Arvostelu: Kill Bill: Volume 2 (2004)

KILL BILL: VOLUME 2

Ohjaus: Quentin Tarantino

Pääosissa: Uma Thurman, Michael Madsen, Daryl Hannah, David Carradine, Gordon Liu, Michael Parks, Chris Nelson, Bo Svenson, Larry Bishop, Perla Haney-Jardine, Helen Kim ja Samuel L. Jackson

Genre: toiminta, draama

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 16

Kill Bill: Volume 2 on toinen osa Quentin Tarantinon neljännestä elokuvasta. Tarantino suunnitteli Kill Billin alun perin yhdeksi ainoaksi elokuvaksi, mutta kun sen yhteiskesto oli jopa neljä tuntia, eikä Tarantino suostunut tiivistämään sitä, hänet painostettiin lopulta jakamaan filmi kahtia. Kill Bill: Volume 1 sai ensi-iltansa syksyllä 2003 ja sen jatko-osa Kill Bill: Volume 2 ilmestyi jo huhtikuussa 2004. Elokuva ei saanut ihan yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta kuin ensimmäinen osa, eikä se ollut yhtä iso hitti, mutta se tuotti kuitenkin budjettinsa reippaasti takaisin ja sai kehuja. Elokuva sai myös Golden Globe -ehdokkuudet parhaasta naispääosasta ja miessivuosasta. Itse näin kummatkin Kill Bill -elokuvat kymmenisen vuotta niiden ilmestymisen jälkeen. Pidin kovasti ensimmäisestä osasta, mutta jatko-osa tuotti minulle pettymyksen. Olen pitkään pohtinut filmien uudelleenkatselua ja kun huomasin Kill Bill: Volume 1:n täyttävän 20 vuotta, päätin sen kunniaksi katsoa ja arvostella molemmat osat. Innostuin ensimmäisestä osasta niinkin paljon, että heti kun olin kirjoittanut siitä arvostelun, pistin Kill Bill: Volume 2:n pyörimään.

Tapettuaan O-Renin ja Vernitan, morsian siirtyy listallaan seuraaviin uhreihin, Buddiin, Elleen ja pääjehu Billiin, jatkaessaan vimmaista kostoretkeään.

Uma Thurman palaa rooliinsa morsiamena, joka jatkaa kostoaan tapetun miehensä (Chris Nelson) ja syntymättömän tyttärensä vuoksi. Thurman kanavoi yhä samaa uhmakkuutta ja vaarallisuutta roolihahmoonsa kuin ensimmäisessä osassa - eikä ihme, kuvattiinhan osat alustavasti yhdeksi pitkäksi elokuvaksi. Mitä lähemmäs morsian pääsee varsinaista kohdettaan, sitä varmemmin hän hommaansa hoitaa. Hahmoa kannustaa loppuun asti onnistumaan tavoitteessaan ja hänen puolesta jännittää yhä vain enemmän, kun huipennus häämöttää.

     Ensimmäisen osan keskittyessä Lucy Liun näyttelemään O-Reniin ja Vivica A. Foxin esittämään Vernitaan, Kill Bill: Volume 2 antaa enemmän tilaa Kyykäärmetapporyhmän muille jäsenille, Michael Madsenin näyttelemälle Buddille, Daryl Hannahin näyttelemälle Ellelle, sekä tietty joukon johtajalle, David Carradinen näyttelemälle Billille. Jokainen kolmikosta muodostaa hyvin erilaisen uhkan morsiamelle ja hahmot ovat kiinnostavia. Madsen on mainio elämäänsä kyllästyneenä miehenä, Hannah oivallinen raivokkaana tappajana ja Carradine huokuu karismaa lipevänä miehenä kaiken taustalla.

Lisäksi elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tutut Gordon Liu ja Michael Parks uusissa rooleissa kamppailulajien mestari Pai Meinä ja eläköityneenä parittaja Estebanina, sekä Tarantinon luottonäyttelijä Samuel L. Jackson pianistina morsiamen hääharjoituksissa, jossa kauhistuttava, kostoretken aiheuttanut verilöyly tapahtui.

Kill Bill: Volume 2 lähtee käyntiin näyttämällä, mitä kyseisenä hääharjoituspäivänä todellisuudessa tapahtuikaan. Mustavalkoisena esitetty alkuvartti on erinomaisen tiivistunnelmainen startti. Katsojan syke nousee nousemistaan, sillä tietää, mitä tuleman pitää. Alku lupailee vahvasta jatko-osasta, joka veisi hienosti alkaneen kostoreissun kunnialla päätökseen, mutta harmillisesti lopputulos ei ihan yllä luvatulle tasolle. Elokuvassa on paljon hyvää, mutta silti kummallakin katselukerralla koin jatko-osan pettymyksenä aivan mahtavan Kill Bill: Volume 1:n jälkeen.

Vaikka Kill Bill tarkoitettiinkin alun perin yhdeksi elokuvaksi ja Quentin Tarantino sinnikkäästi sanoo edelleen, että niitä pitäisi ajatella yhtenä elokuvana, ovat Volume 1 ja Volume 2 lopulta liian erilaiset teokset, jotta ne voisi nähdä täysin yhtenäisenä. Siinä, missä Volume 1 oli voimakkaasti tyylitelty, vimmainen ja räjähtävä toimintaelokuva, jossa pistettiin ihmisiä paloiksi ihan jumanperkuleesti, Volume 2 on huomattavasti rauhallisempi ja hidastempoisempi teos. Jos ensimmäistä osaa katsoessa jäi kaipaamaan Tarantinolle tyypillisiä pitkiä keskusteluja, niitä on toinen osa pullollaan - jopa ehkä liiaksikin asti. Volume 2:lla on kestoa lähes puoli tuntia enemmän kuin Volume 1:llä ja filmi kaipaisi hieman tiivistämistä.

Ei Kill Bill: Volume 2 todellakaan huono filmi ole, mutta sitä katsoessani en vain voi olla pohtimatta, että kaikki parhaat jipot käytettiin jo ykkösosassa ja Volume 2 häviää edeltäjälleen kaikessa. Seassa on kuitenkin tarpeeksi mahtavia hetkiä, jotta sen taso nousee todella hyväksi. Hienosti rakennetun hääharjoitusaloituksen lisäksi morsiamen koulutusosio Pai Mein luona on aivan loistava, erityisesti Gordon Liun hupaisan roolityön ansiosta. Kohtaaminen Buddin kanssa on kelvollisen jännittävä ja taistelu Elleä vastaan pätevän toimiva. Morsiamen ja Billin välinen finaali on onnistuneesti rakennettu, vaikkei se sisälläkään mitään valtavaa toimintaspektaakkelia kymmeniä kätyreitä vastaan.

Quentin Tarantino näyttää lahjansa jälleen kerran, mutta Kill Bill: Volume 2:sta ei löydy samaa tekemisen paloa kuin edellisestä osasta. Ammennettuaan Volume 1:een vanhoista itämaisista kamppailulajielokuvista, Volume 2:n inspiraationa ovat selvästi toimineet lännenelokuvat. Pitkät kohtaukset ja keskustelut erämaassa muistuttavat Sergio Leonen spagettiwesternejä ja Leonea kiitetäänkin lopputeksteissä. Tarantinon kirjoittama dialogi ei ole yhtä nokkelaa kuin monessa muussa hänen leffassaan, mutta silti tarpeeksi hyvää, jotta katsojan kiinnostus pysyy tiukasti siinä, mitä hahmoilla on sanottavanaan. Teknisesti tämäkin puolikas Kill Billiä on tyylikkäästi tehty kuvausta, valaisua, lavasteita ja asuja myöten. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin intensiivisiä katseita tukeva vinkumisääni ei sovi enää tämän filmin muuhun tyyliin. Kappalevalinnat eivät ole läheskään yhtä muistettavia kuin viimeksi, mutta Robert Rodriguezin ja RZA:n säveltämät musiikit säestävät tapahtumia oivallisesti.

Yhteenveto: Kill Bill: Volume 2 ei ole edeltäjänsä veroinen mahtava viihdepläjäys, mutta se vie silti tarinan mainiosti päätökseensä. Kun ykkösosassa Tarantinon villimmät valttikortit pistettiin hyötykäyttöön, jatko-osaan jäävät lähinnä vain Tarantinolle ominaiset pitkät keskustelut, joita on mukana hieman liiaksikin asti. Tarantino rakentaa joitain pitkiä kohtauksia tehokkaan tiivistunnelmaisesti, mutta yleisesti ottaen filmi kaipaisi tiivistämistä. Seasta löytyy joitain aivan mahtavia hetkiä, jotka nostavat tasoa, mutta kokonaisuutena Kill Bill: Volume 2 kalpenee Volume 1:lle likimain kaikessa. Näyttelijät suoriutuvat loistavasti rooleistaan ja teknisiltä ansioiltaan elokuva on ansiokkaasti tehty. Jos pidit Kill Bill: Volume 1:stä, kannattaa tarina toki katsoa loppuun Volume 2:n myötä. Jos ykkösosan räväkkyys osui ja upposi, voi kakkososan hidastempoisuus tuntua pettymykseltä. Jos taas et pahemmin lämmennyt ensimmäisen osan menolle ja meiningille, kakkosen rauhallisempi lähestymistapa voi tehota sinuun paremmin. Vuosien varrella Tarantino on useasti nostanut puheeksi potentiaalisen kolmannen Kill Billin, mutta itse en näe sille mitään syytä. Tarina kerrottiin väkevästi loppuun näissä kahdessa elokuvassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kill Bill: Volume 2, 2004, Miramax, A Band Apart, Super Cool ManChu

Arvostelu: Kill Bill: Volume 1 (2003)

KILL BILL: VOLUME 1

Ohjaus: Quentin Tarantino

Pääosissa: Uma Thurman, Lucy Liu, Vivica A. Fox, Julie Dreyfus, Sonny Chiba, Daryl Hannah, Chiaki Kuriyama, Gordon Liu, Michael Parks, Michael Bowen, James Parks, Michael Madsen ja David Carradine

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 18

"Revenge is a dish best served cold." - vanha klingonilainen sananlasku.

Kill Bill: Volume 1 on Quentin Tarantinon neljäs elokuva. Tarantino sai yhdessä päätähti Uma Thurmanin kanssa idean kostavasta morsiamesta, kun kaksikko oli työstämässä elokuvaa Pulp Fiction - tarinoita väkivallasta (Pulp Fiction - 1994). Tarantino pyöritteli ideaa mielessään muutaman vuoden, ennen kuin alkoi tosissaan kirjoittamaan sen pohjalta käsikirjoitusta. Juuri, kun kuvausten oli tarkoitus alkaa, Thurman ilmoitti olevansa raskaana ja kuvauksia piti siirtää lähes vuodella eteenpäin. Alun perin kyseessä piti olla yksi ainoa elokuva, mutta kun Tarantinon suosima leikkausversio kesti jopa neljä tuntia, tuottaja Harvey Weinsteinin painostuksesta hän päätyi jakamaan filmin kahteen osaan. Niistä ensimmäinen, Kill Bill: Volume 1 sai maailmanensi-iltansa 29. syyskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden, sekä BAFTA-ehdokkuudet parhaasta naispääosasta, leikkauksesta, äänestä, musiikista ja erikoistehosteista. Itse näin Kill Bill: Volume 1:n noin kymmenen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä todella paljon. En ole kuitenkaan katsonut elokuvaa uudestaan, kunnes huomasin, että se täyttää nyt 20 vuotta. Juhlan kunniaksi päätin katsoa leffan toistamiseen ja arvostella sen.

Hääpäivänsä verilöylystä hengissä selviytynyt morsian vannoo kostoa salamurhaajien tiimille ja heidän johtajalleen Billille, jotka surmasivat hänen miehensä ja syntymättömän lapsensa.

Uma Thurman näyttelee vielä tässä ensimmäisessä volumessa nimettömäksi jäävää morsianta, joka herää neljän vuoden jälkeen sairaalassa ja päättää etsiä käsiinsä ne, jotka tappoivat hänen miehensä ja syntymättömän lapsensa, ja tappaa heidät yhtä kylmäverisesti. Thurman tekee yhden uransa väkevimmistä roolitöistä sinnikkäänä, uhmakkaana ja päättäväisenä morsiamena, joka ei anna minkään tulla kostonsa tielle. Katsoja lähtee välittömästi hahmon mukaan ja kannustaa morsianta tämän koettelemusten läpi. Thurman uhkuu vimmaisuutta, tehden morsiamesta yhden siisteimmistä naistoimintahahmoista ikinä.

     Elokuvassa nähdään myös Lucy Liu, Vivica A. Fox, Daryl Hannah ja Michael Madsen mysteeristä Billiä (lähinnä ääniroolissa oleva David Carradine) seuraavana salamurhaajatiiminä, O-Ren "Mokkasiinikäärmeenä", Vernita "Kuparipääkäärmeenä", Elle "Kuningaskäärmeenä" ja Budd "Sidewinderinä", joista kaksi jälkimmäistä jäävät vielä tässä ensimmäisessä osassa pienempään rooliin. Fox ja varsinkin Liu hoitavat kuitenkin hommansa pätevästi, tarjoten onnistuneet ensimmäiset vastukset morsiamen kostoreissun aikana. Lisäksi mukana ovat myös Julie Dreyfus, Chiaki Kuriyama ja Gordon Liu O-Reniä seuraavina tappajina ja Sonny Chiba legendaarisena miekkavalmistaja Hattori Hanzona. Michael Parks toistaa roolinsa Texas Ranger Earl McGraw'na Tarantinon tähdittämästä Hämärästä aamunkoittoon -elokuvasta (From Dusk Till Dawn - 1996).

Erinomaisten Reservoir Dogsin (1992) ja Pulp Fiction - tarinoita väkivallasta jälkeen Quentin Tarantino tiputti hieman tasoaan elokuvallaan Jackie Brown (1997). Kuusi vuotta myöhemmin hän teki kuitenkin sähäkän paluun Kill Bill: Volume 1:llä. Tarantino lainailee jälleen paljon monesta paikasta, kuten vanhoista samuraielokuvista, blaxploitaatiofilmeistä ja spagettilänkkäreistä, pyöritellen tutuista aineksista jotain täysin omalaatuista. Ensisekunneista lähtien elokuva suorastaan huutaa ohjaajansa nimeä, enkä voinut sille mitään, vaan suuri virne levisi kasvoilleni. Leffa pitää sisällään aika lailla kaikki ohjaajan erikoiset tavaramerkit verellä mässäilevistä toimintakohtauksista epälineaariseen tarinankerrontaan (joka on vielä tietty jaettu lukuihin), teknisellä puolella kikkailuun, jalkafetissin esittelyyn ja tarkasti valittuihin musiikkeihin ja lauluihin, jotka säestävät menoa väkevästi. Oikeastaan vain pitkät, nokkelat keskustelut uupuvat, mutta tässä leffassa miekat puhuvatkin puolestaan. 

Kill Bill: Volume 1 on erittäin mukaansatempaava ja tiivistunnelmainen kostokertomus (tai sen ensimmäinen puolikas), joka tuntuu huomattavasti vajaan parin tunnin kestoaan lyhyemmältä. Elokuva jaksaa yllättää kerta toisensa perään ja tarjota toinen toistaan veikeämpiä ratkaisuja, jotka vain parantavat katselukokemusta. Tarantinoa ei todellakaan kiinnosta tehdä filmiä kuten muut, vaan jos hän haluaa heittää sekaan kymmenminuuttisen animena toteutetun osion, niin sellaisen hän myös heittää sekaan. Jos hän ei halua paljastaa päähenkilönsä nimeä, hän peittää sen piippausäänellä. Ja jos hän haluaa tehdä lopputaistelusta säälimätöntä verimättöä, niin sen hän myös tekee... muttei valitettavasti saa julkaista sitä sellaisenaan teattereihin, joten valitettavasti päheä finaali esitetään osittain mustavalkoisena. Värien paikoittaisesta puutteesta huolimatta taistelu House of Blue Leavesissa on suut auki loksauttavan upeaa katsottavaa tyylikkäiden koreografioidensa, sekä intensiivisen ja brutaalin menonsa kanssa.

Tarantinon työ niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana Kill Bill: Volume 1:n parissa on samanaikaisesti sekä hullusti rönsyilevää kuin tarkkaan harkitun suunnitelmallista. Hän pitää filmiä ihailtavasti kasassa ja on rakentanut elokuvan niin, ettei sen parissa käy aika tylsäksi. Kyseessä on myös teknisesti todella tyylikäs teos. Se on kuvattu vakuuttavasti - erityisesti luminen taistelu O-Reniä vastaan on suorastaan kaunista katseltavaa. Kuvausta tukevat niin huolellisesti suunniteltu värimaailma, mainio valaisu kuin onnistuneen rytmikäs leikkaus. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraukset varsin veriset. Tekoverta roiskitaan niin paljon leffan aikana, että on oikeasti sääli, että hurjimmat hurmepläjäykset joutuu katsomaan väreittä. Äänimaailma on myös hyvin työstetty efektejä ja musiikkeja myöten. Parhaiten elokuvasta jäävät mieleen intensiiviset vinkumiset tuimien katseiden aikana, sekä kappaleet Bang Bang (My Baby Shot Me Down), Battle Without Honor or Humanity ja Woo Hoo.

Yhteenveto: Kill Bill: Volume 1 on aivan mahtava avaus mukaansatempaavalle kostokertomukselle. Jatko-osaan jätettyjä pitkiä keskusteluja lukuun ottamatta ohjaaja Quentin Tarantinon tavaramerkit ovat visusti esillä. Tarantino leikittelee eri lajityypeillä, yhdistellen niitä toisiinsa ja tehden elokuvaansa muutenkin niin kuin vain Tarantino osaa. Elokuva on täynnä vekkuleita vetoja ja ratkaisuja, oli kyse sitten animena esitetystä osiosta tai osittain mustavalkoisena esitetystä lopputaistelusta, sillä niin veriseksi se äityy, ettei sitä olisi julkaistu teattereissa värillisenä. Tiukka meno ja napakka kerronta vievät täysin mukanaan. Vajaan kahden tunnin energinen kyyti on nopeasti ohi ja jatko-osan haluaa pistää heti pyörimään. Uma Thurman on loistovedossa pääroolissa kostavana morsiamena ja muukin näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä. Teknisiltä ansioiltaankin filmi on vakuuttavasti tehty tyylikästä kuvausta ja hienoja taistelukoreografioita myöten. Kill Bill: Volume 1 on mahtava elokuva, jota suosittelen lämpimästi kaikille Tarantinon ja toiminnallisten kostoleffojen ystäville. 20-vuotisjuhla on hyvä hetki katsoa elokuva, oli se sitten jäänyt näkemättä tai oli sen nähnyt useampaankin otteeseen aiemmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kill Bill: Volume 1, 2003, Miramax, A Band Apart, Super Cool ManChu, Shaw Brothers

Arvostelu: Blade Runner (1982)

BLADE RUNNER (1982)

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Harrison Ford, Rutger Hauer, Sean Young, Daryl Hannah, M. Emmet Walsh, William Sanderson, Joe Turkel, Brion James ja Edward James Olmos
Genre: scifi, trilleri
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Blade Runner perustuu Philip K. Dickin kirjaan "Do Androids Dream of Electric Sheep?" (1968) ja monet pitävät sitä yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista. Näin ei kuitenkaan ollut silloin, kun se ilmestyi. Leffan teko lähti liikkeelle hyvin nopeasti, kun kirja oli ilmestynyt. Aluksi Martin Scorsese oli kiinnostunut filmin teosta, muttei kuitenkaan päätynyt tekemään sitä. Tuottaja Herb Jaffe yritti saada leffan tuotannon liikkeelle, mutta kirjailija haukkui hänen esittelemänsä käsikirjoituksen lyttyyn. Lopulta Hampton Fancher sai tekstinsä läpi ja Ridley Scott päätti ohjata elokuvan. Scott ei kuitenkaan ollut tyytyväinen Fancherin käsittelemiin teemoihin ja tarina kirjoitettiin jälleen uusiksi. Elokuvan työstäminen lähti kunnolla liikkeelle vuonna 1980 ja Blade Runner sai ensi-iltansa kesällä 1982 (Suomessa vasta syksyllä). Leffa ei kuitenkaan tuottanut kovin hyvin rahaa, jolloin sitä pidettiin floppina. Kriitikoiden arviot olivat ristiriitaisia; jotkut rakastivat leffaa ja jotkut eivät pitäneet siitä lainkaan. Vuosien varrella teos on kuitenkin saanut paljon arvostusta ja useat sanovat, ettei sitä parempaa leffaa ole. Itse näin Blade Runnerin vuosia sitten, kun olin vielä ala-asteella. Olin saanut elokuvan isältäni lainaan, sillä Star Warsin (1977-) ja Indiana Jonesin (1981-) takia olin innoissani elokuvaa tähdittävästä Harrison Fordista. En kuitenkaan ymmärtänyt leffaa silloin, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun elokuva on monen vuoden jälkeen saamassa jatkoa filmillä Blade Runner 2049 (2017), oli aika katsoa alkuperäinen teos uudestaan ja arvostella se. Jännityksellä aloitin filmin, miettien, ymmärtäisinkö sen nyt paremmin? Valitettavasti minun on pakko sanoa, että vaikka uskon ymmärtäneeni teoksen, ei se silti ole mielestäni kovin ihmeellinen kokonaisuus.

Vuonna 2019 Los Angelesissa blade runner -etsivä Rick Deckard lähtee etsimään ihmisiltä näyttävien robottien, eli replikanttien ryhmää, jotka ovat vastuussa usean ihmisen murhasta.

Elokuvan pääosassa blade runner Rick Deckardina nähdään tosiaan Harrison Ford. Vaikka Fordilta löytyy karismaa päärooliin, on hänen esiintymisensä silti hieman tönkköä. Paikoitellen vähäeleisyys on erittäin toimivaa, mutta välillä hänen roolityönsä on vain aika tylsää. Tönkköyteen on kuitenkin ymmärrettävä tarkoituksensa, jolloin sen voi katsoa sormien läpi. Deckardiin on myös luotu oiva lisäys, mikä tekee hänestä lopuksi aika kiinnostavan.
     Replikanttiryhmään kuuluvat johtaja Roy (Rutger Hauer), sekopäältä vaikuttava Pris (Daryl Hannah), käärmeiden kanssa työskentelevä Zhora (Joanna Cassidy) ja väkivaltainen Leon (Brion James). Kaksi ensimmäistä ovat todella kiinnostavia hahmoja, kun taas kaksi jälkimmäistä jäävät selvästi taka-alalle, eivätkä he ole kovin muistettavia. Hauer on suurimmaksi osaksi erinomainen Royn roolissa. Hänestä löytyy uhkaavuutta ja johtajahenkeä. Vain loppuhuipennuksessa häneltä löytyy heikompia, tahattoman koomisia hetkiä. Myös Hannah on oivallinen roolissaan Prisinä ja hän on uskottava pimahtaneena naisena. Replikanttien näyttelijät ovat energisempiä kuin Ford, jolloin katsoja kiinnostuu heistä helpommin.
     Muita hahmoja leffassa ovat Deckardin pomo Bryant (M. Emmet Walsh), origameja tekevä Gaff (Edward James Olmos), replikantit luonut tohtori Eldon Tyrell (Joe Turkel), mukava lelutekijä J. F. Sebastian (William Sanderson), sekä replikantti Rachael (Sean Young), joka ei tiedä olevansa kone, sillä hänelle on luotu muistot lapsuuteen asti. Näyttelijät tekevät suurimmaksi osaksi hyvää työtä, vaikkei yksikään ole kovin kummoinen.

Blade Runnerin maailma on mielestäni elokuvan parasta antia. Kyberpunk-henkinen tulevaisuuden Los Angeles (joka ei tosin enää parin vuoden päästä ole tulevaisuutta) yhdistelee kiehtovasti karua roskaväkeä lentäviin autoihin ja futuristisiin rakennuksiin. Katutasolla elävillä menee huonosti ja kaikki paikat näyttävät enemmän tai vähemmän saastaisilta. Ihmisten puheesta käy selville lisätietoa siitä, että varakkaammat ihmiset ovat lähteneet kauas Maapallolta parempiin oloihin, mutta sellaisia paikkoja ei koskaan näe. Los Angeles on jatkuvasti sateinen ja ankea, mutta silti jotenkin kaunis paikka.

Muuten elokuva ei erityisemmin iske minuun. Ja se ei johdu siitä, etten ymmärtäisi asioita leffasta, sillä uskoisin ymmärtäneeni paljonkin. Blade Runner ei todellakaan ole toimintaelokuva, kuten juliste ja juonikuvaus antavat ymmärtää, vaan se on tulevaisuuden salapoliisikertomus, jossa pääteemat ovat ihmisyys ja elämä. Mitä on ihmisyys ja mikä tekee ihmisen? Voivatko replikantitkin olla ihmisiä? Mikä antaa ihmiselle vallan luoda elämää? Onko oikein, että replikanteille on annettu vain muutama vuosi elinaikaa ja että heille on luotu menneisyys, jolloin he eivät välttämättä edes tiedä olevansa replikantteja? Ja jos ihmisten täytyi sellaisia luoda, mikä antaa heille oikeuden myös tappaa kaikki replikantit tai orjuuttaa heidät? Ymmärrän hyvin, miksi leffassa on tehty sellainen ratkaisu, että ihmisten näyttelijät ovat paljon tönkömpiä ja robottimaisempia kuin hyvinkin eloa täynnä olevat replikanttinäyttelijät. Harrison Fordin kuuluukin olla aika vähäeleinen ja hieman puinen osassaan Rick Deckardina, sillä tarina kertoo tavallaan enemmän replikanteista ja siitä mitä he haluavat, kuin hänestä. Ja se mitä he haluavat, on todella inhimmillinen asia. Replikanttien ja ihmisten eroa sekä samanlaisuutta korostetaan pistämällä heidät jatkuvasti vastakkain, jolloin heidät ja katsojat pistetään näkemään inhimmillisyyden asioita. Näkemistä korostetaan silmillä, jotka ovat tärkeä osa leffaa. Replikantit tunnistaa helposti, sillä heidän silmänsä kiiluvat kuin kissoilla. Sama tapahtuu myös yhdelle ihmishahmolle, jonka ihmisyydestä katsojat väittelevät vielä nykyäänkin. Se on myös tärkeä osa elokuvaa.

Minulle suurin ongelma Blade Runnerissa on se, ettei se vain nappaa mukaansa. Muutamaa hetkeä lukuunottamatta leffasta ei löydy koukkua, joka sieppaisi katsojan kuin kalan ja vetäisi vedestä ylös elokuvan maailmaan. Pidän siitä, että juoni on vanhanaikainen salapoliisitarina, joka on yhdistetty futuristiseen ympäristöön. Harmi vain, ettei maailmaa pääse tutkimaan kunnolla. Leffan filosofisuudet ovat onnistuneesti tuotu mukaan, mutta kun niiden ympärillä oleva kokonaisuus ei saa millään lailla innostumaan elokuvasta, en voi kutsua Blade Runneria onnistuneeksi elokuvaksi. Mukana ei myöskään ole minkäänlaista jännitettä, joka saisi tapahtumat tuntumaan tärkeiltä. Monet rakastavat filmiä, koska se on saanut heidät miettimään sitä päiväkausia, mutta ainoa asia, mitä jäin pohtimaan oli se, miksi ihmeessä Blade Runneria ylistetään niin suuresti. Ilman syvällisyyksiä kyseessä olisi vain pitkäveteinen salapoliisikertomus, joka jäisi helposti unholaan. Hienoa, että jotkut tätä rakastavat, mutta minun maailmaani se ei kykene järisyttämään.

Blade Runner on ohjaaja Ridley Scottin kolmas elokuva. Vaikka Scott onkin tehnyt pari oikeasti hyvää elokuvaa (Alien, 1979 ja Gladiator, 2000), on hän tehnyt useita huteja, kuten Legendin (1985), Robin Hoodin (2010) ja Exodus: Gods and Kingsin (2014). Myös Blade Runner on minulle huti, vaikka onkin noita kolmea selkeästi parempi elokuva. Scott osaa kuitenkin luoda filmille tyylin ja tässä tapauksessa hän on ujuttanut scifiteokseensa mukaan film noir -henkeä ja kuvastoa. Visuaalisesti Blade Runner on todella maalauksellinen ja pääasiassa sen kuvaus onkin aika kaunista. Lavasteet ovat tyylikkäitä ja tulevaisuuden Los Angelesin visuaaliseen ilmeeseen on otettu selviä vaikutteita vuoden 1927 Metropolisista. Värejä on hyödynnetty taidokkaasti läpi leffan. Elokuvan musiikit on säveltänyt Evangelos Odysseas Papathanassiou, eli Vangelis, jonka työ on liian unista minun makuuni ja saa leffan tuntumaan pitkäveteisemmältä.

Elokuvasta on vuosien varrella julkaistu erilaisia versioita, joissa on muuteltu pieniä asioita sieltä täältä. Alkuperäinen teatteriversio sisältää esimerkiksi erilaisen lopun kertojaäänen kera, sillä yhtiö ei ollut tyytyväinen Scottin loppuun, joka jättää tarinan auki. "Criterion Edition" sen sijaan sisältää väkivaltaisempia kohtauksia, kun taas vuonna 1986 näytetystä televisioversiosta olivat verisyydet ja alastomuudet leikattu pois. Niitä versioita on kuitenkin nykyään vaikea löytää, sillä myynnissä ovat tällä hetkellä vain ohjaajan versio (johon ohjaaja itse ei kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen), sekä Final Cut, jonka itse olen katsonut kahdesti. Niistä puuttuvat selittävä kertojaääni ja yhtiön loppukohtaus, mistä ratkaisusta monet pitävät. Olen kuullut, että elokuvasta pitäisi nähdä useampi versio tai se pitäisi nähdä monta kertaa, jotta sitä voisi todella arvostaa, mutta se kuulostaa vain typerältä.

Yhteenveto: Blade Runner sisältää todella mainioita teemoja, mutta tarina, jossa ne ovat mukana, on pitkäveteinen, eikä saa napattua mukaansa. On hauskaa, että perinteinen salapoliisikertomus on yhdistetty futuristiseen maailmaan, mutta tämä innostaa vain aluksi. Leffa pistää hieman pohdiskelemaan, jos sellainen kiinnostaa enää uneliaan katselukokemuksen jälkeen. Mukana ei ole lainkaan jännitettä ja loppuhuipennuksessa on jopa tahatonta komiikkaa. Ihmisten näyttelijät ovat aika tönkköjä, kun taas replikanttien esittäjät ovat energisiä, mikä on kiinnostava ratkaisu, mutta sen takia päähenkilö Rick Deckard ei ole kovin mielenkiintoinen. Visuaalinen tyyli leffassa on hienon maalauksellinen. Vaikka Blade Runner ei ole mielestäni kovin ihmeellinen teos, ei se tarkoita sitä, etteikö se voisi olla teidän mielestänne. Suosittelen sen katsomista kaikille elokuvaharrastelijoille, sillä se on merkittävä teos leffakulttuurissa. Ei varmaan tule yllätyksenä, etten odota Blade Runner 2049 -leffaa, enkä myöskään näe syytä sille. Vaikka monet elokuvan fanit ovat innoissaan jatko-osasta ja siitä, että sen ohjaa arvostettu Denis Villeneuve, niin miettikää tekin, onko jatko edes tarpeellinen? Yksi asia, mikä tässä filmissä ihmisiä viehättää, on se, että sen loppu jää auki. Jatko-osan myötähän lopun mystisyys katoaa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.hollywoodreporter.com
Blade Runner, 1982, Warner Bros. Pictures, Blade Runner Partnership, The Ladd Company, Shaw Brothers