo Esposito, Aubrey Plaza, Shia LaBeouf, Jon Voight, Laurence Fishburne, Kathryn Hunter, Jason Schwartzman, Grace VanderWaal, Dustin Hoffman, D. B. Sweeney ja Talia Shire 

Genre: scifi, draama, jännitys, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

Megalopolis on Francis Ford Coppolan uutuuselokuva. Coppola sai idean elokuvaan jo vuonna 1977, tehdessään sotaelokuvaansa Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse Now - 1979). Scifiklassikoista ja Antiikin Rooman tarustoista kiehtoutunut Coppola ryhtyi kynäilemään tarinaa, mutta vuosikymmenten varrella yksikään studio ei halunnut tarttua projektiin. Coppola työsti tekstiään uudelleen ja uudelleen, ja oli vähän väliä lähellä saadakseen työryhmän kasaan ja aloittaakseen kuvaukset. Vaihtaessaan 2000-luvulla elokuvanteon viinibisnekseen, Coppola sai tienattua niin paljon rahaa, että vuonna 2019 hän ilmoitti rahoittavansa itse suurelokuvansa. Hän sai vihdoin näyttelijäkaartin ja työryhmän ympärilleen, mutta sitten koronaviruspandemia viivästytti kuvausten alkua. Lopulta kuvaukset pyörähtivät käyntiin marraskuussa 2022 ja nyt, usean vuosikymmenen odotuksen jälkeen Megalopolis on saapunut elokuvateattereihin. Itse odotin erittäin suurella mielenkiinnolla elokuvaa, kun kuulin Coppolan tekevän yli vuosikymmenen tauon jälkeen uuden filmin. Ensimmäinen traileri näytti kiehtovalta, mutta sitten elokuva muuttui täysin eri tavalla kiinnostavaksi tapaukseksi. Useampi nainen kuvaili Coppolan käytöstä kuvauksissa ahdistavaksi ja epäsopivaksi, minkä lisäksi leffa alkoi saada todella ristiriitaista palautetta maailmalta, joista osa kutsui elokuvaa visionääriseksi mestariteokseksi ja toiset järkyttäväksi katastrofiksi. Uteliain mielin kävin katsomassa ehkä vuoden kohutuimman elokuvan, Megalopolisin sen ennakkonäytöksessä IMAX-salissa.

Suurkaupunki New Rome on tuhon partaalla. Pormestari Franklyn Cicero haluaa pitää asiat ennallaan, kun taas visionäärinen arkkitehti Cesar Catilina suunnittelee korvaavansa kaupungin utopistisella Megalopolisilla.

Megalopolis sisältää yhden vuoden kovimmista näyttelijäkaarteista. Adam Driver nähdään pääroolissa Cesar Catilinana, arkkitehtinä, jolla on visio uudenlaisesta kaupungista, Megalopolisista, sekä erikoinen kyky pysäyttää aika. Nykyään suunnilleen joka toisessa Hollywood-leffassa esiintyvä Giancarlo Esposito taas esittää New Yorkin, ei kun siis New Romen pormestaria, Franklyn Ciceroa, joka haluaa pitää asiat ennallaan ja itsensä sinnikkäästi vallassa. Nathalie Emmanuel näyttelee pormestarin tytärtä, Juliaa, joka rakastuu Cesariin ja vahvistaa siten miesten välistä konfliktia. Jon Voight esittää Cesarin setää, varakasta pankkiiri Hamilton Crassus III:a, Shia LaBeoufin näytellessä tämän rietastelevaa lapsenlasta Clodiota. Aubrey Plaza nähdään uutisreportteri Wow Platinumina, Dustin Hoffman Franklyniä auttavana Nush Bermanina, sekä Laurence Fishburne Cesarin palvelijana ja kuskina, sekä elokuvan kertojana Fundi Romainena. Ohjaaja Coppolan sukulaiset, kuten hänen siskonsa Talia Shire ja tämän poika David Schwartzman esiintyvät myös Cesarin äitinä ja pormestarin assistenttina. Näyttelijäkattaus on lupaava, mutta heidän työnsä on hämmentävän epätasaista. Driverin esiintyminen leffan keulakuvana on ailahtelevaa ja LaBeoufin teatraalisuus eksentrisenä Clodiona menee myötähäpeän puolelle. Esposito istuu täydellisesti pormestarin osaan ja Emmanuel suoriutuu passelisti tämän tyttärenä, joka ei tiedä, kumman miehen puolelle kilpailussa asettuisi. Plaza revittelee menevästi rahaa himoitsevana reportterina ja Fishburnen matala ääni sopii toki erinomaisesti kertojaksi. Fishburnen roolitus tuntuu ympyrän sulkeutumiselta, sillä hänen näyttelijäuransa käynnistyi Coppolan Ilmestyskirja. Nyt -elokuvassa ja nyt hän esiintyy Coppolan kenties viimeiseksi jäävässä filmissä.

Noh, millainen on lopulta Coppolan mammuttielokuva, jota mies työsti vuosikymmenten ajan ja joka ei päässyt teattereihin ilman kohun jos toisenkin saattelua? Onko kyseessä visionäärinen mestariteos vanhalta konkarilta, vai suuruudenhullu, mutta sitäkin vaivaannuttavampi katastrofi ennen niin lahjakkaalta elokuvantekijältä? Omasta mielestäni Megalopolis on näyttelijäsuoritustensa tapaan aika epätasainen paketti, josta löytyy kehumisen ja ihailemisen aihetta, mutta myös runsaasti moitittavaa. Se on hämmentävä teos, joka ei todellakaan tee sellaista vaikutusta kuin Coppola varmasti odottaa, mutta joka kieltämättä jää mieleen pyörimään ja jättää valtavasti pureskeltavaa. Voi olla, että todellisen mielipiteen Megalopolisista pystyy muodostamaan vasta vuosien päästä ja muutaman katselukerran jälkeen. Enpä ihmettelisi, jos parinkymmenen vuoden päästä kirjoitettaisiin analyysejä siitä, miten Megalopolis olikin todellisuudessa aikaansa edellä ja väärinymmärretty.

Jos jotain Megalopolisilta ja Coppolalta ei voi riistää tai kieltää, niin sitä, että projekti on totta vie yksi vuoden kunnianhimoisimmista. Studioiden torjuttua miehen, Coppola ei luovuttanut, vaan päätti lopulta rahoittaa elokuvan itse ja pistikin peliin yli sata miljoonaa dollaria omasta lompakostaan. Suuri osa elokuvantekijöistä voi vain haaveilla, että heillä olisi joskus mahdollisuus rahoittaa ja hallita täysin itse omaa hullunkurista visiotaan. Ihailtavaa on myös Coppolan hälläväliä-asenne siitä, ottavatko ihmiset elokuvaa hyvin vastaan tai tienaako se budjettiaan takaisin. Idea Megalopolisista oli syöpynyt niin vimmaisesti Coppolan takaraivoon, että hänen oli pakko saada se puskettua ulos, keinolla millä hyvänsä ja oli reaktio lopputulokseen mikä tahansa.

Megalopolis on myös sisällöltään äärimmäisen kunnianhimoinen. Kuten julisteessakin seisoo, se pyrkii olemaan faabeli, vertauskuvallinen tarina modernin Yhdysvaltojen ja Antiikin Rooman välillä. Coppola on täyttänyt elokuvan metaforilla, joissa hän vertailee näitä kahta aikakautta toisiinsa, haluten selvästi sanoa, että jos historian virheistä ei opita mitään, historia ainoastaan toistaa itseään. Osittain vertailu toimii. New Rome on visuaalisesti kiehtova paikka; yhdistelmä tuttua New Yorkia ja Antiikin Rooman vivahteita. Parhaiten tämä kaikki toimii ensimmäisen tunnin huipentavassa suurjuhlassa, jossa oletettavasti Madison Square Garden muuttuu Ben-Hurin (1959) mieleen tuovaksi kilpa-areenaksi. Toisinaan taas vertailu on ontuvaa ja pari kohtausta näyttävät siltä, että ne olisi hätäisesti kuvattu melkein minkä tahansa Helsingin talon rappukäytävässä. Coppola on selvästi halunnut käsitellä useita aiheita, kuten turmelevaa valtaa, rikkaiden ja köyhien välistä kuilua, sekä edelleen konservatiivien outoa intoa neitseellisiä nuoria naisia kohtaan. Coppolalla ei kuitenkaan ole juuri paljoa sanottavaa näistä aiheista tai sitten jutut jäävät puolitiehen. Ja kun lukee juhlakohtauksissa esiintyneiden naisten kommentteja Coppolan ikävästä käytöksestä, vesittävät ne joitain leffan sanomisista vanhojen ukkojen vallan väärinkäytöstä.

Coppola ei ole myöskään halunnut lokeroida elokuvaa ja Megalopolisista löytyykin niin scifiä kuin fantasiaa, romantiikkaa, erotiikkaa, komediaa, poliittista juonittelua, noir-dekkaria ja unenomaisia näkyjä. Tällä saralla elokuva on kenties sotkuisin. Mammuttimainen filmi rönsyilee ja natisee liitoksissaan, läikkyen usein yli kupista. Visio on epätasainen ja tämäkin näkyy aiemmin mainitsemassani areenakohtauksessa, joka yrittää olla liian montaa asiaa samaan aikaan. Tämä johtaa toisinaan erittäin kiusallisiin tilanteisiin ja nauruihin, joista ei tiedä, olivatko ne Coppolan toivottu reaktio vai ei.

Tarinankerronnaltaankin Megalopolis on kömpelö. Se yrittää matkia vuosituhansia sitten kirjoitettuja runoelmia, ajoittain ihan dialogia myöten ja tällä saralla on taattua, että moni katsoja luovuttaa leffan suhteen, pitäen sitä tekotaiteellisena turhamaisuusprojektina (näytöksestäni lähti neljä ihmistä kesken elokuvan, eivätkä he koskaan palanneet). Elokuva yrittää olla kuin suurooppera, näytöksiin jaettuna ja suurta tarinaa kertoen. Kahden tunnin ja vartin kesto tuntuu kuitenkin hieman liian lyhyeltä ja osa asioista tapahtuu ilman sen kummempaa kypsyttelyä. Toisaalta elokuva voisi kestää ihan hyvinkin päälle kolme tuntia, mutta jo nyt se on usein turhan raskasta katsottavaa. Filmi myös tuntuu siltä kuin siihen kuuluisi väliaika.

Elokuvan audiovisuaalinenkin toteutus on ontuva. Megalopolis on pääasiassa hyvin kuvattu ja mukaan mahtuu useita näyttäviä otoksia. Lavastus on suurimmaksi osaksi erinomaista, lavastajien leikitellessä New Yorkin ja Antiikin Rooman yhdistelmillä. Puvustus ja maskeerauskin ovat lähinnä taidokasta jälkeä. Tietokonetehosteet ovat kuitenkin ajoittain pöyristyttävän huonot. Kohtaukset, jotka rakentuvat digiefektien varaan, ovat jopa hieman kiusallista seurattavaa ja etenkin itse Megalopolis on kaiken kypsyttelyn jälkeen todellinen pettymys viimeistelemättömien tietokonetehosteidensa kera. Äänimaailma on kuitenkin kunnossa Osvaldo Golijovin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kuten tästä tekstistä on voinut päätellä, Megalopolis oli itselleni vuoden ristiriitaisin elokuvakokemus. Se ei ole mielestäni mikään totaali katastrofi, mutta se on myös kaukana mestariteoksesta ja saa kyllä ihmettelemään, että mitä aiemmin suurklassikoita, kuten Kummisetä-trilogian (The Godfather - 1972-1990) ohjanneelle Francis Ford Coppolalle on oikein tapahtunut vanhoilla päivillä. Kyseessä on samaan aikaan yksi vuoden kiinnostavimmista elokuvista, jonka suuruudenhulluutta on vaikea olla ihailematta. Enköhän vielä tulevaisuudessa palaa Megalopolisin pariin ja odotan suurella mielenkiinnolla, miten leffaan suhtaudutaan vuosien päästä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Megalopolis, 2024, American Zoetrope, Caesar Film

Arvostelu: I, Robot (2004)

I, ROBOT

Ohjaus: Alex Proyas

Pääosissa: Will Smith, Bridget Moynahan, Alan Tudyk, Bruce Greenwood, Chi McBride, Shia LaBeouf, James Cromwell, Adrian L. Ricard ja Fiona Hogan

Genre: scifi, toiminta, rikos

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Robotiikan kolme lakia:

1. laki: Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä tai asettaa ihmistä tilanteeseen, missä hän olisi vaarassa vahingoittua.

2. laki: Robotin on toteltava kaikkia ihmisen antamia käskyjä, lukuun ottamatta niitä, jotka ovat ristiriidassa ensimmäisen lain kanssa.
3. laki: Robotin on suojeltava omaa olemassaoloaan, paitsi jos tämä on ristiriidassa ensimmäisen tai toisen lain kanssa.

I, Robot on Will Smithin tähdittämä scifitoimintaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Jeff Vintarin vuonna 1995 työstämästä käsikirjoituksesta nimeltä "Hardwired", jonka oli tarkoitus olla agathachristiemäinen murhatutkimus scifielementeillä. Aluksi projektin nappasi Walt Disney -yhtiö ja Bryan Singerin oli tarkoitus ohjata elokuva. Myöhemmin 20th Century Fox nappasi leffan itselleen ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Alex Proyas. Päätähdeksi kiinnitettiin alustavasti Arnold Schwarzenegger, mutta kun tämä joutui aikataulullisista syistä luopumaan leffasta, tilalle palkattiin Will Smith. Studion pyynnöstä Vintar muovasi käsikirjoitustaan paljon ja sisällytti mukaan elementtejä ja hahmoja Isaac Asimovin tieteistarinoita sisältävästä novellikokoelmasta Robotit (I, Robot - 1950). Samalla myös elokuvan nimi päätettiin vaihtaa, kun kuvaukset käynnistyivät kesällä 2003. Lopulta I, Robot sai maailmanensi-iltansa 7. heinäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti ja nappasi parhaiden erikoistehosteiden Oscar-ehdokkuuden, mutta sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Itse näin I, Robotin ensi kertaa jo lapsena ja pidin elokuvasta tuolloin todella paljon. Katsoinkin elokuvan useampaan otteeseen, mutta viime katselusta saattaa olla vierähtänyt jo kymmenisen vuotta. Kun huomasin I, Robotin täyttävän tänä kesänä 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla myös arvostella sen.

Vuoden 2035 Chicagossa robotit toimivat ihmisten apulaisina ja turvana. Kun robottien luoja Alfred Manning yllättäen kuolee, muut uskovat kyseessä olevan itsemurha, kun taas robotteja inhoava etsivä Del Spooner uskoo yhden roboteista murhanneen Manningin.

Will Smith näyttelee Del Spooneria, chicagolaista etsivää, joka taitaa olla kaupungin ainoa robotteihin nuivasti suhtautuva henkilö. Siinä, missä muut ihastelevat uutta teknologiaa ja hyödyntävät robotteja arjessaan kaikkeen, Spooner katsoo menoa paheksuvasti ja luottaa mieluummin vanhanaikaisiin juttuihin. Hahmon robottivihalle löytyy syitä elokuvan edetessä ja katsoja voi ymmärtää Spoonerin ennakkoluuloisen asenteen. Smith tulkitsee hahmoaan oivallisesti. Hänestä löytyy karismaa toimintakohtauksiin ja tuttuun tapaansa hän murjoo vitsejä silloin tällöin. Pääasiassa Spooner on kuitenkin aikamoinen hapannaama.

     Elokuvassa nähdään myös James Cromwell robottien luojana ja heti elokuvan alussa kuolevana Alfred Manningina, Bruce Greenwood robotteja valmistavan firman toimitusjohtajana Robertsonina, Bridget Moynahan firmalla työskentelevänä tohtori Calvinina, Chi McBride poliisipäällikkö Bergininä, sekä Shia LaBeouf Spooneria ihailevana nuorukaisena Farberina. Alan Tudyk ääninäyttelee murhapaikalta löytyvää ja Spoonerin epäilemää NS5-robottia, sekä esittää myös tämän liikkeet tehostetiimin taltioitavaksi. Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa oivallisia rooleissaan, joskin heidän hahmonsa jäävät hieman alikehitetyiksi. Tudykin esittämä robotti on mielenkiintoinen tapaus, jota syvennetään hyvin elokuvan aikana.

Olipa mukavaa palata I, Robotin pariin useamman vuoden jälkeen, vaikkei elokuva enää iskenytkään yhtä lujaa kuin nuorempana. Kyseessä on varsin menevä tieteistoimintaraina, joka pitää pääasiassa sujuvasti mukanaan läpi vajaan parin tunnin kestonsa. Se myös yhdistelee tarpeeksi onnistuneesti käsikirjoittaja Jeff Vintarin alkuperäistä visiota scifielementeillä höystetystä murhamysteeristä studion vaatimuksiin viihteellisemmästä toiminnasta ja otteisiin Asimovin tieteisklassikkoteksteistä. Elokuva tarjoaa näin dekkarimeininkiä futuristisessa maailmassa, sekä tasaisin väliajoin vauhdikasta toimintaa, hieman filosofisempaa pohdiskelua ihmisyydestä ja robotiikasta, ihmisen ja robotin suhteesta ja sen moraalista, sekä ihmiskunnan mahdollisesta tulevaisuudesta koneiden kanssa. 

Lukuun ottamatta yhä vain yliampuvammaksi muuttuvaa toimintaa, elokuva jää kuitenkin hieman raakileeksi osa-alueillaan ja kaipaisi lisäpotkua. Leffa latistuu vähän loppua kohti, kun Spoonerin tutkimus johtaa vihdoin todellisiin paljastuksiin. Katsojaa yritetään johtaa ontuvasti harhaan ja itse paljastus tuntuu vain tylsähköltä kopioinnilta scifigenren isoimmista klassikoista. Lopputaistelu äityy turhankin lennokkaaksi rymistelyksi ja sekaan ujutettu uskonnollisempi messias-puoli jää aika köykäiseksi. Näistä heikkouksista huolimatta I, Robot on kuitenkin parhaimmillaan erittäin mainio ja lopun ratkaisuistakin huolimatta filmi on pätevää popcorn-viihdettä viime minuuteille asti.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Alex Proyas, jonka aiempaan tuotantoon kuuluu muun muassa tummanpuhuva sarjakuvafilmatisointi The Crow (1994). Proyas panostaa jälleen maailman rakentamiseen ja visuaaliseen puoleen, joskin hän ei ihan osu napakymppiin kuten kymmenen vuotta aiemmin. Tähän vaikuttaa Jeff Vintarin ja Akiva Goldsmanin hieman ailahteleva käsikirjoitus, sekä parhaat päivänsä nähnyt tekninen toteutus. I, Robot on kuvattu taidokkaasti ja siinä on näyttäviä lavasteita, mutta elokuvan erikoistehosteista tulee lähinnä mieleen vanhat videopelit. Robotit eivät enää nykypäivänä näytä järin uskottavilta ja taustoissakin on usein selvää, milloin näyttelijät ovat seisseet taustakankaiden edessä, jotka on jälkikäteen korvattu digiefekteillä. Puvustajat tekevät kelpo työtä, joskin on kiusallisen selvää, että Converse (ja autojen puolella Audi) on ollut iso sponsori leffassa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Marco Beltramin musiikit tunnelmoivat menevästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

I, Robot, 2004, Twentieth Century Fox, Mediastream Vierte Film GmbH & Co. Vermarktungs KG, Davis Entertainment, Laurence Mark Productions, Overbrook Entertainment, Canlaws Productions

Arvostelu: Pieces of a Woman (2020)

PIECES OF A WOMAN

Ohjaus: Kornél Mundruczó

Pääosissa: Vanessa Kirby, Shia LaBeouf, Ellen Burstyn, Molly Parker, Sarah Snooke, Iliza Shlesinger ja Benny Safdie

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 16

Pieces of a Woman on Vanessa Kirbyn tähdittämä draamaelokuva. Elokuva lähti liikkeelle unkarilaisen käsikirjoittaja Kata Wéberin tekstistä, jolla hän pyrki käsittelemään vauvansa kuolemaa epäonnistuneessa synnytyksessä ja sen aiheuttamaa tuskaa. Wéber ja hänen ohjaajamiehensä Kornél Mundruczó työstivät tekstin pohjalta näytelmän vuonna 2018, mutta halusivat tehdä siitä myös elokuvan. Kotimaassaan Unkarissa he eivät kuitenkaan saaneet rahoitusta, mutta Yhdysvalloissa taas kiinnostuttiin tarinasta. Siellä kuvaukset aloitettiinkin joulukuussa 2019 ja lopulta Pieces of a Woman sai ensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2020. Nyt elokuva on julkaistu maailmanlaajuisesti Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin leffasta, kun Torontosta alkoi kantautua suuria kehuja elokuvaa kohtaan. En kuitenkaan katsonut Pieces of a Womania heti, kun se ilmestyi Netflixiin, sillä tiesin sen rankan aiheen ja odotin oikeaa hetkeä ja mielentilaa sen katsomiseen. Muutama päivä ilmestymisen jälkeen katsoin vihdoin Pieces of a Womanin.

Kun Marthan ja Seanin kotisynnytys päättyy kaameaan tragediaan, alkaa suruaika, mikä hajottaa pariskunnan pikkuhiljaa erilleen.

The Crown -sarjan (2016-) kautta tähdeksi noussut Vanessa Kirby, sekä jälleen ankaran mediakohun keskellä oleva Shia LaBeouf näyttelevät Marthaa ja Seania, pariskuntaa, joka odottaa ensimmäistä lastaan syntyväksi. Kirby ja LaBeouf välittävät hienosti hahmojen rakkauden toisiaan kohtaan ja innostuksen ja jännityksen tulevasta elämästä vanhempina. Kuitenkin kun heidän vauvansa menehtyy pian syntymisen jälkeen, Kirby ja LaBeouf tulkitsevat sydäntäsärkevän hienosti sitä, kuinka rikki Martha ja Sean ovat - niin yksin kuin yhdessä. Etenkin Kirby tekee ällistyttävän upeaa ja voimakasta työtä, ja on varmaa, että hänen roolisuorituksensa tullaan huomioimaan tulevissa palkintogaaloissa.

     Elokuvassa nähdään myös Ellen Burstyn Marthan äitinä, Iliza Shlesinger Marthan siskona, Molly Parker pariskunnan kätilönä ja Sarah Snook Marthan asianajajaserkkuna. Myös sivunäyttelijät tekevät hyvää työtä, vaikka loppupeleissä Kirby onkin valokeilassa. Burstyn on tietty fantastinen Marthan vaikeana äitinä, joka ei yhtään helpota tyttärensä oloa puheillaan.

Tämä leffa tarjoaa yhden parhaista ja intensiivisimmistä aluista pitkään aikaan. Elokuva tietty lähtee käyntiin Marthan epäonnisella synnytyksellä, mikä on kerrottu pääasiassa yhdellä, todella pitkällä kuvalla. Leikkausta ei nähdä liki kahteenkymmeneen minuuttiin, vaan kamera seuraa todella tarkkaan koko synnytysprosessia. Tunnelma on samanaikaisesti erittäin jännittävä että lumoava. Katsoja pidättää hengitystä ja sydän takoo rinnassa. Ja vaikka katsoja tietää tragedian tapahtuvan, on se silti sydäntäsärkevä hetki. Ja vasta tämän suorastaan piinaavaksi kehittyvän, mutta äärimmäisen vauhdilla ohi menevän puolituntisen jälkeen elokuva pistää nimensä ruutuun. Pieces of a Woman. 

Vaikka kaikin puolin mestarillisesti toteutettu ja näytelty ensimmäinen puolituntinen jääkin elokuvan parhaaksi anniksi, ei leffa paljoa heikkene sen jälkeen. Siinä, missä alku kulki vauhdilla, loppuleffa liikkuu aika hitaasti. Alku onnistui kuitenkin puristumaan katsojan ympärille niin tiukasti, ettei hidas tahti edes koidu ongelmaksi - etenkin kun aika ajoin elokuva tarjoaa lisää hurjan upeita ja vangitsevia kohtauksia, joissa Kirby, LaBeouf ja Burstyn todella säkenöivät - ja aiheuttavat pahaa oloa. Pieces of a Woman on hyvinkin ahdistava teos, eikä sitä ole helppo katsoa. Se on upea kuvaus tuskasta ja kuinka oma paha olo lähtee leviämään muihin ja vahingoittaa niin itseä kuin rakkaimpia, kun sitä pahaa oloa ei yritä hoitaa. On raskasta seurata pariskunnan murenemista ja elokuva saakin liikuttumaan. Filmi ei kuitenkaan ole mitään pelkkää kurjuudessa vellomista, vaan siinä on hieman jotain kaunistakin. Ajan kulumista esitetään sillalla, jota Sean on rakentamassa ja joka kuukausi näytetään, kuinka vastarannoilta syntyvät palaset lähtevät vähitellen liikkumaan toisiaan kohti, kunnes ne elokuvan lopussa yhdistyvät. Tässä vertauskuvassa oli mielestäni jotain todella upeaa.

Jo elokuvaa katsoessa se tuntui todella henkilökohtaiselta teokselta. Kun leffan katsomisen jälkeen luin, että sen ohjaaja ja käsikirjoittaja oikeasti menettivät vastasyntyneen lapsensa, se henkilökohtaisuus alkoi selvetä. Ohjaaja Kornél Mundruczó ja käsikirjoittaja Kata Wéber tekevätkin upeaa työtä kertoessaan tarinaansa. Mundruczón rakentama tunnelma ei suostu päästämään katsojaa helpolla ja hyvä niin. Tekninen toteutus on erittäin vaikuttavaa ja voin vain kuvitella, kuinka monta kertaa pitkä synnytyskohtaus on pitänyt harjoitella, jotta pitkään näyttelijöitä seuraava kuvaaja saa kaikki kulmat ja sommittelut oikein ja että näyttelijät ehtivät asettua ja tehdä oikeat asiat, jottei kohtauksen sulavuus katoa. Leikkauskin on taidokasta, kuten myös lavasteet, asut ja Marthan raskauden maskeeraus. Äänimaailmakin toimii hyvin ja elokuva tietää, milloin hyödyntää hiljaisuutta ja ympäristön ääniä, ja milloin antaa säveltäjä Howard Shoren toteuttaa itseään musiikeillaan.

Yhteenveto: Pieces of a Woman on hieno ja vangitseva, vaikkakin myös ahdistava ja hidastempoinen elokuva. Filmin ensimmäiset puoli tuntia ovat todella vaikuttavaa ja loppupeleissä jopa piinaavaa seurattavaa. Lähes parikymmentäminuuttinen yksi pitkä kuva on mestarillinen tekninen taidonnäyte, mitä vain parantaa huikeat näyttelijäsuoritukset Vanessa Kirbyltä ja Shia LaBeoufilta, sekä upeasti rakennettu tunnelma ohjaajalta. Seuraavat puolitoista tuntia eivät todellakaan ole helppoa seurattavaa, vaan on jopa vaikea katsoa, kun päähenkilöt murenevat niin yksin kuin yhdessä. Tragedian aiheuttaman tuskan vaikutuksia käsitellään vakuuttavasti. Vaikka leffa aiheuttaakin pahaa oloa, on siinä myös jotain kaunista ja lohdullista. Pieces of a Woman ei todellakaan ole filmi jokaiseen makuun, mutta silti suosittelen sen katsomista - paitsi jos olet pohtimassa lapsen tekoa tai olet raskaana, silloin suosittelen pysymään mahdollisimman toiveikkaissa ja onnellisissa elokuvissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pieces of a Woman, 2020, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance, Little Lamb

Arvostelu: Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttle - 2003)

CHARLIEN ENKELIT: KURVIT SUORIKSI

CHARLIE'S ANGELS: FULL THROTTLE

Ohjaus: McG
Pääosissa: Cameron Diaz, Drew Barrymore, Lucy Liu, Bernie Mac, Justin Theroux, Robert Patrick, Demi Moore, Crispin Glover, Shia LaBeouf, Matt LeBlanc, Luke Wilson, John Cleese, Ja'net DuBois, Jaclyn Smith, Bruce Willis, Pink, Carrie Fisher, Robert Forster, Melissa McCarthy ja John Forsythe
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Charlien enkelit -televisiosarjaan (Charlie's Angels - 1976-1981) pohjautunut samanniminen elokuva (Charlie's Angels - 2000) oli iso hitti, joten jatkoa oli tietty tulossa. Jatko-osan suunnittelu lähti heti käyntiin ja sen kuvaukset alkoivat syksyllä 2002. Lopulta hassusti nimetty Charlien enkelit: Kurvit suoriksi sai ensi-iltansa kesällä 2003. Filmi oli taloudellinen hitti, mutta se sai murska-arviot kriitikoilta, sekä jopa seitsemän Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin elokuva, käsikirjoitus, naispääosa sekä Cameron Diazille että Drew Barrymorelle ja huonoin tekosyy elokuvalle), joista se voitti kaksi, eli huonoimman naissivuosan ja huonoimman jatko-osan palkinnot. Lisäksi elokuva voitti myös huonoimman ohjaajan ja huonoimman musiikin Stinkers Bad Movie -palkinnot. Itse näin elokuvan muutama vuosi sitten. Katsoin ensimmäisen Charlien enkelit -elokuvan ja vaikka se oli mielestäni aivan järkyttävän huono, päätin silti katsoa heti perään myös Charlien enkelit: Kurvit suoriksi ja ajattelin, ettei minun tarvitsisi enää koskaan katsoa kumpaakaan uudestaan. Kuitenkin nyt, kun ensimmäinen leffa täytti 20 vuotta ja sarjaa jatkettiin uudella elokuvalla Charlie's Angels (2019), päätin antaa filmeille uuden mahdollisuuden. Ensimmäinen osa osoittautui olevan edelleen ihan yhtä huono ja valitettavasti sama kävi toisenkin osan kanssa.

Kun todistajansuojeluohjelmassa olevien henkilöiden listan sisältävät HALO-sormukset varastetaan, Charlie lähettää enkelinsä Natalien, Dylanin ja Alexin etsimään ne ja nappaamaan varkaat.

Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu palaavat rooleihinsa Nataliena, Dylanina ja Alexina, eli Charlien enkeleinä ja he onnistuvat olemaan vielä kehnompia kuin edellisessä elokuvassa. Kolmikko kyllä hyppää toimintaan mukaan innokkaasti ja on selvää, että heillä on ollut hauskaa kuvauksissa, mutta samaa ei voi sanoa katsojan tuntemuksista. Kolmikko on edelleen ärsyttävä - niin hahmot kuin heidän näyttelijänsä. On myös rasittavaa, kuinka tyhminä hahmot välillä esitetään.
     Ensimmäisessä elokuvassa enkeleitä auttavaa Bosleyta esittäneellä Bill Murraylla oli tullut riitaa niin Lucy Liun kuin ohjaaja McG:n kanssa, joten hän ei suostunut jatkamaan sarjan parissa. Murray onkin surutta korvattu Bernie Macilla, joka näyttelee Bosleyn velipuolta (myös nimeltään Bosley) ja hoitaa samoja hommia kuin Murrayn Bosley. Elokuvassa ei koskaan selitetä, miksei vanha Bosley ole enää mukana, mutta samapa tuo. Mac on tarpeeksi toimiva roolissaan. Ei hän hauska ole, muttei hän ärsytäkään. Matt LeBlanc ja Luke Wilson palaavat rooleihinsa Alexin ja Natalien poikaystävinä. Wilson on yhä aika pökkelö, mutta LeBlanc on huvittava toimintanäyttelijänä, joka ei tajua taistelemisesta mitään.

Edellisen osan tavoin tässäkin Charlien enkelit -filmissä nähdään paljon isoja nimiä, joista osa tosin esiintyy vain pienessä roolissa. Elokuvassa käyvät kääntymässä mm. Bruce Willis, Carrie Fisher Pink, Robert Forster, sekä viime leffassakin nähty Melissa McCarthy. Justin Theroux esittää vaarallista rikollista Seamus O'Gradya, Robert Patrick näyttelee sheriffi Ray Carteria, Demi Moore esittää ex-enkeli Madison Leetä, Shia LaBeouf esittää nuorta motocross-harrastaja Maxia ja John Cleese näyttelee Alexin isää. Theroux on kelpo valinta pahiksen osaan, mutta Moore kyllä ansaitsi Razzie-pystinsä Madisonin osasta - niin kehno ja ylinäyttelevä hän on. Cleese on filmin parasta antia niin näyttelijänä kuin hahmonsa puolesta, minkä lisäksi on mukava nähdä LaBeouf, ennen kuin maine sekoitti hänen päänsä.

Charlien enkelit: Kurvit suoriksi on samanlainen teennäinen musiikkivideoleffa kuin ensimmäinenkin osa - tosin tämä on kenties vielä huonompi. Jo ensimmäisessä Charlien enkeleissä juoni oli mitäänsanomaton, mutta tässä tarina on todella ohut. Todistajansuojeluohjelman todistajien nimet sisältävät listat eivät liiemmin herätä katsojan mielenkiintoa ja koko seikkailu HALO-sormusten perässä lähinnä tylsistyttää - ihan sama kuinka monta hölmöä toimintakohtausta, tanssinumeroa tai sketsiä on luvassa. Jo ensimmäisen filmin monet huumorikohtaukset tuntuivat lähinnä irrallisilta sketseiltä, joissa enkelit voitaisiin pukea joko hupsuihin tai paljastaviin asuihin ja tässä homma vedetään vielä pahemmin yli. Tätä pahentaa se, että suurimmaksi osaksi ajasta elokuvan huumori on myötähäpeällistä kuraa, eikä silmien pyörittelyltä voida välttyä. Sentään pari ihan hassua juttua löytyy seasta. Kun Alexin poikaystävä selittää Alexin isälle Alexin työstä, hän käyttää paljon kiertoilmauksia, mitkä saavat isän ajattelemaan, että hänen tyttärensä, Natalia ja Dylan ovat seksityöläisiä jonkun Charlie-nimisen miehen piikkiin. Lisäksi on veikeä yksityiskohta, että Alexin poikaystävän tähdittämän leffan, "Maximun Extreme 2":n juliste on täysi kopio M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2:n (Mission: Impossible II - 2000) julisteesta. Charlien enkeleiden tavoin sekin leffa perustuu vanhaan televisiosarjaan (Mission: Impossible - 1966-1973) ja se oli ilmestymisvuotensa menestynein elokuva, päihittäen ensimmäisen Charlien enkelit.

Ohutta tarinaa on myös venytetty äärimmilleen ja elokuva on usein pitkäveteistä seurattavaa. Kun päähahmot ovat näin rasittavia ja tylsiä, juoni ei ikinä nappaa mukaansa ja komedia lähinnä hävettää, voi huomata tarkistavansa yhä vain useammin, kuinka kauan leffaa on vielä jäljellä. Taistelukohtauksissa nähdään toistamiseen tyylikkäitä koreografioita, mutta samalla myös täysin älyttömiä ja typeriä juttuja, mitkä pistivät ainakin itseni useasti pohtimaan: "mitä helvettiä tekijät oikein ajattelivat?" Toiminnasta puuttuu tälläkin kertaa jännite, eikä mukana ole edes koukuttavuutta. Romanttinen puoli on imelä ja onnen hetket jopa liiankin energisiä. Elokuva on myös todella äänekäs ja sen jälkeen tekeekin mieli istua hetken aikaa täydessä hiljaisuudessa, sulatellen sitä roskaa, mikä tuli juuri nähtyä.

McG ei valitettavasti ole muuttunut lahjakkaammaksi ohjaajana esikoisteoksensa, eli ensimmäisen Charlien enkeleiden jälkeen, vaan tekee vielä huonompaa työtä. Hän ei osaa pitää pakettia kasassa, rakentaa tunnelmaa, ohjata näyttelijöitä, eikä hänellä tunnu olevan hyvää huumorintajua. John August palaa tämänkin käsikirjoittajaksi ja saa kirjoittajakavereikseen Wibberleyn pariskunnan. Kolmikon teksti on todella höttöistä ja etenkin dialogi on surkeaa. Sentään leffassa on joitain hyviä kuvia ja leikkauksia. Moottoripyöräkohtaus sisältää tyylikkäitä stuntteja. Sitten taas mukana on kehnosti otettuja kuvia ja tönkköä editointia. Visuaaliset tehosteet näkivät parhaat päivänsä aikoja sitten ja monet efekteistä ovat nykypäivänä naurettavia. Etenkin muutamassa kohtaa käytetyt digi-ihmiset pistävät silmään. Äänityöskentelyäkään ei voi kehua. Jatkuvasti käytettävät piirrossarjamaiset ääniefektit ja kaiken aikaa jumputtavat musiikit vain lisäävät leffan melua.

Yhteenveto: Charlien enkelit: Kurvit suoriksi on vielä edeltäjäänsä surkeampi tekele, mikä kaikessa ärsyttävyydessään, yliampuvuudessaan ja metelissään aiheuttaa lähinnä päänsärkyä. Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu onnistuvat olemaan vieläkin huonompia kuin ensimmäisessä elokuvassa. Kolmikon seikkailua on jälleen raskasta seurata, etenkin kun se on täynnä käsittämättömän kehnoa komediaa. Irrallisilta sketseiltä tuntuvat huumorihetket, musiikkivideoita muistuttavat toimintakohtaukset ja siirappiset romanttiset kohdat viestivät ohjaaja McG:n lahjattomuudesta. Tarina ei jaksa kiinnostaa ja leffa käy pitkäveteiseksi kaiken aikaa. John Cleese yrittää pelastaa sen, minkä voi omissa kohtauksissaan, mutta lähinnä minun käy vain sääliksi, että niin taidokas heppu on ajautunut tällaiseen roskaan. Jos ensimmäinen Charlien enkelit toimi sinulle, jatka toki Charlien enkelit: Kurvit suoriksi -elokuvaan. Muussa tapauksessa kehotan pysymään kaukana tästä. Kauhistuneena jännitän nyt, mitä uusi Charlie's Angels -elokuva tulee tarjoamaan...

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä mokaotoksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Charlie's Angels: Full Throttle, 2003, Columbia Pictures, Flower Films, Wonderland Sound and Vision, Tall Trees Productions

Arvostelu: The Peanut Butter Falcon (2019)

THE PEANUT BUTTER FALCON

Ohjaus: Tyler Nilson ja Michael Schwartz
Pääosissa: Zack Gottsagen, Shia LaBeouf, Dakota Johnson, John Hawkes, Yelawolf, Bruce Dern, Thomas Haden Church ja Jon Bernthal
Genre: seikkailu, komedia, draama
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 12

The Peanut Butter Falcon on ohjaaja-käsikirjoittajien Tyler Nilsonin ja Michael Schwartzin esikoiselokuva. Nilson ja Schwartz olivat aiemmin tehneet lyhytfilmejä ja dokumentteja, mutta eivät vielä koko illan elokuvaa. Vuonna 2011 he tapasivat Downin syndroomaisen Zack Gottsagenin vammaisten näyttelyleirillä. Gottsagen vakuutti heidät lahjoillaan ja he alkoivatkin suunnittelemaan elokuvaa, missä Gottsagen voisi esittää pääosaa. Lopulta he saivatkin rahoituksen elokuvalle ja sen kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 2017. The Peanut Butter Falcon sai ensiesityksensä South by Southwest -elokuvafestivaalilla maaliskuussa 2019. Sen jälkeen filmiä on näytetty eri festivaaleilla ja tapahtumissa, kunnes se on hitaasti alkanut saamaan teatterilevitystä. Suomeen elokuvan oli tarkoitus saapua jo viime syyskuussa, mutta kun levittäjät luultavasti pelkäsivät, ettei pieni indiedraama keräisi hyvin katsojia, ensi-iltaa siirrettiin lokakuuhun ja sitten se vedettiin kokonaan pois tulevista julkaisuista. Kuitenkin nyt, kun The Peanut Butter Falcon on kerännyt ylistystä maailmalla ja alkanut voittamaan palkintoja, on sen esittämisestä taidettu tulla toisiin ajatuksiin, sillä se saa nyt vihdoin ja viimein ensi-iltansa Suomessa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun näin sen trailerin ja mitä pidemmälle sen julkaisua on siirretty, sitä enemmän olen halunnut nähdä leffan. Innostuinkin, kun huomasin, että elokuvalle oli jopa ilmoitettu lehdistönäytöksiä ja meninkin äärimmäisen positiivisin mielin katsomaan The Peanut Butter Falconin.

Downin syndroomainen nuorimies Zak haaveilee urasta showpainijana. Zak karkaakin laitoksesta ja matkallaan tapaa myös karkuteillä olevan Tylerin, joka ottaa Zakin suojelukseensa.

Kehitysvammaisia harvemmin näkee elokuvissa ja vielä harvemmin heitä näkee elokuvien päärooleissa. Tyler Nilson ja Michael Schwartz päättivät kuitenkin antaa Zack Gottsagenille mahdollisuuden loistaa pääosassa ja kaksikko teki mahtavan päätöksen. Gottsagen on huikean hyvä roolissaan! Hänestä huokuu into rooliaan kohtaan, sekä selkeä halu osoittaa lahjansa vakavasti otettavana näyttelijänä ennakkoluuloisille epäilijöille. Gottsagen tekee kaiken niin suurella antaumuksella, ettei voi muuta kuin ihailla. Hän tekee Zakista äärimmäisen sympaattisen ja hurmaavan hahmon, jonka puolella katsoja on välittömästi. Katsoja haluaa nähdä Zakin tavoittavan unelmansa ja leffan jälkeen haluaa myös nähdä, että Gottsagenille uskallettaisiin antaa lisää rooleja.

Karkuteillä olevana Tylerina nähdään taas Shia LaBeouf, joka vaikuttaisi olevan niin näyttelijänä kuin persoonanakin todella epätasainen. Paikoitellen LaBeouf tarjoaa hyviä rooleja ja osoittaa älykkyyttään. Toisinaan LaBeouf taas sekoilee sekä kameran edessä kuin siviilissäkin niin paljon, että häntä on vaikea pitää täysjärkisenä. LaBeoufin erilaiset tempaukset ja kännisekoilut mm. Helsinginkin yössä saavat pyörittelemään silmiä ja voivottelemaan, mitä hänelle on oikein tapahtunut? The Peanut Butter Falconissa LaBeouf tekee kuitenkin kenties parhaan suorituksensa, minkä olen häneltä nähnyt. LaBeouf osaa hillitä itsensä, vaikka hänkin hyppää rooliinsa täysillä. Tylerkin on erittäin pidettävä ja on hienoa, kuinka hän suhtautuu Zakiin. Siinä, missä moni muu näkee vammaisen - joko kiusallaan tai tarkoittamatta - Tyler näkee vain ihmisen muiden joukossa.
     Lisäksi leffassa esiintyvät myös mm. Fifty Shades -sarjan (2015-2018) maineesta pakoon pyrkivä Dakota Johnson hoitaja Eleanorina, John Hawkes ja Yelawolf Tyleria jahtaavina Duncanina ja Ratboyna, sekä Thomas Haden Church Zakin ihailun kohteena, showpainija The Salt Water Redneckinä. Kaikki näyttelijät ovat mainioita rooleissaan ja parin viime vuoden aikana on ollut ilo huomata, että Johnson osaa näytellä, kun ei joudu olemaan Fifty Shades -elokuvissa.

En yleensä käytä tätä adjektiivia arvosteluissani, mutta nyt on pakko: The Peanut Butter Falcon on ihana elokuva! Heti ensiminuuteista lähtien filmi onnistuu nostamaan leveän hymyn kasvoille ja täyttämään katsojan lämpimällä tunteella. Katsoja on samantien mukana Zakin matkassa ja kannustaa alusta alkaen häntä saavuttamaan unelmansa. Elokuvan tunnelma on erinomaisesti rakennettu ja Zakin seikkailu pitää tiukasti mukanaan. Matkan varrelle mahtuu paljon hauskoja tilanteita, sekä koskettavuuttakin. Katsoja tuntee sydämessään piston joka kerta, kun joku kutsuu Zakia "kehariksi". Elokuva itsessään sisältää hurjan määrän sydäntä ja jo siksi se on niin valloittava ja lumoava. Leffalla on kestoa vain puolitoista tuntia ja tätä seikkailua voisi jäädä katsomaan pidemmäksikin aikaa. Elokuva ei kuitenkaan koskaan kiirehdi, vaan se onnistuu kertomaan tarinansa hienolla rytmityksellä.

Yksi liikuttavimmista puolista elokuvassa on ehdottomasti Zakin ja Tylerin välille muodostuva ystävyys, joka tuntuu todella aidolta ja lämpimältä. Kun kaksikko rupeaa hassuttelemaan esimerkiksi vesimelonit päässään, tuntuu kuin olisi paikan päällä menossa mukana. Hahmojen kokemat tunteet välittyvät vahvasti katsojaan, jolloin katsoja tuntee tasan tarkkaan sen, mitä hahmotkin. Matkan aikana pääsee jännittämäänkin, kun Tylerin perässä olevat Duncan ja Ratboy osuvat paikalle. The Peanut Butter Falcon tarjoaa paljon vahvoja tunteita, mutta päällimmäisenä se on totaalinen hyvän mielen elokuva. Jollekin filmin hyvän olon hetket saattavat tuntua imeliltä tai turhan fantasiamaisilta, mutta omasta mielestäni ne juuri tekivät tästä ihanan elokuvan. Olen niin iloinen, että kaiken epävarmuuden jälkeen elokuva päätettiin julkaista Suomessakin ja olen vielä iloisempi, kun se todella osoittautui kuukausien odotuksen arvoiseksi teokseksi.

Ensi kertaa täyspitkää elokuvaa tekevät Tyler Nilson ja Michael Schwartz ovat kyllä saaneet aikaiseksi loistokkaan esikoisteoksen niin ohjauksen kuin käsikirjoituksenkin näkökulmasta. Kaksikko rakentaa tunnelmaa todella lahjakkaasti ja kirjoittaa päähenkilöistään erittäin pidettävät persoonat. Teknisestikin The Peanut Butter Falcon on taidokkaasti tehty. Kuvaus on sujuvaa ja mukana on useita kauniita otoksia. Leikkaus on osuvaa läpi elokuvan. Kaikki ylimääräinen on jätetty pois, mutta kaikki tarvittava on hienosti mukana. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin on hyvin luotu äänitehosteista musiikkeihin.

Yhteenveto: The Peanut Butter Falcon on valloittavan ihana ja fantastinen elokuva! Se nappaa mukaansa välittömästi ja Zakin seikkailu pitää tiukasti mukanaan. Matkan varrella katsoja pääsee kokemaan kaikenlaisia tunteita ilosta suruun ja jännitykseen. Zakin ja Tylerin välille muodostuva ystävyys on aidosti koskettava ja hahmoista huomaa tosissaan välittävänsä. Zak on äärimmäisen sympaattinen ja Zack Gottsagen on upea löytö rooliin. Shia LaBeouf taas tekee kenties uransa parhaan roolisuorituksen Tylerina ja jopa Dakota Johnson vakuuttaa hoitaja Eleanorina. Vain puolentoista tunnin elokuvaksi The Peanut Butter Falcon on erinomaisesti rytmitetty, jolloin vaikka se kulkee reippaasti eteenpäin, ei se koskaan kiirehdi ja se osaa aina syventää oikeita asioita oikealla hetkellä. Kyseessä on mahtava teos, mitä suosittelen todella lämpimästi aivan kaikille!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Peanut Butter Falcon, 2019, Armory Films, 1993, Lucky Treehouse Films, Nut Bucket Films, Tvacom Film and Tv

Arvostelu: Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta (Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull - 2008)

INDIANA JONES JA KRISTALLIKALLON VALTAKUNTA

INDIANA JONES AND THE KINGDOM OF THE CRYSTAL SKULL

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Harrison Ford, Shia LaBeouf, Karen Allen, Cate Blanchett, Ray Winstone, John Hurt, Igor Jijikine ja Jim Broadbent
Genre: seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 12

Seikkailuelokuva Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981) oli suuri hitti, joten sille tehtiin tietty jatkoa. Myös filmin jatko-osat Indiana Jones ja tuomion temppeli (Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984) ja Indiana Jones ja viimeinen ristiretki (Indiana Jones and the Last Crusade - 1989) olivat menestyksiä, mutta vaikka alunperin oli tehty sopimus viidestä elokuvasta, ohjaaja Steven Spielberg ja tuottaja George Lucas ajattelivat, että sarja jäisi trilogiaksi. Uusien leffojen sijaan he päättivät työstää televisiosarjaa "The Young Indiana Jones Chronicles" (1992-1993). Yhtä jaksoa työstäessään Lucas kuitenkin keksi idean vanhemmasta Indiana Jonesista seikkailemassa 1950-luvulla. Spielberg ja päätähti Harrison Ford eivät kuitenkaan innostuneet ideasta, vaikka Lucas yritti usean vuoden ajan taivutella heitä uusien käsikirjoitusversioiden kanssa. Vasta 2000-luvun alussa Spielbergin poika kysyi isältään, milloin seuraava Indiana Jones -leffa ilmestyisi, mikä sai hänet vihdoin kiinnostumaan sarjan jatkamisesta. Spielberg ja Lucas pyörittelivät ideoita useamman vuoden ajan, kunnes lopullinen tarina muodostui ja kuvaukset alkoivat kesällä 2007. Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta sai ensi-iltansa keväällä 2008 ja se oli edeltäjiensä tavoin iso hitti. Kriitikot ja katsojat pitivät elokuvasta... ainakin vähän aikaa. Kun alkuhuuma oli kadonnut, monet alkoivat haukkumaan leffaa ja se jopa sai huonoimman jatko-osan Razzie-palkinnon. Vuosien varrella elokuvan maine on vain heikentynyt, eikä sitä nyt kymmenen vuotta myöhemmin muistella kovin lämmöllä. Itse näin filmin vasta loppuvuodesta 2008, sillä minulla ei ollut tarpeeksi ikää katsoa sitä leffateatterissa. Ensimmäisellä katselukerralla pidin siitä, mutta parilla seuraavalla kerralla sen taso heikkeni, enkä katsonut sitä uudestaan. Siitä on itse asiassa noin seitsemän tai kahdeksan vuotta, kun olen nähnyt Indiana Jones ja kristallikallon valtakunnan viimeksi! Vuoden 2017 alussa päätin arvostella vuodelle 2018 useamman leffan Spielbergin tuotannosta, mihin kuuluivat myös alkuperäiset Indiana Jonesit. Silloin ajattelin kuitenkin, että arvostelisin neljännen osan vasta ennen viidennen leffan ilmestymistä vuonna 2020. Helmikuussa 2018 kuitenkin päätin, että on ihan turha odotella neljännen filmin kanssa, joten ostin sen ja katsoin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Kadonneen aarteen metsästäjät, Indiana Jones ja tuomion temppeli ja Indiana Jones ja viimeinen ristiretki!

Indiana Jones vedetään takaisin seikkailuun, kun hänen täytyy viedä mystinen kristallikallo takaisin kadonneeseen Akatorin kaupunkiin ennen Irina Spalkon johtamia neuvostoliittolaisia.

Harrison Ford tekee paluun ikoniseen rooliinsa Indiana Jonesina ja vaikuttaa aidosti nauttivansa hahmon esittämisestä usean vuoden tauon jälkeen. Vaikka Fordista on tullut paljon yrmympi vanhoina päivinään, nousee hänellä usein hymy huulille, kun hän pääsee seikkailemaan. Ford on tietty edelleen erinomainen Indianana, vaikka hahmo onkin selkeästi vanhempi kuin edellisissä osissa. Kekseliäisyyttä ja energiaa kuitenkin löytyy, joten Indianan toiminnallisempia hetkiä ei ole myötähäpeällistä seurata.
     Seikkailuun mukaansa Indiana Jones saa nuoren Mutt Williamsin, jota näyttelee Transformersista (2007) tuttu Shia LaBeouf. Muttista löytyy selkeää kapinahenkeä ja vaikkei hän olekaan mikään synnynnäinen seikkailija, on kiinnostavaa katsoa, kun hän hyppää toimintaan mukaan. Hahmon kanssa on tehty todella arvattava ratkaisu, josta jotkut saattavat pitää, kun taas toiset suorastaan inhoavat ideaa. Se taitaa riippua vähän siitä, pitääkö LaBeoufista näyttelijänä. Omasta mielestäni hän tekee tässä paljon parempaa työtä kuin nykyään sekoillessaan jatkuvasti.
     Mukana tapahtumaketjussa on myös Kadonneen aarteen metsästäjistä tuttu Marion Ravenwood, jona nähdään yhä Karen Allen. Vaikka onkin hauska nähdä Marionin paluu parin filmin ja usean vuoden tauon jälkeen, on hahmo valitettavasti paikoitellen yhtä avuton neito kuin ennenkin. Parissa kohtaa hän uskaltautuu onneksi toimimaan, eikä hän ole täysin Indianan jatkuvan avun tarpeessa. Allen on roolissa yhä ihan kelpo, muttei tee mitään erityistä vaikutusta.
     Koska elokuva tapahtuu vuonna 1957, eivät natsit sovi tähän pahiksiksi, joten tällä kertaa Indiana Jones saa vastaansa neuvostoliittolaisryhmän, jota johtaa Cate Blanchettin näyttelemä Irina Spalko. Harmillisesti Blanchett vetää typerän korostuksensa kanssa roolin pahasti yli ja häntä on lähinnä ärsyttävä katsoa. Irina Spalkosta ei ole saatu aikaiseksi kovin vakuuttavaa pahista ja hän toimii leffassa vain juuri ja juuri. Tiedän Blanchettin pystyvän parempaankin kuin äärimmäisen stereotyyppiseen venäläisaksenttiin. Irinan lisäksi neuvostoliittolaisjoukkoa komentaa eversti Dovchenko (Igor Jijikine), joka ei myöskään ole kummoinen roisto.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Indiana Jonesin entinen yhteistyökumppani Mac (Ray Winstone), seonnut tohtori Oxley (John Hurt) ja Indiana Jonesin opettaman yliopiston dekaani Stanforth (Jim Broadbent). Mainiota Broadbentiä ei valitettavasti pääse paljoa näkemään, eivätkä erinomaisen Hurtin taidot pääse kunnolla esille. Sen sijaan Winstonen näyttelemää ärsyttävää Macia joutuu katsomaan läpi leffan. Edellisistä osista tuttuihin Marcus Brodyyn (Denholm Elliott) ja Indyn isään Henry Jonesiin (Sean Connery) vain viitataan lyhyesti, sillä Elliott menehtyi ennen filmin tekoa, eikä Connery halunnut palata eläkkeeltään.

Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta ei ollut onneksi niin kehno kuin muistin. Nämä kymmenen vuotta eivät ole kuitenkaan tehneet sille mitään erityistä, eikä filmi olekaan yllättäen muuttunut aikaansa edellä olleeksi helmeksi, jonka todellisen arvon ymmärtää vasta nykypäivänä. Ehei, kyseessä on vain ihan menevä seikkailuelokuva, jota katsoessa pohtii pariinkin otteeseen, oliko tämä pakko tehdä? Ei välttämättä, mutta kyllä minun täytyy myöntää, että viihdyin sen parissa. Seikkailuhenki on paikoitellen oikein mainiosti luotu ja välillä filmi onnistuu nappaamaan mukaansa. Vaikka kristallikallo on kiinnostava esine, tarinasta tekee hieman tylsähkön se, että hahmot eivät etsi Akatorin kadonnutta kaupunkia löytääkseen sieltä aarteen, vaan palauttaakseen sen. Ihan samanlaista intoa ei tästä etsintäretkestä löydy ja paikoitellen hahmojen pohdinnoista on kirjoitettu tarpeettoman vaikeasti seurattavia. Kaikessa hölmöydessään vauhdikas viidakkotaisto ja siellä kuhisevat ihmissyöjämuurahaiset vangitsevat kuitenkin katsojan mukaansa, jolloin elokuva kelpaa hyväksi popcornhömpäksi. Jos viidakko-osiosta poistaisi kamalaa myötähäpeää aiheuttavan Tarzan-kohdan, toimisi se entistäkin paremmin.

Hölmöyksiä on muutenkin luvassa, mutta toisaalta se sekoittaa pakkaan ihan menevää huumoria. Oikeita vitsejäkin on tiedossa; jotkut niistä toimivat ja jotkut eivät niinkään. Itse huomasin lähinnä hymähteleväni hassuille jutuille. Parhaimmat naurut itselleni tarjoaa myrkkynuolia putkista puhaltelevat haudanvartijat, jotka katoavat filmistä yhtä äkillisesti kuin miten he saapuivat mukaan. On myös hauska nähdä viittauksia aiempiin Indiana Jones -seikkailuihin. Hienoin näistä viittauksista on ehdottomasti varastossa nähtävä liitonarkki Kadonneen aarteen metsästäjistä, joka tekee työnsä hyvin imaistessaan katsojaa hieman paremmin uuteen Indy-leffaan mukaan. Valitettavasti silti elokuvasta jää uupumaan jotain. Siinä ei ole samanlaista taianomaista tunnetta, mikä edellisistä osista löytyi. Vaikka sen toimintakohtaukset ovat viihdyttäviä, ne eivät saa katsojaansa erityisemmin innostumaan. Takaa-ajokohtaus läpi yliopiston on itse asiassa jokseenkin pitkäveteistä katseltavaa, minkä lisäksi alussa nähtävä osio, johon liittyvät jonkinlainen kiskoilla kulkeva raketti, ydinpommikokeilu ja jääkaappi, ovat hieman tarpeettomat. Jääkaappijuttu onkin herättänyt paljon keskustelua siitä lähtien, kun filmi sai ensi-iltansa. Itseäni se ei oikeastaan haittaa ja mielestäni se on vain yksi hölmön hauska idea muiden joukossa.

Toinen asia, mikä on myös herättänyt paljon keskustelua ja erilaisia mielipiteitä, on se miten kristallikalloja käsitellään elokuvassa. Sekään ei minua erityisemmin haittaa, vaan tavallaan se on kiehtova idea, mikä tuo jotain uutta Indiana Jones -filmeihin. Siihen viitataan oivallisesti heti leffan alussa varaston numerolla, minkä lisäksi se sopii hyvin 1950-luvun lopulle. Itseäni kristallikallossa häiritsee lähinnä, miten sitä hyödynnetään loppuhuipennuksessa. Elokuvan lopetus ei muutenkaan ole mitä parhain, sillä tavallaan se on olevinaan todella massiivinen, mutta samalla se tuntuu oudon antiklimaattiselta. Siihen vielä päälle hetki, mikä ärsyttää useita Indy-faneja, niin olisihan sen huipennuksen voinut miettiä vähän toisin. Loppujen lopuksi kyseessä ei siis todellakaan ole mikään kovin ihmeellinen tekele. Silti Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta on mielestäni paljon parempi kuin monet antavat ymmärtää. Ei sitä olisi välttämättä tarvinnut tehdä, muttei minua haittaakaan, että se on olemassa. Ei siitä samanlaista seikkailuklassikkoa tule kuin edeltäjistään, mutten usko kenenkään olettaneen niin tapahtuvan edes kymmenen vuotta sitten.

Voi niitä aikoja, kun Steven Spielberg oli vielä seikkailuelokuvien mestari... Vaikka hän on löytänyt tähän hyvää tunnelmaa, elokuva tuntuu paikoitellen jonkun toisen teokselta, joka yrittää mahdollisimman hyvin kunnioittaa Spielbergiä. David Koeppin työstämä käsikirjoitus toimii ihan kivasti, vaikkakin välillä replikointi on hieman liian raskasta. George Lucasin ja Jeff Nathansonin luoma tarina kaipaisi hieman lisäpotkua. Leffa on kuitenkin hyvin kuvattu ja vaikka pari turhempaa kohtaa onkin livahtanut mukaan, on leikkauskin sujuvaa. Valaisu on erinomaisesti toteutettu, jolloin pimeistäkin kohdista saa helposti selvää. Visuaaliset tehosteet ovat harmillisesti eläneet parhaat päivänsä. Useasta kohtauksesta huomaa, että ne on kuvattu studiossa taustakangasta vasten, minkä lisäksi viidakkokohtauksissa kehnommat efektit näkyvät selkeästi. Äänimaailma on muuten oivallinen, jos ei lasketa mukaan sitä, että lähes jokaisen lyönnin kohdalla on käytetty samaa äänitehostetta. Musiikit on tottakai säveltänyt John Williams, joka on tehnyt jälleen hyvää työtä. Tutut sävelet ovat tietysti mukana, minkä lisäksi Williams on onnistunut tuomaan mukaan uusia teemoja, jotka sopivat hyvin mukaan vanhojen sointujen kanssa.

Yhteenveto: Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta on ihan viihdyttävä seikkailuelokuva, joka ei ole mielestäni niin kehno kuin monet sanovat, mutta joka silti jää täysin selvästi edeltäjiensä varjoon. On ilo nähdä, että Harrison Ford selvästi nauttii paluustaan Indyksi ja usein voi myös huomata, että Steven Spielberg on tehnyt leffaa innokkaasti. Seikkailuhenki on usein mainiosti luotu ja elokuva nappaa mukaansa vauhdikkaissa toimintakohtauksissa. Huumoriakin löytyy ja leffa onnistuu naurattamaan joko kunnon vitsien tai typerien hetkiensä ansiosta. Silti kokonaisuudesta jää uupumaan tiettyä taianomaisuutta ja merkitystä sille, miksi tämä elokuva täytyi tehdä. Jotkut hetket ovat oudon pitkäveteisiä, Cate Blanchett ylinäyttelee pahishahmon, tietokonetehosteet eivät ole kestäneet aikaa, eikä loppuhuipennus ole niin hieno kuin leffa selvästi luulee. Elokuvassa on myös tehty useita kyseenalaisia ratkaisuja, mitkä ovat yksi syy siihen, ettei tästä ole pidetty. Omasta mielestäni Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta on parempi teos kuin muistin, muttei se silti kovin kummoinen ole. En siis suosittele katsomaan tätä heti edellisten osien perään, sillä siten laatutason pudotuksen huomaa helpoiten. Omana seikkailuhömppänään elokuva toimii tarpeeksi kivasti, jotta sen katsoo sujuvasti uudelleenkin. Jos siis yleisesti pidätte seikkailuleffoista, niin kannattaa tämä vilkaista. Kovimmille Indiana Jones -faneille tätä on vaikea lähteä suosittelemaan, mutta he tosin ovat nähneet elokuvan jo vuosia sitten. Pakko sanoa, etten odota sarjan tulevaa osaa ollenkaan. Tämä leffa on jo siinä rajoilla, että tarvitsiko tätä tehdä, joten miksi enää jatkaa? Mielestäni olisi ollut parempi, jos sarja olisi aloitettu uudestaan eri näyttelijöiden ja tekijöiden kanssa... tai annettu koko homman pysyä trilogiana.

Kirjoittanut: Joonatan, 16.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull, 2008, Paramount Pictures, Lucasfilm, The Kennedy/Marshall Company

Arvostelu: Transformers: Dark of the Moon / Kuun pimeä puoli (2011)

TRANSFORMERS: DARK OF THE MOON (2011)

TRANSFORMERS: KUUN PIMEÄ PUOLI

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Shia LaBeouf, Rosie Huntington-Whiteley, Peter Cullen, Josh Duhamel, John Turturro, Tyrese Gibson, Frances McDormand, Patrick Dempsey, Leonard Nimoy, Alan Tudyk, Hugo Weaving, Kevin Dunn, Julie White, Jess Harnell, Robert Foxworth, Charlie Adler, Ken Jeong ja John Malkovich
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia
Ikäraja: 12

Huippusuosittuun Hasbron lelusarjaan perustuva Transformers (2007) oli suuri menestys ja pääasiassa pidetty elokuva, vaikka saikin myös kritiikkiä niskaansa. Sen jatko-osa Transformers: Revenge of the Fallen (2009) ei ollut erityisen pidetty, mutta tienasi vielä enemmän kuin ensimmäinen osa, joten kolmannen osan teko lähtikin käyntiin nopeasti. Ongelmia syntyi, kun yksi sarjan isoimmista tähdistä, Megan Fox erotettiin projektista, verratessaan ohjaaja Michael Bayta usein Hitleriksi, jolloin uusi naispääosa täytyi löytää. Foxin tilalle kirjoitettiin Victoria's Secret -malli Rosie Huntington-Whiteley, mikä aiheutti kohua. Kuvaukset alkoivat loppukeväästä 2010 ja lopulta Transformers: Dark of the Moon, eli suomalaisittain koomiselta kuulostava Transformers: Kuun pimeä puoli ilmestyi teattereihin kesällä 2011. Se oli suuri hitti ja sai hieman positiivisemmat arviot kuin edeltäjänsä. Kävin katsomassa elokuvan ensi-iltanapäivänä ja muistan kokemuksen hyvin, sillä suuren lopputaistelun alussa vedin karkin väärään kurkkuun. Sain kyllä yskittyä sen sieltä pois, mutta loppuleffan ajan kurkussani oli ikävä tunne. Elokuvasta pidin kyllä todella paljon ja kävinkin katsomassa sen toistamiseen kuukautta myöhemmin. Olen nähnyt leffan jälkikäteen muutamaan otteeseen ja nyt kun sarja on saamassa jatkoa elokuvalla Transformers: The Last Knight (2017) oli jälleen aika katsoa Dark of the Moon ja arvostella se.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Transformers ja Transformers: Revenge of the Fallen!

Sam Witwicky turhautuu, kun hänen aiemmilla sankariteoillaan ei tunnu olevan merkitystä ja hän on jälleen yksi nuori muiden joukossa. Ei aikaakaan, kun Samin täytyy jälleen nousta sankariksi, Decepticonien ottaessa Maan valtaansa. Alkaa suuri sota ihmiskunnan selviämisestä.

Shia LaBeouf on jälleen mainio pääosassa Sam Witwickynä ja elokuva tuo hyvin esille hahmon turhautumisen. Sam on kaksi kertaa pelastanut maailman, mutta hän ei silti pääse taistelemaan Decepticoneja vastaan Autobotien rinnalla, vaan joutuu etsimään tavallista työtä. Juoksupojan hommat eivät tietenkään kuulosta entisen sankarin korvaan kovin edustavilta. On hienoa, miten Sam pistetään jälleen mahdollisimman tavalliseksi hepuksi, jotta hänen nousemisensa sarjan sankariksi tuntuisi uudestaan loistokkaalta. Sam on selkeästi vakavampi kuin aiemmin, mutta häneltä löytyy myös vitsikkäitä hetkiä.
     Samin uutena tyttöystävänä, Carlyna nähdään tosiaan Rosie Huntington-Whiteley, jonka roolitusta ei oikein ymmärrä. Hollywood on jo täynnä hyviä naisnäyttelijöitä sekä innokkaita näyttelijänalkuja, joten miksi ihmeessä tekijät päätyivät alusvaatemalliin? Kai tarkoituksena oli löytää mahdollisimman hyvännäköinen nuori nainen, mikä vetäisi lisää mieskatsojia teattereihin. Lähinnä sitä vain ihmettelee, että miten sosiaalisesti kömpelö ja hömelö Sam päätyy jatkuvasti yhteen malleilta näyttävien naikkosten kanssa? Huntington-Whiteley ei ole kovin kummoinen näyttelijä ja useasti leffan aikana kaipaisi Megan Foxia takaisin. On hänellä myös onnistuneet hetkensä, mutta siihen se jääkin. Carly tuntuu paikoitellen aika turhalta hahmolta.
     Josh Duhamelin esittämä eversti Lennox on hieman edellisiä osia pienemmässä roolissa, eikä hänen teoillaan ole samalla lailla merkitystä tarinalle. On kuitenkin hienoa, että tuttu naama johtaa ihmisiä edelleen ja Duhamel on yhä uskottava armeijan sotilaana. On myös miellyttävää nähdä Lennox ja Sam yhdessä taistelemassa.
     John Turturron näyttelemä ex-agentti Simmons on jälleen muuttunut paljon. Edellisten osien tapahtumien jälkeen hänestä on muodostunut ylimielinen kirjailija, joka yrittää varoittaa ihmisiä muukalaisroboteista. Turturron on kai tarkoitus hauskuuttaa, mutta siinä hän onnistuu vain muutamaan otteeseen. Lähinnä hän ärsyttää kovaäänisyydellään. Walt Disneyn animaatioiden vakioääneksi muodostuva Alan Tudyk esittää Simmonsin avustaja Dutchia, joka on pomonsa tavoin välillä ihan huvittava, mutta usein ärsyttävä.
     Samin, Lennoxin ja Simmonsin lisäksi edellisistä osista sarjaan palaavat Samin vanhemmat Judy (Julie White) ja Ron Witwicky (Kevin Dunn), joiden rooli on todella pieni, mutta he ehtivät silti hieman naurattaa ja antaa elämänohjeita pojalleen. Myös Tyrese Gibsonin näyttelemä kersantti Epps on mukana ja selvästi isommassa roolissa kuin Revenge of the Fallenissa.
     Uusina ihmishahmoina nähdään Carlyn ja Dutchin lisäksi itseään täynnä oleva Carlyn pomo Dylan Gould (Patrick Dempsey), joka kuvittelee olevansa muiden yläpuolella, ärsyttävä tiedustelupalvelujohtaja Charlotte Mearing (Frances McDormand), joka ei ole kertaakaan elokuvan aikana pidettävä, Samin pomo Bruce Brazos (legendaarinen John Malkovich), joka on hauska lisäys, sekä Samin kanssa samassa paikassa töitä tekevä Jerry Wang (The Hangover -sarjasta, 2009-2013, tuttu Ken Jeong), joka lähinnä ärsyttää, mutta jolla on onneksi todella pieni rooli.
     Tutut Autobotit, eli johtaja Optimus Prime (Peter Cullen), monien suosikki Bumblebee, asespesialisti Ironhide (Jess Harnell) ja lääkintämies Ratchet (Robert Foxworth) ovat tietenkin mukana. Edellisestä osasta tutut rullailija Sideswipe (James Remar) ja pienikokoinen Wheelie (Tom Kenny) ovat myös leffassa. Bumblebee nousee helposti suosikiksi tässäkin osassa, mutta on upeaa, että edellisessä osassa pääasiassa kuolleena maannut Optimus nousee yhdeksi päähenkilöksi. Uusina hyvisformereina nähdään älykäs laitesuunnittelija Que (George Coe), teriä käyttävä punainen Dino (Francesco Quinn) ja pienikokoinen Brains (Reno Wilson), joka liikkuu yhdessä Wheelien kanssa. Tärkein uutuus on kuitenkin Leonard Nimoyn ääninäyttelemä vanha Autobot-johtaja Sentinel Prime, joka on mainiosti suunniteltu hahmo.
     Sarjan pääpahis, eli Decepticonien johtaja Megatron (Hugo Weaving) on yhä mukana, mutta hän jää usein todella paljon taka-alalle. Hänen oikea kätensä Starscream (Charlie Adler) ja ensimmäisestä osasta tuttu poliisiautoksi muuttuva Barricade (Frank Welker) tekevät myös paluun. Uusia Decepticoneja ovat mm. soluttautuva Soundwave (myös Welker), petolinnuksi muuttuva ilkikurinen Laserbeak (Keith Szarabajka) ja yksisilmäinen Shockwave (jälleen Welker), jolla on lemmikkinä todella suuri robomatoa muistuttava Driller.

Minun on pakko myöntää, että Transformers: Dark of the Moon on edelleen mielestäni todella hyvä leffa. Se ei ole kovin älykäs elokuva, eikä sitä voisi kutsua taiteeksi millään tavalla. Sen näyttelijäsuoritukset eivät ole parhaimmasta päästä, sen juoni on yksinkertainen, eivätkä tarinan yllätykset erityisemmin hämmästytä ja siinä on paljon fysiikan lakeja vastustavia tapahtumia. Repliikit ovat paikoitellen kehnoja ja yhdessä kohtaa elokuvaa käydään katsojia tyhmentävä keskustelu, jossa pari hahmoa selventävät katsojille, mitä juuri äsken tapahtui, ettei kukaan olisi pihalla todella helposta tarinasta. Näiden lisäksi leffa on myös hieman liian pitkä. Nämä asiat eivät kuitenkaan vie pois siitä, että Dark of the Moon on viihdettä parhaimmillaan ja sitä se pyrkiikin olemaan. Se pitää otteessaan alusta loppuun asti ja kasvattaa hienosti eeppisyyttään, jolloin lähes tunnin mittainen lopputaistelu pitää katsojaa jännityksessä, vaikka lopputuloksen arvaakin etukäteen. Edellisen osan virheistä on opittu, eikä mukaan ole tungettu liikaa, vaan juttua on yksinkertaistettu. Eeppisyys on myös saatu oikeasti tuntumaan eeppiseltä ja hienolta, jolloin sarjan pääteema, eli sankarillisuus nousee erinomaisesti esille. Revenge of the Fallenin typerästä seksihuumorista on päästy eroon, eikä enää ole näkyvissä koiria nussimassa toisiaan. Samin vanhempien koirat eivät ole edes mukana elokuvassa! Myös idioottimaiset kaksosformerit on saatu pois, vaikka he näkyvätkin vilaukselta yhdessä kohtaa.

Tarinaltaan elokuva kulkee aika samanlaista kaavaa kuin kaksi edellistä, mutta se ei erityisemmin haittaa, sillä mukana on mainioita uutuuksia. Leffassa on kekseliäästi mietitty, että kaksi isoa tapahtumaa, ensimmäinen Kuussa käynti ja Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus, johtuisivatkin transformereista. Samanlaista kekseliäisyyttä nähtiin myös samana vuonna elokuvassa X-Men: First Class (2011), jossa Kuuban ohjuskriisin aiheuttivatkin mutantit. Ensimmäistä tuntia kuljetetaan eteenpäin kuten edellistä osaa, eli välillä näytetään Autoboteista ja ihmisistä koostuvan NEST-iskuryhmän toiminnallisempaa menoa ja välillä taas nähdään Samin elämää. Suurimmaksi osaksi elokuva kulkee jälleen ihmishahmojen, etenkin Samin kautta, mutta loppupäässä robotit nousevat tärkeämpään osaan. Noin puolessa välissä elokuvaa sarja viedään ihan uudelle tasolle, kun Decepticonit ottavat vallan Maassa... tai noh, ainakin Chicagossa, mutta aikamoinen maailmanlopun meininki lähtee liikkeelle. Tässä kohtaa elokuva myös vakavoituu hienosti ja katsojana todella tajuaa, että on tosi kyseessä. Pahisformerit ammuskelevat ihmisiä kaduilla ja orjuuttavat kansaa omiin tarkoituksiinsa. Lopputaistelu tuntuu todella siltä, että nyt oikeasti taistellaan koko planeetan kohtalosta. Itse en voi muuta kuin nauttia ja saan joka katselukerralla kylmiä väreitä jossain kohtaa taistelun aikana. Lopun sota vaikuttaa siltä, mitä luultavasti tapahtuisi, jos jättimäiset robotit saapuisivat Maahan mätkimään toisiaan pataan.

Valitettavasti mukana on heikkouksia, jotka vievät leffasta makua. Dark of the Moonin suurimmat heikkoudet ovat jotkut sen näyttelijät. Rosie Huntington-Whiteleyn vaihtaisi tosiaan mielellään Megan Foxiin, mutta Ken Jeongin esittämän Jerry Wangin poistaisi mielellään ihan kokonaan tarinasta. Simmonsista ja Dutchista voisi tehdä siedettävämmät. Näin ihmishahmoilla olisi enemmän väliä katsojalle. Carlyn ja Samin suhde tuntuu paikoitellen jotenkin väkinäiseltä, eikä sen pohjustus ole kovin onnistuneesti tehty. Heti leffan alussa he ovat suhteessa ja Foxin esittämä Mikaela mainitaan vain nopeasti. Elokuvan lopetus on toteutettu todella hätäisesti, sillä heti kun suuri ja eeppinen sota on ohi, lopputekstit alkavat pyöriä, ilman sen kummempia selityksiä siitä, miten taistelu vaikutti hahmoihin ja maailmaan? Varsinkin kun tämän leffan jälkeen päähenkilöt vaihtuvat, olisi äärimmäisen kiinnostavaa tietää, mitä heille käy? Näitä asioita kun korjailisi ja muutaman minuutin sieltä täältä napsisi pois, olisi Transformers: Dark of the Moon parempi teos. Tällaisenaan se on kuitenkin jo todella hyvä tunnelmansa ja viihdyttävyysarvonsa ansiosta.

Dark of the Moonin ohjaajana toimii edellisten osien tapaan Michael Bay, jolla on silmää tyylikkyydelle ja upealle toiminnalle. Bay olisi halunnut pitää yhden välivuoden ennen tämän leffan tekoa, mutta Paramount Pictures ehti ilmoittaa leffan ilmestymisajankohdan kesälle 2011, joten Bay joutui heti palaamaan robottitaisteluiden pariin, kun Revenge of the Fallen ilmestyi teattereihin. Käsikirjoituksesta vastaa Ehren Kruger, joka tuli sarjaan mukaan edellisessä osassa. Kruger on päässyt keksimään hauskoja juonikuvioita, jotka yhdistävät transformerien maailmaan todelliseen maailmaan. Valitettavasti monet repliikit ovat typeriä ja kuten jo aiemmin mainitsin, yksi selityskeskustelu on todella tyhmentävä. Elokuva on kuvattu hyvin, vaikka mukana on myös heiluvia kuvia. Leikkaus on ihan sujuvaa, vaikka muutamia kohtia voisi pätkiä pois, minkä lisäksi muutamat hyppyleikkaukset kuvan sisällä ja parissa kohtaa jatkuva mustassa ruudussa käynti tuntuvat tarpeettomilta. Visuaalisesti Dark of the Moon on todellista silmäkarkkia alusta loppuun; etenkin suuri taistelu lopussa on erinomaisesti toteutettu. Ääniefektit tuovat upeita lisäyksiä mukaan ja Steve Jablonskyn säveltämä musiikki nostattaa koko homman eeppisyyttä nerokkaasti. Tämän elokuvan Linkin Park -kappale on "Iridescent", joka ei valitettavasti ole kovin kummoinen kipale.

Elokuva sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, sarjoihin, hahmoihin jne. Tässä tapauksessa etenkin Star Trekiin (1966-). Ensinnäkin Sentinel Primen äänenä kuullaan yhtä Star Trekin päähenkilöä, Spockia esittävä Leonard Nimoy, joka lausuu yhdessä kohtaa elokuvaa Spockin tunnetun lausahduksen "The needs of the many outweigh the needs of the few", eli karkeasti suomennettuna "Enemmistön tarpeet ovat tärkeämmät kuin vähemmistön". Leffan alussa Wheelie ja Brains katsovat Star Trek -sarjaa, jossa Spock näkyy ruudulla ja toinen heistä sanoo asian, joka paljastaa paljon, jos yhteyden tajuaa. Yhdessä kohtaa leffaa Sam myös kuvailee erästä rakennusta U.S.S. Enterprise -alukseksi. Elokuva sisältää tietty myös viittauksia vanhaan The Transformers -animaatiosarjaan (1984-1987).

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Valitettavasti yksikään Blu-ray -julkaisu ei sisällä lisämateriaalia elokuvalle.

Yhteenveto: Transformers: Dark of the Moon on todella mainio scifitoimintaleffa, joka osuu nappiin eeppisyydessään. Mukana on hölmöjä juttuja, typeriä repliikkejä, arvattavia yllätyksiä, kehnoa näyttelemistä, muutamia minuutteja liikaa pituutta ja fysiikan lakeja rikkovia hetkiä, mutta silti viihdyttävyysarvo nostaa leffan samalle tasolle kuin sarjan aloittaja. Huumoria on mukana aika sopiva määrä ja vakavampi henki toimii hienosti, kun kyseessä on robottien välinen sota. Tunnelma on osuvasti rakennettu ja jännitystä kasvatetaan hyvin. Visuaalisesti elokuva on erittäin näyttävä ja musiikit toimivat todella hyvin. Shia LaBeouf on jälleen mainio pääosassa, mutta naistähtenä Rosie Huntington-Whiteley ei vakuuta. Optimus Primesta on tehty vihdoin todellinen sankari, jonka seikkailua on mukava seurata. Suosikkinani pysyy silti Bumblebee. Valitettavasti leffan lopetus on liian äkkinäinen ja katsojana jää kaipaamaan parempaa näyttöä siitä, miten sota vaikutti maailmaan ja ihmisiin. Jos pidit edellisistä sarjan osista tai jos eeppiset scifitoimintaleffat ovat juttunne, niin katso Transformers: Dark of the Moon. Jos taas kuulut niihin, joiden mielestä Transformersit ovat hirveintä ikinä, niin älä katso tätä. Elokuvan lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, joten sitä ennen ei kannata pistää leffaa pois.

Kirjoittanut: Joonatan, 14.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Transformers: Dark of the Moon, 2011, Paramount Pictures, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Amblin Entertainment, Platinum Dunes

Arvostelu: Transformers: Kaatuneiden kosto (Transformers: Revenge of the Fallen - 2009)

TRANSFORMERS: KAATUNEIDEN KOSTO

TRANSFORMERS: REVENGE OF THE FALLEN

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Shia LaBeouf, Megan Fox, Josh Duhamel, Ramon Rodriguez, John Turturro, Kevin Dunn, Julie White, Peter Cullen, Hugo Weaving, Tyrese Gibson, Isabel Lucas, John Benjamin Hickey, Tony Todd, Jess Harnell, Robert Foxworth, Charlie Adler, Mark Ryan ja Tom Kenny
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 12

Hasbron lelusarjaan perustuva Transformers-elokuva (2007) oli suuri hitti, vaikka jakoikin kriitikkojen ja fanien mielipiteet. Rahaa tuli nopeasti niin paljon, että jatko-osahan oli tietty luvassa. Ongelmia tuotti käsikirjoittajien lakko loppuvuodesta 2007 alkuvuoteen 2008, mutta lopulta työstäminen lähti liikkeelle ja leffan kuvaukset alkoivat kesällä 2008. Transformers: Revenge of the Fallen - tai kuten se on suomennettu täysin oikein mutta jokseenkin väärin Transformers: Kaatuneiden kostoksi - sai ensi-iltansa kesällä 2009 ja oli vuoden neljänneksi menestynyt elokuva, vaikka kriitikot lähestulkoon vihasivatkin elokuvaa. Monet fanit olivat myös pettyneitä, mutta monien mielestä kyseessä oli erinomainen kesähömpötys. Itse kävin katsomassa elokuvan heti ensi-iltaviikonloppuna ja olin erittäin innoissani, etenkin kun en ollut käynyt katsomassa edellistä osaa. Pidin elokuvasta, vaikka se olikin mielestäni heikompi kuin Transformers. Vuosien varrella olen nähnyt leffan muutaman kerran uudestaan. Nyt kun sarja on saamassa lisäystä elokuvalla Transformers: Viimeinen ritari (Transformers: The Last Knight - 2017), oli aika katsoa elokuva uudestaan ja arvostella se.

Sam Witwicky yrittää päästä pois transformerien maailmasta ja aloittaa collegen tavallisten nuorien tapaan. Kuitenkin kun muinainen Fallen on hyökkäämässä Maahan, Sam vedetään takaisin Autobotien ja Decepticonien väliseen sotaan.

Shia LaBeouf näyttelee tietty Sam Witwickyä, josta löytyy jälleen tuttuja "noloja" teinihetkiä, mutta lähtökohtaisesti hahmo on hieman aikuistunut edellisen osan tapahtumien jälkeen. Sam haluaisi olla tavallinen nuori ja aloittaa collegen, mutta vääjäämättä hän joutuu palaamaan takaisin taisteluihin. Tällä kertaa hänen täytyy todella muokata itsestään sankari ja LaBeouf tuo tämän hyvin esille.
     Megan Foxin esittämä Mikaela päätyy jälleen Samin kautta toimintaan mukaan. Nuorella parilla on hieman rakkaushuolia, joita he yrittävät taistelujen välissä selvittää. Mikaelaa ei erityisemmin syvennetä leffan aikana, vaan hän lähinnä vain roikkuu Samin mukana. Fox ei ole kovin kummoinen näyttelijä, mutta on tarpeeksi toimiva rooliinsa.
     Sotilaspuolelta paluun tekevät majuri Lennox (Josh Duhamel) ja kersantti Epps (Tyrese Gibson), mutta valitettavasti Epps jää todella taka-alalle. Hahmo näkyy toimintakohtauksissa, mutta hän ei oikeastaan tee tai sano mitään ennen loppuhuipennusta. Majuri Lennox on sen sijaan yhä isossa roolissa, mutta hänen taustojaan ei erityisemmin avata lisää. Hahmo johtaa ihmisten ja Autobotien iskuryhmä NESTiä, joka jahtaa Decepticoneja ympäri maapalloa. Duhamel on edelleen uskottava sotilaana.

Uutena hahmona esitellään nuori Leo Spitz, jota esittää Ramon Rodriguez ja jonka Sam tapaa collegessa. Leo vaikuttaa ylivilkkaalta nörtiltä, joka yrittää löytää todisteita transformerien olemassaolosta ja laittaa ne internetiin. Hahmo on innoissaan roboteista siihen asti, kun hän joutuu tekemisiin sellaisten kanssa, liikkuessaan Samin mukana. Rodriguez on hyvä hauskuuttajaroolissa, vaikka hahmo välillä ärsyttääkin.
     Samin vanhemmat tekevät tietty paluun ja heidän koomisuuttaan on lisätty. Tällä kertaa äiti Judy (Julie White) on rennompi ja hauskempi, kun taas isä Ron (Kevin Dunn) on tiukempi. Kaksikon kemia toimii mahtavasti ja heitä on hauska nähdä enemmänkin. Ihmishahmoista myös agentti Simmons (John Turturro) tekee paluun, muttei ole enää agentti ensimmäisen osan tapahtumien takia. Uusina hahmoina esitellään collegetyttö Alice (Isabel Lucas), joka käy kuumana Samia kohtaan ja ärsyttävä johtaja Galloway (John Benjamin Hickey), joka haluaa kaikki transformerit pois Maasta.
     Edellisestä osasta tutut Autobotit, eli johtaja Optimus Prime (Peter Cullen), radion kautta puhuva Bumblebee, asemies Ironhide (Jess Harnell) ja lääkäri Ratchet (Robert Foxworth) nähdään jälleen ja Bumblebee pysyy edelleen suosikkina, vaikka onkin hienoa, että Optimus saa enemmän ruutuaikaa ja tekemistä. Uusina Autoboteina nähdään moottoripyöriksi muuttuva kolmikko Arcee (Grey DeLisle), ärsyttävät kaksoset Skids (Tom Kenny) ja Mudflap (Reno Wilson), renkaillaan rullaluisteleva Sideswipe (André Sogliuzzo), sekä siniseksi autoksi muuttuva Jolt, joka nähdään vain muutamassa kuvassa, eikä hän tee leffassa yhtään mitään. Kaksosten rooli on erittäin iso elokuvassa ja heistä on selvästi aiottu tehdä leffan koomisia hahmoja, mutta lähinnä he vain ärsyttävät. Katsojana katsoisi mieluummin Tähtien sota: Episodi I - Pimeän uhkan (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) Jar Jar Binksiä. Kyllä, kyseessä ovat niin ärsyttävät hahmot.

Decepticoneista hävittäjä Starscream (Charlie Adler) tekee paluun, mutta koska lähes kaikki muut pahisrobot kuolivat edellisessä osassa, on mukana pakko olla paljon uusia pahiksia. Suurin paha elokuvassa on Fallen (Tony Todd), joka leffan nimen mukaan haluaa kostaa. Suomennos on tosiaan hölmö, sillä siinä tarkoitetaan hahmoa nimeltä Fallen, eikä yleisesti aiemmin kaatuneita Decepticoneja, vaikka niinkin sen voisi ymmärtää. Fallen on yksi vanhimmista transformereista ja ihka ensimmäinen Decepticon. Hahmo osaa erilaisia yliluonnollisia voimia, jotka tekevät hänestä vaarallisen vastuksen. Silti hahmo tuntuu välillä hieman tylsältä suuruudenhullun suunnitelmansa kanssa. Muita uusia Decepticoneja ovat mm. vanha Jetfire (Mark Ryan), leluautoksi muuttuva Wheelie (Tom Kenny), avaruudessa leijuva Soundwave (Frank Welker), robojaguaariksi muuttuva Ravage ja monesta transformerista muodostuva Devastator (myös Frank Welker).

Transformers: Kaatuneiden kosto on monin tavoin samanlainen elokuva kuin edeltäjänsä. Ensimmäisen tunnin aikana näytetään välillä toimintakohtauksia ja välillä taas keskitytään Samin elämään. Normaali elämä kuitenkin katoaa ja alkaa kilpajuoksu, kumpi osapuoli pääsee ensin myyttiselle objektille, jolla on mahtavia voimia. Lopuksi käydään tietenkin suuri taistelu, jossa nähdään paljon isoja transformereja mätkimässä toisiaan turpaan, samalla kun sotilaat ammuskelevat heidän jaloissaan. Monet paikat tuhoutuvat megalomaanisten räjäytysten kautta ja jutun pitää tuntua yhä vain eeppisemmältä, mitä pidemmälle taistelu kulkee. Elokuvaa on tietenkin tehty ajatuksella "isompi parempi", jolloin kaikki tuntuu suuremmalta kuin edellisessä osassa ja kaikkea tuntuu olevan enemmän. On enemmän robotteja, on enemmän toimintaa, on enemmän räjähdyksiä ja on muutamia minuutteja pituudessakin lisää. Se on sitten katsojasta kiinni, millaista taidetta luulee alkavansa katsomaan, kun pistää Kaatuneiden koston pyörimään. Jos etsii suuria syvällisyyksiä tai luovaa juonta, niin tulee luultavasti pettymään. Jos taas toivoo näkevänsä viihdyttävää hömppää, jossa on paljon näyttäviä kohtia ja hienoa tunnelmaa, tämä voi olla parasta ikinä. Itse pidän elokuvaa ihan menevänä viihteenä, vaikkakin elokuva on liian pitkä.

Valitettavasti elokuva ei ole yhtä hyvä kuin Transformers. Paikoitellen koko homman massiivisuus tuntuu hukkuvan omaan suuruudenhulluuteensa. Lopputaistelusta saisi joitain kohtia pois, jolloin todella suuriksi tarkoitetut kohdat herättäisivät kunnon "vau!"-tunteen katsojissa. Lyhyemmät toimintakohdat toimivat hieman paremmin, sillä ne eivät ole vielä kovin suuria ja ne keskittyvät selkeämmin yhteen kamppailuun kerrallaan, kun taas lopputaistelussa seurataan tapahtumia monessa eri paikassa. Lopputaistelun aikana tuleekin jossain kohtaa tunne, että milloin tämä loppuu ja haluaisi pitää tauon, sillä ruudulla on niin paljon kaikkea, että aivot eivät kykene oikein sisäistämään koko juttua. Onneksi lopputaisteluun tuodaan kuitenkin kaiken aikaa uusia asioita, jolloin ei täysin tunnu siltä, että osio junnaisi paikoillaan. Elokuva tarjoaa muutenkin paljon uusia asioita. Transformereiden maailmaa laajennetaan hienosti tuomalla mukaan erikokoisia robotteja aina kärpäsen kokoisista kerrostalon kokoisiin. Leffassa nähdään tosiaan eläimeksi muuttuva transformer, sekä useasta robotista muodostuva jättirobo, joiden lisäksi mukana on myös transformer, joka kykenee muuttumaan ihmiseksi, joka ei oikein tunnu istuvan ympärillä olevaan elokuvaan.

Hienointa koko elokuvassa on se, että tarina seuraa edellisen tapaan pääasiassa ihmishahmoja, etenkin Samia, jolloin katsojan on paljon helpompi päästä mukaan elokuvaan, kun päähenkilö on lähestyttävämpi kuin suuri robotti. Jälleen kaikkein mielenkiintoisimmat osuudet sisältävät Samin ja etenkin collegemaailmaa olisi kiehtovaa nähdä hänen kautta lisää. Transformerit ovat tietenkin tärkeitä, mutta tarina keskittyy lähinnä Samin kehittymiseen ja henkiseen kasvamiseen. Näin yliampuvat toimintakohtauksetkaan eivät erityisemmin haittaa ja leffaa seuraa mielellään loppuun asti. Valitettavasti tunnelmaa vie pois elokuvan huumori. Vaikka mukana onkin hauskoja juttuja, joista löytyy edellisen osan tunnelmaa, Kaatuneiden kosto on lähinnä täynnä seksiviittauksia, jotka on ajateltu hauskoiksi. Tämä viedään niinkin pitkälle, että leffassa nähdään pari kertaa koira nylkyttämässä toista koiraa ja transformer nylkyttämässä Mikaelan jalkaa. Vaikka Samin äidistä on tehty hauska hahmo, käy hänen sekoilunsa yhdessä kohtaa hieman hermoille. Ja sitten ovat tietty ne kaksoset... Muitakin hölmöyksiä on mukana, mutta ne pystyy halutessaan katsoa sormien läpi. Jos huumoritasoa olisi muutettu selkeästi, kaksoset ja ihmisformer olisivat poissa, toimintakohtaukset hieman pienempiä ja leffa vartin lyhyempi, voisi Transformers: Kaatuneiden kosto olla todella mainio viihdeteos, jota katsoo erittäin mieluusti.

Ohjauksesta vastaa toistamiseen Michael Bay, joka tuntuu välillä vajoavan leffan tavoin suuruudenhulluuteen, mutta useassa kohtaa tuntuu yllättävän paljon siltä, että Bay todella tietää, mitä tekee. "Isompi parempi" -idea tuntuu olevan lähellä Bayn sydäntä ja hän on halunnut tarjota mahdollisimman tyylikkään teoksen. Visuaalisesti Kaatuneiden kosto on edeltäjänsä tapaan erittäin tyylikäs ja äärimmäisen näyttävä elokuva. Transformerit ovat upeasti toteutettuja, vaikka välillä ihmetteleekin, miten taisteluissa likaantuvat robotit muuttuvat täysin puhtaiksi ja kiiltäviksi muuttuessaan autoiksi. Toimintakohtaukset ovat upeaa silmäkarkkia, minkä lisäksi ääniefektit ovat hienosti toteutettuja. Ainoa miinus visuaalisesta puolesta on, että leffassa nähdään avaruudessa leijuvasta Soundwavesta kaksi kertaa täsmälleen sama kuva. Toisella kerralla repliikit ovat vain erilaiset, mutta kuva itsessään on identtinen! Ajattelivatkohan tekijät, ettei kukaan huomaisi tätä? Kaatuneiden kosto on hyvin kuvattu, mutta leikkauspöydällä olisi voinut ainakin vartin katkoa pois. Lavasteet, puvustukset ja maskeeraukset ovat onnistuneita, minkä lisäksi pyrotekniikasta vastaavilla on ollut paljon hommaa yhä vain massiivisempien räjähdysten toteutuksessa. Musiikista vastaa edellisen osan tapaan Steve Jablonsky, jonka sävellykset ovat jälleen mainiot. Elokuvassa kuullaan myös muun muassa Linkin Parkin leffaa varten tehty erinomainen New Divide, joka soi sekä lopputeksteissä, että muutamassa kohtaa leffan aikana instrumentaaliversiona.

Elokuva sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin, sarjoihin jne. Leffassa nähdään esimerkiksi Bad Boys II:n (2003) juliste, joka on myös Michael Bayn elokuva, minkä lisäksi elokuvassa sanotaan "Robots in disguise", joka on otettu alkuperäisen televisiosarjan tunnuskappaleesta, jossa lauletaan "Transformers, robots in disguise".

Blu-rayn kuvanlaatu on todella upea. Lisämateriaalina kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on elokuvan teon eri työvaiheista kertova seitsemänosainen The Human Factor: Exacting Revenge of the Fallen, leffan ensi-iltapäivästä kertova A Day with Bay: Tokyo, pätkä juhlistamaan Transformersin 25. ikävuotta, tehosteista kertova Deconstructing Visual Bayhem, leffan kuvauksista koottuja hassutteluhetkiä, poistettuja kohtauksia, trailereita ja musiikkivideo Linkin Parkin New Divide -kappaleelle. Lisäksi mukana on The AllSpark Experiment, jolla voi muokata oman transformerin ja NEST: Transformers Data-Hub, jossa voi tutustua tarkemmin eri robotteihin. Katsottavaa on yhteensä lähes neljäksi tunniksi.

Yhteenveto: Transformers: Kaatuneiden kosto on keskinkertainen, mutta silti ajoittain erittäin viihdyttävä scifitoimintaleffa. Elokuva on noin vartin liian pitkä ja siitä saisi helposti leikattua pois hölmöyksiä ja joitain toimintapätkiä. Leffa kyllä naurattaa välillä, mutta seksivitsit ja ärsyttävät kaksoset eivät tunnu kuuluvan mukaan. Lopputaistelu on liian massiivinen ja siitä voisi poistaa tai edes pienentää joitain kohtia, jotta oikeasti eeppiset jutut tuntuisivat isoilta. Onneksi elokuva tarjoaa kaiken aikaa jotain uutta ja transformereja esitellään todella monia erilaisia, jolloin ei voi muuta kuin hämmästellä tekijöiden luovuutta. Ihmishahmot ovat kuitenkin yhä keskiössä ja elokuva jatkaa Sam Witwickyn tarinaa, jonka esittämisen Shia LaBeouf hoitaa toimivasti. Visuaalisesti leffa on todella upea, vaikka hieman häiritseekin, että pitkä kuva Soundwavesta on käytetty kaksi kertaa leffan aikana. Jos pidit edellisestä osasta, katso myös Transformers: Kaatuneiden kosto. Se ei ole läheskään yhtä hyvä, mutta menee viihdyttävänä hömppänä. Syvällisyyksiä on turha odottaa, joten kovin suuria odotuksia ei elokuvalle kannata asettaa. Lopputekstien alussa nähdään vielä pari pätkää, joten ei kannata pistää leffaa pois vielä, kun Bayn nimi ilmestyy ruutuun.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Transformers: Revenge of the Fallen, 2009, DreamWorks, Paramount Pictures, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Amblin Entertainment, Platinum Dunes