Beef, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

BEEF - KAUSI 2

Luoja: Lee Sung Jin

Näyttelijät: Carey Mulligan, Oscar Isaac, Cailee Spaeny, Charles Melton, Youn Yuh-jung, Seoyeon Jang, William Fichtner, Matthew Kim, Mikaela Hoover ja Song Kang-ho

Genre: draama, komedia

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 31 minuuttia - 54 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Lee Sung Jinin luoma televisiosarja Beef nousi suosituksi, kun sen kehuja ja palkintoja kahminut ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä huhtikuussa 2023, joten jatkoa oli luvassa. Aluksi Lee vihjaili jatkavansa tarinaa siitä, mihin ykköskaudella jäätiin, mutta lopulta hän päätti, että toinen kausi kertoisi täysin oman tarinansa. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2024 ja nyt Beefin toinen tuotantokausi on saapunut Netflixiin. Itse pidin valtavan paljon sarjan avauskaudesta ja olen odottanut jatkoa positiivisin mielin. Katsoinkin Beefin toisen kauden läpi muutamassa päivässä heti sen ilmestyttyä.

Talousongelmissa rypevä pariskunta sattuu näkemään pomojensa väkivaltaisen riidan ja kuvaa tapahtuman kiristääkseen heiltä paremman aseman firmassa.

Beefin toinen tuotantokausi ei tosiaan jatka ykköskauden hahmojen tarinaa, vaan kertoo täysin oman konfliktinsa. Oscar Isaac ja Carey Mulligan näyttelevät aviopari Joshia ja Lindsayta, jotka pyörittävät menestyksekästä Monte Vista Point Country Clubia, kun taas Cailee Spaeny ja Charles Melton esittävät nuorta pariskuntaa Ashleyta ja Austinia, jotka työskentelevät heidän alaisuudessaan. Päällepäin Josh ja Lindsay vaikuttavat olevan onnellisesti naimisissa, mutta todellisuudessa rakkaus on sammunut jo aikoja sitten ja suljettujen seinien sisällä he raivoavat usein toisilleen niin, että esineitä rikkoutuu ja mustelmiakin saattaa aiheutua. Kun eräänä iltana Ashley ja Austin sattuvat todistamaan tällaisen riidan, he kuvaavat sen ja kiristävät Joshia ja Lindsayta nostamaan heidän statustaan. Nämä vastakkain asetetut pariskunnat ovat kummatkin mainiot ja kaikilta nelikosta löytyy omat kiinnostavat puolensa. Isaac ja Mulligan ovat toki tuttuun tapaansa vakuuttavat rooleissaan, mutta eivätpä nuoret tulokkaat Spaeny ja Melton paljoa kalpene heidän rinnallaan.

     Kaudella nähdään myös muun muassa William Fichtner yhtenä Country Clubin VIP-vieraana Troyna ja Mikaela Hoover tämän huomattavasti nuorempana rakkaana Avana, Youn Yuh-jung Country Clubin ostavan firman puheenjohtajana Parkina ja Seoyeon Jang tämän assistenttina Eunicena, Song Kang-ho Parkin miehenä tohtori Kiminä, sekä Matthew "BM" Kim tennisvalmentaja Wooshina. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, mutta on Beefin kakkoskausi lopulta selvästi päänelikkonsa show.

Tämä kahden eri asemassa olevan pariskunnan välinen konflikti tarjoaa mainion ja kiinnostavan tarinan, mutta täytyy silti todeta, että nimenomaan Beef-sarjan uutena tuotantokautena tämä tuotti minulle pienoisen pettymyksen. On hyvä, että tämänkertainen riita rakentuu täysin eri tavalla kuin viimeksi ja kahden pariskunnan välinen vastakkainasettelu on jo itsessään sopivan erilainen. Lähtökohdat ovat toimivat ja konfliktin etenemistä on mielenkiintoista seurata, etenkin kun pariskuntien sisäisetkin välit alkavat tulehtua. Jokainen alkaa jossain määrin miettiä omaa etuaan, mutta samalla ilmoille muodostuu isompi uhka, joka vaatisi koko nelikon pystymistä puhaltamaan yhteen hiileen.

Tuotantokauden kahdeksan jaksoa vievät pääasiassa hyvin mukanaan, mutten voinut oikeastaan missään kohtaa olla miettimättä, että Beefin ykköskausi hoiti tämän kaiken paljon paremmin. Kakkoskausi ei oikeastaan koskaan lähde yhtä lennokkaasti vauhtiin, ole yhtä hauska, ole yhtä shokeeraava tai muutu yhtä absurdiksi. Ykköskausi oli suorastaan herkullinen, etenkin kun riitelevät päähenkilöt alkoivat pilata nimenomaan omia elämiään, kun he eivät suostuneet lopettamaan vihanpitoaan. Kakkoskaudelta juuri tämä skenaarion herkullisuus jää puolitiehen. Kausi on omana juttunaan hyvä, ajoittain hauska, ajoittain jännittävä ja loppua kohti tarina alkaa vihdoin päästä oikeasti vauhtiin. Mielestäni se, mistä kauden finaalijakso starttaa, olisi pitänyt tapahtua jo muutama jakso aiemmin.

Sarjan luoja Lee Sung Jin johtaa niin ohjaajaporukkaa kuin käsikirjoitustiimiä. Jinin idea ei tällä kertaa ole kuitenkaan yhtä nautinnollisen lennokas, vaikka se sisältää omat hyvät puolensa. Teknisesti Beefin kakkoskausi on vakuuttava. Kausi on osaavasti kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus mainiota ja maskeeraajien tekemät ruhjeet ja muut muuttuvat kauden edetessä ikävämmiksi. Äänimaailmakin on pätevästi työstetty Bobby Krlicin ja Finneas O'Connellin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beef, Yhdysvallat, 2023-, A24 Television, A24, Bugsy Bell Productions, Buji Productions, Universal Remote

Arvostelu: Frankenstein (2025)

FRANKENSTEIN

Ohjaus: Guillermo del Toro

Pääosissa: Oscar Isaac, Jacob Elordi, Mia Goth, Christoph Waltz, Lars Mikkelsen, Felix Kammerer, Christian Convery, David Bradley, Charles Dance, Ralph Ineson ja Burn Gorman

Genre: scifi, draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Frankenstein perustuu Mary Shelleyn kirjaan Frankenstein. Uusi Prometheus (Frankenstein; or, The Modern Prometheus) vuodelta 1818. Kirjan pohjalta on vuosien varrella tehty monia kymmeniä filmatisointeja - tunnetuimpana vuoden 1931 mustavalkoklassikko Frankenstein. Guillermo del Toro oli jo vuosia puhunut haavestaan tehdä jonain päivänä oman versionsa aiheesta ja vuonna 2008 hän solmi diilin leffasta Universalin kanssa. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan, ennen kuin del Toro teki uuden sopimuksen Netflixin kanssa ja vuonna 2023 yhtiö näytti vihreää valoa ohjaajalle Frankensteinin suhteen. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja nyt, vihdoin ja viimein Guillermo del Toron Frankenstein on saapunut Netflixiin. Itse en kokenut, että aihe tarvitsisi uutta filmatisointia, mutta pidän niin paljon del Toron töistä, että olin innoissani näkemässä, mitä hän saisi aikaan Frankensteinin parissa. Katsoinkin elokuvan heti sen julkaisupäivänä.

Vuonna 1857 tanskalaislaivan miehistö löytää pohjoisnavan jäätiköltä pelokkaan miehen, Victor Frankensteinin, joka kertoo laivan kapteenille tarinan hänen tavoitteestaan herättää kuollut takaisin eloon ja hirviöstä, jonka hän loi.

Oscar Isaac näyttelee itse Victor Frankensteinia, joka jo lapsena pakotettiin opettelemaan ihmisen anatomia kireän kirurgi-isän (Charles Dance) toimesta. Kun Victorin äiti (Mia Goth) menehtyi synnytyksessä, Victor päätti, että tulisi hyödyntämään isänsä oppeja ja jonain päivänä päihittäisi itse kuoleman. Aikuisiällä tämä päätös on muuttunut pakkomielteeksi, eikä mies näe muuta tulevaisuudessaan kuin ruumiin herättämisen eloon. Isaac tulkitsee tätä hahmon pakkomiellettä erinomaisesti, kuten myös hahmon muita vaikeita tunteita, kun Victor hoksaa, että vaikka hän onnistuu luomaan elämää kuolleesta, ei mies juuri tiedä, mitä eläminen on, eikä hän ole ajatellut, mitä tapahtuisi henkiin herättämisen jälkeen. Dance on vähemmän yllättäen nappivalinta tiukan isän rooliin ja Goth on mainio tuplaosassa niin Victorin äitinä kuin tämän pikkuveljen Williamin (Felix Kammerer) kihlattuna, lady Elizabethina.

     Elokuvassa nähdään myös Christoph Waltz Elizabethin setänä ja Victorin työlle rahoitusta antavana herr Henrich Harlanderina, Lars Mikkelsen tanskalaiskapteeni Andersonina, joka miehistöineen löytää Victorin jäätiköltä ja kuulee tämän tarinan, sekä Jacob Elordi "hirviönä", sodassa kaatuneiden ruumiista yhteen kasattuna miehenä, jonka Victor onnistuu herättämään eloon. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin vahvassa vedossa. Alun perin "hirviöksi" oli roolitettu Andrew Garfield, mutta tämä joutui jättämään projektin, kun kuvausten alkaminen venähti vuoden 2023 Hollywood-lakkojen takia. Elordi on lopulta täydellinen valinta. Hän esittää erittäin vakuuttavasti olennon lapsenomaista ihmetystä kaikesta ympärillään, sekä kasvavaa vihaa, kun kaikki pelkäävät häntä ja hyökkäävät hänen kimppuunsa heti ensinäkemältä.

Frankenstein on jälleen kerran upea goottisatu Guillermo del Torolta. Hän ei ole lähtenyt tekemään mitään modernille ajalle tyypillistä kauhuelokuvaa, vaan hän kertoo Mary Shelleyn alkuperäiskirjan hengessä kauhistuttavaa kertomusta pakkomielteestä, Jumalan leikkimisen kostautumisesta ja pohjattomasta tragediasta. Mitään kovaäänisiä äkkisäikyttelyjä on turha odottaa, mutta tietty epämukava ilmapiiri on kaiken aikaa läsnä. Tarinahan on todennäköisesti monille enemmän kuin tuttu, mutta elokuvan vahvuus onkin siinä, kuinka hienosti del Toro tutun tarinan meille tarjoaa. Mies on halunnut tehdä Frankensteinin jo parin vuosikymmenen ajan ja sen kyllä huomaa lopputuloksesta.

Elokuva on jaettu kahteen osaan, Victorin tarinaan ja "hirviön" tarinaan, joiden kautta käsitellään vaikuttavasti ja erityisesti varsin surullisesti tätä luojan ja hänen luomuksensa suhdetta ja konfliktia. Victorin puoli kertoo vangitsevasti tätä obsessiosta, kun taas "hirviön" puoli kertoo upeasti väärinymmärryksistä ja maailman julmasta luonteesta. Frankenstein heittäytyy välillä yllättävänkin raa'aksi, mutta samalla elokuva onnistuu jollain ihmeellä olemaan myös erittäin kaunis. "Hirviötä" käy heti sääliksi, kun taas tämän raivo Victoria kohtaan tarttuu nopeasti katsojaan. Elokuvan omituinen kompastuminen on se, että erään hahmon pitää ihan suoraan todeta Victorille hänen olevan se todellinen hirviö, aivan kuin se ei kävisi jo muutenkin selväksi elokuvasta. Jos leffasta pitäisi muutakin kritisoitavaa löytää, niin mielestäni loppusuoran takaa-ajo hoidetaan hieman kiirehtien. Frankenstein kypsyttelee muuten kertomustaan vahvasti, eikä se kahden ja puolen tunnin kestossaankaan tunnu liian pitkältä, joten ihan hyvin loppusuora olisi voinut hengittää hieman enemmän.

Teknisesti Frankenstein on varsinainen taidonnäyte ja olen pöyristynyt, jos sitä ei huomioida useassa kategoriassa ensi vuoden Oscar-gaalassa. Elokuva on todella komeasti kuvattu ja leffan lavasteet ovat toinen toistaan näyttävämpiä ilmestyksiä kaikkine yksityiskohtineen. Puvustus on tyylikästä ja maskeeraukset ovat hienot. Äänimaailmakin on väkevästi rakennettu Alexandre Desplatin kaihoisasti tunnelmoivia musiikkeja myöten. Huikeaa audiovisuaalista toteutusta rikkovat vain parit digitaalisesti luodut ja videopelimäiset eläimet, jotka voi kuitenkin katsoa sormien läpi, kaiken muun siinä ympärillä ollessa niin vaikuttavaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Frankenstein, 2025, Bluegrass Films, Demilo Films, Double Dare You (DDY)

Arvostelu: Ex Machina (2014)

EX MACHINA

Ohjaus: Alex Garland

Pääosissa: Domhnall Gleeson, Oscar Isaac, Alicia Vikander, Sonoya Mizuno ja Corey Johnson

Genre: scifi, trilleri, draama

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 12

Ex Machina on aiemmin käsikirjoittajan työtä tehneen Alex Garlandin esikoisohjauselokuva. Garland sai idean elokuvaan jo lapsena, koodailtuaan vanhempiensa tietokoneella ja ajatellessaan, että tietokoneella olisi oma mielensä. Aikuisena hän luki tekoälyistä ja keskusteli sellaisen potentiaalista eri tutkijoiden kanssa, samalla kun hän ryhtyi kirjoittamaan elokuvan käsikirjoitusta. Garland sai kerättyä elokuvalle rahoituksen, näyttelijät ja työryhmän, ja kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2013. Lopulta Ex Machina sai maailmanensi-iltansa 16. joulukuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys ja se keräsi valtavasti kehuja kriitikoilta. Leffa voitti parhaiden erikoistehosteiden Oscar-palkinnon ja se sai myös muun muassa parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden, parhaan naissivuosan Golden Globe -ehdokkuuden, sekä parhaan brittielokuvan, ohjausdebyytin, naissivuosan, käsikirjoituksen ja erikoistehosteiden BAFTA-ehdokkuudet. Itse katsoin Ex Machinan vasta, kun se ilmestyi vuokralle joskus vuoden 2015 lopulla ja pidin siitä kovasti. Olen kerran katsonut elokuvan uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa Ex Machinan jälleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Hakukonesivusto Blue Bookilla työskentelevä Caleb Smith voittaa viikon loman yrityksen johtajan, Nathan Batemanin luksuskodissa. Siellä hän saa kuitenkin selville, että lomailun sijaan hänen hommansa on testata Nathanin luomaa tekoälyrobotti Avaa.

Domhnall Gleeson näyttelee Caleb Smithiä, Googlen kaltaisella Blue Book -hakukonesivustolla työskentelevää miestä, joka saa elämänsä tilaisuuden, kun hän voittaa loman yrityksen perustajan ja pomon luksuskodissa. Gleeson tulkitsee oivallisesti hahmonsa muovautuvia tuntemuksia, kun lomaviikon todellinen luonne käy ilmi ja homma aukeaa siitä vielä lisää. Hänen hahmonsa Caleb on hyvin kirjoitettu ja on kiinnostavaa seurata, millaisia ratkaisuja hän tekee leffan edetessä. Vaikka sekä Gleeson että Caleb toimivat, jää niin näyttelijä kuin hahmokin elokuvan päätrion tylsimmäksi tyypiksi.

     Blue Book -sivuston perustajana ja johtajana, Nathan Batemanina taas nähdään Oscar Isaac, joka luo välittömästi todella erikoisen presenssin hahmolleen. Toisaalta Nathan on yllättävänkin perusheppu, joka tuhahtelee jännittyneelle Calebille ja pyytää tätä avaamaan kaljan ja rupattelemaan hänen kanssaan. Samalla mies on välittömästi epäilyttävä ja jopa epämiellyttävä, eikä hän pääse nauttimaan katsojan luottamuksesta missään kohtaa. Isaac on loistava roolissaan, tulkiten hyvin monisävyistä hahmoaan tämän tietotekniikkataituruudesta alkoholismin kanssa painiskeluun.

     Elokuvan todellinen vetonaula on kuitenkin Nathanin luoma tekoälyrobotti Ava, jota näyttelee ruotsalainen Alicia Vikander. Vikander teki leffalla läpimurtoroolinsa maailmalla, eikä ihme, sillä niin vakuuttavasti hän rooliinsa eläytyy. Kaikki Vikanderin eleistä ilmeisiin ja ääneen ovat tarkoin harkittuja ja hieman mekaanisia, jonka ansiosta katsojalle muodostuu nopeasti tunne siitä kuin katsoisi aitoa tekoälyrobottia. Avaa syvennetään myös onnistuneesti elokuvan edetessä ja robottiin tykästyy nopeasti.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Alex Garland on muutamaan otteeseen todennut Ex Machinan sijoittuvan ajassa kymmenen minuuttia tulevaisuuteen. Nyt kymmenen vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen sanoisin kuitenkin, että kyse on ehkä enää korkeintaan parista minuutista, sillä niin kiehtovan ja samalla myös pelottavan ajankohtaiseksi leffa on muuttunut viimeisen vuosikymmenen varrella. Kenties juuri sen takia pidin Ex Machinasta nyt enemmän kuin koskaan aiemmin. Olen ensinäkemästä pitänyt elokuvaa todella hyvänä, mutta nyt näin sen liki täydellisenä scifiteoksena. Elokuva on erinomainen sekoitus pohdiskelevampaa tieteiskertomusta, filosofista mietintää ihmisyydestä, tiivistunnelmaista trilleriä ja erikoista rakkaustarinaa.

Jos elokuvalta odottaa jotain Terminatorien (1984-2019) kaltaista toimintarymistelyä, jossa tekoälyrobotit hyökkäävät ihmiskunnan kimppuun, Ex Machina ei välttämättä tule iskemään. Se on hiljalleen, omalla painollaan etenevä scifileffa, joka avautuu vähitellen. Calebin tehtävänä ei ole testata Avaa vaikkapa tämän fyysisessä ylivertaisuudessa ja liikkuvuudessa, vaan kyseessä on Turingin testi, jossa Caleb ja Ava istahtavat juttelemaan. Jos Avan vastaukset onnistuvat huiputtamaan Calebia unohtamaan, että kyseessä on kone eikä ihminen, on robotti läpäissyt kokeen. Paperilla tämä voisi kuulostaa tylsältä konseptilta, mutta nämä keskustelut ovat toinen toistaan kiehtovampia ja vangitsevampia. Avan mekaanista mielenmaisemaa on todella kiinnostavaa tutkia. Mitä pidemmälle keskustelut etenevät, sitä enemmän Ava alkaa pohtia ja kyseenalaistaa paikkaansa maailmassa.

Yhtä lailla kiinnostavia ovat myös Calebin ja Nathanin väliset keskustelut, jotka menevät ajoittain hyvinkin filosofisiksi pohdinnoiksi ihmisyydestä ja sen monista puolista, kuten tunteista, seksuaalisuudesta, evoluutiosta ja ties mistä. Nathanin paikkaa tässä kaikessa mietiskellään hyvin. Onko hän jumala luotuaan Avan, vai menikö hän rakentamaan evoluution seuraavan vaiheen, joka tulisi vääjäämättä korvaamaan ihmiset? Tekoäly on ollut yhä vain enemmän ja isommin esillä viime vuosina, eivätkä kysymykset enää koske sellaisen mahdollisuutta, vaan sellaisen moraalista eettisyyttä. Kun Caleb kysyy Nathanilta, miksi tämä loi Avan, Nathan vain tokaisee, että koska hän pystyi siihen. Herääkin ajatus siitä, että kun teknologiaa kehitetään lähes kilpaa kaiken aikaa yhä vain hurjempiin suuntiin, tuleeko pian se hetki, kun tutkijoiden olisi parempi ymmärtää olla etenemättä pidemmälle?

Pohdiskelevasta luonteestaan huolimatta Ex Machina ei ole sinänsä mitenkään vaikea elokuva. Vaikka sen mietinnät eivät täyttäisikään katsojan päätä ajatuksilla, se toimii silti pätevästi. Garland hoitaa tonttinsa niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana vakuuttavasti, eikä elokuvasta huomaa, että kyseessä on hänen esikoisohjauksensa. Garland rakentaa tunnelmaa hienosti, tehden filmistä samanaikaisesti painostavan ja jopa ahdistavan, mutta samalla hypnotisoivan ja houkuttelevan. Jännite kasvaa väkevästi kohtaus kohtaukselta, kunnes kaikki kulminoituu hyvin finaalissa. Tarinakin rakentuu upeasti, kuten myös hahmojen välit keskenään. Kuka lopulta hyötyikään ja kenestä?

Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu. Kameraliikkeitä ja kuvasommitteluja tukevat mainio valaisu ja värimaailma. Lavasteetkin näyttävät hyviltä. Ava on näyttävästi toteutettu asua ja digitehosteita hyödyntäen. Vikander näytteli elokuvan harmaassa kokovartalopuvussa ja osat hänen vartalostaan muutettiin jälkikäteen läpinäkyviksi, jotta Avan virtapiirit ja muut näkyisivät robotti-ihon alta. Toteutus vakuuttaa edelleen. Leikkauksessa elokuvalle on luotu tehokas rytmi ja vaikka filmi eteneekin verkkaisesti, ei siihen mahdu tylsiä hetkiä. Äänimaailma on taidokkaasti työstetty ja Ben Salisburyn ja Geoff Barrow'n säveltämät klassisia melodioita ja elektronisia instrumentteja yhdistelevät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ex Machina, 2014, Universal Pictures, A24, Film4, DNA Films, IAC Films

Arvostelu: Spider-Man: Across the Spider-Verse (2023)

SPIDER-MAN: ACROSS THE SPIDER-VERSE

Ohjaus: Joaquim Dos Santos, Kemp Powers ja Justin K. Thompson

Pääosissa: Shameik Moore, Hailee Steinfeld, Brian Tyree Henry, Luna Lauren Vélez, Jason Schwartzman, Oscar Isaac, Jake Johnson, Issa Rae, Daniel Kaluuya, Greta Lee, Shea Whigham, Amandla Stenberg, Jorma Taccone, Rachel Dratch, Zoë Kravitz ja Andy Samberg

Genre: animaatio, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 12

Marvelin sarjakuviin perustuva animaatioelokuva Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) oli taloudellinen hitti ja parhaan animaatioelokuvan Oscar- ja Golden Globe -voittaja, joten jatkoa oli tietty luvassa. Phil Lord, Christopher Miller ja David Callaham ryhtyivät kirjoittamaan leffaa, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animointiprosessi käynnistyi. Elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä huhtikuussa 2022, mutta keväällä 2020 alkaneen koronaviruspandemian vaikeutettua tuotantoa, ensi-iltaa siirrettiin ensin loppuvuoteen 2022 ja lopulta se siirrettiin alkukesään 2023. Nyt Spider-Man: Across the Spider-Verse on saapunut elokuvateattereihin ja minulle kyseessä oli yksi vuoden eniten odottamistani elokuvista. Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia yllätti minut toden teolla ja olen sen ilmestymisestä asti halunnut lisää. Kävinkin katsomassa Spider-Man: Across the Spider-Versen heti ensi-iltapäivän ensimmäisessä IMAX-näytöksessä.

Miles Morales kamppailee siviilielämänsä ja supersankariminänsä Spider-Manin välillä, kun toisen universumin Gwen Stacy kiskaisee hänet uuteen seikkailuun, täynnä hämähäkkivoimaisia yksilöitä eri maailmoista, voittaakseen multiversumissa tuhoa aiheuttavan Spotin.

Neljän ja puolen vuoden odotuksen jälkeen Miles Morales (äänenä Shameik Moore) seittisinkoilee takaisin valkokankaille, toimien Peter Parkerin kuoleman jälkeen oman maailmansa ainoana Spider-Manina. Hahmolle ominaiseen tapaan Milesille tuottaa vaikeuksia saada tavallinen elämänsä ja supersankaripuolensa kulkemaan käsi kädessä. Koulu kärsii, sillä roistojen jahtaaminen on paljon kiinnostavampaa puuhaa, mikä taas aiheuttaa harmaita hiuksia Milesin vanhemmille, Rio-äidille (Luna Lauren Vélez) ja Jefferson-poliisi-isälle (Brian Tyree Henry). Hahmolle on kirjoitettu oivallinen, joskin tässä kohtaa useamman Spider-Man -elokuvan jälkeen hyvin tyypillinen kehityskaari, missä Milesin täytyy löytää oma paikkansa kaiken keskellä.

     Kuten varmaan kaikilla on tiedossa ykkösleffan ja runsaan mainonnan jälkeen, Miles ei suinkaan ole ainoa Spider-tyyppi tässä elokuvassa. Paluun ensimmäisestä elokuvasta tekevät merkittävämpään rooliin nouseva Gwen Stacy (Hailee Steinfeld), sekä elämänsä kuntoon saanut Peter B. Parker (Jake Johnson). Myös lopputekstikohtauksessa käväissyt Miguel O'Hara, eli Spider-Man 2099 (Oscar Isaac) on menossa mukana. Hän johtaa Spider-yhteiskuntaa, johon kuuluvat multiversumin monet erilaiset Spider-tyypit. Ja huhhuh, tässä leffassa muuten riittää Spider-tyyppejä! On moottoripyöräilevää Jessica Drew'ta (Issa Rae), intialaista Pavitr Prabhakaria (Karan Soni), punkkari Hobieta (Daniel Kaluuya) ja ties vaikka ketä! Bongailtavaa riittää useammaksi katselukerraksi ja kovimmat Hämisfanit voisivat pistää kuvia pauselle ja nimetä varmaan kymmeniä eri versioita ikonisesta sankarista. Gwen nousee muista Spider-tyypeistä selväksi ykköseksi ja hän on lähestulkoon elokuvan päähenkilö siinä missä Mileskin. Hahmolle on kirjoitettu oma juonikuvionsa, joka - yllätysyllätys - liittyy vaikeaan tasapainotteluun siviiliminän ja supersankariminän välillä.

Vastaansa nämä Spider-Manit ja -Womanit ja muut Spider-kaikenlaiset saavat Spotin (Jason Schwartzman), jolla on kyky luoda portaaleja, joiden kautta hyppiä paikasta toiseen. Ja kun Spot hoksaa pystyvänsä hyppimään myös eri ulottuvuuksien välillä, on koko multiversumi vaarassa. Kyseessä on mainio, mutta hieman alikäytetty hahmo, joka meinaa unohtua pitkin leffaa, vaikka hänen vekkuli persoonansa sisältäisi avaimet enempäänkin.

Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia oli todellinen yllättäjäelokuva ja piristysruiske niin supersankarigenressä kuin animaation saralla, mullistaen villillä tyylillään sitä, kuinka animaatioita tehdään. Se oli sähäkkä, hulvaton, jännittävä, liikuttava ja kaikin puolin erinomainen teos, joka asetti riman niin korkealle, että olisi turha edes odottaa jatko-osan pystyvän samaan. Täytyy kuitenkin sanoa, että en olisi odottanut, että Spider-Man: Across the Spider-Verse jää lopulta näinkin kauas taakse edeltäjästään. Kyseessä ei missään nimessä ole huono elokuva, mutta jatko-osa häviää aika lailla kaikilla osa-alueillaan ykköselle, eikä se tuota samanlaista "hei vau" -fiilistä ja jätä innolla odottamaan jatkoa - siitäkään huolimatta, että Across the Spider-Verse jää todella ikävään paikkaan kesken, suorastaan vaatien katsojaa palaamaan ensi vuonna katsomaan kolmososan Spider-Man: Beyond the Spider-Verse (2024). Mieleen juolahtaa herkästi, miten kävi käsikirjoittajaduo Phil Lordin ja Christopher Millerin Lego-elokuvien kanssa. Ensimmäinen Lego Elokuva (The Lego Movie - 2014) oli aivan fantastinen, mutta Lego Elokuva 2 (The Lego Movie 2: The Second Part - 2019) jätti vähän kylmäksi.

Kyseessä on turhauttavan ailahteleva paketti, joka tarjoaa varsinaista tunteiden vuoristorataa. Valitettavasti toivomani tunne ei ollut pitkästyminen. Sitä leffan aikana kuitenkin ikävä kyllä tapahtui. Ykkösosa oli todella napakasti rytmitetty elokuva vajaan kahden tunnin kestossaan, mutta kakkonen on venytetty aivan liian pitkäksi. Kahden tunnin ja kahdenkymmenen minuutin mitassaan Across the Spider-Verse taitaa jopa olla kaikkien aikojen pisin amerikkalainen animaatioelokuva! Leikkaamisen varaa olisi runsaasti. Vaikka hengähdystauot ovat toivottavia tällaisessa tykittelyssä, ne venähtävät ajoittain aivan liian pitkiksi. Etenkin kun pääasiassa ensikertalaisista koostuva ohjaajakolmikko Joaquim Dos Santos, Kemp Powers ja Justin K. Thompson tekevät ihmisdraamasta lähinnä melodramaattista jaarittelua. Käsikirjoitus taas rakentuu liikaa hahmojen jatkuvan selittämisen ja muka-yllättävien käänteiden varaan, jotka katsojana arvaa varhain ja sitten odottaa paljastuvaksi myös hahmoille.

Mutta silloin kun leffa toimii, niin se myös toimii. Toimintakohtaukset ovat toinen toistaan näyttävämpiä ja mielikuvituksellisempia. Ensikohtaaminen Spotin kanssa on veikeä ja todella mukaansatempaava. Elokuva on myös ajoittain todella hauska. Se ei ole yhtä hulvaton kuin edeltäjänsä, mutta siitä löytyy kyllä monia vitsejä ja muita hetkiä, joiden aikana pääsee nauramaan ääneen. Osa vitseistä taas ovat kierrätystä edellisosasta. Kuinka monta kertaa voidaankaan käyttää sama meemi toisiaan osoittelevista Spider-Maneista? Ja vaikka ihmisdraama äityy toisinaan turhan siirappiseksi, löytyy Milesin vaikeasta perhekuviosta myös onnistumisensa, tasapainottamaan villiä menoa. Ja villistä menosta puheenollen, odotin elokuvan olevan vielä villimpi. Spider-yhteiskuntaan liittyvät kohtaukset jäivät hieman latteiksi, lähinnä tosin siksi, että ne näytettiin lähes kokonaan jo trailereissa. Spider-Man: Across the Spider-Versessä on omat vahvuutensa ja onnistumisensa, mutta myös selvät kompastuskivensä, jotka estävät sitä nousemasta potentiaalisiin korkeuksiinsa.

Jos jostain elokuvassa ei löydy mitään moitittavaa, niin sen animaatiojäljestä. Ykkösleffan tapaan myös Across the Spider-Verse on visuaalisesti ällistyttävä, hurjan räjähtävä ja todella sekopäisesti tyylitelty. Värit ovat räiskyviä ja meno välillä todella hektistä. Jälleen kerran animaattorit saavat filmin näyttämään kuin henkiin heränneeltä sarjakuvalta. He pääsevät myös tekemään vielä luovempaa työtä kuin viimeksi, sillä siinä, missä ykkösleffassa Milesin maailmaan saapui vieraita muualta, tällä kertaa Miles päätyy seikkailuun muihin maailmoihin. Tämä johtaa moniin eri animaatiotyyleihin. Joku paikka näyttää luonnosmaiselta piirrokselta, toinen taas maalaukselta. Äänimaailmakin tykittelee mainiosti Daniel Pembertonin musiikkeja myöten. Teknisiltä ansioiltaan elokuva onkin puhdasta karkkia. Käsikirjoitus olisi vaatinut sen sijaan mojovaa viilausta.

Yhteenveto: Spider-Man: Across the Spider-Verse on varsin mainio, mutta silti turhauttavan ailahteleva jatko-osa upealle animaatioelokuvalle, joka mullisti niin animaatiota kuin supersankarigenreä. Lopulta leffa tuntuu lähinnä ylipitkältä pohjustukselta trilogian päätösosalle. Liki kahden ja puolen tunnin kestoon mahtuu paljon leikattavan varaa, esimerkiksi ihmisdraaman äityessä toisinaan pitkäveteiseksi jaaritteluksi. Kun elokuva vihdoin pääsee vauhtiin, on meno kuitenkin loistoviihdettä. Toimintakohtaukset ovat mukaansatempaavia ja mielikuvituksellisia. Huumoria on runsaasti, mutta vastapainona elokuva synkistelee edeltäjäänsä enemmän. Animaatiojälki on aivan tajuttoman hienoa ja animaattorit päästävät kaiken luovuuden valloilleen eri maailmojen ja niistä ilmaantuvien Spider-tyyppien kanssa. Käsikirjoitus kaipaisi kuitenkin paljon viilausta. Sen lisäksi, ettei leffa toimi millään omilla jaloillaan seisovana teoksena, se rakentuu liikaa jatkuvan selittelyn ja turhan ennalta-arvattavien käänteiden varaan. Homma katkeaa kuin seinään ja itse jäin odottamaan sekaisin tuntein tulevaa Spider-Man: Beyond the Spider-Verseä (joka muuten kulki alun perin nimellä Across the Spider-Verse Part Two). Jos pidit Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffasta, suosittelen kyllä jatko-osaa, mutta sillä varauksella, ettei se yllä edeltäjänsä tasolle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spider-Man: Across the Spider-Verse, 2023, Marvel Entertainment, Sony Pictures Entertainment, Sony Pictures Animation, Lord Miller, Arad Productions, Pascal Pictures

Arvostelu: Inside Llewyn Davis (2013)

INSIDE LLEWYN DAVIS

Ohjaus: Joel Coen ja Ethan Coen

Pääosissa: Oscar Isaac, Carey Mulligan, Justin Timberlake, Stark Sands, Adam Driver, Ethan Phillips, Robin Bartlett, Jeanine Serralles, John Goodman, Garrett Hedlund, F. Murray Abraham ja Max Casella

Genre: draama, musiikki

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Inside Llewyn Davis on Coenin veljesten elokuva, joka sai inspiraationsa folklaulaja Dave Van Ronkista. Joel ja Ethan Coen kehittelivät filmin ideaa pidemmän aikaa, kunnes alkoivat tosissaan kirjoittamaan sille käsikirjoitusta. Kuvaukset käynnistyivät alkukeväästä 2012 ja lopulta Inside Llewyn Davis sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 19. toukokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei ollut erityisen iso menestys, mutta se sai paljon kehuja kriitikoilta, voitti Cannesissa Grand Prix -palkinnon ja oli ehdolla muun muassa kahdesta Oscar-palkinnosta (paras kuvaus ja äänitys), kolmesta Golden Globe -palkinnosta (paras musikaali- tai komediaelokuva, miespääosa ja laulu) ja kolmesta BAFTA-palkinnosta (paras käsikirjoitus, kuvaus ja ääni). Itse en ollut nähnyt Inside Llewyn Davisia aiemmin, enkä tiennyt siitä muuta kuin sen, että muusikkopäähenkilö kulkisi oranssin kissan kanssa. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin vilkaista, mistä onkaan kyse ja arvostella elokuvan sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

Vuonna 1961 folklaulaja Llewyn Davis kamppailee uransa, ihmissuhteidensa ja rahatilanteensa kanssa, matkustellessaan kitara yhdessä kädessä ja kaverinsa kissa toisessa.

Oscar Isaac näyttelee Llewyn Davisia, epäonnista folklaulajaa ja kitaristia, joka elää kaikenlaisten sotkujen keskellä. Hänen uransa ei tunnu etenevän minnekään, hänellä ei ole omaa asuntoa, vaan hän joutuu punkkaamaan tuttujensa luona, joista moni ei vaikuta paljoa pitävän Llewynistä. Vaikka muut katsovatkin hahmoa nenänvarttaan pitkin, Llewyn saa nopeasti katsojan sympatiat puolelleen. Kuten elokuvan nimi kertoo, katsoja päästetään hahmon mielenmaiseman sisälle, näkemään, mitä muut eivät näe. Hahmo muuttuukin helposti samaistuttavaksi, jos kokee tai on kokenut alakuloisuutta ja masennusta. Isaac on tietty erinomainen roolissaan, tulkiten monisävyistä hahmoaan hienosti ja tehden upeaa työtä myös laulajana ja kitaristina.

     Elokuvassa nähdään myös Carey Mulligan Llewynille vihaisena Jeanina ja Justin Timberlake tämän laulajamiehenä Jiminä, Ethan Phillips ja Robin Bartlett Gorfeinin pariskuntana, jonka oranssi kissa päätyy vahingossa Llewynin mukaan, Jeanine Serralles Llewynin siskona Joynä, Adam Driver muusikko Al Codynä, F. Murray Abraham klubia pyörittävänä Bud Grossmanina, sekä Coenin veljesten luottonäyttelijä John Goodman jazzmuusikko Rolandina. Sivunäyttelijätkin onnistuvat rooleissaan erilaisina tyyppeinä, joita Llewyn kohtaa matkojensa varrella.

Inside Llewyn Davis osoittautui erittäin mainioksi musiikkidraamaksi, josta löytyy kiehtovasti enemmän, kun sitä ryhtyy lopputekstien alettua pohtimaan lisää. Esimerkiksi aluksi ihan vain suloinen ja ärsyttävästi jatkuvasti karkaileva oranssi kissa muuttuukin nopeasti symboliksi, edustamaan filmin erilaisia teemoja esimerkiksi unelmista ja vapaudesta. Kissa myös kuvastaa Llewyn Davisia itseään ja tämän hieman kummallisen kaksikon matkaa ryhtyykin seuraamaan mielellään. Inside Llewyn Davis pitää sisällään hyvin tavanomaisia Coenin veljesten elokuvien juttuja, kuten päähenkilön matkan, jolla hän kohtaa erilaisia ihmisiä ja päätyy mukaan erilaisiin tilanteisiin. Kyseessä on kuitenkin huomattavasti rauhallisempi teos kuin monet Coenien muista filmeistä. Vaikka kyseessä onkin todella hyvä leffa, ei Inside Llewyn Davis silti saavuta veljesten parhaimpien elokuvien, kuten Fargon (1996), The Big Lebowskin (1998) ja Voi veljet, missä lienet? (O Brother, Where Art Thou? - 2000) tasoa.

Coenien moniin muihin elokuviin verrattuna Inside Llewyn Davis on varsin alakuloinen elokuva, jota ei ole tehty kieli poskessa ja hassutellen. Elokuvan vähäinen huumori onkin huomattavasti hienovaraisempaa, eikä sen olekaan tarkoitus herättää katsojassa suuria naurunpurskahduksia, vaan enemmänkin nostaa yksittäisiä hymyjä katsojan huulille ja tuottaa satunnaisia positiivisia hymähdyksiä. Hauskinta seurattavaa on Llewynin, Jimin ja Alin laulutuokio, jonka aikana kuultava Please Mr. Kennedy -kappale on yllättävänkin vekkulimainen rallatus. Alakuloisuudesta huolimatta seassa on siis silloin tällöin hyvän mielen elokuvan aineksia ja toiveikkuutta.

Coenien ohjaus on tutun hallittua, josta voi nauttia niin pintapuolisesti kuin syvällisemminkin. Veljesten veijarimaisempien leffojen ystäville Inside Llewyn Davis voi kuitenkin tuntua paikoitellen turhan raskassoutuiselta teokselta. Coenien käsikirjoituskin on mainio ja pidän todella paljon, että koirien hallitseman elokuvabisneksen keskeltä löytyy filmejä, joissa kissa nostetaan merkittävään asemaan elokuvassa. Kyseessä on myös taidokkaasti kuvattu ja leikattu elokuva. Visuaalisesti kiehtovaa on elokuvan todella haalistettu värimaailma. Inside Llewyn Davis ei ole ihan mustavalkoinen, mutta se on varsin harmaa, korostaen, millaiseksi maailma muuttuu useille masentuneille. Äänimaailma on myös oivallisesti rakennettu ja leffan aikana kuultavat kappaleet ovat läpikotaisin hyviä.

Yhteenveto: Inside Llewyn Davis on erittäin mainio draamaelokuva ja oiva kuvaus masennuksesta. Elokuva sisältää Coenin veljesten monia tuttuja piirteitä, mutta se ei ole läheskään yhtä kepeä ja lupsakka kuin monet heidän muista teoksistaan. Leffasta löytyy muutamia hupaisia tilanteita ja Llewyn ja oranssi kissa muodostavat hassun kaksikon. Hahmojen matkaa ryhtyy seuraamaan mielellään, sen ollessa täynnä monenlaisia kohtaamisia ja mainioita lauluja. Oscar Isaac on vakuuttava pääroolissa ja muutkin näyttelijät tekevät oivaa työtä. Tekniseltä puoleltaankin elokuva on onnistunut alakuloista värimaailmaa myöten. Hahmoihin syventyvien draamaleffojen ja folkmusiikin ystäville Inside Llewyn Davisia on helppo suositella lämpimästi. Se ei nouse ihan samanlaisiin korkeuksiin kuin monet Coenien muista filmeistä, mutta se on silti todella hyvä tapaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Inside Llewyn Davis, 2013, CBS Films, StudioCanal, Anton, Mike Zoss Productions, Scott Rudin Productions

Arvostelu: The Card Counter (2021)

THE CARD COUNTER

Ohjaus: Paul Schrader

Pääosissa: Oscar Isaac, Tye Sheridan, Tiffany Haddish, Willem Dafoe, Aleksander Babara ja Bobby C. King

Genre: draama, rikos

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 16

The Card Counter on Oscar Isaacin tähdittämä rikosdraamaelokuva. Elokuvan teosta ilmoitettiin vuonna 2019 ja sen kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020. Kuukautta myöhemmin kuvaukset jouduttiin keskeyttämään koronaviruspandemian takia, mutta niitä päästiin jatkamaan jo heinäkuussa. Nyt elokuva on saatu valmiiksi ja The Card Counter saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itselläni ei herännyt mitään erityisen suurta kiinnostusta filmiä kohtaan, mutta Isaac on vakuuttanut useasti näyttelijänä, joten uskoin hänen tekevän saman jälleen ja kävinkin katsomassa leffan sen lehdistönäytöksessä vähän päälle viikkoa ennen ensi-iltaa.

Viettäessään kahdeksan vuotta vankilassa, William Tell opetteli laskemaan kortteja ja vapauduttuaan hänestä on tullut varsinainen peluri kasinoilla. Hänen kaavamainen elämänsä saa käänteitä, kun hän tapaa nuoren Cirk Baufortin, mikä avaa Williamin menneisyyden traumat, joita hän on yrittänyt pitää sisällään.

Oscar Isaac näyttelee William Telliä, menneisyyttään salailevaa miestä, joka oli lusinut vankilassa ja opetellut siellä korttien laskemista, mikä on tehnyt hänestä todellisen korttihain. William on kuitenkin aika vaatimaton hommassaan, eikä lähde pyyhkimään pöytiä täysin tyhjäksi hurjista poteista, vaan kerää itselleen sen verran, että pystyy huoletta elämään seuraavaan päivään ja peliin. Isaac ei vieläkään tuota pettymystä, vaan tekee vahvaa työtä mysteerimiehenä, jonka taustoja on mielenkiintoista ryhtyä selvittämään elokuvan edetessä. Isaac onnistuu vakuuttamaan niin korttinerona kuin myös ex-vankina, joka yrittää päästä kauas vanhasta elämästään.

     Hänen lisäksi elokuvassa nähdään myös Tye Sheridan nuorena Cirk Baufortina, joka tarvitsee Williamin apua ja joka lähtee kiertämään Williamin mukana kasinoita, Tiffany Haddish La Lindana, joka yrittää värvätä menestyksekkäästi pelejä voittavan Williamin puolelleen, sekä Willem Dafoe majuri John Gordona. Sheridan ja Haddish suoriutuvat osistaan kelvollisesti. Dafoe toisaalta sopii pätevästi omaan rooliinsa, mutta hän jää vakavasti alihyödynnetyksi.

The Card Counterista löytyy omat onnistumisensa liittyen Oscar Isaacin roolityöhön ja hänen hahmonsa mielenkiintoiseen taustaan, josta haluaa tietää lisää, mutta elokuvassa on myös selvät heikkoutensa, jotka laskevat sen tasoa harmillisesti. Iso ongelma on, että päähenkilön menneisyyttä lukuun ottamatta tapahtumat eivät ole järin kiinnostavia. Cirkin hyppääminen Williamin kelkkaan mukaan, La Lindan yritys taivutella Williamia joukkoihinsa ja lopulta koko uhkapelaaminen eivät herättäneet tekijöiden toivomia reaktioita ja tunteita, vaan kaikki jää todella etäiseksi. Tämä on erikoista etenkin siksi, että kahden tunnin filmi on varsin hidastempoinen, joten voisi kuvitella, että aika olisi hyödynnetty paremmin syventämään leffan monia puolia. Nyt lähes kaikki jää valitettavan pinnalliseksi, eikä tapahtumaketjusta siksi pahemmin välitä.

Elokuva lähtee hyvin liikkeelle, mutta se alkaa vähitellen lipsumaan ja menettämään otettaan. Alun tietynlainen energiantapainen hiipuu ja kortinpeluustakin katoaa jännite nopeasti. Hitaasti etenevissä elokuvissa ei ole mitään vikaa, mutta täytyy niissä jokin koukku olla. The Card Counterin koukku ei vain jaksa pitää kiinni kauaa ja sen loppupää erityisesti alkaa löysäillä. Huipennuksessa huomaa, kuinka vähän painoarvoa missään oli, vaikka elokuva kuinka yrittää esittää olevansa syvä kuvaus traumojensa kanssa kamppailevasta ja syyllisyyttään sovittelevasta miehestä. Lopputekstien rullatessa tietää jo, että elokuva tulee katoamaan mielestä nopeasti.

Elokuvan on ohjannut ja kirjoittanut Paul Schrader, joka tunnetaan parhaiten Martin Scorsesen leffojen, kuten Taksikuskin (Taxi Driver - 1976) ja Kuin raivo härkä (Raging Bull - 1980) käsikirjoittajana. Scorsese puolestaan toimii The Card Counterissa tuottajan roolissa. Vaikka Schrader onkin osoittanut lahjojaan aiemmin, ei hän tässä pahemmin vakuuta. Häneltä löytyy onnistumisensa, mutta myös selvät kompastuskivensä. Samaa voi sanoa elokuvan teknisestä toteutuksesta. Toisaalta elokuva on mielenkiintoisesti kuvattu, varsinkin takaumakohtauksissa, joissa hyödynnetään hurjan laajaa linssiä, mutta samalla leffassa häiritsee esimerkiksi sen erikoisen tiivis kuvasuhde. Lavasteet, asut, valaisu sun muu ovat hyvin hoidettu ja Robert Levon Beenin musiikit tunnelmoivat sujuvasti, mutta äänitys on paikoitellen amatöörimäistä. Muutamissa kohdissa voi kuulla mm. kuinka mikrofoni hankaa näyttelijöiden vaatteita vasten.

Yhteenveto: The Card Counter on aika keskinkertainen ja helposti unohdettava rikosdraama. Oscar Isaac suoriutuu varsin mainiosti roolistaan korttihai William Tellinä, jonka mysteeristen taustojen avautumista on mielenkiintoista seurata. Harmi vain, että nykyhetkessä tapahtuvat kohtaukset menettävät kiinnostustaan elokuvan edetessä. Pelikohtaukset eivät tarjoa toivottavaa jännitettä, eivätkä imaise mukaansa. Tye Sheridan ja Tiffany Haddish tekevät kelpo työtä rooleissaan, mutta heidän hahmojensa tuomat kuviot vähentävät mielenkiintoa lisää. Elokuva vakuuttaa silloin tällöin esimerkiksi erikoisella teknisellä toteutuksella, mutta lopulta The Card Counter tuntuu haaskatulta potentiaalilta ja hieman väsähtäneesti tehdyltä leffalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Card Counter, 2021, Focus Features, LB Entertainment, Astrakan Film AB, Bona Film Group, Convergent Media, Enriched Media Group, HanWay Films, One Two Twenty Entertainment, Redline Entertainment

Arvostelu: Perhe Addams 2 (The Addams Family 2 - 2021)

PERHE ADDAMS 2

THE ADDAMS FAMILY 2

Ohjaus: Conrad Vernon ja Greg Tiernan

Pääosissa: Chloë Grace Moretz, Oscar Isaac, Charlize Theron, Nick Kroll, Javon Walton, Bette Milder, Conrad Vernon, Snoop Dogg, Bill Hader, Wallace Shawn ja Cherami Leigh

Genre: animaatio, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 7

Charles Addamsin sarjakuviin perustuva animaatioelokuva Perhe Addams (The Addams Family - 2019) oli taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Käsikirjoitusta ryhdyttiin tekemään, kun ensimmäinen osa oli huomattu hitiksi ja pian animointikin alkoi. Nyt Perhe Addams 2 saapuu elokuvateattereihin ja itse en ollut kovinkaan innoissani, sillä mielestäni ensimmäinen elokuva oli aika laimea. Siitä huolimatta kävin katsomassa Perhe Addams 2:n sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa. Elokuvaa ehti kulua noin kymmenen minuuttia, kun halusin jo kävellä ulos salista.

Addamsin perhe lähtee matkalle ympäri Yhdysvaltoja, Gomez-isän yrityksenä saada perheensä yhdistettyä jälleen. Mutkia matkaan tuo erikoinen asianajaja, joka väittää, ettei Wednesday-tyttö olekaan syntyperäinen Addams.

Tutut ja kummalliset perhe Addamsin jäsenet ovat jälleen höpsöilemässä erikoisine oikkuineen. Gomez-isä (äänenä Oscar Isaac) kokee, että perhe ei ole enää yhtä yhtenäinen kuin ennen ja päättääkin siis pakottaa Addamsit asuntoautoon muutamaksi viikoksi road tripiä varten. Morticia-äiti (Charlize Theron) hymähtelee miehensä puuhille, mutta jää hahmona tylsäksi. Pariskunnan pojan, Pugsleyn (ääninäyttelijä vaihtunut Finn Wolfhardista Javon Waltoniin) tehtäväksi jää lähinnä joutua siskonsa Wednesdayn (Chloë Grace Moretz) riepoteltavaksi, kun tytöllä on tylsää. Wednesday on hahmoista kiinnostavin ja nouseekin tarinan keskiöön, kun alkaa liikkua huhu, ettei hän olekaan Gomezin ja Mortician lapsi.

     Muita hahmoja leffassa ovat mm. Gomezin veli Fester (Nick Kroll), joka tietty lähtee matkaan mukaan ärsyttämään kaiken aikaa, kuskina toimiva irtokäsi Thing, mörisevä hovimestari Lurch (Conrad Vernon), karvainen Se-serkku (Snoop Dogg), taloa vahtimaan jäävä isoäiti (Bette Midler), sekä asianajaja Mustela (Wallace Shawn) ja tohtori Cyrus Strange (Bill Hader). Fester tympii pitkin elokuvaa typerillä jutuillaan. Mainiot Thing ja Lurch saavat pari tähtihetkeä itselleen ja isoäidiltäkin löytyvät hassut juttunsa. Se on hieman kömpelösti ujutettu mukaan, eivätkä uudet hahmot Mustela ja tohtori Strange vakuuta.

Perhe Addams 2 onnistui käydä hermoilleni niin voimakkaasti jo ensimmäisen kymmenminuuttinsa aikana, että minun teki oikeasti mieli lähteä pois näytöksestä. Jo ensimmäisessä elokuvassa koitui ongelmaksi leffan turhauttavan ylivilkas meno, mutta jatko-osalla on ihan kunnon energiajuoma-pärinät käynnissä. Kofeiiniöveri on selvästi virrannut koko työryhmän suonistossa, sillä lopputulos on niin kamalan hektinen ja lähes tauotonta tykitystä ja meteliä. Kestoa on pidennetty toinen toistaan ärsyttävämmillä lisäyksillä, joilla on epätoivoisesti yritetty pitää energiatasot korkeana läpi leffan. Tämä tekee elokuvasta kuitenkin uuvuttavan ja loppupeleissä myös tylsän ja pitkäveteisen. Koin Perhe Addams 2:n tuntuvan huomattavasti pidemmältä kuin se onkaan.

Vaikka seasta löytyykin pari ihan hupsua sanaleikkiä, hauskaksi leffaa on vaikea kutsua. Sen vitsit ovat toinen toistaan kiusallisempia ja pääasiassa huumori koostuu äänekkäästä koheltamisesta, jolla yritetään paikkailla todellista yrittämistä. Loppupäässä filmi onneksi rauhoittuu hetkellisesti, Wednesdayn painiskellessa perheasioidensa kanssa, mutta sitten taas loppuhuipennus alkaa sekakäyttämään kahvin ja energiajuomien lisäksi myös steroideja ja finaali äityy turruttavaksi älämölöksi. Elokuva on täysin katsojiaan aliarvioiva tekele. Se saa aika varmasti vanhan koulukunnan Perhe Addams -fanit suuttumaan, minkä lisäksi leffaa on selvästi tehty sillä mentaliteetilla, etteivät nykylapset jaksa keskittyä elokuvaan, jos se ei ole täynnä huutamista ja päättöminä kanoina juoksemista kohtauksesta toiseen. Lopputekstien jälkeinen hiljaisuus taisikin olla katselukokemuksen parasta antia.

Elokuva ei ole edes visuaalisesti erityisen kaksinen. Se on toisaalta animoitu kelvollisesti ja mukavan värikkäästi, mutta samalla sen tyyli ei onnistu millään säväyttämään. Ensimmäiseen filmiin verrattuna mukana on sentään enemmän yksityiskohtia ja jälki ei näytä samalla lailla viimeistelemättömältä. Äänipuoli käy hermoille niin tehosteiden kuin jumputtavan musiikin puolesta. Ensimmäisen osan ohjaajat Conrad Vernon ja Greg Tiernan palasivat tekemään jatko-osankin, mutta heillä ei näyttäisi olevan mitään tarjottavana. Jopa neljästä henkilöstä koostuva käsikirjoitustiimi vasta onkin tehnyt laiskaa työtä. Irrallisia sketsejä tungetaan tasaisin väliajoin mukaan, mikä tuntuu vain epätoivoiselta yritykseltä viihdyttää.

Yhteenveto: Perhe Addams 2 on ärsyttävän typerryttävä animaatiokohellus, joka pitää niin hahmojen faneja kuin lapsia tyhminä. Elokuva on vain täynnä toinen toistaan äänekkäämpiä sekoilukohtauksia, joilla on epätoivoisesti yritetty pitää katsojat kiinnostuneina ja viihdytettyinä, mutta jotka käyvät nopeasti hermoille. Puolentoista tunnin kestoon mahtuu paljon turhaa täytettä ja irrallisia sketsejä, jotka olisi hyvin voinut karsia pois, sillä pääasiassa leffa ei edes ole hauska. Ylivilkas meno ja jatkuva äänekkyys saavat katsojan lopulta huokaisemaan syvään, kun filmi on vihdoin päättynyt. Wednesdayta lukuun ottamatta hahmoista ei saada oikein mitään irti ja varsinkin Fester-setä käy pahasti hermoille. Loppupäässä leffa osaa rauhoittua hetkeksi, mutta se on pelkkä pieni hengähdystauko ennen turhauttavaa loppumekastusta. Kaikin puolin Perhe Addams 2 edustaa koko perheen animaatioita heikoimmasta päästä. Se on laiska, lapsia aliarvioiva raina, joka vieläpä näyttää aika halvalta. Toivon, että nämä Perhe Addamsit päättyvät tähän ja joidenkin vuosien päästä joku muu kokeilisi uudestaan laadukkaamman lähestymistavan kera.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Addams Family 2, 2021, Metro-Goldwyn-Mayer, BRON Studios, BermanBraun, Bron Creative, Cinesite Animation, Creative Wealth Media Finance, Glickmania, Nitrogen Studios Canada

Arvostelu: Dyyni (Dune - 2021)

DYYNI

DUNE

Ohjaus: Denis Villeneuve

Pääosissa: Timothée Chalamet, Rebecca Ferguson, Oscar Isaac, Josh Brolin, Jason Momoa, Sharon Duncan-Brewster, Stellan Skarsgård, Stephen McKinley Henderson, Chang Chen, Javier Bardem, Zendaya, Dave Bautista ja Charlotte Rampling

Genre: scifi, jännitys, draama, toiminta

Kesto: 2 tuntia 35 minuuttia

Ikäraja: 12

Dune, eli suomalaisittain Dyyni perustuu Frank Herbertin samannimiseen scifikirjaan vuodelta 1965. Kirjan pohjalta oli jo vuonna 1984 tehty pahamaineinen elokuvasovitus David Lynchin toimesta, sekä vuonna 2000 minisarja Sci Fi Channelille. Vuonna 2008 Paramount Pictures ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa kirjan pohjalta, jonka ohjaajaksi kaavailtiin aluksi Peter Bergiä ja sitten Pierre Morelia. Projekti kuitenkin kaatui ja vuonna 2016 kirjan elokuvaoikeudet päätyivät Legendary Picturesin käsiin, joka ryhtyi tekemään elokuvaa Warner Bros. Picturesin kanssa. Denis Villeneuve valittiin ohjaajaksi ja hän vaati, että kirja jaettaisiin kahdeksi elokuvaksi. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019 ja alun perin Dyynin oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua on jouduttu siirtämään. Nyt Dyyni on kuitenkin vihdoin ilmestymässä elokuvateattereihin Suomessa - jopa kuukautta ennen Yhdysvaltoja! Itse en ole Herbertin kirjaa lukenut, mutta olen nähnyt Lynchin elokuvan ja ymmärrän hyvin, miksi ohjaaja itsekään ei pidä siitä sekasotkusta. Kun kuulin uuden elokuvan olevan tulossa, en erityisemmin kiinnostunut, eivätkä myöskään trailerit saaneet minua innostumaan, toisin kuin monet muut. Itse asiassa elokuvan ympärillä pyörivä ylistävä odotus monta kuukautta ennen ilmestymistä tuntui minusta jopa luotaantyöntävältä. Meninkin hieman skeptisin mielin katsomaan Dyyniä sen lehdistönäytökseen upeassa IMAX-salissa.

On vuosi 10 191. Maailmankaikkeuden tärkein aine on aavikkoplaneetta Arrakisin dyyneiltä haalittava rohto. Kun imperiumin keisari määrää planeetan arvokkaan Atreidesin suvun johdettavaksi, planeettaa vuosia hallussa pitänyt Harkonnenin suku ryhtyy taisteluun vallasta.

Call Me by Your Namen (2017) kautta maailmankuuluksi ja jopa Oscar-ehdokkaaksi noussut Timothée Chalamet näyttelee Paulia, Atreides-suvun perijää, jonka herttuaisä Leto Atreides (Oscar Isaac) määrätään hallitsemaan karua dyyniä, Arrakis-planeettaa. Chalamet osoittaa jälleen lahjansa ja on varmaa, että tämän filmin myötä hänelle aukeaa vielä lisää ovia elokuva-alalla. Hän tulkitsee tulevan asemansa kanssa kamppailevaa nuorukaista taidokkaasti, etenkin kun valtataistelu lähtee liikkeelle ja Paulin rooli muuttuu suuntiin, joita hän ei olisi koskaan odottanut. Erittäin hyvää työtä tekevät myös arvokkuutta ja karismaa omaava Isaac herttuaisän roolissa, sekä Rebecca Ferguson Paulin äitinä, lady Jessicana.

     Kolmikon lisäksi elokuvasta löytyy aikamoinen määrä Hollywoodin tämän hetken kuumimpia nimiä. Josh Brolin näyttelee herttuan suojelijaa, asemestari Gurney Halleckia, Jason Momoa taas Paulin ihailemaa lentäjää Duncan Idahoa. Stellan Skarsgård tulkitsee häijyä paroni Harkonnenia, Atreidesin suvun suurinta vihamiestä ja Dave Bautista tämän julmaa (joskin yllättävänkin vähälle ruutuajalle jäävää) sukulaispoika Glossua. Javier Bardem ja Zendaya esittävät Stilgaria ja Chania, fremeneitä, sinisilmäisiä Arrakis-planeetan alkuperäisasukkaita. Leffassa nähdään myös Stephen McKinley Henderson Atreidesien turvamiehenä Thufir Hawatina, Chang Chen tohtori Yuehina, Charlotte Rampling mystisten Bene Gesseritien ylijohtajaäitinä ja Sharon Duncan-Brewster arrakislaisena ekologi Liet-Kynesinä. Näyttelijäkaarti on tarkoin haalittu ja kaikki hoitavat tonttinsa kunnialla. Skarsgård onnistuu tekemään vaikeasta paronihahmostaan oivan epämiellyttävän pahiksen, siinä missä Lynchin Dyynissä Kenneth McMillanin esittämä paroni oli pelkkä nolostuttava piirrossarjan rikollisklisee. Momoa taas tarjoaa elokuvan todella harvat komedian ripaukset vitsailevana Duncanina.

Jos Dyyniltä odottaa Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) kaltaista vauhdikasta ja toiminnallista avaruusseikkailua, on vastassa iso pettymys. Vaikka elokuvasta voikin huomata yhtäläisyyksiä Tähtien sotaan ja leffan edetessä on yhä vain selvempää, mistä George Lucas on saanut inspiraatiota avaruussaagaansa, vertaisin Dyyniä enemmänkin Game of Thrones -televisiosarjan (2011-2019) sukujen väliseen juonitteluun vallasta - ja tarkoitan juurikin sarjan ensimmäisiä kausia, mitkä keskittyivät lähinnä tarinan rakenteluun suurten taisteluiden sijaan. Dyyni on nimittäin rauhassa eteenpäin kulkeva tieteiseepos ja vaikka kestoa on jopa hieman yli kaksi ja puoli tuntia, kattaa elokuva vain ensimmäisen puolikkaan Herbertin kirjasta. On siis varmaan sanomatta selvää, että tarina jää filmissä pahasti kesken. Elokuvan alussa ruudulla lukeekin teksti "Dune: Part One".

Vaikka elokuva kulkeekin hitaasti eteenpäin ja sen taistelukohtaukset ovat aika harvassa, en ollut oikeastaan missään kohtaa tylsistynyt leffan aikana. Itse asiassa päinvastoin. Uppouduin Dyynin mukaan lopulta niinkin vahvasti, että olisin voinut katsoa jatko-osan suoraan sen perään. En edes panisi vastaan, jos elokuvasta päätettäisiin Blu-raylla julkaista kolmen tunnin pidennetty versio. Sellaisen odottelua en kuitenkaan suosittele kenellekään filmistä kiinnostuneelle, sillä Dyyni jos mikä kuuluu nähdä jättimäiseltä valkokankaalta - sen verran eeppinen teos on kyseessä. Kuten alussa kerroin, olin etukäteen aika skeptinen leffasta ja koin ennakkohehkutuksen jopa luotaantyöntävänä, mutta nyt elokuvan nähtyäni olen todella äimistynyt, enkä voi muuta kuin yhtyä kehuihin. Dyyni on hieno tieteisteos, jolla on mahdollisuudet nousta modernin klassikon asemaan - sen oikeastaan määrää lopulta se, tuleeko joskus ilmestyvä jatko-osa yltämään samalle tasolle. Koska tarina jää kesken, lopullisen tuomion voi antaa vasta, kun tätä avausosaa on tukemassa sen toinen puolikas.

Dyyni tekee todella vaikuttavaa työtä esitellessään tätä Herbertin luomaa tulevaisuudenkuvaa ja elokuva saa hienosti avattua näitä sukuja, heidän kulttuureitaan ja konfliktiaan. Tällaisissa teoksissa vakuuttava maailman rakentaminen on merkittävä tekijä ja nyt siinä on totta vie onnistuttu - toisin kuin 80-luvun sotkussa, jossa koko tarina puristettiin yhteen kaksituntiseen leffaan ja rytmitys poukkoili sinne tänne, eikä katsojalle annettu mitään aikaa sulatella jatkuvaa uutta tietoa. Tässä katsoja saa rauhassa sisäistää informaatiota ja kohtaus kohtaukselta Dyynin maailma muuttuu syvemmäksi ja kiehtovammaksi. Jo tästä syystä en ollut tylsistynyt elokuvan aikana, vaan ihailin Denis Villeneuven ja kumppaneiden aikaansaannosta pyörein silmin.

Villeneuve on jo aiemmin näyttänyt vahvat lahjansa elokuvataiteen parissa ja nyt hän todella tarjoaa kunnianhimoisimman työnsä. Dyyni on valtavan eeppinen elokuvaelämys, joka voi pahimmassa tapauksessa uuvuttaa katsojansa ähkyyn suuren luokan vyöryllään. Kun taas omiin ehdottomiin elokuvasuosikkeihini kuuluu Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -trilogia (The Lord of the Rings - 2001-2003), itse en voinut muuta kuin innostua lisää, kun Dyyni avaa yhä vain enemmän mammuttimaisuuttaan. Kun sitä toimintaa vihdoin tarjotaan, on meno ällistyttävää. Michael Baykin katsoo kateellisena, kun valtavat alukset räjähtävät vielä valtavammiksi tulipalloiksi. Vaikka muuten elokuva on selvästi enemmän aikuiseen makuun tarkoitettua scifiä, on toimintapuoli tosin yllättävänkin kevyttä ja viihteellistä. Veriroiskeita ja katkeavia raajoja kaipaavat tulevat pettymään. Toiminnan vähyydestä huolimatta filmi onnistuu pitämään painostavan jännitteen yllä läpi kestonsa. Dyynille ominaiset megalomaanisen suuret hiekkamadot tarjoavat erityisen tiivistunnelmaisia kohtauksia.

Sen lisäksi, että Dyyni on taiturimaisesti ohjattu ja käsikirjoitettu, on se myös henkeäsalpaava audiovisuaalinen kokemus. Elokuva on kuvattu aivan fantastisen näyttävästi, eikä leffasta taida yhtäkään heikompaa tai hätäisesti napattua otosta löytyä. Suurissa laajoissa kuvissa todella näyttäytyy elokuvan valtava kokoluokka ja Villeneuven omien sanojen mukaan vain IMAX-kankaalla elokuva pääsee täysin oikeuksiinsa. Tyylikästä kuvausta tukee onnistuneesti tahditettu leikkaus. Elokuva saa kulkea kaikessa rauhassa eteenpäin, mutta tarpeetonta tyhjäkäyntiä ei löydy. Lavasteita ja asuja myöten puitteet ovat häikäisevät ja erikoistehosteet ovat ensiluokkaiset suurista taisteluista avaruusalusten lentelyihin ja niihin hiekkamatoihin. Vahvaa visuaalisuutta tukee tietty voimakas äänimaailma. Äänitehosteet jylisevät niin, että koko kehossa tuntuu ja säveltäjä Hans Zimmer vain lisää tunnelmaa tuttuun tapaansa hienoilla musiikeillaan.

Yhteenveto: Dyyni on upea aloitus kiehtovasta tieteistarinasta, jonka jatkoa jää odottamaan innokkaasti. Vaikka kerronta on hidasta ja kestoa yli kaksi ja puoli tuntia, en kokenut elokuvaa lainkaan pitkäveteiseksi. Elokuvan mielenkiintoiseen maailmaan uppoutuu niin vahvasti, että sitä olisi mielellään jäänyt katsomaan pidemmäksi aikaa. Leffa rakentaa maailmansa lisäksi taidokkaasti hahmojaan ja heidän välisiä konflikteja. Valtataistelulla taas rakennetaan jännitettä, mikä pitää tiivistä tunnelmaa yllä läpi keston. Filmissä on myös vahvaa mystisyyttä, mikä lumoaa katsojaa tiukemmin pauloihinsa. Huumori on todella harvassa ja vähäiset vitsit kuullaan Jason Momoan roolihahmon suusta. Toimintaakaan ei ole paljoa luvassa, mutta ne muutamat taistelukohtaukset ovat sitäkin ällistyttävämpiä toteutukseltaan. Elokuvan tekninen puoli on häikäisevää kuvauksesta lavasteisiin ja erikoistehosteista Hans Zimmerin musiikkeihin. Valtavilla laajoilla kuvilla korostuu elokuvan mammuttimaiset mittakaavat ja tämä eeppinen avaruusteos kuuluukin katsoa isoimmalta mahdolliselta valkokankaalta. Ohjaaja Denis Villeneuve onnistuu pitämään suurta pakettia taidokkaasti hallussa. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin loistava. Rauhallisen tahdituksensa ja vaativan poliittisen juonittelunsa vuoksi elokuva ei kaikille sovi. Silti toivon, että Dyyniä oltaisiin menossa katsomaan sankoin joukoin, jotta Villeneuve ja kumppanit saavat tehdä jatko-osan. Olisi nimittäin huutava vääryys, jos tarina jäisi vain tähän ensimmäiseen osaan. En välttämättä ollut Dyynin ennakkohehkutuksessa mukana, mutta voin jo nyt sanoa jatko-osan kuuluvan eniten odottamieni elokuvien joukkoon - milloin ikinä se sitten tuleekaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dune, 2021, Warner Bros., Legendary Entertainment, Villeneuve Films

Arvostelu: Drive (2011)

DRIVE

Ohjaus: Nicolas Winding Refn
Pääosissa: Ryan Gosling, Carey Mulligan, Bryan Cranston, Albert Brooks, Oscar Isaac, Kaden Leos, Ron Perlman ja Christina Hendricks
Genre: rikos, draama
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 18

Drive perustuu James Sallisin samannimiseen kirjaan vuodelta 2005. Tuottajakaksikko Marc Platt ja Adam Siegel innostuivat kirjasta ja hankkivat sen elokuvaoikeudet. Alunperin ohjaajaksi valittiin Neil Marshall ja pääosassa oli tarkoitus nähdä Hugh Jackman, mutta he kuitenkin jättivät projektin vuonna 2010. Jackmanin korvasi Ryan Gosling, joka sai ensimmäistä kertaa urallaan valita ohjaajan elokuvalle. Gosling valitsi tanskalaisen Nicolas Winding Refnin, jonka kanssa kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2010. Lopulta Drive sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 20. toukokuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten. Refn voitti Cannesissa parhaan ohjaajan palkinnon, minkä lisäksi elokuvaa kehuttiin paljon. Kehut jatkuivat kriitikoiden keskuudessa, kun elokuva sai teatterilevityksen ympäri maailman, mutta maksavalle yleisölle elokuva tuotti ristiriitaisia tunteita, sillä monet odottivat puhtaampaa toimintakaahailua. Itse näin Driven ensimmäisen kerran muutamaa vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä. Ostin leffan ja olen katsonut sen kerran uudestaan, jolloin pidin siitä vielä enemmän. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla Driven uudestaan ja arvostelemalla sen.

Päivisin Hollywood-elokuvien stuntteja tekevä ja autoja korjaava nimetön mies ajaa öisin rikollisten pakokuskina. Kun mies rakastuu naapuriinsa, hänen täytyy keksiä itselleen pakoreitti alamaailmasta.

Yleensä romanttisista elokuvista, kuten The Notebook - Rakkauden sivuista (The Notebook - 2004), Hölmöstä, hullusta rakkaudesta (Crazy, Stupid, Love. - 2011) ja La La Landista (2016) tunnettu Ryan Gosling tekee Drivessa hyvin erilaisen roolin synkkänä ja nimettömänä kuskina, joka käyttää ajotaitojaan niin hyvään kuin pahaan. Gosling sopii osaan täydellisesti. Kuski harvemmin puhuu mitään ja pyrkii pitämään ilmeensä jatkuvasti peruslukemilla, joten Goslingin täytyy vielä enemmän panostaa pieniin eleisiin ja ilmeisiin. Hän näyttelee todella vahvasti jo pelkillä silmillään ja viestii katseillaan kaipuuta tavalliseen elämään. Kuski nappaa katsojan kyytiinsä heti elokuvan alussa ja välittömästi katsoja toivoo näkevänsä, että kuski pääsisi irtautumaan rikollisesta elämästä ja löytämään onnen.

Elokuvassa nähdään myös Carey Mulligan Irenenä, kuskin naapurina, johon tämä ihastuu, Kaden Leos Irenen poikana Beniciona, uusimmasta Star Wars -trilogiasta (2015-2019) tuttu Oscar Isaac vankilassa viruvana Irenen miehenä Standardina, Breaking Badin (2008-2013) tähti Bryan Cranston kuskille hommia antavana Shannonina, sekä Ron Perlman ja Albert Brooks alamaailmaan kuuluvina Ninona ja Bernienä. Näyttelijät tekevät läpikotaisin hyvää työtä. Isaac vakuuttaa rikkinäisenä roistona, kun taas Mulligan tuo aitoa herkkyyttä niin kuskin elämään kuin elokuvaan Irenenä. Perlman ja Brooks ovat nappivalinnat julmiksi rikollisiksi.

Ei ole ihme, ettei Drive mennyt läpi isolle yleisölle. Elokuvan traileri antaa herkästi kuvan The Transporterin (2002) kaltaisesta toimintaviihteestä, missä kivikasvoinen Gosling kaahailee pitkin öisiä Los Angelesin katuja ja vetää pahiksia turpaan. Leffa ei todellakaan ole helppoa viihdettä, eikä siinä edes lopulta ole kovin montaa kaahailukohtausta. Turpaanvedot eivät ole kevyttä toimintaa, vaan tappelut ovat brutaaleja ja rujoja, eikä niissä kaunistella sitä, mitä käy, kun esimerkiksi tarpeeksi kauan murjoo jalkaa ihmisen päätä vasten. Ääniefekti kallon murtumisesta tuntuu katsojan koko kehossa ja jättää hyvinkin epämiellyttävän tunteen. Siihen on syynsä, miksi leffalla on Suomessa korkea K18-ikäraja. 

Vauhdikkaita autotakaa-ajoja ja muita kaahailuja kaipaavat saavat kyllä silti sitä, mitä toivovat. Vaikka näitä hetkiä ei ole montaa, ovat elokuvan ajelut todella vaikuttavaa menoa. Leffa lähtee heti liikkeelle erittäin koukuttavasti paosta ryöstön jälkeen, missä kuski pääsee heti näyttämään taitonsa. Erityisen iskevän kohtauksesta tekee se, että kamera ei poistu auton sisältä lähes lainkaan, mikä tarjoaa tunteen siitä kuin olisi itse kyydissä rikollisten kanssa. Leffan puolessavälissäkin on erittäin näyttävä ja napakka takaa-ajo, missä adrenaliinitasot nostetaan huippuunsa. 

Lähinnä tällaisia autorymistelyjä toivovat katsojat saattavat kuitenkin herkästi pettyä siihen, millainen elokuva todella on luonteeltaan. Kyseessä on herkkä, mutta silti vahva kuvaus kuskin elämästä, maailmankuvasta ja haaveista tulevaisuutta kohtaan. Kuski ei tosiaan paljoa puhu tai etenkään selittele, mutta Goslingin huikean roolityön ansiosta katsoja on silti täysin perillä siitä, mitä kuskin mielessä liikkuu. Ihastuttava naapuri voisi olla kuskin toivoma pakoreitti itselleen, mutta eipä rikosbisneksistä noin vain lähdetä kävelemään. Elokuvassa rakennetaan taiturimaisesti jännitystä. Vaikkei loppuhuipennus äidy monien toivomaksi isoksi taistoksi, on jännittävä tunnelma silti todella korkealla. Viimeisen vartin aikana katsoja vain tuijottaa ruutua hievahtamatta, sillä on aivan pakko saada tietää, miten kuskille lopulta käy?

Nicolas Winding Refnin ohjaus on erinomaista. Refn hallitsee pakettia lahjakkaasti, eikä häntä pelota tehdä leffastaan hiljaisempaa, rajumpaa ja herkempää kuin siltä voisi odottaa. Hän ei mielistele massaa ja hyvä niin. Hossein Aminin käsikirjoitus on loistava pohja, mistä Refn ja Gosling voivat ammentaa. Aminin dialogi on erityisen onnistunutta. Sitä ei ole paljon, eikä se ole mitenkään erityisen nokkelaa, vaan onnistuneisuus syntyy siitä, kuinka mukana on juuri niin paljon puhumista kuin leffa vaatii. Visuaalisesti Drive on todella hieno teos. Kuvaus on mestarillista, oli kyse sitten näyttävistä kameraliikkeistä autotakaa-ajojen aikana, kuvasommitteluista keskustelujen aikana tai maalauksellisista maisemakuvista Los Angelesin yöstä. Kuvausta tukee tarkka leikkaus, tyylitelty värimaailma ja valaistus. Puvustajien puolelta on pakko kehua kuskin todella päheää skorpionitakkia, jonka varmasti moni haluaisi pukea päälle leffan jälkeen ja lähteä sitten ajelemaan keskellä yötä. Kallon rusahduksen lisäksi äänimaailma on muutenkin oivallinen ja Cliff Martinez tunnelmoi kutkuttavasti musiikeillaan. Musiikkien puolesta itselleni on kuitenkin aina tarttunut parhaiten elokuvassa käytetty, Chromaticsin aivan mahtava Tick of the Clock -jumputus.

Yhteenveto: Drive on päheän hieno elokuva, jossa Ryan Gosling pääsi vihdoin todistamaan lahjansa vakavassa roolissa. Leffa ei kuitenkaan ole jokaiseen makuun ja jatkuvaa vauhdikasta kaahailua ja toimintaa odottavat luultavasti pettyvät näkemäänsä. Kaahailua kyllä löytyy ja mukana on pari todella tyylikästä takaa-ajoa. Samoin mukana on myös turpaanvetoa, jossa ei yhtään kaunistella menoa, vaan väkivalta on todella brutaalia. Kaahailua ja toimintaa on kuitenkin lopulta aika vähän ja lähinnä filmi on draamateos kuskipäähenkilöstä ja kuinka hän yrittää ensimmäistä kertaa löytää itselleen pakoreittiä. Nicolas Winding Refnin ohjaus on taidokasta ja visuaalisesti elokuva on erittäin komeaa katseltavaa. Hidas tempo ja hahmovetoinen kertomus saattavat olla toiminnannälkäisille katsojille negatiivinen seikka, mutta itse lumoudun joka katselulla yhä enemmän Driven voimasta. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Drive, 2011, FilmDistrict, Bold Films, MWM Studios, Marc Platt Productions, Motel Movies, Drive Film Holdings, Oddlot Entertainmente