Pienin painajainen perheessä (Little Fockers - 2010) - elokuva-arvostelu

PIENIN PAINAJAINEN PERHEESSÄ

LITTLE FOCKERS

Ohjaus: Paul Weitz

Näyttelijät: Ben Stiller, Robert De Niro, Teri Polo, Blythe Danner, Owen Wilson, Barbra Streisand, Dustin Hoffman, Jessica Alba, Colin Baiocchi, Daisy Tahan, Laura Dern, Kevin Hart, Yul Vazquez, Harvey Keitel, Olga Fonda, Nick Kroll, Jordan Peele, John DiMaggio ja Deepak Chopra

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 12

Ben Stillerin ja Robert De Niron tähdittämä komedia Perhe on painajainen (Meet the Parents - 2000) oli kriitikoilta positiivisen vastaanoton saanut menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Painajainen perheessä (Meet the Fockers - 2004) ei saanut kriitikoilta kehuja, mutta se menestyi taloudellisesti hyvin, joten kolmatta osaa ryhdyttiin pian suunnittelemaan. Elokuvan kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2009, aluksi ilman yhtä sarjan merkittävistä näyttelijöistä, Dustin Hoffmania, koska Hoffman ei suostunut hänelle tarjottuun palkkioon. Neuvottelut Hoffmanin kanssa jatkuivat vielä kuvausten päätyttyä ja lopulta studio ja näyttelijä pääsivät sopuun ja Hoffmanille työstettiin pikaisesti kohtauksia, jotka leikattiin mukaan. Pienin painajainen perheessä sai ensi-iltansa joulukuussa 2010 ja vaikka se menestyi erittäin hyvin, se sai kriitikoilta täystyrmäyksen, sekä voitti huonoimman naissivuosan Razzie-ehdokkuuden, oltua ehdolla myös huonoimmasta käsikirjoituksesta. Itse katsoin koko Focker-leffasarjan vasta pari vuotta tämän kolmososan ilmestymisen jälkeen, kun elokuvat tulivat televisiosta ja pidin näkemääni hauskana. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jälleen jatkoa leffalla Uusin painajainen perheessä (Focker In-Law - 2026), päätin katsoa aiemmat osat pitkästä aikaa ja samalla arvostella ne.

Saatuaan sydänkohtauksen, Jack Byrnes alkaa pohtia sukunsa tulevaisuutta ja päättääkin vahtia tyttärensä miestä Greg Fockeria tietääkseen, onko hänessä miestä jatkaa suvun patriarkkana Jackin menehdyttyä.

Focker-leffojen tutut hahmot tekevät paluun, jopa lopulta Dustin Hoffmanin näyttelemä Bernie Focker, näyttelijän meinattua jättäytyä pois, miellettyään palkkionsa liian pieneksi. Keskiössä ovat totta kai jälleen Ben Stillerin näyttelemä Gaylord "Greg" Focker ja hänen appiukkonsa Jack Byrnes (Robert De Niro), joiden suhde ei ole vielä vuosienkaan jälkeen paljoa lämmennyt. Jack on edelleen epäileväinen Gregin suhteen ja kun hänen toinen vävypoikansa, aiemmin korkeassa arvossa pidetty Bob (Thomas McCarthy) paljastuu pettäjäksi, Jack on kahta kauheammin tutkimassa Gregiä, epäillessään tämän kykyjä suvun kunniakkaana jatkajana. Stiller ja De Niro ovat pääasiassa hyvässä vedossa edelleen, mutta toisinaan he näyttävät pohtivan, että "mennäänkö nyt jo vähän liian pitkälle" ja "taasko me käydään läpi tätä samaa".

     Elokuvassa nähdään myös Teri Polo Gregin vaimona Pamina ja Colin Baiocchi ja Daisy Tahan heidän lapsinaan Henrynä ja Samanthana, Blythe Danner Jackin vaimona Dinana, Barbra Streisand Bernien vaimona ja Gregin äitinä Rozina, Owen Wilson yhä Pamin perään haikailevana Kevininä, sekä uusina tuttavuuksina Jessica Alba lääke-edustaja Andi Garciana, Laura Dern erilaista lastentarhaa pyörittävänä Prudencena, Kevin Hart hoitaja Louisina, Harvey Keitel rakennustyömaata johtavana Randyna, sekä vielä elokuvan ilmestymisen aikoihin lähes tuntematon Jordan Peele ensihoitajana. Sivunäyttelijöiden työ on ailahtelevaa ja leffan heikoin lenkki on vaivaannuttavan muka-hauska Alba, joka irrottelee elokuvan loppusuoralla todella kiusallisesti, ansaiten Razzie-pystinsä.

Pienin painajainen perheessä on harmillisen vaisu toisinto kahdesta edellisestä elokuvasta. Ei se mielestäni mitenkään läpimätä ole ja se tarjoaa parhaimmillaan muutamat hyvät naurut, mutta pääasiassa tekijät menevät vähän väliä siitä, mistä aita on matalin. Vaikka Gregillä on nyt omat lapsensa ja luulisi, että noin kymmenen vuoden aikana Gregin ja Jackin välit olisivat kunnossa (etenkin kun miettii, miten kaksi edellistä elokuvaa päättyivät), tuntuu siltä kuin hahmot vedettäisiin takaisin lähtöasemiinsa. Leffa toistaa liiaksikin asti tuttua kaavaa. Jack epäilee Gregiä, joka yrittää kaikkensa miellyttääkseen appiukkoaan, mutta tekee yhä isompia mokia. Väärinymmärrykset johtavat dramaattisiin hetkiin ja siinä sivussa Kevin kokeilee taas onneaan Pamin kanssa, perheiden naisten pyöritellessä silmiään Jackin ja Gregin puuhille.

Se, mikä toimi erittäin hyvin ensimmäisessä elokuvassa ja oikein mukavasti vielä kakkososassa, jättää hieman kylmäksi kolmannella kerralla. Tekijät ovat myös halunneet turhaan paisutella menoa, jolloin nolot kömmähdykset ovat vielä isompia ja kohellus on entistä sekoboltsimpaa. Myötähäpeä kuitenkin syntyy lähinnä siitä, kuinka turhan kovasti tekijät yrittävät olla hassunhauskoja. Katselukokemusta auttavat edelleen vekkulit hahmot ja pääasiassa hyvät tutut näyttelijät, mutta Pienin painajainen perheessä jää auttamattomasti leffasarjansa heikoimmaksi osaksi... ainakin toistaiseksi. Mielenkiinnolla odotan, pystyykö pian ilmestyvä Uusin painajainen perheessä puhaltamaan uutta eloa elokuvasarjaan, vai olisiko Fockereiden pitänyt antaa jo olla?

Jay Roach ei palannut sarjan ohjaajaksi kolmososaan, vaan hänet korvasi esimerkiksi alkuperäisen American Pien (1999) ohjannut Paul Weitz. Weitzin työ ei ole yhtä hupaisaa, mihin vaikuttaa voimakkaasti se, kuinka laiska John Hamburgin ja Larry Stuckeyn käsikirjoitus on. Sentään teknisesti Pienin painajainen perheessä on kelvollinen ja jos jotain, niin leikkauksessa elokuva on ymmärretty pitää napakasti vain hieman yli puolitoistatuntisena. Elokuva on menevästi kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja äänityöskentelykin toimii Stephen Traskin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Little Fockers, Yhdysvallat, 2010, Universal Pictures, Paramount Pictures, Relativity Media, Tribeca Productions, Everyman Pictures, Nancy Tenenbaum Films

Painajainen perheessä (Meet the Fockers - 2004) - elokuva-arvostelu

PAINAJAINEN PERHEESSÄ

MEET THE FOCKERS

Ohjaus: Jay Roach

Näyttelijät: Ben Stiller, Robert De Niro, Teri Polo, Blythe Danner, Dustin Hoffman, Barbra Streisand, Alanna Ubach, Ray Santiago, Spencer Pickren, Bradley Pickren, Shelley Berman, Tim Blake Nelson ja Owen Wilson

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Ben Stillerin ja Robert De Niron tähdittämä komediaelokuva Perhe on painajainen (Meet the Parents - 2000) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2004 ja lopulta Painajainen perheessä sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Elokuva oli jättihitti lippuluukuilla, mutta sai huomattavasti heikompaa palautetta kriitikoilta. Itse katsoin koko Focker-trilogian televisiosta joskus kymmenisen vuotta sitten ja pidin niin ensimmäisestä kuin toisesta osasta. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jo neljännen osan Uusin painajainen perheessä (Focker In-Law - 2026), päätin sitä odotellessa katsoa aiemmat leffat uudelleen ja samalla arvostella ne.

Greg ja Pam ovat menossa naimisiin puolen vuoden päästä ja Greg päättää esitellä omat vanhempansa Pamin vanhemmille. Perheiden yhteinen viikonloppu ei kuitenkaan suju toivotulla tavalla.

Ben Stiller ja Teri Polo palaavat rooleihinsa Gaylord "Greg" Fockeriksi ja tämän kihlatuksi Pam Byrnesiksi, samalla kun Robert De Niro ja Blythe Danner jatkavat rooleissaan Pamin vanhempina Jack ja Dina Byrnesinä. Ensimmäisessä elokuvassa Greg onnistui lopulta saamaan Jackin hyväksynnän, mutta entinen CIA-ukko ei silti ole kokonaan lämmennyt hänelle. Stiller ja De Niro ovat toistamiseen erinomaisessa vedossa ja he onnistuvat jälleen saamaan aikaan erittäin vaivaannuttavia kanssakäymisiä. Gregiä käy sääliksi, hänen yrittäessä tehdä vaikutusta jääräpää-Jackiin, joka on tällä kertaa niin kissansa Jinxin kuin toisen tyttärensä lapsen Pikku-Jackin (Spencer ja Bradley Pickren) lumoissa. Polo ja Dannerkin ovat yhä hyviä, mutta heidän hahmonsa joutuvat lähinnä häpeilemään miehiään.

     Uusina tuttavuuksina jatko-osa esittelee Gregin vanhemmat, Bernie ja Roz Fockerin, joita näyttelevät Dustin Hoffman ja Barbra Streisand ja joita Greg häpeää suuresti. Toisin kuin tiukkis Jack, Bernie ja Roz ovat todella, siis todella avoimia rakastavaisia, jotka näyttävät rakkautta poikaansa kohtaan jatkuvilla haleilla ja pusuilla. Bernie on entinen juristi, joka jäi koti-isäksi, kun taas Roz työskentelee ikäihmisten seksiterapeuttina. Fockerit ovat täydellinen vastakohta Byrneseille ja tämä yhteentörmäys tarjoaakin runsaasti hupaisia hetkiä. Hoffman ja Streisand istuvat rooleihinsa erittäin hyvin ja heidän väliltä löytyy vahvaa kemiaa.

Painajainen perheessä sisältää runsaasti samaa kuin Perhe on painajainen ja erityisesti elokuvan ilmestymisen aikaan se sai paljon kritiikkiä siitä, että kyse on lähes ykkösosan kopiosta. Kummassakin leffassa mennään viikonlopuksi tapaamaan ensi kertaa parisuhdekumppanin vanhempia ja mukaan mahtuu monenmoista sattumusta ja sekoilua. Kummassakin Jack hyödyntää vanhoja CIA-suhteitaan tutkiakseen Fockereita ja kummassakin Greg on kehno vahtimaan Jackin silmäterää - tässä kissa vain vaihtuu vauvaan. Etenkin leffan loppusuoralla hahmojen väliset jännitteet ja niiden ratkomiset tuntuvat kierrätykseltä.

Itseäni kierrätys ei kuitenkaan pahemmin haittaa. Ei Painajainen perheessä ole yhtä mainio leffa kuin Perhe on painajainen, mutta miellän sen silti oikein toimivaksi jatko-osaksi. Se viihdyttää läpi vajaan parin tunnin kestonsa ja naurattaa tasaisin väliajoin toinen toistaan myötähäpeällisimmille tilanteille. Parit hetket ovat niin noloja, että katsojana ei tiedä, miten päin olla sohvalla näitä tapahtumia seuratessaan. Leffan paras juttu on mukaan tuodut Gregin vanhemmat ja heidän ja Byrnesien yhteentörmäys. Juro Jack ja leveästi hymyilevä Bernie ovat kuin yö ja päivä ja siksi heidän väliset kohtauksensa ovat niin koomisia. Vielä hauskemman tästä kaikesta tekee Greg, joka joutuu vaikeaan välikäteen.

Elokuvan on ohjannut ykkösosan tapaan Jay Roach, joka pitää vekkulia ilmapiiriä hyvin yllä. Jim Herzfeldin ja John Hamburgin käsikirjoitus ei todellakaan keksi pyörää uudelleen, mutta hyödyntää tuttuja palikoita passelisti. Painajainen perheessä on myös osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet näyttävät hyviltä, puvustus on oivallista ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Randy Newmanin säveltämät musiikit leikittelevät miellyttävästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Meet the Fockers, Yhdysvallat, 2004, Universal Pictures, DreamWorks Pictures, Tribeca Productions, Everyman Pictures, Nancy Tenenbaum Films

Arvostelu: Megalopolis (2024)

MEGALOPOLIS

Ohjaus: Francis Ford Coppola

Pääosissa: Adam Driver, Nathalie Emmanuel, Giancarlo Esposito, Aubrey Plaza, Shia LaBeouf, Jon Voight, Laurence Fishburne, Kathryn Hunter, Jason Schwartzman, Grace VanderWaal, Dustin Hoffman, D. B. Sweeney ja Talia Shire 

Genre: scifi, draama, jännitys, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

Megalopolis on Francis Ford Coppolan uutuuselokuva. Coppola sai idean elokuvaan jo vuonna 1977, tehdessään sotaelokuvaansa Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse Now - 1979). Scifiklassikoista ja Antiikin Rooman tarustoista kiehtoutunut Coppola ryhtyi kynäilemään tarinaa, mutta vuosikymmenten varrella yksikään studio ei halunnut tarttua projektiin. Coppola työsti tekstiään uudelleen ja uudelleen, ja oli vähän väliä lähellä saadakseen työryhmän kasaan ja aloittaakseen kuvaukset. Vaihtaessaan 2000-luvulla elokuvanteon viinibisnekseen, Coppola sai tienattua niin paljon rahaa, että vuonna 2019 hän ilmoitti rahoittavansa itse suurelokuvansa. Hän sai vihdoin näyttelijäkaartin ja työryhmän ympärilleen, mutta sitten koronaviruspandemia viivästytti kuvausten alkua. Lopulta kuvaukset pyörähtivät käyntiin marraskuussa 2022 ja nyt, usean vuosikymmenen odotuksen jälkeen Megalopolis on saapunut elokuvateattereihin. Itse odotin erittäin suurella mielenkiinnolla elokuvaa, kun kuulin Coppolan tekevän yli vuosikymmenen tauon jälkeen uuden filmin. Ensimmäinen traileri näytti kiehtovalta, mutta sitten elokuva muuttui täysin eri tavalla kiinnostavaksi tapaukseksi. Useampi nainen kuvaili Coppolan käytöstä kuvauksissa ahdistavaksi ja epäsopivaksi, minkä lisäksi leffa alkoi saada todella ristiriitaista palautetta maailmalta, joista osa kutsui elokuvaa visionääriseksi mestariteokseksi ja toiset järkyttäväksi katastrofiksi. Uteliain mielin kävin katsomassa ehkä vuoden kohutuimman elokuvan, Megalopolisin sen ennakkonäytöksessä IMAX-salissa.

Suurkaupunki New Rome on tuhon partaalla. Pormestari Franklyn Cicero haluaa pitää asiat ennallaan, kun taas visionäärinen arkkitehti Cesar Catilina suunnittelee korvaavansa kaupungin utopistisella Megalopolisilla.

Megalopolis sisältää yhden vuoden kovimmista näyttelijäkaarteista. Adam Driver nähdään pääroolissa Cesar Catilinana, arkkitehtinä, jolla on visio uudenlaisesta kaupungista, Megalopolisista, sekä erikoinen kyky pysäyttää aika. Nykyään suunnilleen joka toisessa Hollywood-leffassa esiintyvä Giancarlo Esposito taas esittää New Yorkin, ei kun siis New Romen pormestaria, Franklyn Ciceroa, joka haluaa pitää asiat ennallaan ja itsensä sinnikkäästi vallassa. Nathalie Emmanuel näyttelee pormestarin tytärtä, Juliaa, joka rakastuu Cesariin ja vahvistaa siten miesten välistä konfliktia. Jon Voight esittää Cesarin setää, varakasta pankkiiri Hamilton Crassus III:a, Shia LaBeoufin näytellessä tämän rietastelevaa lapsenlasta Clodiota. Aubrey Plaza nähdään uutisreportteri Wow Platinumina, Dustin Hoffman Franklyniä auttavana Nush Bermanina, sekä Laurence Fishburne Cesarin palvelijana ja kuskina, sekä elokuvan kertojana Fundi Romainena. Ohjaaja Coppolan sukulaiset, kuten hänen siskonsa Talia Shire ja tämän poika David Schwartzman esiintyvät myös Cesarin äitinä ja pormestarin assistenttina. Näyttelijäkattaus on lupaava, mutta heidän työnsä on hämmentävän epätasaista. Driverin esiintyminen leffan keulakuvana on ailahtelevaa ja LaBeoufin teatraalisuus eksentrisenä Clodiona menee myötähäpeän puolelle. Esposito istuu täydellisesti pormestarin osaan ja Emmanuel suoriutuu passelisti tämän tyttärenä, joka ei tiedä, kumman miehen puolelle kilpailussa asettuisi. Plaza revittelee menevästi rahaa himoitsevana reportterina ja Fishburnen matala ääni sopii toki erinomaisesti kertojaksi. Fishburnen roolitus tuntuu ympyrän sulkeutumiselta, sillä hänen näyttelijäuransa käynnistyi Coppolan Ilmestyskirja. Nyt -elokuvassa ja nyt hän esiintyy Coppolan kenties viimeiseksi jäävässä filmissä.

Noh, millainen on lopulta Coppolan mammuttielokuva, jota mies työsti vuosikymmenten ajan ja joka ei päässyt teattereihin ilman kohun jos toisenkin saattelua? Onko kyseessä visionäärinen mestariteos vanhalta konkarilta, vai suuruudenhullu, mutta sitäkin vaivaannuttavampi katastrofi ennen niin lahjakkaalta elokuvantekijältä? Omasta mielestäni Megalopolis on näyttelijäsuoritustensa tapaan aika epätasainen paketti, josta löytyy kehumisen ja ihailemisen aihetta, mutta myös runsaasti moitittavaa. Se on hämmentävä teos, joka ei todellakaan tee sellaista vaikutusta kuin Coppola varmasti odottaa, mutta joka kieltämättä jää mieleen pyörimään ja jättää valtavasti pureskeltavaa. Voi olla, että todellisen mielipiteen Megalopolisista pystyy muodostamaan vasta vuosien päästä ja muutaman katselukerran jälkeen. Enpä ihmettelisi, jos parinkymmenen vuoden päästä kirjoitettaisiin analyysejä siitä, miten Megalopolis olikin todellisuudessa aikaansa edellä ja väärinymmärretty.

Jos jotain Megalopolisilta ja Coppolalta ei voi riistää tai kieltää, niin sitä, että projekti on totta vie yksi vuoden kunnianhimoisimmista. Studioiden torjuttua miehen, Coppola ei luovuttanut, vaan päätti lopulta rahoittaa elokuvan itse ja pistikin peliin yli sata miljoonaa dollaria omasta lompakostaan. Suuri osa elokuvantekijöistä voi vain haaveilla, että heillä olisi joskus mahdollisuus rahoittaa ja hallita täysin itse omaa hullunkurista visiotaan. Ihailtavaa on myös Coppolan hälläväliä-asenne siitä, ottavatko ihmiset elokuvaa hyvin vastaan tai tienaako se budjettiaan takaisin. Idea Megalopolisista oli syöpynyt niin vimmaisesti Coppolan takaraivoon, että hänen oli pakko saada se puskettua ulos, keinolla millä hyvänsä ja oli reaktio lopputulokseen mikä tahansa.

Megalopolis on myös sisällöltään äärimmäisen kunnianhimoinen. Kuten julisteessakin seisoo, se pyrkii olemaan faabeli, vertauskuvallinen tarina modernin Yhdysvaltojen ja Antiikin Rooman välillä. Coppola on täyttänyt elokuvan metaforilla, joissa hän vertailee näitä kahta aikakautta toisiinsa, haluten selvästi sanoa, että jos historian virheistä ei opita mitään, historia ainoastaan toistaa itseään. Osittain vertailu toimii. New Rome on visuaalisesti kiehtova paikka; yhdistelmä tuttua New Yorkia ja Antiikin Rooman vivahteita. Parhaiten tämä kaikki toimii ensimmäisen tunnin huipentavassa suurjuhlassa, jossa oletettavasti Madison Square Garden muuttuu Ben-Hurin (1959) mieleen tuovaksi kilpa-areenaksi. Toisinaan taas vertailu on ontuvaa ja pari kohtausta näyttävät siltä, että ne olisi hätäisesti kuvattu melkein minkä tahansa Helsingin talon rappukäytävässä. Coppola on selvästi halunnut käsitellä useita aiheita, kuten turmelevaa valtaa, rikkaiden ja köyhien välistä kuilua, sekä edelleen konservatiivien outoa intoa neitseellisiä nuoria naisia kohtaan. Coppolalla ei kuitenkaan ole juuri paljoa sanottavaa näistä aiheista tai sitten jutut jäävät puolitiehen. Ja kun lukee juhlakohtauksissa esiintyneiden naisten kommentteja Coppolan ikävästä käytöksestä, vesittävät ne joitain leffan sanomisista vanhojen ukkojen vallan väärinkäytöstä.

Coppola ei ole myöskään halunnut lokeroida elokuvaa ja Megalopolisista löytyykin niin scifiä kuin fantasiaa, romantiikkaa, erotiikkaa, komediaa, poliittista juonittelua, noir-dekkaria ja unenomaisia näkyjä. Tällä saralla elokuva on kenties sotkuisin. Mammuttimainen filmi rönsyilee ja natisee liitoksissaan, läikkyen usein yli kupista. Visio on epätasainen ja tämäkin näkyy aiemmin mainitsemassani areenakohtauksessa, joka yrittää olla liian montaa asiaa samaan aikaan. Tämä johtaa toisinaan erittäin kiusallisiin tilanteisiin ja nauruihin, joista ei tiedä, olivatko ne Coppolan toivottu reaktio vai ei.

Tarinankerronnaltaankin Megalopolis on kömpelö. Se yrittää matkia vuosituhansia sitten kirjoitettuja runoelmia, ajoittain ihan dialogia myöten ja tällä saralla on taattua, että moni katsoja luovuttaa leffan suhteen, pitäen sitä tekotaiteellisena turhamaisuusprojektina (näytöksestäni lähti neljä ihmistä kesken elokuvan, eivätkä he koskaan palanneet). Elokuva yrittää olla kuin suurooppera, näytöksiin jaettuna ja suurta tarinaa kertoen. Kahden tunnin ja vartin kesto tuntuu kuitenkin hieman liian lyhyeltä ja osa asioista tapahtuu ilman sen kummempaa kypsyttelyä. Toisaalta elokuva voisi kestää ihan hyvinkin päälle kolme tuntia, mutta jo nyt se on usein turhan raskasta katsottavaa. Filmi myös tuntuu siltä kuin siihen kuuluisi väliaika.

Elokuvan audiovisuaalinenkin toteutus on ontuva. Megalopolis on pääasiassa hyvin kuvattu ja mukaan mahtuu useita näyttäviä otoksia. Lavastus on suurimmaksi osaksi erinomaista, lavastajien leikitellessä New Yorkin ja Antiikin Rooman yhdistelmillä. Puvustus ja maskeerauskin ovat lähinnä taidokasta jälkeä. Tietokonetehosteet ovat kuitenkin ajoittain pöyristyttävän huonot. Kohtaukset, jotka rakentuvat digiefektien varaan, ovat jopa hieman kiusallista seurattavaa ja etenkin itse Megalopolis on kaiken kypsyttelyn jälkeen todellinen pettymys viimeistelemättömien tietokonetehosteidensa kera. Äänimaailma on kuitenkin kunnossa Osvaldo Golijovin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kuten tästä tekstistä on voinut päätellä, Megalopolis oli itselleni vuoden ristiriitaisin elokuvakokemus. Se ei ole mielestäni mikään totaali katastrofi, mutta se on myös kaukana mestariteoksesta ja saa kyllä ihmettelemään, että mitä aiemmin suurklassikoita, kuten Kummisetä-trilogian (The Godfather - 1972-1990) ohjanneelle Francis Ford Coppolalle on oikein tapahtunut vanhoilla päivillä. Kyseessä on samaan aikaan yksi vuoden kiinnostavimmista elokuvista, jonka suuruudenhulluutta on vaikea olla ihailematta. Enköhän vielä tulevaisuudessa palaa Megalopolisin pariin ja odotan suurella mielenkiinnolla, miten leffaan suhtaudutaan vuosien päästä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Megalopolis, 2024, American Zoetrope, Caesar Film

Arvostelu: Finding Neverland - tarinan lähteillä (Finding Neverland - 2004)

FINDING NEVERLAND - TARINAN LÄHTEILLÄ

FINDING NEVERLAND

Ohjaus: Marc Forster

Pääosissa: Johnny Depp, Kate Winslet, Freddie Highmore, Dustin Hoffman, Julie Christie, Radha Mitchell, Nick Roud, Joe Prospero, Luke Spill, Mackenzie Crook, Kelly Macdonald, Angus Barnett, Toby Jones ja Ian Hart

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 7

Finding Neverland, Suomessa lisänimellä "tarinan lähteillä", perustuu Allan Kneen näytelmään The Man Who Was Peter Pan vuodelta 1998, joka puolestaan pohjautuu J. M. Barrien elämään ja hänen kirjoittamaansa näytelmään Peter Paniin (1904). Miramax hankki oikeudet Kneen näytelmään, David Magee ryhtyi kääntämään sitä elokuvakäsikirjoituksen muotoon ja Marc Forster pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät ja elokuvalle suunniteltiin ensi-iltaa syksylle 2003, mutta koska Universal Pictures julkaisi tuolloin oman Peter Pan -elokuvansa, studio vaati Miramaxia joko viivästämään julkaisua seuraavalle vuodelle tai poistamaan leffasta kaikki kohtaukset Peter Pan -näytelmästä. Miramax suostui ensimmäiseen ehtoon ja lopulta Finding Neverland - tarinan lähteillä sai maailmanensi-iltansa 4. syyskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten ja tasan 100 vuotta alkuperäisen Peter Pan -näytelmän saatua ensi-iltansa! Elokuva oli kehuttu menestys, joka sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miespääosa, sovitettu käsikirjoitus, lavastus, puvustus ja leikkaus), joista se voitti parhaan musiikin palkinnon, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus ja musiikki), sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naispääosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, maskeeraus ja musiikki). Itse katsoin Finding Neverlandin ensi kertaa vasta muutamia vuosia sitten ja pidin siitä paljon. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kirjoittaja James Barrien uusi näytelmä ei ole toivottu menestys, mikä lannistaa miehen. Kuitenkin kun hän tapaa Sylvia Llewelyn Daviesin ja tämän lapset, Barrie keksii kirjoittaa uuden koko perheen näytelmän pojasta, joka ei suostu kasvamaan aikuiseksi ja tämän seikkailuista Mikä-Mikä-Maassa.

Johnny Depp näyttelee sir James Matthew Barrieta, eli näytelmäkirjailija J. M. Barrieta, Peter Panin luojaa. Roolityöstään parhaan miespääosan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -ehdokkuudet napannut Depp istuu rooliin erittäin mainiosti, tehden hahmostaan lapsenmielisen ja leikkisän, mutta silti huomattavasti maltillisemman tapauksen kuin hänen merirosvokapteeni Jack Sparrow -hahmonsa vuotta aiemmin ilmestyneessä Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous -seikkailuelokuvassa (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003). Barrie on mielenkiintoinen henkilö ja Depp tuo tämän monenlaiset puolet onnistuneesti esille.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Radha Mitchell Barrien vaimona Maryna, Dustin Hoffman Barrien näytelmien tuottajana Charles Frohmanina, Kate Winslet Barrien kohtaamana, vastikään leskeksi jääneenä Sylvia Llewelyn Daviesina, Freddie Highmore, Nick Roud, Joe Prospero ja Luke Spill tämän lapsina, Peterinä, Georgena, Jackina ja Michaelina, sekä Julie Christie poikien isoäitinä, Sylvian äitinä Emma du Maurierina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan onnistuneesti. Winslet on erittäin mainio Sylviana, joka yrittää toipua miehensä kuolemasta ja hoitaa neljää lastaan. Lapsista parhaiten onnistuu nuori Highmore Peterinä, joka tietty toimii innoittajana Barrien uuden näytelmän päähenkilölle. Depp oli niin vaikuttunut Highmoren suorituksesta, että kun Tim Burton etsi Jali ja suklaatehdas -elokuvansa (Charlie and the Chocolate Factory - 2006) nimikkohahmolleen lapsinäyttelijää, Depp suositteli Highmorea ja Burton uskoi konkarin sanaa. Christie on erinomainen tiukkana isoäitinä, Mitchellin jäädessä hieman varjoon Barrien toistuvasti unohtamana vaimona. Hoffmanin rooli jää myös varsin pieneksi, mutta on hupaisaa, että hänet nähdään jo toistamiseen Peter Paniin liittyvässä elokuvassa, Hoffmanin näyteltyä pahaa merirosvokapteeni Koukkua Steven Spielbergin elokuvassa Hook - Kapteeni Koukku (Hook - 1991).

Finding Neverland - tarinan lähteillä on yhä uusintakatselulla ja 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen äärimmäisen ihastuttava, liikuttava ja mielenkiintoinen tarina yhden viime vuosisadan rakastetuimman sadun synnystä - ainakin filmin mukaan. Se lumoaa heti mukaansa ja pitää hyvin katsojasta kiinni lopputeksteihin asti. On kiinnostavaa seurata Barrien elämää, kuinka tämä aluksi harmittelee viimeisimmän näytelmänsä huonoa menestystä ja sitten Llewelyn Daviesit tavatessaan saa hurjan inspiraation puuskan uuteen kertomukseensa. On hauskaa ja kekseliästä, kuinka erilaiset tutut Peter Pan -jutut löytävät muotonsa, usein sattumalta. Kun tiukka rouva du Maurier toruu lapsenlapsiaan henkari kädessään, Barrie näkee hetkellisesti katalan roiston koukku kätensä tilalla.

Vaikka elokuva onkin periaatteessa puhdas draama, joka sijoittuu yli sadan vuoden taakse, siinä vallitsee ihanan taianomainen ja satumainen henki. Kun Barrie leikkii Sylvian lasten kanssa, kohtaukset esitetään puoliksi todellisessa maailmassa, perheen kotona ja pihalla, ja puoliksi heidän kuvittelemassaan satumaassa, vaikkapa merirosvolaivassa. Kun tarina ja ilmapiiri vievät näin mainiosti mukanaan, hahmojen koettelemukset - niin hyvässä kuin pahassa - iskevät lujaa katsojan tunteisiin. Pahimmassa tapauksessa katsojan on viimeisen puolituntisen aikana saada mitään selvää tapahtumista, surun ja onnen kyynelten peittäessä silmät. Tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee kuin siivillä ja Finding Neverlandin katsoo erittäin mielellään uudelleenkin.

Elokuvan on ohjannut Marc Forster, jonka epätasaiseen filmografiaan on vuosien varrella kuulunut muun muassa James Bond -leffa Quantum of Solace (2008), zombiraina World War Z (2013) ja suloinen Risto Reipas ja Nalle Puh (Christopher Robin - 2018). Finding Neverland - tarinan lähteillä saattaa jopa olla Forsterin paras työ. Forster tanssahtelee taitavasti todellisen maailman ja sadun rajamaastossa. David Mageen kirjoittama käsikirjoitus on myös onnistunut. Elokuva on taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu. Mukana on muutamia hetkiä, joissa siirrytään erittäin komeasti eri tapahtumapaikkojen välillä. Lavastus- ja puvustustiimit tekevät hienoa työtä herättäessään vuonna 1904 takaisin henkiin. Tehosteet ovat kelvolliset ja äänimaisema oivallisesti kasattu. Jan A. P. Kaczmarekin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla nätisti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Finding Neverland, 2004, Miramax, FilmColony, Keylight Productions

Arvostelu: Kung Fu Panda 4 (2024)

KUNG FU PANDA 4

Ohjaus: Mike Mitchell

Pääosissa: Jack Black, Awkwafina, Viola Davis, Dustin Hoffman, James Hong, Bryan Cranston, Ke Huy Quan, Ian McShane, Lori Tan Chinn, Ronny Chieng ja Harry Shum Jr.

Genre: animaatio, seikkailu, toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva Kung Fu Panda (2008) oli taloudellinen jättimenestys, jota niin kriitikot kuin katsojat kehuivat, joten jatkoa oli luvassa. Kung Fu Panda 2 (2011) ja Kung Fu Panda 3 (2016) pitivät suosiota yllä ja DreamWorks alkoi vihjailla jatkavansa sarjaa vieläkin pidemmälle. Vuonna 2022 yhtiö ilmoittikin neljännen osan olevan tekeillä. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi käynnistyi ja nyt Kung Fu Panda 4 saapuu elokuvateattereihin. Omasta mielestäni alkuperäinen Kung Fu Panda on yksi DreamWorksin parhaista animaatioista, mutta pidän myös sen jatko-osista. Odotin siis nelososan näkemistä positiivisin mielin ja olin ilahtunut, kun pääsin näkemään Kung Fu Panda 4:n viikkoa ennakkoon sen lehdistönäytöksessä.

Po-panda kohtaa uuden vaarallisen vastuksen, muodonmuuttaja Kameleontin, samalla kun hän etsii itselleen seuraajaa uudeksi Lohikäärmesoturiksi.

Riemastuttava Jack Black kuullaan jälleen itse kungfu-pandana, eli Po'na, suurena Lohikäärmesoturina, joka joutuu vaativimman tehtävänsä eteen - Po'n täytyy siirtyä seuraavalle tasolle entisen mestari Oogwayn tilalle Rauhan laakson henkisenä johtajana ja löytää itselleen seuraaja, josta tulee uusi Lohikäärmesoturi. Tästähän ei panda ole lainkaan ilahtunut ja hän onkin paljon mieluummin suuntaamassa seuraavaan seikkailuun, kun uusi vaara uhkaa maailmaa. Po on vanha tuttu ruokaa rakastava, hieman kömpelö hupsu, josta on mahdotonta olla pitämättä. Jälleen kerran pandan täytyy löytää itsestään todellinen sankari, sekä kypsentyä hieman.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös mestari Shifu (Dustin Hoffman), Po'n hanhi-isä Ping (James Hong) ja biologinen pandaisä Li Shan (Bryan Cranston). Hurja viisikko on omalla tavallaan mukana, mutta esimerkiksi Tiikerittären ääninäyttelijä Angelina Jolien palkkio olisi ollut liian mittava, joten heille ei ole annettu puherooleja. Uusina hahmoina elokuva esittelee varastelevan Zhen-aroketun (Awkwafina), Katajala-kaupungin alamaailmaa johtavan malaijanmuurahaiskäpy Hanin (Ke Huy Quan), sekä häijyn Kameleontin (Viola Davis), joka pystyy muuttumaan keneksi tahansa ja jolla on omat katalat suunnitelmansa, mitkä Po'n pitäisi estää. Shifun rooliksi jää lähinnä pudistella päätään Po'lle jälleen kerran, kun taas pandan isät päätyvät omaan seikkailuunsa. Zhen on oiva lisäys, mutta Kameleontti jää hieman alikehitetyksi pahikseksi. Davisin ääni istuu pahikselle täydellisesti ja hahmon muuntautumiskyky on kekseliäs, joskin sitä olisi voitu hyödyntää vielä ovelammin. Kameleontti jää kuitenkin motiiveiltaan varsin tylsän geneeriseksi vihulaiseksi ja hahmoon olisi voitu keksiä huomattavasti kiinnostavampaa syvyyttä kuin se, että hän periaatteessa haluaa vain olla maailman mahtavin pahis.

Kung Fu Panda 4 on oikein toimiva lisäys elokuvasarjaan. Se ei yllä alkuperäisleffan mahtavuuteen, eikä tavoita kakkosleffankaan korkeuksia, vaan se on aika samaa tasoa varsin passelin kolmososan kanssa. Elokuva tarjoaa tuttuja Kung Fu Panda -juttuja, lähtien Po'n toistuvasta kehityskaaresta vauhdikkaaseen toimintaan, hauskaan huumoriin ja suuruudenhulluun pahikseen, joka koettelee pandan taitoja ja uskoa itseensä. Kaava toimii edelleen pääasiassa hyvin ja Po'n uudelle seikkailulle hyppää mielellään mukaan. Syvyyttä tuodaan hieman sillä, että Po'n pitäisi löytää uusi, henkisempi taso kungfusta ja jättää rakastamansa Lohikäärmesoturipestinsä seuraavalle sankarille, minkä lisäksi adoptioisä Pingin ja biologisen isä Li Shanin yhteinen seikkailu on raikasta poikkeavuutta yleensä perinteisistä ydinperheistä kertoviin amerikkalaisiin perheleffoihin.

Puolitoistatuntinen elokuva pitää pääasiassa sujuvasti otteessaan. Lapsikatsojille leffa uppoaa taatusti hyvin ja aikuiset viihtyvät mukavasti siinä sivussa, vaikka ajoittain tarinan täysi ennalta-arvattavuus voikin aavistuksen tylsistyttää. Seikkailusta ei tietenkään vauhtia ja vaaratilanteita puutu, ja yksi elokuvan huippuhetkistä on lystikäs tappelu pupujen pyörittämässä tavernassa, joka on rakennettu vaaralliselle jyrkänteelle. Komediaa on runsaasti, niin hupaisaa sanailua kuin pöhköä fyysistä kohellusta ja leffan aikana pääseekin naureskelemaan useaan otteeseen. Loppupeleissä Kung Fu Panda 4 tarjoaa juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa. Se ei ole mikään erityisen ihmeellinen elokuva, mutta on se sentään parannus DreamWorksin viimeisimpien munausten, kuten Ruby - Teini-ikäisen merihirviön (Ruby Gillman, Teenage Kraken - 2023), Trolls: Bändi koossa (Trolls Band Together - 2023) ja vielä Suomen julkaisua vailla olevan, totaalisesti lytätyn Megamind vs. The Doom Syndicaten (2024) jälkeen.

Visuaalisesti kyseessä on tietty hienonnäköinen teos. Animaatiojälki on erinomaista, ihanan värikästä ja tarkan yksityiskohtaista. Hahmot liikkuvat sulavasti ja toimintakohtauksissa animaattorit pistävät parastaan, etenkin läpi Katajalan kaupungin kiitävässä takaa-ajokohtauksessa, jota säestää aivan mahtava instrumentaalitulkinta Ozzy Osbournen Crazy Train -kappaleesta. Hans Zimmerin ja Steve Mazzaron säveltämät musiikit ovat mainiot, mutta kenties koko leffan parasta antia on Jack Blackin Tenacious D -yhtyeen esittämä versio Britney Spearsin ...Baby One More Time -laulusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kung Fu Panda 4, 2024, DreamWorks, DreamWorks Animation, Universal Pictures

Arvostelu: Papillon (1973)

PAPILLON

Ohjaus: Franklin J. Schaffner

Pääosissa: Steve McQueen, Dustin Hoffman, Don Gordon, Robert Deman, Woodrow Parfrey, Bill Mumy, George Coulouris, William Smithers, Val Avery, Anthony Zerbe ja Victor Jory

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia

Ikäraja: 16

Papillon perustuu Henri Charrièren omaelämäkertakirjaan Vanki nimeltä Papillon (Papillon - 1969), joka kertoo Charrièren vankeudesta Ranskan Guayanassa. Kirjan ilmestyttyä useat elokuvastudiot ryhtyivät taistelemaan sen oikeuksista, jotka voitti Continental Distributing. Roman Polanski palkattiin ohjaajaksi ja Warren Beatty päätähdeksi, mutta studio ei onnistunutkaan rahoittamaan filmiä ja joutui myymään oikeudet tuottaja Robert Dorfmannille. Dorfmann kaavaili ohjaajaksi Terence Youngia ja päätähdeksi Charles Bronsonia, ennen kuin Franklin J. Schaffner ja Steve McQueen valittiin hommiin. Käsikirjoitusta työstettiin useasti uudestaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Papillon sai maailmanensi-iltansa 16. joulukuuta 1973 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka keräsi kehuja kriitikoilta. Leffa myös sai parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden ja parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse en ollut aiemmin nähnyt Papillonia, kuullessani siitä vasta vuonna 2017, kun elokuva sai samannimisen uudelleenfilmatisoinnin. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 50 vuotta, päätin vihdoin korjata tämän aukon elokuvasivistyksessäni ja katsoa ja arvostella filmin juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1933 Henri Charrière, lempinimeltään Papillon, tuomitaan murhasta, johon hän on syytön ja lähetetään Ranskan Guayanan pakkotyölaitokseen. Siellä hän tapaa varakkaan Louis Dagan, jonka rahojen avulla Papillon ryhtyy suunnittelemaan pakoa.

Kymmenen vuotta aiemmin toisenlaista vankilapakoelokuvaa, Suurta pakoretkeä (The Great Escape - 1963) tähdittänyt Steve McQueen näyttelee tässä Henri Charrièreä, joka on saanut rintaansa koristavasta perhostatuoinnista lempinimen Papillon ("papillon" on ranskaksi "perhonen"). Henrin, eli Papillonin rikolliset puuhat rajoittuvat kassakaappien murtamiseen, mutta häntä syytetään väärin parittajan murhasta ja niinpä hänet passitetaan elinkautiseksi Ranskan Guayanan pakkotyölaitokseen. Karismaattinen McQueen tulkitsee erinomaisesti hahmoaan ja tämän eri puolia, joita pitkän vankeuden aikana syntyy. Parissa kohtaa hän on erityisen häikäisevä, kun Papillonin psyyke alkaa murtua. Silti hahmo pitää vimmaisesti kiinni aikomuksestaan paeta saarelta, mistä ei kenenkään mukaan pysty pakenemaan.

     Dustin Hoffman taas esittää Louis Dagaa, joka on tuomittu vankeuteen obligaatioväärennyksistä. Hoffmankin on nappivalinta osaansa Louisina, jota ei ole veistetty yhtä kovasta kivestä kuin Papillonia. Erilaiset hahmot lyöttäytyvät pian yhteen, aluksi hyötyäkseen toisistaan, mutta Papillonin ja Louisin välille muodostuu tietty pikkuhiljaa aito ystävyys. McQueenin ja Hoffmanin kemiat kohtaavatkin vakuuttavasti. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös muun muassa William Smithers vanginvartijana ja Don Gordon, Woodrow Parfrey ja Robert Deman muina vankeina.

Kuten vähän ounastelinkin, Papillon osoittautui hienoksi vankiladraamaksi. Ei se mielestäni nouse lajityyppinsä parhaaksi edustajaksi, Rita Hayworth - avain pakoon -filmin (The Shawshank Redemption - 1994) ollessa mielestäni aina ja ikuisesti vankilaleffojen aatelia. McQueenin ja Hoffmanin vahvojen roolitöiden ja heidän hahmojensa välille rakennetun mainion ja jopa liikuttavan ystävyyden lisäksi Papillon tarjoaa kiehtovan kuvauksen ihmisen mielen murtumisesta, kun ihminen asetetaan tällaiseen ympäristöön. Elokuvan kenties parasta antia on eristysselliosio, joka on vaativaa katseltavaa, mutta joka on ällistyttävän upeasti toteutettu ohjauksensa, tunnelmansa, näyttelijätyönsä ja kummallisten näkyjensä puolesta. Leffa ei toki muutenkaan ole helppoa katseltavaa, mutta silti, yllättävää kyllä, sen kahden ja puolen tunnin kesto vierähtää varsin vauhdikkaasti.

Erityisesti elokuvan ensimmäinen puolituntinen menee kuin siivillä, katsojan seuratessa hahmoesittelyjä ja laivamatkaa vankilalle. Varsinkin sen aikana hahmojen väliset keskustelut pitävät tiukasti mukanaan ja on kiinnostavaa kuulla, mitä tuomittavaa vankimatkustajat ovat tehneet ja kuinka eri vangit suhtautuvat tulevaisuuteensa saarella. Osa murtuu jo matkalla, toiset perille päästyään ja jotkut vasta paljon myöhemmin. Seuraava tunti on myös mielenkiintoinen, erityisesti aiemmin mainitsemani eristysselliosionsa vuoksi. Viimeinen tunti, johon kuuluu itse pakoyritys, on toki koukuttava - sitähän katsoja onkin alusta alkaen halunnutkin nähdä. Pakoyritys ei kuitenkaan ole ihan niin jännittävä ja iskevä kuin voisi toivoa. Viimeisen tunnin aikana heräsikin ensimmäisen kerran ajatus siitä, että filmi kaipaisi kenties ihan minimaalista tiivistämistä.

Elokuvan on ohjannut Franklin J. Schaffner, joka oli aiemmin tehnyt muun muassa tieteisklassikon Apinoiden planeetta (Planet of the Apes - 1968) ja parhaan elokuvan Oscar-voittajan Panssarikenraali Patton (Patton - 1970). Schaffner osoittaa lahjojaan myös Papillonissa, pitäen väkevää menoa yllä liki kaiken aikaa. Parhaimmillaan hän saa aikaan mestarillista jälkeä ja heikoimmillaankin elokuva on oikein mainio. Lorenzo Semple Jr:n ja aikoinaan Hollywoodin mustalla listalla olleen Dalton Trumbon käsikirjoitus on oiva ja kiinnostava kuvaus tapahtumista, vaikka kaksikko onkin nähtävästi ottanut vapauksia tositarinasta. Teknisiltä ansioiltaan Papillon on myös hieno. Se on todella tyylikkäästi kuvattu ja varsinkin eristysselliosion aikana valaistusta hyödynnetään näyttävästi. Vankilan lavasteet ovat vaikuttavat ja niin puvustus- kuin maskeeraustiimitkin ovat tehneet taidokasta työtä. Äänitehosteet kuulostavat alkupäässä hieman päälleliimatuilta, mutta Oscar-ehdokkuuden saaneen Jerry Goldsmithin säveltämät musiikit ovat usein aivan mahtavat. Schaffner on sen huomannut ja joissakin kohtauksissa Goldsmithin melodiat saavat täysin valokeilan itselleen.

Yhteenveto: Papillon on hieno vankiladraama, joka pitää pääasiassa vahvasti otteessaan. On koukuttavaa seurata matkaa vankilasaarelle, sitten itse vaativaa aikaa vankilassa ja lopuksi tietty vankilapaon yritystä. On kiehtovaa nähdä väkevää kuvausta ihmismielen murtumisesta, eikä leffaa ole aina helppoa katsoa. Karuuden keskelle lämpöä tuo Papillonin ja Louisin välille hiljalleen muodostuva ystävyys, joka johtaa jopa liikuttavuuteen. Steve McQueen ja Dustin Hoffman ovat nappivalinnat päärooleihin. Franklin J. Schaffnerin ohjaus on väkevää ja tekninen puoli on kunnossa Jerry Goldsmithin hienosti tunnelmoivia musiikkeja myöten. Papillon on yksi parhaista vankilaelokuvista ja suosittelen sen katsomista paljon, jos aihe kiinnostaa - etenkin nyt sen 50-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Papillon, 1973, Les Films Corona, General Production Company, Solar Productions

Arvostelu: Hook - Kapteeni Koukku (Hook - 1991)

HOOK - KAPTEENI KOUKKU

HOOK

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Robin Williams, Dustin Hoffman, Julia Roberts, Bob Hoskins, Charlie Korsmo, Amber Scott, Caroline Goodall, Maggie Smith, Dante Basco, Raushan Hammond ja Arthur Malet
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 22 minuuttia
Ikäraja: 12

Hook - Kapteeni Koukku perustuu J. M. Barrien näytelmään "Peter Pan; or, the Boy Who Wouldn't Grow Up" vuodelta 1904 ja toimii jatkona sen tarinalle. Elokuvan ohjaaja Steven Spielberg oli lapsesta asti pitänyt Peter Panin tarinasta, joten jossain kohtaa hänen täytyi tietenkin päästä tekemään siitä elokuva. Mutta koska tuttu tarina oli tehty elokuvaksi jo muutamaan otteeseen aiemmin - mukaan lukien Walt Disneyn animaatioversio Peter Pan (1953) - päätyi hän tekemään tarinaa, joka tapahtuisi tutun seikkailun jälkeen. Elokuvan teko alkoi jo 1980-luvun alussa, mutta kun Spielberg sai lapsen, päätti hän jättää projektin ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Nick Castle. Kuitenkin kun päänäyttelijöillä oli voimakkaasti eri mielipiteet teoksesta kuin Castlella, Castle päätettiin erottaa projektista ja tuoda Spielberg takaisin. Elokuvan kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 1991 ja leffa ilmestyi jo saman vuoden joulukuussa. Hook - Kapteeni Koukku oli yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä elokuvista, mutta kriitikot eivät siitä välittäneet. Vuosien varrella leffan arvostus on kuitenkin hieman noussut, sillä ne monet, jotka näkivät Hook - Kapteeni Koukun lapsena ja pitivät siitä, pitävät siitä yhä nykypäivänäkin, koska se oli heille tärkeä elokuva vuosia aiemmin. Itse myös näin leffan, kun olin lapsi ja pidin siitä. En kuitenkaan usko, että olisin nähnyt sitä jälkeenpäin kertaakaan kokonaan. Muistan pari kertaa, että se on tullut televisiosta ja olen jäänyt katsomaan vähän matkaa, mutta siihen se on jäänyt. Kun mietin vuoden 2017 alussa, mitä elokuvia arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle 2018, useat Steven Spielbergin teokset tulivat mieleeni ja tajusin heti, että tässä olisi oiva tilaisuus vilkaista Hook - Kapteeni Koukku uudelleen, jos se vaikka olisi sen verran mainio, että voisin ostaa sen itselleni. Löysinkin elokuvan C Moren tarjonnasta ja lähdin Mikä-Mikä-Maahan seikkailemaan.

Peter Pan on jättänyt seikkailut taakseen ja kasvanut aikuiseksi. Hän on naimisissa ja hänellä on kaksi lasta, minkä lisäksi hän on erinomainen työssään. Kuitenkin eräänä iltana paha kapteeni Koukku sieppaa Peterin lapset, jolloin tämän täytyy palata Mikä-Mikä-Maahan ja nousta uudestaan sankariksi. Ongelmana on, ettei Peter enää muista mitään Mikä-Mikä-Maasta, vaan luulee koko jutun olevan isoäiti-Wendyn satua.

Peter Panina - tai kuten hän leffan alussa kulkee nimellä Peter Banning - nähdään Robin Williams, joka on aivan loistava roolissa. Williamsilla on todella paljon energiaa, jota hän tuo mukaan esiintymiseensä kaiken aikaa. Hän tuntuu olevan innoissaan roolista ja antaa kaikkensa joka kohtauksessa. Muutama hieman yliampuva hetki häneltä löytyy, mutta muuten Williamsin suorituksessa ei ole mitään moitittavaa. Peter on tosiaan aikuinen, eikä enää muista Mikä-Mikä-Maata ja vanhoja seikkailujaan. Tämä on hieno ratkaisu, sillä aiemmin ollaan päästy tarinaan mukaan lasten kautta, joille kaikki on uutta, mutta tällä kertaa itse Peter Pan luulee kokevansa kaiken ensimmäistä kertaa. Vaikka Peter on täysin muuttunut, löytyy hänestä rohkeutta... paitsi kun kyseessä ovat korkeat paikat, joita hän kammoaa, mikä aiheuttaa tietty vaikeuksia, kun hänen tavaramerkkinsä on lentäminen.
     Peterin arkkivihollisena ja leffan nimikkohahmona, eli kapteeni Koukkuna nähdään Dustin Hoffman, joka on myös loistava valinta. Erikoista kyllä, vaikka elokuvan nimi viittaa lähinnä kapteeni Koukkuun, on hänen roolinsa paljon pienempi kuin Peter Panin. Koukku on vuosikausia janonut kostoa ja kun hän vihdoin saa napattua Peterin lapset, pettyy hän suuresti, kun tutun sankaripojan tilalla lapsia tuleekin pelastamaan aikuinen mies, joka ei osaa vanhoja taitojaan. Koukulta löytyy pari hauskaa hetkeä, minkä lisäksi hän on myös paikoitellen uhkaava, mutta kovin erityisesti hahmo ei pääse esille.
     Peterin lapset ovat kaksitoistavuotias Jack (Charlie Korsmo) ja seitsemänvuotias Maggie (Amber Scott). Jack kokee vanhempana olevansa vastuussa pienestä Maggiesta vaaroja täynnä olevassa Mikä-Mikä-Maassa. Kuitenkin leffan aikana hän alkaa vähitellen unohtamaan oikean elämänsä ja luulemaan Mikä-Mikä-Maan olevan hänen kotinsa. Jack on suuttunut isälleen Peterille, joka on jatkuvasti töissä, eikä ehdi katsomaan poikansa pesäpallo-otteluita. Maggie jääkin lapsista vähemmälle huomiolle, kun tarina keskittyy lähinnä rikkinäiseen isä-poika-suhteeseen. Molemmat lapsinäyttelijät toimivat rooleissaan.
     Julia Roberts esittää Peterin vanhinta ystävää Helinä-keijua, joka on ainoa Peteriin uskova, kun tämä palaa aikuisena Mikä-Mikä-Maahan. Hook - Kapteeni Koukun Helinä-keiju on paljon mukavampi tapaus kuin vaikkapa Walt Disneyn Peter Panissa ja hän pyrkii auttamaan ihmisiä, sen sijaan että olisi ilkeä heille. Hän yrittää muokata Peteristä vanhan kunnon itsensä taistelemaan Koukkua vastaan. Roberts on mainio Helinänä.
     Aikoinaan Peterin johtamia kadonneita lapsia johtaa nykyään Rufio (Dante Basco), joka ei usko Peteriin ollenkaan. Rufiosta on pyritty saamaan aikaiseksi todella kova ja "siisti" jätkä, mutta lähinnä hän on vain ärsyttävä. Hahmosta tulee onneksi hieman tykättävämpi, mitä pidemmälle leffa kulkee. Muita tärkeitä kadonneita lapsia ovat innokas Thud Butt (Raushan Hammond), lempeä Pockets (Isaiah Robinson) ja pieni Too Small (Thomas Tulak).
     Muita hahmoja elokuvassa ovat kapteeni Koukun hömelö apuri Smee (Bob Hoskins), isoäiti Wendy (Maggie Smith), Peterin vaimo Moira (Caroline Goodall), hassu Tootles (Arthur Malet) ja Wendyn taloudenhoitaja Liza (Laurel Cronin).

Hook - Kapteeni Koukussa on todella mielenkiintoiset lähtökohdat. Peter Pan on aina ollut tunnettu siitä, ettei hän koskaan kasva aikuiseksi. Siksi elokuvan tarina alkaa sillä idealla, että näin onkin päässyt tapahtumaan. On kiinnostavaa seurata aikuista Peteriä, joka ei usko satuihin ja on jämähtänyt täysin "todelliseen maailmaan". Hieman kyllä häiritsee, miten paljon leffan alussa käytetään aikaa katsojien harhaanjohtamiseen siitä, että onko tämä jatkoa Peter Panille? Heti kun Peterin tai Wendyn nimet mainitaan ensimmäisen kerran, katsojana tietää jo kenestä on kyse ja millaiset hahmojen lähtökohdat ovat olleet. Leffassa mietitään hauskasti, että Wendyn naapurissa asui eräs James Barrie, joka kuunteli Wendyn tarinoita ja kirjoitti niistä kirjan. Barriehan on tosiaan oikeasti Panin tarinan takana. Hook - Kapteeni Koukun ensimmäinen puolituntinen, kun tarinaa pohjustetaan, on parasta leffassa. Tunnelma on todella mainiosti luotu ja katsoja saadaan houkuteltua mystiseen maailmaan vähitellen. Kuitenkin kun Mikä-Mikä-Maahan päästään, alkaa leffan taso heikentyä. Tämä on todella suuri sääli, sillä seikkailuitahan eniten odottaa. Kadonneet pojat alkavat vastahakoisesti kouluttamaan Peteriä saaren sankariksi, joka on ihan yhtä vastahakoinen kouluttautumaan. Samalla kapteeni Koukku keksii oivan tavan saada Peterin koko elämä pilattua.

Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen tunnelma alkaa vaihdella liian voimakkaasti. Välillä Hook tuntuu todella lapselliselta ja sitä on hieman kiusallista katsoa, kun taas joskus siinä on synkkyyttä ja uhkaavia asioita. Vaikka yleisesti fantasialeffoissa kuuluu olla sekä keveyttä että synkkyyttä, ne pitää osata yhdistää kulkemaan käsi kädessä. Tässä elokuvassa tunnelmat vievät pois toisiltaan ja vaihtelu on parissa kohtaa niin raju, että leffa työntää katsojaa pois. Paikoitellen fantasiamaailmaan on saatu hyvin realistisuutta, jolloin se tuntuu uskottavalta, mutta tämä uskottavuus viedään lapsellisuuksien alkaessa. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä, mutta muutamassa kohtaa se on tuotu mukaan jotenkin laiskasti ja elokuva tuntuu silloin hieman tylsältä. Hook - Kapteeni Koukun toimintakohtaukset eivät valitettavasti ole kovin kummoisesti toteutettuja tai mukaansatempaavia ja mielestäni leffan loppukamppailu on aika mitäänsanomaton ja liian pitkä. Taistelussa joutuu kohottelemaan myös kulmakarvojaan, kun Peter on joutunut tukalaan tilanteeseen, mutta yhtäkkiä hän saakin maagisesti voimaa, kun kadonneet pojat sanovat vuoronperään uskovansa Peteriin. Kohdan pitäisi saada hieno tunnelma kohoamaan, mutta lähinnä se vain latistaa koko juttua kiusallisesti ja toivoisi, että Koukku ehtisi käyttää tilanteen hyödykseen ja katkaisemaan Peterin pään. Hienointa Hook - Kapteeni Koukussa on teema rikkinäisestä isä-poika-suhteesta, sillä se on uskottava ja koskettava. Sitä haluaisikin päästä tutkimaan enemmän, joten on harmi, että leffa keskittyy enemmän siihen, kun Peterin pitää valita, kumpaan maailmaan hän kuuluu? Katsojat olisivat vaikeammassa tilanteessa valitsemassa Peterin kanssa, jos Mikä-Mikä-Maa -vaihtoehto kiinnostaisi paljon enemmän.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Steven Spielberg, joka on yleensä mahtava seikkailuelokuvien kanssa. Hook - Kapteeni Koukun kohdalla hänen aikeensa ovat kuitenkin menneet huti. Välillä Spielberg on löytänyt taitonsa, mutta usein se valuu hukkaan. James V. Hartin ja Malia Scotch Marmon käsikirjoitus sisältää monessa kohtaa hölmöjä repliikkejä, jotka tavallaan voi katsoa sormien läpi, jos miettii niiden kuuluvan Peter Paniin. Elokuva on kuvattu hyvin, mutta leikkauksessa olisi voinut tehdä hieman tiivistämistä. Lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustus on onnistunut, vaikka jotkut asut näyttävätkin hieman halvoilta. Maskeeraus on toteutettu todella hyvin, etenkin Wendyä näyttelevän Maggie Smithin vanhentamisen kohdalla. Visuaaliset tehosteet ovat paikoitellen hyvät, mutta yksi lentokohta näyttää liikaa piirretyltä, eikä oikealta ihmiseltä. Ääniefektit ovat toimivat ja Spielbergin vakiosäveltäjä John Williams on onnistunut luomaan hienoja teemoja, jotka parantavat useiden kohtien seikkailutunnetta.

Yhteenveto: Hook - Kapteeni Koukku on ihan menevä seikkailuelokuva, joka on usein mainio, mutta jää vielä useammin keskinkertaiseksi. Ensimmäiset puoli tuntia toimivat todella hyvin ja siinä pohjustetaan tunnelmaa hienosti. Valitettavasti itse Mikä-Mikä-Maassa tunnelma lässähtelee, eikä teos tiedä, onko se lastenleffa vai vakavampi fantasiaelokuva? Leffa tuntuu paikoitellen tylsältä ja loppuhuipennus on yllättävän mitäänsanomaton. Rikkinäinen isä-poika-teema on paljon mielenkiintoisempi kuin seikkailut kadonneiden poikien kanssa. Robin Williams on mahtava pääosassa Peter Panina ja Dustin Hoffman on erittäin hyvä nimikkohahmo Koukkuna. John Williams on tehnyt erittäin oivallista työtä sävellystensä parissa. Lavasteet, maskeeraukset ja useat puvut ovat tyylikkäitä, mutta tunnelmapuoli kärsii, eikä yleensä hienoja seikkailuteoksia tekevä Steven Spielberg tunnu onnistuvan tällä kertaa. Lapsille tämä kannattaa näyttää, sillä heille se toimii varmasti paremmin. Jos itse katsoit tätä lapsena, niin voit siinä samalla hyvin nauttia Hook - Kapteeni Koukusta, mutta jos elokuvan katsoo ensimmäistä kertaa aikuisena, voi se jättää helposti kylmäksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.supercultshow.files.wordpress.com
Hook, 1991, Amblin Entertainment, TriStar Pictures

Arvostelu: Kung Fu Panda 3 (2016)

KUNG FU PANDA 3

Ohjaus: Alessandro Carloni ja Jennifer Yuh Nelson
Pääosissa: Jack Black, Bryan Cranston, Angelina Jolie, Dustin Hoffman, J.K. Simmons, James Hong, Seth Rogen, David Cross, Jackie Chan, Lucy Liu, Kate Hudson ja Randall Duk Kim
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

En jostain syystä mennyt katsomaan Kung Fu Panda 3:a, kun se ilmestyi alkukeväästä elokuvateattereihin. Olisin tietty halunnut mennä katsomaan sen, sillä pidän kahdesta aiemmasta osasta ja useista DreamWorks-yhtiön muista animaatioelokuvista. Silti elokuvakäynti jäi väliin ja odotin sitä, että elokuva ilmestyisi vuokrattavaksi. Kun tilaisuus siihen viimein tuli, kävin Makuunissa vuokraamassa Kung Fu Panda 3:n ja katsoin sen ensimmäistä kertaa, toivoen, että kahden ensimmäisen osan taso säilyisi samana.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Kung Fu Panda (2008) ja Kung Fu Panda 2 (2011)!

Po lähtee oikean isänsä Li Shanin kanssa salaiseen pandakylään oppimaan chin taidon, voidakseen päihittää pahan Kain, joka aikoo kerätä itseensä kaikkien kungfumestareiden chi-voimat.

Jack Blackin ääninäyttelemä Po-panda on jälleen hieman taitavampi, mutta ihan yhtä höhlä hahmo kuin ennenkin. Black sopii yhä hahmon rooliin, mutta hahmo ei toimi valitettavasti yhtä hyvin kuin kahdessa aiemmassa osassa. Pon menneisyyttä avataan vielä lisää ja hänen täytyy löytää paikkansa maailmassa. Edellisessä osassa Pon täytyi oppia hallitsemaan sisäistä rauhaa ja tässä hänen täytyy oppia hallitsemaan chin voima. Chi on kaikessa elävässä virtaava energia, jota voi hyödyntää kuin taikuutta. Lähinnä Po vain haluaisi elvistellä taidoillaan ja olla kylänsä sankari tekemättä paljoa.

Vihdoin tavataan Pon oikea isä, Li Shan, jonka äänenä kuullaan Breaking Bad -sarjasta (2008-2013) tuttu Bryan Cranston. Cranstonilla on hyvin tunnistettava karhea ääni ja toimiikin tässä Pon isän äänenä. Harmi vain, ettei hahmo muuten oikeastaan innosta. Pon hanhi-isä Ping (James Hong) on tietysti mukana ja isommassa roolissa kuin aiemmin. Ping pääsee jopa taistelemaan, eikä ole onneksi enää lainkaan ärsyttävä. Katsojana kokee hieman sääliä Pingiä kohtaan, sillä tämä alkaa menettämään isä-poika-suhdettaan Pohon, kun Li Shan ilmestyy kuvioihin. 
     Hurja viisikko on tietty mukana, kuten myös mestari Shifu (Dustin Hoffman), jolla on onneksi enemmän tekemistä kuin edellisessä osassa. Viisikon Kurki (David Cross), Kyy (Lucy Liu), Mantis (Seth Rogen) ja Apina (Jackie Chan) jäävät todella pieneen osaan elokuvassa, eikä Tiikerittärelläkään (Angelina Jolie) ole oikeastaan paljoa tekemistä. Tiikeritär on taas kylmästi - mutta jokseenkin ystävällisesti - tuuppimassa Pota oikeaan suuntaan.
     Tässä elokuvassa on Kung Fu Panda -sarjan heikoin pahis, eli J.K. Simmonsin ääninäyttelemä Kai, joka himoitsee lisää voimaa ja valtaa. Simmons on oiva näyttelijä ja hänen äänensä sopii hyvin hahmolle, mutta hahmo itsessään ei ole erityisen mielenkiintoinen. Kai tekee kungfumestareista itselleen jonkin sortin zombiarmeijaa, eli kuten heitä tässä kutsutaan "jambiarmeijaksi". Kai imee chivoiman vastustajistaan, jolloin hän pystyy ohjaamaan heitä mielensä mukaan. Muuten... ensimmäisessä elokuvassa pahiksena oli TAI Lung ja tässä on KAI... onkohan seuraavassa sitten Vai?
     Elokuvassa kuullaan myös Kate Hudson Mei Mei -pandana, joka iskee silmänsä Pohon. Ensimmäisessä elokuvassa nähty mestari Oogway -kilpikonna (Randall Duk Kim) nähdään jälleen.

Elokuva tuntuu jatkavan tarinaa aika suoraan siitä, mihin Kung Fu Panda 2 päättyi. Li Shan saapuu kylään etsiäkseen poikaansa Pota, jonka mestari Shifu on asettanut jatkamaan hänen työtään opettajana. Kun selviää, että Kai on palannut henkimaailmasta kuolevaisten maailmaan, Po lähtee Li Shanin kanssa pandakylään, oppiakseen chi-energian käyttämisen taidon, sillä vain sen avulla Kain voi päihittää. Ping, joka pelkää menettävänsä Pon, lähtee pandojen mukaan, kun taas Hurja viisikko ja mestari Shifu jäävät kylään, jotta voisivat pidätellä Kaita.

Erittäin mainio taso ei ihan ole säilynyt kahdesta edellisestä osasta. Vaikka kyseessä on hyvä elokuva, Kung Fu Panda 3 tuntuu paikoitellen hieman hätäisesti mietityltä, jolloin lopputulos ei ole niin onnistunut kuin voisi toivoa. Vitsit ovat hieman epätasaisempia. Välillä saa nauraa makeasti, mutta sitten taas kohellushuumori Jadepalatsissa on aika myötähäpeällistä katsottavaa. Pandakylän kohtaukset ovat välillä hieman laahaavia, eikä pandamaailma ole kovin innostava. Toimintakohtaukset ovat hieman sekavasti toteutettuja, eikä niissä ole samaa kungfumeininkiä enää. Maaginen voima chi on hyvä lisäys tarinaan ja laajentaa elokuvien maailmaa. Yleisesti mukana on tuttu, hyvä tunnelma ja etenkin loppuhuipennus on onnistunut. Toivon kuitenkin, että tämä olisi sarjan viimeinen osa ja Kung Fu Panda -sarja jäisi trilogiaksi. Nykypäivänä tällainen toive on kuitenkin aika turha, sillä jos elokuva tienaa, niin pitäähän sille jatkoa vääntää.

Edellisen elokuvan ohjanneen Jennifer Yuh Nelsonin lisäksi ohjaajan paikalla on myös Alessandro Carloni, jolle Kung Fu Panda 3 on toinen ohjaustyö, ensimmäisen ollessa vain lyhytelokuva. Käsikirjoituksesta vastaavat samat henkilöt (Jonathan Aibel ja Glenn Berger) kuin aiemmin, mutta välillä tuntuu, että duolta ei täysin ehjää teosta ole tullut kirjoitettua. Elokuva on onneksi animoitu mainiosti ja teknologia on selvästi taas kehittynyt. Taustat ovat paikoitellen hienompia kuin edellisissä osissa nähdyt. Elokuva on mukavan värikäs, mistä pidin itse ja leffaa on kivaa katsoa jo pelkästään sen visuaalisen puolen takia. Äänimaailma on taidokkaasti luotu. Sävellyksistä vastaa Hans Zimmer, joka ei tällä kertaa ole valitettavasti tehnyt kovin ihmeellistä musiikkia. Useista kohdista puuttuu mahtipontisuus, jolloin oikeaan tunnelmaan ei pääse musiikin kautta. Elokuvassa kuullaan uusi, The Vampsin esittämä versio Carl Douglasin kappaleesta Kung Fu Fighting.

Yhteenveto: Kung Fu Panda 3 on hyvä elokuva, mutta selkeästi sarjan heikoin osa. Hurjaa viisikkoa ei ole käytetty kovin onnistuneesti hyödyksi, mutta onneksi mestari Shifu ja Ping-isä saavat hieman enemmän tekemistä. Animointijälki on hyvin toteutettua. Käsikirjoitusta olisi voitu vielä hioa lisää, jotta kokonaisuus toimisi paremmin. Jos pidit kahdesta edellisestä osasta, niin kannattaahan tämäkin vilkaista. Ei se todellakaan ole huono, mutta jää silti kahden todella hyvän edeltäjänsä varjoon. Ala-asteikäisille tämä luultavasti toimii parhaiten ja perheen yhteiseen elokuvailtaan tämä on ihan hyvä valinta. Voitte vaikka perheen kesken pitää Kung Fu Panda -päivän ja katsoa kaikki sarjan osat läpi. Toivottavasti tämä kuitenkin jää sarjan viimeiseksi osaksi, eikä juttua aleta venyttää liikaa. Kung Fu Panda -trilogia kuulostaakin jo nimenä paremmalta kuin pelkkä Kung Fu Panda -sarja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screenrant.com
Kung Fu Panda 3, 2016, China Film Co, DreamWorks Animation, Oriental DreamWorks, Twentieth Century Fox Film Corporation

Arvostelu: Kung Fu Panda 2 (2011)

KUNG FU PANDA 2

Ohjaus: Jennifer Yuh Nelson

Pääosissa: Jack Black, Angelina Jolie, Gary Oldman, Jackie Chan, Seth Rogen, David Cross, Lucy Liu, Dustin Hoffman, James Hong, Michelle Yeoh, Danny McBride, Dennis Haysbert ja Jean-Claude Van Damme

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 7

Kung Fu Panda (2008) oli hittianimaatio, joten sille täytyi tietty tehdä jatkoa. Kung Fu Panda 2 ilmestyikin Suomessa kesällä 2011, mutta ensimmäisen elokuvan tapaan en jostain syystä mennyt katsomaan sitä silloin. Kung Fu Panda on yksi suosikeistani DreamWorks -yhtiöltä, joten minua tottakai kiinnosti nähdä sen jatko-osa. Näin Kung Fu Panda 2:n ensimmäisen kerran kesällä 2012, jolloin se ei oikeastaan vakuuttanut minua, enkä ollut katsonut sitä uudestaan sen jälkeen. Nyt kun sarjan uusin osa, Kung Fu Panda 3 (2016), on ilmestynyt myyntiin ja vuokrattavaksi, täytyi minun tietysti katsoa kaksi aiempaa osaa uudestaan ja arvostella koko sarja läpi. Yritin katsoa tämän elokuvan mahdollisimman avoimin mielin uudestaan. Minua auttoi se, etten oikeastaan muistanut elokuvasta mitään.

Lohikäärmesoturi Pon ja Hurjan viisikon täytyy suojella Gongmenin kaupunkia pahalta riikinkukko lordi Sheniltä, joka aikoo tuhota kungfun tulen voimalla.

Jack Black kuullaan jälleen Po-pandan äänenä ja sopii rooliin edelleen todella hyvin. Po on alkanut viisastua ja hän on oppinut paljon uusia voimia, mutta hänestä löytyy silti tuttua huumoria, sekä loputon nälkä. Välillä vitsit ja kungfutaidot eivät täysin toimi käsi kädessä, mutta ainakin hahmo on moniulotteinen, mikä on aina plussaa. Elokuvassa avataan enemmän Pon taustoja, joita edellisessä osassa katsojana miettikin, mikä tekee Posta kiinnostavamman hahmon.

     Hurjan viisikon Kyy (Lucy Liu) pääsee enemmän esille kuin edellisessä osassa, kun taas rukoilijasirkka Mantis (Seth Rogen). Kurki (David Cross) ja Apina (Jackie Chan) ovat hieman taka-alalla, vaikka pääsevätkin taisteluihin mukaan ja pyörivät mukana koko elokuvan ajan. Isoimmassa roolissa Viisikosta on jälleen Angelina Jolien ääninäyttelemä Tiikeritär, joka tuntuu yhä aika tunteettomalta hahmolta, mutta josta löytyy pehmeämpiäkin puolia. Hurjaa viisikkoa ja Pota kouluttava mestari Shifu (Dustin Hoffman) ei kovin paljoa tee elokuvassa ja onkin mukana vain alussa ja lopussa.

     Elokuvan pahis on tosiaan lordi Shen, jonka äänenä kuullaan Gary Oldman, joka tuttuun tapaansa toimii todella hyvin pahiksena. Lordi Shen osaa olla välillä uhkaava, mutta paikoitellen hänestä löytyy heikommatkin osuudet. Lordi Shen haluaa olla voimakkaampi kuin muut ja kerätä lisää valtaa. Hänen aikomuksenaan on käyttää räjähteiden voimaa ja tuhota kungfu ikuisiksi ajoiksi.

Pon hanhi-isä Ping (James Hong) on paikoitellen hieman ärsyttävä hahmo, mutta hänellä on silti sydän paikallaan. Varmasti suurena "yllätyksenä" kaikille tulee, ettei Ping-hanhi olekaan Po-pandan oikea isä, vaan tämä on adoptoinut Pon, kun tämä oli vasta vauva. Ping välittää ottopojastaan erittäin paljon, mutta jaksaa silti myös hössöttää kaiken aikaa iänikuisista nuudeleistaan.

     Muina hahmoina elokuvassa nähdään mm. Michelle Yeohin ääninäyttelemä Ennustaja, jota lordi Shen pitää vankinaan, Danny McBriden esittämä susiarmeijan johtaja, sekä Dennis Haysbertin ja Jean-Claude Van Dammen esittämät kungfumestarit Härkä ja Kroko.

Elokuvan alussa katsojille kerrotaan lordi Shenin lähtökohdista, jonka jälkeen päästään kunnolla itse tarinaan. Pon koulutus Jadepalatsissa jatkuu ja yhdessä Hurjan viisikon kanssa hän suojelee kylää vaaroilta. Kun selviää, että lordi Shen on ottanut Gongmenin kaupungin haltuunsa ja aikoo käyttää uutta tuhoasettaan, mestari Shifu lähettää Pon ja Viisikon Gongmeniin päihittämään Shenin, sekä pelastamaan kyläläiset ja kungfun. Samalla Po alkaa muistamaan omaa menneisyyttään.

Kung Fu Panda 2 on selkeää jatkumoa edelliselle osalle. Erityisemmin ei käy selväksi, kuinka kauan aikaa on mennyt elokuvien välissä. Pota juhlitaan suurena sankarina, mikä tuntuu välillä nousevan hänen päähänsä. Omasta mielestäni on mainio ratkaisu, että Po toimii yhä kuten tavallinen tallustaja, vaikka alkaakin olla kungfutaituri. Hänen menneisyytensä availu vasta alkaa tässä elokuvassa ja se jätetään selkeästi vielä hämärän peittoon tulevaa osaa varten. Onkin hienoa, että tässä kyetään hienovaraisesti tuomaan mahdollista tarinaa sarjan kolmososalle, mutta elokuva onnistuu silti keskittymään omaan tarinaansa. Toimintaa ja huumoria jälleen riittää. Alkupuolen taistelupätkä on erittäin viihdyttävää katseltavaa ja siitä voi välillä tulla helposti mieleen The Matrixin (1999) huimat koreografiat. Hauskoja hetkiä löytyy tästäkin, mutta elokuvan aikana ei saa nauraa yhtä usein kuin ensimmäisessä elokuvassa. Lapsille vitsit toimivat luultavasti parhaiten. Viisauksia ei löydy myöskään yhtä paljoa, mutta onneksi tarina on toimiva. Kyseessä on mainio seikkailupätkä, josta ala-asteikäiset nauttivat varmasti ja Kung Fu Panda 2 voi myös helposti viihdyttää vanhempiakin katsojia. Elokuva on parempi kuin muistin, mutta jää silti ensimmäisen osan varjoon. 

Kung Fu Panda -sarjan ohjaus on vaihtunut Jennifer Yuh Nelsonille, joka on yksin pystynyt hoitamaan ohjaustyön tyylillä. Käsikirjoituksesta vastaa yhä sama kaksikko, eli Jonathan Aibel ja Glenn Berger. Animointi on todella hyvin toteutettua. Hahmot ovat sarjakuvamaisia, kuten animaatioissa kuuluukin olla ja useat taustat ovat yksinkertaistettuja. Taustoista löytyy enemmän yksityiskohtia kuin ensimmäisessä elokuvassa ja eläinhahmojen turkit ovat vakuuttavammin toteutetut. Taisteluosuudet ja liekit ovat erittäin hienon näköisiä. Pidän siitä, kuinka värikäs elokuva on. Äänitehosteilla on jälleen korostettu etenkin toimintaa, mutta tuotu muutenkin lisäsisältöä elokuvan maailmaan. Musiikista vastaavat yhä John Powell ja Hans Zimmer, jotka ovat tuoneet tunnelmaa mukaan sävellyksillä, joista kuulee vaikutteita itämaisesta musiikista, mikä sopii elokuvan henkeen täydellisesti.

Yhteenveto: Kung Fu Panda 2 on erittäin viihdyttävä seikkailuelokuva ja toimivaa jatkoa, mutta jää silti ensimmäisen osan jalkoihin. Se on parempi kuin muistin, mistä olin huojentunut. Ääninäyttely on jälleen hyvää ja Gary Oldman on nappivalinta pahikseksi. Mestari Shifua jäin hieman kaipaamaan, sillä hahmo on mielestäni mainio. Elokuvassa pohjustetaan mahdollista tulevaisuutta sarjalle, mutta se onnistuu silti keskittymään omaan tarinaansa. Tätäkin osaa suosittelen erityisesti perheen yhteiseen elokuvailtaan ja ensimmäisen osan tapaan tämä toimii parhaiten ala-asteikäisille. Joidenkin hurjien kohtien takia tämä ei ihan perheen pienimmille sovellu. Vanhemmille tämä voi toimia myös, vaikka huumori ei välttämättä täysin iskekään. Toimintaosuudet ovat yllättävän hienoja ja The Matrixista pitävät voivat helposti innostua niistä. Loppu jätetään hieman auki, joten jatko-osaa saattoi odottaa jo, kun tämä elokuva ilmestyi. Nyt onkin aika pistää Kung Fu Panda 3 pyörimään ja toivon, että taso pysyisi yhä samana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.11.2016

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.borongaja.com

Kung Fu Panda 2, 2011, DreamWorks Animation