Arvostelu: Hohto (The Shining - 1980)

HOHTO

THE SHINING

Ohjaus: Stanley Kubrick
Pääosissa: Jack Nicholson, Shelley Duvall, Danny Lloyd, Scatman Crothers, Philip Stone, Joe Turkel ja Barry Nelson
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia / European Version: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

The Shining, eli suomalaisittain Hohto perustuu Stephen Kinginin samannimiseen kirjaan vuodelta 1977. Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun ohjaaja Stanley Kubrickin edellinen elokuva, Barry Lyndon (1975) ei ollutkaan menestynyt hyvin, jolloin Kubrick päätti tehdä mahdollisimman selkeän kassamagneetin. Tarinan mukaan Kubrick sulkeutui kirjaläjän kanssa toimistoonsa ja heitteli siellä hylkäämiään romaaneja päin seiniä. Lopulta hän innostui Kingin "Hohdosta" ja päätti toteuttaa sen elokuvana. Filmiä varten rakennettiin suuret lavasteet, joihin syttyi tulipalo alkuvuodesta 1979, mikä viivästytti kuvauksia. Lopulta Hohto sai ensi-iltansa loppukeväästä 1980, muttei ollut toivottu hitti, vaikka tuottikin hiljalleen rahansa takaisin. Elokuva ei myöskään saanut kovin positiivisia arvosteluita ja se oli jopa ehdolla huonoimman ohjaajan ja huonoimman naispääosan Razzie-palkinnoista! Stephen King itsekin haukkui elokuvaa. Vuosien varrella leffa on kuitenkin alkanut keräämään arvostusta ja nykyään sitä pidetään jopa yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana kauhuelokuvana. Itse näin Hohdon ollessani kesäleirillä vuonna 2013. Elokuva oli mielestäni todella hyvä, mutten koskaan katsonut sitä uudelleen. Ajattelin kuitenkin, että jonain päivänä vilkaisisin sen jälleen kerran ja kun mietin, mitä kauhuelokuvia arvostelisin lokakuulle, Hohto tuli nopeasti mieleeni. Tilasinkin elokuvan Blu-rayna ja katsoin sen viime lokakuussa halloweenin aikaan. Ja pakkohan se on heti sanoa, että monet ovat oikeassa: Hohto edustaa kauhuelokuvien parhaimmistoa.

Jack Torrance muuttaa työn takia Overlook-hotelliin perheensä kanssa. Lumimyrskyn yllättäessä perhe jää täysin erilleen muusta maailmasta, mikä alkaa vaikuttamaan jokaisen mielenterveyteen.

Jack Nicholson näyttelee Jack Torrancea, joka yrittää saada aikaiseksi kirjaa ja uskoo hotelliin eristäytymisen antavan hänelle kirjoitusrauhan. Häntä ei tosin palkata hotellille kirjoittamaan, vaan talonhoitajaksi talven yli. Siinä puuhassa Jackia ei kuitenkaan ikinä nähdä, vaan hän keskittyy tuijottamaan pelottavan tyhjää paperia. Jackissa itsessään on pelottava puoli, joka alkaa vähitellen nousemaan pintaan, kun eristäytyminen koituu liian kaameaksi. Nicholson on aivan mielettömän hyvä Torrancen roolissa alusta loppuun saakka. Hänen eleensä ja etenkin ilmeensä ovat paikoitellen täysin hulluja, eikä häneltä löydy ainuttakaan heikkoa hetkeä. Nicholson pistää vain kunnolla menemään, mikä sopii lopputulokseen erinomaisesti. Hänen ilmeidensä avulla katsoja voi jatkuvasti ymmärtää, mitä hänen päässään liikkuu, olivat ajatukset sitten kuinka ikäviä tahansa.
     Jackin vaimoa, Wendy Torrancea näyttelee Shelley Duvall, joka on myös erinomainen roolissaan. On ollut jo vuosia tiedossa, että Duvall ja ohjaaja Kubrick eivät tulleet toimeen kuvauksissa, ja että Kubrick kohteli Duvallia huonosti, mikä sai näyttelijän stressaantumaan niin pahasti, että hän tuli oikeasti kipeäksi. On ollut myös puhetta siitä, että Kubrick olisi tehnyt näin, jotta Duvallin esiintyminen vaikuttaisi aidommalta. Jos näin on, niin Kubrick on onnistunut tavoitteessaan, sillä Duvallin näyttelemä paniikki on todella vakuuttavaa. Wendyn ahdistus välittyy hienosti katsojille.
     Myös Jackin ja Wendyn Danny-poikaa näyttelevä Danny Lloyd onnistuu roolissaan. Harmillisen usein lapsinäyttelijät ovat filmeissä heikoin lenkki, mutta Lloyd ei jää aikuisnäyttelijöiden varjoon. Parhaimmillaan hän on kohtauksissa, joissa Danny puhuu Tonylle, jota ei koskaan nähdä elokuvassa. Danny siis itse puhuu Tonyn repliikit erilaisella äänellä, mikä on saatu osuvan karmivaksi. Hahmolla on nimittäin erikoinen kyky "hohtaa" (mistä elokuvan nimikin tulee), jolloin hän voi nähdä ja kokea asioita, joita muut eivät voi.
     Elokuvassa nähdään myös Barry Nelson Overlook-hotellin johtaja Ullmanina, Scatman Crothers kokki Hallorannina, Joe Turkel baarimikko Lloydina ja Philip Stone tarjoilija Gradyna. Hekin suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan, mutta harmillisesti isoimmassa roolissa oleva Crothers ei täysin vakuuta. Hänen roolihahmonsa tarkoitus on lähinnä selittää katsojille asioita.

Vaikka Hohto onkin mielestäni yksi parhaista kauhuleffoista koskaan - kenties jopa kaikista paras - ei se tarkoita kuitenkaan sitä, että elokuva olisi pelottavin. Olen nähnyt monia filmejä, jotka ovat saaneet minut jännittämään voimakkaammin, mutta yleisen laatutason puolesta tämä teos pesee niillä leffoilla lattioita. Hohdon kauhu syntyy jatkuvasta piinaavasta tunnelmasta, joka ei kovin usein päästä katsojaansa hengähtämään. Elokuvassa ei ole niinkään kunnollista musiikkia, mutta taustalla kuuluvasta äänimaailmasta on saatu upean ahdistava, ja kun ahdistavat äänet eivät kovin usein hiljene, katsojana jännittää kaiken aikaa jotain pahaa tapahtuvaksi. Leffa ei myöskään käytä äkkisäikäytyksiä, mihin nykypäivän kauhuelokuvat sortuvat, vaan se osaa rakentaa tunnelmaansa paremmin. Filmin rytmitys on aika hidas, mutta koska sen tunnelma on niin hienosti rakennettu, ei elokuva ole koskaan pitkäveteinen. Itse asiassa kyseessä on todella kiehtova teos, sillä siihen on saatu mukaan suurta mysteerisyyttä. Elokuva saattaa olla hyvinkin hämmentävä, sillä se ei tarjoa selkeitä selityksiä, vaan pieniä vihjeitä, joita katsojan täytyy yhdistellä luodakseen järkevän kokonaisuuden. Ja silti leffan lopetuskuva saa katsojan luopumaan kokonaan ideoistaan, sillä ne eivät luultavasti enää olekaan varmoja selityksiä. Pidän todella paljon elokuvan kummallisuudesta ja sen takia Crothersin näyttelemä selittäjähahmo tuntuu hieman oudolta lisäykseltä.

Crothersin lisäksi elokuvasta löytyy pari muutakin erikoisuutta. Muutamassa kohtaa leffa on nimittäin hieman tahattoman koominen, jolloin katsojan reaktiot ovat mitä luultavimmin täysin erilaiset kuin tekijät ovat toivoneet. Koomisuudet tavallaan rikkovat tunnelmaa, mutta samalla niissä on jotain häiriintynyttä ja karmivaa. Erikoinen ratkaisu ovat myös tekstit, jotka ilmestyvät aina välillä ruutuun. Aluksi ne vaikuttavat siltä kuin niiden olisi tarkoitus olla kirjan lukuja, mutta kun yhtäkkiä ruudun täyttää teksti "tiistai", katsojana lähinnä ihmettelee, miksi päivä piti kertoa. Sen jälkeen tekstit ilmoittavatkin päiviä ja lopussa kellonaikoja. Ajan kulumisen olisi voinut esittää jotenkin hienovaraisemmin, mutta tämäkin tyyli tuo mukaan jotain häiriintynyttä. Vaikka mukana on pieniä erikoisuuksia, eivät ne tosissaan haittaa minua. Kyseessä on aika lailla täydellinen mestariteos, joka saa jännittämään koko kestonsa ajan ja joka saa katsojana myös ajattelemaan pitkään, mitä juuri tuli nähtyä? Leffassa on tietty mukana todella ikonisia asioita, kuten hissistä purkautuva veri, karmivat pikkutytöt ja ennen kaikkea "Here's Johnny!" -kohta, joista on selvästi lainailtu kauhuelokuviin vuosien varrella. Harmi vain, ettei lainailusta huolimatta ole onnistuttu saavuttamaan samaa elokuvallista laatua.

En ole tähän mennessä nähnyt Stanley Kubrickilta kuin neljä elokuvaa tämän lisäksi, mutta niistä mitkä olen nähnyt, saattaa Hohto olla oma suosikkini. Vaikka 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey - 1968) ja Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange - 1971) ovat myös mestariteoksia, itse palaan kaikkein mieluiten Hohdon pariin. Tässä Kubrick taitaa tunnelmoinnin mielettömän hyvin. Leikkauksessa parasta antia ovat Dannyn näyt, joiden välähtävät kuvat epämiellyttävistä asioista lisäävät ahdistavaa henkeä.  Elokuva on kuvattu huikeasti. Tämä on yksi ensimmäisistä leffoista, joissa hyödynnettiin Steadicam-kameraa, jonka avulla kuvaaja kykenee kulkemaan todella nopeasti, eikä kuva heilu, sillä kameraa pitelevä laite pitää sen kaiken aikaa vakaana. Kameraa on hyödynnetty upeasti läpi leffan - etenkin pitkissä kuvissa, joissa kamera seuraa kävelevää (tai Dannyn tapauksessa kolmipyörällä kulkevaa) hahmoa. Tyyli lisää jännittävyyttä, sillä siitä tulee helposti sellainen tunne, että joku seuraisi hahmoa. Hotellin mutkittelevilla käytävillä kuvaustyyli saa myös jännittämään, mitä seuraavan kulman takaa paljastuu... Alun ilmakuvatkin ovat näyttäviä ja kirveen iskuja seuraavat kuvat ovat hämmästyttävän tarkkoja. Hotellin lavasteet ovat erittäin tyylikkäät ja valaisu on onnistunutta varsinkin loppuhuipennuksessa.

Hohdosta on olemassa kolme erilaista versiota. Ensimmäisessä versiossa oli mukana parin minuutin mittainen epilogi, mutta Kubrick päätti poistaa sen, kun leffa oli pyörinyt teattereissa vasta viikon, jolloin syntyi toinen versio, jota myydään Yhdysvalloissa. Euroopassa myydään yli kaksikymmentä minuuttia lyhyempää versiota, jota varten on tiivistetty kohtauksia ja leikattu joitain hetkiä kokonaan pois. Nyt katsoin Euroopassa myytävän version, mutta hämmästyksekseni olen nähnyt Yhdysvalloissa julkaistun version. Tajusin sen siitä, kun tällä kertaa lopusta puuttui kokonaan kohtaus täynnä luurankoja ja hämähäkinseittejä, jonka uudelleennäkemistä odotin.

Yhteenveto: Hohto on mestarillinen filmi ja yksi kaikkien aikojen parhaista kauhuelokuvista - tämä saattaa jopa olla suosikkini! Erityisen pelottava se ei ole, mutta mukaan on luotu niin loistavan piinaava tunnelma, että teos saa katsojan jännittämään lähes koko ajan. Kuvaustyyli joka tuntuu siltä kuin joku seuraisi hahmoa, välähdysnäyt joita Danny kokee, ahdistava äänimaailma, sekä tietty hieno näytteleminen tarjoavat todella pitkiä osioita, jolloin katsojana ei kykene hengähtämään, sillä kaiken aikaa jännittää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Jack Nicholson on tosiaan huikea pääroolissa, minkä lisäksi myös Shelley Duvall ja Danny Lloyd ovat fantastisia. Scatman Crothersin hahmo on paikoitellen hieman tönkkö lisäys, sillä hän selittää vähän liikaakin asioita. Leffa sisältää muutamia pienen pieniä ongelmia, mutta se on silti aika lailla täydellinen elokuva, jonka näkemistä suosittelen kaikille. Suosittelen Hohtoa etenkin sen klassikkoaseman vuoksi, sillä se on muokannut taidokkaasti kauhuleffakulttuuria. Herkimmille elokuva voi aiheuttaa painajaisia, mutta etenkin kauhufaneille se on pakkokatsottavaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2017 - Muokattu 15.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Shining, 1980, Warner Bros. Pictures, Hawk Films, Peregrine, Producers Circle

Arvostelu: Blade Runner (1982)

BLADE RUNNER (1982)

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Harrison Ford, Rutger Hauer, Sean Young, Daryl Hannah, M. Emmet Walsh, William Sanderson, Joe Turkel, Brion James ja Edward James Olmos
Genre: scifi, trilleri
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Blade Runner perustuu Philip K. Dickin kirjaan "Do Androids Dream of Electric Sheep?" (1968) ja monet pitävät sitä yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista. Näin ei kuitenkaan ollut silloin, kun se ilmestyi. Leffan teko lähti liikkeelle hyvin nopeasti, kun kirja oli ilmestynyt. Aluksi Martin Scorsese oli kiinnostunut filmin teosta, muttei kuitenkaan päätynyt tekemään sitä. Tuottaja Herb Jaffe yritti saada leffan tuotannon liikkeelle, mutta kirjailija haukkui hänen esittelemänsä käsikirjoituksen lyttyyn. Lopulta Hampton Fancher sai tekstinsä läpi ja Ridley Scott päätti ohjata elokuvan. Scott ei kuitenkaan ollut tyytyväinen Fancherin käsittelemiin teemoihin ja tarina kirjoitettiin jälleen uusiksi. Elokuvan työstäminen lähti kunnolla liikkeelle vuonna 1980 ja Blade Runner sai ensi-iltansa kesällä 1982 (Suomessa vasta syksyllä). Leffa ei kuitenkaan tuottanut kovin hyvin rahaa, jolloin sitä pidettiin floppina. Kriitikoiden arviot olivat ristiriitaisia; jotkut rakastivat leffaa ja jotkut eivät pitäneet siitä lainkaan. Vuosien varrella teos on kuitenkin saanut paljon arvostusta ja useat sanovat, ettei sitä parempaa leffaa ole. Itse näin Blade Runnerin vuosia sitten, kun olin vielä ala-asteella. Olin saanut elokuvan isältäni lainaan, sillä Star Warsin (1977-) ja Indiana Jonesin (1981-) takia olin innoissani elokuvaa tähdittävästä Harrison Fordista. En kuitenkaan ymmärtänyt leffaa silloin, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun elokuva on monen vuoden jälkeen saamassa jatkoa filmillä Blade Runner 2049 (2017), oli aika katsoa alkuperäinen teos uudestaan ja arvostella se. Jännityksellä aloitin filmin, miettien, ymmärtäisinkö sen nyt paremmin? Valitettavasti minun on pakko sanoa, että vaikka uskon ymmärtäneeni teoksen, ei se silti ole mielestäni kovin ihmeellinen kokonaisuus.

Vuonna 2019 Los Angelesissa blade runner -etsivä Rick Deckard lähtee etsimään ihmisiltä näyttävien robottien, eli replikanttien ryhmää, jotka ovat vastuussa usean ihmisen murhasta.

Elokuvan pääosassa blade runner Rick Deckardina nähdään tosiaan Harrison Ford. Vaikka Fordilta löytyy karismaa päärooliin, on hänen esiintymisensä silti hieman tönkköä. Paikoitellen vähäeleisyys on erittäin toimivaa, mutta välillä hänen roolityönsä on vain aika tylsää. Tönkköyteen on kuitenkin ymmärrettävä tarkoituksensa, jolloin sen voi katsoa sormien läpi. Deckardiin on myös luotu oiva lisäys, mikä tekee hänestä lopuksi aika kiinnostavan.
     Replikanttiryhmään kuuluvat johtaja Roy (Rutger Hauer), sekopäältä vaikuttava Pris (Daryl Hannah), käärmeiden kanssa työskentelevä Zhora (Joanna Cassidy) ja väkivaltainen Leon (Brion James). Kaksi ensimmäistä ovat todella kiinnostavia hahmoja, kun taas kaksi jälkimmäistä jäävät selvästi taka-alalle, eivätkä he ole kovin muistettavia. Hauer on suurimmaksi osaksi erinomainen Royn roolissa. Hänestä löytyy uhkaavuutta ja johtajahenkeä. Vain loppuhuipennuksessa häneltä löytyy heikompia, tahattoman koomisia hetkiä. Myös Hannah on oivallinen roolissaan Prisinä ja hän on uskottava pimahtaneena naisena. Replikanttien näyttelijät ovat energisempiä kuin Ford, jolloin katsoja kiinnostuu heistä helpommin.
     Muita hahmoja leffassa ovat Deckardin pomo Bryant (M. Emmet Walsh), origameja tekevä Gaff (Edward James Olmos), replikantit luonut tohtori Eldon Tyrell (Joe Turkel), mukava lelutekijä J. F. Sebastian (William Sanderson), sekä replikantti Rachael (Sean Young), joka ei tiedä olevansa kone, sillä hänelle on luotu muistot lapsuuteen asti. Näyttelijät tekevät suurimmaksi osaksi hyvää työtä, vaikkei yksikään ole kovin kummoinen.

Blade Runnerin maailma on mielestäni elokuvan parasta antia. Kyberpunk-henkinen tulevaisuuden Los Angeles (joka ei tosin enää parin vuoden päästä ole tulevaisuutta) yhdistelee kiehtovasti karua roskaväkeä lentäviin autoihin ja futuristisiin rakennuksiin. Katutasolla elävillä menee huonosti ja kaikki paikat näyttävät enemmän tai vähemmän saastaisilta. Ihmisten puheesta käy selville lisätietoa siitä, että varakkaammat ihmiset ovat lähteneet kauas Maapallolta parempiin oloihin, mutta sellaisia paikkoja ei koskaan näe. Los Angeles on jatkuvasti sateinen ja ankea, mutta silti jotenkin kaunis paikka.

Muuten elokuva ei erityisemmin iske minuun. Ja se ei johdu siitä, etten ymmärtäisi asioita leffasta, sillä uskoisin ymmärtäneeni paljonkin. Blade Runner ei todellakaan ole toimintaelokuva, kuten juliste ja juonikuvaus antavat ymmärtää, vaan se on tulevaisuuden salapoliisikertomus, jossa pääteemat ovat ihmisyys ja elämä. Mitä on ihmisyys ja mikä tekee ihmisen? Voivatko replikantitkin olla ihmisiä? Mikä antaa ihmiselle vallan luoda elämää? Onko oikein, että replikanteille on annettu vain muutama vuosi elinaikaa ja että heille on luotu menneisyys, jolloin he eivät välttämättä edes tiedä olevansa replikantteja? Ja jos ihmisten täytyi sellaisia luoda, mikä antaa heille oikeuden myös tappaa kaikki replikantit tai orjuuttaa heidät? Ymmärrän hyvin, miksi leffassa on tehty sellainen ratkaisu, että ihmisten näyttelijät ovat paljon tönkömpiä ja robottimaisempia kuin hyvinkin eloa täynnä olevat replikanttinäyttelijät. Harrison Fordin kuuluukin olla aika vähäeleinen ja hieman puinen osassaan Rick Deckardina, sillä tarina kertoo tavallaan enemmän replikanteista ja siitä mitä he haluavat, kuin hänestä. Ja se mitä he haluavat, on todella inhimmillinen asia. Replikanttien ja ihmisten eroa sekä samanlaisuutta korostetaan pistämällä heidät jatkuvasti vastakkain, jolloin heidät ja katsojat pistetään näkemään inhimmillisyyden asioita. Näkemistä korostetaan silmillä, jotka ovat tärkeä osa leffaa. Replikantit tunnistaa helposti, sillä heidän silmänsä kiiluvat kuin kissoilla. Sama tapahtuu myös yhdelle ihmishahmolle, jonka ihmisyydestä katsojat väittelevät vielä nykyäänkin. Se on myös tärkeä osa elokuvaa.

Minulle suurin ongelma Blade Runnerissa on se, ettei se vain nappaa mukaansa. Muutamaa hetkeä lukuunottamatta leffasta ei löydy koukkua, joka sieppaisi katsojan kuin kalan ja vetäisi vedestä ylös elokuvan maailmaan. Pidän siitä, että juoni on vanhanaikainen salapoliisitarina, joka on yhdistetty futuristiseen ympäristöön. Harmi vain, ettei maailmaa pääse tutkimaan kunnolla. Leffan filosofisuudet ovat onnistuneesti tuotu mukaan, mutta kun niiden ympärillä oleva kokonaisuus ei saa millään lailla innostumaan elokuvasta, en voi kutsua Blade Runneria onnistuneeksi elokuvaksi. Mukana ei myöskään ole minkäänlaista jännitettä, joka saisi tapahtumat tuntumaan tärkeiltä. Monet rakastavat filmiä, koska se on saanut heidät miettimään sitä päiväkausia, mutta ainoa asia, mitä jäin pohtimaan oli se, miksi ihmeessä Blade Runneria ylistetään niin suuresti. Ilman syvällisyyksiä kyseessä olisi vain pitkäveteinen salapoliisikertomus, joka jäisi helposti unholaan. Hienoa, että jotkut tätä rakastavat, mutta minun maailmaani se ei kykene järisyttämään.

Blade Runner on ohjaaja Ridley Scottin kolmas elokuva. Vaikka Scott onkin tehnyt pari oikeasti hyvää elokuvaa (Alien, 1979 ja Gladiator, 2000), on hän tehnyt useita huteja, kuten Legendin (1985), Robin Hoodin (2010) ja Exodus: Gods and Kingsin (2014). Myös Blade Runner on minulle huti, vaikka onkin noita kolmea selkeästi parempi elokuva. Scott osaa kuitenkin luoda filmille tyylin ja tässä tapauksessa hän on ujuttanut scifiteokseensa mukaan film noir -henkeä ja kuvastoa. Visuaalisesti Blade Runner on todella maalauksellinen ja pääasiassa sen kuvaus onkin aika kaunista. Lavasteet ovat tyylikkäitä ja tulevaisuuden Los Angelesin visuaaliseen ilmeeseen on otettu selviä vaikutteita vuoden 1927 Metropolisista. Värejä on hyödynnetty taidokkaasti läpi leffan. Elokuvan musiikit on säveltänyt Evangelos Odysseas Papathanassiou, eli Vangelis, jonka työ on liian unista minun makuuni ja saa leffan tuntumaan pitkäveteisemmältä.

Elokuvasta on vuosien varrella julkaistu erilaisia versioita, joissa on muuteltu pieniä asioita sieltä täältä. Alkuperäinen teatteriversio sisältää esimerkiksi erilaisen lopun kertojaäänen kera, sillä yhtiö ei ollut tyytyväinen Scottin loppuun, joka jättää tarinan auki. "Criterion Edition" sen sijaan sisältää väkivaltaisempia kohtauksia, kun taas vuonna 1986 näytetystä televisioversiosta olivat verisyydet ja alastomuudet leikattu pois. Niitä versioita on kuitenkin nykyään vaikea löytää, sillä myynnissä ovat tällä hetkellä vain ohjaajan versio (johon ohjaaja itse ei kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen), sekä Final Cut, jonka itse olen katsonut kahdesti. Niistä puuttuvat selittävä kertojaääni ja yhtiön loppukohtaus, mistä ratkaisusta monet pitävät. Olen kuullut, että elokuvasta pitäisi nähdä useampi versio tai se pitäisi nähdä monta kertaa, jotta sitä voisi todella arvostaa, mutta se kuulostaa vain typerältä.

Yhteenveto: Blade Runner sisältää todella mainioita teemoja, mutta tarina, jossa ne ovat mukana, on pitkäveteinen, eikä saa napattua mukaansa. On hauskaa, että perinteinen salapoliisikertomus on yhdistetty futuristiseen maailmaan, mutta tämä innostaa vain aluksi. Leffa pistää hieman pohdiskelemaan, jos sellainen kiinnostaa enää uneliaan katselukokemuksen jälkeen. Mukana ei ole lainkaan jännitettä ja loppuhuipennuksessa on jopa tahatonta komiikkaa. Ihmisten näyttelijät ovat aika tönkköjä, kun taas replikanttien esittäjät ovat energisiä, mikä on kiinnostava ratkaisu, mutta sen takia päähenkilö Rick Deckard ei ole kovin mielenkiintoinen. Visuaalinen tyyli leffassa on hienon maalauksellinen. Vaikka Blade Runner ei ole mielestäni kovin ihmeellinen teos, ei se tarkoita sitä, etteikö se voisi olla teidän mielestänne. Suosittelen sen katsomista kaikille elokuvaharrastelijoille, sillä se on merkittävä teos leffakulttuurissa. Ei varmaan tule yllätyksenä, etten odota Blade Runner 2049 -leffaa, enkä myöskään näe syytä sille. Vaikka monet elokuvan fanit ovat innoissaan jatko-osasta ja siitä, että sen ohjaa arvostettu Denis Villeneuve, niin miettikää tekin, onko jatko edes tarpeellinen? Yksi asia, mikä tässä filmissä ihmisiä viehättää, on se, että sen loppu jää auki. Jatko-osan myötähän lopun mystisyys katoaa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.hollywoodreporter.com
Blade Runner, 1982, Warner Bros. Pictures, Blade Runner Partnership, The Ladd Company, Shaw Brothers