Arvostelu: Dark Shadows (2012)

DARK SHADOWS

Ohjaus: Tim Burton
Pääosissa: Johnny Depp, Eva Green, Michelle Pfeiffer, Bella Heathcote, Jonny Lee Miller, Helena Bonham Carter, Jackie Earle Haley, Chloë Grace Moretz, Gully McGrath, Ray Shirley, William Hope, Christopher Lee ja Alice Cooper
Genre: fantasia, komedia, kauhu
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 12

Dark Shadows perustuu samannimiseen televisiosarjaan, joka pyöri vuodesta 1966 vuoteen 1971. Johnny Depp oli ollut lapsesta asti sarjan fani ja toivonut vuosia, että pääsisi joskus näyttelemään uudessa tulkinnassa sarjan pohjalta. Kun Warner Bros. hankki sarjan elokuvaoikeudet vuonna 2007, Depp suostutteli itsensä elokuvaan ja pyysi ystäväänsä Tim Burtonia ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2011 ja lopulta Dark Shadows sai maailmanensi-iltansa 9. toukokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Vaikka elokuva tuotti teatterikierroksellaan yli 240 miljoonaa dollaria, koettiin se silti pieneksi flopiksi korkean budjettinsa takia. Lisäksi kriitikot eivät lämmenneet leffalle. Itse kävin katsomassa Dark Shadowsin isäni kanssa, kun elokuva saapui Suomen teattereihin. Pidin elokuvaa ihan hyvänä, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Kun huomasin Dark Shadowsin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen liki kymmenen vuoden tauon jälkeen ja kirjoittaa siitä arvostelun juhlavuoden kunniaksi.

1700-luvulla katkera noita Angelique kiroaa bisnesperheen pojan, Barnabas Collinsin vampyyriksi. 200 vuotta myöhemmin Barnabas palaa kotiinsa Collinwoodiin, missä hän päättää palauttaa rapistuneen perheyrityksen entiseen loistoonsa. Samaan aikaan Angeliquella on häijyjä suunnitelmia Barnabasin varalle.

Kun ohjaajana toimii Tim Burton, ei pitäisi tulla yllätyksenä, että eksentrisessä pääroolissa esiintyy kalpeaksi maskeerattu Johnny Depp. Depp näyttelee itse vampyyri Barnabas Collinsia, joka 200 vuoden unien jälkeen herätetään 1970-luvulle ja joka ryhtyy selvittämään, mitä hänen sukunsa bisneksille on tapahtunut. Koska Depp on kuin syntynyt tällaisiin rooleihin, on hän totta kai erinomainen valinta Barnabasiksi. Hän onnistuu tekemään hahmosta samanaikaisesti arvokkaan, koomisen ja karmivan. Vampyyristä löytyy useita puolia ja Depp tuo ne taidokkaasti esille.

     Palattuaan kotiinsa Collinwoodin kartanoon, Barnabas kohtaa itselleen täysin uusia sukulaisia ja heidän palvelijoitaan. Huushollia pyörittää Elizabeth (Michelle Pfeiffer), jolla on töykeä angsti-tytär Carolyn (Chloë Grace Moretz). Elizabethin veli Roger (Jonny Lee Miller) on tylsän arkinen, eikä häntä kiinnosta oma poikansa David (Gully McGrath), joka näkee kummia näkyjä. Tämän takia kartanossa asustaa myös Davidia tutkiva tohtori Hoffman (Helena Bonham Carter). Apulaisina toimivat myös juopotteleva talonmies Willie (Jackie Earle Haley), iäkäs rouva Johnson (Ray Shirley) ja vastikään palvelusväkeen palkattu kotiopettajatar Victoria Winters (Bella Heathcote). Kiusallisesti ylinäyttelevää Moretzia lukuun ottamatta näyttelijät suoriutuvat hommistaan hyvin. Erityisesti Pfeiffer ja Haley sopivat osiinsa suvun matriarkkana ja hölmönä talonmiehenä.

Barnabasin kironnutta noitaa, Angeliqueta taas näyttelee Eva Green, joka on pääasiassa riemastuttavan ilkikurinen ja pätevä osassaan, mutta joka kompastelee, kun filmi etenee loppuhuipennukseensa. Greenille sopii katalan viettelijän osa, mutta kun hänen pitäisi toimia todellisena yliluonnollisena uhkana, ei hän enää vakuuta. Lisäksi elokuvassa nähdään myös pikaisesti legendaarinen Christopher Lee 200. elokuvaroolissaan, Deppin muusikkokamu Alice Cooper omana itsenään, sekä alkuperäisen Dark Shadows -sarjan Barnabas Collinsin näyttelijä Jonathan Frid viimeisessä roolissaan ennen kuolemaansa vain kuukautta ennen elokuvan ensi-iltaa.

Dark Shadows jätti minulle uusintakatsastuksella hyvin samanlaiset ristiriitaiset tunteet kuin kymmenisen vuotta sitten elokuvateatterissa. Siitä löytyy omat vahvuutena, mutta myös selvät heikkoutensa, joiden vuoksi filmi jää lopulta aika keskinkertaiseksi fantasiarainaksi. Isoin syy on epätasaisuus ja keskittymiskyvyn puute niin Burtonin ohjauksessa kuin Seth Grahame-Smithin käsikirjoituksessa. Tekstin puolesta Grahame-Smith on tunkenut elokuvan liian täyteen juonikuvioita, eikä hän osaa tasapainotella kaiken kanssa. Sen huomaa erityisesti, kun elokuva lähtee liikkeelle 1700-luvulta keskittyen Barnabasiin, mutta kun siirrytään nykyaikaan, leffaa kerrotaankin Victorian näkökulmasta, hänen saadessa työpaikan Collinseilta. Kun Barnabas herätetään, Victoria unohtuu vajaan tunnin ajaksi lähes kokonaan, kunnes yhtäkkiä Grahame-Smith kokee tarvetta kertoa hänen taustatarinaansa. Yksi juonikuvioista on lähinnä vain mahdollisen jatko-osan pohjustamista, mutta sitten taas loppuhuipennuksessa tapahtuu jotain kummallista, jota filmissä ei viitsitä pohjustaa lainkaan.

Tällaisen suuntaa loppuun asti hakevan käsikirjoituksen pohjalta kokemattomalle ohjaajalle koituisi varmasti haasteita rakentaa hyvää elokuvaa, mutta kyseessä on kuitenkin Tim Burton. Ja kun leffa kertoo goottitarua vampyyreista, noidista ja muista kauhuolennoista, voisi luulla, että Burton osaisi tehdä aiheesta laadukkaan elokuvan vaikka silmät kiinni. Burton ei kuitenkaan tunnu tietävän, haluaako hän elokuvastaan kauhua vai komediaa. Kauhukomediaksi leffaa on toisaalta vaikea luokitella, sillä se pyrkii eri tilanteissa olemaan niin vahvasti juuri toista ääripäätä. Se lähtee käyntiin jännittävästi, mutta tiivistunnelmaisen avausvartin jälkeen kieli alkaa siirtyä kohti poskea ja yhtäkkiä kummitteleva filmi on lähinnä hupsuttelua. Täytyy myöntää, että komediapuoli on paikoitellen erittäin onnistunutta, mutta silti vahva epätasaisuus paistaa läpi leffasta - aivan kuin sitä olisi työstänyt useampikin ohjaaja. Romanttinen puoli on yksi elokuvan isoimmista kompastuskivistä ja se on todella hajuttomasti ja mauttomasti rakennettu.

Vaikka Burton epäonnistuukin luomaan selvän tunnelman elokuvaan, löytyy häneltä tietty aina silmää vahvoille visuaalisuuksille. Dark Shadows onkin visuaalisesti taattua Burtonia goottimaisen tyylikkään synkistelynsä, kalpeiden hahmojen ja alakuloisen näköisten paikkojen kanssa. Filmin lavasteet ovat näyttävät - erityisesti Collinwoodin kartanossa. Myös asut ovat mainiot ja on hilpeää nähdä mustiin tälläytynyt Barnabas istumassa leirinuotiolla värikkäästi pukeutuneiden hippien kanssa. Kuvaus on myös taidokasta, mutta leikkauksessa elokuvan rakennetta olisi voinut hioa huomattavasti eheämmäksi. Joistain erikoistehosteista paistaa digitaalisuus läpi, mutta samalla kaikki ajaa yhä asiansa. Äänimaailma on hyvin toteutettu efekteistä Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin musiikkeihin, jonka melodiat ovat hyvin tuttuja kaksikon aiemmista yhteistöistä.

Yhteenveto: Dark Shadows on erittäin potentiaalisista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen keskinkertainen kauhukomedia. Elokuva onnistuu kelvollisesti kauhupuolellaan sekä komediaosastollaan, muttei millään saa yhdistettyä näitä lajityyppejä eheäksi kokonaisuudeksi. Elokuvalla on muutenkin aivan liikaa kuvioita ja hahmoja pyöriteltävänään, ja käsikirjoitus tuntuu paikoitellen raakileelta. Joku hahmo esitellään erittäin merkittävänä ja unohdetaankin sitten noin tunniksi. Jotain tärkeää ei pohjusteta lainkaan, mutta mahdollisen jatko-osan rakenteluun käytetään liikaa aikaa. Elokuvasta löytyy selvät hyvät puolensa aidosti hauskojen juttujensa ja muutamien karmivien hetkiensä kanssa. Ylinäyttelevää Chloë Grace Moretzia ja loppupäässä hieman heikosti suoriutuvaa Eva Greeniä lukuun ottamatta näyttelijät tekevät hyvää työtä. Tim Burtonin loihtima visuaalinen anti on erittäin nättiä katseltavaa goottihengessään. Dark Shadowsista löytyisi ainekset paljon laadukkaampaan filmiin ja on sääli, ettei lopputulos ole tämän parempi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dark Shadows, 2012, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, GK Films, Infinitum Nihil, The Zanuck Company, Dan Curtis Productions, Tim Burton Productions

Arvostelu: Fifty Shades Darker (2017)

FIFTY SHADES DARKER (2017)

Ohjaus: James Foley
Pääosissa: Dakota Johnson, Jamie Dornan, Eric Johnson, Bella Heathcote, Max Martini, Rita Ora, Marcia Gay Harden, Andrew Airlie, Kim Basinger, Victor Rasuk, Eloise Mumford ja Luke Grimes
Genre: erotiikka, draama
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia / Unmasked Edition: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 16

Stephenie Meyerin "Twilight"-kirjasarjasta innostunut E. L. James kirjoitti internetiin fanitekstejä tarinasta, kunnes keksi eräänä päivänä tavan tienata hirveästi rahaa. Hän vaihtoi tekstistään hahmojen nimet ja muutti muutaman jutun sieltä täältä ja julkaisi tekstinsä kirjana "Fifty Shades of Grey" (2011). Kirja nousi suureen suosioon, joten James työsti sille kaksi jatko-osaa, minkä lisäksi vuonna 2015 ilmestyi kirjaan perustuva elokuva Fifty Shades of Grey. Useat kriitikot ja katsojat vihasivat elokuvaa, mutta koska sekin oli menestys, jatkoa tietysti seurasi. Toisen osan oli tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2016, mutta koska Jamesilla ja ohjaaja Sam Taylor-Johnsonilla tuli suurta riitaa keskenään, ohjaaja lähti ja täytyi löytää korvaaja, jolloin ensi-ilta viivästyi. Uudeksi ohjaajaksi valittiin James Foley ja tuotanto lähti liikkeelle. Fifty Shades Darker sai ensi-iltansa tämän vuoden helmikuussa ja vaikka sekin sai murska-arviot, oli se silti suuri hitti. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa elokuvaa, vaikka olisinkin nähnyt sen ilmaiseksi lehdistönäytöksessä, sillä en ollut nähnyt ensimmäistä osaa. Aluksi ajattelin, että olisin katsonut ja arvostellut Fifty Shades of Greyn, ja käynyt sitten näytöksessä, mutten vain pystynyt tekemään niin, sillä en ollut kuullut filmistä oikeastaan mitään hyvää. Mietin, että katson Fifty Shades -leffat vasta, kun kolmas osa, Fifty Shades Freed (2018), on ilmestynyt vuokrattavaksi, jolloin voin katsoa koko homman kerralla. Kuitenkin kun huomasin, että sarjan aloitusosa tulee televisiosta, päätin vilkaista sen. Vaikka leffaa katsoessa en erityisemmin inhonnut näkemääni, muuttui se mielessäni yhä vain huonommaksi, kun mietin sitä ja lopulta tunteeni teosta kohtaan oli inho. En siis erityisemmin odottanut sarjan toisen osan näkemistä, mutta kävin kuitenkin vuokraamassa sen eräänä perjantaina ja katsoin sen samana iltana. En tiedä, mistä se johtui - ehkä siitä että vihasin ensimmäistä osaa ja uskoin toisenkin olevan yhtä hirveä tai ehkä jostain muusta - mutta mielestäni Fifty Shades Darker ei ollutkaan yhtä surkea kuin edeltäjänsä... se oli vain huono.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Fifty Shades of Grey!

Anastasia Steele päättää palata yhteen miljonääri Christian Greyn kanssa, joka yrittää lopettaa sadistiset seksimieltymyksensä. Samalla kun pariskunta yrittää saada suhdettaan toimimaan, on eräitä, jotka yrittävät pitää kaksikon erossa toisistaan.

Anastasiana nähdään jälleen Dakota Johnson, joka ei ole ihan niin huono roolissaan kuin edellisessä osassa. Tönkkö hän on silti, eikä hänen hahmonsa ole muuttunut yhtään mielenkiintoisemmaksi. Anastasia ei ole mitään ilman Christiania, minkä huomaa alusta alkaen. Edellisen leffan lopussa Anastasia jätti Christianin, koska hän säikähti tämän seksitottumuksia, mutta nyt hän on heti valmis palaamaan miehen luokse, koska... noh, eipä tarinalla ole mitään muutakaan kerrottavaa. Hahmo ei kykene koskaan tekemään niin kuin haluaa, vaan hän tottelee kiltisti Christiania ja osoittaa jälleen, että elokuvasarjan sanoma on pitää naiset alistettuina.
     Christian Greytä esittävä Jamie Dornankin parantaa hieman suoritustaan. Hänen ja Johnsonin välille on jopa muodostunut ihan pientä kemiaa, sillä he olivat ehtineet tehdä yhden filmin yhdessä. Christian ei kuitenkaan ole muuttunut yhtään parempaan suuntaan. Itse asiassa hän on mielestäni aivan kauhea henkilö! Edellisessä osassa hän vakuutteli Anastasialle, että tämä voisi koska tahansa lähteä ja hän jättäisi tämän rauhaan, mutta kun Anastasia sitten lähti, Christian vain lähettelee hänelle kukkia ja seurailee tätä eri paikkoihin. Hän ei kuuntele "ihastustaan" lähes ollenkaan, eikä mieti, miten Anastasia haluaisi elää elämäänsä, vaan ostelee tälle jatkuvasti puhelimia ja tietokoneita, sekä antaa hänelle noin vain tuhansia dollareita, koska ajattelee, että rakkaus on niin pinnallista. Christian komentaa Anastasiaa ihan kaiken aikaa ja pistää tämän tekemään kaiken, minkä haluaa. Ja sen kerran, kun Anastasia yrittää hieman sanoa vastaan, Christian huutaa, eikö hän osaa koskaan tehdä, kuten hänelle sanotaan. Tai kun Anastasia lähettää hänelle viestin, että hänen täytyy lähteä työmatkalle, jotta hänen uransa lähtisi paremmin käyntiin, Christian lähettää takaisin: "Vastaus on EI!" Hän ei siedä sitä, että Anastasia salailee asioita, muttei voi itse kertoa totuuksia. Siihen vielä päälle se, että häntä kiihottaa tuottaa muille kipua, ei Christiania voi millään pitää hyvänä tyyppinä. On todella vaikea ymmärtää, mitä Anastasia edes näkee sellaisessa kusipäässä? Ai niin, Christian on rikas.
     Elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tutut Christianin adoptiovanhemmat (Marcia Gay Harden ja Andrew Airlie), hänen siskonsa Mia (Rita Ora) ja veljensä Elliot (Luke Grimes), Anastasian entinen kämppis Kate (Eloise Mumford), hänen valokuvaajaystävänsä José (Victor Rasuk), sekä Christianin henkivartija Taylor (Max Martini). Uusina hahmoina esitellään Batmanista (1989) tutun Kim Basingerin kehnosti esittämä Elena Lincoln, joka hyväksikäytti Christiania lapsena; Eric Johnsonin näyttelemä Anastasian uusi pomo Jack Hyde; sekä Bella Heathcoten esittämä Leila, joka on aika karmiva tapaus ja tuo pientä jännitettä mukaan. Sivuhahmoja ei tässäkään filmissä erityisemmin syvennetä, mutta heillä on silti isompi merkitys tarinassa kuin ennen.

Sen lisäksi, että Dakota Johnson ja Jamie Dornan parantavat hieman roolisuoritustaan, ja heiltä löytyy hieman kemiaa paikoitellen, on elokuva muutenkin toteutettu kaikin puolin hieman paremmin kuin edeltäjänsä. Fifty Shades Darker ei ole vain tuhmaa pehmopornoa, jonka ympärille on keksitty tyhjänpäiväinen "rakkaustarina" kuten Fifty Shades of Greyssä, vaan siinä keskitytään Anastasian ja Christianin suhteeseen kiinnostavammin. Seksiä on kyllä mukana, mutta oudon pakotetun tuntuisesti. Koska sarjalla on tietty maine, on päähenkilöiden pakko käydä sängyn puolella tasaisin väliajoin, jotta yleisö pysyisi tyytyväisenä. Ihan oikeasti, kuka aloittaa tämän leffan katsomisen, sillä häntä kiinnostaa jokin muu kuin päähenkilöiden seksileikit? Tai siis minähän katsoin tätä ihan vain ammatillisessa mielessä kriitikkona...

Fifty Shades Darker ei kerro siitä, että Anastasiaa kiehtoisi Christianin sänkytaidot, vaan tällä kertaa hahmon täytyy todella pohtia, onko Christianin kanssa eläminen sitä, mitä hän oikeasti haluaa? Aiemmin Anastasian täytyi elää Christianin urpon sopimuksen mukaan, mutta nyt Christianin pitäisi oppia normaalimpaa suhdetta. Siihen kun lisää vielä suhdetta vaikeuttavia asioita, kuten Anastasiasta kiinnostunut pomo ja Christianin menneisyydestä ilmaantuvat piinaavat henkilöt, voisi kyseessä oli kiinnostava tarina. Yllättävää kyllä, paikoitellen elokuva jopa sai minut kiinnostumaan tarinastaan, etenkin silloin kun mukana oli joko Jack Hyde, Elena Lincoln tai Leila, joka todella tuo mukaan jonkinlaista jännitystä. Harmi vain, että näitä kolmea henkilöä ei kuitenkaan hyödynnetä kovin kummoisesti ja jokainen lähinnä katoaa jonnekin. Heitä pohjustetaan aiheuttamaan ongelmia tulevaisuudessa, joten ehkä he tuovat jotain mielenkiintoa sarjan päätösosaan. Onneksi mukana on myös pari kohtausta, joissa päähenkilöt ovat kahdestaan ja joihin on saatu kiinnostavuutta - enkä tarkoita väkinäisiä seksihetkiä. Lopetuskohtaus on selvä parannus edelliseen osaan verrattuna ja se tuntuu todella päättävän filmin, sen lisäksi että se pohjustaa trilogian päätösosaa.

Harmillisesti siihen hyvät puolet elokuvasta jäävätkin. Muutama kiinnostava hahmo ja pari onnistunutta hetkeä eivät pelasta kokonaisuutta, kun mukaan on lipsahtanut sellaisia hetkiä kuin naamiaisjuhlat, jotka Anastasia joutuu viettämään geishakuulat alapäässään. Kohtaus on naurettavan kamala, varsinkin kun huomaa, ettei siinä ole oikeastaan mitään logiikkaa. Jos kuulat tuottavat Anastasialle mielihyvää, kun hän istuu pöydän ääreen syömään, mikseivät ne vaikuttaneet, kun hän istui autossa matkalla juhliin? Kohtaus on muutenkin niin kömpelösti toteutettu, että sen toivoisi kuuluvan poistettuihin hetkiin. Kaikkein huonointa on kuitenkin loppupään helikopteriosuus, joka on leikattu ihan päin mäntyä. Ymmärrän sen tarkoituksen tarinassa, mutta siihen ei ole nähty yhtään vaivaa, jolloin se on vain todella laimea. Leffaan on muutenkin mahdutettu paljon laimeita ja tylsiä kohtia, sekä tahattoman koomisia hetkiä, jotka olisi voinut poistaa jo käsikirjoitusvaiheessa. Vaikka päähenkilöiden suhteeseen on saatu parempaa sisältöä kuin edellisessä osassa, hahmot ovat silti heikkoja (Christianin tapauksessa hirveitä), jolloin parisuhteen seuraaminen ei ole kovin mukavaa. Paikoitellen myös tuntuu täysin siltä, että tämä on pelkkä väliosa, sillä tarpeettomia kohtauksia on niin paljon, ettei leffalla oikeastaan ole tarpeeksi tarinaa kerrottavana täyttääkseen kahden tunnin kestonsa. Fifty Shades Darkerin katsominen on miellyttävämpi tapa viettää kaksituntinen kuin Fifty Shades of Greyn katselu, mutta kyllä sitä aikansa käyttäisi mieluummin johonkin muuhun. Noh, paras puoli on, että olemme sarjassa voiton puolella: kaksi katsottu, yksi enää jäljellä ja sitten se on ohi!

Sarjan ohjaus on tosiaan vaihtunut ja tällä kertaa hommaa hoitaa David Foley, joka osaa työnsä selvästi edeltäjäänsä paremmin. Foleyta ei voi syyttää filmin epäonnistumisesta, sillä onhan se vaikea saada hyvää aikaiseksi kirjasta, joka on aika varmasti roskaa. Käsikirjoituksesta vastaa E. L. Jamesin aviomies Niall Leonard, mikä ei ole kovin hyvä ratkaisu, sillä onhan se hieman kummallista, että mies muuttaa vaimonsa kirjan leffaksi. Repliikit ovat usein kökköjä ja naurettavia, minkä lisäksi tarinan kiinnostavat asiat tuntuvat jäävän täysin sivuun loppujen lopuksi. Kuvaus on tässäkin filmissä onnistunutta, mutta leikkaus on paikoitellen kömpelöä. Visuaaliset efektit eivät ole mitä parhaimmat, etenkään helikopterikohtauksessa. Musiikeista vastaa yhä Danny Elfman -parka, joka ei ole tähänkään saanut aikaan mitään muistettavaa. Toivottavasti hän löytää tutun tyylinsä Tim Burtonin Dumbossa (2019). Kaikki seksikohtaukset ovat tässäkin filmissä saatu muistuttamaan musiikkivideoita, sillä jokaisen päälle on pistetty jumputtamaan jokin pop-kappale.

Elokuvasta on olemassa lähes vartin pidempi Unmasked Edition, joka sisältää kokonaan uusia ja pidennettyjä kohtauksia. Pidempi versio sisältää Anastasian äidin (Jennifer Ehle), jota ei teatteriversiosta löydy, minkä lisäksi karmivan Leilan osuutta on kasvatettu. Versioon on myös lisätty täysin turha biljardikohtaus, joka aluksi vaikuttaa näyttävän, että Anastasia olisikin jossain parempi kuin Christian, mutta joka johtaakin vain alistavaan seksiin ja menettää näin merkityksensä. Itse näin Unmasked Editionin ja vaikka sen takia kärsimykseni oli pidempi, oli se hyvä ratkaisu, sillä Leila herätti kiinnostusta outoudellaan.

Yhteenveto: Fifty Shades Darker on joka tasolla selkeä parannus edelliseen osaan verrattuna, mutta se on silti huono elokuva. Filmi ei onneksi yritä olla pelkkää pikkutuhmaa pehmopornoa, vaan siihen on yritetty löytää muutakin sisältöä, missä ei kuitenkaan ole hirveän hyvin onnistuttu. Itse seksikohtaukset ovat tällä kertaa jopa oudon väkinäisiä. Mukaan on saatu pienesti kiinnostavia asioita, mutta niitä ei valitettavasti hyödynnetä kunnolla. Dakota Johnson ja Jamie Dornan parantavat pienesti roolisuorituksiaan, mutta ovat silti kehnoja, minkä lisäksi heidän hahmonsa ovat kamalia. Minä suorastaan inhoan Christian Greytä! Filmillä on paljon parempi lopetus kuin edeltäjällään, mutta loppupään helikopteriosio on todella surkea. Käsikirjoitus on kehno ja mukaan mahtuu paljon kamalia repliikkejä. Vaikka mukana on enemmän hyviä puolia kuin edeltäjässä, on Fifty Shades Darker huono filmi, jonka katselua en suosittele kenellekään. Se on sopiva vain teinitytöille ja heidän äideilleen, sillä nuorempia seksielämä on alkanut kiinnostaa ja vanhemmat taas saattavat löytää siitä jotain uutta petipuuhiinsa. Yhdessä tyttären ja äidin ei tosin kannata tätä nähdä, sillä se olisi aivan varmasti todella epämiellyttävää ja outoa. Lopputekstien aikana nähdään todella lyhyt mainos sarjan kolmannesta osasta, Fifty Shades Freedistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Fifty Shades Darker, 2017, Universal Pictures, Perfect World Pictures

Arvostelu: The Neon Demon (2016)

THE NEON DEMON (2016)

Ohjaus: Nicolas Winding Refn
Pääosissa: Elle Fanning, Jena Malone, Bella Heathcote, Abbey Lee, Christina Hendricks, Karl Glusman, Desmond Harrington ja Keanu Reeves
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16

The Neon Demon ei olisi sanonut minulle mitään, jos en olisi sitä työharjoitteluni puitteissa mennyt katsomaan. Mainoksen vilkaisin, jotta tietäisin, mistä suunnilleen on kyse. Se herätti onneksi kiinnostukseni ja menin mielenkiinnolla katsomaan elokuvan. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kävin Korjaamo Kinossa katsomassa elokuvan tai ylipäätään sisällä koko rakennuksessa.

Jesse päätyy mallibisnekseen, mikä saa aiemmat mallit raivostumaan. Kilpailu todellisesta kauneudesta muuttuu hengenvaaralliseksi, kun rajummat keinot otetaan käyttöön.

Elle Fanning sai huomioni, kun näin hänet ensimmäisen kerran elokuvassa Super 8 (2011). Dakota Fanningin lahjakkaampaa siskoa toivoisi näkevän useammin elokuvissa ja onkin hienoa nähdä hänet jo nyt hieman erikoisemmassa, vakavassa elokuvassa. Tässä hänet nähdään pääosassa Jessenä. Hahmon muutos kiltistä ja viattomasta tytöstä itserakkaaksi naiseksi on saatu toimivasti tehtyä ja muutos ei tapahdu liian äkkiä.
     Jena Malonen esittämä Ruby aloittaa Jessen maskeeraajana, mutta hänestä tulee myös henkilökohtainen, henkinen assistentti Jesselle. Malonen hahmo ei aluksi innosta, mutta loppupuolella, kun hän alkaa näyttää uusia puolia itsestään, Ruby muuttuu mielenkiintoiseksi.
     Bella Heathcoten esittämä Gigi ei pidä Jessen tunkemisesta hänen reviirilleen. Heathcoten suoritus murtuneena mallina, jossa ei ole ulkonäöllisesti enää lähes mitään aitoa, on todella toimiva.
     Karl Glusmanin näyttelemä Dean on ainoa täysjärkinen hahmo elokuvassa. Glusmanin näyttelijäntyö on hyvä ja hänen hahmonsa on ainoana "normaalina" todella mielenkiintoinen etenkin, kun haluaa tietää, käykö hänelle jotain sen takia?
     The Matrix -trilogiasta (1999-2003) tuttu Keanu Reeves esittää Hankia, jonka motellissa Jesse asuu. Hank on todella ontto hahmo, eikä Reeves oikeastaan tee mitään elokuvassa. Yksi hyvä kohta löytyy, jossa Hank puhuu Deanin kanssa yhdestä motellin asukkaasta, mikä tuo sairaalloista syvyyttä hahmoon, mutta muuten hahmoa ei muistaisi, jos häntä ei esittäisi Reeves.
     Mukana ovat myös Charles Baker, Abbey Lee, Christina Hendricks ja Desmond Harrington, joka on elokuvan ainoa mieleenpainuva, pienessä roolissa oleva näyttelijä.

The Neon Demon alkaa kuvasta, jossa Jesse makaa verisenä sohvalla. Jo alun pitkistä kuvista käy ilmi, että kyseessä on hidastempoinen elokuva. Juonta kuljetetaan nokkelasti eteenpäin kahdella eri tavalla. Noin joka toinen pätkä elokuvasta on visuaalisesti hienoa kuvaa, jota musiikki säestää ja joka toinen on dialogikohtaus. Suurimmaksi osaksi elokuvan ajasta musiikin soidessa ei kuulu puhetta ja dialogien aikana ei kuulla musiikkia. Se on yllättävän toimiva ratkaisu ja on hyvä asia, että se jatkuu läpi koko elokuvan. Elokuva on tosiaan hidastempoinen ja välillä musiikkikohdat tuntuvat liian pitkiltä ja välillä taas dialogit. Elokuva on kuitenkin taidokkaasti kirjoitettu ja musiikki on jokseenkin jopa lumoavaa, jolloin elokuvaa vain jämähtää katsomaan. Ainoa ongelmani oli elokuvan viimeinen vartti, joka tuntui omalla tavallaan hieman turhalta.

Elokuvasta tuli itselleni mieleen Black Swan (2010). Vaikka se keskittyi balettiin ja tämä muotimaailmaan, niin monia samanlaisia elementtejä on mukana ja kumpikin on jollain tapaa häiriintynyt elokuva. Tässä mennään monissa asioissa kuitenkin äärimmäisyyksiin asti, enkä suosittele tätä kovin herkille ihmisille. Raakoja kohtia on mukana, joten lastenelokuva tämä ei siis todellakaan ole.

En mallimaailmasta paljoa tiedä, mutta veikkaisin, ettei siellä oikeasti mennä ihan niin pitkälle kuin tässä elokuvassa. Tai voihan niitäkin erikoistapauksia olla. Ulkonäköön liittyviä leikkauksia on tottakai, kuten varmasti myös elokuvassa useasti kysytty "Ketä panit päästäksesi tänne?" kuuluu oikeassakin elämässä. Tällä hetkellä pyörii juttuja Hollywoodissa esiintyvästä pedofiliasta, niin myös elokuvassa ilmenevä mallimaailman pedofilia on takuulla totta, vaikkei kaikkialla esiintyisikään. The Neon Demon ottaa maailman rankkoja asioita esille ja tunkee ne katsojien naamoille, jotta ymmärrys heräisi. Tämän takia monet ovat kuitenkin haukkuneet tätä elokuvaa, sillä se on monien mielestä jo aivan liian karu ja hirveä sisällöltään.

Elokuva on kuvattu erittäin taidokkaasti. Kuvaus on tasaista ja todella tarkkaan mietittyä, kuten myös leikkaus. Yleensä en paljoa puhu valoista, mutta tässä valaistus on pakko ottaa huomioon, sillä valaistuksella on todella suuri rooli elokuvan tyylissä. Etenkin musiikkikohtauksissa valaistuksella korostetaan tiettyjä kohtia maisemissa tai ihmisissä. Värimaailma elokuvassa on myös todella laaja ja kuten jo sanoin, niin musiikki on paikoitellen lumoavaa, vaikka välillä kuullaankin jopa hieman kaameiden kuvien kanssa soitettuna.

Yhteenveto: The Neon Demon on omalla tavallaan erittäin häiriintynyt elokuva. Alastomuuden ja veren lisäksi se sisältää pedofiliaa, nekrofiliaa ja kannibalismia, joten lapsille tätä ei kannata näyttää. Olen itse nähnyt useita aika sairaita kohtia elokuvissa, joten ajattelin, että olisin tottunut sellaisiin, mutta pari kohtaa tässä alkoivat jo herättää minussa epämiellyttävää tunnetta. Kuitenkin kaiken sairauden ohella elokuva on yllättävän hyvä. Elle Fanning suoriutuu todella hyvin roolistaan, kun taas Keanu Reeves tuntuu olevan mukana vain nimensä takia. Tämä elokuva ei todellakaan ole kaikille. Herkille ihmisille ja perheen pienimmille en tätä elokuvaa suosittele, sillä se voi jättää omat henkiset arpensa. Mutta jos on valmis rankempiin "taide"-pätkiin, niin kannattaa The Neon Demon vilkaista - etenkin, jos samaan aikaan teattereissa pyörivät Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows (2016), Warcraft (2016) ja Now You See Me 2 (2016) eivät kiinnosta. Jos elokuva jätti traumoja, niin pitäkää mielessä, että se oli kuitenkin vain elokuva.

Kirjoittanut: Joonatan, 8.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.teaser-trailer.com
The Neon Demon, 2016, Space Rocket Nation, Vendian Entertainment, Bold Films