Arvostelu: September 5 (2024)

SEPTEMBER 5

Ohjaus: Tim Fehlbaum

Pääosissa: John Magaro, Peter Sarsgaard, Leonie Benesch, Ben Chaplin, Zinedine Soualem, Marcus Rutherford, Georgina Rich, Corey Johnson, Daniel Adeosun, Benjamin Walker ja Rony Herman

Genre: draama, jännitys, historia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 12

September 5 perustuu tositapahtumiin Saksan Münchenissa tapahtuneesta terroristien hyökkäyksestä kesäolympialaisissa syyskuun 5. päivä vuonna 1972. Tapahtumista oli tehty jo 20 vuotta sitten Steven Spielbergin toimesta elokuva München (Munich - 2005), mutta 2020-luvulla ryhdyttiin työstämään elokuvaa, joka kertoisi ABC-kanavan urheilutoimittajista, jotka esittivät tapahtuneen suorassa lähetyksessä, mikä oli tuolloin täysin ennennäkemätöntä. Tekijät keräsivät runsaat määrät arkistomateriaalia ja todellista kuvastoa tuolta päivältä. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta September 5 sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2024. Nyt elokuva saapuu vihdoin myös Suomeen. Itselleni kyseinen tositapahtuma ei ollut erityisen tuttu tapaus, enkä ollut nähnyt Spielbergin elokuvaa aiheesta, mutta kiinnostuin September 5:stä heti, kun kuulin sen tarinasta. Minua harmitti, kun elokuvaa ei päässyt näkemään Suomessa ennen Oscar-gaalaa, missä se oli ehdolla parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta ja kävinkin katsomassa September 5:n heti sen ensi-iltaviikonloppuna, kun se vihdoin koitti.

Saksan Münchenin kesäolympialaiset vuonna 1972. Palestiinalaisterroristit tunkeutuvat Olympiakylään ja ottavat israelilaisurheilijat panttivangeikseen. Paikalla olevat ABC-kanavan urheilutoimittajat päättävät tehdä jotain ennennäkemätöntä ja esittää panttivankitilanteen suorassa lähetyksessä koko maailmalle.

September 5 ottaa erilaisen ja mielenkiintoisen lähestymistavan 5. syyskuuta 1972 Münchenin kesäolympialaisissa tapahtuneeseen terroristi-iskuun, esittäen tapahtumat paikalla olevien yhdysvaltalaisen ABC-kanavan urheilutoimittajien kautta, jotka tekivät historiaa rohkealla tempauksellaan esittää tapahtuman suorassa lähetyksessä, jota katsoi lopulta lähes miljardi ihmistä maailmanlaajuisesti. Peter Sarsgaard näyttelee ABC:n urheiluosaston johtajaa Roone Arledgeä, Ben Chaplin tuotantopäällikkö Marvin Baderia, John Magaro uutisvalvomoa johtamaan päätyvää Geoffrey Masonia, Leonie Benesch ABC:n saksalaistulkki Marianne Gebhardtia, Benjamin Walker journalisti Peter Jenningsiä, sekä Zinedine Soualem, Georgina Rich, Corey Johnson, Marcus Rutherford ja Daniel Adeosun tiimin muita jäseniä, kuvaajia, leikkaajia ja niin edelleen. Elokuva myös hyödyntää runsaasti uutisarkistokuvaa ja ruudulla usein nähtävät pätkät tapahtumia selostavasta ABC:n uutisankkuri Jim McKaysta ovat niitä ihan oikeita klippejä McKaysta tuolta hirvittävältä päivältä. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin erinomaisessa vedossa, jokaisen tulkiten vaikuttavasti hahmonsa kokemaa jännitettä ja painetta. Kyseiset olympialaiset olivat jo itsessään ennennäkemätön tapahtuma, sillä ensi kertaa ikinä kisat esitettiin livenä televisioissa ympäri maailman. ABC-kanavan tyypit olivat siis jo valmiiksi tekemässä jotain uutta ja mullistavaa, mikä oli jo itsessään taatusti stressaavaa, ennen kuin koko hyökkäys edes käynnistyi.

September 5 osoittautui todella tehokkaaksi ja koukuttavaksi trilleriksi, mihin taatusti vaikutti se, etten tiennyt tapahtuman lopputulosta. Elokuva pitää erittäin väkevästi otteessaan, mikä voi olla jopa yllättävää, sillä lähes koko leffa sijoittuu vain ABC:n uutisvalvomoon, sen sijaan että seuraisimme vaikkapa israelilaisia panttivankeja. Näemme vain sen, minkä valvomonkin tyypit näkevät kameroidensa kautta, eli lähinnä aina silloin tällöin ikkunasta kurkistavan tai parvekkeelle asettaan heristämään saapuvan terroristin. Joidenkin katsojien mielestä toteutustapa voi tuntua tylsältä, mutta itse olin kuin naulattu penkkiini. Tiivis tunnelma ei koskaan hiipunut, vaan minusta tuntui siltä kuin olisin itsekin paikalla hiostavassa valvomossa, seuraten sydän tykyttäen tapahtumien eskaloitumista.

Elokuvalla on kestoa vain puolitoista tuntia, mikä muodostaa tehokkaan tiiviin paketin. Asiaan mennään nopeasti ja loppuleffa onkin puhdasta jännitysnäytelmää. Lyhyeen kestoon on saatu mahdutettua paljon, mutta homma ei onneksi koskaan tunnu kiirehdityltä. Erityisen mielenkiintoista omasta mielestäni oli toimittajille syntyvä eettinen dilemma. Onko heidän oikein esittää jotain tällaista suorassa lähetyksessä? Painavatko vaarassa olevat ihmishenget vai ennätyskorkeuksiin nousseet katsojaluvut enemmän? Elokuva myös jaksaa muistuttaa tilanteen tietty absurdiutta, kun samaan aikaan olympialaiskisat jatkuvat ihan nurkan takana kuin mitään erityistä ei olisi tapahtunutkaan. Loppua kohti jännitys vain kasvaa ja kaiken kaikkiaan September 5 olikin loistoleffa, jonka kenties ainoaksi miinukseksi voisi luokitella sen, että elokuva julkaistaan nyt ehkä väärään aikaan, kun Israelin ja Palestiinan välinen konflikti roihuaa uudestaan hirvittävällä tavalla. Eiköhän nykyisestäkin konfliktista synny vuosien päästä useita elokuvia, joissa tapahtumaa kuvataan erilaisista vinkkeleistä, vaihtelevin vastaanotoin.

September 5:n ohjauksesta vastaa sveitsiläinen Tim Fehlbaum, joka pitää jännittävää tunnelmaa tehokkaasti yllä. Hänen, Moritz Binderin ja Alex Davidin työstämä käsikirjoitus on myös väkevä kerrontaa ja dialogia myöten. Teknisiltäkin ansioiltaan September 5 on vakuuttava teos ja pidin erityisesti siitä, kuinka vanhanaikaiselta leffa näyttää, mitä vain vahvistaa sekaan ripotellut arkistoklipit tuolta oikealta päivältä. Elokuva on hyvin kuvattu ja sulavasti leikattu. Valvomon lavaste tehtiin todella tarkaksi toisinnoksi aidosta vastaavasta ja puvustuskin on mainiota. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Lorenz Dangelin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

September 5, 2024, BerghausWöbke Filmproduktion, Projected Picture Works, Constantin Film, Edgar Reitz Filmstiftung

Arvostelu: Ex Machina (2014)

EX MACHINA

Ohjaus: Alex Garland

Pääosissa: Domhnall Gleeson, Oscar Isaac, Alicia Vikander, Sonoya Mizuno ja Corey Johnson

Genre: scifi, trilleri, draama

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 12

Ex Machina on aiemmin käsikirjoittajan työtä tehneen Alex Garlandin esikoisohjauselokuva. Garland sai idean elokuvaan jo lapsena, koodailtuaan vanhempiensa tietokoneella ja ajatellessaan, että tietokoneella olisi oma mielensä. Aikuisena hän luki tekoälyistä ja keskusteli sellaisen potentiaalista eri tutkijoiden kanssa, samalla kun hän ryhtyi kirjoittamaan elokuvan käsikirjoitusta. Garland sai kerättyä elokuvalle rahoituksen, näyttelijät ja työryhmän, ja kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2013. Lopulta Ex Machina sai maailmanensi-iltansa 16. joulukuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys ja se keräsi valtavasti kehuja kriitikoilta. Leffa voitti parhaiden erikoistehosteiden Oscar-palkinnon ja se sai myös muun muassa parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden, parhaan naissivuosan Golden Globe -ehdokkuuden, sekä parhaan brittielokuvan, ohjausdebyytin, naissivuosan, käsikirjoituksen ja erikoistehosteiden BAFTA-ehdokkuudet. Itse katsoin Ex Machinan vasta, kun se ilmestyi vuokralle joskus vuoden 2015 lopulla ja pidin siitä kovasti. Olen kerran katsonut elokuvan uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa Ex Machinan jälleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Hakukonesivusto Blue Bookilla työskentelevä Caleb Smith voittaa viikon loman yrityksen johtajan, Nathan Batemanin luksuskodissa. Siellä hän saa kuitenkin selville, että lomailun sijaan hänen hommansa on testata Nathanin luomaa tekoälyrobotti Avaa.

Domhnall Gleeson näyttelee Caleb Smithiä, Googlen kaltaisella Blue Book -hakukonesivustolla työskentelevää miestä, joka saa elämänsä tilaisuuden, kun hän voittaa loman yrityksen perustajan ja pomon luksuskodissa. Gleeson tulkitsee oivallisesti hahmonsa muovautuvia tuntemuksia, kun lomaviikon todellinen luonne käy ilmi ja homma aukeaa siitä vielä lisää. Hänen hahmonsa Caleb on hyvin kirjoitettu ja on kiinnostavaa seurata, millaisia ratkaisuja hän tekee leffan edetessä. Vaikka sekä Gleeson että Caleb toimivat, jää niin näyttelijä kuin hahmokin elokuvan päätrion tylsimmäksi tyypiksi.

     Blue Book -sivuston perustajana ja johtajana, Nathan Batemanina taas nähdään Oscar Isaac, joka luo välittömästi todella erikoisen presenssin hahmolleen. Toisaalta Nathan on yllättävänkin perusheppu, joka tuhahtelee jännittyneelle Calebille ja pyytää tätä avaamaan kaljan ja rupattelemaan hänen kanssaan. Samalla mies on välittömästi epäilyttävä ja jopa epämiellyttävä, eikä hän pääse nauttimaan katsojan luottamuksesta missään kohtaa. Isaac on loistava roolissaan, tulkiten hyvin monisävyistä hahmoaan tämän tietotekniikkataituruudesta alkoholismin kanssa painiskeluun.

     Elokuvan todellinen vetonaula on kuitenkin Nathanin luoma tekoälyrobotti Ava, jota näyttelee ruotsalainen Alicia Vikander. Vikander teki leffalla läpimurtoroolinsa maailmalla, eikä ihme, sillä niin vakuuttavasti hän rooliinsa eläytyy. Kaikki Vikanderin eleistä ilmeisiin ja ääneen ovat tarkoin harkittuja ja hieman mekaanisia, jonka ansiosta katsojalle muodostuu nopeasti tunne siitä kuin katsoisi aitoa tekoälyrobottia. Avaa syvennetään myös onnistuneesti elokuvan edetessä ja robottiin tykästyy nopeasti.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Alex Garland on muutamaan otteeseen todennut Ex Machinan sijoittuvan ajassa kymmenen minuuttia tulevaisuuteen. Nyt kymmenen vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen sanoisin kuitenkin, että kyse on ehkä enää korkeintaan parista minuutista, sillä niin kiehtovan ja samalla myös pelottavan ajankohtaiseksi leffa on muuttunut viimeisen vuosikymmenen varrella. Kenties juuri sen takia pidin Ex Machinasta nyt enemmän kuin koskaan aiemmin. Olen ensinäkemästä pitänyt elokuvaa todella hyvänä, mutta nyt näin sen liki täydellisenä scifiteoksena. Elokuva on erinomainen sekoitus pohdiskelevampaa tieteiskertomusta, filosofista mietintää ihmisyydestä, tiivistunnelmaista trilleriä ja erikoista rakkaustarinaa.

Jos elokuvalta odottaa jotain Terminatorien (1984-2019) kaltaista toimintarymistelyä, jossa tekoälyrobotit hyökkäävät ihmiskunnan kimppuun, Ex Machina ei välttämättä tule iskemään. Se on hiljalleen, omalla painollaan etenevä scifileffa, joka avautuu vähitellen. Calebin tehtävänä ei ole testata Avaa vaikkapa tämän fyysisessä ylivertaisuudessa ja liikkuvuudessa, vaan kyseessä on Turingin testi, jossa Caleb ja Ava istahtavat juttelemaan. Jos Avan vastaukset onnistuvat huiputtamaan Calebia unohtamaan, että kyseessä on kone eikä ihminen, on robotti läpäissyt kokeen. Paperilla tämä voisi kuulostaa tylsältä konseptilta, mutta nämä keskustelut ovat toinen toistaan kiehtovampia ja vangitsevampia. Avan mekaanista mielenmaisemaa on todella kiinnostavaa tutkia. Mitä pidemmälle keskustelut etenevät, sitä enemmän Ava alkaa pohtia ja kyseenalaistaa paikkaansa maailmassa.

Yhtä lailla kiinnostavia ovat myös Calebin ja Nathanin väliset keskustelut, jotka menevät ajoittain hyvinkin filosofisiksi pohdinnoiksi ihmisyydestä ja sen monista puolista, kuten tunteista, seksuaalisuudesta, evoluutiosta ja ties mistä. Nathanin paikkaa tässä kaikessa mietiskellään hyvin. Onko hän jumala luotuaan Avan, vai menikö hän rakentamaan evoluution seuraavan vaiheen, joka tulisi vääjäämättä korvaamaan ihmiset? Tekoäly on ollut yhä vain enemmän ja isommin esillä viime vuosina, eivätkä kysymykset enää koske sellaisen mahdollisuutta, vaan sellaisen moraalista eettisyyttä. Kun Caleb kysyy Nathanilta, miksi tämä loi Avan, Nathan vain tokaisee, että koska hän pystyi siihen. Herääkin ajatus siitä, että kun teknologiaa kehitetään lähes kilpaa kaiken aikaa yhä vain hurjempiin suuntiin, tuleeko pian se hetki, kun tutkijoiden olisi parempi ymmärtää olla etenemättä pidemmälle?

Pohdiskelevasta luonteestaan huolimatta Ex Machina ei ole sinänsä mitenkään vaikea elokuva. Vaikka sen mietinnät eivät täyttäisikään katsojan päätä ajatuksilla, se toimii silti pätevästi. Garland hoitaa tonttinsa niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana vakuuttavasti, eikä elokuvasta huomaa, että kyseessä on hänen esikoisohjauksensa. Garland rakentaa tunnelmaa hienosti, tehden filmistä samanaikaisesti painostavan ja jopa ahdistavan, mutta samalla hypnotisoivan ja houkuttelevan. Jännite kasvaa väkevästi kohtaus kohtaukselta, kunnes kaikki kulminoituu hyvin finaalissa. Tarinakin rakentuu upeasti, kuten myös hahmojen välit keskenään. Kuka lopulta hyötyikään ja kenestä?

Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu. Kameraliikkeitä ja kuvasommitteluja tukevat mainio valaisu ja värimaailma. Lavasteetkin näyttävät hyviltä. Ava on näyttävästi toteutettu asua ja digitehosteita hyödyntäen. Vikander näytteli elokuvan harmaassa kokovartalopuvussa ja osat hänen vartalostaan muutettiin jälkikäteen läpinäkyviksi, jotta Avan virtapiirit ja muut näkyisivät robotti-ihon alta. Toteutus vakuuttaa edelleen. Leikkauksessa elokuvalle on luotu tehokas rytmi ja vaikka filmi eteneekin verkkaisesti, ei siihen mahdu tylsiä hetkiä. Äänimaailma on taidokkaasti työstetty ja Ben Salisburyn ja Geoff Barrow'n säveltämät klassisia melodioita ja elektronisia instrumentteja yhdistelevät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ex Machina, 2014, Universal Pictures, A24, Film4, DNA Films, IAC Films

Arvostelu: Captain Phillips (2013)

CAPTAIN PHILLIPS

Ohjaus: Paul Greengrass

Pääosissa: Tom Hanks, Barkhad Abdi, Michael Chernus, David Warshofsky, Corey Johnson, Chris Mulkey, Barkhad Abdirahman, Faysal Ahmed, Mahat M. Ali, Yul Vasquez, Omar Berdouni, Max Martini ja Catherine Keener

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 16

Captain Phillips perustuu kapteeni Richard Phillipsin kirjaan A Captain's Duty: Somali Pirates, Navy SEALs, and Dangerous Days at Sea vuodelta 2010, joka perustuu Phillipsin omiin kokemuksiin merirosvojen hyökkäyksen kohteeksi joutuneen Maersk Alabama -rahtilaivan kapteenina. Sony Pictures hankki välittömästi kirjan elokuvaoikeudet ja Paul Greengrass nappasi ohjaajan pestin itselleen. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2012 ja lopulta Captain Phillips sai maailmanensi-iltansa 27. syyskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai muun muassa kuusi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, miessivuosa, sovitettu käsikirjoitus, leikkaus, äänitys ja äänitehosteet), neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa ja miessivuosa), sekä yhdeksän BAFTA-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, ääni ja musiikki), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon. Itse en ollut aiemmin nähnyt Captain Phillipsiä, vaikka olin tiennyt siitä sen ilmestymisestä lähtien. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa, mistä on kyse ja arvostella leffan sen juhlavuoden kunniaksi.

Richard Phillips pestataan kapteeniksi rahtilaiva Maersk Alabamalle, jonka on määrä kulkea Etu-Aasian Omanista Kenyan Mombasaan. Afrikan sarvella rahtilaiva joutuu somalimerirosvojen hyökkäyksen kohteeksi.

Pääroolissa kapteeni Phillipsinä nähdään Tom Hanks, joka tarjoaa elokuvassa yhden uransa huippurooleista. Hanks istuu erinomaisesti kapteeniksi, joka yrittää pitää päänsä kylmänä ja miehistönsä turvassa, kun merirosvot iskevät hänen komentamalleen rahtialukselle. Mitä pidemmälle tapahtumaketju etenee, sitä paremmin Hanks vakuuttaa, tulkitessaan kovia kokeneen Phillipsin monenlaisia tuntemuksia. Maersk Alabaman miehistöön kuuluvat myös muun muassa Michael Chernusin esittämä Shane, David Warshofskyn näyttelemä Mike, Corey Johnsonin näyttelemä Ken, Chris Mulkeyn esittämä Cronan ja Mark Holdenin näyttelemä Rios. Catherine Keener tekee elokuvan alussa todella lyhyen roolityön Phillipsin vaimona Andreana.

     Rahtilaivan kimppuun käyvinä merirosvoina, Musena, Bilalina, Najeena ja Elminä taas nähdään Barkhad Abdi, Barkhad Abrirahman, Faysal Ahmed ja Mahat M. Ali. Erityisen hienoa elokuvassa on, etteivät piraatit jää vain yksiulotteisiksi roistoiksi, vaan heistä on saatu kirjoitettua selvästi toisistaan erottuvia persoonia, joiden motiiveja rosvohommiin ryhdytään vähitellen puimaan. Barkhad Abdi sai ymmärrettävästi parhaan miessivuosan ehdokkuuksia useissa palkintogaaloissa - niin mahtava hän on merirosvo Musena. Vaikka hahmo onkin pesunkestävä rikollinen, katsoja voi huomata ymmärtävänsä häntä aina silloin tällöin, sekä jopa kokemaan kummaa sympatiaa Musea kohtaan. Hanksin ja Abdin lisäksi muutkin näyttelijät hoitavat tonttinsa mainiosti.

Nyt kyllä turhauttaa, etten ollut älynnyt katsoa Captain Phillipsiä aiemmin. Kyseessä on äärimmäisen painostava jännitysnäytelmä, joka pitää täysillä otteessaan läpi kestonsa. Elokuva esittelee alussa lyhyillä kohtauksia itse Phillipsin, Maersk Alabaman miehistön tärkeimmät henkilöt ja merirosvonelikon, ja pian ollaankin jo jännän äärellä, piraattien jahdatessa rahtilaivaa. Tästä lähtee käyntiin todella vangitseva parituntinen, joka saa katsojansa sydämen takomaan ja hikipisarat valumaan. Captain Phillips on niitä filmejä, joihin katsoja uppoutuu niin täysillä, että tuntuu siltä kuin olisi itsekin menossa mukana. Esimerkiksi kun merirosvot tutkivat rahtilaivaa, katsoja pidättää hengitystään piileskelevien miehistön jäsenten kanssa. Helposti voi myös käydä niin, että katsoja ryhtyy ääneen antamaan hätäisiä neuvoja televisioruudulla näkyville tapahtumille ja valittaa ääneen, kun yritykset päihittää merirosvot epäonnistuvat kerta toisensa perään.

Ohjaaja Paul Greengrass kasvattaa jännitettä erinomaisesti kohtaus kohtaukselta, kunnes meininki muuttuu jossain kohtaa jopa piinaavaksi. Tunnelmaa vain tiivistää tieto siitä, että tämä on tapahtunut oikeasti. Greengrass työryhmineen teki paljon taustatyötä, jotta he saisivat tehtyä filmistä mahdollisimman autenttisen ja kulkemaan mahdollisimman tarkkaan tositapahtumien mukaan. Greengrass onnistuu hienosti säilyttämään jännitteen myös hieman hiljaisempina hetkinä. Yksi elokuvan huippukohdista on, kun kapteeni Phillips kyselee Muselta, miksi tämä tekee niin kuin tekee. Phillips miehistöineen oli välittömästi valmis antamaan merirosvoille rahtilaivan kassakaapin sisällön, mutta miksei se riittänyt ja homman piti eskaloitua pidemmälle? Kaikki johtaa tiukkaan huipennukseen, jonka jälkeen tuntuu siltä, että on kokenut varsinaisen matkan.

Captain Phillips on myös teknisiltä ansioiltaan pätevä. Etukäteen pelkäsin, että Bourne-leffat Medusan isku (The Bourne Supremacy - 2004), Medusan sinetti (The Bourne Ultimatum - 2007) ja Jason Bourne (2016) ohjannut Greengrass täyttäisi filmin tyylilleen ominaisella ärsyttävän heiluvalla kameratyöskentelyllä, mutta elokuva on oikeasti tyylikkäästi tehty. Käsivarakamera huojuu kyllä, mutta meno ei koskaan äidy niin hektiseksi kuin Bourneissa. Lavasteet ovat mainiot, asut oivalliset ja maskeeraukset taidokkaasti tehdyt. Leffa on myös leikattu osaavasti. Äänimaailma on tehokkaasti rakennettu säveltäjä Henry Jackmanin tunnelmaa nostattavien musiikkien kera.

Yhteenveto: Captain Phillips on hieno ja todella tiivistunnelmainen jännitysnäytelmä. Elokuva alustaa napakasti lähtökohtansa ja aloittaa sitten yhä jännittävämmäksi kasvavan tapahtumaketjunsa, joka eskaloituu ajoittain jopa piinaavaksi asti. Katsojana tuntuu usein siltä kuin olisi itsekin menossa mukana ja niinpä hahmojen onnistumiset ja epäonnistumiset aiheuttavat voimakkaita reaktioita kotisohvalla. Parin tunnin ja vartin kesto kulkee kuin siivillä, sillä niin täysillä kertomus vie mukanaan. Tätä vain vahvistaa tieto siitä, että nämä asiat tapahtuivat oikeasti. Tom Hanks vakuuttaa pääroolissa kapteeni Phillipsinä ja väkevää työtä tekee myös merirosvoja johtavaa Musea näyttelevä Barkhad Abdi. Paul Greengrassin ohjaus on taidokasta ja elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan mainio. Jos et ole vielä nähnyt Captain Phillipsiä ja kaipaat jännittävää elokuvaelämystä, suosittelen sen katsomista lämpimästi. Kymmenvuotisjuhla on myös hyvä syy katsoa leffa uudestaan, vaikka sen olisi jo nähnyt aiemmin useampaankin otteeseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Captain Phillips, 2013, Scott Rudin Productions, Michael De Luca Productions, Trigger Street Productions

Arvostelu: Hellboy (2004)

HELLBOY

Ohjaus: Guillermo del Toro
Pääosissa: Ron Perlman, Doug Jones, Selma Blair, Rupert Evans, John Hurt, Karel Roden, Jeffrey Tambor, Bridget Hodson, Ladislav Beran ja Corey Johnson
Genre: fantasia, toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

Hellboy perustuu samannimisiin sarjakuviin, jotka loi Mike Mignola. Elokuvan ja sarjakuvien nimikkohahmo teki ensiesiintymisensä vuonna 1993 lehdessä "San Diego Comic Con Comics #2" ja on sen jälkeen kasvattanut suosiotaan. 2000-luvun alussa meksikolaisohjaaja Guillermo del Toro päätti tehdä hahmosta elokuvan, joka ilmestyi lopulta keväällä 2004. Filmi sai positiivisen vastaanoton niin kriitikoilta kuin faneiltakin, muttei ollut mikään erityisen iso hitti. Vaikkei teos olekaan yhtä tunnettu kuin monet muut sarjakuviin perustuvat elokuvat, monet sen nähneistä arvostavat sitä paljon. Itse näin Hellboyn joskus ala-asteen alussa, kun serkkuni näyttivät sen minulle. Sillä hetkellä leffahan oli tietty parasta ja siisteintä ikinä. Olenkin katsonut sen muutamaan otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on ehtinyt kulua jo noin seitsemän vuotta. Siinä kohtaa, kun minun teki mieli katsoa filmi jälleen kerran, oli sen Blu-ray jo kadonnut kauppojen hyllyiltä ja se oli poistunut nettikauppojen valikoimista kokonaan. Etsinkin siis leffaa pari vuotta, kunnes löysin sen vihdoin eräästä divarista ja ostin sen. Katsoin elokuvan uudestaan ja päätin samalla arvostella sen pienenä valmistautumisena tulevaan Hellboy-leffaan (2019), joka ei tosin ole samaa sarjaa tämän leffan kanssa.

Hellboy on toisesta ulottuvuudesta saapunut demoni, joka taistelee FBI:n paranormaalien ilmiöiden virastossa erilaisia pimeyden olentoja vastaan. Virasto saa tehtäväkseen pysäyttää pahan Grigori Rasputinin, joka aikoo tuoda seitsemän kaaoksen jumalaa tuhoamaan maailman.

Elokuvan pääosassa Hellboyna nähdään Ron Perlman, joka on kaikin puolin täydellinen rooliin. Hän sopii ulkonäöllisesti hahmoksi todella hyvin, minkä lisäksi hänessä on juuri oikeaa asennetta. Hellboy on isokokoinen ja lihaksikas heppu, joka esittää usein kovaa äijää, mutta josta löytyy myös pehmo puoli. Hänen huoneensa on esimerkiksi täynnä suloisia kissoja. Hellboy ei varsinaisesti ole mikään sankari, vaan hän suojelee maailmaa tekemättä asiasta isoa numeroa. Hahmo on aika humoristinen, mikä luo oivan lisän pieneen kapinahenkeen. Paikoitellen Hellboy käyttäytyy hieman lapsellisesti, mutta tarpeen vaatiessa hän näyttää, että maailma oikeasti tarvitsee häntä. Hahmo on kiehtovan moniulotteinen ja on hieno lisä, että hän on leikannut ja hionut sarvensa irti näyttääkseen ihmiseltä. Tämä ei tietenkään onnistu, sillä Hellboyn iho on punainen, hänellä on häntä ja hänen toinen kätensä on isompi ja kivinen. Hyvä yritys kuitenkin.
     Doug Jones näyttelee Abraham "Abe" Sapienia, joka vaikuttaa olevan osittain ihminen ja osittain kala. Hahmo ainakin viihtyy paljon vedessä, minkä lisäksi hänen ihonsa on sininen ja siitä löytyy kalamaisia piirteitä. Hahmo ei ole mikään toimintasankari kuten Hellboy, vaan hän on porukan tietäjä, joka lukee kirjoja ja niiden avulla neuvoo Hellboyta onnistumaan. Abe on myös todella kiinnostava tapaus, sillä hänen menneisyydestään on tehty pieni mysteeri. Jones sopii erittäin hyvin hahmoksi. Aben äänenä tosin kuullaan David Hyde Pierce.
     Harmillisesti sankarikummajaisista Liz Shermania näyttelevä Selma Blair on hieman etäinen, aivan kuin hän ei olisi henkisesti kunnolla mukana elokuvassa. Liz on kuitenkin Hellboyn ja Aben tavoin kiehtova, sillä hänen kykynsä liittyvät tuleen. Hahmo ei täysin osaa hallita liekkivoimiaan, mikä tekee hänestä myös vaarallisen ja lisää kiinnostavuutta. On oikeasti harmi, ettei Blair oikein vakuuta roolissaan. Hän vaikuttaa vähän väliä tylsän uneliaalta, eivätkä hänen toimintahetkensä ole mitä uskottavimmat (ei sillä, että leffa nyt muuten olisi kovin uskottava).
     Muita hyvien puolella olevia hahmoja ovat Hellboyn vanha ottoisä tohtori Broom (John Hurt), tärkeä mutta hieman tylsä FBI-agentti John Myers (Rupert Evans), mitään paranormaaleista asioista tajuava johtaja Tom Manning (Jeffrey Tambor) ja ihan mukava mutta aika unohdettava agentti Clay (Corey Johnson). Hurt on tuttuun tapaansa erittäin mainio, ja oiva valinta vanhaksi professoriksi. Evans suoriutuu epävarman FBI-nuorukaisen osasta ihan hyvin ja Tambor on hauska, vaikkakin ärsyttävän ylimielinen johtajana.
     Elokuvan pahis on tosiaan Grigori Efimovich Rasputin, jota esittää Karel Roden. Hahmo on hulluna mustaan taikuuteen ja pimeisiin voimiin. Hän ei vain usko tuovansa kaaoksen jumalia tuhoamaan maailmaa, vaan hän myös osaa jonkinlaisia kykyjä. Rasputin on yllättävän toimiva vastustaja, vaikka hän onkin niitä pahoja, jotka ovat pahoja, koska pahuus on kivaa. Rasputinilla on kätyreinään häntä rakastava Ilsa Haupstein (Bridget Hodson) ja erikoisia naamareita käyttävä salamurhaaja Karl Ruprecht Kroenen, joka oli suosikkihahmoni lapsena asunsa ja teräaseidensa takia. Lapsena minua harmitti suuresti, että kyseessä oli pahis eikä sankari, mutta nyt olen vain iloinen, että yksi pahiksistakin on todella... noh, siisti hahmo.

Hellboy yhdistää todella taidokkaasti supersankariteeman fantasiamaailmaan ja lisää sinne sopivat ripaukset kauhua ja komediaa. Elokuvan alku on vielä sijoitettu toiseen maailmansotaan, joten filmi onnistuu yllättävänkin hyvin yhdistelemään erilaisia asioita eheäksi paketiksi. Mukana on juuri oikea määrä synkkyyttä ja oikea määrä valoisuutta, jolloin ne ovat loistavassa tasapainossa keskenään. Leffasta ei vauhtia ja vaaratilanteita puutu, mutta silti se osaa käyttää myös tarvittavaa aikaa hahmojen kehittelyyn, eikä itse kerronta kiirehdi lainkaan. Hahmot ovat todella kiehtovat, joten jo heidän takiaan seikkailua on viihdyttävää katsella. Itse pidän todella paljon siitä ideasta, että meidän maailmassamme olisi piilossa täysin kummallinen maailma täynnä erikoisia olentoja, ja elokuva hyödyntää ideaa todella hyvin. Vaikka mukana onkin demonisankari, tämän kalakaveri ja isokokoinen Sammael-peto, leffassa on tarpeeksi todellisuutta, jotta filmi saa huijattua katsojan näkemään oudot tapahtumat realistisina.

Elokuva voisi olentojensa puolesta olla ihan puhdas fantasiaseikkailu, mutta siihen on saatu samaa henkeä kuin supersankarielokuvissa. Tarinahan on tietty perinteinen "hyvän täytyy pysäyttää paha", mutta se nyt vain on aina toimiva pohja, joten se ei haittaa katsojaa lainkaan, etenkin kun siihen on saatu pieniä käänteitä mukaan. Hellboy tosiaan on mukaansatempaava, eikä pelkästään toimintakohtiensa ansiosta. Niitä ei itse asiassa ole edes mukana kovin suurta määrää. Leffan muutkin juonikuviot - jopa hieman tönkkö kolmiodraama - ovat kiehtovia, minkä lisäksi mukana on todella hauskoja juttuja, jolloin teosta on ilo katsoa. Synkkyys tuo mukaan hieman jännitettä ja niinä hetkinä hirviöt ja demonit saadaan muistuttamaan pienesti kauhuolentoja. Mukana on myös pieni jännite tehtävän onnistumisesta. Toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä, vaikkakin paikoitellen hieman liian samanlaisia. Silloin kun Sammael-olentoja vastaan täytyy taistella kolmatta kertaa, katsojana saattaa helposti toivoa, että mukana olisi joku muukin hirviö. Karl Ruprecht Kroenen on tietty veitsiensä kanssa, mutta eipä hän kovin montaa kertaa toimintaan pääse. Mukaan on myös saatu koskettavia hetkiä, jotka tuovat oman lisäyksensä tunnelmaan. Kaiken kaikkiaan Hellboy on erittäin onnistunut sarjakuvafilmatisointi, johon on luotu todella oivallinen tunnelma. Filmi on niin taitava esittely hahmoille, että Paranormaalien ilmiöiden viraston seikkailuita haluaisi nähdä nopeasti lisää.

Leffan on ohjannut Guillermo del Toro, joka on tätä ennen ohjannut kauhuelokuvia kuten Mimic - ääretön vaara (Mimic - 1997) ja Blade II (2002). Tämän jälkeenkään del Toro ei ole tehnyt mitä realistisimpia filmejä, vaan yliluonnollisuudet sopivat hänen leffoihinsa erittäin hyvin. Hellboy on todella deltoromainen teos monin tavoin. Hänellä on ollut erinomainen visio filmistä ja hän on saanut sen toteutettua erittäin mainiosti. Hän on myös kirjoittanut elokuvan ja tehnyt siinäkin mainiota työtä. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu, ja se on sopivan valoisa myös synkissäkin kohtauksissa, eikä mukana ole hetkiä, jolloin ei näkisi mitä tapahtuu. Maskeeraustiimi on tehnyt loistotyötä Hellboyn ja Aben parissa. Ainoastaan Hellboyn rintakehä ja vatsa näyttävät oudon kumisilta, mutta muuten hänen kivikätensä ja hiotut sarvensa näyttävät tyylikkäiltä. Lavasteet ovat myös hienosti toteutetut, kuten myös puvut. Leffan visuaaliset efektit ovat kestäneet yllättävän hyvin aikaa paria juttua lukuunottamatta. Alun vauva-Hellboy näyttää todella digitaaliselta, mutta esimerkiksi Sammael-olennot näyttävät hienoilta. Äänimaailma leffassa on erittäin hyvä, minkä lisäksi Marco Beltrami on tehnyt kelpo työtä musiikkien kanssa.

Elokuvasta on olemassa kymmenen minuuttia pidempi Director's Cut, joka sisältää uusia ja pidennettyjä kohtauksia. Mukana on esimerkiksi Rasputinin silmiin liittyvä juonikuvio, minkä lisäksi Lizin ja Johnin pientä romanssia korostetaan enemmän. Itse näin tätä arvostelua varten pidennetyn version ensimmäistä kertaa elämässäni.

Yhteenveto: Hellboy on loistava elokuva, joka yhdistää taidokkaasti supersankariteeman fantasiaan, kauhuun ja komediaan. Leffaa nappaa katsojan mukaansa jo yhdistelmänsä avulla, minkä lisäksi erinomaiset hahmot tiukentavat otetta. Elokuvassa on erittäin hyvin luotu tunnelma; sen aikana pääsee nauramaan usein, jännittämään aina välillä, hämmästelemään hieman ja jopa liikuttumaan. Filmi on todella mukaansatempaava, mikä ei johdu pelkästään tyylikkäistä toimintakohtauksista. Muutamia juttuja lukuunottamatta draamahetketkin ovat kiinnostavia, sillä hahmot ovat niin mainioita. Jopa Grigori Rasputin -pahis on oivallinen, kuten myös hänen salamurhaajakätyrinsä. Hellboy on aivan mahtava sankarin ja taviksen yhdistelmä, ja Ron Perlman sopii hänen rooliinsa täydellisesti. Muutkin näyttelijät ovat hyviä, hieman uneliasta Selma Blairia lukuunottamatta. Tekninen toteutus leffassa on todella tyylikäs lavastuksista maskeerauksiin ja kuvauksesta tehosteisiin, jotka ovat kestäneet pääasiassa hyvin aikaa. Ohjaajakäsikirjoittaja Guillermo del Toro tiesi erittäin hyvin, mitä oli tekemässä tämän leffan parissa. Kyseessä on mahtava toimintaseikkailu, joka viihdyttää täysillä alusta loppuun. Suosittelenkin Hellboyta kaikille supersankarielokuvien, fantasiafilmien ja toimintaleffojen faneille, kuten myös "Hellboy"-sarjakuvien ystäville. Joidenkin synkkyyksien takia tämä ei ole vielä lapsille sopiva, mutta jo ala-asteelta yläasteelle siirtyville nuorille näyttäisin tämän, jos heitä samanlaiset leffat kiinnostavat. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, ihan hauska kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Hellboy, 2004, Revolution Studios, Lawrence Gordon Productions, Starlite Films, Dark Horse Entertainment