Arvostelu: I Feel Pretty (2018)

I FEEL PRETTY

Ohjaus: Abby Kohn ja Marc Silverstein
Pääosissa: Amy Schumer, Rory Scovel, Michelle Williams, Aidy Bryant, Busy Phillips, Lauren Hutton, Tom Hopper, Emily Ratajkowski ja Adrian Martinez
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12

I Feel Pretty on Amy Schumerin tähdittämä komedia ja Abby Kohnin ja Marc Silversteinin esikoiselokuva ohjaajina. Elokuvasta ilmoitettiin keväällä 2017 ja sen kuvaukset alkoivat samaisena kesänä. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä kesäkuussa 2018, mutta testiyleisöreaktioiden takia sen julkaisua päätettiin aikaistaa jo paria kuukautta aikaisemmaksi. Lopulta I Feel Pretty saikin ensi-iltansa viime huhtikuussa ja se oli pienimuotoinen menestys, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Minun oli tarkoitus mennä katsomaan leffa jo sen lehdistönäytökseen, mutta jostain syystä jätinkin sen väliin. Päätin kuitenkin katsoa sen jossain kohtaa, kun se ilmestyy vuokrattavaksi. Kun tulin joulukuussa kipeäksi, päätin hyödyntää sairaslomani katsoen elokuvia, joita en nähnyt teatterissa. Vuokrasin I Feel Prettyn Blockbusterista ja katsoin sen.

Ulkonäköpaineista kärsivä Renee kadehtii malleja ja toivoisi olevansa itsekin ihailtu ja kaunis. Eräänä päivänä Renee putoaa kuntopyörältä ja kolauttaa päänsä. Herätessään Renee luuleekin olevansa mitä kaunein ilmestys ja aloittaa itsevarmemman elämän, vaikka ulkoisesti hänessä ei ole muuttunut mikään.

Pääroolissa Renee Bennettinä nähdään koomikko Amy Schumer, joka on vasta aloittelemassa uraansa filmitähtenä. Itselleni Schumer ei ollut etukäteen tuttu muuten kuin nimeltä, joten minua kiinnosti nähdä, olisiko hänessä potentiaalia nousta televisio-ohjelmien koomikosta elokuvanäyttelijäksi. Ja vaikka Schumer pärjää ihan kelvollisesti osassaan, ei hän tee erityisen suurta vaikutusta. Tämä johtuu myös siitä, ettei hänen hahmoaan ole kirjoitettu kummoisesti. Renee on helposti samaistuttava hahmo, sillä kukapa ei olisi edes joskus kokenut itsetunto-ongelmia ja paineita omasta ulkonäöstä? Elokuva luottaa täysillä siihen, että tämä tekee hänestä myös pidettävän, mutta hahmosta on hyvin vaikea pitää, kun hän lyö päänsä ja kuvittelee olevansa maailman upein ihminen. Kun koko leffa tuntuu pyörivän sen ympärillä, että Renee kehuskelee muille ulkonäköään, tuntuu hahmo välillä jopa inhottavalta.
     Renee on töissä muotifirma Lily LeClairessa ja hän ihastelee yhtiötä johtavaa LeClairen sukua. Entinen malli Lauren Hutton sopii erittäin mainiosti arvokkaan johtaja Lily LeClairen rooliin, mutta yleensä todella hyvä Michelle Williams tekee yllättävänkin kehnon roolisuorituksen hänen lapsenlapsena, Avery LeClairena. Averylle on kirjoitettu ihan kiinnostava juonikuvio siitä, että hänen äänensä on todella kimeä, minkä takia hän pelkää, ettei häntä oteta tosissaan. Williams kuitenkin vetää tämän roolin yli, eikä valitettavasti edes sillä tavalla, että hän olisi hauska. Tom Hopper taas esittää Averyn veljeä Grantia, joka on mukana lähinnä ulkonäkönsä vuoksi. Hopper yrittää olla hurmuri, mutta vaikuttaa enemmän pökkelöltä näyttelijältä.
    Muita hahmoja elokuvassa ovat Reneen kaverit Viv (Aidy Bryant) ja Jane (Busy Phillips), jotka joutuvat seuraamaan ystävänsä uutta kummallista puuhailua, kuvaaja Ethan (Rory Scovel), jonka kanssa Reneellä tapahtuu hieman säpinää, Reneen ihailema ja kadehtima kaunotar Mallory (Emily Ratajkowski), sekä Reneen outo työkaveri Mason (Adrian Martinez). Bryant ja Phillips ovat oivat valinnat rooleihinsa, mutta paremman vaikutuksen tekee Scovel, joka tekee huvittavan roolityön miehenä, jonka Renee luulee olevan ihastunut Reneen. Ethanin tuoma häpeällisyys jaksaa hymähdyttää muuten aika pitkäveteisessä leffassa.

I Feel Pretty sisältää hyvän ajatuksen ja kiinnostavan alkuasetelman. Kuten jo totesin, kukapa ei olisi joskus ollut epävarma omasta kehostaan ja ajatellut, ettei kelpaa kenellekään sellaisena kuin on? Elokuva osoittaa hyvin, että myös median luomat unelmavartalot omaavat voivat olla epävarmoja vartalostaan, ja sisältää sanomaa siitä, että ulkokuoren ei pitäisi olla se, mikä merkitsee, vaan ihmisen sisältö määrittää kauneuden. Eipä siinä, hyviä juttujahan nämä ovat ja niillä voisi saada aikaan oikeasti ajatuksia herättävän ja arvostetun filmin. I Feel Pretty valitettavasti vain on loppujen lopuksi pelkkä ulkokuori, eikä sen sisältö oikein toimi. Kivoista ideoistaan huolimatta elokuva kompastuu todella pahasti omaan nilkkaansa ja kaatu täysillä naamalleen. Hyvien teemojen elokuvaksi I Feel Pretty sisältää erikoisen paljon lihavuuden pilkkaamista ja muotimaailman ihannoimista. Pitkään leffa tuntuu viestivän, että ylipainoiset ovat vain kömpelöitä ja hassuja, kun taas laihat ovat lähes täydellisiä kaikessa.

Elokuva kyllä tuo viestinsä sisäisestä kauneudesta esille, mutta sillä kestää käsittämättömän pitkä aika päästä itse asiaan ja silloinkin se muuttuu myötähäpeälliseksi saarnaamiseksi. Tätä ennen katsojan täytyy kärvistellä läpi yli puolitoista tuntia vitsejä ylipainoisuudesta ja kaiken aikaa ylimielisemmäksi muuttuvaa päähenkilöä. Alussa tietty näytetään, kun Renee pyörii vaatekaupoilla ja hän joutuu lähtemään tyhjin käsin, sillä ei löydä omaa kokoaan ja tämä on vielä toimivaa, sillä se on monille samaistuttava tilanne. Mutta sitten elokuva vie asioita niinkin pitkälle, että Renee hymyilee kaupassa vauvalle ja tämä alkaa parkumaan. Ja kun Renee kolauttaa päänsä ja kuvittelee olevansa kaunein olento, mitä maa päällään kantaa, itseäni lähinnä vain ärsytti ja turhautti seuraavan tunnin ajan. Kaikki pyörii vain Reneen navan ympärillä, jolloin hänestä on hyvin vaikea pitää, eivätkä hänen saavutuksensa tunnu ansaituilta. Hän kuvittelee kaikkien ympärillään olevien ihailevan häntä ja on täysin varma, että jokainen vastaan tuleva mies tekisi mitä vain saadakseen hänet.

Ainoa asia, mistä oikeasti pidin elokuvassa on, ettei siinä koskaan nähdä, millaisena Renee näkee itsensä, luullessaan itseään kaunottareksi. Tässä nostan tekijöille hattua, että he ovat malttaneet jättää tämän katsojan mielikuvituksen varaan. Muuten I Feel Pretty on erittäin heikko tekele. Sen yritykset sanoa jotain menevät täysin päin mäntyä, sen traagisemmat hetket vellovat melodramaattisuudessa ja on outoa, että tätä markkinoidaan komediana, kun leffan aikana ei saa nauraa lähes kertaakaan. Lähes kahden tunnin kestossaan elokuva on myös aivan liian pitkä, jolloin se ei välillä tunnu etenevän lainkaan, vaan lähinnä pitkästyttää. Jotkut ovat kehuneet I Feel Prettyä feministejä voimaannuttavaksi teokseksi, mitä itse hämmästelen, sillä elokuva tuo useasti esille, että Renee tarvitsee miesten hyväksyntää ja apua.

Elokuvan ovat ohjanneet ensikertalaiskaksikko Abby Kohn ja Marc Silverstein, jotka ovat aiemmin tehneet lähinnä käsikirjoituksia. Kaksikko on kirjoittanut tämänkin ja kuten on jo voinut arvostelustani päätellä, ei heidän tekstinsä suju toivotusti. Kohn ja Silverstein ovat keksineet kelpo idean, mutta ovat hyödyntäneet sitä käsittämättömän kömpelösti. Heidän komediataitonsa ovat myös pahasti ruosteessa, eivätkä he tunnu keksivän asioita, mitkä oikeasti naurattaisivat. Sentään I Feel Pretty on oivallisesti kuvattu, mutta leikkauksessa filmiä olisi voinut typistää vartilla. Lavasteet ovat hyvin toteutetut, kuten on myös puvustus mallimaailmassa. Michael Andrewsin säveltämät musiikit eivät kuitenkaan pääse lainkaan esille, sillä leffa on vain täynnä jo olemassa olevia radiojumputuksia.

Yhteenveto: I Feel Pretty sisältää hyvän ja samaistuttavan pohjan, mutta elokuva ei valitettavasti osaa hyödyntää sitä ja kompastelee pahasti läpi kestonsa. Leffan on selvästi tarkoitus viestiä, ettei ulkonäöllä pitäisi olla väliä, vaan ihmisen sisällön pitäisi olla ratkaiseva tekijä, mutta kun elokuva käyttää puolitoista tuntia lihavien pilkkaamiseen, kauneuden ihannoimiseen ja päähenkilön narsistiseen käyttäytymiseen, tulee elokuvan viesti todella kömpelösti esille. Kun filmi lopussa tuo esille, mitä se yrittää sanoa, muuttuu se vain ärsyttäväksi saarnaamiseksi. Elokuva ei valitettavasti edes naurata, minkä lisäksi sen draamapuoli on paikoitellen häiritsevän melodramaattista. Ohjaaja-käsikirjoittajaduo Kohn ja Silverstein ovat tehneet todella kehnoa työtä leffan kanssa. He ovat keksineet hyvän idean, mutteivät ole osanneet käsitellä sitä lainkaan. Amy Schumer on pääosassa ihan ok, muttei hän erityisemmin vakuuta näyttelijänä eikä koomikkona. I Feel Pretty on huono filmi, enkä harmillisesti voi suositella sitä kenellekään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
I Feel Pretty, 2018, Huayi Brothers Pictures, Voltage Pictures, Wonderland Sound and Vision

Yhteistyössä

Arvostelu: The Matrix Reloaded (2003)

THE MATRIX RELOADED

Ohjaus: Lana Wachowski ja Lilly Wachowski
Pääosissa: Keanu Reeves, Carrie-Anne Moss, Laurence Fishburne, Hugo Weaving, Harold Perrineau, Gloria Foster, Harry Lennix, Randall Duk Kim, Lambert Wilson, Monica Bellucci, Jada Pinkett Smith, Anthony Zerbe, Nona Gaye, Collin Chou, Ian Bliss, Clayton Watson ja Helmut Bakaitis
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 12

Wachowskin sisarusten elokuva The Matrix (1999) oli suuri hitti, jota monet ylistävät nykyäänkin. Ei ole siis ihme, että sille päätettiin tehdä jatkoa. Leffan työstäminen alkoikin, kun alkuperäinen elokuva huomattiin menestykseksi. Wachowskit kirjoittivat suoraan kahden jatko-osan käsikirjoitukset ja ne päätettiin kuvata peräkkäin. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2001 ja päättyivät vasta seuraavana vuonna. The Matrix Reloaded sai ensi-iltansa keväällä 2003 ja se oli edeltäjäänsä suurempi hitti, tuottaen lähes 750 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti! Elokuva ei kuitenkaan ollut yhtä pidetty. Leffan suosio on vain laskenut vuosien varrella ja nykypäivänä monet jopa vihaavat sitä. Itse näin filmin ala-asteella, noin pari kuukautta sen jälkeen, kun olin nähnyt ensimmäisen osan. Sain enoltani trilogian lainaan ja katsoin sen parin päivän sisällä kokonaan. Olen nähnyt leffan muutaman kerran uudestaan, mutta viime kerrasta on jo pari vuotta aikaa. Vuoden 2017 alussa pidin äänestyksen, jossa lukijat saivat valita yhden leffasarjan arvostelut saman vuoden kesälle ja The Matrix -trilogia oli ehdolla. Sitä ei kuitenkaan valittu, enkä ajatellut vähään aikaan kirjoittavani siitä. Kuitenkin kun Finnkino järjesti "Kuukauden klassikko" -leffaillan, jossa näytettiin ensimmäinen The Matrix, oli minun pakko mennä katsomaan se elokuvateatteriin. Siinä samalla päätin kirjoittaa trilogian osista arvostelut ja katsoinkin The Matrix Reloadedin pari päivää ensimmäisen osan jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa The Matrix!

Koneet ovat hyökkäämässä Siioniin, todellisen maailman viimeiseen ihmiskaupunkiin. Neon, Morpheuksen ja Trinityn täytyy keksiä keino toteuttaa valitun ennustus, jotta sota voidaan pysäyttää, ennen kuin koko ihmiskunta tuhoutuu.

Valitun, eli Neon roolissa nähdään yhä Keanu Reeves, joka ei vieläkään vakuuta taidoistaan. Silti, jotenkin mystisesti, hänestä löytyy tarpeeksi jotain, jotta häntä katsoo mielellään läpi elokuvan. Neo sen sijaan on muuttunut hieman tylsäksi hahmoksi. Edellisen leffan lopussa hän löysi itsestään valitun voimat. Niiden avulla hän pystyy lentämään, pysäyttämään luoteja ajatuksensa voimalla ja ties mitä muuta Matrixissa, mikä on kyllä siistiä, mutta minkä takia yksikään taistelu ei tunnu enää haasteelta hänelle. Se ei kuitenkaan ole tylsintä hahmossa, vaan se, että läpi leffan tuntuu siltä kuin Neon matka olisi jo käsitelty edellisessä elokuvassa. Hänestä on tullut valittu ja tässä filmissä hänen tarkoituksensa on vain pohtia, mikä hänen kohtalonsa oikeasti on?
     Carrie-Anne Mossin näyttelemä Trinity, eli Neon tyttöystävä, on taas kerran kova taistelija. Trinity vaikuttaa yhä kylmältä, mutta hänestä löytyy enemmän herkkää puolta Neon seurassa. Hahmolla on tärkeä merkitys tarinaan Neon rakkauden kautta, mutta muuten hän tuntuu jäävän usein sivuun. Moss on roolissaan kuitenkin oikein mainio.
     Laurence Fishburnen esittämä Morpheus uskoo yhä lujasti siihen, että Neo on ratkaisu sotaan koneita vastaan. Fishburnesta löytyy samaa johtajahenkeä kuin edellisessäkin osassa, mutta on kiinnostavaa nähdä, ettei Morpheus ole todellisuudessa niin suuri johtaja kuin aiemmin olisi voinut luulla.
     Muita vastarinnan hahmoja leffassa ovat Nebukadnessarin uusi operaattori Link (Harold Perrineau), hänen tyttöystävänsä Zee (Nona Gaye), Siionin tympeä komentaja Lock (Harry Lennix), Siionin valtuutettu Hamann (Anthony Zerbe), kapteeni Niobe (Jada Pinkett Smith), vastarinnan taistelija Bane (Ian Bliss) ja nuori Neota ihaileva poika (Clayton Watson). Link on oiva lisäys ja hänestä on luotu todella pidettävä hahmo, minkä lisäksi vanha valtuutettu on mukava heppu. Muut hahmot lähinnä vain roikkuvat mukana - etenkin Bane, joka on todella surkeasti kerrottu hahmo.
     Elokuvan pahiksena nähdään edellisestä elokuvasta tuttu agentti Smith (Hugo Weaving), joka ei ole kuitenkaan enää agentti, vaan hän on päässyt vapaaksi, mitä hän halusikin The Matrixissa. Hahmoon on saatu luotua uutta uhkaavuutta, sillä hän pystyy monistamaan itseään, mutta hän ei silti ole ihan yhtä toimiva hahmo enää. Weaving on kuitenkin loistava antagonisti, jolloin Smithiä haluaa nähdä enemmän. Perinteinen agenttikolmikkokin on mukana ja tällä kertaa he ovat agentti Johnson (Daniel Bernhardt), agentti Jackson (David A. Kilde) ja agentti Thompson (Matt McColm).
     Elokuvassa nähdään myös Gloria Foster vanhana tuttuna Oraakkelina, Collin Chou tämän suojelija Seraphina, Lambert Wilson ylimielisenä Merovinginä, Monica Bellucci tämän vaimona Persefonena, Randall Duk Kim tärkeänä Avaimentekijänä ja Helmut Bakaitis Arkkitehtinä, joka pitää yhden tylsimmistä puheista, joita olen filmeissä nähnyt. Tämä elokuva jäi Gloria Fosterin viimeiseksi, sillä hän menehtyi syyskuussa 2001, ennen kuin sarja ehdittiin kuvata loppuun.

The Matrix Reloaded tehtiin samaan aikaan The Matrix Revolutionsin kanssa ja sen myös huomaa. Tämä on nimittäin todella selkeä väliosa ja aika lailla pelkkää pohjustusta trilogian loppuhuipennukseen. Jotkut uusista hahmoista vain esitellään, sillä he tulevat olemaan myöhemmin tärkeitä ja hyvin nopeasti voi huomata, ettei tässä tulla näkemään minkäänlaista ratkaisua mihinkään. Siinä missä The Matrix oli erinomainen scifitoimintaseikkailu, on tämä vain ihan katsottavaa viihdettä, joka pitää katsoa muun sarjan yhteydessä. Yksinään tämä on aika mitäänsanomaton. Heti alussa kerrotaan, että koneiden armeija on hyökkäämässä Siioniin, millä luodaan oiva jännite. Edellisessä elokuvassa osoitettiin, että jopa pari robottivartijaa on vaikea tuhota ja nyt olisi vastassa parisataa tuhatta samanlaista. Jännitettä kasvatetaan läpi leffan, mutta koska tämä on vasta ensimmäinen osa huipennuksesta, ei kasvatus johda mihinkään ja tämä vain päättyy kesken. Filmin lopetus on hyvinkin antiklimaattinen. Vaikka se saa katsojan haluamaan nähdä myös päätösosan, leffan jälkeen jää vain aika tyhjä olo, sillä elokuva itsessään on lopulta hieman tyhjä, vaikka se onkin täynnä kaikenlaista.

Leffaan on tungettu paljon erilaisia asioita, sekä liian monta sivujuonta. Elokuvan alussa on hienoa päästä vihdoin näkemään Siion, joka vain mainittiin edellisessä osassa, mutta sen sijaan, että sitä tutkittaisiin paremmin, filmi esittelee liudan uusia hahmoja ja yrittää kehitellä jokaiselle jonkin taustatarinan. Link on kyllä mainio hahmo ja häneen tuodaan onnistunutta syvyyttä sillä, että hänellä on tyttöystävä Siionissa. Katsojana toivoo näkevänsä Linkin palaavan jonain päivänä onnellisesti rakkaansa luokse, mutta myös Zeelle on luotu oma taustansa. Hän on edellisessä osassa nähtyjen Tankin (jonka poissaoloa ei selitetä) ja Dozerin veli, jonka takia hän pelkää menettävänsä miehensä, mutta haluaisi myös itse taistella. Ja sitten on nimetön Neo-ihailija, joka haluaisi taistella, mutta noin puolen välin kohdalla hän katoaa tarinasta täysin. Katsojana arvaa nopeasti, että he tulevat tekemään jotain merkittävää vasta seuraavassa filmissä. Hieman naurettavaa on Morpheuksen, komentaja Lockin ja kapteeni Nioben välille luotu kolmiodraama, jota ei käsitellä oikeastaan mitenkään, vaan sillä yritetään nopeasti selittää, miksi Morpheus ja Lock eivät pidä toisistaan, mihin olisi riittänyt se, ettei Morpheus noudata sääntöjä. Kehnoin sivujuoni liittyy kuitenkin Baneen. Elokuvan alkupäässä on tärkeä kohtaus, joka on harmillisesti niin kömpelösti toteutettu, että Banen myöhemmät teot tuntuvat tulevan ihan puskista. Hänet on kirjoitettu mukaan surkeasti, mikä on harmi, sillä hänkin tulee selvästi olemaan tärkeä seuraavassa leffassa.

Pelkkä pohjustus ei kuitenkaan riitä täyttämään yli kahden tunnin kestoa, joten mukana pyörii juoni, jossa Neon pitää tajuta, mikä hänen todellinen tarkoituksensa on. Vaikka se onkin ihan kiinnostavaa, eikä lopputulos ole perinteisimmästä päästä, on juonta hieman hankala seurata, koska ympärillä tapahtuu niin paljon kaikkea. Juoni kulkee eteenpäin joko keskusteluiden tai toiminnan avulla, eikä siinä sinänsä mitään, mutta kun keskustelukohtaukset ovat hieman liiankin arvoituksellisia ja pitkäveteisiä, minkä lisäksi toiminnassa ei ole jännitettä, sillä mistään ei ole vastusta Neolle, on seuraaminen entistä vaikeampaa. Aluksi taistelu Smith-armeijaa vastaan on mainio ja se vaikuttaa haastavalta, mutta se muuttuu lähinnä koomiseksi, kun Neo ottaa yhdestä Smithistä kiinni ja heittää hänet muita päin, jotka kaatuvat kuin keilat. Kohdassa käytetty ääniefektikin tuo mieleen keilaamisen. Tehosteetkaan eivät ole kohtauksessa kummoiset ja hahmot näyttävät selkeästi digitaalisilta kumiukoilta. Se ei silti ole huonointa leffassa. Mielestäni huonointa on alkupään tanssikohtaus, joka vain kestää ja kestää. Ymmärrän, että sillä on tarkoituksensa osoittaa, ettei kaikki todellisessa maailmassa ole kurjaa, mutta se on vain niin surkeasti toteutettu, että suorastaan inhoan sitä!

En kuitenkaan inhoa The Matrix Reloadedia kokonaisuutena kuten monet. Se ei todellakaan ole yhtä hyvä kuin The Matrix, ei lähelläkään. Huono se ei ole, mutta siinä on kuitenkin tarpeeksi huonoja juttuja, jottei se saavuta edes "ihan kiva" -tasoa. Viihdyttäviä hetkiä on kuitenkin luvassa. Parasta koko filmissä on moottoritieosio, jota katsoo oikein mielellään ja jonka aikana teos tuntuu oikein hyvältä. Siihen toimintapätkään on löydetty oivaa jännitettä, sillä siinä taistelevat Trinity ja Morpheus, jotka eivät ole läheskään yhtä taitavia kuin Neo. He taas saavat vastaansa kaksoset, joita tuntuu olevan mahdotonta pysäyttää, jolloin tilanne vaikuttaa tukalalta katsojastakin.

Ohjaajasisarukset Lana ja Lilly Wachowski eivät valitettavasti osuneet maaliinsa tällä kertaa. Tavallaan on kiinnostavaa, että he ovat kehittäneet yhdessä suuren huipennuksen, mutta lopputulos tämän filmin kohdalla osoittaa, että heidän olisi pitänyt keskittyä yhteen elokuvaan kerrallaan. Käsikirjoitus ei ole kummoinen, eikä leffa ole yhtä mukaansatempaava kuin edeltäjänsä. Wachowskeilla on silmää tyylikkäälle toiminnalle, mutta tässä elokuvassa he halusivat selvästi kikkailla liikaa, jolloin taistelut menettävät aika lailla merkityksensä. Syvällisyyksiäkään ei ole samalla lailla, vaikka läpi leffan yritetään tunkea sanomaa syystä ja seurauksesta. Kuvaus ja leikkaus ovat kuitenkin sujuvasti toteutetut. Värimäärittelyllä kaksi eri maailmaa erottuvat jälleen selvästi toisistaan. Maskeeraus, lavasteet ja asut ovat oivalliset. Visuaaliset efektit eivät kuitenkaan ole kovin hyvät enää nykyään. Smith-armeija on aluksi luotu taitavasti, mutta kun heidän ja Neon välinen taisto muuttuu kokonaan digitaalisesti toteutetuksi, sen myös huomaa ja kaikki näyttää vain koomiselta piirretyltä. Smithit liikkuvat niin luonnottoman näköisesti, etteivät he voi mitenkään olla aitoja. Äänitehosteet ovat kuitenkin paria poikkeusta lukuunottamatta onnistuneita ja säveltäjä Don Davis on tehnyt jälleen kelpo työtä musiikkien parissa.

Yhteenveto: The Matrix Reloaded on ihan katsottava väliosa, joka pohjustaa sarjan huipennusta, mutta siihen se jää. Edellisen osan hienoutta se ei saavuta kertaakaan. Mukana on mainioita hetkiä, kuten suuri moottoritiellä tapahtuva toimintakohtaus, mutta vastapainona on erittäin huonoja kohtia, kuten alkupään venytetty ja myötähäpeällinen tanssiosio. Toimintakohtauksiin ei valitettavasti ole saatu jännitettä mukaan, sillä kenestäkään ei ole vastusta Neolle. Hänen ja Smith-armeijan taisto on aluksi viihdyttävä, mutta muuttuu lähinnä koomiseksi surkeiden efektiensä takia. Filmiin on tungettu todella paljon uusia hahmoja, jotka vain esitellään huipennusta varten, eivätkä tunnu Linkiä lukuunottamatta oikein miltään. Näyttelijät ovat pääasiassa hyviä rooleissaan, mutta hahmoja ei ole kirjoitettu erityisen hyvin. En tiedä, mitä Wachowskeille on käynyt tätä tehdessä, mutta heidän työtään ei voi tällä kertaa kutsua melkein millään tasolla onnistuneeksi. Käsikirjoitus kulkee eteenpäin sieluttomien toimintakohtausten ja pitkäveteisten keskustelujen kautta, jolloin filmi tuntuu paikoitellen jopa tylsältä ja laimealta. Jos siis pidit ensimmäisestä The Matrixista, kannattaa tämä vilkaista suurella varauksella. The Matrix Reloaded on ihan viihdyttävää mutta heikkoa hömppää, josta ei kovin paljoa jää mieleen. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt traileri trilogian päätösosasta, The Matrix Revolutionsista (2003), joka täytyy katsoa heti tämän jälkeen, sillä yksinään tämä tuntuu todella antiklimaattiselta pohjustukselta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.solfriddale.wordpress.com
The Matrix Reloaded, 2003, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Silver Pictures, NPV Entertainment, Heineken Branded Entertainment

Arvostelu: Hellboy (2004)

HELLBOY

Ohjaus: Guillermo del Toro
Pääosissa: Ron Perlman, Doug Jones, Selma Blair, Rupert Evans, John Hurt, Karel Roden, Jeffrey Tambor, Bridget Hodson, Ladislav Beran ja Corey Johnson
Genre: fantasia, toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

Hellboy perustuu samannimisiin sarjakuviin, jotka loi Mike Mignola. Elokuvan ja sarjakuvien nimikkohahmo teki ensiesiintymisensä vuonna 1993 lehdessä "San Diego Comic Con Comics #2" ja on sen jälkeen kasvattanut suosiotaan. 2000-luvun alussa meksikolaisohjaaja Guillermo del Toro päätti tehdä hahmosta elokuvan, joka ilmestyi lopulta keväällä 2004. Filmi sai positiivisen vastaanoton niin kriitikoilta kuin faneiltakin, muttei ollut mikään erityisen iso hitti. Vaikkei teos olekaan yhtä tunnettu kuin monet muut sarjakuviin perustuvat elokuvat, monet sen nähneistä arvostavat sitä paljon. Itse näin Hellboyn joskus ala-asteen alussa, kun serkkuni näyttivät sen minulle. Sillä hetkellä leffahan oli tietty parasta ja siisteintä ikinä. Olenkin katsonut sen muutamaan otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on ehtinyt kulua jo noin seitsemän vuotta. Siinä kohtaa, kun minun teki mieli katsoa filmi jälleen kerran, oli sen Blu-ray jo kadonnut kauppojen hyllyiltä ja se oli poistunut nettikauppojen valikoimista kokonaan. Etsinkin siis leffaa pari vuotta, kunnes löysin sen vihdoin eräästä divarista ja ostin sen. Katsoin elokuvan uudestaan ja päätin samalla arvostella sen pienenä valmistautumisena tulevaan Hellboy-leffaan (2019), joka ei tosin ole samaa sarjaa tämän leffan kanssa.

Hellboy on toisesta ulottuvuudesta saapunut demoni, joka taistelee FBI:n paranormaalien ilmiöiden virastossa erilaisia pimeyden olentoja vastaan. Virasto saa tehtäväkseen pysäyttää pahan Grigori Rasputinin, joka aikoo tuoda seitsemän kaaoksen jumalaa tuhoamaan maailman.

Elokuvan pääosassa Hellboyna nähdään Ron Perlman, joka on kaikin puolin täydellinen rooliin. Hän sopii ulkonäöllisesti hahmoksi todella hyvin, minkä lisäksi hänessä on juuri oikeaa asennetta. Hellboy on isokokoinen ja lihaksikas heppu, joka esittää usein kovaa äijää, mutta josta löytyy myös pehmo puoli. Hänen huoneensa on esimerkiksi täynnä suloisia kissoja. Hellboy ei varsinaisesti ole mikään sankari, vaan hän suojelee maailmaa tekemättä asiasta isoa numeroa. Hahmo on aika humoristinen, mikä luo oivan lisän pieneen kapinahenkeen. Paikoitellen Hellboy käyttäytyy hieman lapsellisesti, mutta tarpeen vaatiessa hän näyttää, että maailma oikeasti tarvitsee häntä. Hahmo on kiehtovan moniulotteinen ja on hieno lisä, että hän on leikannut ja hionut sarvensa irti näyttääkseen ihmiseltä. Tämä ei tietenkään onnistu, sillä Hellboyn iho on punainen, hänellä on häntä ja hänen toinen kätensä on isompi ja kivinen. Hyvä yritys kuitenkin.
     Doug Jones näyttelee Abraham "Abe" Sapienia, joka vaikuttaa olevan osittain ihminen ja osittain kala. Hahmo ainakin viihtyy paljon vedessä, minkä lisäksi hänen ihonsa on sininen ja siitä löytyy kalamaisia piirteitä. Hahmo ei ole mikään toimintasankari kuten Hellboy, vaan hän on porukan tietäjä, joka lukee kirjoja ja niiden avulla neuvoo Hellboyta onnistumaan. Abe on myös todella kiinnostava tapaus, sillä hänen menneisyydestään on tehty pieni mysteeri. Jones sopii erittäin hyvin hahmoksi. Aben äänenä tosin kuullaan David Hyde Pierce.
     Harmillisesti sankarikummajaisista Liz Shermania näyttelevä Selma Blair on hieman etäinen, aivan kuin hän ei olisi henkisesti kunnolla mukana elokuvassa. Liz on kuitenkin Hellboyn ja Aben tavoin kiehtova, sillä hänen kykynsä liittyvät tuleen. Hahmo ei täysin osaa hallita liekkivoimiaan, mikä tekee hänestä myös vaarallisen ja lisää kiinnostavuutta. On oikeasti harmi, ettei Blair oikein vakuuta roolissaan. Hän vaikuttaa vähän väliä tylsän uneliaalta, eivätkä hänen toimintahetkensä ole mitä uskottavimmat (ei sillä, että leffa nyt muuten olisi kovin uskottava).
     Muita hyvien puolella olevia hahmoja ovat Hellboyn vanha ottoisä tohtori Broom (John Hurt), tärkeä mutta hieman tylsä FBI-agentti John Myers (Rupert Evans), mitään paranormaaleista asioista tajuava johtaja Tom Manning (Jeffrey Tambor) ja ihan mukava mutta aika unohdettava agentti Clay (Corey Johnson). Hurt on tuttuun tapaansa erittäin mainio, ja oiva valinta vanhaksi professoriksi. Evans suoriutuu epävarman FBI-nuorukaisen osasta ihan hyvin ja Tambor on hauska, vaikkakin ärsyttävän ylimielinen johtajana.
     Elokuvan pahis on tosiaan Grigori Efimovich Rasputin, jota esittää Karel Roden. Hahmo on hulluna mustaan taikuuteen ja pimeisiin voimiin. Hän ei vain usko tuovansa kaaoksen jumalia tuhoamaan maailmaa, vaan hän myös osaa jonkinlaisia kykyjä. Rasputin on yllättävän toimiva vastustaja, vaikka hän onkin niitä pahoja, jotka ovat pahoja, koska pahuus on kivaa. Rasputinilla on kätyreinään häntä rakastava Ilsa Haupstein (Bridget Hodson) ja erikoisia naamareita käyttävä salamurhaaja Karl Ruprecht Kroenen, joka oli suosikkihahmoni lapsena asunsa ja teräaseidensa takia. Lapsena minua harmitti suuresti, että kyseessä oli pahis eikä sankari, mutta nyt olen vain iloinen, että yksi pahiksistakin on todella... noh, siisti hahmo.

Hellboy yhdistää todella taidokkaasti supersankariteeman fantasiamaailmaan ja lisää sinne sopivat ripaukset kauhua ja komediaa. Elokuvan alku on vielä sijoitettu toiseen maailmansotaan, joten filmi onnistuu yllättävänkin hyvin yhdistelemään erilaisia asioita eheäksi paketiksi. Mukana on juuri oikea määrä synkkyyttä ja oikea määrä valoisuutta, jolloin ne ovat loistavassa tasapainossa keskenään. Leffasta ei vauhtia ja vaaratilanteita puutu, mutta silti se osaa käyttää myös tarvittavaa aikaa hahmojen kehittelyyn, eikä itse kerronta kiirehdi lainkaan. Hahmot ovat todella kiehtovat, joten jo heidän takiaan seikkailua on viihdyttävää katsella. Itse pidän todella paljon siitä ideasta, että meidän maailmassamme olisi piilossa täysin kummallinen maailma täynnä erikoisia olentoja, ja elokuva hyödyntää ideaa todella hyvin. Vaikka mukana onkin demonisankari, tämän kalakaveri ja isokokoinen Sammael-peto, leffassa on tarpeeksi todellisuutta, jotta filmi saa huijattua katsojan näkemään oudot tapahtumat realistisina.

Elokuva voisi olentojensa puolesta olla ihan puhdas fantasiaseikkailu, mutta siihen on saatu samaa henkeä kuin supersankarielokuvissa. Tarinahan on tietty perinteinen "hyvän täytyy pysäyttää paha", mutta se nyt vain on aina toimiva pohja, joten se ei haittaa katsojaa lainkaan, etenkin kun siihen on saatu pieniä käänteitä mukaan. Hellboy tosiaan on mukaansatempaava, eikä pelkästään toimintakohtiensa ansiosta. Niitä ei itse asiassa ole edes mukana kovin suurta määrää. Leffan muutkin juonikuviot - jopa hieman tönkkö kolmiodraama - ovat kiehtovia, minkä lisäksi mukana on todella hauskoja juttuja, jolloin teosta on ilo katsoa. Synkkyys tuo mukaan hieman jännitettä ja niinä hetkinä hirviöt ja demonit saadaan muistuttamaan pienesti kauhuolentoja. Mukana on myös pieni jännite tehtävän onnistumisesta. Toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä, vaikkakin paikoitellen hieman liian samanlaisia. Silloin kun Sammael-olentoja vastaan täytyy taistella kolmatta kertaa, katsojana saattaa helposti toivoa, että mukana olisi joku muukin hirviö. Karl Ruprecht Kroenen on tietty veitsiensä kanssa, mutta eipä hän kovin montaa kertaa toimintaan pääse. Mukaan on myös saatu koskettavia hetkiä, jotka tuovat oman lisäyksensä tunnelmaan. Kaiken kaikkiaan Hellboy on erittäin onnistunut sarjakuvafilmatisointi, johon on luotu todella oivallinen tunnelma. Filmi on niin taitava esittely hahmoille, että Paranormaalien ilmiöiden viraston seikkailuita haluaisi nähdä nopeasti lisää.

Leffan on ohjannut Guillermo del Toro, joka on tätä ennen ohjannut kauhuelokuvia kuten Mimic - ääretön vaara (Mimic - 1997) ja Blade II (2002). Tämän jälkeenkään del Toro ei ole tehnyt mitä realistisimpia filmejä, vaan yliluonnollisuudet sopivat hänen leffoihinsa erittäin hyvin. Hellboy on todella deltoromainen teos monin tavoin. Hänellä on ollut erinomainen visio filmistä ja hän on saanut sen toteutettua erittäin mainiosti. Hän on myös kirjoittanut elokuvan ja tehnyt siinäkin mainiota työtä. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu, ja se on sopivan valoisa myös synkissäkin kohtauksissa, eikä mukana ole hetkiä, jolloin ei näkisi mitä tapahtuu. Maskeeraustiimi on tehnyt loistotyötä Hellboyn ja Aben parissa. Ainoastaan Hellboyn rintakehä ja vatsa näyttävät oudon kumisilta, mutta muuten hänen kivikätensä ja hiotut sarvensa näyttävät tyylikkäiltä. Lavasteet ovat myös hienosti toteutetut, kuten myös puvut. Leffan visuaaliset efektit ovat kestäneet yllättävän hyvin aikaa paria juttua lukuunottamatta. Alun vauva-Hellboy näyttää todella digitaaliselta, mutta esimerkiksi Sammael-olennot näyttävät hienoilta. Äänimaailma leffassa on erittäin hyvä, minkä lisäksi Marco Beltrami on tehnyt kelpo työtä musiikkien kanssa.

Elokuvasta on olemassa kymmenen minuuttia pidempi Director's Cut, joka sisältää uusia ja pidennettyjä kohtauksia. Mukana on esimerkiksi Rasputinin silmiin liittyvä juonikuvio, minkä lisäksi Lizin ja Johnin pientä romanssia korostetaan enemmän. Itse näin tätä arvostelua varten pidennetyn version ensimmäistä kertaa elämässäni.

Yhteenveto: Hellboy on loistava elokuva, joka yhdistää taidokkaasti supersankariteeman fantasiaan, kauhuun ja komediaan. Leffaa nappaa katsojan mukaansa jo yhdistelmänsä avulla, minkä lisäksi erinomaiset hahmot tiukentavat otetta. Elokuvassa on erittäin hyvin luotu tunnelma; sen aikana pääsee nauramaan usein, jännittämään aina välillä, hämmästelemään hieman ja jopa liikuttumaan. Filmi on todella mukaansatempaava, mikä ei johdu pelkästään tyylikkäistä toimintakohtauksista. Muutamia juttuja lukuunottamatta draamahetketkin ovat kiinnostavia, sillä hahmot ovat niin mainioita. Jopa Grigori Rasputin -pahis on oivallinen, kuten myös hänen salamurhaajakätyrinsä. Hellboy on aivan mahtava sankarin ja taviksen yhdistelmä, ja Ron Perlman sopii hänen rooliinsa täydellisesti. Muutkin näyttelijät ovat hyviä, hieman uneliasta Selma Blairia lukuunottamatta. Tekninen toteutus leffassa on todella tyylikäs lavastuksista maskeerauksiin ja kuvauksesta tehosteisiin, jotka ovat kestäneet pääasiassa hyvin aikaa. Ohjaajakäsikirjoittaja Guillermo del Toro tiesi erittäin hyvin, mitä oli tekemässä tämän leffan parissa. Kyseessä on mahtava toimintaseikkailu, joka viihdyttää täysillä alusta loppuun. Suosittelenkin Hellboyta kaikille supersankarielokuvien, fantasiafilmien ja toimintaleffojen faneille, kuten myös "Hellboy"-sarjakuvien ystäville. Joidenkin synkkyyksien takia tämä ei ole vielä lapsille sopiva, mutta jo ala-asteelta yläasteelle siirtyville nuorille näyttäisin tämän, jos heitä samanlaiset leffat kiinnostavat. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, ihan hauska kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Hellboy, 2004, Revolution Studios, Lawrence Gordon Productions, Starlite Films, Dark Horse Entertainment

Arvostelu: Us (2019)

US

Ohjaus: Jordan Peele
Pääosissa: Lupita Nyong'o, Winston Duke, Shahadi Wright Joseph, Evan Alex, Elisabeth Moss, Tim Heidecker, Cali Sheldon, Noelle Sheldon, Madison Curry, Yahya Abdul-Mateen II ja Anna Diop
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 16

Us on koomikko Jordan Peelen ohjaama kauhuelokuva. Peelen esikoisteos Get Out (2017) oli kriitikoiden ylistämä jättihitti, joka onnistui jopa saamaan Oscar-ehdokkuuden parhaasta elokuvasta ja voitti Oscarin parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta. Peele sai kuitenkin jonkinlaista kritiikkiä siitä, etteivät monet ymmärtäneet, mitä lajityyppiä Get Outin oli tarkoitus edustaa, jolloin hän päätti seuraavaksi tehdä puhtaan kauhuelokuvan. Hän sai inspiraation tarinaan Hämärän rajamailla -televisiosarjan (The Twilight Zone - 1959-1964) jaksosta "Mirror Image" ja alkoi työstämään filmiä. Kuvaukset alkoivat kesällä 2018 ja nyt Us on saanut ensi-iltansa. Itse innostuin elokuvasta heti, kun kuulin, että Peele työstää uutta leffaa. Innostukseni vain lisääntyi, kun trailerit näyttivät karmivilta ja kun elokuva alkoi saamaan paljon ylistystä. Meninkin todella positiivisin mielin katsomaan Usin heti sen ensi-iltaviikonloppuna yhdessä tyttöystäväni ja ystäväni kanssa, joista jälkimmäinen on alkanut kirjoittamaan omaa arvostelusivuaan nimeltä Filmikela. Hänen arvostelunsa Us-leffasta löytyy tästä.

Wilsonin perhe matkustaa lomailemaan järven rannalle, mutta rentoutuminen loppuu lyhyeen, kun yöllä heidän mökkinsä ulkopuolelle ilmestyy punaisiin pukeutunut perhe, jonka jäsenet ovat kuin Wilsonien karmivat kaksoisolennot.

Wilsonin perhe koostuu neljästä hahmosta; Adelaide-äidistä (Lupita Nyong'o), Gabe-isästä (Winston Duke), Zora-tytöstä (Shahadi Wright Joseph) ja Jason-pojasta (Evan Alex). Adelaide, eli Addy on hermostunut tapaus ja hänen on vaikea rentoutua, kun taas hänen miehensä Gabe on täysi vastakohta. Gabe ottaa rennosti minkä kerkeää, vitsailee ja nauttii lomastaan täysillä... siihen asti, että kaksoisolennot saapuvat. Senkin jälkeen Gabe heittää useasti vitsiä, mikä voisi pahimmassa tapauksessa rikkoa kauhutunnelman ikävästi, mutta yllättäen hahmon kohdalla vitsailu syntyy selvästi alitajuntaisesta tavasta lievittää omaa pelkoa huumorilla, jolloin vitsit toimivat juuri oikein. Zora-tyttö on selvästi tylsin tapaus nelikosta, viettäessään suuren osan ajasta puhelimensa takana, mutta Jason-pojasta on tehty yllättävänkin kiehtova kiinnostuksen kohteidensa kanssa. Nelikkona hahmot toimivat parhaiten, sillä heidän näyttelijänsä onnistuvat luomaan vahvan tunteen oikeasta perheestä. Näyttelijät ovat erittäin hyviä rooleissaan - Duke on nappivalinta koomisen isän osaan - mutta koko leffan tähti on ehdottomasti Lupita Nyong'o. Hän on aiemminkin osoittanut taitonsa, mutta vasta tässä hän pääsee oikeasti valloilleen. Nyong'o on aivan mahtava läpi leffan, mitä vain vahvistaa hänen tuplaroolinsa omana kaksoisolentonaan, joka on todella friikki tapaus. Duke, Joseph ja Alexkin pääsevät tekemään tuplaroolit, mikä on erinomainen tapa osoittaa, kuinka lahjakkaita he osaavat olla.
     Elokuvassa ei kovin montaa muuta kunnon hahmoa ole, mutta pariin otteeseen Wilsonit viettävät aikaa Tylerin perheen kanssa. Kitty (Elisabeth Moss) ja Josh Tyler (Tim Heidecker) ovat perheen vanhemmat ja heillä on kaksostytöt Gwen ja Maggie (oikeat kaksoset Cali ja Noelle Sheldon). Tylerit eivät ole kovinkaan mielenkiintoisia tapauksia, mutta heidänkin näyttelijänsä hoitavat hommansa hyvin ja he pääsevät yhdessä kohtaa loistamaan hyvin.

Pari vuotta takaperin Jordan Peele yllätti kaikki siirtymällä koomikosta elokuvaohjaajaksi ja tekemällä vielä kauhuelokuvan eikä komediaa. Peelen debyyttiteos Get Out oli tosiaan palkintoja kahmiva ja ylistetty hitti, mutta nyt Usin kanssa Peelen oli aika osoittaa, että hän on oikeasti lahjakas tekijä, eikä pelkkä yhden hitin ihme. Ilokseni voin sanoa, että Peele on todella tullut jäädäkseen kauhugenreen ja hän valaa toivoa, ettei lajityyppi ole kuolemassa jatkuvien found footage- ja äkkisäikäyttelykauhujen myötä. Peele ei todellakaan luota äkkisäikäytyksiin, vaan hän luo kunnon tunnelmaa ja saa katsojan siten uppoutumaan mukaan yhä vain paremmin. Tämän osoittaa jo leffan karmiva aloituskohtaus, minkä aikana katsoja haluaisi nostaa sormia silmien peitoksi, sillä jännitys tiivistyy niin erinomaisesti. Tämän jälkeen uhkaavaa ja epämiellyttävää ilmapiiriä nostatellaan vähitellen, kunnes kaksoisolennot saapuvat pihalle ja kauhu päästetään valloilleen. Us on oikeasti pelottava elokuva ja sen ensimmäinen puolikas on suorastaan mahtava. Lisäksi kyseessä on todella kiehtova teos, katsojan alkaessa pohdiskelemaan, mitä nämä kaksoisolennot oikein ovat, mistä ne tulevat ja mitä ne haluavat?

Harmillisesti tämä johtaa elokuvan negatiivisiin puoliin, joiden takia tämä filmi tuotti itselleni pienoisen pettymyksen. Nimittäin sen sijaan, että elokuva jättäisi mysteerit auki ja tietyt asiat katsojan tulkinnan varaan, se päättää valitettavasti oikein selittämällä selittää, mistä kaikki johtuu. Tämä on vieläpä toteutettu niinkin laiskasti, että yksi hahmoista ihan selittää kaiken katsojille. Vaikka leffa herätti paljon kysymyksiä, en todellakaan halunnut, että se vastaisi niihin, vaan olisin todella toivonut, että Peele olisi luottanut pelkkiin pieniin vihjeisiin, joita katsojat voisivat löytää uusilla katselukerroilla. Sen ansiosta Us saattaisi jäädä oikein kunnolla elämään, kun siitä puhuttaisiin vielä vuosien päästä ja arvailtaisiin, mitä kaikki tarkoittaa? Kaiken selittäminen lopussa vie filmistä harmillisenkin paljon pois. Lisäksi mukana on myös iso twisti, mitä en tietenkään spoilaa, mutta sanon vain, että kyseessä on sellainen käänne, mikä tuntuu aluksi hienolta, mutta kun sitä alkaa pohtimaan enemmän, siitä alkaa kadota järki. Pelkäänkin hieman, että kun elokuvaa katsoo toisen kerran, twistin tietäminen syö kokemusta, kun leffan alkupää tuntuu vahvasti sotivan sitä vastaan. Kyseessä ei ole mikään nerokas Kuudes aisti (The Sixth Sense - 1999) -käänne, mikä todella räjäyttää tajunnan, vaan enemmänkin sellainen, mikä saattaa jopa hajottaa koko elokuvan.

Loppupäätä lukuunottamatta Peelen käsikirjoitus on erittäin hyvä. Dialogi on taidokkaasti kirjoitettua, tarina kulkee hyvin eteenpäin ja mukana on Get Outin tapaan teemoja, jotka löytyvät, kun filmiä alkaa kaivamaan syvemmältä. Ohjaajana Peele on kuitenkin vahvempi tekijä on kuin käsikirjoittajana. Hänen ohjauksensa ja etenkin hänen tapansa yhdistää kauhu ja komedia toisiinsa on fantastista. Vitsit istuvat täydellisesti pelottaviinkin kohtauksiin ja niiden kautta Peele tuo todella oman kädenjälkensä mukaan genreen. Lisäksi Peelellä on myös vahva visio siitä, miltä elokuvan pitää näyttää ja kuulua. Visuaalisesti Us on todella tyylikäs teos. Se on kuvattu vaikuttavasti, mitä korostaa erinomainen valojen käyttö. Leikkaus on myös osuvaa ja lavastajat ovat tehneet oivaa työtä. Kaksoisolentojen punaiset asut ja sakset saattavat jonain päivänä liittyä kauhun ikonisten asioiden joukkoon - sen kertoo vain aika. Äänimaailma on huikeasti rakennettu ja musiikitkin ovat yllättävän mahtavat. Säveltäjänä toimii Michael Abels, joka on tätä ennen säveltänyt musiikit vain yhteen elokuvaan, Get Outiin. Peele on siis löytänyt juuri oikean tekijän rinnalleen. Musiikkipuolelta parhaiten jää kuitenkin mieleen trailereissakin hyödynnetty Lunizin "I Got 5 On It" -kappale. Ei sen takia, että kappale jäisi soimaan päässä, vaan koska sitä käytetään elokuvassa todella järisyttävällä tavalla.

Yhteenveto: Us sisältää paljon hienoja puolia, mutta myös joitain selkeitä heikkouksia, joiden vuoksi kokonaisuus ei ole yhtä upea kuin voisi toivoa. Elokuvan ensimmäinen puolisko on aivan mahtava ja heti alkukohtauksessa ohjaaja Jordan Peele osoittaa kauhutaitonsa luomalla aidosti hyytävää tunnelmaa. Hyytävä on myös kaksoisolentojen saapuminen ja elokuvan aikana saakin jännittää ja pelätä useaan otteeseen. Peele onnistuu istuttamaan mukaan myös loistavaa huumoria, mikä ei onneksi riko kauhutunnelmaa, vaan komedia ja kauhu ovat täydellisessä tasapainossa. Hahmot ovat mainiot ja heidän näyttelijänsä vielä paremmat. Winston Duke on erittäin hilpeä isäroolissa, mutta show'n varastaa ehdottomasti huikea Lupita Nyong'o, jonka tuplarooli nousee heti yhdeksi vuoden parhaista. Filmin tekninenkin toteutus on kiitettävää ja kaikin puolin elokuva näyttää ja kuulostaa todella hyvältä. Elokuvan versio "I Got 5 On It" -kappaleesta jää kummittelemaan vielä pitkäksi aikaa. Loppupäässä leffasta kuitenkin löytyy selkeitä ongelmia, kun Peele on kokenut pakottavaa tarvetta selittää liikaa katsojille ja tarjoamalla käänteen, missä ei välttämättä ole paljoa järkeä. Jos Peele olisi malttanut jättää asioita huomattavasti enemmän tulkinnan varaan, Us jäisi elämään paremmin ja siitä voisi vältellä vielä vuosien päästä. Jo tällaisenaan Us on kuitenkin erittäin mainio kauhufilmi ja genren ystäville sitä voikin suositella oikein lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Us, 2019, Universal Pictures, QC Entertainment, Monkeypaw Productions

Arvostelu: The Matrix (1999)

THE MATRIX

Ohjaus: Lana Wachowski ja Lilly Wachowski
Pääosissa: Keanu Reeves, Laurence Fishburne, Carrie-Anne Moss, Hugo Weaving, Joe Pantoliano, Marcus Chong, Matt Doran, Belinda McClory, Julian Arahanga, Anthony Ray Parker, Gloria Foster, Paul Goddard ja Robert Taylor
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun Wachowskin veljekset - tai siis nykyään sisarukset, sillä Larry ja Andy Wachowski ovat molemmat tehneet sukupuolenkorjauksen ja ovat nykyään Lana ja Lilly - tarjosivat Assassins-elokuvan (1995) käsikirjoitusta Warner Bros. Picturesille, diiliin kuuluivat myös kaksi muuta leffaa: Wachowskien esikoisohjaus Bound (1996) sekä toimintaleffa The Matrix. Bound ei menestynyt kovin hyvin, joten yhtiön luotto jälkimmäisen onnistumiseen ei ollut suuri. Elokuva kuitenkin tehtiin ja sitä varten piti kehitellä asioita, joita ei oltu aiemmin nähty isoissa länsimaisissa filmeissä. Leffan kuvaukset alkoivat keväällä 1998 ja The Matrix sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin. Elokuvan budjetti oli yhtiötä huolestuttanut 60 miljoonaa dollaria, mutta studiopomot saivat nukuttua hyvin, sillä The Matrix oli suuri hitti ja tuotti yli 450 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti. Elokuva sai myös suuresti kehuja sekä yleisöltä että kriitikoilta. Joidenkin mielestä kyseessä on yksi kaikkien aikojen parhaimmista filmeistä! Leffa voitti useita palkintoja, mm. neljä Oscaria teknisestä toteutuksestaan ja se on jäänyt elämään modernina toimintaklassikkona. Itse näin The Matrixin jo ala-asteen alussa ja olin todella innoissani siitä, sillä en ollut aiemmin nähnyt mitään vastaavaa. Olenkin katsonut leffan muutamaan otteeseen uudestaan ja omistan sen ja sen jatko-osat The Matrix Reloadedin (2003) ja The Matrix Revolutionsin (2003) Blu-rayna. Ajattelin vuoden 2017 alussa arvostella trilogian ja pidinkin äänestyksen, jossa lukijat saivat päättää yhden leffasarjan arviot kesälle 2017 ja The Matrix -trilogia oli yksi vaihtoehdoista. Sitä ei kuitenkaan valittu, mutta tiesin kuitenkin joskus arvostelevani sen. Kun syyskuun alussa huomasin, että Finnkino aloittaa uuden "Kuukauden klassikko" -sarjan ja näyttää The Matrixin elokuvateattereissa, päätin heti mennä katsomaan sen. Samalla päätin vihdoin arvostella trilogian osat vuodelle 2019, kun tämä ensimmäinen osa täyttää 20 vuotta!

Hakkeri Neo on vuosia miettinyt, että maailmassa on jotain outoa. Kun hän kohtaa Morpheuksen, Neo saa tietää, että hän on viettänyt koko elämänsä vankina tietokoneohjelma Matrixissa. Todellinen, koneiden hallitsema maailma on paljon hirveämpi kuin hän olisi voinut koskaan kuvitella.

Neon roolissa nähdään Keanu Reeves, joka ei mielestäni ole erityisen hyvä näyttelijä. Reeves on yleensä jotenkin eloton ja yksi-ilmeinen, mutta Neon rooliin hän sopii silti juuri sopivasti. Hänen tarvitsee nimittäin vain joko näyttää tyylikkäältä tai ihmetellä kaikkea. Sitä Neo nimittäin tekee, kun hänet vapautetaan todelliseen maailmaan: ihmettelee. Eikä mikään ihme, sillä olisihan se suuri järkytys, jos saisi tietää viettäneensä juuri muutaman vuosikymmenen vankina piuhoissa ja letkuissa. Ja että koneet ovat vallassa, eikä ihmisiä ole enää paljoa jäljellä. Hahmona Neo on todella perinteinen sankari, joka tulee tavallisista oloista, mutta jonka kohtalona on tehdä jotain suurta. Se ei kuitenkaan haittaa, vaan Neon sankaritarinaa on erittäin kiehtovaa seurata.
     Laurence Fishburnen esittämä Morpheus on yhden ihmisjoukon johtaja ja Nebukadnessar-nimisen aluksen kapteeni todellisessa maailmassa. Fishburnesta löytyykin juuri oikeaa johtajahenkeä. Suurimmaksi osaksi Morpheus on rauhallinen ja hänet nähdään usein kertomassa Matrixista ja oikeasta maailmasta. Tiukan paikan tullen hän on myös kova taistelija, joka käy taistoon lujan uskonsa vuoksi.
     Neon ja Morpheuksen lisäksi yksi tärkeimmistä hahmoista on Trinity, jota näyttelee Carrie-Anne Moss. Trinity on erinomainen naissankari, josta huomaa heti alussa, ettei hänelle kannata ryttyillä. Hän seuraa uskollisesti Morpheusta, muttei anna kenenkään muun käskyttää häntä. Hahmo vaikuttaa kylmältä ja tarkalta, mutta hänestä löytyy myös pehmeämpääkin puolta. Carrie-Anne Moss suoriutuu roolistaan huikeasti, eikä hänestä ole onneksi väännetty liioitellun maskuliinista naishahmoa.

Morpheuksen tiimiin, eli Nebukadnessar-aluksen miehistöön kuuluvat Trinityn lisäksi tympeä Cypher (Wachowskien edellisessä elokuvassa, Boundissa näytellyt Joe Pantoliano), operaattori Tank (Marcus Chong), hänen veljensä Dozer (Anthony Ray Parker), moottoriturpa Mouse (Matt Doran), sekä todella unohdettavat Switch (Belinda McClory) ja Apoc (Julian Arahanga), jotka eivät oikeastaan tee mitään merkittävää tai muistettavaa leffan aikana. Miehistöstä vain parille on luotu kunnon persoonallisuus, jolloin he tuntuvat kunnon hahmoilta, eivätkä vain potentiaalisilta uhreilta toimintakohtauksissa.
     Filmin pahiksia ovat Matrixissa toimivat agentit; hienoihin pukuihin ja tummiin aurinkolaseihin pukeutunut mieskolmikko, jotka ovat läpi leffan kylmän viileitä ja vaikuttavat tunteettomilta. Agentit ovat äärimmäisen vaarallisia vastuksia, minkä voi huomata jo ensimmäisen kohtauksen aikana. Hahmot pystyvät ikävästi monistumaan, jolloin heitä on mahdotonta tappaa. Kolmikkoon kuuluvat johtaja-agentti Smith (Hugo Weaving), agentti Brown (Paul Goddard) ja agentti Jones (Robert Taylor). Varsinkin Weaving tekee upeaa työtä uhkaavana pahiksena.
     Elokuvassa nähdään myös Gloria Foster pienessä roolissa ennustavana Oraakkelina.

Olen aina pitänyt The Matrixia todella hyvänä elokuvana - varsinkin ensimmäisellä katselukerralla, kun en ollut nähnyt vastaavaa, leffa oli todella huippu - mutten ole kuitenkaan vuosien varrella pitänyt sitä sen ihmeellisempänä tai maailmaani mullistavana. Nyt olen kuitenkin häkeltynyt, enkä ole varma, johtuiko se vain loistavasta elokuvateatterikokemuksesta vai mistä, mutta mielestäni The Matrix on paljon parempi elokuva kuin muistin. Sehän on suorastaan täydellinen! Jo alun kohtaus, jossa Trinity mätkii poliiseja turpaan ja joutuu pakenemaan henkensä edestä agenteilta, on aivan loistava. Filmi nappaa samantien mukaansa, eikä suostu päästämään irti. Neon välityksellä katsoja saa tietää leffan asioista, jotka ovat äärimmäisen mielenkiintoisia. Tarinassa tehdään kaiken aikaa hienoa pohjustusta, eikä se käy koskaan tylsäksi. Kiinnostus elokuvaa kohtaan herää vielä suuremmin, kun päästään todelliseen maailmaan, joka on äärimmäisen synkkä ja karu paikka. Vaikka olen nähnyt leffan useasti ja tiesin, mitä odottaa, olin silti ihmeissäni, sillä en ollut koskaan aiemmin todella miettinyt, miten kauhea leffan todellisuus on. Se miten elokuva näyttää koneiden hallitsevan ihmiskuntaa on erittäin pelottavaa, inhottavaa ja jopa surullista, jolloin todella haluaa nähdä Neon ja kumppaneiden vapauttavan muutamasta miljardista koostuvan ihmisjoukon.

The Matrix on todella tunnettu toimintakohtauksistaan, eikä mikään ihme. Kaikkein tunnetuin juttu leffan toiminnasta on tietysti "Bullet Time", jossa Neo pystyy liikkumaan niin nopeasti, että hän voi väistellä luoteja. Se kohta on tietty aina yhtä erinomainen, mutta mukana on myös muita hienoja taisteluhetkiä. Koko loppuhuipennus on mielettömän mukaansatempaava ja siinä nähtävät taistelut ovat mainiosti erilaisia, jolloin pitkä huipennus ei käy puuduttavaksi. Ja ihan sama, koostuuko taistelu ampumisesta vai nyrkkitappelusta, ovat ne kaikin puolin hienosti koreografioituja. Taisteluihin on yhdistetty itämaisia kamppailulajeja, mikä voisi pahimmassa tapauksessa tuntua liian oudolta länsimaisessa leffassa, kuten esimerkiksi M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2:ssa (Mission: Impossible 2 - 2000), mutta tässä yhdistely on onnistunut. Sen lisäksi, että turpaanvedot näyttävät tyylikkäiltä, näyttävät ne myös siltä, että hahmoja sattuu, kuten kuuluukin, sillä se tuo oikean tunnelman mukaan. Useaan otteeseen taistelut ovat yliluonnollisia kuin supersankarielokuvissa, mutta sille on elokuvassa löydetty erittäin hyvä selitys. Itse todellisessa maailmassa ei oikeastaan taistella lainkaan, vaan tappelut käydään Matrixissa, mikä on oiva ratkaisu, sillä pitäähän jatko-osiinkin jotain jättää...

Kun ihmiset keskustelevat The Matrixista, he yleensä puhuvat juurikin leffan siisteistä toimintakohtauksista. Harva kuitenkaan oikeasti miettii, että kyseessä on yllättävänkin syvällinen elokuva. Olen nimittäin täysin varma, että jokainen leffan nähnyt on jossain kohtaa miettinyt, entä jos meitä ympäröivä maailma ei ihan oikeasti olekaan totta? Tällaista ovat monet tietty pohtineet jo kauan ennen kuin filmi ilmestyi, mutta ihailen, kuinka upeasti nämä ajatukset on otettu mukaan. Pinnallisesti The Matrix saa ajatuksen vain tuntumaan helpolta viihteeltä, jossa futuristiset koneet pitävätkin ihmisiä vankeina, mutta kun miettii syvemmin, voi elokuva oikeasti saada katsojan kyseenalaistamaan todellisuuden. Morpheukselle on kirjoitettu erinomaisia repliikkejä, kuten filosofinen "mikä on totta?" ja nokkela "luuletko, että tämä on ilmaa, jota hengität?". Leffasta löytyy myös karmiva, mutta ymmärrettävä (mikä lisää karmivuutta) ajatus siitä, että ihmiskunta on kuin virus, joka pilaa maailman, minkä takia ihmiset täytyy tuhota. Sen lisäksi, että The Matrix yhdistelee taiturimaisesti perinteikästä toimintaa ja itämaista kamppailuhenkeä pelottavaan scifimaailmaan, se on myös jännittävä ja pohdiskeleva elokuva, joka sisältää uskonnollisia teemoja. Ei vaadi paljoa, että huomaa uskonnollisuutta Neosta ja hänen kohtalostaan olla mieltensä sisälle vangittujen ihmisparkojen vapahtaja. Ja kun kyseessä on vielä todella mukaansatempaava leffa, niin kyllä The Matrix ansaitsee mestariteoksen arvonimen.

Leffan ohjaaja-käsikirjoittajat, eli Lana ja Lilly Wachowski onnistuivat huikeasti elokuvan kanssa. Kaksikolla on selvästi silmää toiminnalle ja futuristiselle maailmalle, minkä lisäksi he ovat tehneet hienoa työtä käsikirjoituksen parissa. Monet repliikit ovat erinomaisia ja tarina itsessään on mahtava. Siistit taistelut eivät yksinään riitä muodostamaan mestariteosta, vaan siihen todella tarvitaan hieno tarina. The Matrix on hienosti kuvattu ja taidokkaasti leikattu. Varsinkin toimintakohtauksissa on hienoa, ettei kamera heilu hulluna, eikä leikkaus ole nopeatempoista silppua, jolloin voi nähdäkin, mitä kohtauksissa tapahtuu. "Bullet Time" -kuvien toteutus on upea. Värimäärittelyllä on hauskasti kikkailtu erottamaan todellinen maailma ja Matrix toisistaan. Lavasteet ovat näyttävät ja puvustuksessa on tyyliä. Visuaaliset efektit ovat paikoitellen nähneet parhaat päivänsä. Varsinkin lentävät mustekalamaiset vartijarobotit ovat hieman tietokonepelivastusten näköisiä, mutta ne toimivat kuitenkin tarpeeksi hyvin. Äänimaailma on upea ja säveltäjä Don Davis on tehnyt oivallista työtä musiikkien parissa. Joissain toimintakohtauksissa musiikit olisi tosin voinut miettiä kuitenkin hieman uusiksi, sillä niihin on laitettu jumputtamaan taustalle kovaääninen kappale, joka lähinnä ärsyttää. Nämä muutamat hölmöt biisivalinnat ovat elokuvan heikkous.

Yhteenveto: The Matrix on ihan mielettömän hieno toimintaelokuva, jossa on myös paljon scifiä ja pohdiskelua. Itse juoni on aika perinteinen tarina täysin tavallisesta hepusta, jonka on tarkoitus tehdä suuria, mutta mukana on paljon kaikkea yllättävää ja erikoista, jolloin tuttu juonikuvio ei tunnu tylsältä. Filmi on erittäin mukaansatempaava ja kiehtova, jolloin sitä seuraa enemmän kuin mielellään. Läpi leffan kulkee hieno jännite ja mukaan on saatu jopa hieman karmivia hetkiä, sekä todella pelottavia ajatuksia. Toimintakohtaukset ovat äärimmäisen tyylikkäitä, vaikka niissä soivat musiikit olisi voinut miettiä hieman uudestaan. Visuaaliset efektit ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta ne toimivat silti tarpeeksi hyvin edelleen. Keanu Reeves ei ole erityisen hyvä näyttelijä, mutta sopii silti päärooliin Neoksi. Carrie-Anne Moss ja Laurence Fishburne ovat erinomaiset valinnat Trinityksi ja Morpheukseksi, ja Hugo Weaving on loistava pahiksena. Ohjaajasisarukset Lana ja Lilly Wachowski ovat todella tienneet, mitä tekevät ja he ovat saaneet aikaan upean filmin, joka ehdottomasti ansaitsee mestariteoksen arvonimen. Jokaisen toiminta- tai scifielokuvien ystävän täytyy nähdä The Matrix, minkä lisäksi se on sopiva myös niille, jotka kaipaavat jotain syvällistä ja pohdiskelevaa, sillä leffa ei ole puhdasta viihdettä. Jos joku teistä ei ole tämän filmin takia (tai jostain muusta syystä) kertaakaan kyseenalaistanut todellisuutta, kertokaa se alla kommenteissa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Matrix, 1999, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Groucho II Film Partnership, Silver Pictures

Arvostelu: Brawl in Cell Block 99 (2017)

BRAWL IN CELL BLOCK 99

Ohjaus: S. Craig Zahler
Pääosissa: Vince Vaughn, Jennifer Carpenter, Don Johnson, Udo Kier, Marc Blucas, Dion Mucciacito, Geno Segers, Victor Almanzar, Willie C. Carpenter ja Mustafa Shakir
Genre: draama, toiminta
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 18

Brawl in Cell Block 99 on S. Craig Zahlerin kirjoittama ja ohjaama elokuva. Se kuvattiin syksyllä 2016 ja se sai ensi-iltansa syyskuussa 2017 Venetsian elokuvajuhlilla. Siellä filmiä kehuttiin ja se levisi seuraavien kuiden aikana maailman leffateattereihin. Suomessa elokuvaa ei kuitenkaan koskaan nähty teattereissa, vaan se ilmestyi vasta alkuvuodesta 2018 suoraan DVD:lle ja Blu-raylle. Tämä harmitti itseäni kovasti, sillä kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Leffaa oltiin tosiaan kehuttu ja sitä oli myös kutsuttu yhdeksi väkivaltaisimmista teoksista pitkiin aikoihin, joten tietty halusin nähdä sen. Iloitsinkin, kun sain Brawl in Cell Block 99:n isältäni lainaan ja katsoin sen heti.

Huumekuriiri Bradley Thomas päätyy vankilaan pieleen menneen keikan takia. Eräs taho ei pidä epäonnistumisesta ja sieppaa Bradleyn raskaana olevan vaimon. Saadakseen vaimonsa takaisin, Bradleyn täytyy tappaa tietty vanki huippuvartioidulta selliosastolta 99.

Vince Vaughn tekee uransa rankimman roolin vankilaan joutuvana Bradley Thomasina - ja sanoisin jopa, että samalla myös uransa parhaimman roolityön. Vaughn näyttelee pääasiassa komedioissa, joissa hän ei ole koskaan erityisemmin vakuuttanut itseäni. Tässä hän kuitenkin osoittaa, että hänestä löytyy pätevyyttä, jos hän vain niin tahtoo. Vaughn on uskottava synkkänä miehenä, joka menettää lähes kaiken. Hän tuo hienosti esille, kuinka Bradley jaksaa painaa eteenpäin ainoastaan vaimonsa ja syntymättömän tyttärensä takia. Hän myös näyttää, ettei Bradleylle kannata ryttyillä. Hahmo nimittäin vetää turpaan oikein kunnolla, eikä hänen ilmekään värähdä.
     Bradleyn vaimoa, Laurenia näyttelee Jennifer Carpenter, joka ei mielestäni ole kovin ihmeellinen osassaan. Vaughnin rinnalla Carpenter vaikuttaa hieman elottomalta, vaikka lopulta saakin yhden huippuhetken itselleen. Hahmosta on myös aika hankala välittää, sillä hyvin alkuvaiheilla käy ilmi, että hän on pettänyt miestään.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Bradleyn huumepomo Gil (Marc Blucas), vankilanjohtaja Tuggs (Don Johnson), vanginvartija Andre (Mustafa Shakir), Bradleylle vankilaa esittelevä vanki Lefty (Willie C. Carpenter), huumebisnestä hoitava Eleazar (Dion Mucciacito), tämän kätyrit Roman (Geno Segers) ja Pedro (Victor Almanzar), sekä Eleazarin kanssa työskentelevä inhottava mies (Udo Kier), joka on paljon vakuuttavampi roisto kuin pomonsa. Jopa Johnsonin esittämä vankilanjohtaja on uhkaavampi tapaus kuin Eleazar, jonka näyttelijällä ei ole tarpeeksi karismaa osaansa. Johnson sen sijaan on erinomainen tylynä johtajana, jota tavallaan inhoaa, mutta jota voi myös ymmärtää.

Harmillisesti Brawl in Cell Block 99 ei loppujen lopuksi ollut ihan sitä, mitä toivoin. En tietenkään odottanut mitään Rita Hayworth - avain pakoon -elokuvan (The Shawshank Redemption - 1994) kaltaista mestariteosta, mutta ennakkohehkutusten takia odotin näkeväni paljon rankkaa toimintaa. Kyllä leffasta turpaanvetoja löytyy ja ne ovat erittäin hyvin toteutettuja, mutta jäin kaipaamaan jotain samanlaista kuin "Daredevil"-sarjan (2015-) toisella kaudella, kun Punisher joutuu vankilaan ja pistää siellä koko selliosaston sairaalakuntoon niin, että hahmo on mätkinnän jälkeen täysin veren peitossa. Rankkoja hetkiä on onneksi luvassa, mutta aivan liian maltillisesti omaan makuuni. Parissa kohtaa elokuvan raju meininki nousee sentään niin korkealle, että suu loksahtaa auki ihmetyksestä. Pidin kovasti siitä, kuinka realistiseksi tappeluiden henki on onnistuttu luomaan ja lyönnit näyttävät oikeasti sattuvan. Leffa ei sillä tavalla siis päästä katsojaansa helpolla, mutta olisin halunnut nähdä enemmän sitä turpaanvetoa. Tällaisenaan filmin korkea K18-ikäraja selittyy vain juuri ja juuri.

Pääasiassa elokuva pohjautuukin draamaan. Eikä siinä sinänsä mitään, jos draamapuoli olisi hyvin rakennettu. Ymmärrettävästi filmi haluaa pohjustaa Bradleyn hahmon, sekä hänen suhteensa Laurenin kanssa, jotta katsojana välittäisi vaikeasta tilanteesta, johon Bradley joutuu vankilassa. Pohjustus on kuitenkin tehty paikoitellen niin pitkäveteisesti, että ennen vankilaosuutta huomasin, etteivät hahmojen kohtalot oikeastaan kiinnosta minua. Brawl in Cell Block 99 hyötyisikin reilusta tiivistämisestä. Elokuvan ensimmäiset kolme varttia voisi tiivistää lähes puoleen ajasta ja tarina voisi kulkea nopeammin vankilaan. Niinhän se Rita Hayworth - avain pakoonkin alkoi lähes välittömästi vankilasta ja siinä vasta välittääkin leffan henkilöistä. Tämä elokuva nappaakin paljon paremmin mukaansa, kunhan Bradleylle häkki heilahtaa. Vaikka puhun tiivistämisestä, en haluaisi sekuntiakaan pois siitä, kun Bradley saa tuomionsa ja kun hänet viedään vankilaan, missä hän joutuu odottamaan jonoissa, luovuttamaan omaisuutensa, vaihtamaan vaatteensa vartijoiden edessä ja kun hänelle kerrotaan vankilassa käyttäytymisestä. Tämä lisää filmin realistisuutta ja se oli yllättävän kiehtovasti toteutettu. Mielenkiintoinen (ja ennen kaikkea todella karu) vankilaosio siis onneksi pelastaa aluksi pitkäveteisen kertomuksen ja nostaa Brawl in Cell Block 99:n kelvoksi teokseksi.

Elokuvan on ohjannut itselleni lähes tuntematon S. Craig Zahler. Tiedän herran vain, koska minun on jo pidemmän aikaa ollut tarkoitus katsoa hänen edellinen teoksensa, Bone Tomahawk (2015). Zahler suoriutuu hommastaan mainiosti. Hän selvästi fanittaa 1970- ja 1980-luvun toimintafilmejä, sillä Brawl in Cell Block 99:n henki on usein kuin ryöstetty niistä. Tämän voi huomata helposti siitä, että filmissä on parissa kohtaa käytetty selkeää nukkea ihmisen tilalla. Vaikka idea onkin hauska, katkaisee viimeisessä kuvassa näkyvä nukke oman fiilikseni kuin seinään. Oli todella ärsyttävää, että kun olin vihdoin päässyt oikein kunnolla mukaan elokuvaan ja sitten ihan viime hetkellä juttu lässähtääkin, kun ruutuun ilmestyy niin selkeä nukkeihminen, ettei samanlaista hirvitystä ole nähty vuosikymmeniin. Zahlerin käsikirjoitus on myös oivallinen, mutta sitä olisi voinut tiivistää oikein kunnolla. Tiivistäminen olisi pitänyt tehdä viimeistään leikkaamossa. Elokuva on kuitenkin hyvin kuvattu ja kaikessa karuudessaan se näyttää visuaalisesti muuten hyvältä, mutta jostain syystä kuva on usein ylivalottunut. En tiedä, onko kyseessä kuvaajan vai valaisijan taidottomuus vai huono värimäärittely, vai oliko tämä tietoinen ratkaisu, että useat ulkokohtaukset näyttävät siltä kuin filmikela olisi palamassa puhki. Yhdessä pimeässä kohtauksessa musta väri taas muuttuu punaiseksi, mikä on erittäin häiritsevää. Äänimaailma on muuten onnistuneesti luotu (pidin etenkin voimakkaasti rusahtavista luista tappeluiden aikana), mutten pitänyt siitä, ettei leffasta löydy lähes lainkaan musiikkia. Musiikki olisi lisännyt kiinnostavuutta pitkäveteisiin kohtiin ja tuonut tarpeellista lisätunnelmaa mukaan.

Yhteenveto: Pitkäveteisestä alkupäästään huolimatta Brawl in Cell Block 99 on oikein mainio vankiladraama. Vince Vaughn tekee uransa parhaan roolisuorituksen rankkana Bradley Thomasina, minkä lisäksi myös Don Johnson vakuuttaa inhottavana vankilanjohtajana. Muut näyttelijät tekevät ihan kelpo työtä, vaikka Dion Mucciacito onkin aika karismaaton roisto ja Jennifer Carpenter on tylsä Bradleyn vaimona. Ohjaaja S. Craig Zahler on onnistunut luomaan kiehtovan ja karun maailman, muttei ole osannut käynnistää filmiään, eikä hän ole uskaltanut tarjota enempää ääriväkivaltaisia tappeluita. Silloin kun leffassa vedetään turpaan, on meno komeaa, mutta sitä on aivan liian vähän. Realistisen brutaalit mätkimiset ja yllättävän aidolta tuntuva vankilaan siirtyminen eivät kuitenkaan ole kovin hyvässä tasapainossa muutamien yliampuvien hölmöyksien kanssa. Jos elokuva olisi käynyt vielä kerran leikkaamossa tiivistettävänä, sekä jonkun säveltäjän luona ja jonkun taidokkaamman värimäärittelijän luona, olisi se varmasti parempi kokonaisuus. Karumman toiminnan ja 1970- ja 1980-luvun mätkintäleffojen ystäville suosittelen Brawl in Cell Block 99:ä oikein lämpimästi. Suoraviivaisempaa toimintarymistelyä odottavat kokevat luultavasti pettymyksen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.teaser-trailer.com
Brawl in Cell Block 99, 2017, Assemble Media, Cinestate, Caliber Media Company, IMG Films, Nasser Group, Realmbuilders Productions, XYZ Films

Arvostelu: Kylmä kosto (Cold Pursuit - 2019)

KYLMÄ KOSTO

COLD PURSUIT

Ohjaus: Hans Petter Moland
Pääosissa: Liam Neeson, Tom Bateman, Emmy Rossum, William Forsythe, Nicholas Holmes, Domenick Lombardozzi, Laura Dern, John Doman, Tom Jackson, Raoul Trujillo, Julia Jones, Elizabeth Thai, Benjamin Hollingsworth, Gus Halper, David O'Hara ja Arnold Pinnock
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

Cold Pursuit, eli suomalaisittain Kylmä kosto on uudelleenfilmatisointi norjalaisesta mustan huumorin toimintaelokuvasta Lumiauramies (Kraftidioten - 2014). Elokuvasta kiinnostuttiin Yhdysvalloissakin ja siitä päätettiin tehdä oma versionsa. Ohjaajaksi leffaan saatiin alkuperäisen filmin ohjannut Hans Petter Moland, joka pääsi tekemään ensimmäisen yhdysvaltalaisen elokuvansa. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2017 ja lopulta Kylmä kosto sai ensi-iltansa maaliskuun alussa. Valitettavasti juuri ennen julkaisua leffa päätyi huonoon valoon, kun sen päätähti Liam Neeson kertoi haastattelussa omaan menneisyyteensä liittyvän tarinan, missä hän halusi 40 vuotta sitten kostaa ystävänsä raiskaamisen etsien viikon ajan raiskaajaa tappaakseen tämän. Neeson myönsi olleensa vihan sokaisema ääliö ja totesi katuvansa tapahtunutta edelleen, mutta internetissä hänen sanojaan tietysti muuteltiin ja hänet tuomittiin rasistiksi, sillä hän oli etsinyt tummaihoista tekijää raiskatun ystävänsä antamien tuntomerkkien perusteella. Monet päättivät boikotoida elokuvaa ilman, että edes tutkivat asiaa loppuun saakka tai että edes ymmärsivät, miksi katuva Neeson halusi avautua asiasta, todistaen samalla Neesonin kertomuksen pointin siitä, kuinka viha todella sokaisee ihmiset. Boikotoinnin vuoksi tuotantoyhtiökin säikähti ja perui filmin ison ensi-iltatapahtuman, eikä filmi ole tähän mennessä tuottanut tarpeeksi rahaa, jotta se pääsisi voitolle. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin, että Neeson tähdittää sitä. Traileri vaikutti lupaavalta ja ajattelin, että kyseessä voisi olla kelpo toimintapätkä. Kun kohut alkoivat, itseäni alkoi vain ärsyttämään ihmisten hävytön käytös internetissä ja halusin mennä heti ensi-iltaan katsomaan filmin osoittaakseni tukeni Neesonia kohtaan, mutta valitettavasti erinäisistä syistä (esimerkiksi työväsymys ja kipeänä olo) johtuen en päässytkään katsomaan elokuvaa vielä pariin viikkoon sen ensi-illan jälkeen. Lopulta kuitenkin varasin lipun filmiin ja kävin vihdoin katsomassa sen.

Pienen Kehoe-kaupungin vuoden asukkaaksi valitun lumiauramies Nels Coxmanin poika murhataan, jolloin Coxman päättää ottaa tekijät kiinni. Samalla hän tulee vahingossa rikkoneeksi kahden huumejengin heiveröisen rauhan.

Liam Neeson on uransa aikana esittänyt niin monia toimintarooleja, ettei hahmolla ole niinkään väliä, sillä katsojana näkee vain Neesonin. Tässä hän kuitenkin esittää lumiauramies Nels Coxmania, joka yllättäen lähtee kostamaan poikansa kuolemaa - eli siis juuri sitä, miltä Neesonin hahmolta voi odottaakin. Tähän hahmoon tuo jotain poikkeavaa se, ettei Nels ole mikään ex-ammattitappaja, -poliisi tai -sotilas, vaan täysin tavallinen mies. Kuitenkin kun kostaa pitää, on Nels yllättävänkin tehokas listimisessä. Neeson on tuttuun tapaansa mainio roolissaan ja mörisee jälleen vaikuttavalla äänellään läpi leffan. Nelsin vaimoa, Gracea taas näyttelee Jurassic Parkista (1993) tuttu Laura Dern, joka ei valitettavasti saa lähes lainkaan tekemistä, vaan tyytyy vain sivustakatselijaksi muutamassa kohtauksessaan.
     Tarinan pahis on huumeparoni Viking, eli Trevor Calcote, jota näyttelee Tom Bateman. Vikingistä on tehty uhkaava tapaus, jolle ei haluaisi mennä juttelemaan, sillä silloin päätyy luultavasti ruumissäkkiin, mutta onneksi hahmoon on saatu myös pientä inhimmillisyyttä tiettyjen asioiden kautta. Vikingilla on nimittäin poika nimeltä Ryan (Nicholas Holmes) ja hän joutuu kamppailemaan pojan huoltajuudesta ex-vaimonsa Ayan (Julia Jones) kanssa. Tämä tuo jonkinlaista kiinnostavuutta hahmoon, joka jäisi muuten hyvin yksiulotteiseksi. Bateman on yllättävänkin sopiva äkkipikaisen rikollispomon rooliin.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat poliisikaksikko Kim (Emmy Rossum) ja Gip (John Doman), jotka saavat vihdoin jotain kiinnostavaa tekemistä, kun rikollisia alkaa yhtäkkiä katoilla pikkukaupungista, Nelsin veli Brock Coxman (William Forsythe) ja tämän tiukka vaimo (Elizabeth Thai), ute-intiaaniheimon huumeparoni White Bull (Tom Jackson) ja tämän uskollinen kätyri Thorpe (Raoul Trujillo), sekä Vikingin lukuisat hauskasti nimetyt kätyrit, kuten Mustang (Domenick Lombardozzi), Dexter (Benjamin Hollingsworth), Sky (David O'Hara), Speedo (Michael Eklund), Limbo (Bradley Stryker), Santa (Michael Adamthwaite) ja Bone (Gus Halper), jolla on outo tapa saada pesää. Sivuhahmot saavat leffassa yllättävänkin paljon ruutuaikaa ja heidän kautta elokuvasta löytyy oudonkin monta eri juonikuviota.

Sivuhahmojen tuomat useat juonikuviot tekevät Kylmästä kostosta poikkeuksellisen teoksen genressään. Suoran ja selkeän kertomuksen sijaan elokuva keskittyy usein tuomaan monimutkistavaa lihaa sivuhahmojen yksiulotteisten luiden ympärille. Näin tylsät kätyritkin onnistutaan esittämään oikeina ihmisinä, joilla on muutakin elämää kuin näyttää ilkeiltä ja kaivaa pistoolia esille varoituksen merkiksi. Vikingin kätyrit käyvät toistensa kanssa keskusteluja, joissa avataan heidän parisuhde-elämäänsä tai ideoita, mitä he ajattelevat toteuttaa joskus, jos pääsevät rikollisesta bisneksestä eroon. Filmi sisältää myös pitkän pätkän, missä White Bull ja muut ute-heimolaiset seikkailevat hiihtokeskuksessa. Omalla tavallaan tämä luo kiehtovan lisän perinteiseen kostotarinaan, mutta samalla se tekee filmistä epätasaisen paketin. Välillä on vaikea sanoa, tuntuuko Kylmä kosto ylipitkältä elokuvalta, joka yrittää olla kuin televisiosarja ja vai todella tiivistetyltä televisiosarjalta, joka esittää olevansa elokuva. Jos kyseessä olisi minisarja, jatkuvat venytykset ymmärtäisi ja katsojana pääsisi paremmin käsiksi kaikkiin hahmoihin, mutta elokuvan muodossa käsikirjoitus tuntuu harhailevan usein pois itse asiasta ja muuttuu siten jopa hieman pitkäveteiseksi.

Elokuva sisältää välillä yllättävänkin pitkiä hetkiä, joissa Nels Coxmania ei nähdä lähes lainkaan ja jossain kohtaa hän tuntuu muuttuvan päähenkilöstä pelkäksi nappulaksi isommassa pelissä. Kylmä kosto onkin parhaimmillaan, kun se keskittyy täysillä Nelsin kostoreissuun, minkä vuoksi filmin ensimmäinen puolituntinen on sen parasta antia. On kiinnostavaa seurata, kuinka normaalista äijästä tulee rikollisten metsästäjä ja kuinka hän keksii eri tapoja viedä näiltä roistoilta hengen. Toiminnan lisäksi elokuva on myös synkän huumorin komedia ja se onnistuukin tekemään kuolemasta yllättävänkin huvittavaa. Joka kerta, kun joku kuolee, hänen nimensä ilmestyy ruutuun ja jostain syystä tämä onnistuu nostamaan hymyn huulille vielä elokuvan lopussa, kun kikkaa oli käytetty jo parikymmentä kertaa. Muuten elokuvan komediapuoli on epätasaista, kuten sen kerrontakin. Parhaimmillaan leffa tarjoaa mukavat hekottelut, mutta huonoimmillaan se jättää vaivaannuttavan olon huonoista vitseistä. Heikkouksiensakin kanssa Kylmä kosto onnistuu pitämään mielenkiinnon yllä loppuun asti, mutta suurimmaksi osaksi Neesonin karisman ansiosta. Lopputuloksena on kelpo filmi, jota katsoessa näin talviaikaan tulee jokseenkin hyvä mieli siitä, ettei keli ole ihan yhtä kamala ainakaan Helsingissä kuin Kehoessa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa tosiaan Hans Petter Moland, joka ohjasi myös Lumiauramiehen, mistä Kylmä kosto on uudelleenfilmatisoitu. Itse en ole Lumiauramiestä vielä katsonut, mutta olisi hauska nähdä, kuinka paljon nämä kaksi filmiä eroavat toisistaan, etenkin kun molempien puikoissa häärää sama heppu. Tässä Moland tekee usein hyvää työtä, mutta hänen komediataitonsa jäävät aika vaisuksi. Frank Baldwinin käsikirjoitusta olisi voinut tiivistää tai sitten koko homma olisi pitänyt tehdä televisiosarjaksi. Minisarjamuodossa Kylmä kosto varmaan toimisi paremmin. Elokuva on kuitenkin kuvattu taidokkaasti. Kamera oikein herkuttelee lumisilla maisemilla. Lavasteet ovat hyvin toteutetut ja Nelsin ja Vikingin kodit ovat erinomaisesti toistensa vastakohdat. Äänimaailma on mainiosti rakennettu, mutta George Fentonin säveltämistä musiikeista ei jää mitään mieleen. Efektipuolikaan ei ole kummoisesta päästä ja jotkut taustat näyttävät todella digitaalisilta. Toisaalta joskus hurjat maisemat näyttävät kuvattuna oudon epäuskottavilta, joten on vaikea sanoa, mikä kaikki on kuvattu taustakangasta vasten.

Yhteenveto: Kylmä kosto on oiva toimintaelokuva, minkä epätasaisuus kuitenkin laskee kokonaisuuden tasoa. Filmi keskittyy paikoitellen aivan liikaa sivuhahmoihin ja heidän juonikuvioihinsa, ja jää haahuilemaan, kun sen pitäisi keskittyä itse asiaan. Televisiosarjassa tällainen kerronta olisi täysin normaalia, mutta elokuvassa se tuntuu paikoitellen lähinnä venyttämiseltä, vaikka onkin hauska idea, että yleensä yksiulotteisiksi jäävät roistot saavat hieman sisältöä. Huumoripuoli on myös epätasaista ja monet vitseistä eivät osu maaliinsa. Yllättäen kuolemasta ilmoittavat nimikyltit jaksavat kuitenkin naurattaa vielä leffan lopputaistelun aikana. Parhaimmillaan elokuva on, kun se seuraa kunnolla päähenkilö Nelsin kostoreissua, etenkin kun hahmona nähdään erinomainen Liam Neeson. Tom Bateman on myös mainio pääroiston roolissa, mutta Laura Dernin mitätön ruutuaika jää harmittamaan. Elokuvasta löytyy selkeät vahvuutensa, mutta myös harmilliset heikkoutensa. Kevyempien toimintaelokuvien ja Neesonin faneille Kylmän koston katselu on suositeltavaa. Lopuksi haluan vielä sanoa, että jos menette katsomaan leffan tai minkä tahansa muun elokuvan, niin käyttäytykäähän siellä teatterissa, jooko. Itse jouduin istumaan kahden pariskunnan välissä, joista toinen hempeili kaiken aikaa ja toinen jutteli niitä näitä. Edessäni taas istui henkilö, joka räpläsi puhelinta yli puolet elokuvasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Cold Pursuit, 2019, StudioCanal, Mas Films, Paradox Films