Marie Antoinette (2006) - elokuva-arvostelu

MARIE ANTOINETTE

Ohjaus: Sofia Coppola

Näyttelijät: Kirsten Dunst, Jason Schwartzman, Judy Davis, Steve Coogan, Rip Torn, Rose Byrne, Asia Argento, Molly Shannon, Shirley Henderson, Jamie Dornan, Danny Huston, Marianne Faithfull, Mary Nighy, Al Weaver, Mathieu Amalric ja Tom Hardy

Genre: draama, historia

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 3

Marie Antoinette perustuu Antonia Fraserin elämäkertakirjaan Marie Antoinette: The Journey (2001), joka puolestaan pohjautuu Ranskan viimeisen kuningattaren Marie Antoinetten elämään. Sofia Coppola oli jo vuosia kiinnostunut Marie Antoinettesta ja halusi tehdä naisesta elokuvan. Coppola oli jo hankkinut filmatisointioikeudet Évelyne Leverin elämäkertakirjaan Marie Antoinette: The Last Queen of France (2000), mutta luettuaan Fraserin kirjan, Coppola päättikin vaihtaa sen elokuvansa pohjaksi. Elokuvaa saatiin poikkeuksellisesti kuvata Versailles'n palatsissa. Lopulta Marie Antoinette sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 24. toukokuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton historiallisten epätarkkuuksien takia, eikä se menestynyt kummoisesti lippuluukuilla, mutta onnistui kuitenkin voittamaan parhaan puvustuksen Oscar-palkinnon. Itse olin nähnyt Marie Antoinettesta vain lyhyen pätkän yläasteen historiantunnilla, kun käsittelimme Ranskan vallankumousta ja olen siitä asti halunnut katsoa elokuvan kokonaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja samalla arvostella leffan juhlan kunniaksi.

Vuonna 1770 nuori itävaltalaisprinsessa Maria naitetaan Ranskan kruununperijälle, prinssi Ludvig XVI:lle, vahvistamaan Itävallan ja Ranskan liittoa.

Pääroolin Marie Antoinettena, eli Itävallan prinsessa Maria Antonia Josepha Johanna von Habsburg-Lothringenina sai ohjaaja-käsikirjoittaja Sofia Coppolan esikoiselokuvaa The Virgin Suicidesiakin (1999) tähdittänyt Kirsten Dunst. Dunst onkin nappivalinta osaansa, tulkiten hyvin sinisilmäisen tytön ihmetystä, kun hänet naitetaan poliittisista syistä toisen maan tulevaksi kuningattareksi, eikä elämä Ranskassa ihan ole sitä, mitä hän etukäteen ajatteli. Kun usein Marie Antoinette kuvataan narsistisena ja kansasta vähät välittävänä, sekä politiikasta mitään ymmärtämättömänä hallitsijana, tässä elokuvassa nainen esitetään paljon sympaattisemmassa valossa. Leffa kuljettaa katsojan hahmon pään sisälle ja auttaa ymmärtämään, miksi Marie toimi toisinaan niin kuin toimi. Elokuva korostaa naisen yksinäisyyttä ja hyljintää uudessa maassa, sekä sitä kuinka kaikki negatiiviset jutut sysättiin hänen syykseen.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Coppolan serkku Jason Schwartzman Ranskan kruununprinssi Ludvig XVI:na, Rip Torn tämän isoisänä, Ranskan kuningas Ludvig XV:nä, Asia Argento tämän rakastajattarena du Barryna, Steve Coogan Marieta valvovana suurlähettiläs Mercynä, Marianne Faithfull Marien äitinä, Itävallan hallitsijana Maria Teresiana, Danny Huston Marien veljenä, arkkiherttua Joosef II:na, Rose Byrne Marien ystävänä kreivitär de Polignacina, sekä Jamie Dornan ensimmäisessä elokuvaroolissaan ruotsalaiskreivi von Ferseninä, josta Marie kiinnostuu, kun kruununprinssi osoittautuu sulkeutuneeksi ja himottomaksi. Lisäksi Tom Hardy tekee yhden ensimmäisistä rooleistaan leffan loppusuoralla. Näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa pääasiassa oivallisesti, mutta onhan leffa lopulta Dunstin show.

Marie Antoinette on ilmestymisestään lähtien herättänyt vaihtelevia mielipiteitä puolesta ja vastaan. Toiset kritisoivat elokuvan historiallista epätarkkuutta, toiset taas kehuvat Coppolan kuvausta nuoresta, hukassa olevasta naisesta, joka on samaistuttava korkeasta asemastaan huolimatta. Periaatteessa molempia osapuolia voi ymmärtää. Vaikkei juuri todellisen Marie Antoinetten elämästä tietäisikään, Coppolan anakronismit hyppäävät kyllä silmille. Jouduin itsekin kelaamaan taaksepäin, että näinkö juuri oikein; lojuiko Marie Antoinetten vaatehuoneen lattialla Conversen tennarit? Kyllä lojui, eivätkä ne olleet vain epähuomiossa jääneet kuvaan, vaan muun muassa niillä Coppola pyrki tekemään Mariesta samaistuttavan 2000-luvun nuorille naisille, jotka etsivät paikkaansa maailmassa. Osa näistä anakronismeista ovat tarkoituksellista, kuten esimerkiksi The Strokesin ja The Curen soiminen taustalla, osa taas pakon sanelema ratkaisu, kuten Versailles'n palatsin kattokruunuja koristavat sähkölamput. Koska leffaa kuvattiin oikeassa palatsissa, eivät lavastajat voineet kajota lamppuihin paikan historiallisen merkityksen vuoksi.

Vaikka esimerkiksi ne Conversen tossut pistävät rapsuttelemaan päätä ja rikkovat immersiota, voi Coppolan vision nähdä ja siihen on pääasiassa helppo uppoutua mukaan. On kiinnostavaa, jopa huvittavaa seurata Marien saapumista Ranskaan ja kuinka hän yrittää totutella uuteen elämäänsä, erilaisiin etiketteihin ja muutenkin poikkeavaan kulttuuriin. Naisen yksinäisyyttä ja ympäristöönsä kuulumattomuutta on helppo ymmärtää, kuten myös ajan kanssa turhautumisen purkautumista tuhlailuun, mikä osasyynä ajoi lopulta Ranskan monarkian tuhoonsa, kurjistuneen kansan päätettyä vihdoin että nyt muuten riitti. Ihan Marien elämän viimeisiin vaiheisiin leffassa ei paneuduta, vaan naisen kohtalo jää katsojan selvitettäväksi.

Coppolan rakentama yleinen ilmapiiri vetää onnistuneesti puoleensa ja parin tunnin kesto kulkee kuin huomaamatta. Hänen käsikirjoituksensa on pääasiassa mainio ja sisältää joitain todella hauskoja tilanteita, kuten sen kun Marie herää ensi kertaa uusien palvelijoidensa ympäröimänä ja hänen pukemisensa osoittautuu turhan vaikeaksi prosessiksi, kun homman pitää hoitaa huoneen tärkein henkilö - siis Marien jälkeen. Marie Antoinette on myös todella hyvin kuvattu. Lavasteet ovat erittäin näyttävät ja puvustustiimi ansaitsi kyllä Oscar-pystinsä, sillä niin toinen toistaan upeampia asuja he tuovatkaan näytille. Myös maskeeraajat ja hiustenmuotoilijat ansaitsevat kehunsa Marien yhä vain räväkämpien tyylien toistamisessa. Äänimaailma on kanssa pätevästi toteutettu ja Dustin O'Halloranin säveltämät musiikit istuvat menoon mukaan silloin, kun vaikkapa jokin tanssiaisissa kuultava moderni punkpop-kappale saa kohottelemaan kulmia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Marie Antoinette, 2006, Columbia Pictures, Pricel, Tohokushinsha Film Corporation (TFC), American Zoetrope, Commission du Film France, Commission du Film Île-de-France

Arvostelu: Roofman - Kattokeikkailija (Roofman - 2025)

ROOFMAN - KATTOKEIKKAILIJA

ROOFMAN

Ohjaus: Derek Cianfrance

Pääosissa: Channing Tatum, Kirsten Dunst, LaKeith Stanfield, Peter Dinklage, Ben Mendelsohn, Uzo Aduba, Emory Cohen, Lily Collias, Kennedy Moyer, Juno Temple, Melonie Diaz, Alissa Marie Pearson, Molly Price ja Tony Revolori

Genre: rikos, komedia, draama, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

Roofman - Kattokeikkailija perustuu tositapahtumiin rikollisesta Jeffrey Manchesterista. David Stephens ja Peter Petrucci kirjoittivat miehen elämästä elokuvakäsikirjoituksen, mutta projekti ei edennyt sellaisenaan. Kirt Gunn työsti uuden käsikirjoituksen kaksikon tekstin pohjalta ja vuonna 2024 elokuvan teko käynnistyi tosissaan. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2024 ja nyt Roofman - Kattokeikkailija on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ollut kuullutkaan Jeffrey Manchesterista aiemmin, mutta kun luin leffasta, kiinnostuin siitä heti. Kävinkin katsomassa Roofman - Kattokeikkailijan sen ensi-iltapäivänä.

Rahaongelmissa rypevän ja perheensä menettäneen Jeffrey Manchesterin elämä muuttuu hullunmyllyksi, kun hän ryhtyy ryöstelemään McDonald's-ravintoloita kattojen kautta ja asuu Toys "R" Us -lelukaupassa.

Pääroolissa Jeffrey "Kattokeikkailija" Manchesterina nähdään Channing Tatum. Jeffrey sai lisänimensä omaperäisestä tavastaan ryöstää McDonald's-pikaruokaravintoloita tunkeutumalla niihin kattorakenteiden tai -luukkujen kautta. Jeffrey ei ole kuitenkaan mikään varsinaisesti paha ihminen, vain tyyppi joka on eksynyt väärille teille ja huomannut olevansa turhankin hyvä siinä, mitä hän tekee. Rahaongelmat ovat etäännyttäneet hänet perheestään ja Jeffrey uskoo ryöstöistä saadun mammonan palauttavan hänen suosionsa esimerkiksi lapsille annettujen lahjojen kautta. Ryöstöt mies hoitaa mahdollisimman ystävällisesti, usein saaden jälkikäteen McDonald'sin työntekijät kehumaan häntä uutislähetyksessä. Tatum on nappivalinta osaan. Hän kanavoi hyvin hahmonsa ahdinkoa, päättäväisyyttä ja mukavuutta, voittaen katsojan nopeasti Jeffreyn puolelle.

     Elokuvassa nähdään myös LaKeith Stanfield Jeffreyn kaverina Stevenä ja Juno Temple tämän tyttöystävänä Michellenä, Peter Dinklage Mitchinä, pomona Toys "R" Us -liikkeessä, missä Jeffrey piileskeli kuukausitolkulla, Kirsten Dunst liikkeen myyjänä Leigh'nä, sekä Ben Mendelsohn ja Uzo Aduba paikallisen kirkon pastorina Ronina ja tämän vaimona Eileeninä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin osistaan. Dinklagen Mitch on sopivan mulkku jätkä, jottei katsojaa edes haittaa, että Jeffrey majailee tämän kaupassa, varastaen vähän sitä sun tätä omaksi ilokseen piiloonsa. Dunst on hyvä valinta Leigh'ksi, jonka kanssa Jeffreylle vähemmän yllättäen syntyy romanssia.

Roofman - Kattokeikkailija osoittautui oikein vekkuliksi ja hyvin erilaiseksi rikoselokuvaksi, jonka tarina on niin älytön, että fiktioelokuvana katsoja tuskin uskoisi tällaista voivan tapahtua. Mutta joskus tosielämä on fiktiota uskomattomampaa ja Jeffrey Manchesterin varsin villistä elämänvaiheesta on saatu erittäin kiinnostava elokuva aikaiseksi. Itse sitä kattokeikkailua, McDonald'sien ryöstelyä elokuvassa on lopulta yllättävän vähän ja elokuva keskittyy pääasiassa siihen aikaan, kun Jeffrey asui Toys "R" Us -lelukaupassa, pakoillessaan virkavaltaa. Kun päivät muuttuvat viikoiksi ja sitten jopa kuukausiksi, yksinäisyys alkaa painaa päälle ja kun mies päättää lähestyä Leigh'tä, jonka puuhia hän on seurannut jo pitkään, asiat eivät enää ole entisensä.

Elokuva tasapainottelee oivallisesti rikosjännärin, komedian, henkilödraaman ja romantiikan välimaastossa. Jeffreyn absurdista tilanteesta revitään hyvää huumoria, mutta samalla hänen elämänsä esitetään myös hieman traagisena. Leigh tuo uutta valoa synkkyyden keskelle ja romanttinen puolikin leffasta toimii. Jännite syntyy toki siitä, jääkö Jeffrey kiinni puuhistaan? Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä huolimattomammaksi mies käy, tykästyessään uuteen elämäänsä Leigh'n kanssa. Kaikkea tätä on mielenkiintoista ja usein hupaisaa seurata, mutta silti täytyy sanoa, että muutamaa minuuttia päälle kahden tunnin kestossa Roofman - Kattokeikkailija on hitusen liian pitkä. Siitä voisi helposti napsia pikkupätkiä sieltä täältä yhteensä kymmenen minuutin tai jopa vartin edestä, tehden kokonaisuudesta ytimekkäämmän.

Elokuvan on ohjannut Derek Cianfrance, joka tasapainottelee eri lajityyppien ja ilmapiirien välimaastossa taitavasti. Hänen ja Kirt Gunnin lopullinen käsikirjoitus voisi sisältää enemmän sitä kattokeikkailua ja voisi olla hieman tiiviimpi kokonaisuutena, mutta jo tällaisenaan homma tosiaan toimii. Roofman - Kattokeikkailija on myös pätevästi kuvattu, elokuvan lavasteet ovat hienot ja puvustus oivallista. Erästä yksityiskohtaa tuskin moni katsoja huomaa, mutta itseäni legokeräilijänä huvitti, että vuoteen 2004 sijoittuvassa elokuvassa hahmot rakentavat yhdessä kohtaa pari vuotta sitten julkaistua Harry Potter -legosettiä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu Christopher Bearin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Roofman, 2025, Hunting Lane Films, 51 Entertainment, High Frequency Entertainment, Limelight

Arvostelu: Civil War (2024)

CIVIL WAR

Ohjaus: Alex Garland

Pääosissa: Kirsten Dunst, Cailee Spaeny, Wagner Moura, Stephen McKinley Henderson, Nick Offerman, Sonoya Mizuno, Jefferson White, Nelson Lee ja Jesse Plemons

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Civil War on Alex Garlandin ohjaama ja käsikirjoittama uutuuselokuva. Garland kirjoitti elokuvaa koronaeristyksessä ja ilmoitti siitä alkuvuodesta 2022. Kuvaukset pyörähtivät käyntiin pari kuukautta myöhemmin. Civil War sai maailmanensi-iltansa maaliskuussa South by Southwest -festivaaleilla ja nyt elokuva saapuu Suomen teattereihin. Itselleni kyseessä oli yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta. Olen pitänyt Garlandin aiemmista töistä paljon ja uuden elokuvan premissi kuulosti kiehtovalta. Ilahduinkin, kun pääsin näkemään Civil Warin jopa kuukautta ennakkoon sen lehdistönäytöksessä.

Lähitulevaisuudessa Yhdysvalloissa riehuu uusi sisällissota presidentin johtaman hallinnon ja liittoutuneiden läntisten joukkojen välillä. Joukko toimittajia matkaa halki Yhdysvaltojen kohti Washingtonia, saadakseen uriensa isoimman jutun haastattelemassa sotajalalla olevaa presidenttiä.

Civil War seuraa journalistien ryhmää, jotka kulkevat läpi sotatantereeksi muuttuneiden Yhdysvaltojen mojovan jutun perässä. On Kirsten Dunstin näyttelemä Lee, jota pidetään valokuvaajien keskuudessa elävänä legendana hänen rohkeutensa ja vaativissa tilanteissa napsittujen kuvien takia. On Wagner Mouran esittämä Joel, joka haaveilee pääsevänsä haastattelemaan presidenttiä (Nick Offerman), jota ei olla nähty median edessä kuukausiin. On Stephen McKinley Hendersonin esittämä Sammy, iäkkäämpi toimittaja, joka on huomattavasti kyynisempi operaation onnistumisen suhteen. Ja viimeisimpänä, muttei todellakaan vähäisimpänä on vastikään Priscilla-elokuvan (2023) pääroolissa häikäisseen Cailee Spaenyn näyttelemä nuori Jessie, joka pitää Leetä esikuvanaan ja haluaisi jonain päivänä olla yhtä hyvä kuvaaja. Nelikko on erittäin mainio, niin yksilöinä kuin ryhmänä ja toimittajien matkalle hyppää mukaan erittäin kiinnostuneena. Dunst tarjoaa yhden uransa parhaista roolisuorituksista Leenä, joka on nähnyt jo aika lailla kaiken, eikä enää vähästä hätkähdä, kun taas Spaeny vahvistaa asemansa tämän hetken kiinnostavimpien uusien näyttelijöiden joukossa. Spaenyn Jessie-hahmolle onkin myös kirjoitettu elokuvan paras kehityskaari. Narcos-sarjan (2015-2017) Pablo Escobarina parhaiten tunnettu Moura ja Garlandin Devs-televisiosarjassakin (2020) esiintynyt Henderson istuvat erinomaisesti rooleihinsa. Offerman on mainio diktaattorimaiseksi muuttuneen presidentin osassa ja maininnan arvoinen on myös Dunstin tosielämän miehen Jesse Plemonsin hyytävä roolityö nimettömäksi jäävänä sotilaana.

Siitä lähtien, kun tieto Civil Warin premissistä kävi selväksi, on se muuttunut yhä vain kontroversiaalimmaksi elokuvaksi ja leffan varsinaisen näkemisen lisäksi olen ollut aika lailla yhtä kiinnostunut näkemään, millaisen vastaanoton se tulee saamaan. Yhdysvaltojen poliittinen jakautuma on voimistunut viime vuosien aikana huomattavasti ja kuilu demokraattien ja republikaanien välillä suurenee kaiken aikaa. Asiaa ei yhtään auta jatkuvasti vastakkain olevat presidenttiehdokkaat Joe Biden ja Donald Trump, joista jälkimmäinen on erityisen provosoiva sanoistaan, mikä on vain lietsonut tätä tiettyä kahtia jakautuneisuutta. Tammikuussa 2021 tapahtunut Yhdysvaltain kongressitalon valtaus oli järisyttävä tapahtuma ja herätti jännitettä siitä, voisiko kahden voimakkaasti poliittisesti latautuneen ihmisryhmän välille muodostua niin suuri konflikti, että se sytyttäisi uuden sisällissodan.

Civil War ei suoraan lähde liikkeelle tästä skenaariosta, eikä se lähde nimeämään Nick Offermanin näyttelemää presidenttiä. Elokuva pikemminkin antaa katsojan luoda omat mielikuvansa. Lopputuloksena on aivan mahtava ja todella tiivistunnelmainen kuvaus, mihin tämä jakautuma voisi pahimmillaan johtaa. Yhdysvallat ovat uuden sisällissodan riepoteltavina ja katsoja heitetään säälittä keskelle tätä konfliktia. Elokuva tarjoaa välillä aika rajujakin näkyjä, eikä se juuri ryhdy kaunistelemaan, mitä meno voisi pahimmillaan olla. Osa katsojista takuulla tulkitsee elokuvan lähinnä provosointina, enkä ihmettele, jos moni pistää leffan boikottiin, pitäessään sitä liian ajankohtaisena ja pelottavana. Itse näen sen erinomaisena herättelysoittona, että "hei haloo, ettekö te tajua, että jos jatkatte samaan malliin, tämä voi ihan oikeasti olla tulevaisuutenne!"

Vaikka elokuvan mainokset ovatkin painottuneet lähinnä sotilaisiin, kuten yllä oleva voimakas juliste Vapaudenpatsaan soihdussa lymyilevistä tarkka-ampujista, pidän valtavasti siitä, että varsinainen leffa kertoo tilannetta seuraavista journalisteista ja että elokuva on tarinaltaan road trip -tyylinen ajelu läpi Yhdysvaltojen. Vajaan parin tunnin aikana hahmot päätyvät monenlaisiin eri tilanteisiin, joissa sodan vaikutuksia esitellään monipuolisesti. Joissakin paikoissa esitetään, ettei mitään poikkeavaa ole meneillään ja jotkut kohdatut ihmiset taas tuntuvat koko elämänsä odottaneen tällaista tilaisuutta. Leffa on täynnä purevaa satiiria Yhdysvaltojen menosta, mutta ei suinkaan hauskaa sellaista. Jopa Suomessa katseltuna Civil War on tehokkaan ahdistava kokemus. Taistelukohtauksia ei ole tehty viihteellisiksi, vaan ne ovat epämiellyttävää seurattavaa. Ei elokuva kuitenkaan pelkkää räiskintää ole, vaan sen keskiössä ovat aina nämä neljä ihmistä vaarallisella matkallaan. Henkilödraama on väkevää läpi elokuvan. Kaikki tämä huipentuu aivan fantastiseen finaaliin Washingtonissa, joka ei todellakaan jätä kylmäksi.

Alex Garland ei sitten millään suostu tuottamaan pettymystä. Käsikirjoitushommien jälkeen hänen debyyttiohjauksensa Ex Machina (2014) oli terävä tekoälykuvaus, Hävitys (Annihilation - 2018) oli niin karmiva kuin älykäs tieteiskauhu, Devs-sarja oli onnistuneen koukuttava ja Men (2022) oli häiriintyneisyydessään tehokkaan ravisteleva kokemus. Civil Warissa Garland vakuuttaa jälleen monellakin saraa ja niin hänen käsikirjoituksensa kuin ohjauksensa ovat vahvaa suorittamista. Civil War on myös taitavasti kuvattu ja napakasti leikattu. Vaikka kestoa on alle kaksi tuntia, mikä nykypäivänä tuntuu hämmentävän lyhyeltä, ei leffa kiirehdi lainkaan. Sekaan leikatut valokuvat ovat upea tehokeino. Lavastajat tekevät hienoa työtä läpi elokuvan ja maskeeraajat ovat työstäneet joitain ikävän näköisiä vammoja. Erikoistehosteista näkyy pienehkö budjetti, mutta ne ajavat asiansa. Maisemakuvien taustoille lisätyt tulipalot muistuttavat kaiken aikaa elokuvan maailmantilanteesta. Äänimaisema on todella hienosti rakennettu, mutta Ben Salisburyn ja Geoff Barrow'n säveltämät musiikit eivät juuri erotu edukseen. Taisteluja tosin tavallaan jopa tehostaa musiikittomuus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Civil War, 2024, A24, DNA Films, IPR.VC

Arvostelu: Tahraton mieli (Eternal Sunshine of the Spotless Mind - 2004)

TAHRATON MIELI

ETERNAL SUNSHINE OF THE SPOTLESS MIND

Ohjaus: Michel Gondry

Pääosissa: Jim Carrey, Kate Winslet, Mark Ruffalo, Kirsten Dunst, Elijah Wood, Tom Wilkinson, Jane Adams, David Cross, Deirdre O'Connell ja Thomas Jay Ryan

Genre: draama, romantiikka, scifi

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 12

Eternal Sunshine of the Spotless Mind, eli suomalaisittain Tahraton mieli on Jim Carreyn ja Kate Winsletin tähdittämä romanttinen scifidraamaelokuva. 1990-luvun lopulla kirjoittaja Pierre Besmuth oli saanut idean tarinasta, jossa muita ihmisiä voisi poistaa omista muistoista ja kertoi tästä ohjaaja Michel Gondrylle. Ideasta innostunut Gondry ryhtyi kynäilemään tarinaa Besmuthin kanssa, mutta kaksikko pyysi Charlie Kaufmania kirjoittamaan lopullisen käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2003 ja lopulta Tahraton mieli sai maailmanensi-iltansa 9. maaliskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka keräsi lähes pelkkää ylistystä kriitikoilta. Elokuva sai muun muassa kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras naispääosa ja alkuperäiskäsikirjoitus), joista se voitti jälkimmäisen, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras komedia- tai musikaalielokuva, miespääosa, naispääosa ja käsikirjoitus), sekä kuusi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa ja naispääosa), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen ja leikkauksen palkinnot. Vuosien varrella leffan arvostus on vain kasvanut ja nykyään se on noussut kulttiklassikon asemaan, sekä esiintyy useilla listoilla vuosituhannen parhaiden elokuvien joukosta. Itse katsoin Tahrattoman mielen joitain vuosia sitten ensimmäisen kerran, enkä tuolloin paljoa piitannut leffasta. Kuitenkin kun katsoin sen pari vuotta sitten uudestaan ja vieläpä elokuvateatterissa, pidinkin elokuvasta valtavasti. Kun huomasin Tahrattoman mielen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen kolmannen kerran ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Joel Barish saa tietää, että hänen tyttöystävänsä Clementine on suorittanut toimenpiteen, jolla kaikki muistot Joelista on pyyhitty naisen mielestä. Katkera Joel päättää suorittaa samanlaisen toimenpiteen, mutta prosessin aikana muistoihin jumiin jäänyt Joel tulee toisiin ajatuksiin. Voiko prosessia enää peruuttaa?

Elokuvan pääroolissa Joel Barishina nähdään Jim Carrey, jonka mukanaolo saattaa herkästi herättää mielikuvan, että luvassa olisi pöljää hassuttelua ja aikamoista naamanvääntelyä. Esimerkiksi Ace Ventura - lemmikkidekkarista (Ace Ventura: Pet Detective - 1994), Nuijasta ja tosinuijasta (Dumb and Dumber - 1994) ja Valehtelija, valehtelijasta (Liar Liar - 1997) tuttu Carrey kuitenkin yllättää vähän samaan tapaan kuin The Truman Show'ssa (1998) ja näyttää itsestään näyttelijänä erittäin vakuuttavan puolen. Vaikkei minulla ole mitään Carreyn ikonista esiintymistapaa vastaan, on silti hienoa nähdä, että hänestä on muuhunkin. Hänen hahmonsa Joel on itse asiassa varsinainen introvertti hissukka. Carrey tulkitsee erittäin lahjakkaasti miestä, jonka sydän on kokenut pahemman luokan särkymisen. Hän näyttää riipaisevan menetyksen tuskan, mutta loistaa vielä paremmin, kun eriskummalliseen toimenpiteeseen ajauduttuaan, Joel haluaakin perua aikomuksensa.

     Joelin rakastamaa Clementine Kruczynskiä taas näyttelee tuohon aikaan maailman menestyneimmästä elokuvasta, Titanicista (1997) parhaiten tunnettu Kate Winslet. Ekstrovertti ja impulsiivinen Clementine on Joelin täysi vastakohta, eikä kestä kauaa, kun katsoja jo tuumii, että ehkä nämä kaksi hahmoa eivät välttämättä sovi toisilleen. Winsletin ja Carreyn väliltä löytyy kuitenkin vahvaa kemiaa. Winslet herkuttelee ansiokkaasti roolissaan, tuoden hienosti esille vaikean hahmonsa monet sävyt. On kumma ajatus, että Carreyn tähdittämässä elokuvassa joku muu pistäisi räikeämmän show'n päälle, mutta niin vain Winslet tekee jotain, mihin kukaan ei ole tainnut pystyä ennen tai jälkeen elokuvan ilmestymisen.

Elokuvassa nähdään myös Tom Wilkinson, Kirsten Dunst, Mark Ruffalo ja Elijah Wood ihmisten muistoja poistavassa Lacuna-yrityksessä työskentelevinä johtaja Howardina, tämän sihteerinä Maryna, teknikko Finkinä ja tämän assistenttina Patrickina, sekä Jane Adams ja David Cross Joelin ystäväpariskuntana Carriena ja Robina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan ja Lacuna-poppoon välille on kirjoitettu omat sivujuonensa, jotka linkittyvät lopulta vahvasti Joeliin ja Clementineen.

Ensimmäisellä katselukerralla en tosiaan erityisemmin välittänyt Tahrattomasta mielestä, mutta uusintakatselulla se iski minuun todella lujaa - osittain siksi, että olin siinä kohtaa itse juuri käymässä läpi haastavan ihmissuhteen loppumista ja pohtimassa, että voisinpa poistaa koko ihmisen mielestäni. Vaikka olenkin nyt huomattavasti valoisammassa elämäntilanteessa äärimmäisen rakkaan ja rakastavan ihmisen kanssa, ei mielipiteeni elokuvaa kohtaan kääntynyt takaisin negatiiviseen suuntaan. Päinvastoin, pidin siitä vieläkin enemmän. Sen kertomus resonoi takuulla jokaisen kanssa, joka on käynyt läpi jonkinlaisen ihmissuhteen päättymisen, oli kyse sitten parisuhteesta, pitkästä avioliitosta tai lyhyemmästä vaikkapa kesäromanssista tai sitten ihan vain hankalasta kaveruudesta. Kenelläpä ei olisi käynyt mielessä ajatus, että voisipa mielestä poistaa tähän toiseen ihmiseen liittyvät kivuliaat muistot? Kukapa ei olisi joskus tuuminut, että voi kunpa en olisi koskaan tavannutkaan tätä tiettyä ihmistä? Tahrattomassa mielessä takerrutaan erinomaisesti tällaiseen ajatusmaailmaan.

Elokuva käsittelee todella hienosti teemojaan rakkaudesta ja erosta, sekä muistoista. Elokuvan aikana pohditaan, että olisiko kuitenkin parempi muistaa kuin poistaa nämä muistot? Sen lisäksi, että virheistä oppii, nämä kaikki erilaiset ja monimutkikkaat muistot ovat aikakausilta, jotka ovat tehneet meistä meidät, eikä niitä pidä ryhtyä sorkkimaan. Ihmissuhteet eivät myöskään ole mustavalkoisia, vaan niihin liittyy paljon kaikenlaisia ylä- ja alamäkiä. Kun Joel tekee päätöksen pyyhkiä Clementinen mielestään, on hän yhä vellomassa negatiivisissa ajatuksissa ja muistoissa, mutta kun hänet kytketään kiinni Lacunan koneisiin ja hän ajelehtii läpi naiseen liittyvien muistojensa, hän muistaa, kuinka paljon hyvää ja ihanaa Clementineen liittyikään. Onko niitä muistoja järkeä tuhota siinä samalla?

Charlie Kaufmanin käsikirjoitus ansaitsi kyllä palkintonsa, niin fantastinen se on. Kaufman pyörittelee kertomusta kekseliäästi, eikä päästä katsojaansa helpolla risteilevän kerrontansa kanssa. Erinomaisen tekstin pohjalta ohjaaja Michel Gondry rakentaa vaikuttavan unenomaisen yleishengen, joka istuu täydellisesti filmiin, joka sijoittuu suurilta osin päähenkilönsä pään sisälle ja muistoihin. Tätä muistoaspektia hyödynnetään erityisen hyvin. Tosielämässäkään ihminen ei luultavasti pysty käymään muistojaan läpi täysin lineaarisesti ja täydellisen yksityiskohtaisesti, ja niinpä myös Joelin muistot Clementinesta esitetään hajanaisessa järjestyksessä, välillä jopa sulautuen toisiinsa. Jotkut hetket jäävät riipaisevan tarkasti mieleen, kun taas toiset muistot ovat hatarampia, lähes satumaisia. Muistokohtaukset ovat täynnä yksityiskohtia, jotka saattaa poimia vasta uusintakatselulla. Kirjastokohtauksessa hyllyjen kirjat haalenevat, kunnes muuttuvat täysin valkoisiksi ja sisällöttömiksi, samalla lailla myös ihmisten kasvot sumenevat, kun ne hiljalleen pyyhkiytyvät Joelin mielestä.

Tahraton mieli on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut teos. Se on tyylikkäästi kuvattu. Kameratyöskentelyä vaikeutti Gondryn toive toteuttaa suuri osa tehosteista käytännössä, ilman tietokonekikkailua. Niinpä lavastajien täytyi olla luovia, jotta paikkoja pystyttiin hyödyntämään moniin, unimaisiin tarkoituksiin ja esimerkiksi visiitti Joelin lapsuudessa hyödyntää vakuuttavasti pakotettua perspektiiviä, saaden Joelin näyttämään lapsenkokoiselta suurissa lavasteissa. Kuvaa myös tehostaa tietty unimainen usvaisuus. Leikkaus on tarkkaan huoliteltua, valaisu on välillä erittäin räikeää ja puvustajatkin tekevät hyvää työtä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu Jon Brionin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Eternal Sunshine of the Spotless Mind, 2004, Focus Features, Anonymous Content, This Is That Productions

Arvostelu: Veren vangit (Interview with the Vampire - 1994)

VEREN VANGIT

INTERVIEW WITH THE VAMPIRE

Ohjaus: Neil Jordan

Pääosissa: Brad Pitt, Tom Cruise, Kirsten Dunst, Christian Slater, Antonio Banderas, Stephen Rea, Domiziana Giordano ja Thandiwe Newton

Genre: fantasia, kauhu

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 16

Interview with the Vampire, eli suomalaisittain Veren vangit perustuu Anne Ricen samannimiseen kirjaan vuodelta 1976. Jo ennen kirjan julkaisua Paramount Pictures hankki kirjan elokuvaoikeudet, mutta projekti ei edennyt vuosiin, joten lopulta oikeudet päätyivät Warner Bros. Picturesin käsiin. Ricen itsensä kirjoittaman käsikirjoituksen pohjalta kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1994 ja Veren vangit sai ensi-iltansa saman vuoden marraskuussa. Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai ihan positiivista palautetta kriitikoilta. Elokuva sai myös kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras lavastus ja musiikki) ja kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (naissivuosa ja musiikki), ja se voitti kaksi BAFTA-palkintoa (paras kuvaus ja lavastus), sekä yhden Razzie-palkinnon (huonoin parivaljakko). Itse en ollut aiemmin nähnyt Veren vankeja, vaikka se on kiinnostanut minua jo monia vuosia ja olen omistanut siitä Blu-ray -julkaisun. Nyt kun Ricen kirjan pohjalta on tekeillä televisiosarja Interview with the Vampire (2022-), päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa elokuvan. 

Reportteri Daniel Molloy kohtaa vampyyrin nimeltä Louis de Pointe du Lac, joka kertoo reportterille elämäntarinansa siitä lähtien, kun hänestä tuli vampyyri 200 vuotta sitten.

Jälkikäteen elokuvaa kohtaan pettymystään osoittanut Brad Pitt näyttelee Louis de Pointe du Lacia, entistä plantaasiomistajaa, joka muutettiin vuonna 1791 vampyyriksi ja joka nykypäivänä kertoo reportteri Daniel Molloylle (Christian Slater) tarinaa elämästään kuolemansa jälkeen. Siitä huolimatta, että Pitt on kertonut kokeneensa leffan kuvaukset kurjaksi ajaksi ja että hän yritti keplotella itsensä ulos filmistä, tätä ei näy hänen roolityöstään. Tuohon aikaan vielä aika tuntemattoman Pittin uralle tuskin olisi edes tehnyt hyvää lähteä kävelemään tämän kokoisesta tuotannosta. Pitt tulkitsee hyvin traagista vampyyrihahmoaan, joka yrittää kovasti pysytellä erossa himostaan ihmisverta kohtaan. Hahmon moraalipohdintaa tutkitaankin leffan aikana mielenkiintoisesti.

     Elokuvassa nähdään myös Tom Cruise Louisin vampyyriksi muuttavana Lestat de Lioncourtina, jolle ei tuota mitään ongelmia nauttia ihmisverta, Thandiwe Newton Louisin ja Lestatin palvelijana Yvettenä, Antonio Banderas ja Stephen Rea teatterivampyyreina Armandina ja Santiagona, sekä Kirsten Dunst yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan Claudia-tyttönä, joka myös muutetaan vampyyriksi. Cruise tekee todella erilaisen roolin eksentrisenä vampyyrina, joka ei malta odottaa, milloin pääsee seuraavan uhrinsa kimppuun ja paheksuukin Louisia tämän yrityksistä vastustaa kiusaustaan. Muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin - erityisesti Dunst, joka nuoresta iästään hyppää taidokkaasti vaativan osansa vietäväksi.

Veren vangit osoittautui erittäin kiehtovaksi, joskin paikoitellen hieman liian hidastempoiseksi vampyyritarinaksi. Osalle katsojista voi tulla pettymyksenä, ettei kyseessä ole tavanomainen kauhuelokuva, jossa vampyyri esitettäisiin monsterina, joka yritetään tappaa, vaan filmi näyttää menoa vampyyrin näkökulmasta, esittäen tämän verenhimon ja kuolemattomuuden pikemmin traagisena kirouksena. Elokuva onkin usein varsin surumielinen. Veren vangit on osuva nimi elokuvalle, kuten on toki myös alkuperäinen Interview with the Vampire, tarinan kulkiessa Louisin kertojaäänen avulla eteenpäin, vampyyrin selostaessa elämäänsä haastattelunomaisesti.

Sen lisäksi, että elokuva on haikea, on siinä myös paljon eroottisia vivahteita. Erityisesti ilmestyessään vuonna 1994 Louisin ja Lestatin, kahden miehen väliltä löytyvä seksuaalinen elekieli oli varmasti todella rohkea ja erilainen ratkaisu vampyyrifilmissä. Elokuvasta löytyy samanlaista teatraalisuutta ja goottiromantiikkaa, joka oli tuotu takaisin vampyyrigenreen pari vuotta aiemmin Bram Stokerin Dracula -filmissä (Bram Stoker's Dracula - 1992). Toteutustapa lumosi minut usein ja näiden vampyyreiden kronikan vietäväksi uppoutuu helposti.

Elokuva ei pahemmin kiirehdi rytmityksensä kanssa, vaan se kulkee hiljaa omalla painollaan eteenpäin. Pääasiassa ratkaisu on hyvä, mutta välillä leffa kaipaisi pientä potkua etenemiseensä. Pari kertaa elokuva päättää kuitenkin ravistella katsojaa oikein kunnolla. Ensimmäinen puolisko menee nopeasti, Lestatin opettaessa Louisille vampyyrielämää ja Louisin yrittäessä torjua kasvavaa himoaan. On myös mielenkiintoista, kun Claudia-tyttö tuodaan mukaan kuvioihin ja mitä moraalikysymyksiä se herättää. Toinen puolisko elokuvasta ei ole yhtä vahva, mutta se vie kertomuksen silti mainiosti päätökseensä. 

Elokuvan on ohjannut Neil Jordan, joka rakentaa mystistä ilmapiiriä taidokkaasti. Vaikkei kyseessä ole selvä kauhuteos, hän tuo kauhuelementtejä mukaan silloin tällöin ja tekee muutamista kohtauksista oivan jännittäviä. Anne Ricen käsikirjoitus on mainio ja on hienoa, että ennakkopeloistaan huolimatta hän uskalsi pitää mukana pääkaksikon homoseksuaalisen vivahteen, vaikka aluksi kirjoittikin Louisin naiseksi käsikirjoitukseen, uskoessaan, ettei Hollywood suostuisi muuhun kuin heteroerotiikkaan. Veren vangit on myös hyvin kuvattu. Valaisua hyödynnetään tyylikkäästi ja lavasteet ja asut ovat suorastaan upeat. Maskeeraukset ovat taidokkaasti toteutetut ja erikoistehosteetkin ovat oivalliset. Äänimaailma on taitavasti rakennettu, joskin Elliot Goldenthalin säveltämät musiikit eivät erotu pahemmin tai jää mieleen.

Yhteenveto: Veren vangit on erittäin mainio ja oivallisen erilainen vampyyritarina. Tavanomaisen kauhukertomuksen sijaan elokuva on aika haikea ja surumielinen, esittäessään vampyyriutta enemmänkin tragedian keinoin. Leffasta löytyy myös vahvaa eroottista vivahdetta ja etenkin Louisin ja Lestatin väliset seksuaaliset eleet, ilmeet ja sanat luovat jännitettä, jollaista vampyyrielokuvissa ei olla oikeastaan nähty - etenkään vuonna 1994. Tarina kulkee rauhassa omalla painollaan eteenpäin ja vaikka filmi onkin koukuttava ja kiehtova, välillä se kaipaisi pientä lisäpotkua. Ensimmäinen puolisko onkin vahvempi kuin toinen. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan vaikuttavasti ja varsinkin Tom Cruise yllättää eksentrisenä vampyyrinä. Cruisea tuskin enää nähtäisiin vastaavassa roolissa. Teknisiltä puoliltaan elokuva toimii oivallisesti tyylikästä kuvausta ja upeita lavasteita ja asuja myöten. Jos et ole nähnyt Veren vankeja ja haluat kokea erilaisen vampyyrielokuvan, joka ei nojaudu niinkään kauhuun, vaan enemmän kuolemattomien verenimijöiden kirouksen traagisuuteen, suosittelen filmiä lämpimästi. Nyt jään mielenkiinnolla odottamaan, millainen teos tulevasta televisiosarjasovituksesta kuoriutuu...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Interview with the Vampire, 1994, Geffen Pictures

Arvostelu: The Power of the Dog (2021)

THE POWER OF THE DOG

Ohjaus: Jane Campion

Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Kirsten Dunst, Jesse Plemons, Kodi Smit-McPhee, Thomasin McKenzie, Genevieve Lemon, Frances Conroy, Peter Carroll, Keith Carradine ja Alison Bruce

Genre: western, draama

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 16

The Power of the Dog perustuu Thomas Savagen samannimiseen kirjaan vuodelta 1967. Jane Campion oli juuri saanut valmiiksi toisen tuotantokauden Top of the Lake -televisiosarjasta (2013-2017), kun hän sai Savagen kirjan käsiinsä ja innostui siitä. Hän hankki kirjan elokuvaoikeudet ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2020. Pari kuukautta myöhemmin ne jouduttiin keskeyttämään koronaviruspandemian takia, mutta kesällä leffa saatiin kuvattua loppuun. The Power of the Dog sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2021 Venetsian elokuvajuhlilla, missä se voitti Hopealeijonan palkinnon. Elokuvaa on esitetty muillakin festivaaleilla, kunnes se julkaistiin joulukuussa Netflixiin. Itseltäni meni The Power of the Dog täysin ohi, kun se ilmestyi suoratoistopalveluun ja kiinnostukseni heräsi vasta, kun filmi voitti parhaan draamaelokuvan, ohjauksen ja miessivuosan Golden Globe -palkinnot ja sai parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, miessivuosan, naissivuosan, käsikirjoituksen, kuvauksen, lavastuksen, leikkauksen, äänen ja musiikin Oscar-ehdokkuudet. Katsoinkin The Power of the Dogin ystävänpäivänä Netflixistä.

1925 Montanassa karjatilan omistavat veljekset Phil ja George Burbank yöpyvät leskeksi jääneen Rose Gordonin majatalossa. Phil kohtelee heti Rosea ja tämän Peter-poikaa huonosti, kun taas George rakastuu Roseen.

Benedict Cumberbatch ja Jesse Plemons näyttelevät Burbankin veljeksiä, Philiä ja Georgea. Veljiä ei todellakaan ole veistetty samasta puusta, vaan he ovat kuin yö ja päivä. Phil on töykeä, epämiellyttävä ja röyhkeä mies, jolla ei tunnu koskaan olevan mitään hyvää sanottavaa kenellekään - eli hän on suoraan sanottuna aikamoinen mulkku. George sen sijaan on hyväsydäminen hissukka, joka ei pahemmin uskalla sanoa veljelleen vastaan, mutta menee kuitenkin lohduttamaan niitä, joille Phil on ollut ilkeä. Cumberbatch ja Plemons ovat nappivalinnat rooleihinsa. Cumberbatch tekee hahmostaan aidosti inhottavan, joskin Philistä löytyy leffan edetessä puolia, jotka saavat ymmärtämään hänen käytöstään paremmin. Plemons sopii lempeäksi veljeksi, joka taas tuntuu jäävän jatkuvasti vähemmälle huomiolle.

     Kirsten Dunst näyttelee majataloa pyörittävää ja leskeksi jäänyttä Rose Gordonia, jota Phil kohtelee rumasti ja johon George rakastuu. Parhaan miessivuosan Golden Globe -palkinnon saanut Kodi Smit-McPhee esittää Rosen poikaa, Peteriä, joka erilaisuutensa vuoksi joutuu saman tien Philin silmätikuksi. Smit-McPhee tulkitsee mainiosti hahmoaan, joka nousee paremmin esille vasta myöhemmässä vaiheessa elokuvaa. Dunstkin on hyvä, mutta hänen hommakseen jää lähinnä näyttää koko ajan siltä kuin hän saisi paniikkikohtauksen.

The Power of the Dog tuotti itselleni hieman ristiriitaisia tunteita, vaikka katselukokemus kallistuikin selvästi positiivisen puolelle. Vaikken ollut kuullutkaan leffasta, kun se ilmestyi Netflixiin, sen saama suosio eri gaaloissa ehti nostattaa odotuksiani turhankin korkealle. Kyseessä on varsin mainio ja pätevästi tehty länkkäridraama, joka ei kuitenkaan ihan saavuta niitä korkeuksia, joihin sillä olisi potentiaalia. Elokuvan ensimmäinen puolikas menee jopa turhauttavasti lähinnä siihen, että Cumberbatchin hahmo on töykeä ja Plemonsin pitää esittää lohduttavansa tosielämänkin vaimoaan Dunstia, joka näyttää koko ajan purskahtavan itkuun minä hetkenä hyvänsä. Ensimmäinen puolikas keskittyy enemmän tähän tuoreeseen aviopariin ja toisella puolikkaalla he jäävät sivumpaan, jolloin tuntuu, ettei heistä saada toivotulla tavalla kaikkea irti.

Toinen puolikas petraa ensimmäisestä ja tarina alkaa saamaan moniulotteisempia sävyjä, kun Smit-McPheen Peter-poika nostetaan paremmin esille ja Philin käyttäytymiselle löydetään syitä. Silti Philiä kohtaan on vaikea kokea sympatiaa, vaikka filmi kovasti yrittääkin saavuttaa sen. Elokuvassa tutkiskellaan toimivasti psykologisen draaman kautta eri ihmisten toimintatapoja ja mikä ympäristössä ja aikakaudessa vaikuttaa heidän käytökseensä. Mukana on joitain todella vangitsevia kohtauksia, joita jämähtää tuijottamaan hievahtamatta. Rakennus kohti loppuratkaisua on onnistunut, joskin tarkkaavainen katsoja voi hyvissä ajoin päätellä, kuinka tarina tulee päättymään.

Uusiseelantilainen ohjaaja-käsikirjoittaja Jane Campion oli pitänyt jopa kaksitoista vuotta taukoa elokuvien teosta edellisen filminsä Yön kirkkaan tähden (Bright Star - 2009) ja uuden The Power of the Dogin välillä. Tauko ei ole ruostuttanut ohjaajan taitoja, vaan hän saa rakennettua hieman kuivistakin palasista mainion filmin ja pistää näyttelijät antamaan kaikkensa. Teknisiltä ansioiltaan The Power of the Dog on vaikuttavimmillaan. Elokuva näyttää todella hienolta ja karun kauniita maisemia esitellään upealla kuvauksella läpi leffan. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti tehty ja valaisua hyödynnetään oivallisesti. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja säveltäjä Jonny Greenwood tunnelmoi toimivasti musiikillaan.

Yhteenveto: The Power of the Dog on oikein mainio ja visuaalisesti tyylikäs länkkäridraama, jolta itse jäin kuitenkin odottamaan hieman enemmän. Benedict Cumberbatch on erinomainen paskiaisroolissaan ja Jesse Plemons suoriutuu erittäin hyvin hänen kiltin veljen osasta. Kodi Smit-McPhee ja Kirsten Dunst ovat myös oivallisia, joskin jälkimmäinen joutuu lähinnä pidättelemään yksitoikkoisen surullista tunnetilaa läpi leffan. Elokuva on hieman hassusti rakennettu, jolloin ensimmäinen puolikas käsittelee enemmän yhtä ihmissuhdetta ja toinen puolikas toista. Ensimmäisen puolikkaan suhde jääkin lopulta hieman keskeneräisen ja unohdetun oloiseksi. Vaikka elokuvasta löytyy vikansa, on se parhaimmillaan vangitseva Jane Campionin ohjauksen, lahjakkaiden näyttelijöiden ja hienon ulkoasunsa ansiosta. Elokuvassa on paljon hyvää, mutta silti jäin kaipaamaan hieman enemmän. En pistä pahakseni, jos The Power of the Dog nappaa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon, kuten monet epäilevät, mutta ei leffa omissa kirjoissani pääse lähellekään viime vuoden kärkikastia filmikahinoissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Power of the Dog, 2021, See-Saw Films, Brightstar, Max Films International, BBC Films, Cross City Films, New Zealand Film Commission

Arvostelu: Jumanji (1995)

JUMANJI (1995)

Ohjaus: Joe Johnston
Pääosissa: Robin Williams, Kirsten Dunst, Bradley Pierce, Bonnie Hunt, Jonathan Hyde, David Alan Grier, Bebe Nauwirth, Patricia Clarkson, Adam Hann-Byrd ja Laura Bell Bundy
Genre: seikkailu
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 12

Jumanji perustuu Chris Van Allsburgin samannimiseen kirjaan vuodelta 1981. Elokuva ilmestyi vuonna 1995 ja se oli suuri menestys. Filmi ei ollut kuitenkaan täysin kriitikoiden mieleen ja se sai heiltä aika ristiriitaisen vastaanoton. Kuitenkin niiden ansiosta, jotka olivat 1990-luvulla lapsia ja nykyään aikuisia, elokuva on muuttunut pidetymmäksi. Itse en kuitenkaan nähnyt Jumanjia lapsena, ainakaan kokonaan. Kesällä 2012 olin mökillä ja katsoin eräänä iltana televisiota, kun Jumanji pyöri jollain kanavalla. Sitä oli kuitenkin mennyt jo puoli tuntia ja samaan aikaan toisella kanavalla pyöri Dragon Wars: D-War (2007), joka oli mielestäni kiinnostava, joten katsoin molempia vuorotellen noin puolen tunnin ajan, kunnes minun täytyi mennä nuotiolle. Kesti muutama vuosi kunnes katsoin Jumanjin vihdoin kokonaan Netflixistä. Se oli mielestäni ihan viihdyttävä seikkailu, mutten ajattelut, että minun tarvitsisi katsoa sitä toista kertaa. Kuitenkin tapahtui yllätys aika lailla kaikille ja ilmoitettiin, että leffa saa jatkoa. Kun Jumanji: Welcome to the Junglen (2017) lehdistönäytös alkoi lähestyä, katsoin Jumanjin uudestaan arvostellakseni sen ennen jatko-osaa.

Sisarukset Judy ja Peter löytävät Jumanji-lautapelin ja päättävät kokeilla sitä. Jokaisella siirtovuorolla pelistä ilmestyy erilaisia viidakon kauhuja, sekä mies nimeltä Alan Parrish, joka on ollut jumissa pelin sisällä 26 vuotta. Heidän täytyy pelata Jumanji loppuun, jotta kauheudet katoavat.

Judy (Kirsten Dunst) ja Peter (Bradley Pierce) ovat sopivasti erilaiset, mutta tarpeeksi samanlaiset ollakseen selkeät sisko ja veli. Judy on aika turhautunut ja keksii valheita muiden päänmenoksi, kun taas Peter on paljon hiljaisempi tapaus. Silti se, miten he esiintyvät yhdessä, viestii siitä, että he ovat todella tärkeitä toisilleen. He ovat aika ovelia ja fiksuja lapsia, jolloin heidän seikkailuaan on kiinnostava seurata. Dunst ja Pierce ovat toimivat rooleissaan, vaikka molemmilta löytyy heikommatkin hetkensä. He eivät kuitenkaan ärsytä koskaan, mikä tekee heistä tarpeeksi hyviä lapsinäyttelijöitä.
     Jumanjissa vangittuna ollutta Alan Parrishia näyttelee Robin Williams, joka on tuttuun tapaansa oikein mainio roolissaan. Tässä Williams ei kuitenkaan tee mitään erityisen hienoa roolityötä, mutta toimii silti oivallisesti. Koska Alan jäi jumiin pelin sisälle jo lapsena, ei hän ole täysin aikuistunut henkisesti. Harmillisesti tämä puoli hahmosta unohtuu välillä, minkä lisäksi hän ei ole mitä uskottavimmin traumatisoitunut Jumanjiin joutumisesta. Silti on kiehtovaa miettiä, millaista olisi joutua pelin sisälle pariksi vuosikymmeneksi.
     Elokuvassa nähdään myös Bonnie Hunt naisena nimeltä Sarah, joka päätyy myös pelaamaan Jumanjia; David Alan Grier poliisimies Carlina, joka on kelpo lisäys tapahtumiin; Bebe Neuwirth Judyn ja Peterin Nora-tätinä, jota ei paljoa nähdä; Patricia Clarkson Alanin äitinä, sekä Jonathan Hyde tuplaroolissa Alanin isänä ja pelistä ilmestyvänä pahana metsästäjä Van Peltinä.

Jumanjin aloitus ei ole vielä erityisen onnistunut. Siinä nähdään kaksi prologia, joista ensimmäinen pohjustaa jännittävästi, että pelilauta on hyvin vaarallinen, mutta joista toinen ei ole kovin hyvin kerrottu. Toinen prologi kertoo Alanista lapsena (Adam Hann-Byrd), kun hän löytää Jumanjin ja pelaa sitä lapsi-Sarahin (Laura Bell Bundy) kanssa. Sekin on kiinnostava, mutta kun katsoja tajuaa, ettei se ollutkaan itse seikkailun alku, tuntuu se jokseenkin oudolta lisäykseltä. Filmi nappaa kunnolla mukaansa vasta kun Peter ja Judy löytävät laudan ja alkavat pelaamaan, vaikka silloinkin katsojana hieman varautuneena odottaa, onko tässäkin kyseessä prologi, vai alkoiko tarina vihdoin oikeasti? Se tunne alkaa kuitenkin pikkuhiljaa muuttua huojentuneisuudeksi, sillä Dunst ja Pierce ovat selvästi paremmat lapsinäyttelijät kuin Hann-Byrd ja Bundy. Kun leffaan on vihdoin päässyt mukaan, tuntuu sen mystisyys erittäin oivalliselta ja katsojana alkaa jännittämään, mitä kauheuksia pelilaudasta voi ilmestyä seuraavaksi? Jumanji hyödyntää pääasiassa viidakkoteemaa, joten vaaratilanteita aiheuttavat mm. myrkylliset kasvit ja köynnökset, vauhkoontunut eläinlauma, nälkäinen leijona, riehuvat apinat ja vaaralliset krokotiilit. Erilaiset uhat tarjoavat paljon erilaisia seikkailuita, ja tietty mitä enemmän erilaisia asioita pääsee vapaaksi todelliseen maailmaan, sitä vaikeammaksi pelin päättäminen muuttuu.

Elokuvan isoin ongelma on se, ettei siitä löydy kunnon syytä sille, miksi Jumanji on aivan pakko pelata loppuun asti? Parin kauheuden leviämisen jälkeen lapset olisivat vain voineet lopettaa pelaamisen, jolloin pelistä ilmestyneet vaarallisuudet olisi voinut tappaa tai vangita ja siinä se. Mitä enemmän lapset pelaavat, sitä enemmän kauheuksia alkaa tapahtumaan. Leffan aikana miettiikin usein, että pelaaminen vain aiheuttaa pahoja asioita ja kaikelta tuholta voisi säästyä helposti sillä, ettei jatka peliä. On olemassa toinen hyvin samanlainen elokuva nimeltä Zathura: A Space Adventure (2005), joka perustuu myös Chris Van Allsburgin kirjaan ("Zathura" - 2002). Siinä pelin voittamiselle on annettu erinomainen syy, sillä sen pelaajat päätyvät avaruuteen ja vain voitolla voi palata takaisin kotiin. Jumanjissa taas täytyy voittaa, jotta sen aikana voisi tapahtua viihdyttävä seikkailu. Eipä siinä, elokuva on hyvin viihdyttävä. Sen seikkailuhenki on hyvin luotu, minkä lisäksi sen aikana pääsee nauramaan ja jännittämään muutamaan otteeseen. Tarina on kiehtova, vaikka leffaa katsoessa ei ole täysin varma, kertooko elokuva Alanista, vai Judysta ja Peteristä? Varmaankin Alanista alun ja lopun perusteella, en ole täysin varma. Joka tapauksessa Jumanji on oiva seikkailuteos, jota koko perhe voi katsoa erittäin mielellään. Kyseessä ei ole ihmeellinen filmi, muttei sen toisaalta tarvitsekaan olla.

Ohjauksesta vastaa Joe Johnston, joka oli tätä ennen tehnyt seikkailuelokuvat Honey, I Shrunk the Kids (1989), The Rocketeer (1991) ja The Pagemaster (1994), joten tyyli on hänelle hyvin tuttu. Johnston onnistuukin taitavasti tunnelman luomisessa. Käsikirjoittajakolmikko Greg Taylor, Jonathan Hensleigh ja Jim Strain olisivat voineet kuitenkin miettiä perusteluja pelaamiselle paremmin, minkä lisäksi heidän olisi pitänyt rakentaa alku järkevämmäksi. Jumanji on hyvin kuvattu ja leikkaus on myös sujuvaa. Maskeeraus on oivasti toteutettu, minkä lisäksi monet nukeilla toteutetut asiat kuten köynnökset ja leijona ovat ihan hienoja. Valitettavasti digiefektit ovat nähneet parhaat päivänsä. Etenkin tietokoneapinat näyttävät todella kehnoilta nykyään ja onkin harmi, että niitä nähdään säännöllisin väliajoin. Ääniefektit ovat kuitenkin mainiot ja James Horner on säveltänyt toimivaa musiikkia mukaan. Jumanji-pelistä kuuluva rummutus on erinomainen lisä.

Yhteenveto: Jumanji on oikein kelpo seikkailuelokuva. Valitettavasti filmillä kestää lähteä käyntiin kahden prologin takia, joista toista olisi pitänyt muokata järkevämmäksi. Leffan isoin ongelma on kuitenkin se, ettei Jumanji-pelin voittamiselle löydy erityisen hyvää syytä. Ensimmäisistä kauheuksista pääsisi eroon, vaikkei Jumanjia voita, joten pelin voisi ihan hyvin jättää kesken. Silti seikkailua on viihdyttävä seurata ja uudet kauheudet tarjoavat hieman jännittäviä hetkiä, sekä oivallisesti vaikeuttavat pelaamista. Filmistä löytyy myös hauskoja juttuja, vaikka mukaan on lipsahtanut heikompiakin vitsejä. Kirsten Dunst ja Bradley Pierce ovat oivat valinnat lapsinäyttelijöiksi, ja Robin Williams on tuttuun tapaansa oikein mainio roolissa kuin roolissa. Tietokone-efektit ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten, mutta nukeilla toteutetut asiat näyttävät yhä tarpeeksi toimivilta. Ohjaaja Joe Johnston on tehnyt hyvää työtä seikkailuhengen luomisessa, mutta käsikirjoittajatrio olisi voinut miettiä muutamia asioita uudestaan. Erityisen ihmeellisestä filmistä ei ole kyse, mutta jo ala-asteikäisten lasten kanssa vietettävään elokuvailtaan Jumanji sopii oikein hyvin - etenkin jos elokuva oli vanhemmille iso juttu omassa nuoruudessa. Vaikkei elokuva ole itselleni iso juttu, niin pidän silti tulevaa Jumanji: Welcome to the Junglea jonkinlaisena häpäisynä. Sen trailerit eivät ole näyttäneet hyviltä ja sen idea kuulostaa typerältä yhdistettynä tähän elokuvaan, mutta yritän silti toivoa, että se edes viihdyttäisi ja naurattaisi pariin otteeseen...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jumanji, 1995, TriStar Pictures, Interscope Communications, Teitler Film

Arvostelu: The Beguiled / Lumotut (2017)

THE BEGUILED (2017)

LUMOTUT

Ohjaus: Sofia Coppola
Pääosissa: Nicole Kidman, Colin Farrell, Kirsten Dunst, Elle Fanning, Oona Laurence, Angourie Rice, Emma Howard ja Addison Riecke
Genre: draama, romantiikka, jännitys
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 12

The Beguiled, eli suomalaisittain Lumotut perustuu Thomas P. Cullinanin samannimiseen kirjaan vuodelta 1966. Kirjan pohjalta tehtiin jo vuonna 1971 elokuva nimeltä The Beguiled, jonka pääosassa nähtiin lännenleffoista tunnettu Clint Eastwood. Tämä teos on siis uudelleenfilmatisointi, jollaisia monet elokuvafanit nykypäivänä inhoavat. Jopa ohjaaja Sofia Coppola inhoaa niitä, mutta kun hän näki Eastwoodin tähdittämän leffan, hän alkoi miettiä, miten voisi itse toteuttaa tarinan. Niinpä filmin suunnittelu lähti liikkeelle ja syksyllä 2016 alkoivat kuvaukset. The Beguiled sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla ja Coppola voitti siitä parhaan ohjaajan palkinnon. Leffa on ilmestynyt jo monissa muissakin maissa ja nyt se on saamassa ensi-iltansa myös Suomessa. Elokuva herätti huomioni, kun näin ketkä sitä tähdittävät. En kuitenkaan erityisemmin kiinnostunut, sillä filmin lajityyppi ei vaikuttanut sellaiselta, mitä yleensä jaksan katsoa. Päätin kuitenkin näyttelijöiden takia antaa leffalle mahdollisuuden ja menin katsomaan The Beguiledin. Hyvä niin, sillä se, minkä luulin olevan puuduttava tarina hienoista leideistä, olikin jotain hyvin erilaista ja jännittävämpää...

Vuonna 1864 Yhdysvalloissa käytiin sisällissotaa pohjois- ja etelävaltioiden välillä. Jälkimmäisiä edustavan tyttökoulun oppilaat löytävät metsästä haavoittuneen pohjoisvaltion sotilaan ja päättävät hoitaa tämän kuntoon.

Tyttökoulun johtajaa, neiti Martha Farnsworthia näyttelee Nicole Kidman. Neiti Farnsworth on varautunut nainen, jonka luottamus pitää todella ansaita. Hän vaikuttaa tiukalta, mutta jos hän luottaa täysillä, on hän erittäin mukava. Läpi leffan voi nähdä, että koulun tytöt ovat hänelle äärimmäisen tärkeitä ja hän tekisi kaikkensa suojellakseen heitä. En kovin paljoa pidä Nicole Kidmanista näyttelijänä, mutta yllätyin positiivisesti, sillä tässä hän onnistuu mainiosti ja sopii rooliinsa.
     Pohjoisvaltion sotilasta, luutnantti John McBurneya esittää Colin Farrell, joka on paikoitellen jopa loistava roolissaan. Luutnantti McBurneyhin on luotu oivallista jännitettä, joka saa katsojan miettimään, onko hän hyvä ihminen ja antaa tyttöjen olla rauhassa, vai odottaako hän vain toipumistaan, jotta voisi hyökätä kaikkien kimppuun? Voi olla myös vaikeaa päättää, kumman haluaisi mieluummin käyvän toteen.
     Elokuvassa nähdään Sofia Coppolan luottonäyttelijä Kirsten Dunst opettaja Edwinana. Dunst on aiemmin näytellyt pääosaa Coppolan elokuvissa The Virgin Suicides (1999) ja Marie Antoinette (2006), sekä esitti itseään leffassa The Bling Ring (2013). Kidmanin tapaan en ollut kovin innoissani siitä, että Dunst esiintyisi filmissä, mutta olin taas positiivisesti yllättynyt ja Dunst on oikein hyvä herkän opettajan roolissa.
     Koulun oppilaita ovat todella nuori Amy (Oona Laurence), luutnantti McBurneysta kiinnostunut Alicia (Elle Fanning), hienostuneeksi itseään luuleva Jane (Angourie Rice), sekä pahasti taka-alalle jäävät Marie (Addison Riecke) ja Emily (Emma Howard), jotka näkyvät aina välillä, mutta joille ei ole kirjoitettu kunnon persoonia. Elle Fanning on mielestäni osoittautunut Dakota-siskoaan selvästi paremmaksi näyttelijäksi, joten olin kiinnostunut, miten hän suoriutuisi tässä. Valitettavasti Fanning on usein liian vaisu, vaikka häneltä löytyy onneksi myös hyviäkin hetkiä. Angourie Ricen tuoma ylimielinen asenne tekee Janesta ärsyttävän, mutta Amysta on saatu aikaiseksi kiltti tyttö, joka ei halua kenellekään pahaa.

Elokuva alkaa mielenkiintoisesti ja katsojaa kiehtoo välittömästi leffan maalauksellinen ulkonäkö. Kun luutnantti McBurney löytyy metsästä ja hänet viedään koululle, filmi alkaa muistuttaa sellaista draamailua, mitä hieman pelkäsinkin näkeväni. Mukana on kuitenkin niin vaikuttavan tyylikäs toteutustapa, että leffa pystyi pitämään kiinnostukseni yllä. Naishahmot (Janea lukuunottamatta) eivät onneksi olekaan yliampuvan hienoja, jolloin hyvin nopeasti voi päätellä, ettei elokuvassa tulla näkemään minkäänlaisia hienostojuhlia yms. Romantiikkaa on tietty mukana ja kuten arvata saattaa, kun koulun naisväki ei ole pitkään aikaan miestä nähnyt, herättää luutnantti jokaisessa jonkinlaisia tunteita, joten kolmiodraamaa saadaan jossain kohtaa. Yllätyin todella positiivisesti (vielä enemmän kuin siitä, että Kidman ja Dunst olivat hyviä), miten kolmiodraamailut oli toteutettu. Mukana on tosiaan erittäin oivallista jännitettä, sillä sen lisäksi, että katsojana pohtii, millainen henkilö luutnantti McBurney todellisuudessa onkaan, leffa pistää miettimään, millaisia koulun naiset ovat ja mitä he ovat valmiita tekemään saadakseen sotilaan itselleen?

The Beguiled ei ole kauhuelokuva, mutta kauhuelementtejä siinä on. Perinteisiä äkkisäikäytyksiä on kuitenkin turha odottaa ja pelko on enemmän sellaista, mitä vanhoissa filmeissä on totuttu näkemään ja mitä ei nykypäivänä enää usein nähdä. Mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä enemmän jännityskin tiivistyy. Tunnelma on rakennettu todella hyvin läpi teoksen, vaikkakin se on välillä hieman tylsä. Paikoitellen jotkut kohdat ovat ylinäyteltyjä, mikä vie niistä hieman makua, mutta loppujen lopuksi on upea ratkaisu, ettei teoksella oikeastaan ole hyvää ja pahaa, vaan kaikessa tuntuu olevan jotain hieman kieroa. The Beguiled onkin kieroutunut ja lähellä ollakseen todella hyvä elokuva. Harmillisesti siinä on jotain, joka ei ole onnistunutta, enkä ole edes varma, mistä on kyse. Jokin kokonaisuudessa vain ei onnistu tavoittamaan minua kuten sen kuuluisi, jolloin filmi jää vain hyväksi. Aion kuitenkin katsoa teoksen joskus uudestaan siinä toivossa, että se iskisi paremmin, kun odotukseni ovat korkeammalla kuin ensimmäisellä näkemiskerralla.

Ohjaaja Sofia Coppola on onnistunut erinomaisesti The Beguiledin visuaalisessa ilmeessä ja hän on tehnyt hyvää työtä tunnelman parissa. Hän on myös käsikirjoittanut elokuvan ja hoitanut senkin homman oivallisesti. Filmi on kuvattu todella upeasti. Muutamia epätarkkoja kuvia on livahtanut mukaan, mutta pääasiassa kuvat ovat tyylikkäitä, tasaisia ja niiden sommittelu tuo paikoitellen mieleen maalaukset. Värimäärittelyllä kuva on saatu jokseenkin ankean harmahtavaksi, mutta visuaalisuudessa on silti jotain kaunista. Leikkaus on sujuvaa, eikä suurimmaksi osaksi haittaa leffan hidastempoisuus. Puvustus, lavastus ja maskeeraus tuovat täydellisesti ajankuvaa mukaan ja ne ovat taidokkaasti toteutetut. Äänimaailma on lumoava ja sitä korostaa se, ettei elokuvassa ole lähes ollenkaan musiikkia mukana. Yleensä pidän erittäin paljon siitä, jos leffaan on sävelletty musiikkia, mutta tässä tapauksessa musiikittomuus tarjoaa oman hienoutensa. Hieman jopa harmittaa, että pariin kohtaan on pitänyt lisätä outoa huminaa, sillä ainoat musiikit olisi voinut jättää tyttöjen soitettavaksi.

Yhteenveto: The Beguiled vaikuttaa aluksi vain ihan kivalta rakkaustarinalta, mutta onkin todellisuudessa hyvä ja hieman kieroutunut teos, josta löytyy jopa kauhuelementtejä. Elokuva on mielenkiintoinen ja siinä on rakennettu tunnelma mainiosti, vaikka paikoitellen se tuntuukin hidastempoiselta. Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan. Tekninen toteutus on upea aina kuvauksesta pukuihin ja lavastuksiin asti. Äänimaailma on hieno ja on hyvä ratkaisu, ettei mukana ole lähes yhtään musiikkia. Ohjaaja Sofia Coppolan luoma maalauksellisuus saa filmin näyttämään taiteelta, mutta silti siitä tuntuu puuttuvan jotain. Joka tapauksessa kyseessä on oivallinen jännitysdraama ja suosittelen käymään katsomassa The Beguiledin, jos se vaikuttaa kertomani perusteella kiinnostavalta. Aion katsoa sen uudelleen joku päivä ja toivon, että se toimisi paremmin silloin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
The Beguiled, 2017, American Zoetrope, FR Productions

Arvostelu: Hidden Figures / Varjoon jääneet (2016)

HIDDEN FIGURES (2016)

VARJOON JÄÄNEET

Ohjaus: Theodore Melfi
Pääosissa: Taraji P. Henson, Octavia Spencer, Janelle Monáe, Kevin Costner, Jim Parsons, Glen Powell, Mahershala Ali, Aldis Hodge ja Kirsten Dunst
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: S

En tiennyt Hidden Figuresista, eli suomalaisittain Varjoon jääneet -elokuvasta paljoa, kun menin katsomaan sen. Julisteesta päättelin, että juttu liittyy jotenkin NASA:an ja että siinä nähtäisiin Octavia Spencer. Iloisena yllätyksenä minulle tuli, että Hidden Figuresissa esiintyisi myös The Big Bang Theory -sarjan (2007-) Jim "Sheldon Cooper" Parsons, jota ei paljoa näe elokuvissa ja minua tietysti kiinnosti, kuinka hän suoriutuisi erilaisessa roolissa kuin millaisena hänet on totuttu näkemään. Pakko myöntää, että kävin katsomassa elokuvan lähinnä sen takia, että sitä ennen näytettiin Assassin's Creed (2016) ja sen jälkeen The Great Wall (2016), eikä minulla ollut mitään muutakaan tekemistä niiden välissä. Toivoin vain, että Hidden Figures olisi ihan hyvä - ainakin parempi kuin sitä ennen katsomani Assassin's Creed...

Tositapahtumiin perustuva elokuva kolmesta NASA:n työntekijästä, jotka auttoivat ihmisen avaruuteen ja heidän hankaluuksistaan päästä esille, sillä sen lisäksi, että he olivat naisia, he olivat tummaihoisia naisia 1960-luvulla.

Taraji P. Henson näyttelee Katherine Johnsonia, kolmen lapsen äitiä, joka pääsee töihin hyvään paikkaan NASA:lla. Harmi vain, ettei häntä oteta tosissaan, sillä hän on nainen. Sen lisäksi hän kärsii joka päivä syrjinnästä ihonvärinsä takia. Hahmo on älykäs ja Henson on vakuuttava roolissaan. Hän tuo tunnetta hahmoon, jolloin hahmosta välittää. Katherinen miestä, eversti James Johnsonia esittää Mahershala Ali.
     Loistava Octavia Spencer esittää Dorothy Vaughan, joka hoitaa tärkeitä töitä NASA:lla, vaikka ne eivät kuuluisi oikeasti hänen työnkuvaansa. Dorothya turhauttaa hänen tilanteensa ja hän yrittää saada muita ymmärtämään, että hän kuuluu johtoasemaan. Spencer on mielestäni erinomainen näyttelijä ja suoriutuu tästäkin roolista tyylikkäästi, vaikka hahmo onkin kolmikosta vähiten kiinnostava.
     Janelle Monáe nähdään Mary Jacksonina, joka pyrkii valkoisten kouluun ja yrittää keksiä porsaanreikää koulun säännöistä, jotta pääsisi sisälle. Maryn tarinan tarkoitusta ei välillä oikein ymmärrä kokonaiskuvassa, mutta hänen tekojaan on viihdyttävää seurata. Monáe vetää hyvän roolisuorituksen.
     NASA:n avaruusohjelman johdossa on mm. Kevin Costnerin näyttelemä Al Harrison. En ole koskaan pitänyt Costneria erityisen kummoisena näyttelijänä, mutta tässä elokuvassa hän toimii. Elokuvassa nähdään myös tosiaan Jim Parsons Paul Staffordina, joka on aika rasistinen tapaus, Kirsten Dunst Vivian Mitchellina, jota Dorothy yrittää vakuuttaa, sekä Glen Powell John Glennina, ensimmäisenä yhdysvaltalaisena, joka kiersi maapallon avaruudessa.

Elokuvan alkupuolella esitellään pääkolmikko ja näytetään heidän paikkansa maailmassa ja heidän työnsä. Välillä elokuvan aikana tuntuu, että kolme päähenkilöä on tarinalle liikaa, mutta joskus taas asetelma toimii mainiosti. Hidden Figures ei valitettavasti kuitenkaan saa katsojaa koukkuun, eikä siinä ole panostettu tarpeeksi tunteisiin, joita miehen lähettäminen avaruuteen tuo hahmoille. Onneksi pääkolmikon henkilökohtaiset elämät ovat tunteita täynnä, jolloin tunneaukkoja korjataan. Vaikkei tietäisi, miten John Glennille käy - sillä elokuvahan perustuu tositapahtumiin, jolloin loppuratkaisun voi tietää - niin hänen kohtalonsa ei erityisemmin jännitä, sillä Glennille ei erityisemmin anneta persoonallisuutta. Onneksi loppupuolella on hieman draamailun tynkää NASA:ssa, jolloin katsojana huomaa, ettei ole hetkeen liikkunut penkissään. Kuitenkin kun elokuva on päättynyt, lähinnä miettii itsekseen, miksi juuri tämä tarina piti kertoa?

Hidden Figuresissa mielenkiintoisinta on nähdä, kuinka hankala tummaihoisten naisten asema oli 1960-luvulla. Tai ylipäätään tummaihoisten. Tai ylipäätään naisten. Sen sijaan, että elokuva oikeasti kertoisi tarinan siitä, kuinka ihmisiä saatiin avaruuteen joskus, leffa kertoo siitä, kuinka kolme naista vaikuttivat tummaihoisten ja naisten asemiin Yhdysvalloissa. Sen kaltaisessa pätkässä on nähty aiemminkin Octavia Spencer, nimittäin mainiossa The Helpissa (2011). Alkupuoli elokuvasta on selvästi kiinnostavampi ja se pitää katsojan paremmin otteessaan kuin loppupuoli. Onneksi läpi elokuvan on kuitenkin toimivia kohtauksia, jolloin leffan jaksaa katsoa loppuun. Hidden Figures onkin ihan hyvä elokuva, mutta sen ongelmana on, ettei se jää erityisen hyvin mieleen, eikä sen näkemistä välttämättä muista parin kuukauden päästä. Hauskana lisänä elokuvassa on, että siinä nähdään oikeita uutispätkiä tapahtumista.

Elokuvan on ohjannut Theodore Melfi, joka on tätä ennen ohjannut vain lyhytelokuvia ja elokuvan St. Vincent (2014). Melfilla tuntuu olevan silmää elokuvien tekoon, mutta hänen pitäisi hieman vielä miettiä tunnelmien luomista. Melfi toimi myös toisena käsikirjoittajana ja yhtenä tuottajana. Käsikirjoitus on tehty Margot Lee Shetterlyn "Hidden Figures" -kirjan (2010) pohjalta. Elokuva on kuvattu ihan hyvin, kuten myös leikattu. Visuaaliset tehosteet raketeissa ja avaruudessa eivät ole huikeat, mutta tarpeeksi hyvät kuitenkin. Musiikista vastaavat Benjamin Wallfisch, Pharrell Williams ja Hans Zimmer, ja he ovat yhdessä luoneet toimivaa musisointia elokuvaan.

Yhteenveto: Hidden Figures on ihan hyvä, mutta jotenkin unohdettava elokuva. Avaruustarinaa ei elokuvasta ole tuotu erityisen hyvin esille ja parasta onkin katsoa, kuinka päähenkilöt vaikuttavat tummaihoisten ja naisten asemiin Yhdysvalloissa. Pääkolmikko toimii hyvin ja heillä on toimivasti erilaiset tarinat, jolloin elokuva on monipuolinen. Ohjaaja Melfi on tiennyt suurinpiirtein, mitä on ollut tekemässä ja lopputuloksena onkin toimiva pätkä, josta kuitenkin puuttuu tunnetta. Jos 1960-luvulle sijoittuva draamaelokuva, jossa tärkeitä juttuja ovat NASA:n avaruusohjelma ja tummaihoisten naisten asema, kiinnostaa, niin voihan tämän vilkaista. En kuitenkaan usko muistavani Hidden Figuresia enää vaikkapa kesällä, mikä on sääli. Ai niin ja olihan se Jim Parsons ihan hyvä, vaikka hahmo olikin hieman rasistinen ääliö.

Kirjoittanut: Joonatan, 2.1.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Hidden Figures, 2016, Levantine Films, Chernin Entertainment, Fox 2000 Pictures

Arvostelu: Midnight Special (2016)

MIDNIGHT SPECIAL (2016)

Ohjaus: Jeff Nichols
Pääosissa: Michael Shannon, Joel Edgerton, Jaeden Lieberher, Kirsten Dunst, Adam Driver ja Sam Shepard
Genre: draama, scifi
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

Kiinnostuin Midnight Specialista sen julisteen takia. Sinisinä hohtavat silmät viestivät heti jonkinlaisesta scifileffasta ja halusin tietää, mistä oli kyse. Elokuva sai pääasiassa hyviä arvosteluja, vaikka jotkut myös haukkuivat sitä. Jossain luki, että kyseessä olisi vuoden scifitapaus, joten pakkohan se olisi nähdä. Midnight Special sai vain lyhyen teatterilevityksen Suomessa - lähes puoli vuotta myöhässä - ja sitä näytettiin ilman tekstitystä, enkä siis mennyt katsomaan sitä, vaikka ymmärränkin sujuvasti englantia. Kovin moni muukaan ei käynyt katsomassa elokuvaa ja se olikin taloudellisesti ikävä isku tuotantoyhtiöille, jotka olivat sen rahoittaneet. Käydessäni Makuunissa lauantaina, huomasin elokuvan olevan jo vuokralla, joten päätin lainata, katsoa ja arvostella sen.

Uskonnollinen lahko yrittää löytää erikoisia kykyjä omaavan kahdeksanvuotiaan Alton-pojan, jota tämän isä Roy yrittää piilotella lahkolta.

Pääroolissa nähdään Altonin isä Roy Tomlin, jota näyttelee Michael Shannon. Olin aiemmin nähnyt Shannonin lähinnä pahisten rooleissa, joten oli mukavaa vaihtelua nähdä hänet pääosassa "sankarina". Roysta näkee isän huolen lastaan kohtaan, mutta muuten hahmo on hieman eloton. Energia puuttui roolityöstä useassa kohtaa kokonaan. Aluksi en tiennyt, johtuiko se Shannonin esiintymisestä, vai eikö ohjaaja vain saanut näyttelijää oikeaan tunnelmaan, kunnes huomasin, että energia puuttuu lähes jokaisesta näyttelijästä, jolloin aloin kallistua siihen vaihtoehtoon, että syy on ohjaajassa ja/tai hänen hakemassaan tyylissä.
     Jaeden Lieberher esittää Altonia ja hän tuntuu edes yrittävän tuoda jotain tunnetta mukaan hahmoonsa. Lieberher ei kuitenkaan täysin kykene hallitsemaan rooliaan, eikä ole joissain kohdissa uskottava, joissa Alton tekee jotain outoa voimillaan. Tämä on Lieberherin neljäs elokuvarooli. Ensi vuonna hänet tullaan näkemään klovnikauhuelokuvassa It (2017).
     Royn ja Altonin mukana pyörii Joel Edgertonin näyttelemä Lucas, joka ei tiedä kunnolla, mitä Alton kykenee tekemään. Edgerton on välillä ihan hyvä, mutta myös hänestä puuttui energiaa. Lucasin hahmo tuntuu yleisestikin ottaen aika ontolta ja tuntuu kuin hän nyt vain sattuisi olemaan mukana jutussa.
     Kaikkein eniten energiaa puuttuu Altonin äidistä Sarahista, jota esittää Kirsten Dunst. En ole pitkään aikaan nähnyt Dunstia elokuvissa, joten oli tavallaan kiva nähdä hänet vaihteeksi ruudulla. Harmi vain, että hänen suorituksensa on todella eloton ja ontto, kuten myös hänen hahmonsakin tuntuu olevan.
     Star Wars: The Force Awakensista (2015) Kylo Ren -pahiksena tuttu Adam Driver esittää NSA:n tietoliikenteessä töissä olevaa Paul Sevieriä, joka tutkii Altonin tapausta. Driverista löytyy eloa, mutta hahmo itsessään tuntuu tyhjältä, eikä hahmoon pääse katsojana kiinni. Mukana on myös Sam Shepardin näyttelemä lahkonjohtaja Calvin, joka kasvatti Altonin.

Aluksi annetaan ymmärtää, että Roy ja Lucas olisivat kidnapanneet Altonin. Todellisuudessa he yrittävät suojella häntä lahkolta, joka yrittää hyödyntää häntä. FBI kiinnostuu lahkosta ja Altonin tapauksesta, sillä Alton on saanut selville useita salattuja asioita. Samalla kolmikko pakenee ja välillä Alton tekee jotain kummallista; esimerkiksi joskus hänen silmänsä hehkuvat sinisinä. Näyttelijäsuoritukset ovat pääosin onttoja, mutta siltä myös itse elokuva tuntuu. Se on hidastempoinen, mikä menee jopa tylsyyteen asti. Itse jouduin pitämään parikin taukoa elokuvan aikana, sillä en jaksanut katsoa sitä kerralla loppuun asti. Harmittaa, että hyvistä lähtökohdista on jouduttu tällaiseen lopputulokseen. Silti siitä on pidetty maailmalla, joten jonkin siinä on pakko olla jotain todella erityistä. Varmaankin se, että siinä pyritään olemaan niin vähän massascifielokuvaa kuin vain voidaan. Tuntuu kuin tekijät olisivat pakolla halunneet tehdä jotain täysin erilaista, jolloin he eivät ole enää edes lopulta tienneet, mitä ovat tekemässä.

Sekä ohjauksesta, että käsikirjoituksesta vastaa Jeff Nichols, jolla on ollut hyvä idea, mutta joka ei ole osannut viedä sitä oikeaan suuntaan. Onneksi tarinasta löytää välillä hyviäkin puolia, eikä se ole sinänsä huono elokuva. Heikko se kyllä on, mikä on todella sääli, sillä halusin tietenkin pitää elokuvasta. Altonin kummallisuuksia olisi voinut olla enemmän ja ne olisivat voineet olla sisällöllisesti jotain enemmän. Joissain kohdissa jäin mielenkiinnolla katsomaan elokuvaa, mutta joissain kohdissa täytyi taistella, jotta pysyn hereillä. Lopussa on yritetty tehdä jotain todella mullistavaa, mikä saisi katsojat hämilleen, mutta siitä tulee vain lähinnä mieleen yhdistelmä Steven Spielbergin elokuvia Close Encounters of the Third Kind (1977) ja E.T. - The Extra-Terrestrial (1982), heikolla lopputuloksella. Tehosteet eivät ole kovin päätähuimaavat ja vaikka kohtaus, jossa Alton saa satelliitin putoamaan palasina huoltoaseman eteen, on kohtauksena ihan toimiva, tehosteet siinä ovat aika kökköjä. Äänitehosteilla on tuotu hieman lisäystä mukaan, mutta David Wingon säveltämä musiikki ei tarjoa mitään. Kuvaus on sujuvaa, mutta leikkauspöydällä olisi elokuvaa voitu tiivistää.

Yhteenveto: Paras sana kuvaamaan Midnight Specialia on "tylsä". Siitä puuttuu energiaa ja eloa sekä näyttelijöistä että tarinasta. Jotkut pätkät ovat ihan hyviä ja alku vaikuttaa mielenkiintoiselta. Kuitenkin mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä puuduttavammaksi se käy. Tehosteet eivät ole kovin hyvin toteutettuja. Altonin kummallisuuksia olisi voinut olla enemmän. Ei tästä erityisemmin loppujen lopuksi ole sanottavaa. Loppu on aika hämärä, mikä voi aiheuttaa joissain "vau"-efektin, mutta itseäni se ei hätkäyttänyt. Tämä elokuva on saanut useasta paikasta hyviä arvosteluja, joten ehkä en vain ymmärtänyt hyvän päälle. Itselleni tämä ei toiminut, mutta jollekin toiselle se voi toimia. Jos hidastempoinen scifi toimii ja kaipaat jotain erilaista, tavallisista tehostescifileffoista poikkeavaa, niin Midnight Special voi olla kuin sinulle tehty.

Kirjoittanut: Joonatan, 6.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Midnight Special, 2016, Warner Bros. Pictures, Faliro House Productions, RatPac-Dune Entertainment, Tri-State Pictures