Arvostelu: Likainen Harry ja murhapooli (The Dead Pool - 1988)

LIKAINEN HARRY JA MURHAPOOLI

THE DEAD POOL

Ohjaus: Buddy Van Horn
Pääosissa: Clint Eastwood, Patricia Clarkson, Evan C. Kim, Liam Neeson, Michael Currie, David Hunt, Michael Goodwin, Anthony Charnota ja Jim Carrey
Genre: rikos, jännitys
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 16

Clint Eastwoodin tähdittämä rikoselokuva Likainen Harry (Dirty Harry - 1971) oli taloudellinen hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Jatko-osat Magnum .44 (Magnum Force - 1973), Murskaaja (The Enforcer - 1976) ja Ratkaiseva isku (Sudden Impact - 1983) olivat saamastaan kritiikistä huolimatta jokainen edeltäjäänsä menestyneempiä lippuluukuilla, joten pian Ratkaisevan iskun ilmestymisen jälkeen alkoivat puheet viidennestä Likainen Harry -filmistä. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1988 ja lopulta The Dead Pool, eli suomalaisittain Likainen Harry ja murhapooli sai ensi-iltansa samaisen vuoden heinäkuussa. Elokuva sai muutaman edeltäjänsä tavoin ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, minkä lisäksi leffa epäonnistui jatkamaan taloudellista voittokulkuaan. Elokuva jäi jopa koko sarjan heikoimmin menestyneeksi teokseksi. Itse olin nähnyt ensimmäisen Likaisen Harryn joitain vuosia sitten, mutten ollut aiemmin nähnyt sen jatko-osia. Kun viime vuonna huomasin elokuvan täyttävän 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi arvostella niin alkuperäisen filmin kuin sen jatko-osat. Pari viikkoa Ratkaisevan iskun jälkeen katsoin vihdoin sarjan päätösosan, Likainen Harry ja murhapoolin.

Eri alojen julkimoita löytyy kuolleena ja etsivä Harry Callahan saa käsiinsä murhapooli-listan, jolla on listattuna julkimoita. Listalta löytyy myös Harryn oma nimi. Harryn täytyy selvittää, kuka on murhannut nämä julkimot ja laatinut listan, ennen kuin tekijä lähtee hänen peräänsä.

Clint Eastwood palaa etsivä Harry Callahanin rooliin viidettä ja näillä näkymin viimeistä kertaa. Vaikka on toisaalta hienoa nähdä Eastwood jälleen varmaankin toiseksi tunnetuimmassa roolissaan, tiettyä väsymystä Harryn esittämistä kohtaan on näkyvissä. Karismaa selvästi löytyisi yhä, mutta Eastwood jaksaa näyttää vakuuttavuutensa vain silloin tällöin. Lähinnä hän kulkee leffan läpi äristen ja tuhahdellen, näyttäen koko ajan siltä, että hän olisi herännyt joka kuvausaamu väärällä jalalla.

     Harryn lisäksi muita hahmoja elokuvassa ovat mm. poliisikapteeni Donnelly (Michael Currie), Harryn uusi työpari Al Quan (Evan C. Kim), toimittaja Samantha Walker (Patricia Clarkson), elokuvaohjaaja Peter Swan (Liam Neeson) ja näyttelijä Johnny Squares (Jim Carrey). Kyllä, luitte oikein. Ennen kuin Jim Carrey väänteli naamaansa Ace Ventura - lemmikkidekkarissa (Ace Ventura: Pet Detective - 1994), The Mask - naamiossa (The Mask - 1994) ja Nuijassa ja tosinuijassa (Dumb and Dumber - 1994), hän teki pienen roolin viimeisessä Likainen Harry -filmissä. Lyhyen ruutuaikansakin sisällä Carrey vilauttaa seuraavalla vuosikymmenellä kaikkien tuntemiksi tulevia maneereitaan ja on hilpeää nähdä hänet ennen suosiotaan. Myös nuoren Liam Neesonin näkeminen raakoja leffoja tekevänä ohjaajana yllätti mukavasti. Muista näyttelijöistä Clarkson sopii passelisti reportterin rooliin, mutta Kim on aika kehnosti hyödynnetty Harryn uutena työparina. Näyttelijän ja hahmon aasialaistaustan takia Al Quan pistetään tietty kertaalleen osoittamaan taitonsa itämaisten taistelulajien hallinnassa.

Päätähtensä tavoin itse leffakin Likainen Harry ja murhapooli kulkee alusta loppuun hyvin pitkälti perusvaihteella, tarjoten sen mitä kyseisen elokuvasarjan edustajalta voikin odottaa, eikä mitään sen enempää. Käsikirjoitus on rustattu kulkemaan täysin samoja latuja kuin edellisetkin osat, eikä tekijöiden tarkoituksena ole selvästi enää viidennessä osassa repiä mattoa katsojien jalkojen alta tai räjäyttää tajuntoja. Tiettyä kaavaa seurataan orjallisesti; välillä onnistuen ja toisinaan taas aika innottomasti. Tästä syystä katsojankin on vaikea innostua Harryn tämänkertaisista seikkailuista, eikä elokuva tarjoa edes vähäistä jännitystä. Oikeastaan vain nykyään maailmankuulujen näyttelijöiden näkeminen näin nuorina ja kokemattomina tarjoaa leffan ainoat riemut.

Vaikkei filmi onnistukaan olemaan jännittävä, eikä se saa murhaajastaankaan kehiteltyä mitenkään mielenkiintoista tai uhkaavaa tyyppiä, on murhapooli-listaan liittyvä juoni tarpeeksi menevä, jotta elokuvan katsoo sujuvasti loppuun. Hommaa auttaa paljon myös leffan lyhyt kesto. Vain puolentoista tunnin mitassa Likainen Harry ja murhapooli on sarjansa lyhyin osa ja toisaalta hyvä niin. Kahden tunnin kestoon venytettynä aika kävisi helpommin pitkäksi. Meno on tarpeeksi ytimekästä ja vaikka lopputuloksen voi arvata jo ennen kuin leffan pistää pyörimään, seuraa keskinkertaista tekelettäkin tarpeeksi mielellään.

Tämänkertaisena ohjaajana toimii Buddy Van Horn, joka oli toiminut sarjan toisen osan, Magnum .44:n apulaisohjaajana, sekä auttanut edellisten osien stunt-puolella. Van Horn ja Eastwood olivat selvästi hyvää pataa keskenään, sillä kaikki kolme Van Hornin ohjaustyötä ovat olleet yhteistyössä Eastwoodin kanssa. Likainen Harry ja murhapoolissa näkyy Van Hornin kokemattomuus ohjaajan puikoissa, eikä hän onnistu tekemään erityisen väkevää vaikutusta. Eipä tosin Steve Sharonin laiskasta käsikirjoituksesta paljoa edes saisi irti. Sentään Sharon on onnistunut kirjoittamaan mukaan parikin oivaa repliikkiä, kuten "You're shit outta luck" ja "Opinions are like assholes; everybody has one". Tekniseltä puoleltaan elokuva on toimiva, mutta se ei ole ihan yhtä elokuvallinen, vaan siitä löytyy tiettyä suoraan televisioon tehdyn produktion henkeä. Kuvaus, leikkaus, lavasteet, asut, maskeeraukset, äänimaailma - kaikki toimivat tarpeeksi hyvin. Lalo Schifrin tunnelmoi jälleen passelisti musiikkien kanssa, mutta tällä kertaa parhaiten jää mieleen pariin otteeseen kuultava Guns N' Rosesin Welcome to the Jungle -kappale. Yhtyeen jäsenet Axl Rose ja Slash jopa nähdään pienissä rooleissa leffassa.

Yhteenveto: Likainen Harry ja murhapooli on aika keskinkertainen rikosraina ja huipennus Likainen Harry -elokuvasarjalle. Päätähti Clint Eastwood näyttää kyllästymisen merkkejä roolia kohtaan, eikä hoida hommaansa samalla rautaisuudella kuin ennen. Muutenkin elokuva on vähän vasemmalla kädellä väsätty. Steve Sharonin käsikirjoitus kulkee laiskasti tuttuja latuja ja sen pohjalta Buddy Van Hornin ohjaus on ponnetonta ja jännityksetöntä. Murhapoolilista on toimiva idea tarinalle ja puolentoista tunnin kestossa aika ei ehdi käydä pitkäksi. Lopulta parasta elokuvassa on nähdä Liam Neeson ja Jim Carrey nuorina miehinä, ennen kuin heistä muodostui maailmankuuluja staroja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Dead Pool, 1988, Warner Bros., Malpaso Productions

Arvostelu: Easy A (2010)

EASY A

Ohjaus: Will Gluck
Pääosissa: Emma Stone, Amanda Bynes, Aly Michalka, Penn Badgley, Dan Byrd, Patricia Clarkson, Stanley Tucci, Thomas Haden Church, Lisa Kudrow, Cam Gigandet, Bryce Clyde Jenkins, Fred Armisen ja Malcolm McDowell
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7

Easy A pohjautuu löyhästi Nathaniel Hawthornen klassikkokirjaan Tulipunainen kirjain (The Scarlet Letter) vuodelta 1850. Käsikirjoittaja Bert V. Royal sai idean kirjoittaa uudenlaisen kertomuksen kirjan pohjalta, mikä sijoittuisi nykyaikaan. Royal työsti suurimman osan tekstistä vain muutamassa päivässä, mutta hänelle tuotti vaikeuksia viedä kertomus päätökseen. Alunperin filmistä oli tarkoitus tulla huomattavasti rosoisempi kiroilun sun muun kera, mutta kun elokuva pistettiin tuotantoon, siitä päätettiin tehdä kiltimpi esimerkiksi kielenkäytöltään. Kuvaukset alkoivat ja Easy A sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 11. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pieneen budjettiinsa nähden suuri menestys ja kriitikotkin kehuivat leffaa. Itse näin Easy A:n vasta myöhemmin, kun se oli julkaistu vuokrattavaksi. Pidin elokuvasta ja olen nähnyt sen pariin otteeseen uudestaan. Nyt kun leffa täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla elokuvan jälleen kerran ja arvostelemalla sen.

High school -tyttö Olive valehtelee ystävälleen, että olisi menettänyt neitsyytensä. Uutinen leviää nopeasti läpi koulun ja Olivelle asetetaan lutkan maine. Oliven täytyykin keksiä, kuinka hoitaa tilanne tästä eteenpäin.

Nykyään Emma Stone tunnetaan mm. Gwen Stacyn roolista The Amazing Spider-Man -elokuvissa (2012-2014) ja Miana La La Landista (2016), mistä hän voitti parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. Kuitenkin vielä vuonna 2010 Stone tiedettiin lähinnä Superbadin (2007) sivuosasta ja kauhukomedia Zombielandista (2009), eikä hän ollut erityisemmin todistanut lahjojaan. Easy A auttoi Stonen nousua tähteyteen, sillä tämä roolisuoritus toi Stonelle hänen ensimmäisen Golden Globe -ehdokkuutensa. Stone näyttelee elokuvassa tietysti Olive Panderghastia, high school -tyttöä, joka kertoo pienoisen valheen, mikä kääntää hänen elämänsä täysin mullinmallin. Tuttuun tyyliinsä Stone hoitaa kaiken niin täysillä kuin vain pystyy. Hän eläytyy yhä vain riehakkaammaksi muuttuvan Oliven osaan upeasti ja leikittelee jatkuvasti. Hahmo on hauskasti kirjoitettu ja katsojana on kaiken aikaa hänen puolellaan, vaikka välillä toivookin, että voisi vain puhua Olivelle järkeä, sillä hänen toimintansa vain aiheuttaa enemmän ja enemmän ongelmia hänelle itselleen.

Elokuvassa nähdään myös mm. Patricia Clarkson ja Stanley Tucci Oliven hulvattomina vanhempina ja Bryce Clyde Jenkins Oliven pikkuveljenä, Aly Michalka Oliven ystävänä Rhiana, Thomas Haden Church opettaja Griffithinä, Lisa Kudrow opinto-ohjaajana, Malcolm McDowell rehtorina, Amanda Bynes uskovaisena Mariannena, sekä Penn Badgley koulun maskottia esittävänä Toddina ja Dan Byrd Brandonina, joka on leimattu ja hyljeksitty koulussa homoutensa vuoksi. Näyttelijät ovat läpikotaisin hyviä, mutta vain mahtavat Clarkson ja Tucci onnistuvat ottamaan kohtaukset haltuunsa säkenöivän Stonen loistolta.

Easy A on tehty hyvin perinteikkäässä teinileffahengessä, mutta onneksi sen kliseisen ulkokuoren alta löytyy poikkeavuuksia ja painavaa asiaa, mitkä tekevät siitä edes jollain tavalla toimivan paketin lähes kaikenikäisille. Teineille filmi on erityisen tärkeä sen aiheensa vuoksi, eli seksin. Tai enemmänkin siihen suhtautumisen. Seksi aiheuttaa nuorissa monenlaisia paineita ja siihen suhtaudutaan koulussa todella erilaisin tavoin, mihin vaikuttaa mm. kasvatus kotona. Tätä leffassa pohdiskellaankin, kun hätäisen valheen seurauksena koko koulu alkaa pitämään Olivea lutkana, joka antaa itseään kaikille. Elokuva pyrkii näyttämään keskisormea kaikenlaisille typeryyksille, mitä seksiasioihin tuntuu edelleen kuuluvan nuorisopiireissä. On paljon olettamuksia, luuloja ja normeja, joista monet ovat täysin vanhahtaneita ja joita ei pitäisi enää noudattaa. Iso huomautus on tietty se, kuinka erilailla suhtaudutaan poikien neitsyyden menetykseen kuin tyttöjen. Kuinka poikien kohdalla se tekee miehen ja tyttöjen kohdalla huoran. Ja kuinka idioottimaista tällainen on.

Elokuva ei kuitenkaan saarnaa sanomiensa kanssa, vaan se kuljettaa niitä sujuvasti mukanaan sen perinteikkään teinihömppäkuoren alla. Katsoja huomaakin jossain kohtaa, että elokuva on salakavalasti saanut ihan ajattelemaan ja riippuen katsojasta se joko nostaa tai laskee leffan tasoa. Puhdasta komediaa on mukana paljon ja jotkut jutut saavat nauramaan oikein kunnolla. En tiedä miksi, mutta Oliven pikkuveljeen liittyvät adoptiovitsit tarjoavat minulle parhaat naurut. Kliseinen alamäkikin on luvassa, jolloin leffa yrittää vakavoitua. Draamapuoli ei kuitenkaan toimi läheskään yhtä hyvin kuin komedia. Elokuva kulkee reippaasti ja suurella energialla eteenpäin. Kestoa on vain puolitoista tuntia ja siinä ajassa kaikki ehditään kertoa ilman kiirehdintää. Pakollinen romanssi hieman tylsistyttää loppupäässä, mutta menee muun ohessa.

Easy A:n on ohjannut Will Gluck, joka sortuu kierrättämään samaa tyyliä lähes kaikista teinikomedioista. Jos hänen apunaan ei toimisi Bert V. Royalin nokkela käsikirjoitus hyvän pohdiskelun ja nasevan dialogin kera, ei elokuva erottuisi edukseen millään. Etenkin Olivelle kirjoitetut repliikit ovat erinomaisia ja Stone tarjoaa ne täysin sulavasti. Leffa on hyvin kuvattu ja leikkauskin on oivallista. Etenkin kohtauksissa, joissa sana lähtee kiertämään ympäri koulua, kuvaus ja leikkaus tukevat toisiaan hienosti. Lavastuksesta hauskan tekee se, etteivät tekijät oikeastaan lavastaneet lokaatioita, vaan hyödynsivät koulua ja asuntoja hyvin pitkälti sellaisinaan. Musiikkien sävellyksestä vastaa Brad Segal, mutta hänen työnsä ei koskaan nouse esiin, sillä elokuva painottuu niin vahvasti olemassa oleviin kappaleisiin, joista parhaiten mieleen jää useasti kuultava Natasha Bedingfieldin Pocketful of Sunshine.

Yhteenveto: Easy A on hauska, mainio ja jopa aika oivaltava teinikomedia. Samalla se on myös veikeä modernisointi Tulipunaisesta kirjaimesta. Elokuvalla on paljon sanottavanaan seksistä, sen tuomista paineista, ennakkoluuloista ja -odotuksista, sen käsittelemisestä ja siihen suhtautumisesta. Kouluissa nuorten tapa toimia ja puhua seksiin liittyen on yhä todella idioottimaista ja leffa näyttääkin, kuinka hölmöä käytös siihen elämänaikaan on. Elokuva on täynnä hilpeitä hetkiä ja nauraa saa usein. Pakollinen draamailukin on mukana ja vaikka se laskee leffan tasoa pakollisen romanssin tavoin, toimivat ne tarpeeksi hyvin osana kokonaisuutta. Tietyt teinikliseet ovat mukana ja osittain ne pystyy katsomaan läpi sormien. Bert V. Royalin käsikirjoitus on hilpeä tapahtumista dialogiin. Emma Stone loistaa pääroolissa, mutta mahtavia ovat myös Oliven vanhempia näyttelevät Patricia Clarkson ja Stanley Tucci. Easy A sopiikin hyvin esimerkiksi kaveriporukalla vietettävään leffailtaan. Vanhempien on ihan hyvä katsoa leffa muistutuksena siitä, kuinka kiusallista seksiin liittyvät jutut teininä ovatkaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Easy A, 2010, Screen Gems, Olive Bridge Entertainment

Arvostelu: Suljettu saari (Shutter Island - 2010)

SULJETTU SAARI

SHUTTER ISLAND

Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Mark Ruffalo, Ben Kingsley, Max von Sydow, Michelle Williams, John Caryll Lynch, Emily Mortimer, Patricia Clarkson, Ted Levine, Jackie Earle Haley ja Elias Koteas
Genre: trilleri, draama, kauhu
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 16

Shutter Island, eli suomalaisittain Suljettu saari perustuu Dennis Lehanen samannimiseen kirjaan vuodelta 2003. Lehane kauppasi kirjan elokuvaoikeuksia Columbia Picturesille, mutta kun tämä ei tarttunut tarjoukseen, Lehane myi oikeudet Phoenix Picturesille. Ohjaajaksi valittiin Martin Scorsese ja päätähdeksi Leonardo DiCaprio. Kaksikko oli siihen aikaan suunnitellut elokuvaa pörssimeklari Jordan Belfortista, mutteivät saaneet rahoitusta ja päättivät tehdä Suljetun saaren - minkä jälkeen he tosin tekivät Belfortista leffan The Wolf of Wall Street (2013). Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2008 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo syksyllä 2009, mutta leffan julkaisua päätettiin lykätä. Lopulta Suljettu saari sai maailmanensi-iltansa 13. helmikuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta ja yleisöltä pääasiassa positiivisen vastaanoton, vaikka leffa sai myös kritiikkiäkin. Filmi oli taloudellinen hitti - siihen aikaan Scorsesen menestynein elokuva. Itse näin Suljetun saaren muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen, mutten pitänyt siitä. Kuitenkin nyt kun elokuva täyttää 10 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja hyvä niin, sillä nyt Suljettu saari iski todella hyvin.

Vuonna 1954 kaksi liittovaltion sheriffiä matkaavat Shutter Islandille, Bostonin lähisaarella sijaitsevalle vankimielisairaalalle, tutkimaan kadonneen, lapsensa hukuttaneen potilaan tapausta.

Leonardo DiCaprio tähdittää tässä neljättä kertaa Martin Scorsesen elokuvaa, Gangs of New Yorkin (2002), Lentäjän (The Aviator - 2004) ja The Departedin (2006) jälkeen. DiCaprio näyttelee Teddy Danielsia, liittovaltion sheriffiä, joka lähetetään tutkimaan mystistä katoamista. Teddy on päämääräinen tyyppi, joka on selvittänyt useita tapauksia uransa aikana ja onkin varma myös tämän selvittämisestä. On mielenkiintoista seurata Teddyn ajatuksenkulkua, kun tämä yhdistelee johtolankoja toisiinsa ja alkaa hahmottamaan kokonaiskuvaa. DiCaprio on tuttuun tapaansa erinomainen roolissaan, ollessaan uskottava konkaritutkijana. Parhaiten DiCaprio vakuuttaa leffan tunteikkaammissa hetkissä. Teddyn työparia, sheriffi Chuck Aulea esittää Mark Ruffalo, joka on myös erittäin hyvä osassaan, vaikkei hänen hahmonsa ole läheskään yhtä mielenkiintoinen.
     Shutter Islandin vankimielisairaalan työntekijöihin kuuluvat mm. tohtori Cawley (Ben Kingsley) ja tohtori Naehring (Max von Sydow), sekä laitoksen johtaja (Ted Levine) ja apulaisjohtaja (John Carroll Lynch). Mielisairaina vankeina taas nähdään mm. Emily Mortimer ja Jackie Earle Haley, jotka hyppäävät hienosti hahmojensa hulluuteen. Kaikki näyttelijät tekevät todella hyvää työtä - etenkin Kingsley ja von Sydow, jotka huokuvat arvokkuutta tohtoreina. Levine on urallaan tottunut esittämään uhkaavia hahmoja ja tekee saman myös laitoksen johtajana.

Suljettu saari on niitä elokuvia, mitkä kannattaa katsoa kahdesti. Ensimmäisellä katselukerralla ei osaa vielä huomioida monia pieniä, mutta merkittäviä yksityiskohtia, joita ripotellaan heti ensiminuuteista alkaen aina loppuun saakka. Filmi ei todellakaan ole sitä, miltä aluksi vaikuttaisi. Kun leffan on kerran nähnyt ja ymmärtää, mistä kaikessa on todellisuudessa kyse, on toinen katselukerta hyvin erilainen. Vaikka katsojana hoksaisi asioiden todellisen laidan jo ensimmäisellä katselulla, ennen kuin se kunnolla paljastetaan, tarjoaa toinen katselukerta silti useita hetkiä, joiden aikana katsoja pohtii: "Miten ihmeessä en tajunnut tuota viimeksi?" Elokuvasta löytyy hämmentämisen jalo taito ja se on usein ovela, kertoessaan yllättävänkin moniulotteista tarinaansa. Jatkuvasti se huiputtaa yhteen suuntaan ja sitten taas toiseen, kunnes lopulta tarjoaa jotain, mikä saa monien katsojien suut loksahtamaan auki.

En todellakaan paljasta tässä arvostelussa, mikä elokuvan iso yllätys on. Ensimmäisellä katselukerralla hoksasin sen noin tunnin kohdalla ja kun sitä lopussa selitetään oikein juurta jaksaen, jottei mikään jää varmasti epäselväksi katsojalle, koin elokuvan pitävän minua tyhmänä. Olin myös sitä mieltä, ettei Suljettu saari ole lainkaan niin nerokas teos kuin se kuvittelee olevansa. Vaikka nyt toisella kerralla tiesin alusta lähtien, mistä filmissä on kyse ja olen edelleen sitä mieltä, että loppu selittää aivan liikaa, eikä jätä tarpeeksi katsojan tulkinnan varaan, arvostin filmin monia saavutuksia huomattavasti enemmän. Lopun selittely riippuukin täysin katsojasta, että kuinka hyvin se toimii ja kuinka tarpeellista katsojalle on saada tietää kaikki. Koska elokuva perustuu kirjaan, veikkaan lopun selityksen olevan hyvin suoraan siitä. Koska kirjassa ei voi näyttää asioita visuaalisesti, asiat täytyy selittää sanoin. Leffassa olisi voitu tehdä tämä hienovaraisemmin ja todellinen miinukseni elokuvalle onkin, kuinka se ei luota katsojaansa tarpeeksi. Vähemmän selittävän dialogin kanssa elokuva olisi vielä entistäkin parempi.

Jo tällaisenaan pidän Suljettua saarta nyt kuitenkin erittäin hyvänä elokuvana. Vaikka sen tapa paljastaa asiat ei ole oivaltavimmasta päästä, elokuva pitää sisällään paljon nerokkaita tilanteita, joista monet ymmärtää vasta, kun elokuvaa katsoo uudestaan. Leffan tunnelma on myös aivan mielettömän hyvin rakennettu. Alusta alkaen leffa tartuttaa katsojaan epämiellyttävän ja ahdistavan ilmapiirin. Elokuva on kaiken aikaa todella painostava. Saarelta haluaisi karkuun ennen kuin tutkinta edes alkaa, mutta samalla on aivan pakko nähdä, miten tarina etenee. Kertomus on todella vangitseva ja elokuva pitää katsojasta kiinni tiukasti lopun paljastukseen asti. Suljettu saari yhdistelee erilaisia lajityyppejä saumattomasti. Paikoitellen elokuva tuntuu vain rikosmysteeriltä ja välillä se muistuttaa jopa psykologista kauhua. Etenkin Teddyn näkemät painajaiset onnistuvat menemään ihon alle karmivuudessaan. Filmi tutkailee kiehtovasti ihmismieltä ja se onkin täysin henkilövetoinen kertomus.

Martin Scorsese osoittaa jälleen kerran lahjakkuutensa ohjaajana. Hän pitää filmiä hienosti kasassa, kuljettaa tarinaa yhä vain kiehtovammin eteenpäin ja rakentaa samalla vaikuttavaa tunnelmaa. Käsikirjoittaja Laeta Kalogridis olisi kuitenkin voinut jättää filmiin enemmän tulkinnanvaraa ja työstää dialogia, mutta muuten hänkin tekee hyvää työtä. Teknisesti Suljettu saari on upea teos ja Scorseselta kyllä löytyy silmää näyttävyydelle. Elokuva on suorastaan lumoavasti kuvattu. Se on täynnä fantastisia kamera-ajoja ja täydellisesti sommiteltuja otoksia. Tätä vielä tukee erinomainen leikkaus. Leikkaukset ovat todella tarkkoja ja vielä hienompaa on, kun tajuaa, etteivät klaffivirheet olekaan virheitä. Shutter Islandin lavasteet ovat aivan mahtavat, ja sekä niillä että taidokkaalla puvustuksella luodaan hienosti 1950-luvun ajankuva. Efektejä käytetään luovasti ja äänimaailma on loistokkaasti rakennettu aina ääniefekteistä musiikkeihin. Elokuva käyttää jo olemassa olevia sävellyksiä ja hyödyntääkin niitä erittäin vaikuttavasti, tuoden vahvan lisän tunnelmaan.

Yhteenveto: Suljettu saari on kiehtova ja koukuttava teos, mikä pitää hienosti otteessaan ja tarjoaa katsojalle ahaa-elämyksiä vielä uudelleenkatselulla. Vaikka loppuratkaisun hoksaisikin jo aikaisin ensimmäisellä katselulla, leffalla on paljon tarjottavanaan, minkä vuoksi se toimii loppuun asti. Tunnelma on rakennettu hyytävästi. Paikoitellen elokuva on lumoava, välillä mukaansatempaavan mysteerinen ja välillä taas karmiva. Martin Scorsese osaa kyllä asiansa ohjaajana, pitäen pakettia mallikkaasti kasassa. Käsikirjoitusta olisi kuitenkin voinut hioa, sillä loppuratkaisun paljastuminen ei todellakaan ole hienovarainen ja se on jopa katsojaa tyhmentävä liiallisella selittelyllään. Jos asioita jättäisi paremmin katsojan tulkinnan varaan, jäisi filmi kummittelemaan entistäkin paremmin mielessä. Leonardo DiCaprio on todella vakuuttava pääroolissa ja muutkin näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä. Teknisesti elokuva on huikeasti toteutettu ja se on täynnä näyttäviä otoksia. Jos mysteeriset tarinat ihmismielen tutkimisesta ja katoamistapauksen selvittämisestä kiehtovat ja pidät elokuvien aiheuttamasta ahdistuksen ja eristyksen tunteesta, kannattaa Suljettu saari katsoa. Vaikka hoksasin jo ensimmäisellä katselulla, mistä kaikessa oli oikeasti kyse, tajusin vasta toisella kerralla, kuinka hyvä elokuva oikeasti on.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Shutter Island, 2010, Paramount Pictures, Phoenix Pictures, Sikelia Productions, Appian Way

Arvostelu: Labyrintti - Tappava lääke (Maze Runner: The Death Cure - 2018)

LABYRINTTI - TAPPAVA LÄÄKE

MAZE RUNNER: THE DEATH CURE

Ohjaus: Wes Ball

Pääosissa: Dylan O'Brien, Thomas Brodie-Sangster, Kaya Scodelario, Rosa Salazar, Aidan Gillen, Giancarlo Esposito, Will Poulter, Dexter Darden, Ki Hong Lee, Walton Goggins, Barry Pepper ja Patricia Clarkson

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 12

James Dashnerin nuortenromaaniin perustuva elokuva Labyrintti (The Maze Runner - 2014) oli menestys, joten sille tehtiin tietty jatkoa. Toinen osa Labyrintti - Aavikkokokeet (Maze Runner: The Scorch Trials - 2015) ei ollut yhtä iso hitti, mutta se tuotti kuitenkin tarpeeksi, jotta kolmaskin kirja "Tappava lääke" ("The Death Cure" - 2011) päätettiin tehdä elokuvaksi. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2016, mutta jo neljäntenä päivänä päänäyttelijä Dylan O'Brien loukkaantui pahasti stuntin takia, jolloin kuvaukset täytyi keskeyttää. Vasta maaliskuussa 2017 O'Brien oli toipunut tarpeeksi, jotta kuvauksia pystyttiin vihdoin jatkamaan. Labyrintti: Tappavan lääkkeen oli tarkoitus valmistua tarpeeksi ajoissa, jotta se olisi ehtinyt ilmestyä vielä vuoden 2017 lopussa, mutta viivästymisen takia se saa vasta nyt tammikuun alussa ensi-iltansa. Itse en erityisemmin odottanut elokuvan näkemistä. Labyrintti oli mielestäni pettymys, sillä siinä ei ollutkaan kovin paljoa itse labyrintissa juoksemista, ja Labyrintti - Aavikkokokeet oli lähinnä vain pitkäveteinen väliosa. Menin silti katsomaan kolmannen osan sen lehdistönäytökseen ja yllätyin tarpeeksi positiivisesti, jotta lähdin näytöksestä ihan tyytyväisenä pois filmin päätyttyä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Labyrintti ja Labyrintti - Aavikkokokeet!

Thomas, Newt, Brenda ja Frypan lähtevät pelastamaan ystäväänsä Minhoa PAHAn tukikohdasta, viimeisestä kaupungista.

Dylan O'Brien palaa tosiaan Thomasin rooliin kolmatta kertaa ja hän on säästänyt parhaimman suorituksensa viimeiseksi, mitä auttaa se, että hahmo on viimein kirjoitettu mielenkiintoiseksi. Thomas on ottanut paikkansa kunnon toimintasankarina ja O'Brien sopii osaan mainiosti. Hahmo on lopettanut jatkuvan ihmettelemisen ja päättää vihdoin oikeasti tehdä asioita.
     Elokuvassa nähdään tutut nuoret edellisestä osasta ja myös heissä on tehty parannuksia. Etenkin Thomas Brodie-Sangsterin näyttelemä Newt pääsee paremmin toimintaan mukaan ja hänelle on keksitty paljon enemmän tekemistä kuin viimeksi. Ki Hong Leen esittämä Minho on aika pitkälti vangittuna, mutta hänkin on toimivasti mukana. Rosa Salazarin esittämä Brenda ottaa paremmin paikkansa päähenkilöiden tiimissä, vaikka paikoitellen hän tuntuu vain luovan tarpeetonta kolmiodraamaa mukaan. Parasta on kuitenkin se, että Kaya Scodelarion näyttelemästä Teresasta on vihdoin saatu aikaiseksi persoonallinen hahmo, joka ei vain roiku mukana joukon ainoana naisena. Edellisen leffan lopussa Teresa petti Thomasin ja kumppanit, ja paljasti työskentelevänsä PAHAlle. Tässä filmissä on kiinnostavaa seurata, kun Teresa miettii, kumpi puoli on loppujen lopuksi oikeassa. Myös Frypan (Dexter Darden) ja Aris (Jacob Lofland) esiintyvät leffassa, mutta heille ei ole keksitty lähes mitään tekemistä.
     Tarinan pahikset ovat edelleen tohtori Paige (Patricia Clarkson) ja herra Janson (Aidan Gillen). Yllättäen tohtori Paigesta on saatu aikaiseksi kiinnostava henkilö, joka on enemmän kuin pelkkä pahan järjestön takapiru. Harmillisesti herra Janson jää kuitenkin hieman yksiulotteiseksi antagonistiksi, mihin rooliin Gillen toisaalta sopii hyvin.
     Edellisessä osassa esitellyt aikuishyvikset Jorge (Giancarlo Esposito) ja Vince (Barry Pepper) tekevät myös paluun, mutta he jäävät todella pahasti taka-alalle. Uutena vastarintajoukkoihin kuuluvana hahmona esitellään karmivat kasvot omaava Lawrence (Walton Goggins), josta ei kuitenkaan saa selvää, onko hän omaa etuaan ajatteleva liikemies vai ison vastarintaliikkeen johtaja.

Epätasapainoisen Labyrintti - Aavikkokokeiden jälkeen en odottanut mitään ihmeellistä, joten olinkin yllättynyt, kuinka toimivasti Labyrintti - Tappava lääke nappaa katsojan mukaansa. Filmi alkaa tyylikkäällä toimintakohtauksella, joka yhdistelee Fast & Furious -leffasarjan (2001-) pöhköä hurjastelua Mad Max -elokuvia (1979-2015) muistuttavaan maailmaan ja tuo mukaan Terminatoreista (1984-) paljon vaikutteita saaneen lentohärvelin. Vaikka leffa alkaa hieman hidastella vauhdikkaan prologin jälkeen, on kokonaisuus silti selkeästi toiminnallisempi (lyhyillä hengähdystauoilla rytmitetty loppuhuipennus kestää melkein tunnin verran!) ja viihdyttävämpi kuin edeltäjänsä. Mielestäni kyseessä on jopa trilogian paras osa, jo pelkästään kahden asian takia, jotka ovat todella tärkeitä toisilleen. Ensinnäkin hahmot ovat paljon paremmin kirjoitettuja ja heille luodaan enemmän henkilöllisyyttä, jolloin heistä voi oikeasti pitää. Toiseksi elokuvan tunnelma on paremmin luotu ja useisiin toimintakohtauksiin on saatu oikein mainiota jännitystä mukaan, mihin vaikuttaa paljon se, että katsojana välittää siitä, mitä hahmoille tapahtuu. Leffa ei edes ole yhtä kliseinen ja ennalta-arvattava kuin edeltäjänsä, jolloin huomasin muutamassa kohdassa oikeasti jännittäväni, mitä Thomasille ja kumppaneille käy tai miten he voisivat selvitä näin hankalasta tilanteesta? Surullisetkin kohtaukset ovat tässä leffassa parempia, kun hahmoista välittää, eivätkä kuolevat ole vain kerran nimeltä mainittuja sivuhahmoja, joiden kohtalo ei kiinnosta ketään.

Valitettavasti tästäkin sarjan osasta löytyy selkeitä ongelmia, jotka pudottavat sen tasoa. Harmittelin suuresti filmin ongelmia, sillä paikoitellen se oli mielestäni oikeasti kelpo toimintaviihdettä ja olisin halunnut pitää siitä enemmän kuin loppujen lopuksi pidin. Mukana on esimerkiksi joitain käänteitä, jotka tuntuvat aluksi oivallisilta yllätyksiltä, mutta jotka alkavat muuttua typerämmiksi, kun niitä alkaa tuumimaan. Sen lisäksi elokuvasta löytyi iso kummallisuus, jota olin pohtinut hieman jo kahdessa edellisessäkin osassa, mutta tässä se pääsee liiankin voimakkaasti esille: PAHA-järjestö valittaa jatkuvasti sitä, ettei se löydä lääkettä viruksen parantamiseksi, mutta silti järjestöltä löytyy seerumi, jolla virusta voi hoitaa... Siis täh? Ei ole parantavaa lääkettä, mutta on parantava seerumi? Tämän lisäksi katsojana jää ihmettelemään muitakin asioita, joita on kysellyt ensimmäisestä osasta lähtien. Vaikka sarja alunperin herättikin kiinnostuksen labyrintin takia, ei siinä ole oikeastaan järkeä, kun näkee koko trilogian. Miksi juuri labyrintti? Ja miksi sinne oli luotu outoja robottiskorpioneja, jotka pistävät nuoriin tappavaa virusta, mikä muuttaa zombeiksi? Miten sillä tavalla löydetään parannuskeino? Miksi PAHA esitti ekassa osassa pelastavansa nuoret, mutta paljasti itsensä nopeasti pettureiksi? Ja miksi PAHA on käyttänyt niin paljon aikaa luodakseen jättimäisiä labyrintteja ja outoja hirviöitä, minkä olisi voinut käyttää lääkkeen luomiseen, mihin ei vaadita nuorten uhraamista? Vaikka Labyrintti - Tappava lääke toimii omana viihdyttävänä seikkailunaan, pitäisi sen pystyä trilogian päätösosana selkeään päätökseen, joka tekee kolmesta leffasta yhtenäisen kokonaisuuden. Katsoja voi luoda omia teorioitaan, muttei se poista sitä, että sarjaan jää paljon harmillisia aukkoja, eikä se todellakaan tunnu siltä, että koko tarina olisi ollut tiedossa ensimmäistä osaa suunnitellessa.

Dylan O'Brienin onnettomuus kuvauksissa vaikuttaisi olevan siinä mielessä onni, että tekijät ovat kehittyneet, eikä elokuvaa ole tehty liian kiireellä. Ohjaaja Wes Ball tietää selvästi paremmin, kuinka luoda tunnelmaa, ja käsikirjoittaja T. S. Nowlin osaa käsitellä hahmoja huomattavasti monipuolisemmin. Valitettavasti Nowlin ei ole kuitenkaan saanut kirjoitettua mukaan tarpeellisia tietoja, jotka tekisivät filmistä kunnon huipennuksen. Esimerkiksi loppukohtaus olisi vaatinut pientä viilausta, eikä se ole niin hyvä kuin voisi toivoa. Huonointa Nowlinin työssä ovat repliikit, jotka ovat paikoitellen todella kömpelöitä. Labyrintti - Tappava lääke on kuitenkin tyylikkäästi kuvattu ja oivasti leikattu, vaikka pientä tiivistämistä olisi kaivannut alkupäähän ja megalomaaniseksi yltyvään loppuryminään. Tällä kertaa toiminta ei onneksi tapahdu vain pimeässä, jolloin taisteluista näkeekin jotain. Yötaistoja on kuitenkin mukana, mutta ne ovat paremmin valaistuja kuin edellisissä elokuvissa. Visuaaliset efektit ovat suurimmaksi osaksi näyttävät, minkä lisäksi äänitehosteet ovat erinomaiset. Jopa säveltäjä John Paesano on tehnyt parempaa työtä ja vaikka hänen musiikkinsa eivät vieläkään jää mieleen, ne erottuvat ja toimivat paremmin kuin aiemmin.

Yhteenveto: Labyrintti - Tappava lääke on tarpeeksi viihdyttävä ja jännittävä päätös keskinkertaiselle trilogialle. Elokuva on selkeä parannus edelliseen osaan verrattuna ja nousee jopa trilogian parhaimmaksi osaksi. Leffa nappaa katsojan heti mukaansa vauhdikkaalla toimintakohtauksella ja muutamista pitkäveteisistä hetkistä huolimatta pitää otteensa loppuun asti. Suuri lopputaistelu on hieman ylipitkä, mutta se on rytmitetty tarpeeksi hyvin, jotta katsoja seuraa mielenkiinnolla, miten homma päättyy. Leffan tunnelma on paremmin luotu ja jännitystä on saatu mukaan ihan vain sillä, että hahmot ovat taidokkaammin kirjoitetut, jolloin heidän kohtalostaan voi vihdoin välittää. Näyttelijät pääsevät myös tekemään parempaa työtä, kun heidän hahmonsa tarjoavat jotain muuta kuin hengailua. Pääasiassa filmin tekninen toteutus on tyylikäs. Harmillisesti elokuva ei onnistu vastaamaan useisiin kysymyksiin, joita katsoja on pohtinut läpi sarjan. Käsikirjoitusvaiheen viimeistelyjen puuttuminen heikentää hieman tasoa, mikä on harmi, sillä useissa kohdissa pidin elokuvaa oikein kelvollisena toimintaviihteenä. Suosittelen Labyrintti - Tappavan lääkkeen katselua niille, jotka pitävät edellisistä filmeistä ja samankaltaisista teinidystopialeffoista. Kirjan isoille faneille en kuitenkaan suosittele tätä kovin lämpimästi, sillä sen perusteella mitä olen lukenut, kulkee elokuvan tarina ihan omia reittejään, eikä kirjaa ole välttämättä edes luettu leffaa kirjoittaessa. Se jää nähtäväksi, nouseeko tämä edeltäjiensä tavoin hitiksi, vai onko teinidystopia jo kuollut elokuvagenre, jolloin tämä floppaa tuntuvasti. Se olisi sääli, sillä tässä sarjassa päästiin vasta nyt vauhtiin. Jää myös nähtäväksi, onko kirjailija Dashnerin esiosakirjoista "The Kill Order" (2012) ja "The Fever Code" (2016) joskus tulossa elokuvia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.1.2018

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com

Maze Runner: The Death Cure, 2018, Twentieth Century Fox, Gotham Group, Temple Hill Entertainment

Arvostelu: Labyrintti - Aavikkokokeet (Maze Runner: The Scorch Trials - 2015)

LABYRINTTI - AAVIKKOKOKEET

MAZE RUNNER: THE SCORCH TRIALS

Ohjaus: Wes Ball
Pääosissa: Dylan O'Brien, Thomas Brodie-Sangster, Ki Hong Lee, Kaya Scodelario, Dexter Darden, Aidan Gillen, Jacob Lofland, Rosa Salazar, Giancarlo Esposito, Alexander Flores, Patricia Clarkson Nathalie Emmanuel ja Alan Tudyk
Genre: scifi, toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

James Dashnerin kirjaan perustuva elokuva Labyrintti (The Maze Runner - 2014) oli menestys, joten se sai tietysti heti jatkoa. Jatko-osan kehittely alkoi itse asiassa jo vuotta ennen kuin ensimmäinen leffa edes ilmestyi. 20th Century Fox oli ostanut elokuvaoikeudet koko kirjasarjaan ja yhtiö uskoi menestykseen niin vahvasti, että aloitti Dashnerin toisen kirjan, "Poltetun maan" ("The Scorch Trials" - 2010) filmatisoinnin suunnittelun jo 2013. Heti kun ensimmäinen leffa todettiin hitiksi, jatko-osan kuvaukset alkoivat. Labyrintti - Aavikkokokeet ilmestyi syyskuun alussa 2015, eli alle vuosi ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen! Tämäkin elokuva oli menestys, muttei ihan yhtä suuri verrattuna edeltäjänsä tuottoihin. Leffa ei ollut kovin pidetty kriitikoiden keskuudessa, mutta fanit pitivät siitä paljon. Itse en käynyt katsomassa elokuvaa teatterissa, kun se ilmestyi, sillä en erityisemmin välittänyt edellisestä osasta. Katsoinkin sen vasta keväällä 2016 ystäväni kanssa vuokralta. Filmi ei ollut mielestäni kovin kummoinen, joten olin jo ehtinyt melkein unohtaa koko sarjan olemassaolon. Kuitenkin nyt kun Labyrintti -trilogia on vihdoin saamassa päätöksensä, Labyrintti - Tappava lääke (Maze Runner: The Death Cure - 2018) kautta, oli jälleen aika katsoa kaksi ensimmäistä osaa uudestaan muistin virkistämiseksi ja samalla päätin arvostella ne.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Labyrintti!

Thomas ja kumppanit pakenevat ilkeän PAHA-järjestön tukikohdasta ja yrittävät löytää vastarintaliike Oikean käden. Matka aavikon halki on pitkä ja sitä vaikeuttaa viruksesta seonneet ihmiset.

Thomasia näyttelee toistamiseen Dylan O'Brien, joka yrittää jälleen parhaansa. O'Brien ei ole tälläkään kertaa huono, vaan hänen hahmoansa ei vain ole kirjoitettu kovin kummoiseksi. Thomas lähinnä ihmettelee taas kaikkea, minkä lisäksi hänen on aivan pakko järjestää itsensä jatkuvasti hankaluuksiin. Parissa kohtaa Thomasista tuodaan esille sankaruus, mutta suurimmaksi osaksi hän vain kulkee muiden mukana ja kummastelee kaikkea, mitä ympärillä tapahtuu.
     Thomasin lisäksi elokuvassa nähdään muitakin edellisestä osasta tuttuja nuoria. Teresasta (Kaya Scodelario) puhutaan jatkuvasti sillä lailla kuin hän olisi jotenkin äärimmäisen tärkeä henkilö, mutta hahmona hän on yhä vain todella tylsä, mitä ei helpota yhtään Scodelarion jatkuva yksi-ilmeisyys. Teresa vain roikkuu mukana, minkä takia onkin jopa ärsyttävää, että hänet tuodaan jatkuvasti esille aivan kuin hän olisi todella merkittävä. Minho (Ki Hong Lee) ja Newt (Thomas Brodie-Sangster) roikkuvat myös mukana, mutta he jäävät täysin persoonattomiksi. Kaksikkoa näytetään vähän väliä, jottei katsoja unohda heidän olevan mukana, muttei heistäkään mitään hyötyä ole. Paikoitellen voi myös huomata Leestä ja Brodie-Sangsterista, että heillä on varmaan ollut aika tylsää kuvaustilanteissa, kun ei ole mitään merkittävää tekemistä tai sanottavaa. Mukana ovat myös todella unohdettavat Frypan (Dexter Darden) ja Winston (Alexander Flores), sekä uusi nuorukainen Aris (Jacob Lofland), joka on ihan mielenkiintoinen tapaus, mutta joka unohtuu vähän väliä hiljaisuutensa takia.
     Ariksen lisäksi muita uusia hahmoja ovat jonkinlaisen oman jenginsä johtaja Jorge (Giancarlo Esposito) ja hänen lähin avustajansa Brenda (Rosa Salazar), kummallinen bilehile Marcus (Alan Tudyk hukkaan heitettyjen lahjojensa kanssa), sekä PAHA-järjestölle työskentelevä herra Janson (Game of Thrones -sarjasta, 2011-, tuttu Aidan Gillen). Jorge on tavallaan ihan toimiva lisäys, mutta hänkin on aika unohdettava. Brendasta ei taas oikein osaa sanoa, että pitääkö hänestä vai ei? Herra Jansonista ei pidä, eikä häneen luota siitä hetkestä lähtien, kun hän saapuu tarinaan, sillä Gillen saa hahmon tuntumaan heti PAHAlta (heh heh). Valitettavasti hahmona herra Janson on aika mitäänsanomaton, kuten on myös edellisessä osassa nähty PAHAn johtaja Paige (Patricia Clarkson), joka käy lähinnä vain pistäytymässä.

Labyrintin lopussa paljastui, että labyrintin ulkopuolinen maailma on aavikoitunut auringon takia. Viimeksi vain nopeasti nähtyä ulkomaailmaa päästään tutkimaan paljon enemmän tämän leffan aikana, ja on hienoa, kuinka karuksi maailma on uskallettu pistää. Isojen kaupunkien korkeat talot nousevat vain puoliksi esiin hiekan alta ja jotkut taloista ovat kaatuneet toisten talojen päälle. Leffan tarjoama maailmanlopun kuvasto on äärimmäisen tyylikästä ja se herättää kiinnostuksen, kun seikkailu lähtee vihdoin käyntiin hieman laahaavan alkuvartin jälkeen. Toinen asia mikä edellisessä osassa paljastui, on se että maailmaan on levinnyt virus, joka muuttaa ihmiset ns. "kahjoiksi"... eli periaatteessa zombeiksi. "Kahjot" ovat eläviäkuolleita ihmisiä, jotka jahtaavat ihmisiä ja hyökkäävät kimppuun, ja jos ne purevat, itsekin muuttuu samanlaiseksi. Eli zombeja. Parissa toimintapätkässä "kahjoja" ja aavikoitunutta maailmaa hyödynnetään erittäin hyvin, vaikka ensimmäinen pätkä tapahtuukin ärsyttävästi pimeässä, jolloin on vaikea erottaa, kuka on sankarinuori ja kuka sekopäinen zombi. Toinen pätkä on kuitenkin selvästi filmin parasta antia, sillä siitä on saatu aikaiseksi aidosti karmiva ja jännittävä, jolloin katsojana huomaa jähmettyneensä paikoilleen ja pelkäävänsä hahmojen puolesta. Valitettavasti se onkin sitten ainoa kerta, kun hahmojen kohtalosta välittää...

Maailmanlopputeema ja zombit ovat mahtava lisäys, mutta ne eivät harmillisesti pelasta laimeaa kokonaisuutta. Kuten tuli jo varmaan selväksi, leffan henkilöt ovat pääasiassa tylsiä, unohdettavia ja täysin vailla persoonaa, jolloin heistä ei jaksa välittää. Siksi onkin täysin naurettavaa, kun mukaan on lisätty pari kuolemaa, jotka eivät liikuta varmaan edes herkimpää katsojaa, koska en usko kenenkään vollottavan hahmon perään, jonka nimeä ei muista ja jonka olemassaolon unohtaa jatkuvasti. Ja kun hahmoista ei välitä, eivät heidän tekemisensäkään jaksa kiinnostaa. Niinpä Labyrintti - Aavikkokokeet on yllättävän pitkästyttävä elokuva. Vaikka aavikoitunut maailma on aluksi upea, jossain kohtaa siihen kyllästyy, kun hahmot vain kävelevät siellä, eivätkä edes näytä siltä, että matka olisi jollain tapaa tuskallinen. Jos toimintakohtausten välissä olevaa aikaa hyödynnettäisiin hahmojen syventämiseen, olisi filmi kiinnostavampi, mutta sitä ei ole jaksettu tehdä. Aiemmin mainitsemani todella mainion toimintapätkän jälkeen elokuva ei enää herätä mielenkiintoa, jolloin lähinnä toivoin viimeisten kolmen vartin ajan, että leffa päättyisi vihdoin. Edes jokseenkin tyylikäs lopputaistelu ei jaksa herättää tunteita. Elokuva on myös usein niin ennalta-arvattavan kliseinen, ettei se onnistu tarjoamaan muita yllätyksiä maailman karuuden lisäksi.

Tuhoutunut maailma ja zombit menevät valitettavasti pilalle myös sen takia, etteivät päähenkilöt vaikuta olevan yhtään kiinnostuneita, mitä heidän ympärillä on tapahtunut. He eivät kertaakaan välitä siitä, että miljardit ihmiset ovat kuolleet tai muuttuneet "kahjoiksi". He vain haluavat päästä turvaan, jolloin alkaa helposti itse sanomaan leffassa useasti toisteltua lausetta "PAHA on hyvä". Nimestään huolimatta PAHA-järjestö ainakin vaikuttaa etsivän ratkaisua viruksen pysäyttämiseen. Okei, he ovat valmiita uhraamaan jopa satoja nuoria, mutta he voisivat pelastaa siten miljoonia. On sekin parempi kuin päähenkilöiden "ei vois vähempää kiinnostaa" -asenne. Kokonaisuudessaan Labyrintti - Aavikkokokeet on vain heikko ja jokseenkin turhalta tuntuva trilogian väliosa. Siinä esitellään uusia hahmoja ja kiinnostava maailma, mutta tarinallisesti sillä ei ole oikeastaan mitään tarjottavaa. Loppukohtaukseen on tietysti pistetty puhe, jonka olisi tarkoitus saada katsoja innostumaan päätösosasta, mutta kun tämä leffa ei saanut välittämään, niin miksi seuraavankaan pitäisi? Ihan niin kuin katsoisi jakson The Walking Dead -sarjasta (2010-): aluksi tapahtuu jotain kiinnostavaa, sitten on 40 minuuttia, joissa ei tapahdu oikeastaan mitään mielenkiintoista, mutta loppuun on tungettu jokin äärimmäisen vaikea tilanne, joka jää kesken, jolloin on pakko katsoa myös seuraava jakso. Sitä sarjaa jaksoin seurata neljännen kauden loppuun asti, kunnes kyllästyin täysin tuohon tyyliin. Onkin siis onni, että tämän leffasarjan seuraava osa on jo huipennus, ettei homma muutu täysin tuollaiseksi.

En tiedä, onko "Poltettu maa" -kirjakin tällaista tyhjäkäyntiä, vai tehtiinkö elokuva vain liian kiireellä, jolloin tärkeät hetket unohtuivat? Joka tapauksessa käsikirjoittaja T. S. Nowlin on tehnyt harmillisen laiskaa työtä tarinan kanssa. Viimeistään leikkaamossa olisi pitänyt ymmärtää tiivistää joitain kohtia, jotta jonkinlainen viihdearvo kasvaisi. Toimintakohtauksissa leikkaus on hieman liian nopeatempoista, jolloin ei pysty täysin seuraamaan, mitä ruudulla tapahtuu. Valaisussa on toistamiseen päätetty pistää toimintahetket tapahtumaan pimeydessä, jolloin karmivia zombeja ei pääse kunnolla näkemään. Ohjaaja Wes Ball on onnistunut esittelemään tyylikkään maailman, mutta hän ei ole osannut täyttää sitä kunnon sisällöllä. Elokuva ei ole erityisen ihmeellisesti kuvattu, mutta lavastustiimi on tehnyt oivaa työtä, kuten myös maskeeraajat ja puvustajat. Visuaaliset tehosteet ovat paremmat kuin edellisessä osassa, minkä selittää tuplabudjetti. Äänimaailma on oikein mainio, mutta valitettavasti säveltäjä John Paesano ei tarjoa vieläkään mitään muistettavaa musiikkien puolella.

Yhteenveto: Labyrintti - Aavikkokokeet on pitkäveteisen laimea jatko-osa. Elokuva herättää katsojan mielenkiinnon karun maailmansa ja yllättävän karmivien zombiensa ansiosta, mutta kadottaa katsojansa muuten. Hahmoista ei ole kirjoitettu kiinnostavia, jolloin heidän seikkailunsakaan ei kiinnosta. Näyttelijät yrittävät parhaansa sen kanssa, mitä heille on tarjottu, mutteivät onnistu kannattelemaan hahmoja ilman kunnon ohjausta. Ohjaaja Wes Ball ei vaikuta tietävän, mitä hänen olisi pitänyt tehdä leffalla, jolloin filmi tuntuu lähinnä tarpeettomalta väliosalta. Uusia hahmoja esitellään, muttei heillä ole mitään väliä, sillä heihin ei ole jaksettu panostaa. Pari aidosti oikeasti mainiota toimintakohtausta nostavat hieman elokuvan viihdearvoa, mutta muuten kyseessä on ylipitkä ja lattea tusinahömppä. Visuaalisestikaan elokuva ei tarjoa kovin paljoa, joten ei tätä erityisen mielellään jaksa katsoa. Kirjojen ja edellisen osan faneille, sekä teinidystopiaelokuvien ystäville Labyrintti - Aavikkokokeet mitä luultavimmin toimii, mutta muut se jättää aika varmasti kylmäksi. Sen lisäksi, ettei leffa onnistu olemaan omilla jaloillaan seisova toimintaseikkailu, ei se saa myöskään kiinnostumaan trilogian huipennuksesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.blackfilm.com
Maze Runner: The Scorch Trials, 2015, Gotham Group, TSG Entertainment, Temple Hill Entertainment

Arvostelu: Labyrintti (The Maze Runner - 2014)

LABYRINTTI

THE MAZE RUNNER

Ohjaus: Wes Ball
Pääosissa: Dylan O'Brien, Thomas Brodie-Sangster, Ki Hong Lee, Will Poulter, Aml Ameen, Blake Cooper, Kaya Scodelario ja Patricia Clarkson
Genre: scifi, toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 12

The Maze Runner, eli suomalaisittain Labyrintti perustuu James Dashnerin samannimiseen kirjaan vuodelta 2009. 20th Century Fox hankki Dashnerilta elokuvaoikeudet ja päätti tehdä kirjan pohjalta filmin, jolla voisi kilpailla toisen samanlaisen elokuvasarjan, Nälkäpelin (The Hunger Games - 2012-2015) kanssa. Samaan aikaan ohjaaja Wes Ball oli tehnyt lyhytanimaation "Ruin", jonka hän esitteli Foxille, jotta voisi tehdä sen pohjalta kokonaisen elokuvan. Fox kiinnostui lyhytleffasta, mutta koska sen tarina oli hyvin lähellä Labyrinttiä, yhtiö kysyi, haluaisiko Ball ohjata "Ruinin" sijaan sen. Ball suostui ja elokuvan työstäminen lähti liikkeelle. Kuvaukset alkoivat keväällä 2013 ja päättyivät samana kesänä. Leffan oli tarkoitus ilmestyä jo helmikuussa 2014, mutta ensi-iltaa jouduttiin siirtämään syyskuulle. Labyrintti oli iso menestys, mutta kriitikot eivät erityisemmin välittäneet siitä. Itse näin filmin vasta vuonna 2015. Pidin kovasti Nälkäpelistä ja kun kuulin tämän olevan hengeltään samanlainen, päätin vuokrata leffan. Valitettavasti olin pettynyt elokuvaan, sillä odotin sen olevan kirjaimellisesti lähes pelkkää juoksemista labyrintissa, minkä lisäksi pidin sitä muutenkin todella unohdettavana teoksena. En siis kokenut kovin suurta mielenkiintoa katsoa sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun LAbyrintti -trilogian (2014-2018) päätösosa Labyrintti - Tappava lääke (Maze Runner: The Death Cure - 2018) on saamassa ensi-iltansa, päätin katsoa ja arvostella kaksi edellistä osaa uudestaan.

Nuori Thomas herää erikoiselta aukiolta, jota ympäröi korkea muuri ja sen takana öisin muuttuva labyrintti. Yhdessä aukion muiden nuorten kanssa Thomasin täytyy keksiä keino päästä ulos labyrintista, ilman että siellä vaanivat saattajaolennot nappaavat heidät.

Pääroolissa Thomasina nähdään Dylan O'Brien, joka on tavallaan toimiva valinta, mutta toisaalta hänelle ei anneta oikeastaan mitään erityistä, minkä kanssa työskennellä. Thomas on nimittäin päähenkilönä jokseenkin tylsä tapaus, joka lähinnä vain ihmettelee asioita. Hän kyseenalaistaa jatkuvasti kaiken, sillä uskoo itse tietävänsä paremmin, mikä on hieman ärsyttävä piirre. Ja siihen hänen hahmonsa oikeastaan jääkin. O'Brien tekee parhaansa tuodakseen eloa harmillisen mitäänsanomattomaan sankariin, muttei onnistu siinä kovin kummoisesti.
     Muita Aukion nuoria elokuvassa ovat mm. aikoinaan paikalle ensimmäisenä saapunut Alby (Aml Ameen), aika persoonaton Newt (Rakkautta vain -leffasta, Love Actually - 2003, tuttu Thomas Brodie-Sangster), labyrinttijuoksija Minho (Ki Hong Lee), inhottava Gally (Will Poulter), porukan nuorin Chuck (Blake Cooper), sekä koko nuorisoryhmän ainoa tyttö Teresa (Kaya Scodelario). O'Brienin tavoin muutkin nuoret näyttelijät kärsivät samasta, eli heidän hahmonsa eivät tarjoa oikeastaan mitään. Suurimmaksi osaksi nuorista on kirjoitettu aika samanlaiset, ja vain muutamista löytää tiettyjä piirteitä, jotka erottavat heidät joukosta. Poulter onnistuu kuitenkin mainiosti tekemään Gallysta "vihattavan" henkilön, joka ei pidä Thomasista lainkaan ja yrittää keksiä keinon päästä hänestä eroon. Ki Hong Lee pääsee oivallisesti toimintaan mukaan, sillä Minho lähtee joka aamu labyrinttiin etsiäkseen ulospääsyä. Cooper on sympaattinen Chuckina, mutta harmillisesti Ameenin ja Brodie-Sangsterin hahmot tuntuvat olevan mukana vain selittääkseen asioita Thomasille. Valitettavasti ainoasta naispuolisesta henkilöstäkin on tehty todella tyhjentävä tapaus. Teresan voisi helposti kirjoittaa ulos tarinasta, eikä sillä olisi mitään vaikutusta lopputulokseen. Hahmo olisi edes voinut luoda kliseistä kolmiodraamaa mukaan, niin hänen olemassaololleen olisi jokin kunnon tarkoitus. Toisaalta on onni, ettei tähänkin teinidystopialeffaan ole väkisin tungettu turhaa kolmiodraamailua.

Labyrintti todella tuntuu selkeältä yritykseltä kilpailla Nälkäpelin kanssa. Vaikka tässä nuorten ei tarvitse tappaa toisiaan, molemmista löytyy hyvin samanlaista tunnelmaa siitä, että nuoret joutuvat vaaralliseen tilanteeseen, josta heidän täytyy selvitä pois. Elokuva näyttää monin tavoin siltä, että se voisi olla yksi peli Nälkäpelissä. Tästä on kuitenkin poistettu kaikenlainen hahmojen esittelyosio alusta ja tarina lähtee suoraan liikkeelle päähenkilölle pelottavasta tilanteesta, mikä herättää katsojan mielenkiinnon onnistuneesti. Jos nyt unohtaa hetkeksi sen, että kyseessä on selvä yritys olla uusi Nälkäpeli, täytyy kyllä myöntää, että Labyrintin idea on erittäin kiehtova. Valitettavasti olen silti yhä sitä mieltä, että lopputulos on pettymys. Ennen kuin olin nähnyt filmin, odotin sen tapahtuvan lähes kokonaan labyrintissa, jossa nuoret olisivat jatkuvasti vaarassa, mikä loisi piinaavaa jännitystä katsojille, mutta ei. Itse labyrintissa juoksemista löytyy vain noin parinkymmenen minuutin ajan. Muun ajan nuoret vain hengailevat Aukiolla ja pohdiskelevat mitä tehdä, sen sijaan että oikeasti lähtisivät tekemään jotain. Aukiokohtaukset olisivat hyvä hetki kertoa hahmoista lisää, mutta eihän siihen voi aikaa käyttää, jolloin hahmot jäävät nopeasti unholaan. Elokuvan ideasta löytyy paljon potentiaalia, mutta lopputulos tuntuu lähinnä hukatulta mahdollisuudelta.

Niissä muutamissa kohtauksissa, kun labyrinttiin vihdoin päästään, on tunnelma onneksi todella hyvä. Ne kohdat ovat selkeästi elokuvan parasta antia, sillä niiden aikana katsoja pääsee jännittämään hahmojen puolesta, minkä lisäksi niihin on saatu oivallista vauhtia mukaan. Siksi harmittaa entistä enemmän, että labyrintissa ollaan niin vähän, sillä Aukion tapahtumat eivät ole erityisen mielenkiintoisia, vaikka niihin on yritetty lyödä mysteerintynkää siitä, minkä takia nuoret ovat joutuneet sellaiseen tilanteeseen. Mysteerinen tunnelma on valitettavan heikosti luotu, sillä filmin ison loppukäänteen voi arvata helposti jo elokuvan alussa. Kliseitä elokuvasta löytyy paljon, jolloin myös hahmojen kohtalot voi helposti arvata etukäteen. Kaikkein suurin harmi leffassa on kuitenkin se, että koko kiehtova labyrinttihomma tuntuukin loppujen lopuksi pelkältä pohjustukselta jollekin täysin erilaiselle seikkailulle. Aivan kuin olisi katsonut televisiosarjan pilottijakson, joka ei kuitenkaan saa katsojaa täysin vakuuttumaan siitä, että tuotantokausi pitäisi katsoa loppuun asti. Labyrintti pysyy silti hieman plussan puolella ja on tarpeeksi viihdyttävä scifitoimintaseikkailu, jotta sen jaksoi katsoa toistamiseen. Hengellisen edeltäjänsä Nälkäpelin tasoa se ei kuitenkaan saavuta, vaan jää hyvin keskinkertaiseksi tekeleeksi.

Wes Ball ei ole tehnyt erityisen hyvää työtä ohjaajana. Hänen luomansa tunnelma toimii pääasiassa vain labyrinttikohtauksissa, mutta muuten monet kohtaukset tuntuvat vain laimealta pakkopullalta, mikä on pakko näyttää, jotta juoni liikkuisi eteenpäin. Erityistä jännitettä ei filmistä löydy, eikä käsikirjoittajakolmikko ole saanut aikaiseksi tarpeeksi kokonaista tarinaa. Ymmärrän, että kyseessä on trilogian aloitusosa, mutta tämän pitäisi silti toimia omillaan, eikä olla pelkkää pohjustusta seuraavalle osalle. Labyrinttia ei ole kovin kummoisesti kuvattu, eikä leikkaus ole mitä parhainta. Aina välillä mustaan ruutuun leikkaaminen saa filmin tuntumaan televisiota varten tehdyltä, jolloin mainoskatkojen paikat on määritetty ennakkoon. Visuaaliset efektit eivät ole parhaasta päästä. Leffan budjetti ei ollut kovin suuri, joten typerästi nimetyt saattajaolennot näyttävät selkeästi digitaalisilta. Taustatkin näyttävät usein tietokoneella toteutetuilta, jolloin aidot lavasteet erottaa helposti. Kehnompia efektejä on yritetty peitellä sillä, että toimintakohtaukset tapahtuvat usein yöllä tai pimeässä, jottei katsoja pystyisi kunnolla huomaamaan tehosteiden laatua. Synkkyys tekee toimintakohtauksista kuitenkin hieman ärsyttävää katsoa, sillä välillä on vaikea saada selvää siitä, mitä ruudulla tapahtuu. Äänitehosteet ovat kuitenkin oikein mainiot. Harmillisesti säveltäjä John Paesano ei ole saanut aikaiseksi mitään muistettavaa musiikkien puolella.

Yhteenveto: Labyrintti sisältää mainion idean, mutta lopputulos tuntuu valitettavasti vain pohjustukselta seuraavassa osassa nähtävälle oikealle tarinalle. Itse elokuvan nimen mukaista labyrintissa juoksemista nähdään harmillisen vähän ja muuten filmi tuntuu olevan pääasiassa pelkkää selittämistä ja istuskelua vailla kiehtovuutta. Mukaan luotu mysteerinen tunnelma ei toimi kovin hyvin ja kliseisyyden takia monet juonenkäänteet ja kuolemat arvaa helposti etukäteen. Osan suuresta loppupaljastuksesta arvaa heti filmin alussa. Näyttelijät eivät ole erityisen ihmeellisiä, mutta eivätpä ole myöskään heille kirjoitetut hahmot. Dylan O'Brien yrittää parhaansa tylsän Thomas-sankarin roolissa, kun taas muut eivät paikoitellen edes jaksa yrittää. Elokuvan tehosteet eivät ole kummoiset ja on ärsyttävää, miten niitä yritetään peitellä pimeydellä. Ohjaaja Wes Ballin ensikertalaisuuden huomaa useasti, eivätkä elokuvan musiikit ole millään lailla muistettavat. Tietty viihdyttävyys ja erittäin mainiot labyrinttikohtaukset nostavat kuitenkin leffan tasoa, jolloin sen jaksaa katsoa ainakin kerran ihan mielellään. Samankaltaisia teinidystopiafilmejä rakastaville Labyrintti toimii varmasti, mutta monille muille tämä on mitä luultavimmin pelkkää unohdettavaa hölmöilyä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Maze Runner, 2014, Twentieth Century Fox, Gotham Group, Temple Hill Entertainment, TSG Entertainment, Dayday Films, Ingenious Media

Arvostelu: Jumanji (1995)

JUMANJI (1995)

Ohjaus: Joe Johnston
Pääosissa: Robin Williams, Kirsten Dunst, Bradley Pierce, Bonnie Hunt, Jonathan Hyde, David Alan Grier, Bebe Nauwirth, Patricia Clarkson, Adam Hann-Byrd ja Laura Bell Bundy
Genre: seikkailu
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 12

Jumanji perustuu Chris Van Allsburgin samannimiseen kirjaan vuodelta 1981. Elokuva ilmestyi vuonna 1995 ja se oli suuri menestys. Filmi ei ollut kuitenkaan täysin kriitikoiden mieleen ja se sai heiltä aika ristiriitaisen vastaanoton. Kuitenkin niiden ansiosta, jotka olivat 1990-luvulla lapsia ja nykyään aikuisia, elokuva on muuttunut pidetymmäksi. Itse en kuitenkaan nähnyt Jumanjia lapsena, ainakaan kokonaan. Kesällä 2012 olin mökillä ja katsoin eräänä iltana televisiota, kun Jumanji pyöri jollain kanavalla. Sitä oli kuitenkin mennyt jo puoli tuntia ja samaan aikaan toisella kanavalla pyöri Dragon Wars: D-War (2007), joka oli mielestäni kiinnostava, joten katsoin molempia vuorotellen noin puolen tunnin ajan, kunnes minun täytyi mennä nuotiolle. Kesti muutama vuosi kunnes katsoin Jumanjin vihdoin kokonaan Netflixistä. Se oli mielestäni ihan viihdyttävä seikkailu, mutten ajattelut, että minun tarvitsisi katsoa sitä toista kertaa. Kuitenkin tapahtui yllätys aika lailla kaikille ja ilmoitettiin, että leffa saa jatkoa. Kun Jumanji: Welcome to the Junglen (2017) lehdistönäytös alkoi lähestyä, katsoin Jumanjin uudestaan arvostellakseni sen ennen jatko-osaa.

Sisarukset Judy ja Peter löytävät Jumanji-lautapelin ja päättävät kokeilla sitä. Jokaisella siirtovuorolla pelistä ilmestyy erilaisia viidakon kauhuja, sekä mies nimeltä Alan Parrish, joka on ollut jumissa pelin sisällä 26 vuotta. Heidän täytyy pelata Jumanji loppuun, jotta kauheudet katoavat.

Judy (Kirsten Dunst) ja Peter (Bradley Pierce) ovat sopivasti erilaiset, mutta tarpeeksi samanlaiset ollakseen selkeät sisko ja veli. Judy on aika turhautunut ja keksii valheita muiden päänmenoksi, kun taas Peter on paljon hiljaisempi tapaus. Silti se, miten he esiintyvät yhdessä, viestii siitä, että he ovat todella tärkeitä toisilleen. He ovat aika ovelia ja fiksuja lapsia, jolloin heidän seikkailuaan on kiinnostava seurata. Dunst ja Pierce ovat toimivat rooleissaan, vaikka molemmilta löytyy heikommatkin hetkensä. He eivät kuitenkaan ärsytä koskaan, mikä tekee heistä tarpeeksi hyviä lapsinäyttelijöitä.
     Jumanjissa vangittuna ollutta Alan Parrishia näyttelee Robin Williams, joka on tuttuun tapaansa oikein mainio roolissaan. Tässä Williams ei kuitenkaan tee mitään erityisen hienoa roolityötä, mutta toimii silti oivallisesti. Koska Alan jäi jumiin pelin sisälle jo lapsena, ei hän ole täysin aikuistunut henkisesti. Harmillisesti tämä puoli hahmosta unohtuu välillä, minkä lisäksi hän ei ole mitä uskottavimmin traumatisoitunut Jumanjiin joutumisesta. Silti on kiehtovaa miettiä, millaista olisi joutua pelin sisälle pariksi vuosikymmeneksi.
     Elokuvassa nähdään myös Bonnie Hunt naisena nimeltä Sarah, joka päätyy myös pelaamaan Jumanjia; David Alan Grier poliisimies Carlina, joka on kelpo lisäys tapahtumiin; Bebe Neuwirth Judyn ja Peterin Nora-tätinä, jota ei paljoa nähdä; Patricia Clarkson Alanin äitinä, sekä Jonathan Hyde tuplaroolissa Alanin isänä ja pelistä ilmestyvänä pahana metsästäjä Van Peltinä.

Jumanjin aloitus ei ole vielä erityisen onnistunut. Siinä nähdään kaksi prologia, joista ensimmäinen pohjustaa jännittävästi, että pelilauta on hyvin vaarallinen, mutta joista toinen ei ole kovin hyvin kerrottu. Toinen prologi kertoo Alanista lapsena (Adam Hann-Byrd), kun hän löytää Jumanjin ja pelaa sitä lapsi-Sarahin (Laura Bell Bundy) kanssa. Sekin on kiinnostava, mutta kun katsoja tajuaa, ettei se ollutkaan itse seikkailun alku, tuntuu se jokseenkin oudolta lisäykseltä. Filmi nappaa kunnolla mukaansa vasta kun Peter ja Judy löytävät laudan ja alkavat pelaamaan, vaikka silloinkin katsojana hieman varautuneena odottaa, onko tässäkin kyseessä prologi, vai alkoiko tarina vihdoin oikeasti? Se tunne alkaa kuitenkin pikkuhiljaa muuttua huojentuneisuudeksi, sillä Dunst ja Pierce ovat selvästi paremmat lapsinäyttelijät kuin Hann-Byrd ja Bundy. Kun leffaan on vihdoin päässyt mukaan, tuntuu sen mystisyys erittäin oivalliselta ja katsojana alkaa jännittämään, mitä kauheuksia pelilaudasta voi ilmestyä seuraavaksi? Jumanji hyödyntää pääasiassa viidakkoteemaa, joten vaaratilanteita aiheuttavat mm. myrkylliset kasvit ja köynnökset, vauhkoontunut eläinlauma, nälkäinen leijona, riehuvat apinat ja vaaralliset krokotiilit. Erilaiset uhat tarjoavat paljon erilaisia seikkailuita, ja tietty mitä enemmän erilaisia asioita pääsee vapaaksi todelliseen maailmaan, sitä vaikeammaksi pelin päättäminen muuttuu.

Elokuvan isoin ongelma on se, ettei siitä löydy kunnon syytä sille, miksi Jumanji on aivan pakko pelata loppuun asti? Parin kauheuden leviämisen jälkeen lapset olisivat vain voineet lopettaa pelaamisen, jolloin pelistä ilmestyneet vaarallisuudet olisi voinut tappaa tai vangita ja siinä se. Mitä enemmän lapset pelaavat, sitä enemmän kauheuksia alkaa tapahtumaan. Leffan aikana miettiikin usein, että pelaaminen vain aiheuttaa pahoja asioita ja kaikelta tuholta voisi säästyä helposti sillä, ettei jatka peliä. On olemassa toinen hyvin samanlainen elokuva nimeltä Zathura: A Space Adventure (2005), joka perustuu myös Chris Van Allsburgin kirjaan ("Zathura" - 2002). Siinä pelin voittamiselle on annettu erinomainen syy, sillä sen pelaajat päätyvät avaruuteen ja vain voitolla voi palata takaisin kotiin. Jumanjissa taas täytyy voittaa, jotta sen aikana voisi tapahtua viihdyttävä seikkailu. Eipä siinä, elokuva on hyvin viihdyttävä. Sen seikkailuhenki on hyvin luotu, minkä lisäksi sen aikana pääsee nauramaan ja jännittämään muutamaan otteeseen. Tarina on kiehtova, vaikka leffaa katsoessa ei ole täysin varma, kertooko elokuva Alanista, vai Judysta ja Peteristä? Varmaankin Alanista alun ja lopun perusteella, en ole täysin varma. Joka tapauksessa Jumanji on oiva seikkailuteos, jota koko perhe voi katsoa erittäin mielellään. Kyseessä ei ole ihmeellinen filmi, muttei sen toisaalta tarvitsekaan olla.

Ohjauksesta vastaa Joe Johnston, joka oli tätä ennen tehnyt seikkailuelokuvat Honey, I Shrunk the Kids (1989), The Rocketeer (1991) ja The Pagemaster (1994), joten tyyli on hänelle hyvin tuttu. Johnston onnistuukin taitavasti tunnelman luomisessa. Käsikirjoittajakolmikko Greg Taylor, Jonathan Hensleigh ja Jim Strain olisivat voineet kuitenkin miettiä perusteluja pelaamiselle paremmin, minkä lisäksi heidän olisi pitänyt rakentaa alku järkevämmäksi. Jumanji on hyvin kuvattu ja leikkaus on myös sujuvaa. Maskeeraus on oivasti toteutettu, minkä lisäksi monet nukeilla toteutetut asiat kuten köynnökset ja leijona ovat ihan hienoja. Valitettavasti digiefektit ovat nähneet parhaat päivänsä. Etenkin tietokoneapinat näyttävät todella kehnoilta nykyään ja onkin harmi, että niitä nähdään säännöllisin väliajoin. Ääniefektit ovat kuitenkin mainiot ja James Horner on säveltänyt toimivaa musiikkia mukaan. Jumanji-pelistä kuuluva rummutus on erinomainen lisä.

Yhteenveto: Jumanji on oikein kelpo seikkailuelokuva. Valitettavasti filmillä kestää lähteä käyntiin kahden prologin takia, joista toista olisi pitänyt muokata järkevämmäksi. Leffan isoin ongelma on kuitenkin se, ettei Jumanji-pelin voittamiselle löydy erityisen hyvää syytä. Ensimmäisistä kauheuksista pääsisi eroon, vaikkei Jumanjia voita, joten pelin voisi ihan hyvin jättää kesken. Silti seikkailua on viihdyttävä seurata ja uudet kauheudet tarjoavat hieman jännittäviä hetkiä, sekä oivallisesti vaikeuttavat pelaamista. Filmistä löytyy myös hauskoja juttuja, vaikka mukaan on lipsahtanut heikompiakin vitsejä. Kirsten Dunst ja Bradley Pierce ovat oivat valinnat lapsinäyttelijöiksi, ja Robin Williams on tuttuun tapaansa oikein mainio roolissa kuin roolissa. Tietokone-efektit ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten, mutta nukeilla toteutetut asiat näyttävät yhä tarpeeksi toimivilta. Ohjaaja Joe Johnston on tehnyt hyvää työtä seikkailuhengen luomisessa, mutta käsikirjoittajatrio olisi voinut miettiä muutamia asioita uudestaan. Erityisen ihmeellisestä filmistä ei ole kyse, mutta jo ala-asteikäisten lasten kanssa vietettävään elokuvailtaan Jumanji sopii oikein hyvin - etenkin jos elokuva oli vanhemmille iso juttu omassa nuoruudessa. Vaikkei elokuva ole itselleni iso juttu, niin pidän silti tulevaa Jumanji: Welcome to the Junglea jonkinlaisena häpäisynä. Sen trailerit eivät ole näyttäneet hyviltä ja sen idea kuulostaa typerältä yhdistettynä tähän elokuvaan, mutta yritän silti toivoa, että se edes viihdyttäisi ja naurattaisi pariin otteeseen...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jumanji, 1995, TriStar Pictures, Interscope Communications, Teitler Film