Arvostelu: Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä (Kingdom of Heaven - 2005)

KINGDOM OF HEAVEN - TAIVAS MAAN PÄÄLLÄ

KINGDOM OF HEAVEN

Ohjaus: Ridley Scott

Pääosissa: Orlando Bloom, Eva Green, Marton Csokas, Jeremy Irons, David Thewlis, Edward Norton, Brendan Gleeson, Ghassan Massoud, Liam Neeson, Alexander Siddig, Michael Sheen, Velibor Topić, Kevin McKidd, Jouko Ahola, Nikolaj Coster-Waldau ja Iain Glen

Genre: sota, draama, seikkailu, historia

Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 16

Kingdom of Heaven, suomalaiselta lisänimeltään Taivas maan päällä on Ridley Scottin ohjaama, historiasta ammentava toimintaelokuva. Historiasta kiinnostunut William Monahan työsti elokuvan käsikirjoituksen ja sai Scottin kiinnostumaan siitä. Yhdessä he veivät tekstin 20th Century Foxille, joka tarttui siihen innostuneesti, Scottin edellisen historiaeepoksen, Gladiaattorin (Gladiator - 2000) oltua taloudellinen jättihitti ja parhaan elokuvan Oscar-voittaja. Jo varhaisessa vaiheessa studiopomot olivat kuitenkin huolestuneita elokuvan potentiaalisesti mammuttimaisesta pituudesta ja kun kuvausten jälkeen Scott esitteli studiolle yli kolme tuntia kestävän leikkausversion, nämä painostivat Scottia leikkaamaan leffasta huomattavasti lyhyemmän. Scott suostui ja lopulta nelisenkymmentä minuuttia lyhyempänä Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä sai maailmanensi-iltansa 2. toukokuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys, joka sai heikon vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta, pääasiassa juuri kömpelön leikkauksensa takia. Scott päättikin myöhemmin julkaista kotona katseltavaksi alkuperäisen, huomattavasti pidemmän leikkausversionsa, mikä sai positiivisempaa palautetta. Itse katsoin Kingdom of Heavenin ensimmäistä kertaa varmaan viitisentoista vuotta sitten. Olin pitänyt valtavasti Gladiaattorista ja kun historiantunnit siirtyivät ristiretkiin, halusin tietty heti nähdä saman ohjaajan elokuvan aiheesta. Olin kuitenkin todella pettynyt näkemääni, enkä ole katsonut elokuvaa uudestaan. Kun huomasin Kingdom of Heavenin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille toisen mahdollisuuden ja katsoa sen kummatkin versiot.

Vuonna 1184 Ranskassa asuva seppä Balian lähtee isänsä mukaan ristiretkelle Jerusalemiin, toivoen Pyhän maan tuovan hänelle vapahduksen, Balianin menetettyä vaimonsa ja lapsensa, mutta mies päätyykin keskelle kristittyjen ja muslimien sotaa alueesta.

Pääroolissa vaimonsa ja lapsensa menettäneenä seppä Balianina nähdään Orlando Bloom. Bloom oli vastikään noussut maailmankuuluksi tähdeksi esitettyään ensin Legolas-haltiaa Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) ja näyteltyään sitten Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous -merirosvoseikkailussa (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003). Bloom oli juuri saanut toisen historiallisen eeposelokuvan, Troijan (Troy - 2004) kuvaukset purkkiin, kun hänelle tarjottiin pääroolia Kingdom of Heavenissa. Aluksi Bloom oli sitä mieltä, ettei jaksaisi esiintyä jälleen yhdessä mammuttiluokan teoksessa, mutta otti roolin vastaan, päästäkseen työskentelemään ohjaaja Ridley Scottin kanssa. Valitettavasti omasta mielestäni Bloom ei ole kummoinen valinta rooliin. Edellisissä leffoissa hän teki hyvää työtä, mutta Kingdom of Heavenissa Bloom lähinnä patsastelee yksi-ilmeisenä ja aika tylsänä. Loppupäässä Bloom heittäytyy enemmän roolin vietäväksi, mutta pitkin elokuvaa en voinut olla pohtimatta, että onko kyse ohjaajan ratkaisusta, vai oliko Bloom lopulta liian väsähtänyt edellisten megaprojektiensa jäljiltä? Asiaa ei auta se, että hänen hahmonsa ei ole kaksisesti kirjoitettu. Balianin pään sisälle ei oikein pääse, miehen suru perheensä menetyksen jälkeen ei tunnu merkittävältä ja hänen kehityskaarensa Jerusalemia puolustavaksi ritariksi ei ole kummoisesti toteutettu.

Bloomin lisäksi elokuva pitää sisällään varsin nimekkään näyttelijäkaartin, sekä jopa suomalaisverta, voimamies Jouko Aholan esiintyessä elokuvan alkupäässä Odo-soturina. Liam Neeson näyttelee Balianin isää Godfreyta, David Thewlis tämän mukana kulkevaa nimetöntä hospitaalin jäsentä, Edward Norton Jerusalemin kuningas Balduin IV:ää, Eva Green tämän siskoa Sibyllaa ja Marton Csokas tämän vallanahnetta miestä Guy de Lusignania, Jeremy Irons kuningasta neuvovaa Tiberiasia, Brendan Gleeson rietasta Reynaldia, Ghassan Massoud Jerusalemia havittelevaa muslimijohtaja Saladinia ja Alexander Siddig tämän kansleria Imad ad-Diniä. Pikkurooleissa nähdään lisäksi Michael Sheen pappina, sekä myöhemmin Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tutuiksi tulleet Nikolaj Coster-Waldau kylän sheriffinä ja Iain Glen Englannin kuningas Rikhard Leijonamielenä. Sivunäyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan, joskin Eva Greenin ja Orlando Bloomin väliltä ei löydy lainkaan kemiaa.

Valitettavasti Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä -elokuvan teatteriversio jätti minut aika kylmäksi uusintakatselullakin. Kun katsoin elokuvan ensi kertaa, en edes tiennyt, että siitä olisi olemassa pidempi versio, jota aika lailla kaikki kehuivat teattereissa julkaistua, saksittua versiota paremmaksi. Yksi elokuvan merkittävimmistä vioista onkin sen leikkaus. Teatteriversio on aika kömpelösti pistetty kasaan, eikä tarina solju kummoisesti eteenpäin. Oikeastaan kaikki juonikuviot ja samalla niiden täyttämät hahmot jäävät puolitiehen. Ja kun hahmoista ei saa toivotulla tavalla otetta, ei myöskään heidän kertomuksensa juuri nappaa mukaansa. Täten vajaat kaksi ja puoli tuntia kestävä teatterileikkaus on ajoittain varsin raskas katselukoettelemus.

Ei Kingdom of Heavenin teatteriversio kuitenkaan huono ole, lähinnä vain todella keskinkertainen ja siten lähinnä turhauttava. Seasta löytyy hyviä hetkiä ja tapahtumaketjuja, minkä lisäksi teemat uskosta ja uskonnosta ovat vahvoja. Kristittyjen ja muslimien samankaltaisuuksia tutkitaan onnistuneesti, kuten sitä, kuinka molemmat osapuolet perustelevat hirveitä tekojaan Jumalan kautta, oikeuttaakseen tekonsa itselleen. Konfliktia rakennellaan pitkästi, ripotellen muutamia yhteenottoja sinne tänne leffan varrelle. Pitkä odotus palkitaan loppuhuipennuksessa, kun Balianin johdolla kristityt yrittävät puolustaa Jerusalemia muslimeilta, jotka haluavat takaisin sen, mitä pitävät omanaan. Koska katsojana ei ole saanut muodostettua tunnesiteitä hahmoihin, on sota toisaalta jännityksetön, mutta sitä ei voi kieltää, etteikö Ridley Scott osaisi tehdä hurjan komeaa jälkeä. Jerusalemin piiritys on valtava finaali, joka äimistyttää kaikin puolin teknisellä toteutuksellaan. Menoa ei ole tehty lapsiystävälliseksi, vaan tekoverta roiskitaan ja kummaltakin osapuolelta pistetään sotilaita hengiltä roppakaupalla.

Elokuvasta on tosiaan olemassa jopa yli neljäkymmentä minuuttia pidempi ohjaajan versio, mitä monet kehuvat teattereissa julkaistua huomattavasti paremmaksi. Versio sisältää useita pidennettyjä kohtauksia, kuten myös joitain kokonaan uusia kohtauksia, joissa syvennytään lisää hahmoihin ja heidän välisiin suhteisiinsa. Pidennetty versio on myös vielä raaempi kuin teatterijulkaisu.

Katsoi elokuvasta kumman version tahansa, leikkausta lukuun ottamatta tekniset puolet ovat enemmän kuin kunnossa. Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä on upeasti kuvattu, oli kyse sitten näyttävistä maisemaotoksista tai intiimeistä lähikuvista. Lavasteet ovat todella komeat ja puvustuskin on vakuuttavaa. Erikoistehosteet ovat hienot ja värimäärittely on tyylikästä. Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit ovat onnistuneen mahtipontiset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kingdom of Heaven, 2005, Twentieth Century Fox, Scott Free Productions, BK, KOH, Reino del Cielo, Studio Babelsberg, Inside Track 3, Calle Crudaza, Dune Films, Medusa Film, Pathé, StudioCanal, Kanzaman

Arvostelu: Dark Shadows (2012)

DARK SHADOWS

Ohjaus: Tim Burton
Pääosissa: Johnny Depp, Eva Green, Michelle Pfeiffer, Bella Heathcote, Jonny Lee Miller, Helena Bonham Carter, Jackie Earle Haley, Chloë Grace Moretz, Gully McGrath, Ray Shirley, William Hope, Christopher Lee ja Alice Cooper
Genre: fantasia, komedia, kauhu
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 12

Dark Shadows perustuu samannimiseen televisiosarjaan, joka pyöri vuodesta 1966 vuoteen 1971. Johnny Depp oli ollut lapsesta asti sarjan fani ja toivonut vuosia, että pääsisi joskus näyttelemään uudessa tulkinnassa sarjan pohjalta. Kun Warner Bros. hankki sarjan elokuvaoikeudet vuonna 2007, Depp suostutteli itsensä elokuvaan ja pyysi ystäväänsä Tim Burtonia ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2011 ja lopulta Dark Shadows sai maailmanensi-iltansa 9. toukokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Vaikka elokuva tuotti teatterikierroksellaan yli 240 miljoonaa dollaria, koettiin se silti pieneksi flopiksi korkean budjettinsa takia. Lisäksi kriitikot eivät lämmenneet leffalle. Itse kävin katsomassa Dark Shadowsin isäni kanssa, kun elokuva saapui Suomen teattereihin. Pidin elokuvaa ihan hyvänä, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Kun huomasin Dark Shadowsin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen liki kymmenen vuoden tauon jälkeen ja kirjoittaa siitä arvostelun juhlavuoden kunniaksi.

1700-luvulla katkera noita Angelique kiroaa bisnesperheen pojan, Barnabas Collinsin vampyyriksi. 200 vuotta myöhemmin Barnabas palaa kotiinsa Collinwoodiin, missä hän päättää palauttaa rapistuneen perheyrityksen entiseen loistoonsa. Samaan aikaan Angeliquella on häijyjä suunnitelmia Barnabasin varalle.

Kun ohjaajana toimii Tim Burton, ei pitäisi tulla yllätyksenä, että eksentrisessä pääroolissa esiintyy kalpeaksi maskeerattu Johnny Depp. Depp näyttelee itse vampyyri Barnabas Collinsia, joka 200 vuoden unien jälkeen herätetään 1970-luvulle ja joka ryhtyy selvittämään, mitä hänen sukunsa bisneksille on tapahtunut. Koska Depp on kuin syntynyt tällaisiin rooleihin, on hän totta kai erinomainen valinta Barnabasiksi. Hän onnistuu tekemään hahmosta samanaikaisesti arvokkaan, koomisen ja karmivan. Vampyyristä löytyy useita puolia ja Depp tuo ne taidokkaasti esille.

     Palattuaan kotiinsa Collinwoodin kartanoon, Barnabas kohtaa itselleen täysin uusia sukulaisia ja heidän palvelijoitaan. Huushollia pyörittää Elizabeth (Michelle Pfeiffer), jolla on töykeä angsti-tytär Carolyn (Chloë Grace Moretz). Elizabethin veli Roger (Jonny Lee Miller) on tylsän arkinen, eikä häntä kiinnosta oma poikansa David (Gully McGrath), joka näkee kummia näkyjä. Tämän takia kartanossa asustaa myös Davidia tutkiva tohtori Hoffman (Helena Bonham Carter). Apulaisina toimivat myös juopotteleva talonmies Willie (Jackie Earle Haley), iäkäs rouva Johnson (Ray Shirley) ja vastikään palvelusväkeen palkattu kotiopettajatar Victoria Winters (Bella Heathcote). Kiusallisesti ylinäyttelevää Moretzia lukuun ottamatta näyttelijät suoriutuvat hommistaan hyvin. Erityisesti Pfeiffer ja Haley sopivat osiinsa suvun matriarkkana ja hölmönä talonmiehenä.

Barnabasin kironnutta noitaa, Angeliqueta taas näyttelee Eva Green, joka on pääasiassa riemastuttavan ilkikurinen ja pätevä osassaan, mutta joka kompastelee, kun filmi etenee loppuhuipennukseensa. Greenille sopii katalan viettelijän osa, mutta kun hänen pitäisi toimia todellisena yliluonnollisena uhkana, ei hän enää vakuuta. Lisäksi elokuvassa nähdään myös pikaisesti legendaarinen Christopher Lee 200. elokuvaroolissaan, Deppin muusikkokamu Alice Cooper omana itsenään, sekä alkuperäisen Dark Shadows -sarjan Barnabas Collinsin näyttelijä Jonathan Frid viimeisessä roolissaan ennen kuolemaansa vain kuukautta ennen elokuvan ensi-iltaa.

Dark Shadows jätti minulle uusintakatsastuksella hyvin samanlaiset ristiriitaiset tunteet kuin kymmenisen vuotta sitten elokuvateatterissa. Siitä löytyy omat vahvuutena, mutta myös selvät heikkoutensa, joiden vuoksi filmi jää lopulta aika keskinkertaiseksi fantasiarainaksi. Isoin syy on epätasaisuus ja keskittymiskyvyn puute niin Burtonin ohjauksessa kuin Seth Grahame-Smithin käsikirjoituksessa. Tekstin puolesta Grahame-Smith on tunkenut elokuvan liian täyteen juonikuvioita, eikä hän osaa tasapainotella kaiken kanssa. Sen huomaa erityisesti, kun elokuva lähtee liikkeelle 1700-luvulta keskittyen Barnabasiin, mutta kun siirrytään nykyaikaan, leffaa kerrotaankin Victorian näkökulmasta, hänen saadessa työpaikan Collinseilta. Kun Barnabas herätetään, Victoria unohtuu vajaan tunnin ajaksi lähes kokonaan, kunnes yhtäkkiä Grahame-Smith kokee tarvetta kertoa hänen taustatarinaansa. Yksi juonikuvioista on lähinnä vain mahdollisen jatko-osan pohjustamista, mutta sitten taas loppuhuipennuksessa tapahtuu jotain kummallista, jota filmissä ei viitsitä pohjustaa lainkaan.

Tällaisen suuntaa loppuun asti hakevan käsikirjoituksen pohjalta kokemattomalle ohjaajalle koituisi varmasti haasteita rakentaa hyvää elokuvaa, mutta kyseessä on kuitenkin Tim Burton. Ja kun leffa kertoo goottitarua vampyyreista, noidista ja muista kauhuolennoista, voisi luulla, että Burton osaisi tehdä aiheesta laadukkaan elokuvan vaikka silmät kiinni. Burton ei kuitenkaan tunnu tietävän, haluaako hän elokuvastaan kauhua vai komediaa. Kauhukomediaksi leffaa on toisaalta vaikea luokitella, sillä se pyrkii eri tilanteissa olemaan niin vahvasti juuri toista ääripäätä. Se lähtee käyntiin jännittävästi, mutta tiivistunnelmaisen avausvartin jälkeen kieli alkaa siirtyä kohti poskea ja yhtäkkiä kummitteleva filmi on lähinnä hupsuttelua. Täytyy myöntää, että komediapuoli on paikoitellen erittäin onnistunutta, mutta silti vahva epätasaisuus paistaa läpi leffasta - aivan kuin sitä olisi työstänyt useampikin ohjaaja. Romanttinen puoli on yksi elokuvan isoimmista kompastuskivistä ja se on todella hajuttomasti ja mauttomasti rakennettu.

Vaikka Burton epäonnistuukin luomaan selvän tunnelman elokuvaan, löytyy häneltä tietty aina silmää vahvoille visuaalisuuksille. Dark Shadows onkin visuaalisesti taattua Burtonia goottimaisen tyylikkään synkistelynsä, kalpeiden hahmojen ja alakuloisen näköisten paikkojen kanssa. Filmin lavasteet ovat näyttävät - erityisesti Collinwoodin kartanossa. Myös asut ovat mainiot ja on hilpeää nähdä mustiin tälläytynyt Barnabas istumassa leirinuotiolla värikkäästi pukeutuneiden hippien kanssa. Kuvaus on myös taidokasta, mutta leikkauksessa elokuvan rakennetta olisi voinut hioa huomattavasti eheämmäksi. Joistain erikoistehosteista paistaa digitaalisuus läpi, mutta samalla kaikki ajaa yhä asiansa. Äänimaailma on hyvin toteutettu efekteistä Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin musiikkeihin, jonka melodiat ovat hyvin tuttuja kaksikon aiemmista yhteistöistä.

Yhteenveto: Dark Shadows on erittäin potentiaalisista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen keskinkertainen kauhukomedia. Elokuva onnistuu kelvollisesti kauhupuolellaan sekä komediaosastollaan, muttei millään saa yhdistettyä näitä lajityyppejä eheäksi kokonaisuudeksi. Elokuvalla on muutenkin aivan liikaa kuvioita ja hahmoja pyöriteltävänään, ja käsikirjoitus tuntuu paikoitellen raakileelta. Joku hahmo esitellään erittäin merkittävänä ja unohdetaankin sitten noin tunniksi. Jotain tärkeää ei pohjusteta lainkaan, mutta mahdollisen jatko-osan rakenteluun käytetään liikaa aikaa. Elokuvasta löytyy selvät hyvät puolensa aidosti hauskojen juttujensa ja muutamien karmivien hetkiensä kanssa. Ylinäyttelevää Chloë Grace Moretzia ja loppupäässä hieman heikosti suoriutuvaa Eva Greeniä lukuun ottamatta näyttelijät tekevät hyvää työtä. Tim Burtonin loihtima visuaalinen anti on erittäin nättiä katseltavaa goottihengessään. Dark Shadowsista löytyisi ainekset paljon laadukkaampaan filmiin ja on sääli, ettei lopputulos ole tämän parempi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dark Shadows, 2012, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, GK Films, Infinitum Nihil, The Zanuck Company, Dan Curtis Productions, Tim Burton Productions

Arvostelu: Dumbo (2019)

DUMBO

Ohjaus: Tim Burton
Pääosissa: Colin Farrell, Nico Parker, Michael Keaton, Danny DeVito, Finley Hobbins, Eva Green, DeObia Oparei, Sharon Rooney, Roshan Seth, Joseph Gatt ja Alan Arkin
Genre: fantasia, draama
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 7

Dumbo on uusi versio Helen Abersonin tarinaan perustuvasta Walt Disneyn animaatioklassikosta Dumbo vuodelta 1941. Vuonna 2010 Disney-yhtiöltä oli ilmestynyt uudelleenfilmatisointi yhtiön toisesta klassikosta, Liisa Ihmemaassa -leffasta (Alice in Wonderland - 1951), mistä nousi jättihitti. Menestyksen myötä yhtiöllä tajuttiin, että uudet, näytellyt versiot vanhoista piirrosfilmeistä voisivat tuottaa mukavia summia mammonaa ja tämän jälkeen ilmestyivät mm. Prinsessa Ruususen (Sleeping Beauty - 1959) tarinaa muutteleva Maleficent - Pahatar (Maleficent - 2014), Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016) ja Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 2017). Uuden Dumbon suunnittelu alkoi vuonna 2014, mikä ei ollut ihme, sillä kyseessä oli aikoinaan herra Walt Disneyn lempileffa omista tuotoksistaan. Ohjaajaksi valittiin yhtiön uudelleenfilmatisointitrendin aloittaneen Liisa Ihmemaassa -elokuvan ohjaaja Tim Burton, joka yhdessä käsikirjoittaja Ehren Krugerin kanssa ei halunnut tehdä suoraa kopiota alkuperäisestä Dumbosta, vaan pikemminkin uuden näkemyksen tutusta kertomuksesta. Kuvaukset alkoivat kesällä 2017 ja nyt uusi Dumbo on saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin sen teosta ja että Burton toimisi elokuvan "sirkustirehtöörinä". Trailerit eivät saaneet minua kovinkaan innostuneeksi, mutta minua kiehtoi se, että filmin tarina vaikutti todella erilaiselta kuin alkuperäisen klassikon. Kävinkin katsomassa Dumbon heti sen ensi-iltaviikonloppuna ja valmistautumisena uuteen teokseen katsoin samaisena aamuna alkuperäisen piirretyn uudelleen.

Vuonna 1919 huonosti menestyvällä Medicin veljesten sirkuksella etsitään uutta vetonaulaa keräämään yleisöä, kun sirkuksen elefantti Jumbo synnyttää norsuvauva Dumbon. Aluksi kaikki tekevät pilkkaa jättimäiset korvat omaavasta Dumbosta, mutta pilkka osuu omaan nilkkaan, kun Dumbo pystyykin lentämään korviensa ansiosta.

Elokuvan tähti on tietty sen käsittämättömän suloinen ja mielettömän ihana nimikkonorsu Dumbo. Minulta löytyy pehmeä kohta elokuvien söpöille hahmoille ja tämä elefantinpoikanen voitti paikkansa siinä kohdassa välittömästi. Vannoutuneimpienkin tietokone-efektivihaajien on vaikea nillittää, sillä tässä digitoteutus saa Dumbon tuntumaan käsinkosketeltavan todelliselta olennolta ja elokuva sisältää useammankin hetken, joina olisin vain halunnut hypätä valkokankaan läpi halaamaan pientä elefanttia. Parissa kohtaa meinasi mennä roska silmään, kun pääsi seuraamaan innokkaan Dumbon suloisuutta. Norsu on kaikin puolin täydellisesti toteutettu ja kun se vihdoin ampaisee lentoon, meni ihoni kananlihalle ja pari seuraavaakin lentoa tarjosivat kylmiä väreitä vaikuttavuutensa ansiosta.

Leffan lentävän vetonaulan kanssa ei ole siis ongelmia, mutta entäpä muut hahmot? Alkuperäisestä piirretystä tutut Timotei-hiiri, Jumbo-elefanttiäiti ja sirkustirehtööri ovat kyllä mukana, mutta Timotein innokkaat fanit kokevat luultavasti pettymyksen, sillä hiiri esiintyy vain nopeasti parissa kohtauksessa, eikä tee mitään samaa kuin klassikossa. Jumbo-äidinkin roolia on muutettu, vaikka tietyt tutut asiat ovat tallella. Tämän sirkuksen tirehtöörinä toimii Danny DeViton esittämä Max Medici, joka yrittää epätoivoisesti saada bisneksensä rullaamaan ja lentävä norsuhan on siihen mitä parhain väline. Hahmo ei kuitenkaan ole mikään häikäilemätön rahaa himoava roisto. Ei, sen homman hoitaa Michael Keatonin näyttelemä V. A. Vandevere, huvipuistonomistaja, joka kiinnostuu tietty Dumbosta ja yrittää havitella tämän omaksi tähdekseen. Hahmon ei tarvitse kauaa olla ruudulla, että nuorimmatkin katsojat tietävät, ettei hänellä ole puhtaita jauhoja pussissaan. Siinä, missä DeVito sopii passelisti hassun sirkustirehtöörin osaan, Keaton vetää roolinsa pahasti yli. Hauskaa on muuten se, että Keaton ja DeVito ovat aiemminkin esiintyneet yhdessä Tim Burtonin ohjauksessa, nimittäin supersankarileffassa Batman - paluu (Batman Returns - 1992). Lisäksi Keaton esiintyi myös Burtonin Beetlejuicessa (1988) ja ensimmäisessä Batmanissa (1989), kun taas DeVito näyttäytyi erikoisessa Mars hyökkää! -komediassa (Mars Attacks! - 1996) ja Big Fishissä (2003).
     Burtonin kanssa pari kertaa aiemminkin, elokuvissa Dark Shadows (2012) ja Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille (Miss Peregrine's Home for Peculiar Children - 2016) yhteistyötä tehnyt Eva Green esittää V. A. Vandeveren heilaa, ranskalaista trapetsitaiteilija Colette Marchantia. Valitettavasti Greenkään ei oikein vakuuta osassaan, vaan vetää ranskalaisaksenttinsa pahasti yli ja tehden vain niin paljon kuin on pakollista, eikä yhtään sen enempää. Greeniä on toisaalta vaikea syyttää tästä, sillä hänen hahmonsa Colette on todella kehnosti kirjoitettu.
     Tärkeimmät ihmishahmot elokuvassa ovat kuitenkin Farrierin perhe. Colin Farrell näyttelee Holt Farrieria, vaimonsa ja todella yllättäen kätensä sodassa menettänyttä entistä sirkustaiteilijaa, joka palaa sirkuksen pariin samoihin aikoihin, kun Dumbokin ilmestyy kuvioihin. Farrell on mainio näyttelijä, mutta häntä vaivaa sama ongelma kuin Greeniä, eli laiskasti kirjoitettu hahmo. Holt on tylsä tyyppi ja se paistaa läpi Farrellin innottomasta roolityöstä. Holtin lapsia, Millyä ja Joeta esittävät Nico Parker ja Finley Hobbins tarjoavat energiaa, mutteivät ole näyttelijöinä vielä kaksisia. Joe-pojalle ei ole keksitty mitään sisältöä, mutta Millyn ohessa hänkin innostuu tietty lentävästä norsusta. Milly noudattaa Disneyn uutta kaavaa nuorten naispäähahmojen kanssa ja on jostain syystä äärettömän kiinnostunut tieteestä ja keksinnöistä. Ja voin kyllä puhua kaavasta, kun samanlaisia naishahmoja on nyt nähty Disneyn uusissa leffoissa Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö, Pirates of the Caribbean: Salazar's Revenge (Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales - 2017), Hyppy ajassa (A Wrinkle in Time - 2018) ja Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa (The Nutcracker and the Four Realms - 2018), mitkä ovat kaikki ilmestyneet alle kolmen vuoden sisällä.
     Elokuvassa nähdään myös esimerkiksi DeObia Oparei, Sharon Rooney ja Roshan Seth sirkuksen erilaisina kummajaisina, Joseph Gatt Vandeveren kätyrinä ja Alan Arkin arvokkaana pankkiirina.

Disneyn piirrosklassikoiden uudelleenfilmatisoinnit ovat herättäneet todella ristiriitaisia tunteita, vaikka ne ovatkin lippuluukuilla tienanneet todella hyvin (uusi Kaunotar ja hirviö tuotti reippaasti yli miljardi dollaria). Leffojen tarpeellisuudesta on väitelty, ovathan alkuperäiset tosiaan kehuttuja elokuvahistorian merkkiteoksia. Itse pidin esimerkiksi uutta Viidakkokirjaa alkuperäistä parempana, mutta vaikka pidinkin uutta Kaunotar ja hirviötä mainiona fantasiasatuna, sen kohdalla oli päivänselvää, että pienistä muutoksista huolimatta elokuva oli lähes kuva kuvalta uusittu versio alkuperäisestä, muttei kuitenkaan ollut millään osa-alueella vanhaa parempi. Dumbossa odotinkin juuri sitä, että tarina on rustattu kokonaan uudestaan ja vain pohjaidea on säilytetty. Tämä ratkaisu on ymmärrettävää siinä mielessä, että alkuperäinen Dumbo kestää vain muutaman minuutin yli tunnin ja tästä piti tietty vääntää liki kahden tunnin teos... vaikka väkisin. Tavallaan elokuvan ensimmäiset kolme varttia kulkevat vanhoja tuttuja polkuja, mutta siinä missä alkuperäinen leffa huipentui siihen, kun Dumbo osoitti osaavansa lentää, tämä elokuva tuntuu vasta siinä kohtaa lähtevän liikkeelle.

Alkuperäisestä klassikosta on tietty otettu mukaan pari ikimuistoisinta kohtaa: tanssivat vaaleanpunaiset elefantit ja sydäntärikkovan surullinen "Baby Mine" -kohtaus. Pinkit norsut täytyi tällä kertaa tietty johtua jostain muusta kuin nimikkohahmon ryyppyretkestä ja tässä kohtaus on yksi filmin vaikuttavimmista. Valitettavasti samaa ei todellakaan voi sanoa "Baby Mine" -kohtauksesta. Se tuntuu siltä kuin tekijät olisivat miettineet, että "kai tämä nyt on pakko saada mukaan" ja lopputulos jättää paljon toivomisen varaan - etenkin kun kohtaus tulee liian aikaisin leffassa, jolloin katsoja ei ole vielä onnistunut luomaan tarvittavaa tunnesidettä filmiin ja hahmoihin. Dumboa itseään lukuunottamatta tunnesidettä ei synny koko loppuleffankaan aikana, ihmishahmojen ollessa niin mitäänsanomattomia ja elokuvan ollessa lopulta vain harmillisen tyhjänpäiväinen ja keskinkertainen päivitys rakastetusta klassikosta. Uutta tuodaan kyllä pöytään ja paljonkin, mutta mikään siitä ei herätä erityistä mielenkiintoa, eikä esimerkiksi suuri loppuhuipennus onnistu säväyttämään millään lailla. Dumbossa olisi ainekset erittäin mainioon, sydämelliseen, ihastuttavaan ja taianomaiseen seikkailuun, mutta nyt se on lähinnä täysin unohdettava ja itse asiassa jopa aika tylsä.

Yksi elokuvan isoimmista pettymyksen aiheista on se, että kyseessä on Tim Burtonin elokuva, eikä leffa silti onnistu säväyttämään. Burtonin omaperäisyys ei pääse esille elokuvan aikana ja kyseessä onkin yksi hänen maltillisimmista töistään. Tämä on niinkin maltillinen, että Dumbo voisi ihan hyvin olla jonkun täysin tuntemattoman tekijän tekele. Se vasta onkin surullista, kun ottaa huomioon, että Burton omaa niin vahvan tyylin, että vähänkin elokuvantekijöistä tietävä tunnistaa elokuvat, kuten aiemmin mainitut Batmanit, Beetlejuicen, sekä vaikkapa Saksikäsi Edwardin (Edward Scissorhands - 1990) jo pelkän kuvan perusteella hänen filmeikseen. Ehren Krugerin käsikirjoituksessakaan ei ole kehumista ja on outoa, että Kruger keskittyy näin paljon ihmishahmoihin, vaikkei ole selvästi kiinnostunut panostamaan näihin persooniin. Leffa kaipaisi myös tiivistämistä, noin kymmenestä minuutista varttiin, minkä olisi voinut tehdä käsikirjoitus- tai viimeistään leikkausvaiheessa. Visuaalisesti Dumbo on kuitenkin näyttävä teos - onhan kyseessä isolla rahalla tehty Disney-tuotanto. Häikäisevän fotorealistisen Dumbon lisäksi elokuva on muutenkin täynnä upeita tehosteita, taidokasta kuvausta, hienoja lavasteita, tyylikkäistä pukuja ja veikeitä maskeerauksia. Äänimaailmakin on erinomaisesti rakennettu äänitehosteista Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin säveltämiin musiikkeihin.

Yhteenveto: Dumbo on harmillisen keskinkertainen tekele, minkä olisi pitänyt olla huomattavasti parempi hienon lähdemateriaalinsa ja osaavien tekijöidensä takia. Esimerkiksi Tim Burtonin ohjaus on surullisen vaisua, eikä hän pääse koskaan vauhtiin leffan kanssa. On hienoa, ettei elokuva kopioi alkuperäistä piirrettyä kuva kuvalta, vaan lainailee vain tietyt asiat ja rakentaa uuden tarinan mukaan, mutta valitettavasti uudet jutut eivät herätä kovinkaan suurta mielenkiintoa. Yksi isoimmista ongelmista on, kuinka paljon filmi keskittyy sen todella tylsiin ihmishahmoihin. Hahmojen näyttelijätkin ovat tainneet huomata hahmojen mitäänsanomattomuuden ja se ilmenee heidän roolitöissään joko ylinäyttelemisenä tai innottomuutena koko projektia kohtaan. Tämän elokuvan "Baby Mine" -hetkessä surullisinta on lähinnä, kuinka kömpelösti se on tungettu mukaan. Itse Dumbo-norsu on ehdottomasti elokuvan parasta antia kaikessa suloisuudessaan ja ihanuudessaan. Elokuva onnistuu myös nostamaan ihon kananlihalle pariinkin otteeseen, kun elefantti ampaisee lentoon. Visuaalisesti filmi on tietty näyttävä, vaikka siitä tuntuukin puuttuvan Burtonin persoonallinen ote. Loppujen lopuksi Dumbo aiheutti itselleni ison pettymyksen ja pisti tosissaan miettimään, pitäisikö ne vanhat klassikot jättää sittenkin rauhaan? Noh, tänä vuonna ilmestyvät vielä uudet versiot Disneyn piirretyistä Aladdin (1992) ja Leijonakuningas (The Lion King - 1994). Jännityksellä jään odottamaan, miten noiden elokuvien kanssa käy - etenkin kun jälkimmäinen on ehdoton suosikkini yhtiön tuotannosta...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dumbo, 2019, Walt Disney Pictures, Tim Burton Productions, Infinite Detective, Secret Machine Entertainment, MPC

Arvostelu: Casino Royale (2006)

CASINO ROYALE

Ohjaus: Martin Campbell
Pääosissa: Daniel Craig, Eva Green, Mads Mikkelsen, Judi Dench, Giancarlo Giannini, Jeffrey Wright ja Jesper Christensen
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia
Ikäraja: 16

Ian Fleming ei olisi varmasti voinut osata kuvitella, millainen suosio hänen luomalleen agenttihahmolle James Bond, eli 007 muodostui, kun hänen ensimmäinen Bond-kirjansa "Casino Royale" ilmestyi vuonna 1953. Sarja jatkui kolmellatoista romaanilla ja yhdeksällä novellilla. Flemingin kuoleman jälkeen muutama muukin kirjailija on ottanut James Bondin teostensa sankariksi. Koska kirjasarja oli niin suosittu, tietenkin siitä täytyi elokuviakin tehdä. Vuonna 1962 ilmestyi Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No), jonka pääroolissa oli Sean Connery. James Bond -sarjan virallisia elokuvia tehtiin jopa KAKSIKYMMENTÄ kappaletta, joista viimeinen, 007 - Kuolema saa odottaa (Die Another Day), ilmestyi vuonna 2002. Elokuvasarjassa Bondia esitti yhteensä viisi näyttelijää. 007 - Kuolema saa odottaa ei kuitenkaan saanut kovin hyvää vastaanottoa, jolloin koko juttu päätettiin "aloittaa alusta". Uusi Bond-näyttelijä valittiin ja uuden elokuvan juoneksi kerrottiin, että kyseessä on yksi Bondin ensimmäisistä tehtävistä. Casino Royale sai ensi-iltansa vuonna 2006 ja sai ylistyksiä lähes kaikkialta. Oma suhteeni hahmoon on, että joskus ala-asteella minulle näytettiin Kuuraketti (Moonraker - 1979), jonka jälkeen sain nähdä "kevyempiä" Bond-pätkiä sieltä täältä sarjasta. Onneksi sain lopulta nähdä kaikki 20 alkuperäisen sarjan elokuvaa oikeassa järjestyksessä isäni kanssa. Casino Royalea tai sen jatko-osaa Quantum of Solace (2008) en saanut katsoa, koska ne olivat kuulemma liian rajuja. Lopulta kuitenkin kesällä 2010 näin Casino Royalen ensimmäistä kertaa, enkä voinut uskoa näkemääni. Siitä tuli samantien suosikkini Bond-elokuvista ja olen katsonut sen useasti uudestaan. Tammikuun alkupuolella näytin tyttöystävälleni Casino Royalen ja olihan siitä pakko myös kirjoittaa!

007-arvonimen ja luvan tappaa saanut agentti James Bond lähtee kentälle, tehtävänään estää vakava pommi-isku, mikä johdattaa hänet lopulta pelaamaan pokeria terroristipankkiiri Le Chiffrea vastaan Montenegron Casino Royalella.

Agentti 007 James Bondina nähdään Daniel Craig ja hän on kuin syntynyt roolia varten! Ei vain "kuin", vaan hän todella on syntynyt juurikin esittämään James Bondia. Sanoi kuka tahansa mitä tahansa herrasmies-Connerysta tai hömelö-Mooresta, mielestäni Daniel Craig on PARAS Bond-näyttelijä koskaan. Craigin Bond on kylmä, mutta koominen. Hän tekee hauskoja asioita tyly ilme kasvoillaan ja tuntuu välillä vähät välittävän joistain asioista. Silti hänestä löytyy jotain hyvin inhimmillistä ja kovan kuoren alta löytyy sydäntäkin. Bondista näkee, että hänen täytyy tehdä päätöksiä salamannopeasti ja löytää ratkaisuja vieläkin nopeammin. Hahmo on itseään täynnä oleva naistenmies ja samalla oikeasti hyvä taistelija. Hänestä huokuu isänmaallisuus, mistä MI6-vakoojajärjestö on varmasti kiitollinen. Mielestäni suurin ja tärkein syy, miksi Daniel Craig on mielestäni paras Bond-näyttelijä, on, että hän teki usean näyttelijän esittämästä hahmosta ihmisen. Aiemmat esittivät eri variaatioita tietynlaisesta vakoojasta, mutta Craig teki Bondista ihmisen. Se on myös yksi syy, miksi itse elokuva toimii niin upeasti.
     Casino Royalen "Bond-tyttö" on Eva Greenin näyttelemä Vesper Lynd, joka rahoittaa Bondin pelaamisen Casino Royalella, vahtien samalla, että Bond osaa käyttää rahansa oikein. Vesper halveksuu Bondia - etenkin hänen toimintatapojaan. Kuitenkin elokuvan aikana Vesper lämpiää Bondin luonteelle. Hahmo on yksi suosikkini Bond-tytöistä, sillä hän on vastakohta Bondille ja osoittaa olevansa hyödyllinen, eikä ole mikään "neitokainen pulassa" -ratkaisu, vaikka Bondin lähellä oleskelu saakin hänet vaikeisiin tilanteisiin. Eva Green on erittäin mainio roolissaan.
     Elokuvan pahis on Mads Mikkelsenin esittämä Le Chiffre, joka tuntuu hyvin erilaiselta kuin useat Bond-pahikset, sillä hän ei halua tuhota tai vallata maita - tai koko maailmaa. Hän on kuitenkin kylmä, eikä tunnu välittävän muista kovin paljoa. Le Chiffre on terroristipankkiiri ja hyvin ylimielinen sellainen. Kuitenkin alun tapahtumat johtavat siihen, että hänen täytyy pelata Casino Royalella pysyäkseen hengissä. Hänen täytyy nimittäin voittaa koko peli, jotta hän voi maksaa suuret velkansa takaisin pahoille ihmisille. Vaikka hahmo on pahis, niin välillä katsojana ymmärtää, miksi hänen täytyy voittaa peli. Mikkelsen on tuttuun tapaansa erinomainen näyttelijä ja suoriutuu pahiksen osasta mallikkaasti.

Bondin pomoa MI6:ssa, eli M:ää esittää Judi Dench, joka näytteli hahmoa jo elokuvissa 007 ja kultainen silmä (GoldenEye - 1995), Huominen ei koskaan kuole (Tomorrow Never Dies - 1997), Kun maailma ei riitä (The World is Not Enough - 1999) ja 007 - Kuolema saa odottaa. Onkin siis outoa, että hänet nähdään tässäkin elokuvassa, sillä Casino Royalenhan tarkoitus on aloittaa juttu uudestaan, jolloin on kummallista, että mukana on joku näyttelijä vanhoista osista. Se on sinänsä kuitenkin ihan sama, sillä Dench on mielestäni paras M. Denchista löytyy juuri oikeaa tiukkuutta ja johtajahenkeä. M:ää ärsyttää Bondin villi toimintatapa, mutta silti hän välittää 007:stä erittäin paljon. Bondin ja M:n välinen, lähestulkoon äiti-poika -suhde näyttää hienosti merkkejään elokuvassa.
     Leffassa nähdään myös Giancarlo Giannini Bondin kontakti Rene Mathisina, Jesper Christensen mystisenä herra Whitena ja Jeffrey Wright CIA-agentti Felix Leiterina, joka on tuttu hahmo vanhoista Bond-elokuvista.

Casino Royale on tavallaan hyvin erilainen Bond-elokuva kuin mitä aiemmin on nähty. 007 - Kuolema saa odottaa -elokuvassa näkymättömyysominaisuudella varustettu auto on vaihdettu normaalimpaan Aston Martiniin, jonka mukana tulee vain pistooli ja lääkintäpakkaus. Elokuva on muutenkin maanläheinen, eikä mitään räjähtäviä kyniä tai rakettireppuja ole nähtävissä. Ja siitä itse asiassa pidän todella paljon. Muutoksen takia elokuva tuntuu realistisemmalta, eikä niin paljoa fiktiolta kuin aiemmat osat. Siinä missä Roger Mooren Bond hyppi katolta toiselle noin vain, Daniel Craigin Bondilta täytyy löytyä todellista ponnistelua, että hän pystyy moniin suorituksiin - aivan kuin normaaleilta ihmisiltä. Tämä on myös yksi harvoista Bond-elokuvista, joissa katsomoon välittyy oikea tunne siitä, että tarinan päähenkilö on hengenvaarassa. Silloin haluaa vieläkin enemmän nähdä, miten tilanteista päästään ehjin nahoin pois. Se nyt ei ole juonipaljastus, että elävänä Bond selviää, sillä miten muuten sarjaa olisi jatkettu? Silti katsojana jännittää 007:n puolesta.

Toimintaa on tietysti mukana, kuten tällaisissa pätkissä kuuluukin olla. Toimintaosuudet ovat täydellisesti toteutettuja. Aina juoksutakaa-ajoista Afrikassa nyrkkitappeluihin portaikossa, Casino Royalen toimintaosiot ovat huikeasti tehtyjä. Ne eivät pysy paikallaan, jolloin katsoja ei tylsisty samaan lokaatioon, eivätkä ne ole samanlaisia, jolloin elokuva ei tunnu toistavan itseään. Monet asiat ovat nokkelasti keksittyjä ja vaikka mitään megaräjähdyksiä ei nähdäkään, toiminnassa on tiettyä eeppisyyttä. Toiminta on myös realistisen oloista (vaikka takaa-ajojen parkourmeininki onkin hieman koomista) ja lyönnit näyttävät oikeasti sattuvan. Niissä ei puhuta lähes ollenkaan, mikä on toimivasti tehty. Jo ensimmäiset minuutit vihjailevat tulevasta meiningistä. Tällä kertaa nimettömät pahikset ovat edes jotenkin vaikeita vastuksia, jolloin Bondille tilanteet eivät ole helppoja. Hienona vastapainona turpaanmätkimiselle on Casino Royalen korttipeliosuus. Itse en pokerin kaltaisista korttipeleistä paljoa ymmärrä, mutta se ei haittaa, sillä elokuva säilyttää kiinnostavuutensa ja tekee korttipelistä jännittävää. Pelin aikanakin tapahtuu muutamia asioita, jolloin pitkä peliosuus ei ala junnaamaan paikoillaan. Ja sitten mukana on vielä yksi parhaista kidutuskohtauksista elokuvissa Kick-Assin (2010) lisäksi. Herkimmille sen katsominen voi tuottaa vaikeuksia, kuten myös miehille.

Tuttuja Bond-juttuja on myös mukana, vaikka sihteeri Moneypenny ja laitteiden keksijä Q eivät esiinnykään elokuvassa. Vodka martiniakaan ei nautita tuttuun tyyliin "ravistettuna, ei sekoitettuna". Parillakin eri Aston Martinilla kuitenkin ajellaan, tyylikäs puku on päällä ja ranteesta löytyy kallis kello. Tiettyjä tuttuja kaavoja on mukana tarinassa ja niin kuuluukin olla. Yllättäviäkin hetkiä löytyy useita. Casino Royalessa käytetään tuttua aseenpiippukuvaa nokkelasti ja "Nimeni on Bond. James Bond." on saatu mukaan niin täydellisesti, ettei voi muuta kuin antaa aplodit. Bond-tunnuskappale on tuttu, mutta sen lisäksi alkuteksteissä kuullaan edesmenneen Chris Cornellin "You Know My Name" -kappale, joka on erittäin hieno rockkipale yhdistettynä Bond-melodiaan. Kyseessä on yksi suosikeistani Bond-elokuvien alkukappaleista, vaikka nimensä puolesta se kuulostaakin oudolta tunnusbiisiltä salaiselle agentille. Yksi syy lisää, miksi tämä on mielestäni sarjan paras osa. Ne tietenkin, jotka vaativat Bond-elokuvista juuri tiettyjä asioita, joita on totuttu näkemään, luultavasti pettyvät tähän teokseen.

Elokuvan on ohjannut Martin Campbell, joka oli tätä ennen ohjannut toisenkin Bond-seikkailun, eli mainio GoldenEyen. Tässä Campbell ja muu työtiimi ovat ylittäneet itsensä, ja luoneet huikean hienon agenttijännärin, jonka jaksaa katsoa useita kertoja uudestaan ja edelleen se jaksaa hämmästyttää loistavuudellaan. Käsikirjoituksesta vastaavat Neal Purvis, Robert Wade ja Paul Haggis, jotka ovat yhdessä muuttaneet Ian Flemingin kirjan erinomaisesti elokuvaksi ja lisänneet mukaan täydellistä dialogia. Etenkin Bondin heittämät repliikit ovat osuvasti kirjoiteltuja. Kuvaus on todella hyvää, eikä heiluvia, huonompia kuvia ole kuin vain muutama. Leikkaus on sujuvaa. On hienoa, ettei toimintakohtauksissa käytetä useiden toimintaleffojen tapaa pistää leikkauksia joka väliin, jolloin taisteluiden katsomisesta ei tule ärsyttävää. Visuaalisesti elokuva on tyylikkään näköinen. Äänitehosteilla on korostettu useita kohtauksia eri tavoin. Musiikista vastaa David Arnold, joka on säveltänyt mahtavan musiikin säestämään elokuvaa.

Yhteenveto: Casino Royale on mestariteos ja selkeästi paras James Bond -elokuva koskaan! Daniel Craig on paras Bond-näyttelijä ja hän tekee hahmosta inhimmillisemmän, vaikka tuntuukin erittäin kylmältä. Eva Green on mainio Bond-tyttönä, kuten Mads Mikkelsen on mainio pahiksena. Judi Denchin M on loistava. Jännitys pysyy yllä koko elokuvan ajan. Toimintakohtaukset ovat toinen toistaan tyylikkäämpiä ja hienompia. Vastapainoksi toiminnalle on pokeriosuus, josta löytyy myös jännittävyyttä. Mukana on myös yllätyksiä, sekä yksi parhaista kidutuskohtauksista koskaan. "Nimeni on Bond. James Bond" ja aseenpiippukuva ovat nerokkaasti saatu mukaan, eikä katsojaa ehdi edes haitata Moneypennyn ja Q:n puuttuminen. Tunnelma on luotu vahvaksi, eikä se ala poistumaan mielestä ja kehosta ennen kuin lopputekstit ovat rullanneet kokonaan. Chris Cornellin "You Know My Name" on erinomainen kappale ja suosittelen käymään kuuntelemassa sen. Vielä erinomaisempi on Casino Royale, jossa kappale kuullaan. Ihan sama, kuuluuko Bond-elokuvat suosikkeihinne vai ei, katsokaa Casino Royale. Lopputekstit päättyvät tekstiin "James Bond will return" ja niin hän tekikin vuoden 2008 elokuvassa Quantum of Solace, joka jatkaa tarinaa siitä, mihin tämä päättyy.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2017 - Muokattu 13.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.the007dossier.com
Casino Royale, 2006, Columbia Pictures, Eon Productions, Casino Royale Productions, Stillking Films, Studio Babelsberg, Government of the Commonwealth of the Bahamas, Danjaq, United Artists

Arvostelu: Miss Peregrine's Home for Peculiar Children / Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille (2016)

MISS PEREGRINE'S HOME FOR PECULIAR CHILDREN (2016)

NEITI PEREGRINEN KOTI ERISKUMMALLISILLE LAPSILLE

Ohjaus: Tim Burton
Pääosissa: Asa Butterfield, Ella Purnell, Eva Green, Finlay MacMillan, Lauren McCrostie, Milo Parker, Terence Stamp, Chris O'Dowd, Samuel L. Jackson ja Judi Dench
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

Kuten nykyään monen muunkin kirjan kohdalla, en ollut kuullutkaan mistään "Miss Peregrine's Home for Peculiar Childrenistä" (2011), ennen kuin siitä oli tulossa elokuva. Näin mainoksen YouTubessa ja ajattelin, että kyseessä voisi olla ihan viihdyttävä pätkä. En kuitenkaan ollut erityisemmin kiinnostunut aiheesta. Hieman mielenkiintoni nousi, kun huomasin, että kyseessä olisi Tim Burtonin elokuva, muttei kuitenkaan erityisen paljoa, sillä nykyään Burtonin nimi elokuvassa ei vastaa taattua laatua (eihän se aiemminkaan, mutta taso on tuntunut laskevan selkeämmin 2000-luvulla). Pidän kuitenkin fantasiatarinoista ja seikkailukertomuksista, joten halusin päästä katsomaan elokuvan. Viime viikon torstaina lopulta istuinkin Tennispalatsin salissa odottelemassa, että elokuva alkaisi.

Kun isoisä Abe kuolee, lähtee nuori Jake etsimään mystistä neiti Peregrinen lastenkotia, josta Abe kertoi hänelle tarinoita vuosia sitten.

Vaikka elokuvan julisteissa lukee isolla "Neiti Peregrine", niin elokuvan päähenkilö on kuitenkin Jake, jona nähdään Asa Butterfield, joka tuli minulle tutuksi Hugosta (2011) ja Ender's Gamesta (2013), jotka katsoin kummatkin pienen aikavälin sisällä. Hugossa Butterfieldin kyvyt jokseenkin näkyivät, mutta tuntuu kuin hänen suorituksensa olisivat sen jälkeen vain heikentyneet. Tässä elokuvassa hän ei oikein tee vaikutusta, mikä on todella harmillista kokonaisuuden kannalta, sillä Jake esiintyy lähes jokaisessa kohtauksessa. Jake väittää katsojille olevansa kunnon jänishousu, mutta silti kävelee aivan pokkana kohti vaaroja läpi elokuvan. Välillä hän sanoo, ettei uskalla tehdä jotain, mutta loppujen lopuksi uskallusta löytyy aina. En ollut täysin varma, oliko hahmo vain kirjoitettu vähän sinne suuntaan, vai eikö Butterfield vain ollut oikea valinta päärooliin.
     Itse elokuvan nimikkohahmona, neiti Peregrinenä nähdään Eva Green, joka esiintyy yllättävän vähän elokuvassa. Hän käy kääntymässä silloin kun tarve vaatii, mutta ei oikeastaan tee kovin paljoa. Mielestäni Eva Green ei ole erityisen kummoinen näyttelijä, mutta sopii rooliinsa silti. Green on hieman mysteerisen näköinen oikeastikin, joten hänen ei varmaan tarvitse hirveän paljon olla muuta kuin oma itsensä, jotta löytää tavan esittää neiti Peregrineä.
     Enemmän tai vähemmän eriskummallisia lapsia neiti Peregrinen kodista löytyy useita. Isoimmassa roolissa on Emma (Ella Purnell), joka on niin kevyt, että tarvitsee lyijykengät, jottei vain leijuisi pois - mistä herää tietysti kysymys, että miten on mahdollista, ettei hän jo vauvana vain lentänyt kohti avaruutta, kun ei vielä tiedetty, mistä on kysymys? Purnellin suoritus on oikein mainio. Muita lapsia ovat Enoch (Finlay MacMillan), joka kykenee tuomaan elottomia asioita henkiin; Olive (Lauren McCrostie), joka kykenee luomaan tulta käsistään; Horace (Hayden Keeler-Stone), joka näkee enneunia ja pitää vaatteista; Fiona (Georgia Pemberton), joka kontrolloi kasveja; Hugh (Milo Parker), jonka sisällä on paljon ampiaisia; Claire (Raffiella Chapman), jolla on ylimääräinen suu takaraivossa; Bronwyn (Pixie Davies), joka on yliluonnollisen vahva; Millard (Cameron King), joka on näkymätön; sekä kaksoset, jotka pitävät kaiken aikaa pusseja päässään. Välillä elokuvan aikana tuntuu, että erikoismuksuja on liikaa, eikä kaikille riitä tekemistä, mutta onneksi lopulta kaikki pääsevät tekemään edes jotain. Etenkin kaksoset tuntuvat suurimman osan elokuvan ajasta erittäin hyödyttömiltä.
     Elokuvan pahista, herra Barronia näyttelee Samuel L. Jackson, joka tekee aivan järkyttävän surkean roolisuorituksen. Kingsman: The Secret Servicessa (2014) Jacksonin ylinäyttely toimi täydellisesti, mutta tässä hänen sähellyksensä on vain myötähäpeällistä seurattavaa. Hahmo ei ole lainkaan uhkaava, eikä Jackson tunnu olevan millään tapaa kiinnostunut koko elokuvasta. Barronin syy olla paha on aika hölmö ja hänen ilkikurinen suunnitelmansa vielä hölmömpi.
     Muita hahmoja elokuvassa on mm. Jaken isoisä Abe (Terence Stamp), Jaken isä (Chris O'Dowd), eriskummallinen neiti Avocet (Judi Dench), sekä Jaken psykiatri tohtori Golan (Allison Janney).

Elokuva alkaa sillä, kun Jaken kertojaääni selittää, kuinka hanurista ja turhauttavaa hänen elämänsä on; kuinka hän haluaisi olla hyödyllinen elämällään jne. Hän matkaa hieman kummallisen isoisänsä luo ja huomaa, että tämä tekee kuolemaa ja häneltä on revitty silmät päästään. Juuri ennen viimeistä hengenvetoaan isoisä Abe antaa ohjeet Jakelle, jotta tämä pääsisi neiti Peregrinen luokse. Viikkoja myöhemmin tapahtuneen jälkeen Jake käy terapiassa keskustelemassa tapahtuneesta ja siellä päädytään ratkaisuun, että parasta Jakelle olisi, jos hän pääsisi käymään Walesissa, jossa lastenkoti sijaitsee. Parin pettymyksen jälkeen Jake tapaa eriskummalliset lapset, jotka vievät hänet aikasilmukkaan, jossa he ovat jumissa päivämäärässä kolmas syyskuuta 1943. Siellä he eivät vanhene, eivätkä kuole, mutta joutuvat elämään saman päivän yhä uudestaan ja uudestaan. He piileskelevät herra Barronilta ja tämän kuorioilta, jotka syövät eriskummallisten silmiä.

Elokuvan alkupuoli tuntuu hieman kiirehtivän, eikä siitä ole kovin helppo ottaa kiinni. Asiat jotenkin ymmärtää, mutta olisi silti toivonut hieman rauhallisempaa kerrontaa. Siinä kohtaa, kun Jake tapaa eriskummalliset lapset, muuttuu elokuva liian rauhalliseksi, eikä siinä oikeastaan tapahdu paljoa pitkään aikaan. Jakelle ja katsojille selitetään tietoa eriskummallisista, Barronista ja aikasilmukasta. Silti oli hieman vaikea ymmärtää, onko tarinalla jokin oikea pointtikin? Kovin huikeasta fantasiamaailmasta ei ole kyse ja elokuva jättää katsojan hieman kylmäksi. Loppupuolella kun alkaa tapahtua jotain jännittävää, niin mielenkiinto herää jälleen, mutta lopputaistelu on lähinnä vain typerä, mikä vei itseltäni makua koko jutusta. Ja jos alku tuntuu kiirehtivän, niin lopun viimeiset minuutit kulkevat sellaisella nopeudella lopputeksteihin, että päällimmäinen ajatus oli "jaahas". Silti kyseessä on ihan kiva ja viihdyttävä seikkailupätkä, jonka voisi ehkä joskus tulevaisuudessa vilkaista uudestaan, mutten usko menettäväni paljoa, jos tämä jäisi ainoaksi kerraksi, kun näen elokuvan.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Tim Burton, jonka kädenjälki on yleensä todella selkeää elokuvissa, mutta tässä ei niinkään. Muutamat kohdat ovat jännittäviä, mutta Burton-henkeä ei elokuvasta oikeastaan löydy. Olisin toivonut tuttua kontrastia värikkyyden ja synkkyyden välille, mutta sitä saa kyllä hakemalla hakea elokuvasta kissojen ja koirien kanssa. Yhdessä kohtaa elokuvaan on yhdistetty nukkeanimaatiota ja oikeita näyttelijöitä, josta tuli heti mieleen Burton, kuten myös uponneessa laivassa istuvista luurangoista, mutta siihen se sitten jääkin.  Musiikistakaan ei vastaa Danny Elfman, vaan Michael Higham ja Matthew Margeson. Puvustukseen on panostettu selkeästi ja neiti Peregrinen talon lavaste on tyylikäs. Elokuva on kuvattu hyvin, mutta leikkauspöydältä tuntuu selkeästi lähteneen hieman liian reilulla kädellä pätkiä. Voihan se tietty olla, että viimeisin käsikirjoitusversio oli itsessään kiirehtivä. Monissa kohdissa dialogi on todella huonosti kirjoitettua ja aiheuttaa helposti myötähäpeää. Huumoria on yritetty tunkea mukaan ja välillä elokuva onnistuu saamaan katsojan pienesti hörähtämään, mutta sen kummempia nauruja ei ole luvassa. Tietokonetehosteet eivät ole parhaimmasta päästä ja etenkin digikuoriot näyttävät lähinnä naurettavilta, vanhempien tietokonepelien päävastuksilta. Äänimaailma on sentään onnistuneen kiehtova. Näin elokuvan 3D:nä, mutta efekti ei tuntunut tuovan paljoa elokuvaan. Ainoastaan pysähtyvät vesipisarat näyttävät leijuvan suoraan näkökentän edessä, jos on tarpeeksi lähellä valkokangasta.

Yhteenveto: Miss Peregrine's Home for Peculiar Children on ihan kiva, mutta aika unohdettava elokuva. Se tuntuu kiirehtivän hieman liikaa alussa ja lopussa, mutta keskivaihe kulkee paikoitellen jopa puuduttavan rauhallisesti eteenpäin. Asa Butterfield ei toimi tarpeeksi hyvin pääosassa, jotta katsojan mielenkiinto säilyisi kaiken aikaa ja leffan nimikkohahmo neiti Peregrine käy lähinnä vain kääntymässä. Parhaimman roolisuorituksen tekee Ella Purnell ja huonoimman Samuel L. Jackson, jota oli todella kauheaa katsoa. Tim Burtonille tyypillistä henkeä ei elokuvasta löydy, mikä itseäni hieman harmittaa. Tehosteet eivät ole kovin hulppeat, mutta nukkeanimaation yhdistäminen näyteltyyn osuuteen toimi erinomaisesti. Dialogi on monessa kohtaa todella huonosti kirjoitettua. Elokuvan maailmaa ei joko avata tarpeeksi tai sitten se ei vain ole kovin laaja, sillä tällaisenaan se tuntuu hyvin yksinkertaiselta ja ontolta. Voi olla, että tässä nähdään vain pintaraapaisu siitä, mitä tulevaisuudessa olisi luvassa. Kirjalla on nimittäin kaksi jatko-osaa, "Hollow City" (2014) ja "Library of Souls" (2015), joten jos tämä elokuva menestyy, niin uskoisin, että Twentieth Century Foxilla alkaisi jatko-osan teko. Jos Miss Peregrine's Home for Peculiar Children kiinnostaa, niin voihan sen käydä katsomassa, muttei kannata odottaa suuria. Suosittelen ennemminkin odottamaan vuokrausmahdollisuutta.

Kirjoittanut: Joonatan, 25.9.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.blastr.com
Miss Peregrine's Home for Peculiar Children, 2016, Twentieth Century Fox Film Corporation, Chernin Entertainment, Scope Pictures, St. Petersburg Clearwater Film Commission, Tim Burton Productions