Arvostelu: Alien: Romulus (2024)

ALIEN: ROMULUS

Ohjaus: Fede Álvarez

Pääosissa: Cailee Spaeny, David Jonsson, Archie Renaux, Isabela Merced, Spike Fearn ja Aileen Wu

Genre: kauhu, scifi

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 16

Ridley Scottin scifikauhuelokuva Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1979) oli kriitikoiden ylistämä menestys, joten jatkoa oli luvassa. Aliens - paluu (Aliens - 1986) sai vielä roppakaupalla kehuja, mutta Alien³ (1992) ja Alien - ylösnousemus (Alien Resurrection - 1997) saivat nihkeämmän vastaanoton. Hirviön suosiota yritettiin nostattaa pistämällä se taistelemaan toista avaruusmonsteria vastaan elokuvissa AVP: Alien vs. Predator (2004) ja Aliens vs. Predator 2 (Aliens vs. Predator: Requiem - 2007), mutta nämä saivat lähes totaalisen täystyrmäyksen faneilta. Ridley Scott palasi sarjan pariin esiosaelokuvilla Prometheus (2012) ja Alien: Covenant (2017), mutta kun näistä jälkimmäinen oli taloudellinen epäonnistuminen, kolmannen osan suunnitelmista luovuttiin. Kun Walt Disney -yhtiö hankki Alienin oikeudet omistavan 20th Century Foxin, uuden Alien-elokuvan suunnittelu alkoi välittömästi. Alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista Hulu-palvelussa, samaan tapaan kuin uusin Predator-leffa Prey (2022), mutta kun studiopomot hoksasivat leffassa olevan todellista potentiaalia, siitä päätettiin tehdä teatterielokuva. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023 ja nyt Alien: Romulus on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidän valtavasti kahdesta ensimmäisestä Alien-leffasta, mutta jatko-osat, esiosat ja lisäosat ovat olleet pääasiassa latteita tapauksia. Kun kuulin uuden elokuvan olevan tekeillä, en pahemmin innostunut, mutta elokuvan ensimmäinen traileri voitti minut täysin puolelleen ja elokuvasta muodostui yksi eniten odottamistani leffoista loppuvuodelta. Kävinkin katsomassa Alien: Romuluksn heti sen ensi-iltapäivänä.

Ikuisesti pimeän planeetan kaivostyöhön tyytymättömät nuoret haaveilevat paremmasta elämästä ja päättävät varastaa läheiseltä hylätyltä avaruusasemalta tarvittavat välineet, jotta he voisivat matkata kauas pois. Asemalla heitä kuitenkin odottaa jotakin kauhistuttavaa...

Cailee Spaeny on kovaa kyytiä nousemassa Hollywoodin uusimmaksi tähdeksi. Ensin hän keräsi kehuja ja palkintoehdokkuuksia Priscilla-elokuvan (2023) nimiroolissa, sitten hän esiintyi Civil Warissa (2024) ja nyt hänet nähdään Alien: Romuluksen pääroolissa Rain Carradinena, nuorena kaivostyöläisenä, joka haaveilee elämästä paratiisiplaneetalla. Päästäkseen kohteeseensa, Rainin täytyy kuitenkin selviytyä läpi hurjista vaaroista kaivosplaneettaa kiertävällä hylätyllä avaruusasemalla. Spaeny jatkaa oivaa putkeaan, joskin hänen ongelmakseen koituu alikehitetty hahmo. Rain ajaa asiansa, mutta siinäpä se.

     Mukaan vaaralliselle matkalle päätyvät myös Rainille uskollinen ja puujalkavitsejä laukova androidi Andy (David Jonsson), sisarukset Tyler (Archie Renaux) ja Kay (Isabela Merced), heidän ärsyttävä serkkunsa Bjorn (Spike Fearn) ja hänen tyttöystävänsä Navarro (Aileen Wu). Hieman reistaillen toimiva ja sympaattinen Andy-robotti on leffan parasta antia ja katsojana voi nopeasti huomata välittävänsä hänen selviytymisestä enemmän kuin ihmisten. Tyler, Kay, Bjorn ja Navarro nimittäin kilpailevat siitä, kuka onkaan poppoon tylsin heppu. Jonsson esittää keinotekoista ihmistä ja silloinkin välittää uskottavampia tunteita kuin yksikään muu tästä yhdentekevää työtä suorittavasta jengistä.

Alien: Romulus osoittautui harmillisen ristiriitaiseksi lisäykseksi Alien-saagaan, josta löytyy paljon kehuttavaa, mutta myös selkeitä vikoja, jotka estävät sitä nousemasta todelliseen potentiaaliinsa. Isoin kehu menee ohjaaja Fede Álvarezille, joka on tiennyt tasan tarkkaan, miltä Alien-leffan pitää tuntua, näyttää ja kuulostaa. Siinä, missä Prometheus ja Alien: Covenant olivat turhankin superteknologisia ja tietyllä tavalla puhtoisia, Álvarez on ammentanut visuaalisen ilmeen suoraan alkuperäisestä Alienista. Avaruusasema on synkkä, kolkko ja likainen paikka, jonka lavasteet näyttävät alkuperäisen leffan kuvauksista varastetuilta. Teknologia on futuristista, mutta silti ihastuttavan kömpelöä. Ohjaaja on myös tiennyt, että fanit haluavat nähdä vanhoilla kunnon keinoilla toteutettuja mörköjä, eikä mitään digihirviöitä. Käytännön tehostein, animatroniikkanukein ja puvuin luodut xenomorphit ovat upeita ilmestyksiä kauhistuttavuudessaan ja radio-ohjattavat, vilkkaasti vipeltävät facehuggerit tarjoavat taattuja painajaisia hämähäkkikammoisille.

Myös Álvarezin rakentama ilmapiiri on erinomainen. Kyseessä on aidosti karmiva elokuva, jonka aikana katsojasta tuntuu siltä kuin olisi itsekin jumissa tällä avaruusasemalla ja jokaisen nurkan takana voi odottaa tappava vaara. Àlvarez nappaa katsojasta heti kiinni ja hänen pääasiassa varmassa otteessaan elokuvan vajaan kahden tunnin kesto kulkee aika nopeasti, vaikka leffa rakenteleekin asioita hissuksiin.

Se, mihin Alien: Romulus kuitenkin kompastelee, on sen käsikirjoitus. Kuten jo kävi selväksi, hahmoihin ei ole pahemmin jaksettu panostaa, eivätkä heidän kohtalonsa erityisemmin kiinnosta. Katsojan on hyvin helppoa arvata, kuka selviää lopputeksteihin asti hengissä ja kuka ei. Vaikka pidänkin siitä, että Àlvarez on ohjauksessaan ja visuaalisessa toteutuksessa halunnut mahdollisimman paljon mukailla alkuperäiselokuvaa, hänen ja Rodo Sayaguesin käsikirjoituksessa "fanipalvelukset" ovat pahimmillaan kiusallisen ontuvia. Sarjan tunnetuimmat repliikit on vaivaannuttavasti ängetty sekaan ja löytyypä leffasta myös tietokonetehostein kyseenalaisesti henkiin herätetty vanha tuttukin. Tekstiin mahtuu myös hassuja lapsuksia, esimerkiksi eräässä kohtauksessa hahmojen kauhistellessa lähestyviä xenomorpheja ja seuraavassa kohtauksessa hahmot ovatkin kävelleet pois vaaratilanteesta noin vain. Joitain faneja silittää taatusti vastakarvaan se, kuinka elokuva peruu merkittävän saavutuksen alkuperäiselokuvasta ja toisia taas voi turhauttaa, että elokuva mieltää Alien: Covenantin monet kyseenalaiset ideat kaanonikseen. Kaikkein kovin pala katsojalle tarjotaan loppuhuipennuksessa. Sen enempää paljastamatta voin sanoa, että aina ei kannattaisi keksimällä keksiä pyörää uudestaan.

Tekniseltä puoleltaan Alien: Romulus on lähes moitteeton teos. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu. Hitaat kamera-ajot läpi karmivan jylhien lavasteiden lisäävät pelottavuutta ja puvustus on oivallista. Tietokonetehosteet ovat erästä digihahmoa lukuun ottamatta näyttävät ja äänimaailma on hyytävästi luotu, oli kyse sitten ääniefekteistä, joista löytyy paljon tuttuja juttuja vanhoista Alieneista tai Benjamin Wallfischin tunnelmallisista musiikeista. Jäin kuitenkin kaipaamaan vielä hieman brutaalimpaa menoa, etenkin kun puikoissa pyörivä Álvarez on parhaiten tunnettu yltiöverisestä Evil Dead -uudelleenfilmatisoinnista (2013). Alien: Romuluksessa oli useita yksittäisiä hetkiä, joiden aikana en voinut olla haaveilematta, että tämä olisi voinut olla vielä raaempi. Noh, lähes jokaisesta Alien-elokuvasta löytyy jonkinlainen pidennetty versio, joten sormet ristissä toivon, että jonain päivänä myös Romuluksesta julkaistaisiin hieman pidempi K18-versio.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Alien: Romulus, 2024, 20th Century Studios, Scott Free Productions, Brandywine Productions

Arvostelu: Civil War (2024)

CIVIL WAR

Ohjaus: Alex Garland

Pääosissa: Kirsten Dunst, Cailee Spaeny, Wagner Moura, Stephen McKinley Henderson, Nick Offerman, Sonoya Mizuno, Jefferson White, Nelson Lee ja Jesse Plemons

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Civil War on Alex Garlandin ohjaama ja käsikirjoittama uutuuselokuva. Garland kirjoitti elokuvaa koronaeristyksessä ja ilmoitti siitä alkuvuodesta 2022. Kuvaukset pyörähtivät käyntiin pari kuukautta myöhemmin. Civil War sai maailmanensi-iltansa maaliskuussa South by Southwest -festivaaleilla ja nyt elokuva saapuu Suomen teattereihin. Itselleni kyseessä oli yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta. Olen pitänyt Garlandin aiemmista töistä paljon ja uuden elokuvan premissi kuulosti kiehtovalta. Ilahduinkin, kun pääsin näkemään Civil Warin jopa kuukautta ennakkoon sen lehdistönäytöksessä.

Lähitulevaisuudessa Yhdysvalloissa riehuu uusi sisällissota presidentin johtaman hallinnon ja liittoutuneiden läntisten joukkojen välillä. Joukko toimittajia matkaa halki Yhdysvaltojen kohti Washingtonia, saadakseen uriensa isoimman jutun haastattelemassa sotajalalla olevaa presidenttiä.

Civil War seuraa journalistien ryhmää, jotka kulkevat läpi sotatantereeksi muuttuneiden Yhdysvaltojen mojovan jutun perässä. On Kirsten Dunstin näyttelemä Lee, jota pidetään valokuvaajien keskuudessa elävänä legendana hänen rohkeutensa ja vaativissa tilanteissa napsittujen kuvien takia. On Wagner Mouran esittämä Joel, joka haaveilee pääsevänsä haastattelemaan presidenttiä (Nick Offerman), jota ei olla nähty median edessä kuukausiin. On Stephen McKinley Hendersonin esittämä Sammy, iäkkäämpi toimittaja, joka on huomattavasti kyynisempi operaation onnistumisen suhteen. Ja viimeisimpänä, muttei todellakaan vähäisimpänä on vastikään Priscilla-elokuvan (2023) pääroolissa häikäisseen Cailee Spaenyn näyttelemä nuori Jessie, joka pitää Leetä esikuvanaan ja haluaisi jonain päivänä olla yhtä hyvä kuvaaja. Nelikko on erittäin mainio, niin yksilöinä kuin ryhmänä ja toimittajien matkalle hyppää mukaan erittäin kiinnostuneena. Dunst tarjoaa yhden uransa parhaista roolisuorituksista Leenä, joka on nähnyt jo aika lailla kaiken, eikä enää vähästä hätkähdä, kun taas Spaeny vahvistaa asemansa tämän hetken kiinnostavimpien uusien näyttelijöiden joukossa. Spaenyn Jessie-hahmolle onkin myös kirjoitettu elokuvan paras kehityskaari. Narcos-sarjan (2015-2017) Pablo Escobarina parhaiten tunnettu Moura ja Garlandin Devs-televisiosarjassakin (2020) esiintynyt Henderson istuvat erinomaisesti rooleihinsa. Offerman on mainio diktaattorimaiseksi muuttuneen presidentin osassa ja maininnan arvoinen on myös Dunstin tosielämän miehen Jesse Plemonsin hyytävä roolityö nimettömäksi jäävänä sotilaana.

Siitä lähtien, kun tieto Civil Warin premissistä kävi selväksi, on se muuttunut yhä vain kontroversiaalimmaksi elokuvaksi ja leffan varsinaisen näkemisen lisäksi olen ollut aika lailla yhtä kiinnostunut näkemään, millaisen vastaanoton se tulee saamaan. Yhdysvaltojen poliittinen jakautuma on voimistunut viime vuosien aikana huomattavasti ja kuilu demokraattien ja republikaanien välillä suurenee kaiken aikaa. Asiaa ei yhtään auta jatkuvasti vastakkain olevat presidenttiehdokkaat Joe Biden ja Donald Trump, joista jälkimmäinen on erityisen provosoiva sanoistaan, mikä on vain lietsonut tätä tiettyä kahtia jakautuneisuutta. Tammikuussa 2021 tapahtunut Yhdysvaltain kongressitalon valtaus oli järisyttävä tapahtuma ja herätti jännitettä siitä, voisiko kahden voimakkaasti poliittisesti latautuneen ihmisryhmän välille muodostua niin suuri konflikti, että se sytyttäisi uuden sisällissodan.

Civil War ei suoraan lähde liikkeelle tästä skenaariosta, eikä se lähde nimeämään Nick Offermanin näyttelemää presidenttiä. Elokuva pikemminkin antaa katsojan luoda omat mielikuvansa. Lopputuloksena on aivan mahtava ja todella tiivistunnelmainen kuvaus, mihin tämä jakautuma voisi pahimmillaan johtaa. Yhdysvallat ovat uuden sisällissodan riepoteltavina ja katsoja heitetään säälittä keskelle tätä konfliktia. Elokuva tarjoaa välillä aika rajujakin näkyjä, eikä se juuri ryhdy kaunistelemaan, mitä meno voisi pahimmillaan olla. Osa katsojista takuulla tulkitsee elokuvan lähinnä provosointina, enkä ihmettele, jos moni pistää leffan boikottiin, pitäessään sitä liian ajankohtaisena ja pelottavana. Itse näen sen erinomaisena herättelysoittona, että "hei haloo, ettekö te tajua, että jos jatkatte samaan malliin, tämä voi ihan oikeasti olla tulevaisuutenne!"

Vaikka elokuvan mainokset ovatkin painottuneet lähinnä sotilaisiin, kuten yllä oleva voimakas juliste Vapaudenpatsaan soihdussa lymyilevistä tarkka-ampujista, pidän valtavasti siitä, että varsinainen leffa kertoo tilannetta seuraavista journalisteista ja että elokuva on tarinaltaan road trip -tyylinen ajelu läpi Yhdysvaltojen. Vajaan parin tunnin aikana hahmot päätyvät monenlaisiin eri tilanteisiin, joissa sodan vaikutuksia esitellään monipuolisesti. Joissakin paikoissa esitetään, ettei mitään poikkeavaa ole meneillään ja jotkut kohdatut ihmiset taas tuntuvat koko elämänsä odottaneen tällaista tilaisuutta. Leffa on täynnä purevaa satiiria Yhdysvaltojen menosta, mutta ei suinkaan hauskaa sellaista. Jopa Suomessa katseltuna Civil War on tehokkaan ahdistava kokemus. Taistelukohtauksia ei ole tehty viihteellisiksi, vaan ne ovat epämiellyttävää seurattavaa. Ei elokuva kuitenkaan pelkkää räiskintää ole, vaan sen keskiössä ovat aina nämä neljä ihmistä vaarallisella matkallaan. Henkilödraama on väkevää läpi elokuvan. Kaikki tämä huipentuu aivan fantastiseen finaaliin Washingtonissa, joka ei todellakaan jätä kylmäksi.

Alex Garland ei sitten millään suostu tuottamaan pettymystä. Käsikirjoitushommien jälkeen hänen debyyttiohjauksensa Ex Machina (2014) oli terävä tekoälykuvaus, Hävitys (Annihilation - 2018) oli niin karmiva kuin älykäs tieteiskauhu, Devs-sarja oli onnistuneen koukuttava ja Men (2022) oli häiriintyneisyydessään tehokkaan ravisteleva kokemus. Civil Warissa Garland vakuuttaa jälleen monellakin saraa ja niin hänen käsikirjoituksensa kuin ohjauksensa ovat vahvaa suorittamista. Civil War on myös taitavasti kuvattu ja napakasti leikattu. Vaikka kestoa on alle kaksi tuntia, mikä nykypäivänä tuntuu hämmentävän lyhyeltä, ei leffa kiirehdi lainkaan. Sekaan leikatut valokuvat ovat upea tehokeino. Lavastajat tekevät hienoa työtä läpi elokuvan ja maskeeraajat ovat työstäneet joitain ikävän näköisiä vammoja. Erikoistehosteista näkyy pienehkö budjetti, mutta ne ajavat asiansa. Maisemakuvien taustoille lisätyt tulipalot muistuttavat kaiken aikaa elokuvan maailmantilanteesta. Äänimaisema on todella hienosti rakennettu, mutta Ben Salisburyn ja Geoff Barrow'n säveltämät musiikit eivät juuri erotu edukseen. Taisteluja tosin tavallaan jopa tehostaa musiikittomuus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Civil War, 2024, A24, DNA Films, IPR.VC

Arvostelu: Priscilla (2023)

PRISCILLA

Ohjaus: Sofia Coppola

Pääosissa: Cailee Spaeny, Jacob Elordi, Ari Cohen, Dagmara Domińczyk, Tim Post, Lynne Griffin, Daniel Beirne, Rodrigo Fernandez-Stoll, Dan Abramovici, R. Austin Ball, Olivia Barrett, Stephanie Moore, Luke Humphrey ja Evan Annisette

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

Priscilla perustuu Priscilla Presleyn omaelämäkertakirjaan Elvis and Me vuodelta 1985. Kirjan pohjalta oli tehty jo kaksiosainen minisarja Elvis and Me vuonna 1988 ja 2020-luvun alussa Sofia Coppola kiinnostui kääntämään kirjan elokuvan muotoon. Coppola oli aikeissa tehdä elokuvan Edith Whartonista, mutta päättikin siirtyä Priscilla-projektiin. Hän sai itse Priscilla Presleyn mukaan vastaavaksi tuottajaksi elokuvaan ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022. Priscilla sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2023, missä elokuva voitti palkinnon parhaasta naispääosasta ja nyt elokuva on saapunut myös Suomeen. Itse yllätyin, kun Coppola ilmoitti tekevänsä elokuvan juuri sen jälkeen, kun Priscillan laulajamiehestä tehtiin elokuva Elvis (2022). Kiinnostuin näkemään leffan toisenlaisesta perspektiivistä ja kävinkin katsomassa Priscillan heti sen ensi-iltaviikolla.

Vuonna 1959 nuori Priscilla Beaulieu tapaa laulajasensaatio Elvis Presleyn ja rakastuu tähän välittömästi. Elvis vastaa tunteisiin ja hetken aikaa suhde miehen kanssa vaikuttaisi onnenpotkulta Priscillalle. Vähitellen tyttö alkaa kuitenkin hoksaamaan, millainen mies onkaan tähti-imagon takana.

Pääroolissa Priscilla Beaulieuna, eli myöhemmin Priscilla Presleynä nähdään Cailee Spaeny, jonka olen aiemmin nähnyt sivurooleissa muun muassa Pacific Rim - Kapinassa (Pacific Rim: Uprising - 2018) ja Mare of Easttown -minisarjassa (2021), joista kummastakaan hän ei kuitenkaan jäänyt erityisemmin mieleeni. Priscillana Spaeny tekee suuren vaikutuksen, enkä malta odottaa, että näen häneltä lisää roolitöitä tulevissa elokuvissa Civil War (2024) ja Alien: Romulus (2024). Hän ansaitsi Golden Globe -ehdokkuutensa ja olisi mielestäni ansainnut myös parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden. Spaeny tulkitsee hienosti Priscillaa, joka esitellään 14-vuotiaana ja sinisilmäisenä tyttönä, joka tietty ihastuu Elvis Presleyyn korviaan myöten heti ensisilmäyksellä, mutta joka leffan myötä muuttuu huomattavasti monisävyisemmäksi henkilöksi.

     Priscillan miehenä, Elvis Presleynä nähdään tällä kertaa Jacob Elordi, joka periaatteessa suoriutuu roolistaan hyvin, mutta joka ei mahda mitään sille, että pari vuotta sitten Elvis-elokuvassa Austin Butler teki niin lähtemättömän ja säkenöivän vaikutuksen, ettei Elordi millään yllä samaan. Siinä, missä Butler tuntui muuttuvan täysin Elvikseksi, Elordi tuntuu vain näyttelevän laulajaa. Butlerin ja Elordin roolityöt eroavat myös siinä, kuinka Elvis elokuvissa esitellään. Siinä, missä Elvis-leffa keskittyi legendaarisen laulajan elämäntarinan kertomiseen, Priscilla näyttää lähinnä Elviksen toista puolta. Tämän elokuvan Elviksestä kuoritaan pikkuhiljaa hurmaava ulkoasu pois ja jäljelle jää manipuloiva narsisti ja hyväksikäyttäjä, joka murtaa Priscillaa vähitellen lisää ja lisää. Elokuvaa ei kuitenkaan kiinnosta ryhtyä tutkimaan, mistä miehen käytös johtuu, vaan kuvaus on aika mustavalkoisen tuomitseva. Elviksen ja Priscillan tytär Lisa Marie ei ehtinyt nähdä elokuvaa ennen kuolemaansa, mutta hän luki sen käsikirjoituksen ja haukkui sen täysin säälittä loukkaavana kuvauksena isästään. Priscillastahan elokuva taas maalailee varsin puhtoisen kuvan, jättäen pois naisen paheet ja salasuhteet, viitaten vain lopussa nopeasti orastavasta suhteesta karateopettaja Mike Stonen (Evan Annisette) kanssa.

Priscilla jätti minut aika ristiriitaisiin fiiliksiin. Siitä löytyy paljon hyvää, lähtien Spaenyn vahvasta roolisuorituksesta ja Spaenyn ja Elordin välisestä väkevästä kemiasta, mutta samalla elokuvassa on ratkaisuja, jotka tökkivät ikävästi. Elokuva lähtee todella lupaavasti käyntiin. Priscillan ja Elviksen ensikohtaaminen on onnistuneesti luotu ja tytön naiivi ihastuminen unelmapoikaystävältä vaikuttavaan Elvikseen on hyvin rakennettu. Suhteen muodostuminen kerrotaan sujuvasti ja Elviksen ikävämmän puolen paljastuminen tapahtuu toimivasti pikkuhiljaa. Miehestä välittyy heti hieman luotaantyöntävä aspekti ja tämä vain voimistuu, kun Elvis alkaa kohtaus kohtaukselta määrätä enemmän Priscillan elämää - mitä tämä saa tehdä, miten tämä saa pukeutua ja miltä tämän kuuluu näyttää. Kytevät konfliktit eivät kuitenkaan purkaudu yhtä voimakkaasti kuin voisi toivoa.

Elokuva jää muutenkin loppupeleissä hieman pinnalliseksi ja mustavalkoiseksi kuvaukseksi monimutkikkaasta suhteesta ja monimutkikkaista ihmisistä. Sofia Coppola on selvästi halunnut tehdä totaalisesti erilaisen elokuvan kuin Baz Luhrmann oman Elvis-leffansa kanssa. Hän on päättänyt perehtyä ikävään kotielämään kaiken glamourin ja parrasvalojen takana, mutta kuvaus jää samalla hyvin yksipuoleiseksi. On oiva tehokeino, että kun Elvis lähtee kiertueelle tai tekemään uutta elokuvaa, seuraammekin Priscillaa, kun tämä jää Gracelandiin tekemään... noh, periaatteessa ei mitään, sillä hän ei saanut tehdä juuri mitään. Toisin kuin Luhrmannin räväkkä ja sähäkkä filmi, Priscilla on huomattavasti hitaampi teos. Kun Priscilla vain odottaa päivätolkulla miehensä paluuta, lukien lööppejä Elviksen suhteista naisnäyttelijöiden kanssa, hitaus on erinomainen tehokeino.

Samalla Priscilla jättää katsojan liiankin etäiseksi Elviksestä. Välillä tuntuu siltä, että elokuva vaatii sen, että katsoja on nähnyt myös Luhrmannin filmin, jotta Elviksen ikäviä puolia voi ymmärtää. Luhrmannin leffassa dominoinut Eversti-hahmo kontrolloi Elvistä, joka puolestaan purki ikävää tunnettaan tyttöystäväänsä. Kun Priscillassa Eversti vain mainitaan nopeasti pari kertaa, katsojan ei edes anneta päästä Elviksen pään sisälle. Laulaja esitetään pelkkänä pintaraapaisuna, murjottavana ja tympeänä miehenä. Niin Elviksessä kuin Priscillassa artistista näytetään vain yhdenlainen tulkinta, eri puolet samasta kolikosta. Totuus Elviksestä on luultavimmin jotain näiden kahden tulkinnan väliltä.

Tiedän, että olen nyt käyttänyt ison osan tekstistä puhuakseni Elviksestä, vaikka elokuvassa on kyse Priscillasta. Tai siinä pitäisi olla kyse hänestä. Henkilön sijaan elokuva tuntuu lopulta enemmän kuvaukselta Priscillan suhteesta Elvikseen, mitä korostaa se, että elokuva loppuu myrkyllisen parisuhteen päättymiseen. Minua jäi harmittamaan, ettei elokuva jatka siitä ja näytä Priscillaa ilman Elvistä. Mies oli toki todella merkittävä osa hänen elämäänsä ja elokuvan pohjana toimiva kirja oli nimeltään Elvis and Me, mutta samalla tämä veto rajaa asioita liikaa. Priscilla ja Elvis erosivat vuonna 1973, minkä jälkeen Priscilla pääsi vihdoin luomaan omaa uraansa. Hän esimerkiksi näytteli naispääosaa Mies ja alaston ase -hittikomedioissa (The Naked Gun - 1988-1994), toimi aktivistina ja hurahti myöhemmin skientologiaan. Koen outona, että kun puikoissa pyörii vielä Sofia Coppolan kaltainen elokuvantekijä, niin hän määrittää naishahmoaan tämän miehen kautta, eikä naisen itsensä kautta.

Teknisiltä ansioiltaan Priscilla on taitavasti tehty, joskin valaisussa minua turhautti sama kuin monissa muissakin nykypäivän leffoissa. Kuvassa näkyy, että lamput ovat päällä, mutta silti huoneet ovat oudon pimeät ja näyttelijöiden kasvot jatkuvasti varjossa. Kameratyöskentely on kuitenkin oivallista ja leffa on pääasiassa sujuvasti leikattu. Värimäärittelyssä korostetaan mainiosti Priscillan tunnetiloja. Ennen Elviksen kohtaamista Priscillan elämä on ankean harmaata ja Elvis tuo mukaan väriä. Kun Priscilla on yksin kotona, odottamassa Elvistä, kohtaukset ovat taas tylsän värittömiä. Lavasteet ovat hienot, samoin asut. Priscillan kohdalla maskeerauksissa on onnistuttu hienosti, mutta Elviksen kohdalla taas mitä pidemmälle leffa etenee, sitä enemmän Elordi näyttää vain Elvis-imitoijalta, etenkin kaameiden feikkipulisonkiensa kanssa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja pidin paljon siitä, että elokuvassa ei kuulla lähes yhtään Elviksen kappaleita.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Priscilla, 2023, American Zoetrope, The Apartment, Fremantle

Arvostelu: Bad Times at the El Royale (2018)

BAD TIMES AT THE EL ROYALE

Ohjaus: Drew Goddard
Pääosissa: Jeff Bridges, Cynthia Erivo, Dakota Johnson, Jon Hamm, Lewis Pullman, Cailee Spaeny, Chris Hemsworth ja Nick Offerman
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 16

Bad Times at the El Royale on Drew Goddardin käsikirjoittama ja ohjaama trilleri. Goddard sai itse idean tarinaan ja piti käsikirjoitustaan visusti salassa, antaen vain tuotantoyhtiöiden pomojen lukea sen, jotta saisi myytyä idean ja tehdä elokuvan. Lopulta 20th Century Fox -yhtiö innostui siitä ja Goddard alkoi tosissaan työstämään filmiä. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2018 ja nyt yhdeksän kuukautta myöhemmin Bad Times at the El Royale sai ensi-iltansa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Yritin vältellä trailereita, jotten tietäisi paljoa elokuvasta ennen sen näkemistä ja meninkin erittäin toiveikkain mielin katsomaan leffan sen ensi-iltaviikonloppuna.

Seitsemän muukalaista kohtaavat Kalifornian ja Nevadan rajalla sijaitsevassa El Royale -hotellissa. Jokaisella heistä on synkkä menneisyys, eikä heidän tulevaisuutensakaan vaikuta yhtään sen kirkkaammalta.

Tarinan seitsemän muukalaista ovat Jeff Bridgesin näyttelemä pappi Flynn, Cynthia Erivon esittämä laulaja Darlene Sweet, Jon Hammin esittämä imurimyyjä Seymour Sullivan, Dakota Johnsonin näyttelemä hippi Emily, Cailee Spaenyn esittämä Rose, Chris Hemsworthin näyttelemä kulttijohtaja Billy Lee, sekä Lewis Pullmanin esittämä hotellivirkailija Miles Miller. Yhdestäkään hahmosta on hyvin vaikea puhua paljastamatta mitään, sillä lähes kukaan ei ole sitä, miltä aluksi vaikuttaa. Sen kuitenkin sanon, että jokainen seitsemästä hahmosta on äärimmäisen kiehtova ja erinomaisesti kirjoitettu, minkä lisäksi heidän näyttelijänsä tekevät upeaa työtä. Fifty Shades -pehmopornoleffoista (2015-2018) tuttu Dakota Johnsonkin suoriutuu osastaan hyvin, mistä olin äärimmäisen yllättynyt. Kun hän saapui mukaan tarinaan, pelkäsin homman lässähtävän, mutta huojennuin huomatessani, että hänellä onkin lahjoja, joita hän ei vain jostain syystä halunnut näyttää Fifty Shades -trilogiassa. Bridges, Hamm ja Hemsworth ovat lähestulkoon aina mainioita, minkä lisäksi itselleni täysin tuntematon Erivo teki vaikutuksen. Nuoret näyttelijänalut Pullman ja Spaeny sopivat rooleihinsa täydellisesti.

Bad Times at the El Royalesta huomaa päivänselvästi, että ohjaajakäsikirjoittaja Drew Goddard on Tarantinonsa katsellut. Elokuva on nimittäin täynnä samankaltaisuuksia Quentin Tarantinon filmien kanssa: Tarinan kertominen hieman sokkeloisessa järjestyksessä ja tarinan jakaminen erilaisiin lukuihin. Häiriintyneet hahmot, jotka käyvät pitkiä keskusteluja ja joiden taustat avautuvat vähitellen. Väkivaltaisia kohtauksia, joissa tulee yllättävänkin veristä jälkeä. Elokuva tuntuu vahvasti Tarantinon tekemältä, mutten todellakaan sano, että kyseessä olisi huono asia tai että ohjaaja vain kopioisi muita. Goddard hoitaa hommansa erittäin lahjakkaasti ja saa filmistä loppujen lopuksi tarpeeksi oman näköisensä. Kopiointi myös tapahtuu paljon tyylikkäämmin kuin esimerkiksi aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä trillerissä Terminal (2018). Lisäksi on huvittavaa, että Goddardin työ tuntuu enemmän aidolta Tarantinolta kuin Tarantinon viimeisin työ The Hateful Eight (2015), mikä tuntui lähinnä Tarantinon kömpelöltä yritykseltä kopioida itseään.

Bad Times at the El Royale vangitsee katsojan mestarillisesti alusta alkaen. Ensimmäinen, yhdellä pitkällä kuvalla toteutettu kohtaus luo tunnelman täydellisesti ja saa katsojan haluamaan lisää. Itse El Royale -hotelli rakennetaan hienosti ja sen mystisyyttä on jännittävää tutkia yhdessä hahmojen kanssa. Tarina on äärimmäisen koukuttava, ja mikä parasta, elokuva yllätti minut jatkuvasti käänteidensä kanssa. Vaikka loppupäässä alkoi olla selvää, kuka tai ketkä selviävät hotelliyöstä hengissä, ensimmäiset kaksi tuntia tarjoavat mysteerisyyttä ja yllätyksiä tarpeeksi pitääkseen katsojaa jännityksessä tulevasta. Tiiviin tunnelman ja kiehtovan tarinan ansiosta lähes kahden ja puolen tunnin kesto hujahtaa nopeasti ja vain loppuhuipennus kaipaisi pientä tiivistämistä. Erilaiset paljastukset ja hahmojen taustojen avaaminen takaumien kautta on todella mielenkiintoista, ja joitain kohtauksia voisi mielellään katsoa kauemminkin. On loistoratkaisu näyttää jotkut tilanteet eri näkökulmista ja on hauska huomata, kuinka toisilleen tuntemattomat hahmot sotkeutuvat vääriin bisneksiin. Parissa kohtaa elokuva jopa hipoo täydellisyyttä (esimerkiksi kohtaus, missä yksi hahmoista alkaa selvittämään El Royalen hämäriä hommia on mielettömän mahtava), mutta sitten taas yhden hahmon saapuessa tarinaan elokuvan loppupäässä, yleinen taso laskee pienesti. Goddard on kuitenkin onnistunut rakentamaan niin napakan trillerin, että pienten puutteidensakin kanssa Bad Times at the El Royale tarjoaa erittäin hyvän ajan leffateatterissa (ehheh, kuinka huono vitsi).

Goddardin kirjoittama dialogi ei ole ihan yhtä nokkelaa kuin Tarantinolla tämän parhaina päivinään, mutta ovat hänen keskustelunsa silti hienosti työstettyjä. Hän ei onneksi lähde liian selittelevälle linjalle keskusteluissa, minkä lisäksi on hienoa, että hän jättää tiettyjä asioita katsojan tulkinnan varaan. Goddardilta löytyy myös silmää vahvalle visuaaliselle puolelle. Bad Times at the El Royale näyttää nimittäin paikoitellen käsittämättömänkin hyvältä. Elokuva on upeasti kuvattu ja pitkät otokset suorastaan lumoavat katsojan. Leikkaus on suurimmaksi osaksi erinomaista, mutta loppua voisi tosiaan tiivistää ja joissain dialogikohtauksissa voisi pysyä kauemmin samassa hahmossa ennen leikkausta toiseen henkilöön. Valopuoli on toteutettu erinomaisesti ja El Royale -hotellin neon-valoja käytetään hienosti hyödyksi sateisessa yössä. Hotellin lavasteet ovat muutenkin näyttävät. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu aina ääniefekteistä Michael Giacchinon säveltämiin musiikkeihin asti.

Yhteenveto: Bad Times at the El Royale on erinomainen ja äärimmäisen koukuttava trilleri. Ohjaaja Drew Goddard lainailee paljon Quentin Tarantinolta, mutta tekee sen tarpeeksi tyylikkäästi ja omalla hengellään, jotta elokuva tuntuu tarpeeksi raikkaalta. Filmin mysteerinen tarina ja vielä mysteerisemmät henkilöt vangitsevat katsojan, ja erilaisia salaisuuksia on mahtavaa päästä selvittämään. Jokainen hahmoista on loistavasti luotu ja heidän näyttelijänsä (jopa Dakota Johnson) tekevät huikeaa työtä. Tarina koukuttaa niinkin onnistuneesti, ettei lähes kahden ja puolen tunnin kesto ala tuntumaan pitkäveteiseltä, vaan joitain kohtauksia voisi sujuvasti katsoa vieläkin kauemmin. Pitkät dialogit ja yhtä lailla pitkät hiljaiset pätkät ovat mestarillista kerrontaa, ja vain loppuhuipennus kaipaisi pientä tiivistämistä. Visuaalisesti kyseessä on häikäisevän hyvin tehty elokuva ja kaiken kaikkiaan Bad Times at the El Royale on upea taidonnäyte ohjaaja Goddardilta. Pitkästä kestosta huolimatta sen haluaa nähdä pian uudestaan, sillä päällekäin kulkevista juonikuvioista löytyy varmasti kiinnostavia asioita, mitä ei huomannut vielä ensimmäisellä katselulla. Suosittelenkin elokuvaa kaikille, jotka kaipaavat kieron koukuttavaa jännäriä elämäänsä. Tarantino-faneille tämä tarjoaa varmasti riemua, etenkin kun kyseessä on "kopionakin" parempi Tarantino-leffa kuin Tarantinon edellinen oma elokuva The Hateful Eight.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bad Times at the El Royale, 2018, Twentieth Century Fox

Arvostelu: Pacific Rim - Kapina (Pacific Rim: Uprising - 2018)

PACIFIC RIM - KAPINA

PACIFIC RIM: UPRISING

Ohjaus: Steven S. DeKnight
Pääosissa: John Boyega, Cailee Spaeny, Scott Eastwood, Burn Gorman, Charlie Day, Jing Tian, Adria Arjona, Ivanna Sakhno ja Rinko Kikuchi
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12

Guillermo del Toron scifitoimintateos Pacific Rim - Hyökkäys Maahan (Pacific Rim - 2013) oli pidetty menestys, joten tietty sille päätettiin tehdä jatkoa. Vuonna 2014 Del Toro ilmoitti ohjaavansa toisen osan ja sen kuvausten oli tarkoitus alkaa syksyllä 2015, mutta kun Universal Pictures ja Legendary Entertainment tulivat riitoihin keskenään, leffan tuotanto pysäytettiin ja Del Toro poistui ohjaajan hommista tehdäkseen The Shape of Waterin (2017). Alkuvuodesta 2016 yhtiöt olivat tehneet sopimuksen ja filmin työstäminen jatkui uusien tekijöiden kanssa. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016 ja nyt Pacific Rim: Kapina on vihdoin saanut ensi-iltansa. Ja itseäni ei oikeastaan kiinnosta. Omasta mielestäni Pacific Rim on kenties heikoin Del Toro -leffa, minkä olen nähnyt. Vaikka se on ihan kiva, tuntui se saaneen tarinansa päätökseen tarpeeksi hyvin, jottei jatkoa tarvitsisi. Ja nyt kun jatkoa on tullut, eikä siinä ole mukana Del Toroa eikä lähes ketään alkuperäisen elokuvan näyttelijöistä, en uskonut filmin olevan kovin hyvä. Trailerit näyttivät mielestäni ihan viihdyttäviltä, mutta niitä katsoessani en voinut olla miettimättä, että on suuri mahdollisuus siihen, ettei tämä leffa toimi. Meninkin hyvin varautuneena katsomaan leffan ja pahimmat pelkoni kävivät toteen. Kyseessä on myötähäpeällisen typerä ja huono tekele.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Pacific Rim - Hyökkäys Maahan!

Kymmenen vuotta sen jälkeen, kun Kaiju-hirviöt saatiin pysäytettyä, auktoriteettiongelmainen Jake ja nuori Amara värvätään Jäger-robottipiloteiksi - eikä hetkeäkään liian aikaisin, sillä hirviöt ovat tekemässä paluuta...

Edellisen osan päätähti Charlie Hunnam oli kiireinen King Arthur: Legend of the Swordin (2017) kuvauksissa, joten hänen hahmonsa on kirjoitettu ulos tarinasta ja uutena sankarina nähdään uusista Star Wars -leffoista tutun John Boyegan esittämä Jake. Tavallaan ratkaisu ei haittaa itseäni, sillä Boyega on mielestäni parempi näyttelijä kuin Hunnam, minkä lisäksi hahmo on kirjoitettu mukaan oivallisella tavalla. Jake on kapinahenkinen heppu, joka tekisi mieluummin mitä ikinä huvittaa kuin tottelisi sääntöjä ja ohjaisi jättimäistä taistelurobottia. Hänen matkansa urheaksi sankariksi on siis kiinnostava, vaikkakin hieman liian kiirehtivä.
     Jakea kiinnostavampi hahmo on nuori tyttö Amara, jota esittää uusi tulokas Cailee Spaeny. Debyyttiroolinsa tekevä Spaeny yllättää positiivisesti ja tekee kenties koko leffan parhaan roolisuorituksen (mikä ei tosin vaadi paljoa). Hänen hahmonsa on uhmakas ja jääräpäinen, muttei muutu koskaan ärsyttäväksi. Amara on kekseliäs ja taitava - jopa niinkin taitava, että hän on kyennyt rakentamaan oman mini-Jägerinsä, Scrapperin. Spaenyn ja Boyegan välinen kaverikemia toimii, jolloin Jaken ja Amaran kahdenkeskeiset kohtaukset ovat filmin parasta antia.
     Jostain syystä tekijät ovat pitäneet fiksuna ratkaisuna, että ainoat edellisestä osasta tutut hahmot, jotka tekevät paluun, ovat ne ärsyttävimmät, eli tutkijat Geiszler (Charlie Day) ja Gottlieb (Burn Gorman). Edellinen naissankari Mako Morikin (Rinko Kikuchi) tosin nähdään uudelleen, mutta hänen roolinsa on niin mitättömän pieni, ettei häntä oikeastaan voi laskea. Tohtori Gottliebista on onneksi älytty tehdä hieman hillitympi tapaus, vaikka Gorman päätyykin välillä näyttämään tuttuja karikatyyrimäisiä puoliaan. Tohtori Geiszlerin kanssa on kuitenkin tehty niin hölmöjä ratkaisuja, että katsojaa oikein hävettää. Dayn roolisuoritus on niin nolo, että katsojana ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa?
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Jäger-pilotti Lambert (tylsän kehno Scott Eastwood), omia Jäger-robottejaan rakentava Shao (Jing Tian), kolmiodraamaa välillä luova mutta usein täysin unohdettava Jules (Adria Arjona), sekä tympeä Jäger-kadetti Viktoria (Ivanna Sakhno), jolle on luotu outoa draamailua Amaran kanssa.

Alkuperäisen Pacific Rimin idea oli todella hölmö: suuret robotit taistelivat suuria hirviöitä vastaan. Idea oli kuitenkin toteutettu ihan liian vakavasti, jolloin se ei löytänyt tasapainoa sille, onko se vain hölmöä viihdettä vai syvällisempää draamaa. Pacific Rim - Kapina unohtaa syvällisyydet ja turhan vakavuuden, ja pistää vain haisemaan kaikella hölmöydellään. Valitettavasti lopputuloksena ei silti ole sellainen älyvapaa popcornviihdeteos, joka lämmittelisi tulevaa elokuvakesää. Kyseessä on selkeästi edeltäjäänsä kehnosti leffa, vaikka joitain parannuksia tästä kuitenkin löytyy. Mielestäni isot taistelukohtaukset olivat paljon paremmin toteutettuja ja viihdyttävämpiä kuin viime filmissä. Tällä kertaa Jägerit eivät tee kaikkea käsittämättömän hitaasti, vaan niistä löytyy nopeutta ja ketteryyttä. Toimintakohtauksia ei myöskään häiritse jatkuva sade ja synkkyys, mitkä ärsyttivät paljon edellisessä osassa. Onkin siis harmi, että ensimmäisen Kaijun ilmestymistä täytyy odotella jopa tunti ja kymmenen minuuttia. Viimeinen puolituntinen on aika lailla pelkkää mätkintää ja tuhoa, mutta sitä edeltävä aika käytetään hahmojen esittelyyn ja heidän välisten suhteiden muodostamiseen, sekä pitkään pohjustukseen. Ei siinä mitään, jos hahmoista olisi tehty kiinnostavia. Vain Jaken ja Amaran väleistä on saatu aikaiseksi jotain, mutta heidätkin pidetään liian usein erossa toisistaan.

Minulla ei ole mitään niitä elokuvia vastaan, jotka on tehty täysin viihteellisessä tarkoituksessa. Minun mielestäni esimerkiksi Transformers (2007) on todella hyvä filmi, vaikka se onkin erittäin hölmö. Pidän myös todella paljon Transformers: Kuun pimeästä puolesta (Transformers: Dark of the Moon - 2011), vaikka se on vielä hölmömpi. Siitä kuitenkin löytyy tiettyä tunnetta, mikä tästä puuttuu kokonaan. Tämä ei myöskään ole yhtään niin cool kuin se elokuva. Läpi Pacific Rim - Kapinan en voinut edes käsittää, kuinka typerä ja urpo tekele se on. Usein se on jopa todella laiska, minkä takia onkin ihme, etteivät tekijät päättäneet pistää Kaijuja peliin jo aiemmin. Siistien taisteluiden sijaan joutuu kuuntelemaan sitä, kuinka Jake kehuu vähän väliä omaa ulkonäköään. Jos se oli vitsi, niin se meni kyllä koko yleisöltä ohi. Hän myös kehuu Lambert-pilotin ulkonäköä, mikä on outoa. Ei siinä mitään, jos heidän välille olisi luotu pientä homoromanssia, muttei filmillä tietenkään ole munaa tehdä niin, etenkään kun se on pääasiassa suunnattu Kiinan markkinoille, missä homoutta ei vieläkään katsota hyvällä. Kiinan ansiosta edellinen Pacific Rim muodostui hitiksi, joten jatko-osahan tietty tapahtuu pääasiassa siellä ja Japanissa. Komediaa on myös yritetty vääntää pikkutuhmilla repliikeillä, joissa viitataan, että mitä isompi peni... eikun Jäger, sen parempi. Kaikkein myötähäpeällisin hetki on kuitenkin, kun Jägerit lähtevät taisteluun ja yksi hahmoista pistää tsemppimusiikiksi "Trolololo"-biisin, koska miksipä ei?

Loppujen lopuksi Pacific Rim - Kapina on huono elokuva. Vaikka viimeinen puolituntinen on viihdyttävää mäiskettä, ei se pelasta leffaa tarpeeksi, jotta se olisi ihan ok tai edes heikko. Taistelu myös muuttuu jopa liian pitkäksi, jolloin se alkaa toistaa itseään, eikä loppuratkaisu enää kiinnosta. Jossain kohtaa aloin vain miettimään, että kylläpäs sankarit rohkeasti romuttavat kaupunkia, vaikkei heillä voi olla täyttä varmuutta, että pilvenpiirtäjät olisivat tyhjiä ihmisistä. Leffassa kuolee tuhansia, mutta se ei uskalla ollenkaan tuoda tällaista dramaattisuutta esille, eikä se pistä hahmoja miettimään tekojensa seurauksia tai moraalisia puolia. Käsikirjoittajanelikko Emily Carmichael, Kira Snyder, T. S. Nowlin ja Steven S. DeKnight ovat tehneet kehnoa ja todella laiskaa työtä tarinan kanssa. Repliikit ovat usein huonoja tai myötähäpeällisiä. Edellisen osan tapahtumat kiireesti kertaava kertojaääni tuntuu kuin jostain televisiosarjasta repäistyltä. Leffa voisikin alkaa sanoilla "viime Pacific Rim -jaksossa tapahtunutta..." Tämä ei toisaalta tule ihmeenä, sillä DeKnight on tätä ennen ohjannut televisiosarjoja. Vaikka hänen työstämä Daredevil-sarjansa (2015-) onkin huikea, ei hänestä löydy ainesta ison tehosteleffan tekijäksi. DeKnightilla ei ole samanlaista visiota kuin edeltäjällään Guillermo del Torolla, eikä myöskään Transformers-ohjaaja Michael Bayn oikeaa henkeä.

Tekninen toteutus on sentään onnistunutta, vaikka leikkaus onkin toimintakohtauksissa usein liian nopeatempoista, eivätkä jotkut kohtaukset täysin yhdisty toisiinsa. Leffa on kuitenkin kuvattu hyvin, minkä lisäksi sen puvustus, maskeeraus ja lavastus ovat tyylikkäitä. Valaisussa filmistä on onneksi tehty kirkkaampi kuin edeltäjästään. Äänimaailma on upea ja visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa näyttävät. Uusi säveltäjä Lorne Balfe ei ole kuitenkaan saanut aikaiseksi yhtä toimivaa musiikkia kuin edellisen osan säveltänyt Ramin Djawadi. Djawadin säveltämä tunnusmusiikki kuullaan tietty tässäkin ja se on edelleen rautainen.

Yhteenveto: Pacific Rim - Kapina on huono elokuva, joka heittää kaikki syvällisyydet hukkaan ja pistää vain haisemaan typeryydellään. Leffa on täynnä yhä vain hölmömpiä hetkiä, repliikkejä ja juonenkäänteitä, mutta se ei löydä niistä tarpeeksi viihdearvoa, jotta elokuvan katselusta voisi nauttia. Filmin ensimmäinen tunti ja vähän päälle käytetään kehnosti huonojen vitsien heittelyyn ja hahmojen esittelyyn, joista katsojana ei kuitenkaan ikinä välitä. John Boyegan ja Cailee Spaenyn esittämien hahmojen väleistä on saatu aikaiseksi jotain, mutta sitäkään ei jakseta viedä kunnolla loppuun. Vasta viimeisten kolmen vartin aikana leffa lähtee oikeasti käyntiin ja sitten se onkin pelkkää aivotonta mäiskettä robottien ja hirviöiden välillä. Kuoleeko taistelun tuoksinnassa tuhansia ihmisiä? Varmasti, mutta ketään ei näytä kiinnostavan. Onneksi koko leffan ajan ei kuitenkaan vain sada masentavasti, vaan se on kirkas ja siinä mielessä sitä on jokseenkin miellyttävä tuijottaa. Pacific Rim - Kapina on tehty vain ja ainoastaan yläasteikäisille lapsille, jotka haluavat katsoa, kun tapahtuu hirveästi kaikkea, millä ei loppujen lopuksi ole yhtään mitään merkitystä. Suosittelen kuitenkin säästämään viikkorahanne ensi kuulle, kun Avengers: Infinity War (2018) vihdoin ilmestyy. Toivon, että Pacific Rim - Kapina floppaa, jotta sen lupailemaa vielä hölmömpää jatko-osaa ei koskaan nähdä. Ja ai niin, jos teistä tuntuu lopuksi siltä, että elokuva tuntui oudon tutulta, olette varmaan nähneet Independence Day: Uuden uhkan (Independence Day: Resurgence - 2016).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Pacific Rim: Uprising, 2018, Universal Pictures, Twisted Media, Perfect World Pictures, Legendary Entertainment, Double Negative, Double Dare You