Arvostelu: Teinimutanttininjakilpikonnat III (Teenage Mutant Ninja Turtles III - 1993)

TEINIMUTANTTININJAKILPIKONNAT III

TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES III

Ohjaus: Stuart Gillard
Pääosissa: Brian Tochi, Robbie Rist, Corey Feldman, Tim Kelleher, Paige Turco, Stuart Wilson, Vivian Wu, Elias Koteas, Sab Shimono, Henry Hayashi, John Aylward ja James Murray
Genre: toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12

Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin sarjakuviin perustuva elokuva Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1990) oli iso hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus (Teenage Mutant Ninja Turtles II: The Secret of the Ooze - 1991) sai ensi-iltansa jo vuotta myöhemmin, mutta se ei ollut yhtä iso menestys, minkä lisäksi se sai kritiikkiä niin kriitikoilta kuin kilppareiden faneilta. Kilpparit olivat kuitenkin yhä todella suosittuja hahmoja, joten elokuvantekijät eivät halunneet luovuttaa ja päättivät tehdä kolmannen osan - tosin pienemmällä budjetilla. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Teinimutanttininjakilpikonnat III sai ensi-iltansa maaliskuussa 1993. Elokuva sai lähes täyslyttäyksen niin faneilta kuin kriitikoilta, minkä lisäksi se ei ollut toivottu hitti, tuottaen alle neljäsosan ensimmäisen osan tuotoista. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt tätä filmiä. Olin katsonut alkuperäisen elokuvan muutama vuosi sitten ja kun huomasin, että se täytti nyt 30 vuotta, päätin katsoa ja arvostella sen, sekä sen jatko-osat. Katsoinkin Teinimutanttininjakilpikonnat III:n vain muutama päivä Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuuden jälkeen.

Mystinen valtikka siirtää April O'Neilin ajassa taaksepäin 1600-luvun Japaniin, jolloin teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien täytyy lähteä pelastamaan hänet.

Tuttu kilpparinelikko tekee tietty paluun ja vieläpä viimeistä kertaa valkokankailla näyttelijöinä puvuissa. 2000-luvulle siirryttäessä hahmot toteutetaan digitekniikoilla. Tässä nähdään kuitenkin vielä kahden edellisen elokuvan tyyliin pukuja, mutta valitettavasti asujen tekovastuu on siirtynyt Jim Henson Companylta All Effects Companylle, eivätkä he ole tehneet läheskään yhtä hyvää työtä. Vaikka aiemmissakin osissa oli päivänselvää, että kilpikonnat olivat asuja, ne olivat sentään tyylikkäästi toteutettuja sellaisia. Tämän filmin kilpparit ovat kömpelösti toteutetut ja kehnomman näköiset. Persoonat ovat kuitenkin samat kuin ennen. Sinihuivinen Leonardo (asussa Mark Caso, äänenä Brian Tochi) on päättäväinen johtaja, violettihuivinen Donatello (asussa Jim Raposa, äänenä Corey Feldman) on porukan fiksuin, punahuivinen Raphael (puvussa Matt Hill, äänenä Tim Kelleher) haastaa riitaa ja oranssihuivinen Michelangelo (asussa David Fraser, äänenä Robbie Rist) on nelikon vitsiniekka. Michelangelo nostetaan yllättävänkin isosti esille ja hänen täytyy toimia enemmän sankarina kuin aiemmin. Kilpparinelikon kanssa on jälleen veikeää lähteä seikkailemaan, vaikka tällä kertaa heidän yhteishenkensä ei pelitä yhtä vahvasti kuin ennen.

Muutama muukin tuttu nähdään jälleen. Mestari Tikku (äänenä James Murray) sanoo muutaman viisauden, mutta jää muuten täysin taka-alalle. April O'Neil (Paige Turco) ei riemastu aikamatkasta ja suhtautuukin kaikkeen Japanissa hieman ärsyttävästi. Casey Jones (Elias Koteas) tekee paluun ensimmäisestä osasta. Hahmoa ei jostain syystä nähty Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuudessa lainkaan. Fanien ei kuitenkaan kannata liikaa riemastua, sillä Jones ei saa mitään tehtävää leffan aikana.
     Jonesin näyttelijä Koteas saa tosin tehtävää, mutta ei Jonesina. Hän tekee nimittäin tuplaroolin Whitinä, johon kilpparit ja April törmäävät 1600-luvun Japanissa. Koteas ei kuitenkaan ole kummoinen näyttelijänä, eikä hänen hahmonsa herätä minkäänlaista mielenkiintoa. Muutenkin menneisyyden hahmot ovat aika tylsiä tapauksia. Sab Shimono näyttelee ylvästä lordi Norinagaa ja Henry Hayashi esittää tämän säännöistä piittaamatonta poikaa, Kenshiniä. Stuart Wilson näyttelee Walkeria, joka on tullut Japaniin kauppaamaan tuliaseita ja John Aylward esittää tämän idioottia apuria, Nilesia. Vivian Wu taas näyttelee vastarinnan johtohahmoa, Mitsua. Shimono ja Wilson ovat kelvollisia rooleissaan, mutta muut eivät tee vaikutusta.

Teinimutanttininjakilpikonnat III ei onneksi ollut yhtä surkea kuin etukäteen pelkäsin elokuvan saaman haukun vuoksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisin pitänyt leffasta. Se vain oli hieman parempi kuin etukäteen odotin. Kyseessä on laimea tekele, mistä puuttuu kahden ensimmäisen osan hyvä henki ja muutenkin kaikki se, mikä teki kahdesta edellisestä kilpparileffasta niin viihdyttäviä. Ei kumpikaan niistä mitään kovin ihmeellisiä elokuvia ollut - Mönjän salaisuus oli aikamoisella juustoisuudella päällystettyä pöhköilyä - mutta sentään ne pitivät hyvin mukanaan ja ilahduttivat oikein sopivasti koko kestonsa ajan. Tämä kolmososa luulee selvästi olevansa kunnon seikkailu, mutta siitä ei koskaan löydy seikkailun henkeä. Elokuva on paikoitellen jopa pitkäveteinen, sillä siinä harvemmin tapahtuu mitään kiinnostavaa. Ajatuksen tasolla kilppareiden aikamatkatarina kuulostaa todella hyvältä, mutta toteutus ei vastaa katsojan pohdintaa siitä, millainen lopputulos voisi olla.

Elokuvasta kuitenkin löytyy hyvät puolensa tylsien osuuksien ja myötähäpeällisten pätkien välissä. On sympaattista, kuinka aiemmin taisteluista eniten innostunut Raphael yrittää saada japanilaislapsi Yoshin (Travis A. Moon) luopumaan tappelemisesta haaveilusta ja keskittymään leikkimiseen ja lapsena olemiseen. On myös hienoa, että Michelangelo yrittää todistaa sankaruutensa. Kilppareiden välille on yritetty luoda draamaa sillä, kuinka he alkavat suhtautumaan 1600-luvun Japaniin, minkä lisäksi Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuuden jälkeen on hienoa nähdä, että kilpparit jopa käyttävät aseitaan, eivätkä esimerkiksi Leonardon miekat ole pelkkä koriste. Nämä pienet jutut eivät kuitenkaan riitä, kun niitä ympäröi näin mitäänsanomaton elokuva. Sota lordin joukkojen ja vastarinnan välillä ei saa herätettyä tarpeeksi tunteita, eivätkä filmin muka-hurjat käänteet säväytä. Elokuvasta ei löydy edes kummoista viihdearvoa. Huumorikaan ei onnistu naurattamaan - ei edes silloin, kun Michelangelo yrittää epätoivoisesti valmistaa pizzaa japanilaisille. Aina välillä nykyaikaa näyttävät kohtaukset vasta kehnoa huumoria ovatkin. Kun elokuva päättyy, on katsoja jo ehtinyt unohtaa suuren osan tapahtumista.

Elokuvan on ohjannut Stuart Gillard, joka on muuten tehnyt lähinnä televisiosarjoja. Gillard ei onnistu rakentamaan tarpeeksi toimivaa tunnelmaa leffaan ja jättää kaiken todella vaisuksi. Gillard vastaa myös käsikirjoituksesta, eikä tee kaksista työtä senkään kanssa. Teknisesti leffasta huomaa pienemmän budjetin. New Yorkista ei nähdä kuin pari kuvaa ja lähes kaikki nykyaikaan sijoittuvat kohtaukset tapahtuvat kilppareiden kotona viemäreissä. Japanissa muutamat lavasteet ovat tyylikkäät, mutta pääasiassa leffa muistuttaa enemmän televisiosarjaa kuin kunnon filmiä. Kilpikonnat eivät tosiaan näytä yhtä hyviltä kuin aiemmin ja etenkin mestari Tikku on todella kökösti toteutettu. Elokuva on sentään ihan kelvollisesti kuvattu ja leikkauskin on usein sujuvaa. Japanilaispuvustus on tyylikkäästi tehty, mutta erikoistehosteet ovat parhaat päivänsä nähneet. Äänimaailmassakaan ei ole oikein kehuttavaa, eikä säveltäjä John Du Prez saa tällä kertaa aikaiseksi mitään kiinnostavaa musiikkien puolella.

Yhteenveto: Teinimutanttininjakilpikonnat III on laimea hömppä, mikä ei oikein hyödynnä potentiaaliaan viedessään kilpparit 1600-luvun Japaniin. Elokuva kuvittelee olevansa upea seikkailu, mutta siitä harvemmin edes löytyy seikkailun tuntua. Mukana on myös paljon pitkästyttäviä hetkiä, eikä tarina koskaan nappaa mukaansa. Sentään kilpparit käyttävät tällä kertaa aseitaan toimintakohtauksissa, mutta sitten taas huumoripuoli kärsii vahvasti. Hyvinä puolina löytyy Raphaelin hieman kypsempi sivujuoni, sekä Michelangelon yritys olla sankari. Nykypäivään sijoittuvat kohtaukset vain laimentavat filmiä entisestään. Elokuvasta myös huomaa edellisiä osia pienemmän budjetin mm. kilppareiden asuista ja nykypäivän lavasteista. Lopputuloksena on todella mitäänsanomaton, aika tylsä ja tapahtumiltaan unohdettava raina. Aiempien filmien viihdyttävyys ja lapsenomainen into on kadonnut. Teinimutanttininjakilpikonnat III:a voikin suositella vain kovan luokan kilpparifaneille, mutta heillekin sillä varauksella, ettei kyseessä todellakaan ole kilpikonnanelikon vahvin seikkailu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Teenage Mutant Ninja Turtles III, 1993, Golden Harvest Company, Clearwater Holdings

Arvostelu: Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1990)

TEINI-IKÄISET MUTANTTININJAKILPIKONNAT

TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES

Ohjaus: Steve Barron
Pääosissa: Brian Tochi, Josh Pais, Corey Feldman, Robbie Rist, Judith Hoag, Kevin Clash, Elias Koteas, James Saito, Jay Patterson, Michael Turney, Toshishiro Obata, Raymond Serra ja Sam Rockwell
Genre: toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 12

"Cowabunga!"

Teenage Mutant Ninja Turtles, eli suomalaisittain Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat perustuu Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin luomaan sarjakuvaan. Kaksikko oli pitkään yrittänyt saada aikaiseksi jotain, millä pääsisivät isoiksi tekijöiksi sarjakuvabisneksessä, mutta ideat eivät olleet tarpeeksi toimivia, jotta kukaan olisi kiinnostunut niistä. Eräänä päivänä Eastman piirsi kuvan suurikokoisesta kilpikonnasta, jolla oli naamio ja ninja-aseet. Homma lähti liikkeelle vitsistä, mutta Laird ajatteli, että tässä saattaisikin olla potentiaalia johonkin isompaan ja pian kaksikko kehitteli neljä ninjakilpikonnahahmoa ja tekivät niille sarjakuvan, missä oli paljon vaikutteita Marvelin "Daredevil"-sarjakuvista (1964-). Kustantamot eivät siltikään kiinnostuneet, joten kaksikko päätti puskea sarjakuvan ulos omin rahoineen ja siitä julkaistiin ensimmäiset 3000 kopiota vuonna 1984. Yllättäen sarjakuva nousikin suureen suosioon ja lopulta isommat kustantamot alkoivat tekemään tarjouksia saadakseen kilpikonnat hoteisiinsa. Suosio vain kasvoi, kun sarjakuvien pohjalta tehtiin piirrossarja Turtles - mutanttikilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles), mikä pyöri vuodesta 1987 vuoteen 1996. Kilpikonnista tuli järjetön villitys, mistä alettiin vääntämään ties mitä oheistuotteita leluista muropaketteihin ja tietty oli vääjäämätöntä, että jossain kohtaa tehtäisiin koko illan elokuvakin. Suosiosta huolimatta lähes kaikki filmistudiot kieltäytyivät leffan teosta, koska uskoivat sen floppaavan rahallisesti. Lopulta siihen aikaan pieni New Line Cinema -yhtiö uskoi leffan potentiaaliin ja projekti pääsi etenemään. Kuvaukset alkoivat kesällä 1989 ja lopulta Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat sai maailmanensi-iltansa 30. maaliskuuta 1990 - eli tasan 30 vuotta sitten! Elokuva ei voittanut kriitikoita puolelleen, minkä lisäksi monet moittivat filmiä liiallisesta synkkyydestä ja väkivallan ihannoimisesta, mutta näistä huolimatta elokuva oli jättimäinen menestys. Synkkyyden ja väkivallan kritisoiminen meni Iso-Britanniassa ja Saksassa jopa niin pitkälle, että kaikki nunchaku-aseeseen liittyvät hetket poistettiin (mikä on hieman kummallinen valinta, kun mukana on teräaseitakin) ja Saksassa toimintakohtauksiin lisättiin hassuja äänitehosteita. Itse tutustuin ninjakilpikonniin lapsena 2000-luvun alussa televisiossa pyörineen piirrossarjan (Teenage Mutant Ninja Turtles - 2003-2009) kautta ja innostuin hahmoista välittömästi. Kävin vuosien varrella teattereissa katsomassa myös animaatioleffan Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (TMNT - 2007), sekä Michael Bayn tuottamat mekastukset Teenage Mutant Ninja Turtles (2014) ja Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows (2016). Tämän vuoden 1990 filmatisoinnin näin vasta muutama vuosi sitten, enkä oikein tiennyt, mitä ajatella siitä. Hommasin sen kuitenkin Blu-rayna ja kun huomasin, että leffa täyttää 30 vuotta, päätin katsoa elokuvan uudestaan ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

New York on ikävän rikosaallon kourissa pahan Jalka-klaanin toimesta. Viemäreistä saapuu kuitenkin pelastus neljän ninjataidoilla varustetun teini-ikäisen mutanttikilpikonnan muodossa.

Nämä elokuvan nimen mukaiset teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat ovat tietty sinistä naamiota ja kahta miekkaa käyttävä johtohahmo Leonardo (äänenä Brian Tochi, puvussa stuntmies David Forman), violettia naamiota ja pitkää sauvaa käyttävä älykkö Donatello (ääni Corey Feldman, puvussa Leif Tilden ja Ernie Reyes Jr.), punaista naamiota ja kahta terävää sai-asetta käyttävä kapinahenkinen Raphael (sekä äänenä että puvussa Josh Pais) ja oranssia naamiota ja sensuroituja nunchakuja käyttävä vitsiniekka Michelangelo (ääni Robbie Rist, puvussa Michelan Sisti). Hahmot on saatu juuri oikeanlaisiksi persooniltaan ja mikä parasta, kaikki neljä saavat aika lailla yhtä paljon ruutuaikaa. Nelikon yhteishenki on mahtavasti luotu ja katsojalle nousee jatkuvasti hymy huulille, kun seuraa heidän puuhailujaan. Parhaiten elokuva taitaa kuitenkin syventyä Raphaeliin, joka haluaisi mieluummin toimia yksin, mutta leffan aikana hänen täytyy oppia ymmärtämään perheen ja yhteistyön merkitys. Vaikka ääninäyttelijät ovatkin mainioita rooleissaan, haluan nostaa paremmin esille kilpikonnapuvuissa hikoilleet stuntnäyttelijät. Asut olivat kuumat, painavat ja äärimmäisen epämukavat, mutta niin vain näyttelijät painavat täysillä menemään. Raphaelin esittäjä Pais hoiti tosiaan sekä ääninäyttelyn, että asussa esiintymisen ja klaustrofobian vuoksi kokemus oli hänelle entistä kauheampi. Olen itse tehnyt joitain vuosia sitten keikkoja maskottiasussa ja jo muutama päivä sitä on ihan tarpeeksi, joten voin vain kuvitella, kuinka rikki nämä näyttelijät ovat olleet kymmenien työpäivien jälkeen.

Vastaansa kilpikonnanelikko saa hauskasti nimetyn Jalka-klaanin ja sitä johtavan pahan Silppurin (äänenä David McCharen, puvussa James Saito). Lapsille Silppuri on suurella todennäköisyydellä pelottava tapaus, mutta aikuisiällä hahmo on enemmänkin huvittavan näköinen. Hahmon kypärä ja terävillä veitsillä varustetut panssarinpalat ovat tyylikkäät, mutta kimmeltävä tummanpunainen asu rikkoo hahmon uhkaavuuden täysin. Onneksi hahmon esittäjät saavat Silppuriin oikeaa henkeä, jolloin katsoja ei sentään repeä nauruun, kun Silppuri saapuu kuvaan. Sen sijaan Jalka-klaanin ninjojen naamiot tarjoavat makeat naurut hölmöillä kärpäsensilmillään. Kuka ihme sai idean siihen, että ninjojen naamioiden pitää näyttää näin typeriltä? Silppurin oikeaa kättä, Tatsu-ninjaa näyttelee Toshishiro Obata, mutta hänen äänenään toimii Michael McConnohie. Yhtä Silppurin kätyreistä esittää muuten nuori Sam Rockwell yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan!
     Muita hahmoja elokuvassa ovat kilpikonnien isänä toimiva ja ninjataitoja itsekin hallitseva jättirotta, mestari Tikku (äänenä ja nuken ohjaajana Kevin Clash), uutisreportteri April O'Neil (Judith Hoag), rosvoja vastaan taisteleva ja jääkiekkonaamiota käyttävä Casey Jones (Elias Koteas), Aprilin pomo Charles (Jay Patterson), tämän rikollisille poluille joutunut poika Danny (Michael Turney), sekä poliisipäällikkö Sterns (Raymond Serra). Hoag sopii oivallisesti innokkaan reportterin rooliin, joka saa selville, että jonkinlaiset olennot taistelevat Jalka-klaania vastaan. Tikku-rotasta on onnistuttu luomaan iäkäs ja arvokas mestari, joka herättää jopa katsojan kunnioituksen. Casey Jonesista en sen sijaan ole oikein koskaan välittänyt, mutta kai hän tuo jonkinlaisen toimivan lisän leffaan. Hahmo on villi, mutta osaa oikeissa kohdissa rauhoittua ja tehdä niin kuin pitää.

Ajan hammas ei valitettavasti ole ollut kovin ystävällinen tälle elokuvalle. Jopa vanhojen fanien täytyy tunnustaa, että 30 vuotta sitten upeilta näyttäneet kilpikonnapuvut näyttävät juuri siltä, mitä ne ovatkin: puvuilta. Elokuva ei onnistu enää visuaalisesti vakuuttamaan siitä, että nämä olisivat puhuvia ja taistelevia jättikilpikonnia, vaan katsoja tiedostaa täysin, että nämä ovat miehiä heilumassa kumipuvuissa. Vaikka täytyykin nostaa hattua asut luoneelle Jim Hensonille ja tämän tiimille, sekä kilpikonnien suita ohjaileville animaattoreille, näyttävät hahmot nykyään aika kömpelöiltä ja hassuilta. Mestari Tikku on selkeä nukke (vaikkakin todella taidokkaasti ja tarkasti tehty sellainen) ja Silppurista ja Jalka-klaanilaisista on kadonnut uhkaavuus pöhköjen asujensa kanssa. Etenkin alkupäässä tahaton hymy nousee väkisinkin huulille, mutta mitä pidemmälle leffa kulkee, sitä paremmin käy selväksi, että juurikin nämä kumipuvut ja nuket tekevät tästä filmistä niin viehättävän ja ikonisen. Kun katsojana pääsee yli teknisen toteutuksen kömpelöistä puolista, muuttuu elokuva erittäin viihdyttäväksi ja meneväksi paketiksi. Ja kuten jo totesin, en voi muuta kuin ihailla kilpikonna-asujen sisältä löytyviä stuntmiehiä, jotka tekevät ties mitä temppuja puvuissa. Esiintyjien totaalinen omistautuminen ja heittäytyminen rooleissaan luo illuusion elävistä mutanttininjakilppareista.

Elokuvaa tosiaan kritisoitiin liiallisesta synkkyydestä ja väkivallasta, mikä on toisaalta ymmärrettävää, sillä elokuvan ilmestyessä lapset tunsivat paremmin piirrossarjan värikkäät ja hauskat kilpikonnaseikkailut, eivätkä alkuperäisistä sarjakuvista tuttuja synkkiä ja brutaaleja taistelijoita. Itse en kritisoi niinkään filmin synkkyyttä, vaan sitä, kuinka elokuvalle tuottaa suuria vaikeuksia yhdistää sarjakuvista tuttu synkkyys ja piirrossarjasta tuttu koomisuus. Leffan tunnelma on todella kummallinen, kun se näyttää visuaalisesti samalta kuin vuosi aiemmin ilmestynyt Tim Burtonin Batman (1989), mutta jatkuvat vitsit ja kilpikonnien käytös on hyvin lapsiystävällistä. Tämä johtuu luultavasti siitä, että ohjaaja Steve Barron suosi sarjakuvien tummuutta, mutta studio halusi leffan muistuttavan piirrossarjaa, jolloin lopputuloksena on todella epätasainen paketti. En siis kritisoi synkkyyttä, vaan sitä, ettei elokuva osaa päättää, kumpaa ääripäätä se haluaisi olla. Toiminta äityy kyllä paikoitellen hieman liian brutaaliksi, mutta mukaan mahtuu paljon piirrossarjamaista hupsuttelua taisteluiden aikana. Vaikka vitsit tarjoavatkin usein edes positiivisen hymähdyksen ja meno on kaikin puolin erittäin viihdyttävää, lopulta parhaat kohtaukset elokuvassa ovat niitä, mitkä oikeasti syventyvät kilpikonniin henkilöinä. Etenkin nuotiokohtaus on filmin selkeä tähtihetki, vaikka siinä ei vitsailla tai taistella ollenkaan. Ilman näitä hetkiä katsoja näkisi vain tyyppejä heilumassa tavallista kalliimmissa halloweenasuissa, eikä leffa olisi saavuttanut sitä suosiota, minkä se nykyään omaa.

Elokuva on oivallisesti kuvattu ja myös leikkaus on suurimmaksi osaksi ajasta mainiota. Todd W. Langenin ja Bobby Herbeckin työstämä käsikirjoitus mukailee paljon sarjakuvien ja piirrossarjan juonikuvioita, jotta fani pidetään varmasti tyytyväisenä. Vaikka sanoinkin, että kilpikonna-asut todella näyttävät asuilta, haluan vielä painottaa, että asuiksi nämä ovat todella hienot luomukset ja kilpparit näyttävät juuri siltä kuin pitääkin. Efektitkään eivät tänä päivänä näytä kummoisilta, mutta toisaalta sekin myös lisää leffan viihdyttävyyttä. Äänimaailmasta löytyy omat hassut hetkensä ja John Du Prezin säveltämät musiikit ovat veikeät läpi leffan.

Yhteenveto: Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat on oikein mainio ja erittäin viihdyttävä paketti vielä 30 vuotta myöhemminkin. Vaikka kilpikonnien asut ovat selkeästi asut, mestari Tikku on selkeä nukke ja Jalka-klaanin jäsenet ovat aika pöhkö ilmestys, on ajan hammas lähinnä tehnyt filmistä uudella tavalla viehättävän. Ja täytyyhän sitä nostaa hattua Jim Hensonin tiimille, joka on kilppariasut valmistanut, sekä tietty stunttinelikolle, joka asuissa on hikoillut. Tärkeintä on, että kilpikonnat näyttävät juuri siltä kuin pitääkin ja he ovat persoonina juuri oikeanlaiset. Paha Silppuri on paikoitellen hieman koominen ilmestys, mutta sentään osa hänen uhkaavuudestaan on saatu säilytettyä, mutta lähinnä erikoisen synkän tunnelman vuoksi. Isoin miinus leffalle tuleekin siitä, ettei se oikein tiedä, haluaako se olla synkkä ja väkivaltainen kuin alkuperäinen sarjakuva, vai valoisa, värikäs ja hassu kuin piirrossarja, jolloin se on outo yhdistelmä kumpaakin. Heikkouksineenkin Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat on yhä paras filmatisointi Eastmanin ja Lairdin sarjakuvasta. Lapsille se on luultavasti (ainakin hetken aikaa) kovin juttu ikinä... tai sitten he eivät jaksa katsoa kumipukuisten äijien hölmöilyä. Tätä katsoessa leffaherkun on tietysti pakko olla pizza.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Teenage Mutant Ninja Turtles, 1990, New Line Cinema, 888 Productions, Golden Harvest Company, Limelight Entertainment, Mirage Productions, Northshore Investments Ltd.

Arvostelu: Suljettu saari (Shutter Island - 2010)

SULJETTU SAARI

SHUTTER ISLAND

Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Mark Ruffalo, Ben Kingsley, Max von Sydow, Michelle Williams, John Caryll Lynch, Emily Mortimer, Patricia Clarkson, Ted Levine, Jackie Earle Haley ja Elias Koteas
Genre: trilleri, draama, kauhu
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 16

Shutter Island, eli suomalaisittain Suljettu saari perustuu Dennis Lehanen samannimiseen kirjaan vuodelta 2003. Lehane kauppasi kirjan elokuvaoikeuksia Columbia Picturesille, mutta kun tämä ei tarttunut tarjoukseen, Lehane myi oikeudet Phoenix Picturesille. Ohjaajaksi valittiin Martin Scorsese ja päätähdeksi Leonardo DiCaprio. Kaksikko oli siihen aikaan suunnitellut elokuvaa pörssimeklari Jordan Belfortista, mutteivät saaneet rahoitusta ja päättivät tehdä Suljetun saaren - minkä jälkeen he tosin tekivät Belfortista leffan The Wolf of Wall Street (2013). Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2008 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo syksyllä 2009, mutta leffan julkaisua päätettiin lykätä. Lopulta Suljettu saari sai maailmanensi-iltansa 13. helmikuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta ja yleisöltä pääasiassa positiivisen vastaanoton, vaikka leffa sai myös kritiikkiäkin. Filmi oli taloudellinen hitti - siihen aikaan Scorsesen menestynein elokuva. Itse näin Suljetun saaren muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen, mutten pitänyt siitä. Kuitenkin nyt kun elokuva täyttää 10 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja hyvä niin, sillä nyt Suljettu saari iski todella hyvin.

Vuonna 1954 kaksi liittovaltion sheriffiä matkaavat Shutter Islandille, Bostonin lähisaarella sijaitsevalle vankimielisairaalalle, tutkimaan kadonneen, lapsensa hukuttaneen potilaan tapausta.

Leonardo DiCaprio tähdittää tässä neljättä kertaa Martin Scorsesen elokuvaa, Gangs of New Yorkin (2002), Lentäjän (The Aviator - 2004) ja The Departedin (2006) jälkeen. DiCaprio näyttelee Teddy Danielsia, liittovaltion sheriffiä, joka lähetetään tutkimaan mystistä katoamista. Teddy on päämääräinen tyyppi, joka on selvittänyt useita tapauksia uransa aikana ja onkin varma myös tämän selvittämisestä. On mielenkiintoista seurata Teddyn ajatuksenkulkua, kun tämä yhdistelee johtolankoja toisiinsa ja alkaa hahmottamaan kokonaiskuvaa. DiCaprio on tuttuun tapaansa erinomainen roolissaan, ollessaan uskottava konkaritutkijana. Parhaiten DiCaprio vakuuttaa leffan tunteikkaammissa hetkissä. Teddyn työparia, sheriffi Chuck Aulea esittää Mark Ruffalo, joka on myös erittäin hyvä osassaan, vaikkei hänen hahmonsa ole läheskään yhtä mielenkiintoinen.
     Shutter Islandin vankimielisairaalan työntekijöihin kuuluvat mm. tohtori Cawley (Ben Kingsley) ja tohtori Naehring (Max von Sydow), sekä laitoksen johtaja (Ted Levine) ja apulaisjohtaja (John Carroll Lynch). Mielisairaina vankeina taas nähdään mm. Emily Mortimer ja Jackie Earle Haley, jotka hyppäävät hienosti hahmojensa hulluuteen. Kaikki näyttelijät tekevät todella hyvää työtä - etenkin Kingsley ja von Sydow, jotka huokuvat arvokkuutta tohtoreina. Levine on urallaan tottunut esittämään uhkaavia hahmoja ja tekee saman myös laitoksen johtajana.

Suljettu saari on niitä elokuvia, mitkä kannattaa katsoa kahdesti. Ensimmäisellä katselukerralla ei osaa vielä huomioida monia pieniä, mutta merkittäviä yksityiskohtia, joita ripotellaan heti ensiminuuteista alkaen aina loppuun saakka. Filmi ei todellakaan ole sitä, miltä aluksi vaikuttaisi. Kun leffan on kerran nähnyt ja ymmärtää, mistä kaikessa on todellisuudessa kyse, on toinen katselukerta hyvin erilainen. Vaikka katsojana hoksaisi asioiden todellisen laidan jo ensimmäisellä katselulla, ennen kuin se kunnolla paljastetaan, tarjoaa toinen katselukerta silti useita hetkiä, joiden aikana katsoja pohtii: "Miten ihmeessä en tajunnut tuota viimeksi?" Elokuvasta löytyy hämmentämisen jalo taito ja se on usein ovela, kertoessaan yllättävänkin moniulotteista tarinaansa. Jatkuvasti se huiputtaa yhteen suuntaan ja sitten taas toiseen, kunnes lopulta tarjoaa jotain, mikä saa monien katsojien suut loksahtamaan auki.

En todellakaan paljasta tässä arvostelussa, mikä elokuvan iso yllätys on. Ensimmäisellä katselukerralla hoksasin sen noin tunnin kohdalla ja kun sitä lopussa selitetään oikein juurta jaksaen, jottei mikään jää varmasti epäselväksi katsojalle, koin elokuvan pitävän minua tyhmänä. Olin myös sitä mieltä, ettei Suljettu saari ole lainkaan niin nerokas teos kuin se kuvittelee olevansa. Vaikka nyt toisella kerralla tiesin alusta lähtien, mistä filmissä on kyse ja olen edelleen sitä mieltä, että loppu selittää aivan liikaa, eikä jätä tarpeeksi katsojan tulkinnan varaan, arvostin filmin monia saavutuksia huomattavasti enemmän. Lopun selittely riippuukin täysin katsojasta, että kuinka hyvin se toimii ja kuinka tarpeellista katsojalle on saada tietää kaikki. Koska elokuva perustuu kirjaan, veikkaan lopun selityksen olevan hyvin suoraan siitä. Koska kirjassa ei voi näyttää asioita visuaalisesti, asiat täytyy selittää sanoin. Leffassa olisi voitu tehdä tämä hienovaraisemmin ja todellinen miinukseni elokuvalle onkin, kuinka se ei luota katsojaansa tarpeeksi. Vähemmän selittävän dialogin kanssa elokuva olisi vielä entistäkin parempi.

Jo tällaisenaan pidän Suljettua saarta nyt kuitenkin erittäin hyvänä elokuvana. Vaikka sen tapa paljastaa asiat ei ole oivaltavimmasta päästä, elokuva pitää sisällään paljon nerokkaita tilanteita, joista monet ymmärtää vasta, kun elokuvaa katsoo uudestaan. Leffan tunnelma on myös aivan mielettömän hyvin rakennettu. Alusta alkaen leffa tartuttaa katsojaan epämiellyttävän ja ahdistavan ilmapiirin. Elokuva on kaiken aikaa todella painostava. Saarelta haluaisi karkuun ennen kuin tutkinta edes alkaa, mutta samalla on aivan pakko nähdä, miten tarina etenee. Kertomus on todella vangitseva ja elokuva pitää katsojasta kiinni tiukasti lopun paljastukseen asti. Suljettu saari yhdistelee erilaisia lajityyppejä saumattomasti. Paikoitellen elokuva tuntuu vain rikosmysteeriltä ja välillä se muistuttaa jopa psykologista kauhua. Etenkin Teddyn näkemät painajaiset onnistuvat menemään ihon alle karmivuudessaan. Filmi tutkailee kiehtovasti ihmismieltä ja se onkin täysin henkilövetoinen kertomus.

Martin Scorsese osoittaa jälleen kerran lahjakkuutensa ohjaajana. Hän pitää filmiä hienosti kasassa, kuljettaa tarinaa yhä vain kiehtovammin eteenpäin ja rakentaa samalla vaikuttavaa tunnelmaa. Käsikirjoittaja Laeta Kalogridis olisi kuitenkin voinut jättää filmiin enemmän tulkinnanvaraa ja työstää dialogia, mutta muuten hänkin tekee hyvää työtä. Teknisesti Suljettu saari on upea teos ja Scorseselta kyllä löytyy silmää näyttävyydelle. Elokuva on suorastaan lumoavasti kuvattu. Se on täynnä fantastisia kamera-ajoja ja täydellisesti sommiteltuja otoksia. Tätä vielä tukee erinomainen leikkaus. Leikkaukset ovat todella tarkkoja ja vielä hienompaa on, kun tajuaa, etteivät klaffivirheet olekaan virheitä. Shutter Islandin lavasteet ovat aivan mahtavat, ja sekä niillä että taidokkaalla puvustuksella luodaan hienosti 1950-luvun ajankuva. Efektejä käytetään luovasti ja äänimaailma on loistokkaasti rakennettu aina ääniefekteistä musiikkeihin. Elokuva käyttää jo olemassa olevia sävellyksiä ja hyödyntääkin niitä erittäin vaikuttavasti, tuoden vahvan lisän tunnelmaan.

Yhteenveto: Suljettu saari on kiehtova ja koukuttava teos, mikä pitää hienosti otteessaan ja tarjoaa katsojalle ahaa-elämyksiä vielä uudelleenkatselulla. Vaikka loppuratkaisun hoksaisikin jo aikaisin ensimmäisellä katselulla, leffalla on paljon tarjottavanaan, minkä vuoksi se toimii loppuun asti. Tunnelma on rakennettu hyytävästi. Paikoitellen elokuva on lumoava, välillä mukaansatempaavan mysteerinen ja välillä taas karmiva. Martin Scorsese osaa kyllä asiansa ohjaajana, pitäen pakettia mallikkaasti kasassa. Käsikirjoitusta olisi kuitenkin voinut hioa, sillä loppuratkaisun paljastuminen ei todellakaan ole hienovarainen ja se on jopa katsojaa tyhmentävä liiallisella selittelyllään. Jos asioita jättäisi paremmin katsojan tulkinnan varaan, jäisi filmi kummittelemaan entistäkin paremmin mielessä. Leonardo DiCaprio on todella vakuuttava pääroolissa ja muutkin näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä. Teknisesti elokuva on huikeasti toteutettu ja se on täynnä näyttäviä otoksia. Jos mysteeriset tarinat ihmismielen tutkimisesta ja katoamistapauksen selvittämisestä kiehtovat ja pidät elokuvien aiheuttamasta ahdistuksen ja eristyksen tunteesta, kannattaa Suljettu saari katsoa. Vaikka hoksasin jo ensimmäisellä katselulla, mistä kaikessa oli oikeasti kyse, tajusin vasta toisella kerralla, kuinka hyvä elokuva oikeasti on.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Shutter Island, 2010, Paramount Pictures, Phoenix Pictures, Sikelia Productions, Appian Way