Arvostelu: Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä (Kingdom of Heaven - 2005)

KINGDOM OF HEAVEN - TAIVAS MAAN PÄÄLLÄ

KINGDOM OF HEAVEN

Ohjaus: Ridley Scott

Pääosissa: Orlando Bloom, Eva Green, Marton Csokas, Jeremy Irons, David Thewlis, Edward Norton, Brendan Gleeson, Ghassan Massoud, Liam Neeson, Alexander Siddig, Michael Sheen, Velibor Topić, Kevin McKidd, Jouko Ahola, Nikolaj Coster-Waldau ja Iain Glen

Genre: sota, draama, seikkailu, historia

Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 16

Kingdom of Heaven, suomalaiselta lisänimeltään Taivas maan päällä on Ridley Scottin ohjaama, historiasta ammentava toimintaelokuva. Historiasta kiinnostunut William Monahan työsti elokuvan käsikirjoituksen ja sai Scottin kiinnostumaan siitä. Yhdessä he veivät tekstin 20th Century Foxille, joka tarttui siihen innostuneesti, Scottin edellisen historiaeepoksen, Gladiaattorin (Gladiator - 2000) oltua taloudellinen jättihitti ja parhaan elokuvan Oscar-voittaja. Jo varhaisessa vaiheessa studiopomot olivat kuitenkin huolestuneita elokuvan potentiaalisesti mammuttimaisesta pituudesta ja kun kuvausten jälkeen Scott esitteli studiolle yli kolme tuntia kestävän leikkausversion, nämä painostivat Scottia leikkaamaan leffasta huomattavasti lyhyemmän. Scott suostui ja lopulta nelisenkymmentä minuuttia lyhyempänä Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä sai maailmanensi-iltansa 2. toukokuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys, joka sai heikon vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta, pääasiassa juuri kömpelön leikkauksensa takia. Scott päättikin myöhemmin julkaista kotona katseltavaksi alkuperäisen, huomattavasti pidemmän leikkausversionsa, mikä sai positiivisempaa palautetta. Itse katsoin Kingdom of Heavenin ensimmäistä kertaa varmaan viitisentoista vuotta sitten. Olin pitänyt valtavasti Gladiaattorista ja kun historiantunnit siirtyivät ristiretkiin, halusin tietty heti nähdä saman ohjaajan elokuvan aiheesta. Olin kuitenkin todella pettynyt näkemääni, enkä ole katsonut elokuvaa uudestaan. Kun huomasin Kingdom of Heavenin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille toisen mahdollisuuden ja katsoa sen kummatkin versiot.

Vuonna 1184 Ranskassa asuva seppä Balian lähtee isänsä mukaan ristiretkelle Jerusalemiin, toivoen Pyhän maan tuovan hänelle vapahduksen, Balianin menetettyä vaimonsa ja lapsensa, mutta mies päätyykin keskelle kristittyjen ja muslimien sotaa alueesta.

Pääroolissa vaimonsa ja lapsensa menettäneenä seppä Balianina nähdään Orlando Bloom. Bloom oli vastikään noussut maailmankuuluksi tähdeksi esitettyään ensin Legolas-haltiaa Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) ja näyteltyään sitten Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous -merirosvoseikkailussa (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003). Bloom oli juuri saanut toisen historiallisen eeposelokuvan, Troijan (Troy - 2004) kuvaukset purkkiin, kun hänelle tarjottiin pääroolia Kingdom of Heavenissa. Aluksi Bloom oli sitä mieltä, ettei jaksaisi esiintyä jälleen yhdessä mammuttiluokan teoksessa, mutta otti roolin vastaan, päästäkseen työskentelemään ohjaaja Ridley Scottin kanssa. Valitettavasti omasta mielestäni Bloom ei ole kummoinen valinta rooliin. Edellisissä leffoissa hän teki hyvää työtä, mutta Kingdom of Heavenissa Bloom lähinnä patsastelee yksi-ilmeisenä ja aika tylsänä. Loppupäässä Bloom heittäytyy enemmän roolin vietäväksi, mutta pitkin elokuvaa en voinut olla pohtimatta, että onko kyse ohjaajan ratkaisusta, vai oliko Bloom lopulta liian väsähtänyt edellisten megaprojektiensa jäljiltä? Asiaa ei auta se, että hänen hahmonsa ei ole kaksisesti kirjoitettu. Balianin pään sisälle ei oikein pääse, miehen suru perheensä menetyksen jälkeen ei tunnu merkittävältä ja hänen kehityskaarensa Jerusalemia puolustavaksi ritariksi ei ole kummoisesti toteutettu.

Bloomin lisäksi elokuva pitää sisällään varsin nimekkään näyttelijäkaartin, sekä jopa suomalaisverta, voimamies Jouko Aholan esiintyessä elokuvan alkupäässä Odo-soturina. Liam Neeson näyttelee Balianin isää Godfreyta, David Thewlis tämän mukana kulkevaa nimetöntä hospitaalin jäsentä, Edward Norton Jerusalemin kuningas Balduin IV:ää, Eva Green tämän siskoa Sibyllaa ja Marton Csokas tämän vallanahnetta miestä Guy de Lusignania, Jeremy Irons kuningasta neuvovaa Tiberiasia, Brendan Gleeson rietasta Reynaldia, Ghassan Massoud Jerusalemia havittelevaa muslimijohtaja Saladinia ja Alexander Siddig tämän kansleria Imad ad-Diniä. Pikkurooleissa nähdään lisäksi Michael Sheen pappina, sekä myöhemmin Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tutuiksi tulleet Nikolaj Coster-Waldau kylän sheriffinä ja Iain Glen Englannin kuningas Rikhard Leijonamielenä. Sivunäyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan, joskin Eva Greenin ja Orlando Bloomin väliltä ei löydy lainkaan kemiaa.

Valitettavasti Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä -elokuvan teatteriversio jätti minut aika kylmäksi uusintakatselullakin. Kun katsoin elokuvan ensi kertaa, en edes tiennyt, että siitä olisi olemassa pidempi versio, jota aika lailla kaikki kehuivat teattereissa julkaistua, saksittua versiota paremmaksi. Yksi elokuvan merkittävimmistä vioista onkin sen leikkaus. Teatteriversio on aika kömpelösti pistetty kasaan, eikä tarina solju kummoisesti eteenpäin. Oikeastaan kaikki juonikuviot ja samalla niiden täyttämät hahmot jäävät puolitiehen. Ja kun hahmoista ei saa toivotulla tavalla otetta, ei myöskään heidän kertomuksensa juuri nappaa mukaansa. Täten vajaat kaksi ja puoli tuntia kestävä teatterileikkaus on ajoittain varsin raskas katselukoettelemus.

Ei Kingdom of Heavenin teatteriversio kuitenkaan huono ole, lähinnä vain todella keskinkertainen ja siten lähinnä turhauttava. Seasta löytyy hyviä hetkiä ja tapahtumaketjuja, minkä lisäksi teemat uskosta ja uskonnosta ovat vahvoja. Kristittyjen ja muslimien samankaltaisuuksia tutkitaan onnistuneesti, kuten sitä, kuinka molemmat osapuolet perustelevat hirveitä tekojaan Jumalan kautta, oikeuttaakseen tekonsa itselleen. Konfliktia rakennellaan pitkästi, ripotellen muutamia yhteenottoja sinne tänne leffan varrelle. Pitkä odotus palkitaan loppuhuipennuksessa, kun Balianin johdolla kristityt yrittävät puolustaa Jerusalemia muslimeilta, jotka haluavat takaisin sen, mitä pitävät omanaan. Koska katsojana ei ole saanut muodostettua tunnesiteitä hahmoihin, on sota toisaalta jännityksetön, mutta sitä ei voi kieltää, etteikö Ridley Scott osaisi tehdä hurjan komeaa jälkeä. Jerusalemin piiritys on valtava finaali, joka äimistyttää kaikin puolin teknisellä toteutuksellaan. Menoa ei ole tehty lapsiystävälliseksi, vaan tekoverta roiskitaan ja kummaltakin osapuolelta pistetään sotilaita hengiltä roppakaupalla.

Elokuvasta on tosiaan olemassa jopa yli neljäkymmentä minuuttia pidempi ohjaajan versio, mitä monet kehuvat teattereissa julkaistua huomattavasti paremmaksi. Versio sisältää useita pidennettyjä kohtauksia, kuten myös joitain kokonaan uusia kohtauksia, joissa syvennytään lisää hahmoihin ja heidän välisiin suhteisiinsa. Pidennetty versio on myös vielä raaempi kuin teatterijulkaisu.

Katsoi elokuvasta kumman version tahansa, leikkausta lukuun ottamatta tekniset puolet ovat enemmän kuin kunnossa. Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä on upeasti kuvattu, oli kyse sitten näyttävistä maisemaotoksista tai intiimeistä lähikuvista. Lavasteet ovat todella komeat ja puvustuskin on vakuuttavaa. Erikoistehosteet ovat hienot ja värimäärittely on tyylikästä. Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit ovat onnistuneen mahtipontiset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kingdom of Heaven, 2005, Twentieth Century Fox, Scott Free Productions, BK, KOH, Reino del Cielo, Studio Babelsberg, Inside Track 3, Calle Crudaza, Dune Films, Medusa Film, Pathé, StudioCanal, Kanzaman

Arvostelu: Oblivion (2013)

OBLIVION

Ohjaus: Joseph Kosinski

Pääosissa: Tom Cruise, Andrea Riseborough, Olga Kurylenko, Morgan Freeman, Nikolaj Coster-Waldau ja Melissa Leo

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

Oblivion on Tom Cruisen tähdittämä scifielokuva. Leffa lähti liikkeelle Joseph Kosinskin työstämästä sarjakuvasta, joka ei kuitenkaan koskaan edennyt julkaisuun asti. Luonnostelemillaan piirustuksilla ja ideoillaan hän sai silti Walt Disney Picturesin kiinnostumaan sarjakuvan muovaamisesta elokuvaksi. Projekti kuitenkin siirtyi Universalille, Disneyn kokiessa, ettei lapsilta kielletty filmi sopinut heidän katalogiinsa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2012 ja lopulta Oblivion sai maailmanensi-iltansa 26. maaliskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse katsoin Oblivionin vasta vuokralta ja pidin sitä ihan kelvollisena tieteisleffana. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 2077 Maapallo on tuhoutunut ihmisten ja avaruusolentojen välisessä sodassa. Ihmiskunnan rippeet ovat matkustaneet Saturnuksen kuuhun, Titaniin, samalla kun valtavat koneet keräävät vettä Maasta. Jack Harperin ja Victoria Olsenin tehtävänä on suojella näitä koneita olentojen hyökkäyksiltä, mutta kun Jack tekee mullistavan löydön, koko konflikti näyttäytyy uudessa valossa.

Tom Cruise ja Andrea Riseborough näyttelevät Jack Harperia ja Victoria Olsenia, jotka ovat jääneet tuhoutuneeseen Maahan hoitamaan viimeisiä tehtäviä, ennen kuin he voivat liittyä muiden suuresta sodasta selvinneiden ihmisten joukkoon Titanilla, Saturnuksen kuulla. Jackin hommana on huoltaa aluetta kiertäviä droneja ja suojella niiden kanssa valtavia koneita, jotka keräävät vettä ihmisten käyttöön toisaalla. Victoria taas antaa ohjeita kaksikon tukikohdasta, tornista, samalla kun saa itse ohjeita Sallylta (Melissa Leo), Maata kiertävällä Tet-aluksella työskentelevältä johtajalta. Cruise on nappivalinta päärooliin, hoitaen niin teknikon kuin myöhemmin toimintasankarinkin osan taidokkaasti Riseborough on myös oiva osassaan, joskin hän ei pääse yhtä hyvin esille kuin Cruise.

     Muina hahmoina elokuvassa nähdään Olga Kurylenko, Morgan Freeman ja Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tuttu Nikolaj Coster-Waldau. Kurylenko ja Coster-Waldau toimivat hyvin rooleissaan ja jylhä-ääninen Freeman on tietty elokuvan karismaattisin näyttelijä. Heidän hahmoistaan en lähde kuitenkaan sen enempää avaamaan...

Oblivion kuljettaa katsojansa viitisenkymmentä vuotta tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on voittanut sodan avaruuden olentoja vastaan, mutta samalla menettänyt Maan taistelun tiimellyksessä. Itse sotaa ei näytetä lainkaan, ainoastaan sen jälkipuinti. Osalle katsojista tämä voi tulla pettymyksenä, mutta itse pidän tästä hieman erilaisesta toteutuksesta. Alkupää filmistä käytetään hyvin esittelemään vuoden 2077 Maata, Jackin lennellessä ympäri aluetta, joka joskus oli New York (ainakin sortuneista Empire State Buildingista ja Vapaudenpatsaasta päätellen). Tästä dystooppisesta tulevaisuudenkuvasta on onnistuttu saamaan samanaikaisesti niin karmiva kuin jopa hieman kauniskin näky.

Elokuvan tarinaan on saatu mukaan kelpo mysteerielementti, jota Jack ryhtyy selvittämään, samalla kun Victoria haluaisi vain saada hommat nopeasti hoidettua sääntökirjan mukaisesti ja matkata sitten utopiana mainostettuun Titaniin. Mysteerin avautuessa elokuva heittää sekaan yhden jos toisen jos kolmannenkin juonenkäänteen, jotka sekoittavat pakkaa oivallisesti. Väliin ripotellaan myös mukaansatempaavia ja tyylikkäästi toteutettuja toimintakohtauksia. Loppua kohti pätevästi käynnistynyt tieteisleffa alkaa kuitenkin menettämään tehoaan ja katsoja alkaa huomata, kuinka paljon Oblivion lainailee muista scifiteoksista, aina 2001: Avaruusseikkailusta (2001: A Space Odyssey - 1968) alkaen muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneeseen WALL-E -animaatioon (2008) asti. Myös Kuu (Moon - 2009) ja I Am Legend (2007) nousevat jossain kohtaa helposti mieleen. Loppuhuipennuksesta ei myöskään ole onnistuttu saamaan niin eeppistä kuin tekijät ovat selvästi luulleet.

Elokuvan ohjauksesta vastaa idean isä Joseph Kosinski, joka oli tätä ennen ohjannut vain kasariklassikko Tronin (1982) jatko-osan Tron: Perinnön (Tron: Legacy - 2010). Vaikka Kosinski teki kelpo työtä jo siinä scifileffassa, Oblivion on selvästi ollut hänelle isompi intohimoprojekti. Herran työ kompasteleekin lähinnä Karl Gajdusekin ja Michael deBruynin käsikirjoitukseen. Se on toimiva, mutta tarvitsisi potkua, jotta elokuva nousisi oikeasti potentiaaliinsa. Tekniseltä puoleltaan Oblivion on kuitenkin erittäin vaikuttava edelleen. Se on todella tyylikkäästi kuvattu, mitä vain vahvistaa mainio valaisu ja upeat erikoistehosteet. Lavasteet ja asut ovat hyvin toteutetut ja äänimaailma on vahvasti rakennettu efektejä ja M83:n mahtipontisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Oblivion on kelpo tieteiselokuva, joka kuitenkin kompastelee loppupäässään, lainaillessaan turhan paljon lajityypin muista teoksista. Elokuva nappaa alussa tehokkaasti mukaansa ja on kiinnostavaa tutkia tätä tuhoutunutta Maata Jack Harperin kanssa. Toimintakohtaukset ovat vauhdikkaita ja viihdyttäviä, ja mysteerinen tarina kiinnostaa yhä enemmän, kun se alkaa vähitellen aukeamaan. Elokuva ei kuitenkaan ihan kanna loppuun saakka ja aluksi mielikuvitukselliselta scifileffalta vaikuttanut filmi syyllistyy liikaan kopiointiin. Tom Cruise vakuuttaa pääroolissa ja muutkin näyttelijät hoitavat hommansa hyvin. Visuaalisesti filmi on edelleen komea ja M83:n musiikit tunnelmoivat mainiosti taustalla. Oblivionissa olisi potentiaalia iskevämpään scifielokuvaan, mutta jo tällaisenaan se on varsin kelvollinen teos ja jos se on jäänyt sinulta näkemättä ja diggaat toiminnallisesta scifistä ja/tai Tom Cruisesta, suosittelen sen vilkaisemista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Oblivion, 2013, Universal Pictures, Relativity Media, Monolith Pictures, Chernin Entertainment, Radical Studios

Arvostelu: Isku Mogadishuun (Black Hawk Down - 2001)

ISKU MOGADISHUUN

BLACK HAWK DOWN

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Josh Harnett, Eric Bana, Ewan McGregor, Tom Sizemore, William Fichtner, Ewen Bremner, Jason Isaacs, Nikolaj Coster-Waldau, Sam Shepard, Glenn Morshower, Orlando Bloom, Tom Hardy, Charlie Hofheimer, Ioan Gruffudd, Ty Burrell ja Razaaq Adoti
Genre: sota
Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia - Extended Version: 2 tuntia 32 minuuttia
Ikäraja: 16

Black Hawk Down, eli suomalaisittain Isku Mogadishuun perustuu journalisti Mark Bowdenin kirjaan Black Hawk Down: A Story of Modern War (1999) Mogadishun taistelusta, mikä käytiin 3. ja 4. lokakuuta 1993 Somaliassa. Ohjaaja Simon West innostui Bowdenin kirjasta ja ehdotti tuottaja Jerry Bruckheimerille, että siitä voisi tehdä elokuvan. Bruckheimer hankkikin kirjan elokuvaoikeudet ja filmin teko alkoi. Bowden itse kirjoitti ensimmäisen version käsikirjoituksesta, mutta sitä työsti vielä useampikin henkilö, kunnes lopulta Ken Nolan oli vastuussa lopullisesta versiosta. West päätti kuitenkin tehdä mieluummin hittipeleihin perustuvan Lara Croft: Tomb Raiderin (2001), joten hänet korvattiin Ridley Scottilla. Sotilaiden näyttelijät kävivät viikon mittaisen armeijakoulutuksen, missä heille opetettiin taitoja, joita heidän hahmonsa osaavat. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2001 ja lopulta Isku Mogadishuun sai maailmanensi-iltansa 18. joulukuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva onnistui tuottamaan lähes 200 miljoonaa dollaria, mutta sen ison budjetin vuoksi tuottoja ei voinut pitää kummoisena menestyksenä. Leffa sai paljon kehuja kriitikoilta, minkä lisäksi se oli ehdolla kolmesta BAFTA-palkinnosta (paras kuvaus, leikkaus ja äänitehosteet) ja neljästä Oscarista (paras ohjaus, kuvaus, leikkaus ja äänitys), joista se voitti parhaan leikkauksen ja äänityksen palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Iskua Mogadishuun, mutta olin tiennyt siitä jo monia vuosia. Tai oikeastaan tiesin, että on olemassa sotaelokuva Isku Mogadishuun ja elokuva Black Hawk Down, mutta noloa kyllä, minulta kesti aika kauan tajuta, että ne olivat sama filmi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

1990-luvun alussa Somaliassa riehuu sisällissota. Yhdistyneet kansakunnat yrittää auttaa sodan sivullisia viemällä ruokaa ja juomaa Somaliaan, mutta operaatio menee pieleen, kun sotapäällikkö Mohamed Farrah Aidid aloittaa taistelun YK:n joukkoja vastaan. Kolme sotilasryhmää lähetetäänkin Somalian pääkaupunkiin, Mogadishuun, etsimään ja tappamaan Aidid.

Isku Mogadishuun sisältää aikamoisen näyttelijäkaartin... nykypäivänä katsottuna. Monet elokuvan näyttelijöistä olivat nimittäin filmin ilmestymisen aikaan lähes tuntemattomia. Esimerkiksi filmeistä Inception (2010), Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises - 2012) ja Mad Max: Fury Road (2015) tuttu Tom Hardy tekee tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa. Orlando Bloomia ei oltu ihan vielä ehditty näkemään Legolas-haltian roolissa Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003). Game of Thrones -sarjan (2011-2019) Jaime Lannisterina tunnettu tanskalainen Nikolaj Coster-Waldau ei ollut tätä ennen näytellyt amerikkalaisessa elokuvassa. Kyseessä on Eric Banan kolmas leffa. Moderni perhe -hittikomediasarjan (Modern Family - 2009-2020) Phil Dunphyä esittävän Ty Burrellin voi bongata muutamassa kohtaa. Ewan McGregor oli sentään ehtinyt näytellä jediritari Obi-Wan Kenobia ensimmäisen kerran Tähtien sota: Episodi I - Pimeässä uhkassa (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) ja Josh Hartnett nähtiin aiemmin samana vuonna ilmestyneessä sotaelokuvassa Pearl Harbor (2001). Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Jason Isaacs, Tom Sizemore, Ewen Bremner, Sam Shepard, William Fichtner ja Glenn Morshower eri arvoisina amerikkalaissotilaina. Sotilashahmot eivät ole yksilöinä paria poikkeusta lukuun ottamatta erityisen mielenkiintoisia, eikä kenenkään nimeä oikein muista leffan aikana tai sen jälkeen. Sotilaita ei olekaan haluttu esittää niinkään yksittäisinä hahmoina, vaan ryhminä ja parivaljakkoina, jotka tukevat kaikki toisiaan taistelussa. Näyttelijät ovat kaikki erittäin hyviä ja pitkin leffaa on hauska huomata, että: "kas, hänkin on mukana tässä!"

Osa sotaelokuvista keskittyy henkilöihin taistelun keskellä, kun taas toiset keskittyvät enemmän näyttämään taistelua, missä itse sota on hahmo ja sotilaat pelkkiä pelinappuloita. Isku Mogadishuun on valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Tietty panostamalla enemmän hahmoihin, leffaan syntyisi voimakkaampi tunneside, jolloin sotilaan kuollessa katsoja voisi todella tuntea sotilaskavereiden surun. Jo tällaisenaan tämä filmi onnistuu kuitenkin olemaan äärimmäisen iskevä ja vangitseva kuvaus brutaalista taistelusta. Kun sotilaat laskeutuvat helikoptereista Mogadishun kaduille, on loppuleffa lähinnä pelkkää tiivistunnelmaista kyytiä, etenkin kun operaatio kokee pahoja takaiskuja heti ensimetreillä. Taistoa kuvataan monesta vinkkelistä, sotilaiden ollessa ripoteltuna ympäri kaupunkia ja etsiessä toisiaan, kuten myös ilmasta helikopterien kautta ja Yhteisoperaatiokeskukselta käsin, mistä sotilaat saavat ohjeistuksensa. Filmi onnistuu välttämään yksitoikkoisuuden lähes parin tunnin tykityksessään juurikin sillä, että tapahtumia esitetään useammista näkökulmista.

Yksi Isku Mogadishuun -elokuvan suurimmista ansioista on se, kuinka karmivan hyvin se imaisee katsojan kotisohvaltaan taistelun keskelle. Sotilaiden tunteet koko hommasta kuvataan taidokkaasti ja ne tuovat pieniä persoonallisuuksia hahmoihin. Aika lailla kaikkia pelottaa. Jotkut piilottavat sen taidokkaammin ja jotkut saavat siitä pelosta voimaa jatkaa eteenpäin. Tämä adrenaliiniryöppy puskee kaikkea liikkeelle. Taistelun kauheuksia ei kaunistella, vaan elokuvassa nähdään monenlaisia raakuuksia. Elokuvaa ei siis ole helppo katsoa, mutta samalla se on myös äärimmäisen koukuttava ja lähes kahden ja puolen tunnin kesto on nopeasti ohi. Oikeissa kohdissa filmi tarjoaa pieniä suvantohetkiä, kunnes taas mennään. Jännitys pidetään kuitenkin koko ajan korkealla, sillä yllätyshyökkäys voi iskeä minä hetkenä hyvänsä.

Ohjaaja Ridley Scottilta todella löytyy silmää ja taitoa hallita suuria taistelukohtauksia monien extrojen ja erikoistehosteiden kera. Mutta toisin kuin vaikkapa Michael Bay, hän osaa myös luoda tunnetta mukaan. Scott tasapainottelee ison hahmogallerian kanssa lahjakkaasti ja rakentaa jännitettä vaikuttavasti. Tekninenkin toteutus on erinomaista läpi elokuvan. Isku Mogadishuun on upeasti kuvattu. Laajat kuvat näyttävät tapahtumien kokoa ja pienemmät kuvat taas keskittyvät hyvin tunnetiloihin sotilaiden kasvoilla ja silmissä. Napakalla leikkauksella useiden sotilaiden juonikuviot niputetaan hyvin pakettiin. Lavastajat ovat tehneet loistotyötä lokaatioiden kanssa, kun puvustajille on langennut hommaksi saada kymmenet näyttelijät sotilasasuihin. Maskeeraajat tekevät taitavaa ja samalla kuvottavaa työtä erilaisten sotavammojen kanssa. Tehosteet ovat näyttävät ja efektitiimi on päässyt leikkimään räjähteiden kanssa. Riehuvalla äänimaailmalla oikein korostetaan mäiskettä ja tykitystä. Säveltäjä Hans Zimmer tuo lisätunnelmaa musiikeillaan ja parissa kohtaa hyödyntää eri osapuolille tyypillisiä melodioita, korostaakseen kumpi on niskan päällä taistossa.

Elokuvasta on olemassa noin kahdeksan minuuttia pidempi versio, mikä sisältää useita pidennyksiä kohtauksiin. Kyseessä on lähinnä lisättyjä kuvakulmia ja pidempiä otoksia, mutta mukaan mahtuu myös pidempiä keskustelujakin. Kokonaan uusia kohtauksia mukana ei ole.

Yhteenveto: Isku Mogadishuun on hieno ja vangitseva sotateos, joka tuntuu suorastaan imaisevan katsojan keskelle taistelutannerta. Elokuva on lähes alusta loppuun intensiivistä tykitystä, eikä jännite pääse koskaan laskemaan. Ohjaaja Ridley Scott pitää tunnelmaa korkealla, mutta keksii myös tapoja, joilla saa leffan välttämään yksitoikkoisuuden. Eri näkökulmat tilanteeseen ja muutamat lyhyet hengähdystauot ovat onnistuneita lisäyksiä, ja kahden ja puolen tunnin kesto kuluu vauhdilla. Puitteiltaan filmi on huippuluokkaa ja näyttelijäkaarti onnistuu työssään hienosti. Näin 20 vuotta myöhemmin on hauskaa bongailla nykyään tunnettuja staroja tekemässä ensimmäisiä roolitöitään. Kaiken kaikkiaan Isku Mogadishuun on vahva kuvaus hirveästä taistelusta ja yhä yksi parhaista 2000-luvun sotaelokuvista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Black Hawk Down, 2001, Revolution Studios, Jerry Bruckheimer Films, Scott Free Productions

Arvostelu: Gods of Egypt (2016)

GODS OF EGYPT (2016)

Ohjaus: Alex Proyas
Pääosissa: Brenton Thwaites, Nikolaj Coster-Waldau, Gerard Butler, Elodie Yung, Courtney Eaton, Rufus Sewell, Chadwick Boseman, Geoffrey Rush, Bryan Brown ja Goran D. Kleut
Genre: fantasia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12

Gods of Egypt perustuu löyhästi Egyptin mytologiaan ja jumaliin. Elokuvan teko alkoi 2010-luvun alussa ja lähti kunnolla käyntiin vuonna 2012, kun ohjaajaksi valittiin Alex Proyas. Tarkoituksena oli tehdä eeppinen teos, jossa olisi vaikutteita merkkiteoksista ja joka yhdistelisi niitä hienoksi kokonaisuudeksi. Lionsgate-yhtiö uskoi leffan aloittavan uuden hittisarjan, kun heidän levittämänsä suursuosikki The Hunger Games -sarja (2012-2015) loppui. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, eikä kukaan muu uskonut niin käyvän. Jo elokuvan ensimmäinen trailer herätti kohua, kun yksikään näyttelijä ei ollut egyptiläinen, minkä lisäksi monet hämmästelivät, kuinka surkealta koko juttu näytti. Itsekin muistan, kun näin leffan trailerin, enkä meinannut uskoa silmiäni. Vuosi on 2016 ja näin hirveältä näyttävä kura olisi saamassa elokuvalevityksen? Muut mainokset olivat ihan yhtä kehnoja, enkä mennyt katsomaan leffaa. Ajattelin, etten koskaan katsoisi Gods of Egyptia, vaan säästäisin itseni mahdolliselta kärsimykseltä. Kuitenkin kun oli kulunut puoli vuotta elokuvan ilmestymisestä ja suuri viha teosta kohtaan oli muuttunut pelkäksi pilkaksi, mielenkiintoni alkoi herätä. Yhtäkkiä halusinkin nähdä Gods of Egyptin, koska se olisi mitä luultavimmin ripulia! Olin jopa valmis vuokraamaan sen, kun se ilmestyi myyntiin, mutta yllätyksekseni sitä ei ollut saatavilla Makuunissa tai Filmtownissa, eikä ole vieläkään. Tämän takia kiinnostukseni kasvoi entistäkin enemmän ja halusin todella tietää, millainen katastrofi olisi luvassa. Eräänä toukokuun viikonloppuna sain kuitenkin tunnukset Viaplay-palveluun ja huomasin leffan olevan sen tarjonnassa. Gods of Egypt olikin ensimmäinen leffa, jonka katsoin Viaplaysta ja samalla päätin tietenkin kirjoittaa siitä.

Osiris on kruunaamassa poikansa Horuksen Egyptin uudeksi kuninkaaksi, kun Osiriksen vallanhimoinen veli Set saapuu paikalle tappamaan Osiriksen, tekee itsestään kuninkaan ja karkottaa Horuksen aavikolle sokeana. Nuoren Bekin täytyy varastaa Horuksen silmät Setin temppelistä ja viedä ne Horukselle, jotta tämä saisi voimaa päihittämään Setin.

Bekiä näyttelee Brenton Thwaites, joka ei erityisemmin häikäise taidoillaan. Bek on leffan alkupäässä erittäin innokas nuorukainen, joka varastelee rakkaalleen. Harmi vain, että hahmon innostus tulee esille ärsyttävänä energiana, jolloin Bekistä on vaikeaa pitää. Onneksi kun elokuva kulkee eteenpäin, hahmo alkaa muuttua vakavammaksi ja sankarilliseksi, jolloin hänestä tulee pidettävämpi. Bek on itse asiassa lähestulkoon koko elokuvan ainoa pidettävä hahmo, sillä hänellä on selkeä kaari, eikä hän ole yhtä yksiulotteinen kuin leffan muut henkilöt.
     Ilman valtias Horuksena nähdään Game of Thrones -sarjasta tuttu Nikolaj "Jaime Lannister" Coster-Waldau. Toisin kuin Bek, Horus on elokuvan alussa jokseenkin pidettävä ja vaikuttaa tarinan sankarilta, mutta menettäessään näkönsä, hänestä tulee kusipää. Hahmo on nimittäin kaiken aikaa valmis huijaamaan Bekiä, jolloin on hankalaa pitää hänestä. Bekin tavoin myös Horuksen täytyy muokata itsestään sankari, mutta Horuksen versio muuttumistarinasta ei ole erityisen kiinnostava, eikä Coster-Waldau ole kovin hyvä roolissaan.
     Elokuvan pahiksena, eli Setinä nähdään Gerard Butler, joka on jo aiemmin nähty jumalmyytteihin perustuvassa teoksessa, nimittäin leffassa 300 (2006). Voi olla, että idealtaan jollain tapaa samanlainen elokuva herätti näyttelijän mielenkiinnon ja siksi Butler on tähän päätynyt, mutta varmaa syytä on vaikea sanoa. Butler on näyttelijänä ehdottomasti elokuvan paras, sillä hänestä löytyy niin vahva usko itseensä, että hän on uskottava todella yliampuvana pahishahmona ja sopii rooliin. Set on ihan toimiva pahis ja hänelle on annettu kelpo syy siihen, miksi hän kokee olevansa oikeutettu hallitsija, mutta hahmon tapa toimia on paikoitellen liioiteltua. Set ei ole kertaakaan uhkaava, vaan lähinnä aika koominen.
     Elodie Yung esittää rakkauden jumalatar Hathoria, Horuksen entistä rakasta, jota Set pitää orjanaan. Leffan puoleen väliin asti Hathor on tylsä tapaus, joka tuntuu vain patsastelevan dramaattiset ilmeet kasvoillaan, mutta ensimmäisen tunnin jälkeen hahmolle alkaa olla käyttöäkin. Hathor kykenee saamaan miehet pauloihinsa, mikä on kiinnostavinta hänessä, mutta valitettavasti hän ei käytä kykyään kuin pariin otteeseen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Courtney Eatonin näyttelemä Bekin rakas Zaya, joka motivoi Bekistä sankaria, Rufus Sewellin esittämä inhottava arkkitehti Urshu, Captain America: Civil Warista (2016) tutun Chadwick "Black Panther" Bosemanin näyttelemä tiedon jumala Thoth, Bryan Bransonin esittämä elämän jumala Osiris ja Goran D. Kleutin esittämä kuoleman jumala Anubis. Jostain syystä elokuvaan on saatu myös mainio Geoffrey Rush, joka nähdään auringon jumala Ra'na. Rush ei sovi rooliin millään lailla ja lähinnä käy vain sääliksi, että hänet on houkuteltu tällaiseen roskaan mukaan, etenkin siinä kohtaa, kun Ra muuttuu jättimäiseksi tulihepuksi.

Muistatteko elokuvan Clash of the Titans (2010)? Leffa jonka tarinassa hyödynnettiin kreikkalaista mytologiaa? Joka ei ollut erityisen hyvä, mutta ihan menettelevä? Entäpä sen jatko-osan Wrath of the Titans (2012), jota kaikki tuntuvat inhoavan? Gods of Egypt on aika lailla samaa tasoa Wrath of the Titansin kanssa, muttei onneksi ihan yhtä hirveä. Gods of Egypt on nimittäin monin tavoin viihdyttävä elokuva, minkä lisäksi se naurattaa usein - ei leffassa esiintyvien vitsien takia, ne ovat vain myötähäpeällisiä, vaan sen takia kuinka kehno teos on kyseessä. Parhaimmillaan elokuva on, kun se ei ota itseään liian vakavasti ja kulkee nopeatempoisella seikkailuhengellä eteenpäin. Silloin kun näyttelijöillä tuntuisi olevan hauskaa, niin myös katsoja nauttii olostaan. Tai noh, ei nauti, vaan lähinnä unohtaa hetkeksi päässään tekemänsä listan kaikista asioista, joita olisi kivempi tehdä kuin katsoa Gods of Egyptiä. Kuitenkin lähes kaikki elokuvan "hyvätkin" asiat ovat huonoja tai vähintäänkin hölmöjä, jolloin leffa ei ole koskaan parempi kuin ihan kiva. Mukana on naurettavan toimivia juttuja siellä täällä, mutta siihen se jääkin. Jo leffan ensimmäisten minuuttien aikana tietää, että kaikki ei ole kunnossa.

Gods of Egyptin suurin ongelma on sen pituus. Elokuva kestää yli kaksi tuntia, mikä on aivan liian kauan tällaiselle teokselle. Jos tässä edes yritettäisiin tehdä jotain muuta kuin kallista B-leffaa, niin pituus olisi jokseenkin ymmärrettävä. Tällainen teos ei saisi lain mukaan olla pidempi kuin puolitoista tuntia, sillä jokainen lisäminuutti voi aiheuttaa katsojalle henkisiä traumoja. Puolitoista tuntia on melkein kuin raja sille, kuinka pitkään kehnoa elokuvaa kykenee katsomaan, ainakin omalla kohdallani. Vaikka viimeisen puolen tunnin aikana ruudulle pamautellaankin ties mitä jättimörköjä ja jumalrobotteja taistelemassa toisiaan vastaan, niin viihdyttävyysarvo alkaa laskea kohti nollaa. Toimintakohtaukset eivät ole erityisen hyviä tai mukaansatempaavia, ne vain ovat mukana, koska on pakko. Ne ovat niin yliampuvia, ettei niistä voi edes nauttia enää. Ei siinä mitään, jos ne olisivat oikeasti eeppisiä, jolloin katsojan kaikki karvat olisivat ihmetyksestä pystyssä, mutta kun ne ovat vain typeriä ja myötähäpeää aiheuttavia. Hirveintä ja idioottimaisinta oli kuitenkin Ra'n käymä taistelu Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chestin (2006) Krakenilta näyttävää pilvimonsteria vastaan. Yllätyksekseni kaikkein parasta koko elokuvassa oli Bekin ja Zayan rakkaustarina. Kaikki taistelut tuntuivat vain pitkittävän tiedon saamista siitä, miten nuorelle parille käy. Loppujen lopuksi koko suurella taistelulla Egyptin herruudesta ei ole mitään väliä, kun haluaisi nähdä todellista rakkautta. Ja arvatkaapa vain, painottuuko leffa enemmän rakkaustarinaan vai katsojan älykkyysosamäärää laskevaan toimintaan? Annan vihjeen: se on se jälkimmäinen vaihtoehto.

Katsojan älykkyysosamäärää laskevan teoksen ohjauksesta vastaa Alex Proyas, joka on tehnyt aiemmin mm. viihdyttävän I, Robotin (2004) ja ihan menevän jännityspätkä Knowingin (2009). Proyas ei selvästi tiedä, minkä takia nuo kaksi teosta toimivat ja onkin kadonnut suuruudenhulluuteen, luullensa tehneen erittäin eeppisen ja huikean mestariteoksen. Hän luultavasti todella uskoo tehneensä hyvän elokuvan, sillä murska-arvioiden ilmestyessä hän haukkui kaikkia leffaa kritisoineita. Vaikea sanoa kuinka moni muu Gods of Egyptiä tehnyt oikeasti uskoi projektiin. Luulisi, että jo Matt Sazaman ja Burk Sharplessin surkea käsikirjoitus olisi pistänyt hälytyskellot soimaan niille, joita pyydettiin tuotantoon mukaan. Noh, sentään leffasta löytyy hyviä kuvia... joista tosin jokaista on muuteltu digitaalisesti. Taustakankaan käytön huomaa todella usein, minkä lisäksi leffa on visuaalisesti kökkö. Tietokonehirviöt ja -robotit eivät ole millään lailla vakuuttavia, vaan lisäävät myötähäpeän määrää. Visuaalisesti hienointa oli, miten monistuva Thoth oli toteutettu, mutta muuten efektit näyttävät siltä, että ne kuuluisivat 2000-luvun ensimmäisten vuosien leffoihin. Äänitehosteet ovat onneksi toimivia. Valitettavasti säveltäjä Marco Beltram ei ole edes yrittänyt luoda mitään uutta, vaan suurin osa melodioista on lähes suoraan kopioitu muista teoksista. Useaan otteeseen elokuvan aikana yritinkin miettiä, mistä leffoista musiikit olivat ryöstetty?

Yhteenveto: Gods of Egypt on kehno ja aivan liian pitkä elokuva. Parhaimmillaan leffa on, kun se ei ota itseään liian vakavasti, mutta valitettavasti tekijät ovat kokeneet olevansa mukana jossain oikeasti eeppisessä, jolloin se on lähinnä tahattoman koominen. Myötähäpeän määrä on suuri, minkä lisäksi mukana on todella paljon typeriä ja katsojia tyhmentäviä hetkiä. Käsikirjoitus on kuraa, tehosteet ovat huonoja, musiikit on muualta ryöstetty ja hahmot eivät ole kovin kiinnostavia. Gerard Butler on osuva valinta rooliinsa, mutta muiden kohdalla lähinnä ihmettelee, miten he päätyivät mukaan tähän? Etenkin Geoffrey Rush -raukka, voi poloista! Onneksi mukana on joitain toimivia hetkiä, eikä kyseessä ole vime vuoden huonoin elokuva, vaikka kymmenen huonoimman joukkoon se pääsee. Gods of Egyptiä ei voi oikein suositella kenellekään. Nekin jotka pitävät B-roskaleffoista, eivät luultavasti nauti tästä, sillä tämä tuntuu liian ison luokan teokselta. Ainoa syy, miksi tämä pitäisi nähdä, on jos haluaa tietää, kuinka huono elokuva oikeasti onkaan. Jatko-osan vaaraa ei taida olla, kun ensimmäinenkään osa ei menestynyt.

Kirjoittanut: Joonatan, 10.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Gods of Egypt, 2016, Pyramania, Summit Entertainment, Mystery Clock Cinema, TIK Films, Thunder Road Pictures