Näyttelijät: Rooney Mara, Kyle Gallner, Jackie Earle Haley, Katie Cassidy, Thomas Dekker, Kellan Lutz, Connie Britton ja Clancy Brown
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 18
One, two, Freddy's coming for you...
A Nightmare on Elm Street, eli suomalaisittain Painajainen Elm Streetillä on uudelleenfilmatisointi samannimisestä kauhuelokuvasta vuodelta 1984. Kun muiden kauhuleffaklassikoiden uudelleenfilmatisoinnit, kuten Texasin moottorisahamurhat (The Texas Chainsaw Massacre - 2003), The Omen (2006) ja Halloween (2007) olivat taloudellisia hittejä, tuottajakolmikko Brad Fuller, Michael Bay ja Andrew Form ryhtyivät työstämään uusia versioita myös Perjantai 13. -leffasta (Friday the 13th - 1980) ja Painajaisesta Elm Streetillä. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2009 ja lopulta uusi Painajainen Elm Streetillä sai ensi-iltansa huhtikuussa 2010. Elokuva sai niin kriitikoilta kuin alkuperäisten leffojen faneilta nuivaa palautetta, mutta se oli taloudellinen menestys. Itselleni tämä uudelleenfilmatisointi oli ensikosketukseni Freddy Kruegeriin. Olin teininä alkanut kiinnostua kauhuleffoista, joten isäni päätti vuokrata tämän testileffaksi. Tuolloin pidin näkemästäni ja olen katsonut elokuvan ainakin kerran uudestaan, mutta tuosta on kulunut jo monta vuotta. Kun pari vuotta sitten huomasin alkuperäisen Painajaisen Elm Streetillä viettävän 40-vuotisjuhlaansa, päätin sen kunniaksi katsoa ja arvostella koko leffasarjan läpi. Nyt vihdoin ja viimein on aika huipentaa tämä matka vuoden 2010 uudelleenfilmatisoinnin parissa.
Kun palanut mies tappaa Elm Streetin nuoria heidän unissaan, Nancy Holbrook yrittää selvittää mistä on kyse ja kuinka yhä hengissä olevat voisivat selvitä yliluonnolliselta jahtaajaltaan.
Tämänkertaisia Elm Streetin nuoria, jotka joutuvat unissaan palaneen ja veitsihansikasta käyttävän miehen jahtaamiksi, ovat Nancy (Rooney Mara), Quentin (Kyle Gallner), Kris (Katie Cassidy), Jesse (Thomas Dekker) ja Dean (Kellan Lutz). He kaikki näkevät samanlaista painajaista, mikä on jo itsessään kummallista, mutta kun heistä ensimmäinen kuolee unessaan, he alkavat tosissaan ihmetellä tilannettaan ja pohtia, kuinka pääsisivät eroon piinaajastaan. Lukuun ottamatta hiljaista taiteilijasielu Nancya, nämä hahmot jäävät valitettavan latteiksi ja mitäänsanomattomiksi. Kun periaatteessa kaikki esitellään jo valmiiksi väsyneinä painajaistensa takia, ei heistä oikein tunnu irtoavan muuta. Dean on tainnut olla se tavanomainen urheilijajätkä ja Kris vaikuttaisi nauttineen suosiosta koulussa, mutta heistä ei onnistuta kaivamaan minkäänlaista syvyyttä. Näyttelijät hoitavat hommansa vaihtelevasti, Maran vakuutettua parhaiten yhä vain pelokkaammaksi käyvänä Nancyna.
Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin tietty näiden teinien piinaaja, Freddy Krueger, joka jahtaa nuoria heidän unissaan ja jos hän saa heidät tapettua unessa, he kuolevat oikeastikin. Hahmoa kahdeksan kertaa aiemmin näytellyt Robert Englund ei palannut rooliinsa uudelleenfilmatisoinnissa, vaan uudeksi Freddyksi pestattiin Watchmen-elokuvasta (2009) tuttu Jackie Earle Haley. Haleyn Freddy ei ole samanlainen kierolla tavalla hassutteleva veijari kuin Englundin, vaan huomattavasti synkempi tyyppi. Tämä Freddy heittää parit vitsit siellä täällä, mutta ne ovat joko todella tummaa huumoria tai sitten aika korneja repliikkejä. Omasta mielestäni on parempi, ettei Haley ryhtynyt matkimaan edeltäjänsä suoritusta, mutta jää hänen Freddynsä huomattavasti tylsemmäksi murisijaksi. Moni suuttui siitä, että Freddyn taustatarinassa miehestä on tehty pedofiili, eikä lasten tappaja, mutta tekijöiden puolustukseksi tämä oli jo Wes Cravenin idea alkuperäistä elokuvaa työstäessään, mihin studio ei kuitenkaan kasarilla suostunut.
Todennäköisesti sen takia, että juuri tämä Painajainen Elm Streetillä oli ensikosketukseni elokuvasarjaan, minun täytyy todeta, etten todellakaan inhoa tätä leffaa samalla tavalla kuin monet muut. Ja kun puhutaan näistä 2000-luvun alun kauhu-uudelleenfilmatisoinneista, mielestäni Painajainen Elm Streetillä on selvästi parempi kuin vaikkapa Rob Zombien kamala Halloween-räpellys. Leffa on kuitenkin selvästi osa kyseisen Halloweenin ja muutaman muun uudelleenfilmatisoinnin trendiä. Kuten nuo muutkin 2000-luvun alun versioinnit, myös Painajainen Elm Streetillä on todella synkkä, iloton ja julma. Toki kyseessä on kauhuelokuva, mihin kuuluukin synkät aiheet ja muu, mutta tämä on sitä aikaa, kun ajateltiin, että on coolia, kun synkistellään oikein antaumuksella. On siis turha odottaa samanlaista pilkettä silmäkulmasta kuin useammasta vanhasta Elm Street -leffasta.
Elokuvan isoin vika on kuitenkin sen tietty ponnettomuus. Leffa tehtiin selvästi rahan takia ja siitä puuttuu kunnon palo projektia kohtaan. Sekaan on pitänyt toki heittää ne ikonisimmat kuvat alkuperäisestä elokuvasta, mutta ne tuntuvat jopa oudon pakotetuilta. Pari ihan onnistunuttakin kohtausta mahtuu mukaan, etenkin loppusuoralla, kun todellisuuden ja unen raja alkaa häilyä tosissaan, yhä elossa olevien hahmojen väsymyksen voimistuessa. Itse finaali on myös kivan erilainen alkuperäisestä leffasta, sen sijaan, että elokuva olisi vain täysi yks yhteen kopio. Erilaisen lähestymistapansa kautta tämä uudelleenfilmatisointi on kiinnostava osa Freddy Kruegerin valkokangashistoriaa ja parempi kuin vaikkapa Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolema(Freddy's Dead: The Final Nightmare - 1991).
Elokuvan ohjaajaksi valikoitui Samuel Bayer, joka ei ollut tätä ennen ohjannut ainuttakaan elokuvaa, eikä hän myöskään ole toistaiseksi ohjannut mitään muuta täyspitkää leffaa - ainoastaan musiikkivideoita yhtyeille, kuten Metallicalle ja Green Daylle. Elokuvaohjaajana Bayer ei vakuuta ja hänen kauhutaitonsa rakentuvat vain kovaäänisten böö-pelotteluiden varaan, kunnon tunnelman luomisen sijaan. Wesley Strickin ja Eric Heissererin käsikirjoitus on hitusen ponneton, mutta se onneksi lähtee hieman omaan suuntaansa loppusuoralla. Teknisesti Painajainen Elm Streetillä on kelvollinen, joskin jopa puolentoista tunnin kestossa sen leikkaus laahaa toisinaan. Elokuva on menevästi kuvattu, lavasteet ovat hienot ja puvustus oivaa. Freddy Kruegerin maskeeraukset ovat tässä jakaneet reippaasti mielipiteitä. Tekijät tutkivat paljon todellisia tulipalojen uhreja, tehdäkseen palovammoista mahdollisimman realistiset. Freddyn osittain sulanut naama on kuitenkin paikoitellen hieman perunan näköinen ja siten tahattoman huvittava. Pidän kuitenkin hänen repaleisesta poskestaan, joka toteutettiin tietokone-efektien avulla. Steve Jablonskyn säveltämät musiikit synkistelevät pääasiassa tylsästi, mutta sisältävät myös vanhoja teemoja alkuperäisestä leffasta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
A Nightmare on Elm Street, Yhdysvallat, 2010, New Line Cinema, Platinum Dunes
Ohjaus: Steven Spielberg Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Sally Field, Tommy Lee Jones, Joseph Gordon-Levitt, David Strathairn, Lee Pace, Gulliver McGrath, Michael Stuhlbarg, Gloria Reuben, James Spader, Tim Blake Nelson, Jeremy Strong, Jared Harris, Walton Goggins, Hal Holbrook, Stephen Henderson, Jackie Earle Haley, Colman Domingo, David Oyelowo, Bill Camp, Elizabeth Marvel, Dane DeHaan, Lukas Haas ja Adam Driver Genre: draama, historia Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia Ikäraja: 12
Lincoln perustuu Doris Kearns Goodwinin historialliseen kirjaan Team of Rivals: The Political Genius of Abraham Lincoln vuodelta 2005, mikä taas puolestaan pohjautuu Yhdysvaltain 16. presidentin, Abraham Lincolnin elämän viimeisiin kuukausiin. Jo vuonna 1999, kuusi vuotta ennen kirjan julkaisua Goodwin kertoi ohjaaja Steven Spielbergille opuksestaan ja Spielberg ilmoitti välittömästi hankkivansa sen elokuvaoikeudet. Aluksi käsikirjoittajaksi valittiin John Logan, joka korvattiin pari vuotta myöhemmin Paul Webbillä, joka taas puolestaan korvattiin Tony Kushnerilla. Aluksi Abraham Lincolnin rooliin pyydettiin Daniel Day-Lewisia, mutta hän ei suostunut elokuvaan, jolloin tilalle palkattiin Liam Neeson. Projektin kuitenkin venyessä vuosi vuodelta, Neeson jätti leffan ja lopulta Spielberg sai taivuteltua Day-Lewisin ottamaan roolin vastaan. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin ja viimein lokakuussa 2011 ja lopulta Lincoln sai maailmanensi-iltansa 8. lokakuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti taloudellisesti ja se voitti kriitikot puolelleen. Se sai jopa kaksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, puvustus, leikkaus, äänitys ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan ja lavastuksen palkinnot, seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, ohjaus, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan palkinnon, sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus ja musiikki), joista se voitti myös parhaan miespääosan palkinnon. Itse näin Lincolnin vasta vuotta tai kahta myöhemmin, kun katsoin sen vuokralta isoäitini kanssa. Pidin elokuvasta ja olen ostanut sen Blu-rayna, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Kun huomasin Lincolnin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa elokuvan uusiksi ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
On vuosi 1865 ja Yhdysvaltojen pohjois- ja etelävaltiot ovat neljättä vuotta sisällissodassa. Presidentti Abraham Lincoln yrittää saada läpi lisäyksensä perustuslakiin, mikä kieltäisi orjuuden kokonaan Yhdysvalloissa, mutta tätä lisäystä vaikuttaisi kannattavan vain harvat edustajainhuoneella.
On hienoa, että Daniel Day-Lewis otti lopulta presidentti Abraham Lincolnin roolin vastaan, sillä on äärimmäisen vaikeaa kuvitella ketään parempaa rooliin. Jo ihan ulkonäkönsä puolesta Day-Lewis on saatu näyttämään kuin Lincolnin peilikuvalta. Välillä saattaa jopa unohtaa katsovansa näyttelijää esittämässä historiallista henkilöä, sillä tuntuu siltä kuin katsoisi todellista historiallista henkilöä. Day-Lewis kanavoi presidenttiä hämmästyttävän hyvin, eläytyen täysin roolinsa vietäväksi. Kaikki puhetavasta eleisiin ja ilmeisiin on todella tarkkaan harkittua, mutta silti luonnollista. Day-Lewis omaa upean läsnäolon, minkä ansiosta katsoja seuraa aina kuin lumottuna, kun hän on kuvassa. Näyttelijästä löytyy kykyä hallita suurtakin tilaa olemuksellaan ja jopa hänen pienet tekonsa ovat voimakkaita. Day-Lewis on saanut katseeseensa tietyn huolen, aivan kuin hän ihan oikeasti kantaisi koko Yhdysvaltojen taakkaa harteillaan. Täydellinen roolisuoritus ja ehdottomasti kaikkien palkintojensa arvoinen!
Vaikuttavat ja palkintoehdokkuuksia kahmineet roolityöt tarjoavat myös Sally Field Abrahamin vaimona Mary Lincolnina ja Tommy Lee Jones republikaanien kongressiedustajana Thaddeus Stevensinä. Field tulkitsee iskevästi Lincolnin vaimoa, joka elää ikävän onnettomassa suhteessa. Lincolnin pariskunnan välit ovat vaikeat ja Day-Lewis ja Field pääsevät häikäisemään, kun herran ja rouvan konfliktit purkautuvat. Tommy Lee Jones taas tarjoaa yllättäen filmin hauskimman roolityön kongressiedustajana, joka on todella naseva sanoistaan ja keksiikin mitä hilpeimpiä solvauksia orjuutta kannattavia demokraatteja vastaan. Karismaattinen Jones pitää katsojaa lumoutuneena silloin, kun Day-Lewis ei ole kohtauksessa mukana.
Kolmikon lisäksi elokuvasta löytyy paljon muitakin lahjakkaita näyttelijöitä, kuten Star Wars -tähti Adam Driver radio-operaattorina, Fear the Walking Dead -sarjan (2015-) Colman Domingo, 12 Years a Slavessa (2013) näytellyt David Oyelowo ja The Amazing Spider-Man 2:sta (2014) tuttu Dane DeHaan sotilaina, Chernobyl-sarjan (2019) Jared Harris kenraalina, Succession-sarjasta (2018-) tuttu Jeremy Strong Lincolnin sihteerinä, Watchmenin(2009) Rorschachina tunnettu Jackie Earle Haley konfederaation varapresidenttinä, sekä Hobitti-trilogiassa (The Hobbit - 2012-2014) esiintynyt Lee Pace, usein roistoja esittävä Walton Goggins ja Call Me by Your Namessakin (2017) nähty Michael Stuhlbarg demokraattien kongressiedustajina. James Spader ja Tim Blake Nelson nähdään Bilbona ja Schellinä, jotka yrittävät auttaa Lincolnia 13. lisäyksen saamisessa perustuslakiin. Joseph Gordon-Levitt ja Gulliver McGrath taas tekevät oivaa työtä Lincolnin lapsina Robertina ja Tadina.
Sen lisäksi, että Lincoln on varsinaista hienojen näyttelijöiden juhlaa alusta loppuun, on se myös erittäin vaikuttava historiallinen teos. Toisin kuin voisi ehkä olettaa, Lincoln ei kerro nimikkohenkilönsä elämää syntymästä kuolemaan, vaan se keskittyy täysillä vain muutaman kuukauden ajanjaksoon, jossa sisällissota oli kiihtymässä, orjien vapautuminen vaakalaudalla ja presidentti epätoivoinen lisäyksensä hyväksymisestä. Väärissä käsissä filmi voisi olla vain pitkäveteistä ja puista politiikkaa, mutta Steven Spielberg on onnistunut loihtimaan aiheesta erittäin mukaansatempaavan teoksen, mikä tuntuu kahden ja puolen tunnin kestoaan lyhyemmältä. Yhdysvaltain edustajainhuoneella käytävät kiistat 13. lisäyksen hyväksymisestä ovat jopa jännittävämpää seurattavaa kuin filmin lyhyet sotakohtaukset. Spielberg onnistuu lataamaan äänestyskohtaukseen suuren jännitteen, jonka purkautumista katsoja odottaa hievahtamatta.
On kuitenkin selvää, että osa katsojista tulee varmasti kokemaan elokuvan tylsäksi. Suurimmaksi osaksi ajasta leffa on lähinnä iäkkäiden valkoisten herrojen pohdintaa heidän maansa menosta, historiasta ja tulevaisuudesta. Itse en kuitenkaan missään välissä kokenut näitä keskusteluja tylsiksi. Sen lisäksi, että keskustelijoiden näyttelijät ovat kaikki loistavia, on heille kirjoitettu dialogi esimerkillisen mainiota. Oli kyseessä sitten yksi Lincolnin liki maagisista monologeista, jolloin kamera kulkee hitaasti kohti elämänsä roolia tekevää Day-Lewisia tai mikä tahansa muu vuoropuhelu, minua kiinnosti aina, mitä kullakin on sanottavanaan. Erityisen kiinnostavaa on kuulla useiden eri osapuolten mielipiteitä samoista asioista. Jotkut saattavat olla orjuutta vastaan, mutta he silti epäröivät äänestää Lincolnin lisäyksen puolesta. Orjuuden kannattajien puheissa taas on kiinnostavaa tietää, mikä saa jonkun ajattelemaan niin? Mikä saa ihmisen kannattamaan toisten ihmisten alentamista?
Ainoa oikea ongelmani Lincolnissa liittyy sen loppuun ja kuinka elokuva käsittelee Abraham Lincolnin kohtalon. Jos joku tätä lukevista ei nyt syystä tai toisesta tiedä, kuinka Lincolnille käy, niin en sitä tässä nyt paljasta. Sanon vain, että tämän osan elokuvasta olisi voinut hoitaa paremmin. Filmi on muuten niin taiturimaisesti keskittynyt ja paneutunut aiheeseensa, että lopetus tuntuu turhan kiirehdityltä.
Spielbergin ohjaus on kaikin tavoin varmaa ja lahjakasta läpi filmin. Hän saa näyttelijöistään kaiken irti ja koukuttaa katsojan historiallisiin tapahtumiin mukaan. Osa koukuttavuudesta syntyy jo siitä, kuinka mestarillista työtä elokuvan lavastus- ja puvustustiimit tekevät. Vuoden 1865 Yhdysvallat on loihdittu näytölle huikean hyvin pienimpiä yksityiskohtia myöten. Näitä lavasteita ja asuja, jotka ovat upeiden näyttelijöiden yllä, kehtaakin taltioida tarkoin kamera-ajoin ja kuvakulmin. Hienoa kuvauksessa on, kuinka kameratyöskentely todella antaa voiman näyttelijöille, eikä Lincolnin voimakasta yksinpuhelua yritetä tehostaa useilla leikkauksilla. Day-Lewis tekee kaiken tarvittavan. Leikkaus on muutenkin tarkkaa. Äänimaailma on myös voimakkaasti rakennettu efekteistä Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin musiikkeihin asti. Williams tunnelmoi tuttuun tapaansa mainiosti melodioillaan.
Yhteenveto:Lincoln on hieno historiallinen draamaelokuva, jossa Daniel Day-Lewis tekee kenties uransa upeimman roolisuorituksen. Näyttelijä katoaa täysin Abraham Lincolnin roolissa ja usein tuntuu siltä kuin katsoisi oikeaa presidenttiä kameran edessä. Day-Lewis uhkuu karismaa ja katsoja kuuntelee lumoutuneena joka ikisen repliikin, mitä hänellä on sanottavanaan. Filmi on muutenkin vaikuttavien roolisuoritusten juhlaa. Käsikirjoitus on vahva ja täynnä mielenkiintoisia keskusteluja. Pitkät dialogit kulkevat hujauksessa ja kahden ja puolen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi. Draama on voimakasta, jännitystä löytyy ja sotakohtaukset ovat näyttäviä lyhyessä kestossaankin. Steven Spielberg osoittaa jälleen kerran lahjansa kameran takana. Tekninen puoli on läpikotaisin onnistunut. Kaiken kaikkiaan Lincoln on hieno filmi, jota voi suositella kaikille Yhdysvaltain historiasta kiinnostuneille tai ihan vain upean näyttelemisen ihailijoille.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Lincoln, 2012, DreamWorks, Twentieth Century Fox, Reliance Entertainment, Participant, Dune Entertainment, Amblin Entertainment, The Kennedy/Marshall Company, Touchstone Pictures, Walt Disney Pictures
Ohjaus: Tim Burton Pääosissa: Johnny Depp, Eva Green, Michelle Pfeiffer, Bella Heathcote, Jonny Lee Miller, Helena Bonham Carter, Jackie Earle Haley, Chloë Grace Moretz, Gully McGrath, Ray Shirley, William Hope, Christopher Lee ja Alice Cooper Genre: fantasia, komedia, kauhu Kesto: 1 tunti 53 minuuttia Ikäraja: 12
Dark Shadows perustuu samannimiseen televisiosarjaan, joka pyöri vuodesta 1966 vuoteen 1971. Johnny Depp oli ollut lapsesta asti sarjan fani ja toivonut vuosia, että pääsisi joskus näyttelemään uudessa tulkinnassa sarjan pohjalta. Kun Warner Bros. hankki sarjan elokuvaoikeudet vuonna 2007, Depp suostutteli itsensä elokuvaan ja pyysi ystäväänsä Tim Burtonia ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2011 ja lopulta Dark Shadows sai maailmanensi-iltansa 9. toukokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Vaikka elokuva tuotti teatterikierroksellaan yli 240 miljoonaa dollaria, koettiin se silti pieneksi flopiksi korkean budjettinsa takia. Lisäksi kriitikot eivät lämmenneet leffalle. Itse kävin katsomassa Dark Shadowsin isäni kanssa, kun elokuva saapui Suomen teattereihin. Pidin elokuvaa ihan hyvänä, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Kun huomasin Dark Shadowsin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen liki kymmenen vuoden tauon jälkeen ja kirjoittaa siitä arvostelun juhlavuoden kunniaksi.
1700-luvulla katkera noita Angelique kiroaa bisnesperheen pojan, Barnabas Collinsin vampyyriksi. 200 vuotta myöhemmin Barnabas palaa kotiinsa Collinwoodiin, missä hän päättää palauttaa rapistuneen perheyrityksen entiseen loistoonsa. Samaan aikaan Angeliquella on häijyjä suunnitelmia Barnabasin varalle.
Kun ohjaajana toimii Tim Burton, ei pitäisi tulla yllätyksenä, että eksentrisessä pääroolissa esiintyy kalpeaksi maskeerattu Johnny Depp. Depp näyttelee itse vampyyri Barnabas Collinsia, joka 200 vuoden unien jälkeen herätetään 1970-luvulle ja joka ryhtyy selvittämään, mitä hänen sukunsa bisneksille on tapahtunut. Koska Depp on kuin syntynyt tällaisiin rooleihin, on hän totta kai erinomainen valinta Barnabasiksi. Hän onnistuu tekemään hahmosta samanaikaisesti arvokkaan, koomisen ja karmivan. Vampyyristä löytyy useita puolia ja Depp tuo ne taidokkaasti esille.
Palattuaan kotiinsa Collinwoodin kartanoon, Barnabas kohtaa itselleen täysin uusia sukulaisia ja heidän palvelijoitaan. Huushollia pyörittää Elizabeth (Michelle Pfeiffer), jolla on töykeä angsti-tytär Carolyn (Chloë Grace Moretz). Elizabethin veli Roger (Jonny Lee Miller) on tylsän arkinen, eikä häntä kiinnosta oma poikansa David (Gully McGrath), joka näkee kummia näkyjä. Tämän takia kartanossa asustaa myös Davidia tutkiva tohtori Hoffman (Helena Bonham Carter). Apulaisina toimivat myös juopotteleva talonmies Willie (Jackie Earle Haley), iäkäs rouva Johnson (Ray Shirley) ja vastikään palvelusväkeen palkattu kotiopettajatar Victoria Winters (Bella Heathcote). Kiusallisesti ylinäyttelevää Moretzia lukuun ottamatta näyttelijät suoriutuvat hommistaan hyvin. Erityisesti Pfeiffer ja Haley sopivat osiinsa suvun matriarkkana ja hölmönä talonmiehenä.
Barnabasin kironnutta noitaa, Angeliqueta taas näyttelee Eva Green, joka on pääasiassa riemastuttavan ilkikurinen ja pätevä osassaan, mutta joka kompastelee, kun filmi etenee loppuhuipennukseensa. Greenille sopii katalan viettelijän osa, mutta kun hänen pitäisi toimia todellisena yliluonnollisena uhkana, ei hän enää vakuuta. Lisäksi elokuvassa nähdään myös pikaisesti legendaarinen Christopher Lee 200. elokuvaroolissaan, Deppin muusikkokamu Alice Cooper omana itsenään, sekä alkuperäisen Dark Shadows -sarjan Barnabas Collinsin näyttelijä Jonathan Frid viimeisessä roolissaan ennen kuolemaansa vain kuukautta ennen elokuvan ensi-iltaa.
Dark Shadows jätti minulle uusintakatsastuksella hyvin samanlaiset ristiriitaiset tunteet kuin kymmenisen vuotta sitten elokuvateatterissa. Siitä löytyy omat vahvuutena, mutta myös selvät heikkoutensa, joiden vuoksi filmi jää lopulta aika keskinkertaiseksi fantasiarainaksi. Isoin syy on epätasaisuus ja keskittymiskyvyn puute niin Burtonin ohjauksessa kuin Seth Grahame-Smithin käsikirjoituksessa. Tekstin puolesta Grahame-Smith on tunkenut elokuvan liian täyteen juonikuvioita, eikä hän osaa tasapainotella kaiken kanssa. Sen huomaa erityisesti, kun elokuva lähtee liikkeelle 1700-luvulta keskittyen Barnabasiin, mutta kun siirrytään nykyaikaan, leffaa kerrotaankin Victorian näkökulmasta, hänen saadessa työpaikan Collinseilta. Kun Barnabas herätetään, Victoria unohtuu vajaan tunnin ajaksi lähes kokonaan, kunnes yhtäkkiä Grahame-Smith kokee tarvetta kertoa hänen taustatarinaansa. Yksi juonikuvioista on lähinnä vain mahdollisen jatko-osan pohjustamista, mutta sitten taas loppuhuipennuksessa tapahtuu jotain kummallista, jota filmissä ei viitsitä pohjustaa lainkaan.
Tällaisen suuntaa loppuun asti hakevan käsikirjoituksen pohjalta kokemattomalle ohjaajalle koituisi varmasti haasteita rakentaa hyvää elokuvaa, mutta kyseessä on kuitenkin Tim Burton. Ja kun leffa kertoo goottitarua vampyyreista, noidista ja muista kauhuolennoista, voisi luulla, että Burton osaisi tehdä aiheesta laadukkaan elokuvan vaikka silmät kiinni. Burton ei kuitenkaan tunnu tietävän, haluaako hän elokuvastaan kauhua vai komediaa. Kauhukomediaksi leffaa on toisaalta vaikea luokitella, sillä se pyrkii eri tilanteissa olemaan niin vahvasti juuri toista ääripäätä. Se lähtee käyntiin jännittävästi, mutta tiivistunnelmaisen avausvartin jälkeen kieli alkaa siirtyä kohti poskea ja yhtäkkiä kummitteleva filmi on lähinnä hupsuttelua. Täytyy myöntää, että komediapuoli on paikoitellen erittäin onnistunutta, mutta silti vahva epätasaisuus paistaa läpi leffasta - aivan kuin sitä olisi työstänyt useampikin ohjaaja. Romanttinen puoli on yksi elokuvan isoimmista kompastuskivistä ja se on todella hajuttomasti ja mauttomasti rakennettu. Vaikka Burton epäonnistuukin luomaan selvän tunnelman elokuvaan, löytyy häneltä tietty aina silmää vahvoille visuaalisuuksille. Dark Shadows onkin visuaalisesti taattua Burtonia goottimaisen tyylikkään synkistelynsä, kalpeiden hahmojen ja alakuloisen näköisten paikkojen kanssa. Filmin lavasteet ovat näyttävät - erityisesti Collinwoodin kartanossa. Myös asut ovat mainiot ja on hilpeää nähdä mustiin tälläytynyt Barnabas istumassa leirinuotiolla värikkäästi pukeutuneiden hippien kanssa. Kuvaus on myös taidokasta, mutta leikkauksessa elokuvan rakennetta olisi voinut hioa huomattavasti eheämmäksi. Joistain erikoistehosteista paistaa digitaalisuus läpi, mutta samalla kaikki ajaa yhä asiansa. Äänimaailma on hyvin toteutettu efekteistä Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin musiikkeihin, jonka melodiat ovat hyvin tuttuja kaksikon aiemmista yhteistöistä.
Yhteenveto:Dark Shadows on erittäin potentiaalisista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen keskinkertainen kauhukomedia. Elokuva onnistuu kelvollisesti kauhupuolellaan sekä komediaosastollaan, muttei millään saa yhdistettyä näitä lajityyppejä eheäksi kokonaisuudeksi. Elokuvalla on muutenkin aivan liikaa kuvioita ja hahmoja pyöriteltävänään, ja käsikirjoitus tuntuu paikoitellen raakileelta. Joku hahmo esitellään erittäin merkittävänä ja unohdetaankin sitten noin tunniksi. Jotain tärkeää ei pohjusteta lainkaan, mutta mahdollisen jatko-osan rakenteluun käytetään liikaa aikaa. Elokuvasta löytyy selvät hyvät puolensa aidosti hauskojen juttujensa ja muutamien karmivien hetkiensä kanssa. Ylinäyttelevää Chloë Grace Moretzia ja loppupäässä hieman heikosti suoriutuvaa Eva Greeniä lukuun ottamatta näyttelijät tekevät hyvää työtä. Tim Burtonin loihtima visuaalinen anti on erittäin nättiä katseltavaa goottihengessään. Dark Shadowsista löytyisi ainekset paljon laadukkaampaan filmiin ja on sääli, ettei lopputulos ole tämän parempi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dark Shadows, 2012, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, GK Films, Infinitum Nihil, The Zanuck Company, Dan Curtis Productions, Tim Burton Productions
Ohjaus: Martin Scorsese Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Mark Ruffalo, Ben Kingsley, Max von Sydow, Michelle Williams, John Caryll Lynch, Emily Mortimer, Patricia Clarkson, Ted Levine, Jackie Earle Haley ja Elias Koteas Genre: trilleri, draama, kauhu Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia Ikäraja: 16
Shutter Island, eli suomalaisittain Suljettu saari perustuu Dennis Lehanen samannimiseen kirjaan vuodelta 2003. Lehane kauppasi kirjan elokuvaoikeuksia Columbia Picturesille, mutta kun tämä ei tarttunut tarjoukseen, Lehane myi oikeudet Phoenix Picturesille. Ohjaajaksi valittiin Martin Scorsese ja päätähdeksi Leonardo DiCaprio. Kaksikko oli siihen aikaan suunnitellut elokuvaa pörssimeklari Jordan Belfortista, mutteivät saaneet rahoitusta ja päättivät tehdä Suljetun saaren - minkä jälkeen he tosin tekivät Belfortista leffan The Wolf of Wall Street (2013). Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2008 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo syksyllä 2009, mutta leffan julkaisua päätettiin lykätä. Lopulta Suljettu saari sai maailmanensi-iltansa 13. helmikuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta ja yleisöltä pääasiassa positiivisen vastaanoton, vaikka leffa sai myös kritiikkiäkin. Filmi oli taloudellinen hitti - siihen aikaan Scorsesen menestynein elokuva. Itse näin Suljetun saaren muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen, mutten pitänyt siitä. Kuitenkin nyt kun elokuva täyttää 10 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja hyvä niin, sillä nyt Suljettu saari iski todella hyvin.
Vuonna 1954 kaksi liittovaltion sheriffiä matkaavat Shutter Islandille, Bostonin lähisaarella sijaitsevalle vankimielisairaalalle, tutkimaan kadonneen, lapsensa hukuttaneen potilaan tapausta.
Leonardo DiCaprio tähdittää tässä neljättä kertaa Martin Scorsesen elokuvaa, Gangs of New Yorkin (2002), Lentäjän (The Aviator - 2004) ja The Departedin (2006) jälkeen. DiCaprio näyttelee Teddy Danielsia, liittovaltion sheriffiä, joka lähetetään tutkimaan mystistä katoamista. Teddy on päämääräinen tyyppi, joka on selvittänyt useita tapauksia uransa aikana ja onkin varma myös tämän selvittämisestä. On mielenkiintoista seurata Teddyn ajatuksenkulkua, kun tämä yhdistelee johtolankoja toisiinsa ja alkaa hahmottamaan kokonaiskuvaa. DiCaprio on tuttuun tapaansa erinomainen roolissaan, ollessaan uskottava konkaritutkijana. Parhaiten DiCaprio vakuuttaa leffan tunteikkaammissa hetkissä. Teddyn työparia, sheriffi Chuck Aulea esittää Mark Ruffalo, joka on myös erittäin hyvä osassaan, vaikkei hänen hahmonsa ole läheskään yhtä mielenkiintoinen. Shutter Islandin vankimielisairaalan työntekijöihin kuuluvat mm. tohtori Cawley (Ben Kingsley) ja tohtori Naehring (Max von Sydow), sekä laitoksen johtaja (Ted Levine) ja apulaisjohtaja (John Carroll Lynch). Mielisairaina vankeina taas nähdään mm. Emily Mortimer ja Jackie Earle Haley, jotka hyppäävät hienosti hahmojensa hulluuteen. Kaikki näyttelijät tekevät todella hyvää työtä - etenkin Kingsley ja von Sydow, jotka huokuvat arvokkuutta tohtoreina. Levine on urallaan tottunut esittämään uhkaavia hahmoja ja tekee saman myös laitoksen johtajana.
Suljettu saari on niitä elokuvia, mitkä kannattaa katsoa kahdesti. Ensimmäisellä katselukerralla ei osaa vielä huomioida monia pieniä, mutta merkittäviä yksityiskohtia, joita ripotellaan heti ensiminuuteista alkaen aina loppuun saakka. Filmi ei todellakaan ole sitä, miltä aluksi vaikuttaisi. Kun leffan on kerran nähnyt ja ymmärtää, mistä kaikessa on todellisuudessa kyse, on toinen katselukerta hyvin erilainen. Vaikka katsojana hoksaisi asioiden todellisen laidan jo ensimmäisellä katselulla, ennen kuin se kunnolla paljastetaan, tarjoaa toinen katselukerta silti useita hetkiä, joiden aikana katsoja pohtii: "Miten ihmeessä en tajunnut tuota viimeksi?" Elokuvasta löytyy hämmentämisen jalo taito ja se on usein ovela, kertoessaan yllättävänkin moniulotteista tarinaansa. Jatkuvasti se huiputtaa yhteen suuntaan ja sitten taas toiseen, kunnes lopulta tarjoaa jotain, mikä saa monien katsojien suut loksahtamaan auki.
En todellakaan paljasta tässä arvostelussa, mikä elokuvan iso yllätys on. Ensimmäisellä katselukerralla hoksasin sen noin tunnin kohdalla ja kun sitä lopussa selitetään oikein juurta jaksaen, jottei mikään jää varmasti epäselväksi katsojalle, koin elokuvan pitävän minua tyhmänä. Olin myös sitä mieltä, ettei Suljettu saari ole lainkaan niin nerokas teos kuin se kuvittelee olevansa. Vaikka nyt toisella kerralla tiesin alusta lähtien, mistä filmissä on kyse ja olen edelleen sitä mieltä, että loppu selittää aivan liikaa, eikä jätä tarpeeksi katsojan tulkinnan varaan, arvostin filmin monia saavutuksia huomattavasti enemmän. Lopun selittely riippuukin täysin katsojasta, että kuinka hyvin se toimii ja kuinka tarpeellista katsojalle on saada tietää kaikki. Koska elokuva perustuu kirjaan, veikkaan lopun selityksen olevan hyvin suoraan siitä. Koska kirjassa ei voi näyttää asioita visuaalisesti, asiat täytyy selittää sanoin. Leffassa olisi voitu tehdä tämä hienovaraisemmin ja todellinen miinukseni elokuvalle onkin, kuinka se ei luota katsojaansa tarpeeksi. Vähemmän selittävän dialogin kanssa elokuva olisi vielä entistäkin parempi.
Jo tällaisenaan pidän Suljettua saarta nyt kuitenkin erittäin hyvänä elokuvana. Vaikka sen tapa paljastaa asiat ei ole oivaltavimmasta päästä, elokuva pitää sisällään paljon nerokkaita tilanteita, joista monet ymmärtää vasta, kun elokuvaa katsoo uudestaan. Leffan tunnelma on myös aivan mielettömän hyvin rakennettu. Alusta alkaen leffa tartuttaa katsojaan epämiellyttävän ja ahdistavan ilmapiirin. Elokuva on kaiken aikaa todella painostava. Saarelta haluaisi karkuun ennen kuin tutkinta edes alkaa, mutta samalla on aivan pakko nähdä, miten tarina etenee. Kertomus on todella vangitseva ja elokuva pitää katsojasta kiinni tiukasti lopun paljastukseen asti. Suljettu saari yhdistelee erilaisia lajityyppejä saumattomasti. Paikoitellen elokuva tuntuu vain rikosmysteeriltä ja välillä se muistuttaa jopa psykologista kauhua. Etenkin Teddyn näkemät painajaiset onnistuvat menemään ihon alle karmivuudessaan. Filmi tutkailee kiehtovasti ihmismieltä ja se onkin täysin henkilövetoinen kertomus.
Martin Scorsese osoittaa jälleen kerran lahjakkuutensa ohjaajana. Hän pitää filmiä hienosti kasassa, kuljettaa tarinaa yhä vain kiehtovammin eteenpäin ja rakentaa samalla vaikuttavaa tunnelmaa. Käsikirjoittaja Laeta Kalogridis olisi kuitenkin voinut jättää filmiin enemmän tulkinnanvaraa ja työstää dialogia, mutta muuten hänkin tekee hyvää työtä. Teknisesti Suljettu saari on upea teos ja Scorseselta kyllä löytyy silmää näyttävyydelle. Elokuva on suorastaan lumoavasti kuvattu. Se on täynnä fantastisia kamera-ajoja ja täydellisesti sommiteltuja otoksia. Tätä vielä tukee erinomainen leikkaus. Leikkaukset ovat todella tarkkoja ja vielä hienompaa on, kun tajuaa, etteivät klaffivirheet olekaan virheitä. Shutter Islandin lavasteet ovat aivan mahtavat, ja sekä niillä että taidokkaalla puvustuksella luodaan hienosti 1950-luvun ajankuva. Efektejä käytetään luovasti ja äänimaailma on loistokkaasti rakennettu aina ääniefekteistä musiikkeihin. Elokuva käyttää jo olemassa olevia sävellyksiä ja hyödyntääkin niitä erittäin vaikuttavasti, tuoden vahvan lisän tunnelmaan.
Yhteenveto:Suljettu saari on kiehtova ja koukuttava teos, mikä pitää hienosti otteessaan ja tarjoaa katsojalle ahaa-elämyksiä vielä uudelleenkatselulla. Vaikka loppuratkaisun hoksaisikin jo aikaisin ensimmäisellä katselulla, leffalla on paljon tarjottavanaan, minkä vuoksi se toimii loppuun asti. Tunnelma on rakennettu hyytävästi. Paikoitellen elokuva on lumoava, välillä mukaansatempaavan mysteerinen ja välillä taas karmiva. Martin Scorsese osaa kyllä asiansa ohjaajana, pitäen pakettia mallikkaasti kasassa. Käsikirjoitusta olisi kuitenkin voinut hioa, sillä loppuratkaisun paljastuminen ei todellakaan ole hienovarainen ja se on jopa katsojaa tyhmentävä liiallisella selittelyllään. Jos asioita jättäisi paremmin katsojan tulkinnan varaan, jäisi filmi kummittelemaan entistäkin paremmin mielessä. Leonardo DiCaprio on todella vakuuttava pääroolissa ja muutkin näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä. Teknisesti elokuva on huikeasti toteutettu ja se on täynnä näyttäviä otoksia. Jos mysteeriset tarinat ihmismielen tutkimisesta ja katoamistapauksen selvittämisestä kiehtovat ja pidät elokuvien aiheuttamasta ahdistuksen ja eristyksen tunteesta, kannattaa Suljettu saari katsoa. Vaikka hoksasin jo ensimmäisellä katselulla, mistä kaikessa oli oikeasti kyse, tajusin vasta toisella kerralla, kuinka hyvä elokuva oikeasti on.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Shutter Island, 2010, Paramount Pictures, Phoenix Pictures, Sikelia Productions, Appian Way
Ohjaus: Babak Najafi Pääosissa: Gerard Butler, Aaron Eckhart, Morgan Freeman, Angela Bassett, Alon Aboutboul, Robert Forster, Jackie Earle Haley, Melissa Leo, Radha Mithcell, Charlotte Riley, Waleed Zuaiter, Colin Salmon ja Patrick Kennedy Genre: toiminta Kesto: 1 tunti 39 minuuttia Ikäraja: 16
Gerard Butlerin tähdittämä toimintaelokuva Olympos on valloitettu (Olympus Has Fallen - 2013) oli saamastaan kritiikistä huolimatta taloudellinen hitti, joten jatkoa päätettiin tehdä. Ohjaaja Antoine Fuqua ei kuitenkaan halunnut palata tekemään jatko-osaa, vaan siirtyi tekemään The Equalizer - Oikeuden puolustajaa (The Equalizer - 2014). Hänet korvattiin Fredrik Bondilla, joka kuitenkin lähti projektista, kun kuvauksiin oli enää kuusi viikkoa. Hänen tilalle palkattiin nopeasti Babak Najafi ja kuvaukset saatiin aloitettua lokakuussa 2014. Alunperin filmin oli tarkoitus ilmestyä jo loppuvuodesta 2015, mutta julkaisua päätettiin viivästyttää. Lopulta London Has Fallen sai ensi-iltansa keväällä 2016 ja se oli vielä edeltäjäänsä isompi menestys, vaikka sai lähinnä negatiivisia arvioita. Itse en käynyt katsomassa filmiä, kun se ilmestyi, sillä en ollut vielä nähnyt ensimmäistä osaa. Olen kuitenkin pitkään pohtinut elokuvien katsomista ja nyt kun sarja saa kolmannen osan Angel Has Fallen (2019), päätin vihdoin katsoa kaksi aiempaa filmiä. Katsoinkin London Has Fallenin noin viikko ensimmäisen osan jälkeen.
Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri menehtyy, jolloin Mike Banning saa tehtäväkseen lähteä Yhdysvaltain presidentin turvamieheksi Lontooseen pääministerin hautajaisiin. Helvetti kuitenkin pääsee irti, kun poliiseiksi naamioituneet terroristit alkavat tappamaan valtionpäämiehiä.
Gerard Butler palaa erikoisagentti Mike Banningin rooliin ja hoitaa hommansa varmalla ja tarpeeksi karismaattisella otteella. Kuten sanoin Olympos on valloitettu -leffan arvostelussani, Butler ei välttämättä ole erityisen hyvä näyttelijä, mutta tällaiseen filmiin hän istuu täydellisesti ja sama pätee edelleen. Butler on uskottava huippuagenttina, joka tekisi kaikkensa presidentin vuoksi. Hahmo ei kuitenkaan ole pelkkä tunteeton tappaja, vaan häntä vedetään hyvin maan pinnalle sillä, että hän on saamassa lapsen vaimonsa Leahin (Radha Mitchell) kanssa ja panikoikin, tuleeko hänestä hyvä isä. Tästä myös syntyy hauskoja keskusteluja Aaron Eckhartin vakuuttavasti näyttelemän presidentin kanssa, mitkä tarjoavat edes jotain "syvällisempää" sisältöä muuten hyvin tyhjänpäiväiseen toimintarymistelyyn. Muitakin edellisestä osasta tuttuja hahmoja nähdään tälläkin kertaa. Varapresidentti Trumbull (Morgan Freeman) joutuu taas kerran tyytymään huoneessa istumiseen ja ruudun tuijotteluun, eikä Freeman siis pääse koskaan oikeuksiinsa. Angela Bassettin mainiosti esittämä Miken pomo Jacobs yrittää antaa jonkinlaisia ohjeita vanhemmuuteen. Lisäksi Melissa Leo ja Robert Forster palaavat rooleihinsa puolustusministerinä ja tuimana kenraalina, jotka tekevät aika lailla samaa kuin varapresidentti. Huoneessa istuskeluun ja ruudun tuijottamiseen joutuvat tyytymään myös Jackie Earle Haleyn esittämä Valkoisen talon henkilöstöä johtava DC Mason ja Colin Salmonin näyttelemä Suur-Lontoon poliisia johtava Kevin Hazard. Heidän lisäksi uusina hahmoina esitellään myös salainen palvelu MI5:n pomo John Lancaster (Patrick Kennedy), sekä MI6-agentti Jacquelin (Charlotte Riley). Sivuhahmot ovat aika tylsiä tapauksia, vaikka Jacquelinille onkin yritetty kirjoittaa oma juonikuvionsa, eikä Rileyn ole tarvinnut kuvata kaikkia kohtauksiaan yhdessä huoneessa. Tylsä on elokuvan pahiskin, asekauppias Aamir Barkawi (Alon Aboutboul), joka syyllistyy kyllä kauheisiin tekoihin, mutta joka jättää paljon toivomisen varaan, jos hänestä haluaisi saada uhkaavan roiston. Hänkin lähinnä istuu huoneessa ja tuijottaa ruutua, kun hänen poikansa Kamran (Waleed Zuaiter) johtaa terroristijoukkoa Lontoon kaduilla. Aboutboul ja Zuaiter sopivat pahiksiksi, mutta käsikirjoitus ei tarjoa heille tarpeeksi mielenkiintoista sisältöä.
Olympos on valloitettu ei ollut mikään järjen jättiläinen tai kovinkaan erityinen tapaus, mutta Antoine Fuquan taidokas ohjaus teki kokonaisuudesta tarpeeksi koukuttavan ja tiivistunnelmaisen paketin, että se piti erittäin hyvin mukanaan alusta loppuun. Fuquan poistumisen kyllä huomaa, sillä vaikka uusi ohjaaja Babak Najafi yrittää parhaansa kopioidakseen tämän tyyliä, on lopputulos vailla sielua. London Has Fallen yrittää nostattaa panoksia sillä, ettei homma tapahdu vain yhdessä rakennuksessa, vaan leikkikenttänä on koko Lontoo, mutta samalla katoaa tiivis tunnelma ja meininki muuttuu jopa liian epäuskottavaksi. Olihan Olympos on valloitettukin jo siinä rajoilla, että uskooko katsoja, että sen tapahtumat voisivat oikeasti käydä toteen, mutta lopulta se tuntuu paljon realistisemmalta kuin tämä. Jatko-osaa on lähdetty tekemään "isompi parempi" -ajatuksen voimin, mutta eihän se valitettavasti toimi. Vaikka elokuva pyrkiikin saamaan katsojan jännittämään, mihin kaikkeen pahikset pystyvätkään, ei mukaan saada tuotua oikeaa vaaran tuntua. Rakennusten räjähdellessä Najafi vaikuttaa enemmän lainailevan Michael Baylta kuin Fuqualta.
London Has Fallen onnistuu kuitenkin viihdyttämään sujuvasti läpi kestonsa ja pääasiassa tämä johtuu Butlerista. Katsojana seuraa mielellään, kun Mike ampuu roistoja ja vetää heitä turpaan, ja sitähän leffa tarjoaa useassa kohtaa. Toimintakohtaukset ovat napakoita ja mukaan mahtuu tyylikkäitä hetkiä, joissa ehtii hetken aikaa jännittämään, miten Mike voisi selvitä tästä tilanteesta? Minkäänlaisia vaikuttavia "hei vau" -hetkiä on turha odottaa, mutta on mukana sentään taidokkaasti tehty autotakaa-ajo. Välillä elokuva yrittää muuttua syvälliseksi ja kritisoida Yhdysvaltain tyyliä sotia kylmästi kauko-ohjattavilla droneilla, mutta kun filmi syyllistyy usein vahvaan "America fuck yeah!" -isänmaallisuuteen, jää kritisointi kömpelöksi.
Babak Najafi ei siis onnistu vakuuttamaan ohjaajana, vaikka hän pitää ohutta pakettia ihan menevästi kasassa. Ottaen kuitenkin huomioon, että Najafi otettiin mukaan vain muutamaa viikkoa ennen kuvauksia, hoitaa hän siinä mielessä hommansa hyvin. Edellisen osan käsikirjoittaneet Katrin Benedikt ja Creighton Rothenberger saavat avukseen Christian Gudegastin ja Chad St. Johnin, mutta kirjoittajia on tainnut olla jopa liikaa, kun filmi tuntuu välillä olevan lähinnä lennokkaita ideoita ilman tarpeeksi sisältöä. Paikoitellen London Has Fallen tuntuu pakotetulta jatko-osalta. Elokuva on kuitenkin kelvollisesti kuvattu, vaikka mukaan mahtuu turhan heiluvaa kameratyöskentelyä toimintakohtauksissa. Leikkauksessa tuntuu välillä siltä kuin elokuvaa olisi ollut pakko tiivistää lyhyemmäksi, jolloin sen rytmitys on paikoitellen epätasaista. Epätasaisia ovat myös leffan efektit, sillä jotkut tuhot näyttävät hienoilta, mutta jotkut räjähdykset ovat aivan liian digitaalisia ja siten rikkovat vaaran tunnelman. Ääniefektit ovat kuitenkin erinomaisesti rakennetut ja Trevor Morrisin säveltämät musiikit tuovat kivan lisänsä vauhdikkaisiin toimintajaksoihin.
Yhteenveto:London Has Fallen on ihan viihdyttävä toimintarymistely, muttei onnistu nousemaan Olympos on valloitettu -elokuvan tiivistunnelmaiselle tasolle. Gerard Butler pitää filmiä taidokkaasti harteillaan ja sopiikin yhä todella hyvin toimintasankarin rooliin. Hänen hahmoaan syvennetään mukavasti, mutta muut hahmot jäävät aika yksiulotteisiksi ja tälläkin kertaa roisto on tylsä. Leffasta ei löydy samaa koukuttavuutta ja jännitystä kuin ensimmäisestä osasta, mutta onnistuu elokuva kuitenkin viihdyttämään toimivasti läpi kestonsa. Vauhdikkaita toimintajaksoja tarjotaan toisensa perään ja leffalla on kestoa vain hieman yli puolitoista tuntia, joten aika ei ehdi käydä pitkäksi. Filmi yrittää välillä heittäytyä syvälliseksi drone-sodankäynnin kritisoinnin kautta, mutta samalla se tuntuu liian isänmaalliselta, jotta kritiikiltä löytyisi painoarvoa. Tekninen taso vaihtelee läpi leffan ja esimerkiksi efektit eivät ole välillä kummoisesta päästä. Jos pidit Olympos on valloitettu -elokuvasta, kannattaa London Has Fallenkin vilkaista, mutta sillä varoituksella, ettei tämä yllä samalle tasolle. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä sarjan kolmas osa, Angel Has Fallen tuo tullessaan...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
London Has Fallen, 2016, Millennium Films, G-BASE, Caffeination, LHF Film, Nu Boyana Film Studios
Ohjaus: Zack Snyder Pääosissa: Jackie Earle Haley, Patrick Wilson, Malin Åkerman, Billy Crudup, Carla Gugino, Matthew Goode, Matt Frewer, Laura Mennell, Danny Woodburn ja Jeffrey Dean Morgan Genre: toiminta, jännitys, draama, scifi Kesto: 2 tuntia 42 minuuttia / Director's Cut: 3 tuntia 6 minuuttia / Ultimate Cut: 3 tuntia 35 minuuttia Ikäraja: 16
Watchmen perustuu samannimiseen, Alan Mooren kirjoittamaan ja Dave Gibbonsin kuvittamaan sarjakuvaan, mikä ilmestyi vuosina 1986 ja 1987. Jo vuonna 1986 20th Century Fox hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia. Fox ei kuitenkaan saanut aikaiseksi leffaa, joten se myi oikeudet Warner Bros. -yhtiölle vuonna 1991. Terry Gilliam ja Charles McKeown valittiin elokuvan ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi, mutta kun Warner Bros. ei suostunut tarvittavaan budjettiin, projekti pistettiin jäihin. 2001 oikeudet siirtyivät osittain Universal-yhtiön käsiin, mutta koska siellä tekijät eivät päässeet yhteisymmärrykseen studion kanssa, projekti päätyi Revolution Studiosille, mistä se päätyi Paramountille vuonna 2004. Ohjaajavaihtoehtoja ehti tässä vaiheessa olla Michael Baysta Darren Aronofskyyn ja Paul Greengrassista Tim Burtoniin. Lopulta kun oikeudet päätyivät takaisin Warner Bros. -yhtiön käsiin, studio palkkasi ohjaajaksi Zack Snyderin, ollessaan tyytyväinen tämän elokuvasovitukseen (2006) Frank Millerin "300"-sarjakuvasta (1998). Syyskuussa 2007 kuvaukset saivat vihdoin alkunsa ja lopulta Watchmen sai ensi-iltansa 23. helmikuuta 2009 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva jakoi katsojien ja kriitikoiden mielipiteet kahtia - toiset rakastivat sitä ja toiset inhosivat. Leffa ei ollut mikään iso menestys, mutta se on vuosien varrella saanut lisäsuosiota. Itselläni ei ollut vielä 2009 ikää mennä katsomaan Watchmenia teattereihin, mutta näin sen loppuvuodesta, kun isäni vuokrasi sen. Olin aivan häkeltynyt elokuvasta ja se kuului aikoinaan suosikkieni joukkoon. Vuosien varrella olen katsonut filmin useasti uudestaan ja olen pitkään pohtinut sen arvostelua. Minun oli tarkoitus arvostella elokuva jo vuonna 2018, mutta kun huomasin, että elokuva täyttäisi kymmenen vuotta helmikuussa 2019, päätin siirtää arvion sille päivälle, juhlistaakseni Watchmenin syntymäpäivää!
Vaihtoehtoisessa maailmassa vuonna 1985 supersankarit on julistettu laittomiksi ja he ovat jääneet eläkkeelle. Kuitenkin kun yksi entisistä naamiosankareista kuolee, omankädenoikeutta harrastava Rorschach päättää kasata Vartijat-sankariryhmän takaisin yhteen, tutkiakseen kuka on murhan takana.
Elokuva keskittyy aika tasapuolisesti Vartijat-ryhmän jäseniin, mutta tavallaan Jackie Earle Haleyn näyttelemän Rorschachin voisi nostaa elokuvan päähenkilöksi, sillä hän aloittaa tutkinnat ja yrittää saada vanhan tiimin takaisin kokoon. Jos ette tienneet, Rorschach on persoonallisuutta tutkiva testi, missä tutkittavalle näytetään mustaroiskeita valkoisella paperilla ja heidän täytyy kertoa, mitä he näkevät roiskeissa. Olen aina rakastanut, miten tätä hyödynnetään Rorschachin naamiossa. Hahmo nähdään lähes koko elokuvan ajan maski päässä ja naamiota korostava musteroiske on jatkuvassa liikkeessä, jolloin se kuvastaa Rorschachin eri tunnetiloja ja toimii hänen ilmeinään. Kyseessä on myös äärimmäisen kiehtova hahmo, sillä hän on niitä sankareita, joiden toiminta menee siihen pisteeseen asti, että katsojankin on vaikea sanoa, onko hän sankari vai roisto. Hän on rankka, brutaali ja kylmä tapaus, jolta löytyy kuitenkin selkeä aate, mikä pitää hänet jollain tapaa hyvien puolella. Tähän vielä päälle Earle Haleyn huikea roolityö, niin kyseessä on selkeästi koko elokuvan paras hahmo! Patrick Wilson näyttelee Yöpöllöä, oikealta nimeltään Daniel Dreibergiä. Vuosien varrella elokuva on saanut monilta kritiikkiä siitä, että Yöpöllön asu on lähes suora kopio Batmanin asusta, mutta omasta mielestäni se on vain hauska viittaus elokuvantekijöiltä. Watchmenhan on pohjimmiltaan satiiri supersankarisarjakuvista ja -elokuvista, joten mielestäni on täysin järkeenkäypää, että yhdellä hahmoista on puku, mikä muistuttaa hyvinkin paljon yhtä kaikkien aikojen suosituinta sankarihahmoa. Daniel itse ei kuitenkaan muistuta Batmanin oikeaa minää, Bruce Waynea lainkaan. Daniel ei ole rikas tai tunnettu, vaan hän on epävarma mies, joka pelkää monia asioita. Wilson on erittäin hyvä osassaan ja tekee hahmostaan epätyypillisen sankarin. Ruotsalainen Malin Åkerman esittää Silkkiaavetta, eli Laurie Jupiteria. Tätä hahmoa on kritisoitu muutamastakin asiasta. Ensinnäkin hänen pukuaan on kritisoitu paljon ja sanottu, että se tekee hänestä pelkän seksiobjektin. Onhan se totta, että Silkkiaaveen tiukka keltamusta asu korostaa hahmon muotoja, mutta näen tämänkin lähinnä vitsinä ja tekijöiden kommenttina sille, kuinka paljastavia naissankarien asut yleensä ovat. Vitsiä jopa korostaa Laurien repliikki siitä, kuinka hän inhoaa asuaan ja käyttää sitä vain, koska hänen äitinsä (entinen Silkkiaave) piti miesten ihailusta asu päällään ja Laurie halusi tehdä äidistään ylpeän. Toiseksi on kritisoitu sitä, kuinka Laurie ei ole tarpeeksi itsenäinen nainen, vaan hän tarvitsee koko ajan miehen elämäänsä, mutta tälle löytyy selkeä selitys elokuvan aikana. Kolmanneksi Åkermanin roolityötä on kritisoitu ja se on ainoa, minkä tavallaan ymmärrän. Åkermanilla on heikkoja hetkiä leffan aikana, mutta pääasiassa hän sopii rooliinsa mainiosti. Hän on uskottava toimintakohtauksissa ja häneltä löytyy menevää kemiaa Wilsonin kanssa.
Aluksi Watchmen vaikuttaa olevan paljon realistisempi ja maanläheisempi supersankarielokuva kuin monet muut. Hahmoilla ei ole voimia, vaan he ovat tavallisia ihmisiä naamioissa. Ja sitten esitellään Billy Crudupin esittämä Tohtori Manhattan, sininen jumalolento, joka pystyy aika pitkälti mihin tahansa. Jotkut sanovat Tohtori Manhattania tylsäksi hahmoksi, sillä täydellinen kaikkivoipa hahmo ei ole yhtä kiehtova kuin puutteellinen henkilö. Ymmärrän pointin, mutten sano, että hahmo olisi tylsä, sillä leffan aikana käy selväksi, että voimat ovat kuin kirous hänelle. Hahmoa on lisäksi pidetty tylsän tunteettomana, mutta itse olen samaa mieltä yhden elokuvan hahmon kanssa, että monet eivät huomaa Tohtori Manhattanin kasvojen pieniä nykimisiä, mitkä näyttävät siltä kuin hän itkisi. Crudup pystyy hienosti tekemään paljon hyvin vähällä. Hahmoa on myös kritisoitu siitä, että hän on lähes koko ajan alasti. Omasta mielestäni tämä on lähinnä hauska idea, sillä kuinka usein isoissa Hollywood-teoksissa näkee jatkuvasti alastonta supersankaria? Mielestäni on myös huvittavaa, että kukaan ei pidä Tohtori Manhattania seksiobjektina, vaikka hänhän on vähän väliä alasti, toisin kuin Silkkiaave. Vartijat-ryhmän kaksi viimeistä hahmoa käyn läpi samassa kappaleessa, sillä he eivät ole yhtä paljon esillä. Jeffrey Dean Morganin esittämä Koomikko on ymmärrettävästi pienehkössä osassa, sillä juuri hän kuolee heti elokuvan alussa. Takaumien kautta leffa antaa kuitenkin ymmärtää, millainen persoona Koomikko oli ja Morgan tekee hienoa työtä rankan hahmon kanssa. Matthew Goode taas on näyttelijäkaartin heikoin lenkki Ozymandiasina, eli Adrian Veidtinä. Hänen roolityönsä ei oikein vakuuta, vaan hän jää jokseenkin harmillisen etäiseksi. Hänen hahmonsa on kuitenkin ihan hauskasti mietitty. Jos muiden hahmojen puvut eivät vielä viestineet, kuinka leffa tekee vitsiä muista supersankarielokuvista, niin Ozymandiasin asun pitäisi. Se on nimittäin ryöstetty täysin Joel Schumacherin Batman-elokuvista (1995-1997), eli sitä korostavat naurettavan yliampuvat muskelit ja asuun on jopa tehty nännit. Watchmen sisältää myös ison liudan muitakin hahmoja, joiden läpikäyminen veisi yhtä kauan kuin mitä elokuva kestää. On Yöpöllön isää (Stephen McHattie), Laurien äitiä (oivallisen roolityön tekevä Carla Gugino), erilaisia rikollisia (Matt Frewer ja Danny Woodburn), psykiatria (William S. Taylor), entistä tyttöystävää (Laura Mennell), sekä Yhdysvaltain entinen presidentti Richard Nixon (Robert Wisdon).
Watchmen sijoittuu tosiaan vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jolloin supersankareita on ollut olemassa vuosikymmenien ajan. Tarinalle on todella luotu kunnon historiansa, mikä näytetään aivan mestarillisesti kenties kaikkien aikojen parhaan alkutekstijakson aikana. Pitkät alkutekstit näyttävät upeasti supersankareiden nousun ja laskun. Ne sisältävät paljon tärkeää tietoa ja kiehtovia yksityiskohtia, mikä imaisee katsojan samantien elokuvaan mukaan. Näin rikkaasti suunniteltu maailma suorastaan lumoaa, vaikka se onkin hyvin ankea paikka. Watchmenin maailmaa on äärimmäisen kiehtovaa tutkia, mutta siinä ei todellakaan haluaisi elää. Elokuvan maailma on kuvottava ja likainen, minkä lisäksi se on vähitellen suistumassa tuhoonsa ydinsotariskin kasvaessa päivä päivältä. Filmin painostava tunnelma viestii heti alussa, että nyt on tiedossa hyvin erilainen supersankarielokuva.
Yksi ehdottomasti parhaista asioista Watchmenissa on sen taiturimainen tarinankerronta. Kyseessä on aivan järkälemäinen, mammuttimaisen iso teos, mikä sisältää suuren määrän erilaisia juonikuvioita, hahmokaaria, sun muuta. Olen joka katselukerralla täysin häkeltynyt siitä, kuinka taidokkaasti tällainen jättipaketti pysyy kasassa. Elokuva älyää käyttää rauhassa aikaa, eikä kiirehdi minkään asian kanssa. Leffan tarina alkaa siitä, kun supersankarit on jo lakkautettu, mutta useiden takaumien kautta päästään näkemään, millainen maailma oli supersankarien kulta-ajalla ja syventämään hahmoja. Etenkin Koomikon hautajaisten aikana nähtävät takaumat syventävät sekä Koomikkoa, että jokaista häntä muistelevaa hahmoa. Leffa käy hienosti jokaisen päähahmonsa läpi, jolloin katsoja pääsee loppuelokuvan ajan kaikkien sankareiden pään sisälle. Yksi filmin hienoimmista osioista on, kun Tohtori Manhattan muistelee menneisyyttään ja pääsemme näkemään hänen traagisen pysäyttävän tarinansa. Kun filmi keskittyy tällä lailla jokaiseen hahmoon yksi kerrallaan, se tuo jatkuvasti jotain uutta pöytään, jolloin elokuva ei koskaan muutu tylsäksi. Varttia vaille kolmen tunnin teokseksi Watchmen tuntuu yllättävänkin lyhyeltä, sillä sitä on niin maagista seurata.
Ei kestä kauaa päätellä, että kyseessä ei todellakaan ole koko perheen supersankariseikkailu, vaan selkeästi aikuisempaan makuun tehty tarina rikkinäisistä ihmisistä, jotka pakenevat demoneitaan pieksemällä rikollisia naamioihin pukeutuneina. Useat juonikuviot ja hahmoihin syventyvä kerronta vaatii katsojalta jatkuvaa keskittymistä, minkä takia lapset saattavat helposti pitää filmiä tylsänä. Mukana on myös sellaisia kauheuksia, joita ei edes sovi näyttää lapselle - raiskaamista, kiduttamista, silpomista ja muutenkin realistisemmalta tuntuvaa väkivaltaa. Nämä sankarit eivät vain hakkaa roistoja sairaalakuntoon, vaan tappeluissa katkotaan raajoja niin, että veri roiskuu. Tohtori Manhattan kykenee ajatuksensa voimalla räjäyttämään ihmisen. Watchmenia onkin kritisoitu väkivallan ihannoinnista, mutta itse koen tämänkin eräänlaisena tekijöiden kommenttina ja satiirina. Supersankarileffoissa näytetään usein ties kuinka pahoja tappeluita, mutta niissä ei lopulta tunnu käyvän kovinkaan pahasti. Watchmenissa taas näytetään äärimmäisyyksiin asti, mitä näistä taistoista oikeasti syntyisi, jos niitä todellisuudessa tapahtuisi. Itse olen aina pitänyt filmin rankkuudesta ja siitä, ettei se säästele katsojaansa.
Kyseessä on myös siinä mielessä aikuismaisempi supersankariteos, että se todella pistää katsojansa pohtimaan. Elokuvassa tuodaan usein esille kysymys "kuka vahtii Vartijoita?", mikä saa miettimään, olisiko tämä maailma sittenkin parempi paikka ilman supersankareita? Kaikista upein pohdinta leffassa löytyy kuitenkin sen lopusta. Mitään paljastamatta elokuvan loppuhuipennus pistää hienosti sekä hahmot että katsojat pohtimaan, mikä on oikein tietyssä tilanteessa. Voiko kaikista hirveimmältä kuulostava ratkaisu ollakin se, mitä maailma tarvitsee? Olen aina rakastanut elokuvan huipennusta, sillä se poikkeaa niin täysin kaikista muista supersankarileffoista ja saa filmin pysymään mielessä vielä pitkään. Watchmen on elokuva - ei, vaan elämys - mikä tarjoaa useita suuren vaikutuksen aiheuttavia kohtauksia. Se koskettaa, jännittää, välillä jopa naurattaa synkällä huumorillaan, pistää ajattelemaan ja saa häikäistymään visuaalisesta toteutuksestaan.
Kuitenkin ennen kuin pääsemme puhumaan elokuvan teknisestä puolesta, minun täytyy kertoa muutama ongelmani Watchmenissa. Mainitsinkin jo, että Matthew Goode ei täysin sovi osaansa ja tekee hieman puisen roolityön. Tämän lisäksi minua häiritsee joka ikisellä katselukerralla Ozymandiasin lemmikkiolento, mikä näyttää siniseltä tiikeriltä, jolla on tuntosarvet. Mitä helvettiä? Mistä tämä olio on oikein tullut ja ennen kaikkea miksi se on tungettu mukaan elokuvaan, kun sillä ei ole mitään tarkoitusta?! Olento nähdään parissa kohtauksessa ja sen voisi poistaa ilman mitään vaikutusta tarinaan. Tekijät olisivat jopa säästäneet rahaa. Viimeinen ongelmani filmin kanssa on sen todella myötähäpeällinen rakastelukohtaus. Se yrittää olla kiihkeän seksikäs ja romanttinen, mutta lopputulos on lähinnä nolo - etenkin kun taustalla soi jostain syystä Leonard Cohenin mestarillinen "Hallelujah"-kappale. Laulun käyttö kohtauksen aikana tuntuu suorastaan pyhäinhäväistykseltä!
Ja vihdoin siihen visuaaliseen puoleen: Ozymandiasin digilemmikkiä ja muutamia taustakankaiden käyttöjä lukuunottamatta Watchmen näyttää yhä ihan tajuttoman hyvältä! Enkä tarkoita vain hienoja efektejä, vaan kaikin puolin elokuvan visuaalista puolta. 1980-luvun ajankuva on tuotu upeasti esille loistokkaalla puvustuksella, maskeerauksella ja tietty lavastuksella. Puvustustiimi on tehnyt erittäin hyvää työtä supersankarien asujen kanssa, luoden niistä omaan aikakauteensa sopivia, mutta lisäten mukaan hieman jotain futuristista. Leffan värimaailma on hienosti luotu, minkä lisäksi Watchmen on upeasti kuvattu. Ohjaaja Zack Snyder on taidokas visuaalinen tarinankertoja, minkä todella huomaa tästä. Hän tekee vaikuttavia asioita kuvilla, eikä tarvitse edes lukea sarjakuvaa huomatakseen, että useat kuvat ovat täysin selvästi kopioitu suoraan sarjakuvan sivuilta. Snyder myös tykkää kikkailla hidastusten kanssa, mitkä sopivat mukaan todella hyvin. Elokuva on erinomaisesti leikattu kasaan ja kaikki pienet yksityiskohdat ja erilaiset juonikuviot yhdistyvät eheäksi kokonaisuudeksi. Äänimaailmakin on hienosti luotu aina toimintakohtauksista rauhallisempiin hetkiin. Watchmenin musiikkien sävellyksestä vastaa Tyler Bates, joka on onnistunut hienosti luomaan lisätunnelmaa huikeilla sävelmillä. Parissa toimintakohtauksessa musiikit ovat hieman kummalliset, mutta muuten Bates on tehnyt erittäin oivaa työtä.
Elokuvasta on olemassa kolme erilaista versiota. Teatteriversion lisäksi on olemassa parikymmentä minuuttia pidempi Director's Cut, mikä sisältää useita pidennettyjä kohtauksia, sekä joitain uusia takaumia. Raa'at kohdat sisältävät enemmän verta ja Danielin isän tarinaa laajennetaan. Kolmas versio on yli kolme ja puoli tuntia kestävä Ultimate Cut, mikä sisältää merirosvoanimaatio "Tales of the Black Freighterin", missä Gerard Butler ääninäyttelee pääosakapteenia. Itse en ole nähnyt kuin teatteriversion, sillä muita versioita ei ole saatavilla Suomessa. Haluaisin kuitenkin nähdä kaikki lisäykset, vaikka minusta tuntuukin, että animaatiolisäys saattaisi sotkea rytmitystä todella pahasti.
Yhteenveto:Watchmen on erinomainen ja todella erilainen supersankariteos. Lähes kolmen tunnin kestostaan huolimatta elokuva on erittäin vangitseva alusta loppuun mahtavan tarinankerrontansa ja vahvan visuaalisen puolensa ansiosta. Leffa on täynnä erilaisia juonikuvioita ja hahmokaaria, mutta ne saadaan pysymään yllättävänkin mestarillisesti kasassa. Hahmoja syvennetään upeilla tavoilla ja erilaiset takaumat lisäävät leffan kiehtovuutta. Näyttelijät tekevät pääasiassa hyvää työtä hahmojensa kanssa, vaikka Malin Åkermanilta ja Matthew Goodelta heikommat hetkensä löytyvät. Leffa onnistuu myös saamaan katsojan pohdiskelemaan sen syvällisempiä puolia ja se tarjoaa useita rankkoja asioita niin teemojensa kuin väkivaltansa puolesta. Elokuvaa on kritisoitu monista asioista ja vaikka ymmärränkin joidenkin kritiikkien pointit, on kokonaisuus mielestäni huomattavasti parempi kuin jotkut arvostelut antavat ymmärtää. Itse pidän tätä supersankarigenren merkkiteoksena ja suosittelenkin Watchmenia kaikille supersankarien faneille, jotka kuitenkin arvostavat vakavampaa ja realistisempaa otetta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Watchmen, 2009, Warner Bros. Pictures, Paramount Pictures, Legendary Entertainment, DC Comics, Lawrence Gordon Productions
Ohjaus: Robert Rodriguez Pääosissa: Rosa Salazar, Christoph Waltz, Keean Johnson, Mahershala Ali, Jennifer Connelly, Ed Skrein, Jackie Earle Haley ja Jorge Lendeborg Jr. Genre: toiminta, seikkailu, scifi Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia Ikäraja: 12
Alita: Battle Angel perustuu Yukito Kishiron luomaan japanilaiseen "Gunnm"-nimiseen mangaan (銃夢 - 1990-1995). Yhdysvalloissa ohjaaja-tuottaja James Cameron kiinnostui mangasta vuonna 2000 ja päätti tehdä siitä elokuvan. Vuonna 2005 projekti pistettiin kuitenkin jäihin, kun Cameron alkoi työstämään scifiseikkailu Avataria (2009). Saatuaan sen valmiiksi, Cameron alkoi jälleen keskittymään "Gunnm"-leffaan, kunnes muuttikin jälleen mieltään ja alkoi työstämään Avatarin jatko-osia. 2015 Cameron luopui kokonaan elokuvan ohjaamisesta ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Robert Rodriguez, jolloin filmin tuotanto lähti vihdoin kunnolla liikkeelle. Näyttelijät saatiin roolitettua ja kuvaukset alkoivat viimein lokakuussa 2016. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä kesällä 2018, mutta sen julkaisua päätettiin viivästyttää ja vasta nyt Alita: Battle Angel on saanut ensi-iltansa... eikä itseäni voisi kovinkaan paljoa kiinnostaa. Menetin kiinnostukseni heti, kun näin leffan ensimmäisen trailerin, mikä näytti aika järkyttävältä. Itse Alita oli naurettavan näköinen ja aavistelin heti filmin floppaavan. Myöhemmät trailerit eivät parantaneet tilannetta, vaan itse asiassa saivat minut pitämään leffasta yhä vain vähemmän ja vähemmän, sillä vuoden viivästyksen vuoksi elokuvan traileria on näytetty noin vuoden ajan lähes joka kerta teattereissa ennen isoa viihdeleffaa. Olen joutunut katsomaan trailerin varmaan parikymmentä kertaa ja jokainen kerta on vähentänyt kiinnostustani entisestään. Ajattelin jopa, että jättäisin filmin kokonaan väliin, kunnes lopulta päätin, että yritän mennä katsomaan leffan mahdollisimman avoimin mielin ja antaisin sille reilun mahdollisuuden. Ajattelin myös, että katselukokemus upeassa IMAX-salissa saisi minut pitämään filmistä enemmän kuin odotin.
Vuonna 2563 tiedemies Ido löytää kaatopaikalta kyborgitytön rikkinäisen kehon ja päättää korjata sen. Kyborgi herää takaisin eloon, muttei muista mitään menneisyydestään. Alitaksi nimetty kyborgityttö päättää saada selville, mistä hän on peräisin ja miksi hänet on alunperin rakennettu.
Ensimmäisen trailerin nähtyäni pidin tosiaan Rosa Salazarin näyttelemää Alitaa naurettavana ja kenties jopa hieman pelottavana. Hahmo on toteutettu motion capture -tekniikalla, eli Salazar on esittänyt hahmon eleet ja ilmeet, mitkä on myöhemmin animoitu digitaaliseksi hahmoksi. Tälle digitaaliselle hahmolle päätettiin sitten luoda isot silmät korostamaan hahmon manga-alkuperää, mikä vain loi todella, siis TODELLA häiritsevän kuvan. Itse elokuvassa hahmon ulkonäkö ei ole onneksi yhtä häiritsevä ja itse ainakin totuin Alitan silmiin yllättävän nopeasti. Yritin myös pitää mielessäni, että kyseessä on kyborgi, eikä oikea ihminen, joten hahmo voikin näyttää keinotekoiselta. Etukäteen pelkäsin, että Alitan ulkonäkö pilaisi koko filmin, mutta se toimikin oikein hyvin. Hahmo itsessään on harmillisesti aika tylsä. Välillä Alita vaikuttaa mielenkiintoiselta, kun hän alkaa vähitellen muistamaan asioita menneisyydestään ja aluksi on hauska seurata, kuinka ihmeissään hän on kaikesta. Mutta heti kun hän alkaa taistelemaan, katoaa hänestä kiinnostavuus. Alita osoittautuu nimittäin täydelliseksi kaikessa. Mikään ei tunnu haasteelta hänelle, sillä hän on kaikkia muita parempi. Alita on myös paikoitellen hieman ärsyttävä, eikä hänen menneisyytensä syventäminen tapahdu kovin kummoisella tavalla. Salazarille täytyy kuitenkin nostaa hattua, sillä hän pistää todella kaikkensa rooliin ja vetää homman niin täysillä kuin vain pystyy. Alitan löytävänä ja viimeistelevänä tiedemies Dyson Idona nähdään Christoph Waltz, joka on vuosien varrella osoittanut olevansa erinomainen näyttelijä... kunhan häntä ohjaa Quentin Tarantino. Tarantinon kaveri, Alita: Battle Angelin ohjaaja Robert Rodriguez ei näköjään saa paljoa irti Waltzista. Tai sitten Waltz tajusi, kuinka tylsä hänen roolinsa lopulta onkaan, eikä jaksa erityisemmin edes yrittää. Idolle on luotu ihan mielenkiintoista taustaa, mutta pääasiassa hahmo koostuu siitä, että hän kieltää Alitaa tekemästä jotain tai ei kerro hänelle jotain, kunnes hän lopulta antaa periksi. Ja tätä sitten tapahtuu yhä uudestaan ja uudestaan. Muita hahmoja elokuvassa ovat nuori kundi Hugo (erittäin puinen Keean Johnson), jonka kanssa Alitalla tietty syntyy säpinää, vaarallista moottoripallopeliä pyörittävä Vector (voi miksi suostuit tähän elokuvaan Mahershala Ali), häntä auttava Chiren (Jennifer Connelly ei edes yritä), palkkionmetsästäjäkyborgi Zapan (kehno Ed Skrein), sekä jättimäinen ja häijy kyborgi Grewishka (hukkaan heitetty Jackie Earle Haley). Hugoon on onnistuttu luomaan hieman lisäsyvyyttä, mutta se ei paljoa auta, kun Johnson on niin tylsä ja pökkelö roolissaan. Skrein tavallaan sopii ilkikurisen Zapanin rooliin, muttei silti ole hyvä osassaan. Alin upeat taidot valuvat täysin viemäriin tässä leffassa ja valitettavasti välillä jopa näkee, että hän itse tajuaa sen. Alle kuukausi sitten ilmestyneen Green Bookin (2018) jälkeen on jopa surullista nähdä hänet tässä filmissä.
Joku voisi sanoa, että olin jo etukäteen lytännyt Alita: Battle Angelin, enkä edes antanut sille mahdollisuutta ja siksi en pitänyt siitä, mutta haluan yhä painottaa, että pyrin katsomaan elokuvan mahdollisimman avoimin mielin. Kun istuin alas tuolilleni IMAX-salissa, olin jopa aidosti kiinnostunut, mitä filmi saattaisi tarjota. Jopa toivoin, että trailerit antoivat väärän kuvan ja itse filmi olisikin mitä viihdyttävin scifitoimintapläjäys. Elokuvan alkupää jopa kiehtoi minua jollain tavalla. Alitan tulevaisuudenkuva on karu, mutta samalla siinä on jotain kaunista. Tapahtumakaupunki Iron Cityä ja sen yllä leijuvaa hienostunutta Zalemia haluaisi heti päästä tutkimaan. Moottoripallopeli tuntuu paikoitellen oudolta lisäykseltä, vaikkakin samalla se sopii täydellisesti mukaan, kun muistaa, että filmi perustuu mangaan. Lisäksi vauhdikas moottoripallopeli jättimäisellä areenalla on todella viihdyttävää ja jännittävää seurattavaa, ja täytyy sanoa, että IMAX ja 3D todella toivat siihen omat lisäyksensä. On mielenkiintoista tutkia tätä maailmaa Alitan kanssa.
Silti en voi muuta kuin todeta, etten pitänyt tästä elokuvasta. Ei Alita: Battle Angel huono ole, mutta on se lopulta todella keskinkertainen ja laimea tekele. Kyseessä on paikoitellen jopa yllättävän tylsä leffa, sillä sen hahmot ovat niin tylsiä. Maailmaa olisi kiehtovaa tutkia, mutta kun filmi keskittyy tylsien hahmojen tylsään draamailuun, mikä on vielä todella kömpelösti toteutettua, aika kävi välillä yllättävänkin pitkäksi. Etenkin elokuvan pakotettu romanssi oli ällöjuustoista. Hahmojen motiivit jäävät myös paikoitellen liian epäselviksi tai laiskoiksi. Moottoripallopeliä lukuunottamatta leffasta ei löydy jännitettä, sillä taisteluissa Alita on jatkuvasti ylivoimainen. Lisäksi elokuvaa vaivaavat isot tarinankerronnalliset ongelmat. Rytmitys on kömpelöä ja läpi leffan oli vaikea sanoa, kauanko tässä on kulunut aikaa. Elokuva ei myöskään osaa käsitellä sen syvällisempää puolta Alitan itsetutkiskelussa. Välillä filmin taso nousi hieman korkeammalle ja ehdin jo ajatella, että nyt tämä voisi vihdoin lähteä oikein kunnolla käyntiin... mutta ei. Elokuva lähtee kunnolla käyntiin vasta lopussa, kun se alkaa pohjustamaan mahdollisia jatko-osia. Aluksi ajattelin, että ehkä se toinen osa voisi olla sitten parempi, mutta filmi onnistui tuhoamaan senkin ajatuksen. Leffan viimeinen vartti on nimittäin todella typerä ja tökerö. Elokuvalla on suuria vaikeuksia päättyä ja sen viimeiset kohtaukset tuntuvat siltä, että ne kuuluisivat vasta jatko-osaan. Etenkin yksi iso ratkaisu lopussa tuntui kuin läpsäisyltä naamalle, mikä jätti lopulta vain pahan mielen.
Elokuvan on ohjannut Robert Rodriguez, mutta filmi tuntuu vahvasti tuottaja James Cameronin ohjaamalta. Rodriguezin panos näkyy lähinnä irtoraajojen määrässä, mutta muuten vaikuttaa siltä kuin hän olisi parhaansa mukaan kopioinut, mitä Cameron teki Avatarissa. Cameron on toiminut myös käsikirjoittajana yhdessä Laeta Kalogridisin kanssa ja vaikka filmi oli todella kauan esituotannossa, on teksti yllättävänkin hätiköiden kynäilty. Etenkin repliikit ovat usein oudonkin kehnoja tai sitten ihan vain kliseisiä. Käsikirjoitus myös hyppii paljon eteenpäin tai sitten leikkauksessa on poistettu paljon kohtauksia. Muuten leikkaus on sujuvaa ja on hienoa, ettei toimintakohtauksia ole silputtu sekavaksi mössöksi. Muutenkin tekninen toteutus on erittäin taidokasta. Alita: Battle Angel on näyttävästi kuvattu, minkä lisäksi valotiimi pääsee leikkimään valaistuksella tyylikkäillä tavoilla. Asut ovat oivallisesti luodut ja lavasteet ovat hienot. Efektit ovat paikoitellen häikäisevänkin upeat ja kuten jo totesin, itseäni ei häirinnyt lainkaan, etteivät kyborgit näyttäneet uskottavilta ihmisiltä - hehän ovatkin robotteja. Äänimaailmaan on panostettu ja Tom Holkenborgin säveltämät musiikit ovat mainiot.
Yhteenveto:Alita: Battle Angel on tekniseltä puoleltaan huikea, mutta elokuvan muut osa-alueet eivät millään saavuta samaa tasoa. Filmi on pääasiassa laimea ja nousee joissain kohtauksissa korkeintaan keskinkertaiseksi tai ihan meneväksi. Elokuvan maailma on kiehtova ja sitä haluaisi päästä tutkimaan kunnolla, mutta sen sijaan leffa keskittyy paljon tylsempiin asioihin. Itse hahmot ovat lähes kaikki tylsiä ja yksiulotteisia, ja hienojen näyttelijöiden kuten Waltzin ja Alin puolesta käy sääliksi, että he päätyivät tähän mukaan. Rosa Salazar pistää parastaan Alitana, mutta hänen hahmonsa on niin ylivoimainen, ettei hänen puolestaan jaksa jännittää. Tarinankerronta ja rytmitys ovat todella kömpelöitä, eikä ohjaaja Rodriguezin kädenjälkeä näy filmistä lähes lainkaan. Tämä tuntuu pelkältä Cameronin pikaiselta välityöltä Avatar-elokuvien kuvausten välissä. Elokuva tuntuu lähtevän käyntiin vasta loppupäässä ja onnistuu herättämään kiinnostusta jatkoa kohtaan, kunnes se rikkoo pienimmänkin kiehtovuutensa suoraan sanottuna surkealla viimeisellä vartilla. Visuaalisesti Alita: Battle Angel on häikäisevän hieno filmi ja jos aiot mennä katsomaan tämän teattereihin, suosittelen mahdollisimman isoa valkokangasta, mieluiten IMAXia, jossa kuva laajenee isojen toimintakohtausten ajaksi. Jos taas olet epävarma filmistä, kannattaa se suosiolla jättää väliin tai katsoa vasta vuokralta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Alita: Battle Angel, 2019, Twentieth Century Fox, Lightstorm Entertainment, Troublemaker Studios, TSG Entertainment
