Paholainen pukeutuu Pradaan 2 (The Devil Wears Prada 2 - 2026) - elokuva-arvostelu

PAHOLAINEN PUKEUTUU PRADAAN 2

THE DEVIL WEARS PRADA 2

Ohjaus: David Frankel

Näyttelijät: Anne Hathaway, Meryl Streep, Stanley Tucci, Emily Blunt, Justin Theroux, Kenneth Branagh, Simone Ashley, Patrick Brammall, B. J. Novak, Caleb Hearon, Helen J. Shen, Tracie Thoms, Tibor Feldman, Lucy Liu ja Lady Gaga

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 7

Lauren Weisbergerin kirjaan perustuva elokuva Paholainen pukeutuu Pradaan (The Devil Wears Prada - 2006) oli taloudellinen jättihitti, joka voitti parhaan naispääosan Golden Globe -palkinnon. Kun Weisberger julkaisi vuonna 2013 jatko-osakirjan Revenge Wears Prada: The Devil Returns, alkoivat heti pohdinnat senkin kääntämisestä elokuvan muotoon. Aluksi päätähdet Anne Hathaway ja Meryl Streep kuitenkin totesivat, etteivät olleet halukkaita palaamaan rooleihinsa. Kun Disney-yhtiö osti ensimmäisen Paholainen pukeutuu Pradaan -leffan tehneen 20th Century Foxin, yhtiö aloitti jatko-osan suunnittelun uudelleen. Hathaway ja Streep saatiin lopulta suostuteltua takaisin ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025. Nyt Paholainen pukeutuu Pradaan 2 on saapunut elokuvateattereihin, mutta itse en ole juuri odottanut sen näkemistä. Pidän alkuperäisestä elokuvasta aika paljonkin, mutta jatko-osa vaikutti todella turhalta rahastukselta, etenkin kun päätähdet eivät alun perin edes halunneet tehdä sitä. Kävinkin skeptisenä katsomassa Paholainen pukeutuu Pradaan 2:n Finnkinon järjestämässä After Work -ennakkonäytöksessä.

Kun Runway-lehti joutuu kohun keskelle, journalisti Andy Sachs palkataan pelastamaan yrityksen maine.

Paholainen pukeutuu Pradaan -elokuvan päänelikko, eli Anne Hathawayn näyttelemä Andy Sachs, Meryl Streepin näyttelemä Runway-muotilehden päätoimittaja Miranda Priestly, Stanley Tuccin esittämä Mirandan oikea käsi Nigel Kipling ja Emily Bluntin esittämä Emily Charlton tekevät paluun. Osa hahmoista ovat pysyneet aika lailla ennallaan, kun taas toiset heistä ovat kokeneet muutoksia. Miranda ei ole enää ihan samanlainen ihmishirviö kuin ennen, nykypäivän HR:n puututtua peliin, mutta Nigel on enemmän tai vähemmän samassa asemassa kuin viimeksi. Andy on sen sijaan viimeisten 20 vuoden aikana luonut uraa varteenotettavana journalistina, kun taas Emily on siirtynyt töihin tärkeään asemaan Diorilla. Hathaway ja Blunt ovat toistamiseen hyviä rooleissaan, Tuccin ollessa täysin elementissään Nigelina. Mutta totta kai tälläkin kertaa show'n varastaa Streep, joka on täydellinen Mirandana, kertoen paljon jo pelkillä katseillaan.

     Uusina tuttavuuksina jatko-osa esittelee Mirandan uuden miehen Stuartin (Kenneth Branagh), Emilyn rikkaan poikaystävän Benjin (Justin Theroux), Runwayn omistavan Irvin (Tibor Feldman) ja hänen poikansa Jayn (B. J. Novak), Mirandan uuden assistentin Amarin (Simone Ashley), asuntoja esittelevän Peterin (Patrick Brammall), sekä omiin oloihinsa vetäytyneen Sashan (Lucy Liu). Uudet näyttelijät hyppäävät toimivasti menoon mukaan, vaikka Therouxin ja Novakin esiintymiset jäävätkin hieman karikatyyrimäisiksi. Uusista hahmoista Peter ja hänen mukanaan tuomansa romanttinen kuvio ovat täysin tarpeetonta täytettä.

Kuten etukäteen ounastelin, Paholainen pukeutuu Pradaan 2 on aika turha ja selvästi pelkkien helppojen rahojen perässä tehty jatko-osa, jolla Disney pyrkii ottamaan kaiken hyödyn irti Fox-kaupoistaan. Ei se kuitenkaan vielä tarkoita, että leffa olisi automaattisesti huono. Ei, kakkososassa on omat hetkensä ja Streepiä jaksaisi mielellään katsoa Miranda Priestlynä enemmänkin. Jatko-osa jää ihan kivaksi, mutta olettaisin sen miellyttävän alkuperäisen elokuvan kovimpia faneja, jotka ovat kuumeisesti jo kaksi vuosikymmentä toivoneet jatkoa.

Itseäni elokuvassa jäi eniten häiritsemään, kuinka helpoimman kautta Aline Brosh McKennan käsikirjoitus kulkee, nojaten liikaa nostalgiapisteiden kalasteluun. Ei se vielä mitään, että etenkin alkupää käytetään vanhojen muisteluun, mutta minua turhautti, että kerronnallisestikin elokuva kulkee liian tuttuja latuja. On toisaalta hupaisaa, että Miranda on kahden vuosikymmenen aikana unohtanut Andyn olemassaolon, mutta se toki vain johtaa siihen, että iso osa kestosta käytetään taas siihen, että Andyn pitää yrittää voittaa Mirandan hyväksyntä, samalla kun hän saa kuulla kommentteja Nigelilta ja Emilylta muotitiedottomuudestaan. Myös leffan loppusuoran vaikeudet hoidetaan liian samaan malliin, vaikka tietty käänne elokuvassa antaisi McKennalle mahdollisuuden revitellä mojovammin. Mukaan on saatu ihan hyvää kommentaaria siitä, miten nyky-yhteiskunnassa helposti kulutettava sisältö vie voiton huolellisesti kirjoitetusta journalismista, mikä onkin asettanut Runwayn taloudelliseen ahdinkoon. Mutta sitten taas juuri nyt on hitusen kiusallista katsoa Disneyn levittämää elokuvaa, jossa taistellaan rahanahnetta ja häpeilemättömiä budjettileikkauksia tekevää suurkorporaatiota vastaan, kun Disney vastikään ilmoitti omista reippaista säästösuunnitelmistaan, mihin kuuluu tietty ties kuinka monen ihmisen potkut, alkaen Marvelin visuaalisesta tiimistä. 

Elokuvan ohjauksesta vastaa alkuperäisen leffan tapaan David Frankel, joka pitää kivan kepeää ilmapiiriä sujuvasti yllä, sekä saa päätähdet irrottelemaan jälleen hyvin. Teknisesti Paholainen pukeutuu Pradaan 2 on oivallinen. Kameratyöskentely on pätevää, lavasteet ovat hienot ja puvustus tietty todella tyylikästä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Theodore Shapiron säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla. Lady Gagan faneille on luvassa herkkua, sillä artisti on tehnyt elokuvaa varten jopa kolme uutta laulua ja käypä myös esiintymässä parissa kohtauksessa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Devil Wears Prada 2, Yhdysvallat, 2026, 20th Century Studios, Wendy Finerman Productions, Sunswept Entertainment

Arvostelu: Presence (2024)

PRESENCE

Ohjaus: Steven Soderbergh

Pääosissa: Callina Liang, Chris Sullivan, Lucy Liu, Eddy Maday, West Mulholland, Julia Fox, Natalie Woolams-Torres ja Lucas Papaelias

Genre: draama, jännitys

Kesto: 1 tunti 24 minuuttia

Ikäraja: 16

Presence on ohjaaja Steven Soderberghin uusi elokuva. David Koepp kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2023. Presence sai maailmanensi-iltansa jo muutamaa kuukautta myöhemmin, tammikuussa 2024 Sundancen elokuvajuhlilla. Nyt, yli vuotta myöhemmin elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse odotin positiivisin mielin elokuvan näkemistä. Pidän Soderberghin elokuvista ja innostuin, kun kuulin, miten leffa oli toteutettu. Kävinkin katsomassa Presencen heti sen ensi-iltapäivänä.

Paynen perhe muuttaa uuteen taloon ja alkaa vähitellen uskoa, että talossa kummittelee.

Presence keskittyy uuteen taloon muuttavaan Paynen perheeseen, johon kuuluvat äiti Rebekah (Lucy Liu) ja isä Chris (Chris Sullivan), tytär Chloe (Callina Liang) ja poika Tyler (Eddy Maday). Perheellä ei mene erityisen hyvin. Rebekah-äidillä on meneillään jotain hämärää, mikä on saanut Chris-isän varpailleen, eikä pariskunnan välillä vaikuta pahemmin enää lempi leiskua. Chloe-tytär taas on masentunut parhaan ystävänsä kuoleman jälkeen, mitä ei auta se, että äiti ei anna juuri mitään tukea hänelle, keskittyessään vain Tyler-pojan lupaavaan urheilu-uraan. Perheen ankea arki saa kuitenkin aikamoisen käänteen, kun he alkavat yksi kerrallaan huomata, että heidän talossaan huonekalut liikkuvat itsestään ja jokin "presenssi" vaikuttaisi vahtivan heitä. Perheen näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan, etenkin Chloeta näyttelevä Liang, joka huomaa kummat tapahtumat ensimmäisenä ja isää esittävä Sullivan, joka yrittää pitää perhettä epätoivoisesti kasassa. Sen sijaan elokuvan aikamoiseksi kompastuskiveksi muodostuu Tylerin kaveria ja Chloesta kiinnostunutta Ryan-poikaa esittävä West Mulholland, joka on kiusallisen huono ja jopa karikatyyrimaisen yliampuva roolissaan.

Presencen juonikuvaus voi kuulostaa miljoonaan kertaan nähdyltä kauhurainalta. Perhe muuttaa uuteen kotiin ja pikkuhiljaa he huomaavat, että jokin yliluonnollinen on läsnä talossa. Presence on kuitenkin kaikkea muuta kuin tavanomainen kummitteluleffa ja onkin heti kättelyssä selvää, että elokuva jakaa katsojat taatusti voimakkaasti kahtia. Toiset pitävät elokuvan poikkeavaa lähestymistapaa aiheeseensa tylsänä, kun taas toiset innostuvat sen raikkaasta visiosta.

Elokuvan isoin täky on se, että koko elokuva on kuvattu kummituksen vinkkelistä. Seuraamme siis tapahtumia kaiken aikaa kuin leijuen vieressä tai tarkkaillen kauempaa. Jokainen kohtaus on toteutettu yhdellä pitkällä otoksella, jossa Soderbergh itse on kuljetellut kameraa näyttelijöiden ympärillä ja hän onkin pääasiassa onnistuneesti luonut fiiliksen siitä kuin katsoisi tapahtumia jonkin näkymättömän olennon kautta. Tällä herätetään katsojaan epämukavan tunkeileva, jopa hitusen perverssi fiilis. Toteutustapa on mainio ja elokuva pistääkin pohtimaan, onko kyseessä jokin paha voima, joka haluaa perheelle ikävyyksiä, vai joku talon aiempi asukas, joka on kuollut, eikä yksinkertaisesti pääse talosta minnekään, vai ehkä jopa jonkin sortin suojelusenkeli?

Vaikka Presence sisältääkin kiehtovan omalaatuisen lähestymistavan kummitustalokonseptiin, elokuva ei silti ollut sellainen loistotapaus kuin olisin toivonut. En mieltänyt elokuvaa missään kohtaa tylsäksi, mihin vaikuttaa myös napakan tiukka, jopa alle puolentoista tunnin kesto, mutta pakko sanoa, etten missään kohtaa myöskään kokenut leffaa pelottavaksi. Se, mistä leffan todellisen jännitteen pitäisi syntyä, kaatuu rähmälleen surkean näyttelijäsuorituksen takia. Toinen, ei nyt välttämättä kompastuskivi, mutta mielestäni loppujen lopuksi täysin turha seikka, oli äitihahmon mahdollinen hämäräbisnes, jolla yritetään väkisin luoda konfliktia vanhempien välille, kun jo se, että äiti ei huomioi juuri yhtään masentunutta tytärtään olisi ollut tarpeeksi.

Steven Soderbergh ei saa rakennettua erityisen pelottavaa ilmapiiriä, vaan kauhuosastolla leffa jää lähinnä vain epämukavaksi. Enemmänkin se on kummitustarinana aika haikea ja paikoin jopa nätti, vähän samaan tapaan kuin liki kymmenen vuotta sitten ilmestynyt A Ghost Story (2017), jolle Presence ei tosin vedä lainkaan vertoja. David Koeppin käsikirjoitus jättää dialogin puolesta paikoin toivomisen varaa ja etenkin nuorten dialogi kuulostaa juuri siltä kuin iäkkäämpi kirjoittaja yrittäisi laatia repliikkejä teineille: vaivaannuttavalta. Elokuvan tekninen toteutus ansaitsee kuitenkin vielä lisäkehut. Soderberghin kameratyöskentely on tyylikkään sulavaa ja hieman pyöristävä laajakuva vahvistaa mielikuvaa siitä, että katsoisi tapahtumia jonkun silmien kautta. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Zack Ryanin kaihoisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Presence, 2024, Extension 765, The Spectral Spirit Company

Arvostelu: Red One (2024)

RED ONE

Ohjaus: Jake Kasdan

Pääosissa: Dwayne Johnson, Chris Evans, Lucy Liu, Kiernan Shipka, J. K. Simmons, Bonnie Hunt, Reinaldo Faberlie, Kristofer Hivju, Nick Kroll, Wesley Kimmel ja Mary Elizabeth Ellis

Genre: seikkailu, toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 12

Red One on Dwayne Johnsonin ja Chris Evansin tähdittämä uusi jouluelokuva. Elokuva lähti liikkeelle tuottaja Hiram Garcian ideasta, jonka hän esitteli Johnsonin Seven Bucks Entertainment -studiolle, missä innostuttiin. Chris Morgan ryhtyi työstämään idean pohjalta käsikirjoitusta ja Jake Kasdan pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022, joissa koettiin ongelmia, kun Johnson saapui paikalle usein myöhässä ja jonain päivinä hän ei saapunut paikalle ollenkaan. Pitkittyneen tuotannon takia budjetti paisui lopulta jättimäiseksi, jopa 250 miljoonaan dollariin. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo viime vuonna suoraan Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa, mutta elokuva päätettiinkin julkaista teattereissa ja samalla ensi-iltaa siirrettiin vuodella eteenpäin. Nyt Red One on saapunut leffateattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä varautuneena. Traileri eivät juuri voittaneet minua puolelleen, mutta toivoin, että kyseessä voisi edes olla viihdyttävä tapaus. Kävin katsomassa Red Onen heti ensimmäisessä IMAX-näytöksessä ensi-iltapäivänä.

Kun joulupukki siepataan juuri ennen joulua, tonttuagentti Callum Drift tarvitsee mestarihakkeri Jack O'Malleyn apua tämän löytämiseksi.

Diivamaisella käytöksellään elokuvan budjetin paisuttanut Dwayne Johnson näyttelee Callum Driftiä, tonttuagenttia, joka vastaa itse joulupukin (J. K. Simmons) turvallisuudesta. Mutta juuri ennen joulua Cal epäonnistuu hommassaan ja vanha valkoparta siepataan hänen nenän alta. Löytääkseen pukin, Cal tarvitsee apua Chris Evansin näyttelemältä hakkerilta Jack O'Malleylta, jonka sanotaan voivan löytää kenet tahansa maailmassa. Johnson istuu passelisti kovanaamaisen turvapäällikön rooliin, vaikkei häneltä vielä vuosienkaan jälkeen juuri näyttelijälahjoja löydy. Miehen suosio on ollut selvässä laskussa viime vuodet ja Johnsonin on parasta alkaa varoa käytöstään, mikäli hän mielii vielä tähdittää elokuvia tulevaisuudessa. Hänen palkkionsa ovat jo nyt valtavat, eivätkä hänen leffansa ole vuosiin tehneet selvää voittoa. Evans on ihan hyvässä vedossa Johnsonin rinnalla ihmisenä, joka repäistään yhtäkkiä myyttisten olentojen keskelle, joskin Evans ei onnistu myymään ajatusta, että hänen hahmonsa kamppailisi alkoholismin kanssa. Vähemmän yllättäen parhaan roolityön tarjoaa Simmons joulupukkina ja onkin siis sääli, että tämän salilla yllättävänkin paljon viihtyvän punanutun ruutuaika jää varsin pieneksi.

     Elokuvassa nähdään myös Lucy Liu myyttisten juttujen parissa työskentelevän agenttiorganisaation johtajana Zoena, Kiernan Shipka pukin siepanneena noitana Grylana ja Kristofer Hivju joulupukin häijynä veljenä Krampuksena. Shipka hoitaa tarpeeksi passelisti tonttinsa pahiksena, jonka motiivit ovat jopa ihan ymmärrettävät. Gryla kokee, että pukista on tullut liian pehmo tuhmien listaan joutuneille ja päättääkin ottaa ohjat, tehdäkseen maailmasta väkisin kiltin.

Tehdään se heti selväksi, että Red One ei todellakaan ole hyvä elokuva. Sen käsikirjoitus on kömpelö, näyttelijöiden työ on varsin ailahtelevaa, parin tunnin kestossa on ainakin vartti liikaa ja kun katsoo elokuvan visuaalista ilmettä, on pöyristyttävää, että leffa maksoi jopa 250 miljoonaa dollaria. Näytöksessäni oli ehkä viitisen ihmistä lisäkseni ensi-iltapäivänä, joten jos meno on tällaista muuallakin maailmassa, turpiin tulee lippuluukuilla ja lujaa, ja Johnson voi jälleen kerran hyvästellä yhden aikomuksensa tähdittää uutta franchisea. Red Onen on nimittäin tarkoitus toimia avausosana juhlapyhien ympärille rakennetulle toimintaseikkailujen saagalle. 

Mutta. Kaikesta tästä huolimatta mielsin Red Onen hyvällä tavalla varsinaiseksi joulukalkkunaksi. Se on umpipöhkö leffa, joka ottaa itsensä ajoittain aivan liian tosissaan ja naurattaa lähinnä väärissä kohdissa. Varsinaiset vitsit jättävät kylmäksi, mutta sen sijaan täysin puskista tulevat hölmöydet naurattavat makeasti. Yhdessä kohtaa Johnsonin hahmo kutistuu lapsen kokoiseksi ja vetää turpaan lumiukkoja, jotka näyttävät siltä kuin ne viettäisivät kaiken aikansa pumpaten rautaa salilla. Itse asiassa kaikki näyttävät siltä kuin ne viettäisivät kaiken hereilläoloaikansa nostellen painoja, niin tontut, lumiukot, jääkarhut kuin itse pukki. Tehostetiimi taas ei ole vaivautunut selvittämään, miltä porot näyttävät ja niinpä pukin rekeä vetävät jostain syystä jättimäiset (ja tietty bodatut) hirvet. Toimintakohtaukset ovat aikamoista sillisalaattia ja lopputaistelu Gryla-noitaa vastaan näyttää videopeliltä, jota ei itse pääse pelaamaan. Red One on pitkästä aikaa niin huono leffa, että se on jo hyvä. Jos jotain positiivista, niin konseptissa olisi jopa ihan potentiaalia franchiseen, missä voisi tulla vaikka toimintaraina pääsiäispupusta tai televisiosarja hammaskeijun seikkailuista. Jos siis elokuva menestyy, mitä epäilen.

Elokuvan on ohjannut Jake Kasdan, joka vastasi myös Johnsonin tähdittämistä Jumanji-elokuvista (2017-2019). Kasdan ei tunnu tietävän, tekeekö hän elokuvaa vakavissaan, vai kieli poskessa, mikä johtaa varsin hupaisaan sotkuun kaikessa tyylitajuttomuudessa. Chris Morganin käsikirjoitus on aika tönkkö, mutta sen mytologiassa olisi ainesta. Red One on ihan hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus menevää ja muutamat mörököllimaskeeraukset - etenkin Krampus - ovat vaikuttavat. Elokuvan tietokonetehosteet ovat kuitenkin pöyristyttävän huonot. Miten 250 miljoonaa maksanut elokuva voi näyttää näin karsealta? Koko joulupukin maailma näyttää viimeistelemättömältä ja takaa-ajo tämän joulukaupungin kaduilla on kiusallista päivänselvän taustakankaan käytön kanssa. Äänimaailma mekastaa minkä ehtii ja Henry Jackman tekee tuttuun tapaansa kelpo työtä musiikkien parissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Red One, 2024, Amazon MGM Studios, Seven Bucks Productions, Chris Morgan Productions, The Detective Agency, Big Indie Pictures

Arvostelu: Kill Bill: Volume 1 (2003)

KILL BILL: VOLUME 1

Ohjaus: Quentin Tarantino

Pääosissa: Uma Thurman, Lucy Liu, Vivica A. Fox, Julie Dreyfus, Sonny Chiba, Daryl Hannah, Chiaki Kuriyama, Gordon Liu, Michael Parks, Michael Bowen, James Parks, Michael Madsen ja David Carradine

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 18

"Revenge is a dish best served cold." - vanha klingonilainen sananlasku.

Kill Bill: Volume 1 on Quentin Tarantinon neljäs elokuva. Tarantino sai yhdessä päätähti Uma Thurmanin kanssa idean kostavasta morsiamesta, kun kaksikko oli työstämässä elokuvaa Pulp Fiction - tarinoita väkivallasta (Pulp Fiction - 1994). Tarantino pyöritteli ideaa mielessään muutaman vuoden, ennen kuin alkoi tosissaan kirjoittamaan sen pohjalta käsikirjoitusta. Juuri, kun kuvausten oli tarkoitus alkaa, Thurman ilmoitti olevansa raskaana ja kuvauksia piti siirtää lähes vuodella eteenpäin. Alun perin kyseessä piti olla yksi ainoa elokuva, mutta kun Tarantinon suosima leikkausversio kesti jopa neljä tuntia, tuottaja Harvey Weinsteinin painostuksesta hän päätyi jakamaan filmin kahteen osaan. Niistä ensimmäinen, Kill Bill: Volume 1 sai maailmanensi-iltansa 29. syyskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden, sekä BAFTA-ehdokkuudet parhaasta naispääosasta, leikkauksesta, äänestä, musiikista ja erikoistehosteista. Itse näin Kill Bill: Volume 1:n noin kymmenen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä todella paljon. En ole kuitenkaan katsonut elokuvaa uudestaan, kunnes huomasin, että se täyttää nyt 20 vuotta. Juhlan kunniaksi päätin katsoa leffan toistamiseen ja arvostella sen.

Hääpäivänsä verilöylystä hengissä selviytynyt morsian vannoo kostoa salamurhaajien tiimille ja heidän johtajalleen Billille, jotka surmasivat hänen miehensä ja syntymättömän lapsensa.

Uma Thurman näyttelee vielä tässä ensimmäisessä volumessa nimettömäksi jäävää morsianta, joka herää neljän vuoden jälkeen sairaalassa ja päättää etsiä käsiinsä ne, jotka tappoivat hänen miehensä ja syntymättömän lapsensa, ja tappaa heidät yhtä kylmäverisesti. Thurman tekee yhden uransa väkevimmistä roolitöistä sinnikkäänä, uhmakkaana ja päättäväisenä morsiamena, joka ei anna minkään tulla kostonsa tielle. Katsoja lähtee välittömästi hahmon mukaan ja kannustaa morsianta tämän koettelemusten läpi. Thurman uhkuu vimmaisuutta, tehden morsiamesta yhden siisteimmistä naistoimintahahmoista ikinä.

     Elokuvassa nähdään myös Lucy Liu, Vivica A. Fox, Daryl Hannah ja Michael Madsen mysteeristä Billiä (lähinnä ääniroolissa oleva David Carradine) seuraavana salamurhaajatiiminä, O-Ren "Mokkasiinikäärmeenä", Vernita "Kuparipääkäärmeenä", Elle "Kuningaskäärmeenä" ja Budd "Sidewinderinä", joista kaksi jälkimmäistä jäävät vielä tässä ensimmäisessä osassa pienempään rooliin. Fox ja varsinkin Liu hoitavat kuitenkin hommansa pätevästi, tarjoten onnistuneet ensimmäiset vastukset morsiamen kostoreissun aikana. Lisäksi mukana ovat myös Julie Dreyfus, Chiaki Kuriyama ja Gordon Liu O-Reniä seuraavina tappajina ja Sonny Chiba legendaarisena miekkavalmistaja Hattori Hanzona. Michael Parks toistaa roolinsa Texas Ranger Earl McGraw'na Tarantinon tähdittämästä Hämärästä aamunkoittoon -elokuvasta (From Dusk Till Dawn - 1996).

Erinomaisten Reservoir Dogsin (1992) ja Pulp Fiction - tarinoita väkivallasta jälkeen Quentin Tarantino tiputti hieman tasoaan elokuvallaan Jackie Brown (1997). Kuusi vuotta myöhemmin hän teki kuitenkin sähäkän paluun Kill Bill: Volume 1:llä. Tarantino lainailee jälleen paljon monesta paikasta, kuten vanhoista samuraielokuvista, blaxploitaatiofilmeistä ja spagettilänkkäreistä, pyöritellen tutuista aineksista jotain täysin omalaatuista. Ensisekunneista lähtien elokuva suorastaan huutaa ohjaajansa nimeä, enkä voinut sille mitään, vaan suuri virne levisi kasvoilleni. Leffa pitää sisällään aika lailla kaikki ohjaajan erikoiset tavaramerkit verellä mässäilevistä toimintakohtauksista epälineaariseen tarinankerrontaan (joka on vielä tietty jaettu lukuihin), teknisellä puolella kikkailuun, jalkafetissin esittelyyn ja tarkasti valittuihin musiikkeihin ja lauluihin, jotka säestävät menoa väkevästi. Oikeastaan vain pitkät, nokkelat keskustelut uupuvat, mutta tässä leffassa miekat puhuvatkin puolestaan. 

Kill Bill: Volume 1 on erittäin mukaansatempaava ja tiivistunnelmainen kostokertomus (tai sen ensimmäinen puolikas), joka tuntuu huomattavasti vajaan parin tunnin kestoaan lyhyemmältä. Elokuva jaksaa yllättää kerta toisensa perään ja tarjota toinen toistaan veikeämpiä ratkaisuja, jotka vain parantavat katselukokemusta. Tarantinoa ei todellakaan kiinnosta tehdä filmiä kuten muut, vaan jos hän haluaa heittää sekaan kymmenminuuttisen animena toteutetun osion, niin sellaisen hän myös heittää sekaan. Jos hän ei halua paljastaa päähenkilönsä nimeä, hän peittää sen piippausäänellä. Ja jos hän haluaa tehdä lopputaistelusta säälimätöntä verimättöä, niin sen hän myös tekee... muttei valitettavasti saa julkaista sitä sellaisenaan teattereihin, joten valitettavasti päheä finaali esitetään osittain mustavalkoisena. Värien paikoittaisesta puutteesta huolimatta taistelu House of Blue Leavesissa on suut auki loksauttavan upeaa katsottavaa tyylikkäiden koreografioidensa, sekä intensiivisen ja brutaalin menonsa kanssa.

Tarantinon työ niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana Kill Bill: Volume 1:n parissa on samanaikaisesti sekä hullusti rönsyilevää kuin tarkkaan harkitun suunnitelmallista. Hän pitää filmiä ihailtavasti kasassa ja on rakentanut elokuvan niin, ettei sen parissa käy aika tylsäksi. Kyseessä on myös teknisesti todella tyylikäs teos. Se on kuvattu vakuuttavasti - erityisesti luminen taistelu O-Reniä vastaan on suorastaan kaunista katseltavaa. Kuvausta tukevat niin huolellisesti suunniteltu värimaailma, mainio valaisu kuin onnistuneen rytmikäs leikkaus. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraukset varsin veriset. Tekoverta roiskitaan niin paljon leffan aikana, että on oikeasti sääli, että hurjimmat hurmepläjäykset joutuu katsomaan väreittä. Äänimaailma on myös hyvin työstetty efektejä ja musiikkeja myöten. Parhaiten elokuvasta jäävät mieleen intensiiviset vinkumiset tuimien katseiden aikana, sekä kappaleet Bang Bang (My Baby Shot Me Down), Battle Without Honor or Humanity ja Woo Hoo.

Yhteenveto: Kill Bill: Volume 1 on aivan mahtava avaus mukaansatempaavalle kostokertomukselle. Jatko-osaan jätettyjä pitkiä keskusteluja lukuun ottamatta ohjaaja Quentin Tarantinon tavaramerkit ovat visusti esillä. Tarantino leikittelee eri lajityypeillä, yhdistellen niitä toisiinsa ja tehden elokuvaansa muutenkin niin kuin vain Tarantino osaa. Elokuva on täynnä vekkuleita vetoja ja ratkaisuja, oli kyse sitten animena esitetystä osiosta tai osittain mustavalkoisena esitetystä lopputaistelusta, sillä niin veriseksi se äityy, ettei sitä olisi julkaistu teattereissa värillisenä. Tiukka meno ja napakka kerronta vievät täysin mukanaan. Vajaan kahden tunnin energinen kyyti on nopeasti ohi ja jatko-osan haluaa pistää heti pyörimään. Uma Thurman on loistovedossa pääroolissa kostavana morsiamena ja muukin näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä. Teknisiltä ansioiltaankin filmi on vakuuttavasti tehty tyylikästä kuvausta ja hienoja taistelukoreografioita myöten. Kill Bill: Volume 1 on mahtava elokuva, jota suosittelen lämpimästi kaikille Tarantinon ja toiminnallisten kostoleffojen ystäville. 20-vuotisjuhla on hyvä hetki katsoa elokuva, oli se sitten jäänyt näkemättä tai oli sen nähnyt useampaankin otteeseen aiemmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kill Bill: Volume 1, 2003, Miramax, A Band Apart, Super Cool ManChu, Shaw Brothers

Arvostelu: Shazam! Fury of the Gods (2023)

SHAZAM! FURY OF THE GODS

Ohjaus: David F. Sandberg

Pääosissa: Zachary Levi, Jack Dylan Grazer, Asher Angel, Helen Mirren, Lucy Liu, Rachel Zegler, Adam Brody, Grace Fulton, Ross Butler, Meagan Good, D. J. Cotrona, Djimon Hounsou, Cooper Andrews, Marta Milans, Ian Chen, Faithe Herman ja Jovan Armand

Genre: toiminta, fantasia, komedia

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuviin perustuva elokuva Shazam! (2019) oli kohtalainen menestys, jota kriitikot kehuivat. Jatko-osan suunnittelu lähtikin pian käyntiin ja sen kuvausten oli tarkoitus käynnistyä jo vuonna 2020, mutta koronaviruspandemian takia tuotantoa jouduttiin viivästyttämään. Kuvaukset alkoivat vasta toukokuussa 2021 ja nyt, lähes vuoden lisäodotuksen jälkeen Shazam! Fury of the Gods -nimen saanut jatko-osa on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin ensimmäistä Shazam! -elokuvaa kelpo supersankariviihteenä, mutten innostunut siitä tarpeeksi, että olisin katsonut sitä uudestaan tai alkanut erityisemmin odottamaan jatkoa. Kakkosleffan trailerit eivät vakuuttaneet minua ollenkaan ja meninkin varautunein mielin katsomaan Shazam! Fury of the Godsia heti sen ensi-iltapäivän ensimmäiseen näytökseen.

Billy Batson yrittää tasapainotella opiskelunsa, sijaisperheensä ja supersankariminänsä kanssa, kun kostonhimoiset jumalat Hespera ja Kalypso vapautuvat vankeudestaan ja havittelevat Shazamin voimia.

Asher Angel palaa rooliinsa nuoreksi Billy Batsoniksi, jolle mystinen velho (Djimon Hounsou) soi ensimmäisessä elokuvassa Shazamin suuret voimat. Angel pistetään kuitenkin vaihtoon aina, kun Billy lausuu taikasanan ja muuttuu Zachary Levin esittämäksi supersankariksi. Angelin osuus jää tällä kertaa yllättävänkin minimaaliseksi, elokuvan keskittyessä täysillä Leviin. Vaikka kummatkin ovat periaatteessa oivallisia osissaan, eivät Angel ja Levi saa luotua tunnetta siitä, että he esittäisivät samaa hahmoa. Angel vie Billyä kypsempään ja vakavampaan suuntaan, kun taas Levi jatkaa hassuttelulinjalla.

     Muutkin tutut hahmot ykkösosasta tekevät paluun. Cooper Andrews ja Marta Milans esittävät Billyn adoptiokodin vanhempia, Victoria ja Rosaa. Jack Dylan Grazer varastaa show'n Billyn parhaana kaverina Freddynä, jonka supersankariminää näyttelee Adam Brody. Aikuistunut Grace Fulton tulkitsee niin tavis-Maryä kuin myös tämän superpuolta. Ian Chen, Faithe Herman ja Jovan Armand nähdään Eugenena, Darlana ja Pedrona, kun taas heidän superversioita esittävät Ross Butler, Meagan Good ja D. J. Cotrona. Näyttelijät hoitavat tonttinsa passelisti (Grazer on poppoon paras), mutta suurimmaksi osaksi hahmot jäävät tällä kertaa aika yksiulotteisiksi pahveiksi.

Pahisosastoa edustavat tällä kertaa Helen Mirrenin ja Lucy Liun näyttelemät jumalat Hespera ja Kalypso, jotka eivät perustu sarjakuviin, vaan ovat uusia hahmoja, jotka on luotu Kreikan mytologian pohjalta. Yleensä hyvien näyttelijäkonkareiden lahjat haaskataan geneerisinä pahiksina, joista varsinkin Liun esittämän Kalypson ainoa piirre on se, että hän on paha, koska hän on paha. Uutena tuttavuutena esitellään myös uudesta West Side Story -sovituksesta (2021) tutun mainion Rachel Zeglerin esittämä Anne, koulun uutena oppilaana, johon Freddy iskee silmänsä.

Shazam! Fury of the Godsista on näillä näkymin tulossa yksi DC:n elokuvauniversumin isoimmista taloudellisista flopeista, enkä yhtään ihmettele miksi. Ensimmäinen Shazam! -leffa oli kelpo hömppää, mutta aika unohdettava tapaus, eikä se houkutellut suuria massoja elokuvateattereihin. Lisäksi DC-elokuvauniversumi on parhaillaan jonkin sortin muutosvaiheessa, The Suicide Squadin (2021) ja Peacemaker-sarjan (2022-) tehneen James Gunnin hypättyä studion ohjaksiin. Kellään ulkopuolisella ei ole selvää käsitystä, että onko näillä tämän vuoden DC-leffoilla mitään merkitystä enää tulevaisuuden kannalta? Esimerkiksi Black Adamin (2022) lopputeksteissä vihjailtiin Henry Cavillin paluusta Supermaniksi, mutta eipä tämä tule luultavasti koskaan johtamaan mihinkään, eivätkä fanit tunnu antavan tätä anteeksi. Ja vielä tämän päälle uusia supersankarileffoja satelee teattereihin liian tiuhaan tahtiin (DC-leffoja on tulossa tänä vuonna vielä kolme lisää). Kun hinnat nousevat niin teattereissa kuin muuallakin, ihmisten on pakko karsia jostain pois ja jo kaiken spoilaavien trailereiden perusteella Shazam! Fury of the Gods näytti yhdentekevältä rainalta, jonka voi ihan hyvin katsoa joskus myöhemmin HBO Maxista.

Valitettavasti ennakko-odotukseni kävivät toteen ja Shazam! Fury of the Gods on juuri niin yhdentekevä leffa kuin sen mainokset antoivat ymmärtää. Elokuvasta ei jää oikein mitään käteen ja sen luultavasti unohtaa jo seuraavalla viikolla. Se viihdyttää ajoittain ihan kivasti ja muutamat vitsit onnistuvat jopa saamaan irti pienen hörähdyksen. Siihenpä se sitten jää. Tarina ei ole kovin mukaansatempaava, toimintakohtaukset ovat mitäänsanomattomia ja kiusallisen kökösti tehtyjä, suuri osa vitseistä aiheuttaa lähinnä silmien pyörittelyä ja monet hahmoista jäävät täysin pintapuolisiksi. Ei elokuva sinänsä huono ole, mutta se vain huokuu keskinkertaisuutta ja hukkaan heitettyä rahaa. 

Elokuvan ohjauksesta vastaa edellisen osan tavoin David F. Sandberg, jolla koitui viime leffassa vaikeuksia tasapainotella kevythenkisen huumorin ja kauhumaisten hetkien kanssa. Tällä kertaa Sandberg kompuroi yrityksissään pitää yhä vain mammuttimaisemmaksi paisuvaa pakettia kasassa. Asiaa ei auta Henry Gaydenin ja Chris Morganin heikko käsikirjoitus, jonka sanomat perheen merkityksestä jäävät hieman raakileiksi ja jossa pahisten motiivit ja muutokset ovat kömpelöitä. Shazam! Fury of the Gods ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kovin kaksinen. Se on kelvollisesti kuvattu, mutta pääasiassa leffa näyttää kiusallisen halvalta. Lavasteet eivät täysin vakuuta, asut ovat hieman kotikutoiset ja tietokoneella luodut hirviöt ovat toinen toistaan kehnompia ilmestyksiä, aivan kuin suoraan jostain PlayStation 3:n pelistä. Taustakankaan käyttö on jatkuvasti selvää ja taistelun tiimellyksessä ympäriltä tuhoutuva kaupunki näyttää epäuskottavalta. Äänimaailma rymistelee kuitenkin mukavasti niin efektejä kuin Christophe Beckin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Shazam! Fury of the Gods on erittäin keskinkertainen supersankarirymistely, jonka todennäköisesti unohtaa pian sen näkemisen jälkeen. Elokuvan tarina ei oikein saa napattua otetta katsojasta, vaikka meno aika ajoin viihdyttääkin. Huumoripuoli on erittäin ailahtelevaa, osan vitseistä tarjotessa passelit naurut ja osan aiheuttaessa lähinnä silmienpyörittelyä myötähäpeällisyydellään. Toimintakohtaukset kärsivät pahasti kehnoista erikoistehosteista. Kun sankareita vastassa olevat mörököllit näyttävät näin kököiltä ja tapahtumapaikat näyttävät viimeistelemättömiltä tehostemössöiltä, on taisteluihin vaikea hypätä mukaan. Elokuvassa yritetään hieman kaivaa syvemmälle perheteemalla, mutta lopputulos jää silti pintaraapaisuksi. Näyttelijät ajavat asiansa rooleissaan, joskin Asher Angel ja Zachary Levi eivät saa tarpeeksi yhtenäistä linjaa Billyn esittämiseen ja Helen Mirren ja Lucy Liu haaskaavat taitojaan tylsissä pahisrooleissa. Shazam! Fury of the Godsista löytyy hetkensä, mutta kokonaisuus tuntuu auttamattoman mitäänsanomattomalta ja ponnettomalta. Se on selvä ja harmillinen väliinputoaja DC:n elokuvauniversumin muovautuessa uuteen muottiinsa. Jos leffan katsojamäärät ovat maailmalla yhtä heikot kuin täällä Suomessa (ensi-iltapäivänä Tennispalatsin ISENSE:ssä, maan suurimmassa elokuvasalissa oli kanssakatsojia alle kymmenen), on varmaan turha toivo, että Levin Shazamia nähtäisiin enää Gunnin uudessa DC-maailmassa.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Shazam! Fury of the Gods, 2023, Warner Bros., DC Entertainment, New Line Cinema

Arvostelu: Chicago (2002)

CHICAGO

Ohjaus: Rob Marshall

Pääosissa: Renée Zellweger, Catherine Zeta-Jones, Richard Gere, Queen Latifah, John C. Reilly, Christine Baranski, Taye Diggs, Colm Feore, Dominic West, Lucy Liu, Mýa, Susan Misner, Denise Faye, Deirde Goodwin ja Ekaterina Chtchelkanova

Genre: musikaali, rikos, komedia

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

Chicago perustuu vuoden 1975 samannimiseen Broadway-musikaaliin, mikä taas perustuu vuoden 1926 samannimiseen näytelmään (mistä oli vuonna 1927 tehty elokuva Chicago), mikä taas pohjautuu osittain todellisiin henkilöihin. Broadway-musikaalin ohjaaja Bob Fosse alkoi 1970-luvun lopulla työstämään myös elokuvasovitusta, mutta projekti ei edennyt ja Fosse menehtyi vuonna 1987. Musikaaligenre oli alkanut hiipua valokeilasta, joten myös elokuvaversio unohdettiin kokonaan. Kuitenkin kun vuonna 1996 Chicago-musikaali tuotiin takaisin Broadwaylle hieman hillitympänä versiona ja se nousi jättisuosioon, elokuvasovituksen suunnittelu alkoi uudestaan. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2001 ja lopulta Chicago sai maailmanensi-iltansa 10. joulukuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso menestys, jota kriitikotkin kehuivat. Leffa myös sai esimerkiksi kolmetoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, naispääosa, miessivuosa, käsikirjoitus, kuvaus ja laulu), joista se voitti parhaan elokuvan, naissivuosan, lavastuksen, puvustuksen, leikkauksen ja äänityksen palkinnot, kahdeksan Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa, miessivuosa, ohjaus ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan musikaalielokuvan, naispääosan ja miespääosan palkinnot, sekä kaksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, naispääosa, kuvaus, leikkaus, puvustus, lavastus, musiikki ja maskeeraus), joista se voitti parhaan naissivuosan ja äänen palkinnot. Lisäksi elokuva voitti myös Grammyn parhaasta elokuvamusiikista. Itse en ollut aiemmin nähnyt Chicagoa, enkä edes tiennyt, mistä se kertoi - vain sen, että se on musikaali ja se voitti parhaan elokuvan Oscar-pystin. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella Chicagon - tietäen leffan aloittaessani edelleen vain nuo kaksi asiaa siitä.

Kuuluisuudesta haaveileva Roxie Hart tappaa rakastajansa ja joutuu vankilaan. Murhan seurauksena Roxie huomaa päässeensä parrasvaloihin täysin eri syistä kuin oli toivonut, mutta kun hän nyt kerran on huomion keskipisteenä, hän päättää ottaa kuuluisuudestaan kaiken irti.

Bridget Jonesina parhaiten tunnettu Renée Zellweger nähdään Chicagon pääroolissa Roxie Hartina, joka on vuosia haaveillut show-tähden urasta ja siitä, että kaikki ihailisivat ja rakastaisivat häntä. Hänestä tulee kyllä sanomalehtien etusivujen ykkösaihe, mutta hyvin erilaisista syistä kuin hän oli olettanut. Roxien murhattua rakastajansa (Dominic West), hän päätyy vankilaan ja oikeushöykytykseen, eivätkä toimittajat suostu poistumaan niin vankilan tai oikeussalin ovilta, jos hän on sisällä. Mutta niinhän sitä sanotaan, että ei ole olemassa huonoa julkisuutta, joten Roxie hyppää riemulla uuteen rooliinsa. Zellweger tekee innokkaasti loistotyötä vekkulimaisena Roxiena, eikä ihme, että hän voitti suorituksellaan parhaan naispääosan Golden Globen.

     Roolistaan mm. Oscarin ja BAFTA:n voittanut Catherina Zeta-Jones näyttelee show-tähti Velma Kellyä, joka joutuu Roxien kanssa samaan aikaan vankilaan siskonsa ja miehensä murhasta ja Velma ja Roxie päätyvätkin taistoon parrasvaloista. Richard Gere nähdään lipevänä asianajaja Billy Flynninä, joka lupaa Roxielle saavansa tämän vapaaksi - tai vähintään pidettyä kuumimpana uutisena. Queen Latifah esittää vankilan johtohahmoa, Mama Mortonia, kun taas John C. Reilly esittää Roxien hömelöä aviomiestä, Amos Hartia. Christine Baranski nähdään reportteri Sunshinena, Taye Diggs pianistina, Colm Feore syyttäjä Harrisonina, sekä Mýa, Susan Misner, Denise Faye, Deidre Goodwin ja Ekaterina Chtchelkanova muina vankeina, jotka ovat myös tappaneet miehensä. Kaikin puolin näyttelijät tekevät hyvää työtä ja jopa Gere, josta en yleensä välitä, on erinomainen veikeän röyhkeänä Flynninä. 

Oli jokseenkin jopa ilahduttavaa ryhtyä katsomaan elokuvaa tietämättä sen tarinasta yhtään mitään. Oli myös erittäin hauska seurata murhatarinaa, joka oli kerrottu musikaalina - etenkin kun musikaalinumeroiden käyttö on näin valloittavan luovaa. Kerta toisensa perään Chicago hämmästytti minut sillä, kuinka se tarjoaa erilaiset laulut ja tanssit. Toisin kuin yleensä, musikaalinumerot eivät ole niinkään hetkiä, joissa hahmot alkavat yhtäkkiä kesken kohtauksen laulamaan tavallisissa lokaatioissa, vaan enemmänkin kuvitelmia, joissa hahmot esiintyvät yleisön edessä lavalla. Joskus musikaalit tulkitsevat metaforien kautta tapahtumia ja joskus ne toimivat hahmojen tapana kertoa aiempia tapahtumia uudella tavalla muille. Roxien rakastajan murha kerrotaan jatkuvasti eri tavoilla uudelleen ja tarinaa väritetään hurjasti, jotta siitä saataisiin vielä isompia lööppejä lehtiin. Erityinen suosikkini musikaalinumeroista on We Both Reached for the Gun, jossa Roxie pitää Flynnin kirjoittamaa lausuntoa lehdistölle ja tämä esitetään osittain niin, että lavalla Flynn on vatsastapuhuja ja Roxie on hänen nukkensa. Muutkin lehdistöstä esitetään lopulta Flynnin ohjailemina nukkeina, kun he alkavat uskoa puheisiin. Ihailin kohtauksen toteutusta valtavan paljon.

Sen lisäksi, että musikaalinumerot ovat toinen toistaan luovempia, veikeämpiä, tyylikkäämpiä ja viihdyttävämpiä ja niissä kuultavat laulutkin ovat oikein mainioita, myös elokuvan tarina ja tunnelma ovat suorastaan mahtavat. Leffalla on kaiken aikaa pilke silmäkulmassaan ja siihen uppoutuu hyvin nopeasti, sillä elokuva svengaa niin miellyttävästi. On hilpeää ja hieman absurdia seurata Roxien innostusta siitä, kuinka kuuluisa hänestä tulee murhan vuoksi. Velma toimii erittäin oivallisesti Roxien kilpailijana ja naiset ovatkin jatkuvasti varastamassa huomiota toisiltaan. Vajaan kahden tunnin kestossa ei tylsää hetkeä ole luvassa, vaan reipas henki ja tahditus johtavat siihen, että elokuvaa olisi voinut katsoa vielä kauemminkin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Rob Marshall ja kyseessä on hänen ensimmäinen elokuvateattereihin tehty ohjaustyönsä. Marshall oli aiemminkin toiminut ohjaajana, mutta vain televisioprojekteissa. Onkin aikamoinen saavutus heti ensimmäisenä tehdä parhaan elokuvan Oscar-voittaja ja saada ohjausehdokkuudet niin Oscareissa kuin BAFTA- ja Golden Globe -gaaloissa. Marshall tekeekin loistotyötä ja onnistuu pitämään elokuvassa tietyn broadwaymaisen näytelmähengen. Chicago on myös hienosti kuvattu, valaistu ja sitten leikattu kasaan. Elokuva voittikin Oscarin myös leikkauksestaan, eikä toisaalta ihme, sillä tavalliset kohtaukset ja räikeät musikaalinumerot nivoutuvat yhteen niin sulavasti. Myös mainiot lavastus ja puvustus palkittiin aiheellisesti, puhumattakaan äänitöistä. Laulujen lisäksi elokuvassa kuullaan myös Danny Elfmanin ja Steve Bartekin säveltämää musiikkia, joka lisää riemastuttavaa tunnelmaa.

Yhteenveto: Chicago on mahtava rikoskomedia, joka valloittaa niin veikeällä tarinallaan kuin riemastuttavilla musikaalinumeroillaan. On hupaisaa seurata Roxien nousua kuuluisuuteen rakastajan murhan takia ja kuinka nainen päättää ottaa kaiken ilon irti ajastaan valokeilassa, välittämättä oikeastaan yhtään siitä, miten valokeilaan alun perin pääsi. Renée Zellweger on huippuvireessä ja erittäin mainio on myös Richard Gere niljakkaana asianajaja Billy Flynninä. Filmin veikeä ilmapiiri imaisee nopeasti mukaansa ja kertomusta jää seuraamaan hymyssä suin. Omakin tanssijalka alkaa vipattaa kerta toisensa perään, sillä niin oivallisia elokuvan laulut ovat. Musikaalinumeroiden toteutukset ovat myös toinen toistaan kekseliäämpiä. Ohjaaja Rob Marshall pitää pakettia hyvin kasassa ja pilkkeen silmäkulmassa. Chicagon tekninenkin puoli on onnistunutta ja kaiken kaikkiaan kyseessä on suorastaan loistokas musikaalileffa, jonka katselua suosittelen kaikille genren ystäville - etenkin näin 20-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Chicago, 2002, Miramax, Producers Circle, Storyline Entertainment, Kalis Productions GmbH & Co. KG

Arvostelu: Ihmeellinen maailma (Strange World - 2022)

IHMEELLINEN MAAILMA

STRANGE WORLD

Ohjaus: Don Hall

Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Dennis Quaid, Jaboukie Young-White, Gabrielle Union, Lucy Liu, Karan Soni, Alan Tudyk, Adelina Anthony, Abraham Benrubi, Jonathan Melo, Nik Dodani ja Francesca Reale

Genre: animaatio, seikkailu, scifi

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 7

Strange World, eli suomalaisittain Ihmeellinen maailma on Walt Disney -yhtiön uusi animaatioelokuva. 1900-luvun alun pulp-lehdistä innostuneet Don Hall ja Qui Nguyen ryhtyivät työstämään seikkailutarinaa, josta yhtiö kiinnostui ja tekoprosessi käynnistyi. Näyttelijät äänittivät repliikkinsä, samalla kun animointi alkoi. Nyt Ihmeellinen maailma on saapunut elokuvateattereihin vailla oikein minkäännäköistä mainostusta ja näyttäisikin jo nyt siltä, että kyseessä on yksi Disneyn isoimmista taloudellisista flopeista vuosiin. Itse pidän studion animaatioista, etenkin kun ne ovat uusia ja alkuperäisiä ideoita, eivätkä jatko-osia tai uudelleenkierrätyksiä studion vanhemmista projekteista. Kävinkin kiinnostuneena katsomassa Ihmeellisen maailman sen ensi-iltaviikonloppuna, tietämättä oikeastaan yhtään mitään sen tarinasta.

Claden perhe elää Avaloniassa, jota ympäröivät korkeat ja vaaralliset vuoret, joita kukaan ei ole onnistunut ylittämään. Energiaa tuottavaa pando-kasvia viljelevän Searcher Claden isä, seikkailija Jaeger Clade katosi 25 vuotta sitten, lähtiessään kokeilemaan onneaan vuorten kanssa. Kun pandot vaikuttaisivat tekevän kuolemaa, Searcher ja hänen perheensä lähtevät kasvin alkulähteille selvittämään parannuskeinoa ja törmäävät kuolleeksi luultuun Jaegeriin.

Ihmeellinen maailma kertoo Claden perheestä, kolmesta sukupolvesta katsottuna. On Jaeger Clade (äänenä Dennis Quaid), ylpeä ja vahva seikkailijasielu, joka janoaa tietoa siitä, mitä Avaloniaa kauttaaltaan ympäröivien vuorten takaa löytyy. Hänen poikansa Searcher Clade (Jake Gyllenhaal) ei halunnut seurata isänsä jalanjäljissä, vaan päätti jäädä Avaloniaan ja keskittyä viljelemään löytämäänsä ihmekasvia, pandoa, joka tuottaa kaupungille energiaa. Aikuistuessaan Searcher meni naimisiin Meridianin (Gabrielle Union) kanssa ja pariskunta sai lapsen, Ethan Claden (Jaboukie Young-White), joka elokuvassa teini-ikäisenä pohtii omaa paikkaansa tässä maailmassa. Seuratako isänsä vai isoisänsä menoa? Jäädäkö Avaloniaan vai selvittääkö, mitä vuorten toisella puolella on? Mies-Cladet ovat toimivasti rakennettuja hahmoja, joilla on jokaisella omat vahvuutensa ja heikkoutensa, eivätkä kolmen sukupolven perheenjäsenet tule yhteisymmärrykseen siitä, minne kenenkin sydän heitä vie. Erityisen kiinnostava onkin välistä löytyvä Searcher, joka halusi irtautua isästään ja luoda oman tulevaisuutensa omien kiinnostuksenkohteidensa kautta, mutta joka ei kuitenkaan tunnu hyväksyvän poikaansa, joka pyrkii samaan. Ethanin kautta taas esitellään Disney-animaatiohistorian ensimmäinen homopäähenkilö. Poika on nimittäin ihastunut avalonialaispoikaan, Diazoon (Jonathan Melo). Searcherin vaimo ja Ethanin äiti Meridian jää sen sijaan hieman paitsioon. Hahmosta on päätetty rakentaa nykypäivään sopivampi voimakas nainen, joka pärjää seikkailun tiimellyksessä yhtä hyvin kuin miehetkin ja vaikka on hienoa nähdä myös tällaista edustusta, valitettavasti Meridian tuntuu jäävän samalla aika yksiulotteiseksi tapaukseksi.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Avalonian seikkailullinen presidentti Callisto (Lucy Liu), jota tuntuu vaivaavan hieman sama kuin perheenäitiä, eli hahmo on voimakas naistapaus, mikä myös jää hahmon lähes ainoaksi luonteenpiirteeksi, minkä lisäksi mukana on tietty Disneyn tapaan perinteinen eläin, eli perheen Legenda-koira ja matkan varrella seikkailuun tarttuva sininen mikä-lie Splät, joka nousee helposti monen katsojan suosikiksi iästä riippumatta.

Kuten alussa kerroin, Disneyllä näyttäisi nyt olevan käsissään yksi pahimmista taloudellisista takaiskuista vuosiin. Syitä Ihmeellisen maailman floppaamiseen on monia. Yhtiö on uskaltanut vihdoin nostaa uuden elokuvansa keskiöön seksuaalivähemmistöä edustavan hahmon, mutta uskallusta vesittää selvä perääntyminen, kun leffaa on tuotu markkinoille. Aiemmin kesällä yhtiön levittämä Pixar-elokuva Lightyear (2022) herätti suurta kohua sosiaalisessa mediassa pienessä roolissa olleen lesbopariskunnan takia, jonka vuoksi monet konservatiiviset vanhemmat ilmoittivat kovaan ääneen, etteivät vie lapsiaan teattereihin. Muun muassa tämä johti siihen, ettei Lightyear oikein pärjännyt teatterikierroksella ja tienasi hädin tuskin budjettinsa takaisin. Tästä säikähtänyt Disney taisi päättää tuoda homohahmoa isompaan rooliin nostavan uutuusanimaationsa huomattavasti vähemmin äänin teattereihin, jotta uudelta someriehaantumiselta vältyttäisiin. Lähes olematon markkinointi on kuitenkin johtanut siihen, ettei lähes kukaan tunnu edes tietävän koko filmin olemassa olosta. Niin tai näin, Ihmeellisen maailman taloudelliset tappiot tulevat varmasti lisäämään bensiiniä "go woke, go broke" -joukon liekkeihin ja voi valitettavasti käydä niin, että seksuaalivähemmistöjen toivoma ja viime aikoina lisääntyvä edustus tulee ottamaan takapakkia tulevaisuudessa.

Elokuvan rahallista ahdinkoa ei myöskään auta se, ettei kyseessä ole mikään kovinkaan erityinen tai edes järin mieleenpainuva teos. Ihmeellinen maailma vain on. Se viihdyttää ihan passelisti, mutta sen olemassa olon luultavasti unohtaa nopeasti, sillä minkäänlaista säväyttävää se ei sisällä - ei edes ennennäkemättömästä edustuksesta huolimatta. 1900-luvun alkupään pulp-lehtien seikkailutarinoista ja mm. Jules Vernen klassikkokirjasta Matka maan keskipisteeseen (Voyage au centre de la Terre - 1864) ja monsterifilmistä King Kong (1933) ammentava Ihmeellinen maailma on hyvin potentiaalinen seikkailu koko perheen leffahetkeen. Siitä löytyy kuitenkin selvät vahvuutensa kuin myös heikkoutensa. Vahvuuksiin mahtuu oivallisesti rakennettu perhedraama Cladejen välille, ajoittain mukaansatempaavat kohtaukset, jotka ovat varmasti sopivan jännittäviä perheen pienemmille, ihan vekkulimaiset mölliäiset, joita matkalla kohdataan, sekä toimivan kekseliäs kannanotto ilmastonmuutokseen - joka on tosin omiaan sulkemaan lisää tiettyjä ihmisiä yleisöstä.

Vaikka kyseessä onkin omalla tavallaan ihan mainio seikkailuraina, josta ei vauhtia ja vaaratilanteita puutu, jotain kaiken keskellä kuitenkin uupuu. Lopputulos tuntuu hyvinekin puolineen jotenkin oudon laskelmoidulta, aivan kuin joku olisi pistänyt tekoälyn katsomaan koko Disneyn tuotannon läpi ja sitten kirjoittamaan oman tulkintansa, mitä Disney-leffan kuuluu pitää sisällään. Tämä laskelmoiva henki johtaa siihen, että tunnepuolella elokuva jää harmillisen etäiseksi. Vaikka perhedraama on oivasti työstetty, eivät konfliktit tarjoa sellaisia tunnetiloja katsojassa kuin tekijät olisivat varmasti odottaneet. Huumoriosasto jää myös aika latteaksi, eikä leffa onnistu naurattamaan paria täsmävitsiä lukuun ottamatta. Leffaa vaivaa lisäksi käsikirjoituksen turha monimutkaisuus kuin myös sen liiallinen yksinkertaisuus. Homma avautuu vähän turhan vaikeasti, mutta elokuvan edetessä mukaan heitetyt konfliktit ja vastoinkäymiset ratkotaan liian helposti.

Visuaaliselta puolelta ei kuitenkaan moitittavaa löydy, joskin kohtauksien väliset pyyhkivät leikkaukset tuovat lähinnä mieleen PowerPoint -esityksen. Ihmeellinen maailma on upeasti ja yksityiskohtaisesti animoitu. Elokuvan värikäs ja kekseliäs maailma lumoaa puolelleen silloin, kun Qui Nquyenin käsikirjoitus ei siihen kykene. Hahmot ovat veikeän näköisiä ja heidän tutkimansa Avalonian uumenista löytyvä maailma tarjoaa toinen toistaan näyttävämmin tehtyä ihmeteltävää. Hyviä visuaalisuuksia on tukemassa oivallisesti rakennettu äänimaisema. Ääniefektien lisäksi säveltäjä Henry Jackman tunnelmoi seikkailullisesti musiikeillaan, tehostaen joitakin kohtauksia toimivasti.

Yhteenveto: Ihmeellinen maailma on kelvollinen, mutta aika unohdettava animaatioelokuva. Sen visuaalinen anti on varsin komeaa, Claden perheen välinen draama on hyvin kirjoitettua, teemat ilmastonmuutoksesta ovat ihan oivaltavia ja elokuva tarjoaa vihdoin seksuaalivähemmistöedustusta ison Disney-animaation keulilla. Elokuvan tarina ja ohjaus kuitenkin ontuvat, eikä seikkailu nappaa mukaansa toivotulla tavalla. Kaikki tuntuu oudon laskelmoidulta ja tunnepuoli jää kummallisen etäiseksi. Toisaalta homma on liian monimutkikas, toisaalta taas liian simppeli ja osa konflikteista ratkotaan turhan helposti. Huumoriosasto ei vakuuta, mutta sininen olio Splät ja koira Legenda naurattavat luultavasti perheen pienempiä. Lapsikatsojille myös luulisi jännityspuolenkin toimivan mainiosti. Animaattoreiden työ on näyttävää ja elokuvaa on miellyttävää katsella sen mielikuvituksellisen ja yksityiskohtaisen jäljen ansiosta. Ihmeellinen maailma ei ole ihmeellinen elokuva, mutta se on silti ihan kelpo raina koko perheen yhteiseen leffahetkeen. Kokonaisuutena se on ailahteleva ja ristiriitainen, mutta sen tietyt ansiot nostavat sen tarpeeksi plussan puolelle. Tuskinpa elokuvaa kuitenkaan muistaa enää vähän ajan jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Strange World, 2022, Walt Disney Studios, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttle - 2003)

CHARLIEN ENKELIT: KURVIT SUORIKSI

CHARLIE'S ANGELS: FULL THROTTLE

Ohjaus: McG
Pääosissa: Cameron Diaz, Drew Barrymore, Lucy Liu, Bernie Mac, Justin Theroux, Robert Patrick, Demi Moore, Crispin Glover, Shia LaBeouf, Matt LeBlanc, Luke Wilson, John Cleese, Ja'net DuBois, Jaclyn Smith, Bruce Willis, Pink, Carrie Fisher, Robert Forster, Melissa McCarthy ja John Forsythe
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Charlien enkelit -televisiosarjaan (Charlie's Angels - 1976-1981) pohjautunut samanniminen elokuva (Charlie's Angels - 2000) oli iso hitti, joten jatkoa oli tietty tulossa. Jatko-osan suunnittelu lähti heti käyntiin ja sen kuvaukset alkoivat syksyllä 2002. Lopulta hassusti nimetty Charlien enkelit: Kurvit suoriksi sai ensi-iltansa kesällä 2003. Filmi oli taloudellinen hitti, mutta se sai murska-arviot kriitikoilta, sekä jopa seitsemän Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin elokuva, käsikirjoitus, naispääosa sekä Cameron Diazille että Drew Barrymorelle ja huonoin tekosyy elokuvalle), joista se voitti kaksi, eli huonoimman naissivuosan ja huonoimman jatko-osan palkinnot. Lisäksi elokuva voitti myös huonoimman ohjaajan ja huonoimman musiikin Stinkers Bad Movie -palkinnot. Itse näin elokuvan muutama vuosi sitten. Katsoin ensimmäisen Charlien enkelit -elokuvan ja vaikka se oli mielestäni aivan järkyttävän huono, päätin silti katsoa heti perään myös Charlien enkelit: Kurvit suoriksi ja ajattelin, ettei minun tarvitsisi enää koskaan katsoa kumpaakaan uudestaan. Kuitenkin nyt, kun ensimmäinen leffa täytti 20 vuotta ja sarjaa jatkettiin uudella elokuvalla Charlie's Angels (2019), päätin antaa filmeille uuden mahdollisuuden. Ensimmäinen osa osoittautui olevan edelleen ihan yhtä huono ja valitettavasti sama kävi toisenkin osan kanssa.

Kun todistajansuojeluohjelmassa olevien henkilöiden listan sisältävät HALO-sormukset varastetaan, Charlie lähettää enkelinsä Natalien, Dylanin ja Alexin etsimään ne ja nappaamaan varkaat.

Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu palaavat rooleihinsa Nataliena, Dylanina ja Alexina, eli Charlien enkeleinä ja he onnistuvat olemaan vielä kehnompia kuin edellisessä elokuvassa. Kolmikko kyllä hyppää toimintaan mukaan innokkaasti ja on selvää, että heillä on ollut hauskaa kuvauksissa, mutta samaa ei voi sanoa katsojan tuntemuksista. Kolmikko on edelleen ärsyttävä - niin hahmot kuin heidän näyttelijänsä. On myös rasittavaa, kuinka tyhminä hahmot välillä esitetään.
     Ensimmäisessä elokuvassa enkeleitä auttavaa Bosleyta esittäneellä Bill Murraylla oli tullut riitaa niin Lucy Liun kuin ohjaaja McG:n kanssa, joten hän ei suostunut jatkamaan sarjan parissa. Murray onkin surutta korvattu Bernie Macilla, joka näyttelee Bosleyn velipuolta (myös nimeltään Bosley) ja hoitaa samoja hommia kuin Murrayn Bosley. Elokuvassa ei koskaan selitetä, miksei vanha Bosley ole enää mukana, mutta samapa tuo. Mac on tarpeeksi toimiva roolissaan. Ei hän hauska ole, muttei hän ärsytäkään. Matt LeBlanc ja Luke Wilson palaavat rooleihinsa Alexin ja Natalien poikaystävinä. Wilson on yhä aika pökkelö, mutta LeBlanc on huvittava toimintanäyttelijänä, joka ei tajua taistelemisesta mitään.

Edellisen osan tavoin tässäkin Charlien enkelit -filmissä nähdään paljon isoja nimiä, joista osa tosin esiintyy vain pienessä roolissa. Elokuvassa käyvät kääntymässä mm. Bruce Willis, Carrie Fisher Pink, Robert Forster, sekä viime leffassakin nähty Melissa McCarthy. Justin Theroux esittää vaarallista rikollista Seamus O'Gradya, Robert Patrick näyttelee sheriffi Ray Carteria, Demi Moore esittää ex-enkeli Madison Leetä, Shia LaBeouf esittää nuorta motocross-harrastaja Maxia ja John Cleese näyttelee Alexin isää. Theroux on kelpo valinta pahiksen osaan, mutta Moore kyllä ansaitsi Razzie-pystinsä Madisonin osasta - niin kehno ja ylinäyttelevä hän on. Cleese on filmin parasta antia niin näyttelijänä kuin hahmonsa puolesta, minkä lisäksi on mukava nähdä LaBeouf, ennen kuin maine sekoitti hänen päänsä.

Charlien enkelit: Kurvit suoriksi on samanlainen teennäinen musiikkivideoleffa kuin ensimmäinenkin osa - tosin tämä on kenties vielä huonompi. Jo ensimmäisessä Charlien enkeleissä juoni oli mitäänsanomaton, mutta tässä tarina on todella ohut. Todistajansuojeluohjelman todistajien nimet sisältävät listat eivät liiemmin herätä katsojan mielenkiintoa ja koko seikkailu HALO-sormusten perässä lähinnä tylsistyttää - ihan sama kuinka monta hölmöä toimintakohtausta, tanssinumeroa tai sketsiä on luvassa. Jo ensimmäisen filmin monet huumorikohtaukset tuntuivat lähinnä irrallisilta sketseiltä, joissa enkelit voitaisiin pukea joko hupsuihin tai paljastaviin asuihin ja tässä homma vedetään vielä pahemmin yli. Tätä pahentaa se, että suurimmaksi osaksi ajasta elokuvan huumori on myötähäpeällistä kuraa, eikä silmien pyörittelyltä voida välttyä. Sentään pari ihan hassua juttua löytyy seasta. Kun Alexin poikaystävä selittää Alexin isälle Alexin työstä, hän käyttää paljon kiertoilmauksia, mitkä saavat isän ajattelemaan, että hänen tyttärensä, Natalia ja Dylan ovat seksityöläisiä jonkun Charlie-nimisen miehen piikkiin. Lisäksi on veikeä yksityiskohta, että Alexin poikaystävän tähdittämän leffan, "Maximun Extreme 2":n juliste on täysi kopio M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2:n (Mission: Impossible II - 2000) julisteesta. Charlien enkeleiden tavoin sekin leffa perustuu vanhaan televisiosarjaan (Mission: Impossible - 1966-1973) ja se oli ilmestymisvuotensa menestynein elokuva, päihittäen ensimmäisen Charlien enkelit.

Ohutta tarinaa on myös venytetty äärimmilleen ja elokuva on usein pitkäveteistä seurattavaa. Kun päähahmot ovat näin rasittavia ja tylsiä, juoni ei ikinä nappaa mukaansa ja komedia lähinnä hävettää, voi huomata tarkistavansa yhä vain useammin, kuinka kauan leffaa on vielä jäljellä. Taistelukohtauksissa nähdään toistamiseen tyylikkäitä koreografioita, mutta samalla myös täysin älyttömiä ja typeriä juttuja, mitkä pistivät ainakin itseni useasti pohtimaan: "mitä helvettiä tekijät oikein ajattelivat?" Toiminnasta puuttuu tälläkin kertaa jännite, eikä mukana ole edes koukuttavuutta. Romanttinen puoli on imelä ja onnen hetket jopa liiankin energisiä. Elokuva on myös todella äänekäs ja sen jälkeen tekeekin mieli istua hetken aikaa täydessä hiljaisuudessa, sulatellen sitä roskaa, mikä tuli juuri nähtyä.

McG ei valitettavasti ole muuttunut lahjakkaammaksi ohjaajana esikoisteoksensa, eli ensimmäisen Charlien enkeleiden jälkeen, vaan tekee vielä huonompaa työtä. Hän ei osaa pitää pakettia kasassa, rakentaa tunnelmaa, ohjata näyttelijöitä, eikä hänellä tunnu olevan hyvää huumorintajua. John August palaa tämänkin käsikirjoittajaksi ja saa kirjoittajakavereikseen Wibberleyn pariskunnan. Kolmikon teksti on todella höttöistä ja etenkin dialogi on surkeaa. Sentään leffassa on joitain hyviä kuvia ja leikkauksia. Moottoripyöräkohtaus sisältää tyylikkäitä stuntteja. Sitten taas mukana on kehnosti otettuja kuvia ja tönkköä editointia. Visuaaliset tehosteet näkivät parhaat päivänsä aikoja sitten ja monet efekteistä ovat nykypäivänä naurettavia. Etenkin muutamassa kohtaa käytetyt digi-ihmiset pistävät silmään. Äänityöskentelyäkään ei voi kehua. Jatkuvasti käytettävät piirrossarjamaiset ääniefektit ja kaiken aikaa jumputtavat musiikit vain lisäävät leffan melua.

Yhteenveto: Charlien enkelit: Kurvit suoriksi on vielä edeltäjäänsä surkeampi tekele, mikä kaikessa ärsyttävyydessään, yliampuvuudessaan ja metelissään aiheuttaa lähinnä päänsärkyä. Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu onnistuvat olemaan vieläkin huonompia kuin ensimmäisessä elokuvassa. Kolmikon seikkailua on jälleen raskasta seurata, etenkin kun se on täynnä käsittämättömän kehnoa komediaa. Irrallisilta sketseiltä tuntuvat huumorihetket, musiikkivideoita muistuttavat toimintakohtaukset ja siirappiset romanttiset kohdat viestivät ohjaaja McG:n lahjattomuudesta. Tarina ei jaksa kiinnostaa ja leffa käy pitkäveteiseksi kaiken aikaa. John Cleese yrittää pelastaa sen, minkä voi omissa kohtauksissaan, mutta lähinnä minun käy vain sääliksi, että niin taidokas heppu on ajautunut tällaiseen roskaan. Jos ensimmäinen Charlien enkelit toimi sinulle, jatka toki Charlien enkelit: Kurvit suoriksi -elokuvaan. Muussa tapauksessa kehotan pysymään kaukana tästä. Kauhistuneena jännitän nyt, mitä uusi Charlie's Angels -elokuva tulee tarjoamaan...

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä mokaotoksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Charlie's Angels: Full Throttle, 2003, Columbia Pictures, Flower Films, Wonderland Sound and Vision, Tall Trees Productions

Arvostelu: Charlien enkelit (Charlie's Angels - 2000)

CHARLIEN ENKELIT

CHARLIE'S ANGELS

Ohjaus: McG
Pääosissa: Cameron Diaz, Drew Barrymore, Lucy Liu, Bill Murray, Sam Rockwell, Kelly Lynch, Tim Curry, Crispin Glover, Matt LeBlanc, Luke Wilson, Tom Green ja Melissa McCarthy
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16

Charlien enkelit pohjautuu samannimiseen televisiosarjaan (Charlie's Angels), mikä pyöri televisioissa vuodesta 1976 vuoteen 1981. Sarjan suuren suosion vuoksi se päätettiin tietty kääntää elokuvamuotoon. Leffan teko ei ollut kuitenkaan helppoa, sillä Columbia Pictures -yhtiö ja ohjaajaksi valittu McG eivät olleet tyytyväisiä käsikirjoitusversioihin, joita tehtiin lopulta yli 30 ja joita työstivät yhteensä kahdeksantoista henkilöä. Lisäksi elokuvan kolmeen pääosaan oli vaikea löytää sopivat näyttelijät. Ehdolla olivat mm. Halle Berry, Helena Bonham Carter, Ashley Judd, Angelina Jolie, Jodie Foster, Gwyneth Paltrow, Uma Thurman, Kate Winslet, Reese Witherspoon, Penélope Cruz, Milla Jovovich, Jennifer Aniston, Ellen DeGeneres ja Julia Roberts, kunnes lopulta rooleihin valittiin Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu. Kuvauksissakin syntyi ongelmia, kun Liu ja McG eivät tulleet toimeen Ghostbusters - Haamujengistä (Ghostbusters - 1984) tutun Bill Murrayn kanssa. Liu sanoi Murrayn haukkuneen häntä näyttelijänä, kun taas McG kertoi Murrayn käyneen hänen kimppuunsa fyysisesti. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Charlien enkelit sai ensi-iltansa 22. lokakuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ihan positiiviset arviot ja se oli yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä teoksista. Itse näin leffan vasta muutama vuosi sitten, kun se tuli televisiosta ja minä suorastaan inhosin sitä. Leffan katsominen oli kuin tuskaa ja aika lailla yhtä kamalaa oli sen jatko-osan, Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttle - 2003) katselu. Kun huomasin tämän elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin lopulta pitkän harkinnan jälkeen antaa tälle uuden mahdollisuuden - lähinnä, koska halusin käsitellä nämä kaksi teosta, ennen kuin katson ja arvostelen uuden, Suomessa teatterikierroksen väliin jättäneen Charlie's Angels -leffan (2019). 

Salaperäisen miljonääri Charlien kolme enkeleiksi kutsuttua huippuagenttia saavat tehtäväkseen etsiä siepatun ohjelmistonero Eric Knoxin, joka on kehittänyt järjestelmän, jolla voi paikantaa ihmisiä äänen perusteella.

Charlien enkeleinä, Nataliena, Dylanina ja Alexina nähdään tosiaan Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu, joista yksikään ei ole kovin hyvä näyttelijä. Olen Diazilta ja Barrymorelta nähnyt ehkä pari kelpo roolisuoritusta, mutta muuten he ovat usein aika kehnoja. Tässä leffassa he ovat kaikki kolme huonoja ja yhdistettynä välillä jopa sietämättömän surkeita. Kaikki kolme ylinäyttelevät minkä ehtivät ja hauskuuttamiseen sijaan lähinnä ärsyttävät. Heidän hahmonsakaan eivät ole mielenkiintoisia, vaan Natalie, Dylan ja Alex jäävät lopulta todella pinnallisiksi. Jos jotain kehuttavaa pitää sanoa, niin sentään Diaz, Barrymore ja Liu hyppäävät kaikki kolme täysillä mukaan toimintakohtauksissa.

     Elokuva pitää sisällään yllättävänkin isoja nimiä (joista osa on tosin tullut kuuluisaksi vasta vuosia leffan ilmestymisen jälkeen, kuten yhdessä kohtauksessa nopeasti esiintyvä Melissa McCarthy). Ghostbusters-tähti Bill Murray esittää John Bosleyta, Charlien jonkinsortin välikättä, joka lähettää enkelit tehtävilleen. Bosleyn on tarkoitus pitää kolmikosta huolta, mikä tosin paikoitellen näyttäytyy hieman pervomaisena "sugar daddy" -tyyppinä. Murray näyttää useaan otteeseen leffan aikana siltä, että olisi liian myöhään tajunnut, mihin on ryhtymässä, muttei voi enää purkaa sopimustaan (ei olekaan siis yllätys, ettei häntä tulla näkemään jatko-osassa).

Sam Rockwellkaan ei ole ollut vielä iso stara tätä elokuvaa tehdessään. Rockwell näyttelee Eric Knoxia, tietokoneneroa, jota enkelit etsivät. Kelly Lynch taas nähdään hänen assistenttinaan, Vivian Woodina. Tim Curry näyttelee enkeleiden pääepäiltyä, rikasta ja lipevää Roger Corwinia. Paluu tulevaisuuteen -elokuvasta (Back to the Future - 1985) monille tuttu Crispin Glover esittää mystistä salamurhaajaa, kun taas Frendit-sarjan (Friends - 1994-2004) tähti Matt LeBlanc näyttelee Alexin poikaystävää, elokuvanäyttelijä Jasonia. Natalien kiinnostuksen kohteena nähdään Luke Wilson. Drew Barrymoren entinen mies, koomikko Tom Green nähdään nopeasti raivostuttavan Chadin roolissa. Glover sopii oikein passelisti hullun murhaajan osaan psykoottisten silmiensä kera ja Curry on uskottava miljonäärinä. Silti läpi leffan tuntuu siltä, että hyvien näyttelijöiden lahjoja haaskataan.

Mielipiteeni ei valitettavasti muuttunut Charlien enkeleistä: tämä elokuva on aivan järkyttävän huono. Jos siitä täytyy väkisin löytää jotain positiivista hyvien (mutta alikäytettyjen) näyttelijöiden lisäksi, niin siinä on kyllä muutamia tyylikkäitä stuntteja taistelukoreografioiden aikana. Taisteluista huomaa, että The Matrix (1999) ilmestyi vuotta aiemmin, sillä toimintakohtaukset yrittävät epätoivoisesti kopioida samaa tyyliä. Lisäksi näin suomalaiselle katsojalle elokuva sisältää yhden aivan hulvattoman kohtauksen, missä enkelit puhuvat toisilleen salakielellä, mikä muuten sattuu olemaan suomi! Olin unohtanut koko kohtauksen ja itselläni kesti hetken ennen kuin tajusin, että minähän muuten ymmärrän, mitä kolmikko puhuu - vaikkakin ääntäminen on Diazin kohdalla todella kehnoa (ja juuri siksi niin hauskaa). Entistä paremman tästä kohtauksesta tekee se, ettei tekstityksissä lukeva suomennos täsmää siihen, mitä hahmot sanovat suomeksi! Kun Barrymore selvästi sanoo "Ei tietenkään", tekstityksissä lukee "Hymyilkää. Asiakas pelästyy."

Kaikki muu leffassa sai minut lähinnä pyörittelemään silmiäni ja ainakin kymmenen minuutin välein tarkistamaan, kauanko elokuvaa on vielä jäljellä. Suomikohtausta lukuunottamatta elokuvan huumori on todella ala-arvoista ja myötähäpeällistä seurattavaa. Enkelit saavat itsensä usein näyttämään totaalisilta idiooteilta, mutta se enemmänkin nolottaa kuin naurattaa. Filmi yrittää parissa kohtaa liikkua jonkin sortin itsetietoisella meta-tasolla - esimerkiksi kun alussa hahmot katsovat televisiota ja toinen tokaisee "Taas on televisiosarjasta tehty leffa". Tämä on samalla varmasti viittaus muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneeseen Vaarallinen tehtävä -elokuvaan (Mission: Impossible - 1996), mikä perustui samannimiseen televisiosarjaan (1966-1973). Charlien enkelit kuvittelee paikoitellen olevansa kuin Vaarallinen tehtävä, mutta leffasta puuttuu täysin jännite. Ei vain sen takia, että elokuva yrittää liikaa huumorinsa kanssa, vaan koska mistään ei tunnu olevan haastetta päähenkilöille. Kun katsojasta ei koskaan tunnu siltä, että päähenkilöt voisivat epäonnistua, on kaikki liian helppoa, eikä mikään oikein tunnu miltään.

Lisäksi itseäni ärsyttää todella paljon, kuinka pinnallinen ja teennäinen filmi on kyseessä. Elokuva yrittää usein olla todella feministinen, mutta samalla se esineellistää päähenkilöitään vähän väliä. Filmissä miehet esitetään jatkuvasti pervoina ja enkelit hyödyntävätkin kaiken aikaa vartaloitaan ja ulkonäköään tehtäviensä aikana. Toisaalta tällainen sotku ei ole ihme, kun huomaa, että ohjaaja McG ja käsikirjoittajatiimi Ryan Rowe, Ed Solomon ja John August ovat kaikki miehiä. Heidän vuoksi elokuva tuntuu kaiken aikaa siltä kuin se yrittäisi kovasti olla kunnon mimmileffa, olematta sitä lopulta ikinä. Charlien enkelit on monin tavoin jopa säälittävä raina.

Tekniseltä toteutukseltaan Charlien enkelit muistuttaa enemmän MTV:n musiikkivideota kuin elokuvaa. Se on kuvattu ja leikattu samoilla tyyleillä kuin 2000-luvun alun musiikkivideot. Taistelukohtauksista löytyy myös videopelimäisiä vivahteita. Useaan otteeseen ruutua jaetaan moneen osaan, jotta näytetään, mitä enkelit tekevät eri paikoissa. Vaikka aiemmin hieman kehuin leffan stuntteja, on mukana myös selkeästi vaijereilla toteutettuja mätkimisiä, mitkä saavat katsojan kohottelemaan kulmia. Tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten, mutta sentään aidot räjähdykset näyttävät hyvältä. Äänimaailma on joissain kohdissa yliampuva niin efektiensä kuin jatkuvasti jumputtavien biisivalintojensa takia.

Yhteenveto: Charlien enkelit on kiusallisen myötähäpeällinen ja muutenkin surkea elokuva. Huumoripuoli saa lähinnä pyörittelemään silmiä, eivätkä toimintakohtauksetkaan muutamista tyylikkäistä stunteista huolimatta vakuuta. Tarina ei koskaan nappaa mukaansa, eikä jännitettä löydy. Niinpä elokuva käy usein tylsyyden puolella ja jatkuvasti voi huomata vilkaisevansa kelloa. Tekninen toteutus muistuttaa enemmän musiikkivideota ja videopeliä kuin elokuvaa, mikä jo itsessään vaikeuttaa katselua. Pahinta on, että Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu ovat toinen toistaan huonompia pääosissa. He kyllä hyppäävät innolla mukaan kohtauksiin, mutta se johtaa jatkuvasti ylinäyttelemiseen, rasittavuuteen ja teennäisyyteen. Teennäisyys piinaa leffaa muutenkin läpikotaisin. Elokuva kuvittelee olevansa kovin feministinen ja rautainen mimmipläjäys, mutta miestekijöiden kautta toteutus kompastuu pahasti omaan nilkkaansa. Bill Murray, Crispin Glover, Sam Rockwell ja Tim Curry ovat kelvollisia osissaan, mutta heistä näkee välillä kauhistuksen, kun he ovat tajunneet, mihin kuraan ovatkaan ajautuneet. Charlien enkelit on yksi ilmestymisvuotensa huonoimmista teoksista ja kaikin tavoin nolo ja kehno ilmestys. Suomalaisille leffaa voi juuri ja juuri suositella salakielikohtauksen vuoksi, mutta senkin voi varmaan katsoa irrallisena YouTubesta, ilman että tarvitsee kärsiä läpi muuta elokuvaa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Charlie's Angels, 2000, Columbia Pictures, Flower Films, Tall Trees Productions, Global Entertaiment Productions GmbH & Company Medien KG