Arvostelu: Abraham Lincoln: Vampire Hunter (2012)

ABRAHAM LINCOLN: VAMPIRE HUNTER

Ohjaus: Timur Bekmambetov

Pääosissa: Benjamin Walker, Dominic Cooper, Mary Elizabeth Winstead, Rufus Sewell, Anthony Mackie, Marton Csokas, Jimmi Simpson, Erin Wassom, Alan Tudyk, Joseph Mawle ja Robin McLeavy

Genre: toiminta, fantasia, kauhu

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

Abraham Lincoln: Vampire Hunter perustuu Seth Grahame-Smithin samannimiseen kirjaan vuodelta 2010. Heti kirjan ilmestyttyä tuottaja Tim Burton ja ohjaaja Timur Bekmambetov yhdistivät voimansa hankkiakseen kirjan elokuvaoikeudet ja saivat samalla Grahame-Smithin työstämään elokuvasovituksen käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2011 ja lopulta Abraham Lincoln: Vampire Hunter sai maailmanensi-iltansa 18. kesäkuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei ollut kummoinen menestys taloudellisesti, minkä lisäksi niin kriitikot kuin katsojatkaan eivät erityisemmin pitäneet elokuvasta. Itsekään en pitänyt elokuvasta, kun katsoin sen vuotta myöhemmin vuokralta. Muistan olleeni todella pettynyt, sillä olin odottanut innolla elokuvan näkemistä veikeän konseptin takia. En olekaan suostunut katsomaan elokuvaa uudestaan, kunnes huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta ja päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden.

Vuonna 1818 nuori Abraham Lincoln näkee vampyyrin murhaavan hänen äitinsä. Vampyyreitä metsästävä Henry Sturgess ottaa kostonhimoisen Abrahamin hoiviinsa ja kouluttaa tästä näiden öisten verenimijöiden tappajan.

Pääroolissa Abraham Lincolnina nähdään Benjamin Walker, joka on täysin väärä valinta. Walkerista ei löydy tarpeeksi karismaa toiminnallisen kauhufantasian päätähdeksi ja vielä vähemmän häneltä löytyy karismaa täyttämään legendaarisen presidentti Lincolnin saappaita. Toisin kuin samana vuonna Lincoln-elokuvassa presidenttiä näytellyt ja rooliin täysin kadonnut Daniel Day-Lewis, Walkerin touhuja seuratessa ei koskaan tunnu siltä, että kyseessä olisi se Abraham Lincoln. Walker yrittää kovasti kohtauksissa, joissa Lincoln pitää poliittisia puheitaan, mutta silloin Abrahamista herää lähinnä mielikuvia nuoresta näyttelijänalusta, joka yrittää esittää suurta poliitikkoa.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Dominic Cooper Lincolnin vampyyrimetsästäjäksi kouluttavana Henry Sturgessina, Mary Elizabeth Winstead Abraham vaimona Mary Toddina, Anthony Mackie Abrahamin lapsuudenystävänä Willinä ja Jimmi Simpson Abrahamin assistenttina Joshuana, sekä Rufus Sewell vampyyreitä johtavana 5000-vuotiaana Adamina ja Marton Csokas ja Erin Wasson tämän tärkeimpinä käskyläisinä. Siitä huolimatta, että sivurooleihin on pestattu päteviä nimiä Winsteadista Sewelliin ja Mackieen, yksikään näyttelijöistä ei vakuuta tässä leffassa. Läpikotaisin näyttelijäsuoritukset tuntuvat liikaa keikkatyöltä, josta on kääräisty helpot rahat.

Harmillisesti Abraham Lincoln: Vampire Hunter ei osoittautunut yhtään sen paremmaksi elokuvaksi kuin ensimmäisellä kerralla katsottuna. Itse asiassa, kun tässä on vuosien varrella kertynyt enemmän kokemusta ja tietoa filmeistä, elokuvan ongelmat näyttäytyivät vielä isommin kuin viimeksi. Henry Jackmanin paikoitellen oikein passelisti jumputtavien musiikkien ja muutaman oivallisen verisen vampyyritapon lisäksi elokuvasta on vaikea löytää mitään positiivista sanottavaa. Yksi isoimmista ongelmista on sen ohjaus. Timur Bekmambetov ottaa tämän pöljän konseptin Yhdysvaltojen entisestä presidentistä lahtaamassa vampyyrejä aivan liian tosissaan. Tällaisen filmin kuuluisi olla hieman kieli poskessa tehty, mutta Bekmambetov on tehnyt leffasta melodramaattisesti synkistelevän ja tylsän harmaan. 

Vaikka katsojana pitäisi juurikin siitä, että elokuva on päätetty tehdä vakavasti eikä leikitellen, elokuva on täynnä muitakin ongelmia. Rakenteeltaan se on aikamoinen sotku, joka joko hyppii liiankin hurjaa vauhtia eteenpäin, oikoen mutkia suoriksi turhankin helposti tai sitten laahaa paikoillaan. Elokuvan alkupää Abrahamin lapsuudesta siihen, kun Henry ryhtyy kouluttamaan häntä, on kiirehditty läpi, jotta päästään siihen, kun Abraham pilkkoo kirveellä vampyyreitä palasiksi. Kiirehtimisen takia elokuvaan on vaikea päästä mukaan, eikä Abrahamin kostoretkeen jaksa investoida tarvittavia tunteita. Jossakin kohtaa tekijät muistavat, että "ai niin, tästä hepustahan pitäisi tulla Yhdysvaltojen presidentti" ja leffa kääntää hetkellisesti suuntaansa kohti poliittista draamaa. Nämä kohtaukset ovat väkinäisen puisevia ja saavat katsojan toivomaan, että palattaisiin takaisin siihen pöljään vampyyrimekastukseen. Onneksi siihen palataan, mutta silti loppuhuipennus on aika ponneton tuhnu.

Vaikka Bekmambetov epäonnistuu elokuvan kanssa muuten, on hän sentään saanut ujutettua mukaan muutaman ihan veikeän vampyyritapon. Nämä tappokohtaukset äityvät kuitenkin leffan edetessä yhä vain yliampuvammiksi, eivätkä ne jossain kohtaa enää sovi muuten haudanvakavaan rainaan. Asiaa eivät auta selvät 3D-hetket, joissa kohti kameraa syöstään toinen toistaan surkuhupaisampia efektejä. Muistelisin, että Abraham Lincoln: Vampire Hunterin erikoistehosteet näyttivät halvoilta jo elokuvan ilmestyessä, eivätkä ne todellakaan näytä yhtään paremmilta kymmenen vuotta myöhemmin. On täysin selvää, että suuri osa leffasta kuvattiin taustakankaan edessä, sillä sellaiselta digimössöltä kaikki tapahtumapaikat näyttävät. Yhden hevoskohtauksen aikana purskahdin nauruun muutamankin kerran, sillä kaikki kohtauksessa on niin kökösti tehty. Elokuva ei ole edes järin hyvin kuvattu. Sen puvustukset toimivat, mutta maskeeraajien yritys saada Benjamin Walker näyttämään loppuleffan ajan ikääntyneeltä Lincolnilta on kiusallinen. Äänimaailma luottaa liikaa vaivalloisiin böö-pelästysääniin, joilla yritetään luoda edes pientä kauhua jännityksettömään elokuvaan.

Yhteenveto: Abraham Lincoln: Vampire Hunter on villin vekkulimaisesta ideastaan huolimatta surkea elokuva. Vampyyreja lahtaavasta presidentti Lincolnista saisi varmasti viihdyttävän hömppäleffan, jos sen tekisi enemmän humoristisella ja itseironisella asenteella, mutta ohjaaja Timur Bekmambetov käsittelee pöljää aihettaan aivan liian vakavasti. Synkkä ja harmaa leffa on tylsää katsottavaa, vaikka parit mainiot vampyyritapot ilahduttavatkin. Tarinankerronta on todella kömpelöä ja elokuva joko kiirehtii tai laahaa. Tarinan siirtyessä poliittisemmalle puolelle, meno muuttuu jopa kiusalliseksi. Toimintakohtauksia eivät yhtään auta kehnot erikoistehosteet ja selvät yritykset leikitellä 3D-teknologialla. Elokuva ei edes näytä hyvältä, eivätkä näyttelijät ole kummoisia rooleissaan. Benjamin Walker ei istu pääosaan lainkaan ja muut hoitavat hommansa siitä, mistä aita on matalin. Abraham Lincoln: Vampire Hunteria ei voi suositella oikein kenellekään. Kenties jonain päivänä joku muu koittaa onneaan idean kanssa ja saa siitä aikaiseksi vaikka näppärän televisiosarjan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Abraham Lincoln: Vampire Hunter, 2012, Abraham Productions, Bazelevs Production, Tim Burton Productions, Genre Films, Location Gourmet

Arvostelu: Isä (The Father - 2020)

ISÄ

THE FATHER

Ohjaus: Florian Zeller

Pääosissa: Anthony Hopkins, Olivia Colman, Rufus Sewell, Imogen Poots, Olivia Williams, Mark Gatiss ja Ayesha Dharker

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 7

The Father, eli suomalaisittain Isä on Anthony Hopkinsin tähdittämä draamaelokuva, joka perustuu ranskalaisen Florian Zellerin näytelmään La Père vuodelta 2014. Zeller oli kiinnostunut näytelmän kääntämisestä elokuvan muotoon ja hänelle koitui tilaisuus siihen, kun Isossa-Britanniassa kiinnostuttiin näytelmästä. Christopher Hampton auttoi Zelleriä kääntämään näytelmän käsikirjoituksen englanniksi ja elokuvamuotoon. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2019 ja lopulta Isä sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2020. Elokuvaa on hiljalleen esitetty festivaaleilla ja tänä vuonna se on saanut kunnon teatterikierroksensa maailmalla ja nyt Isä saapuu myös Suomeen. Itse kuulin elokuvasta viime vuonna, kun kriitikko Chris Stuckmann ylisti sitä videollaan vuoden suosikkielokuvistaan. Kiinnostustani vain lisäksi, kun elokuva alkoi kahmia palkintoja ja ehdokkuuksia. Isä sai mm. kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naissivuosa, lavastus ja leikkaus), joista se voitti parhaan sovitetun käsikirjoituksen ja yllätykseksi myös parhaan miespääosan palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, miespääosa, naissivuosa ja käsikirjoitus), sekä kuusi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, brittielokuva, lavastus ja leikkaus), joista se voitti parhaan miespääosan ja käsikirjoituksen palkinnot. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan Isää sen lehdistönäytöksessä noin kuukautta ennen Suomen ensi-iltaa.

Vanha ja muistisairas Anthony torjuu toistuvasti epätoivoiseksi käyvän tyttärensä avunannot, samalla kun hän alkaa vähitellen kyseenalaistamaan omaa mieltään ja todellisuutta.

Parhaan miespääosan Oscar-palkinnon päätyminen Anthony Hopkinsin käsiin tuli monille, jopa Oscar-gaalan järjestäjille yllätyksenä, lähes kaikkien odottaessa edesmenneen Chadwick Bosemanin saavan pystin roolityöstään Ma Rainey's Black Bottomissa (2020). Jopa itse ihmettelin voittoa, uskottuani sen olevan varmaa, että palkinto annetaan postuumista Bosemanille. Kuitenkin nyt, kun olen nähnyt Hopkinsin roolisuorituksen Isässä muistisairaana Anthonyna, en ihmettele yhtään, että hän vei voiton. Vaikka Hannibal Lecterin rooli tulee aina olemaan Hopkinsin legendaarisin, tämä roolityö nousee ehdottomasti hänen parhaimpiin. Hopkins on ilmiömäisen huikea herkässä osassaan. Hän antautuu täysillä roolinsa vietäväksi, pistäen katsojan ihailemaan hänen vimmaansa ja eläytymiskykyään läpi elokuvan. Hahmona Anthony on erittäin mielenkiintoinen ja on myös kiinnostavaa, kuinka hahmo alkaa muuttua elokuvan tapahtumien aikana, muistisairauden pahetessa entisestään. Kun todellisuudentaju alkaa täysin murentua, suru Hopkinsin silmillä näyttää sydäntäsärkevän aidolta.

     Netflixin The Crown -sarjasta (2016-) parhaiten tuttu Olivia Colman näyttelee Anthonyn tytärtä, Annea, joka yrittää parhaansa mukaan auttaa isäänsä. Avun jatkuvasti torjuva isä alkaa kuitenkin tosissaan stressata Annea ja Colman viestii täysin autenttista murhetta ja jopa epätoivoa roolityössään. Colman jää Hopkinsin varjoon, mutta tekee silti erinomaisen roolisuorituksen - eipä häneltäkään muuta voi odottaa tässä kohtaa.

Hyvin pian Isää katsoessa on selvää, että elokuvaa perustuu näytelmään. Sen lisäksi, että lähes koko elokuva tapahtuu Anthonyn asunnossa (mikä on lavastajalle unelma näytelmässä), kohtaukset myös alkavat, kulkevat ja päättyvät kuin näytelmissä. Hahmot saapuvat kohtauksiin ja poistuvat kohtauksista kuin näytelmässä, pääasiassa selvästi saapumalla toisesta huoneesta tai poistumalla toiseen huoneeseen. Itselläni on teatteritaustaa ja pystyin elokuvaa katsoessani näkemään mielessäni, kuinka teatteriesityksessä näyttelijät tulevat verhoista näyttämölle ja osuutensa päätyttyä poistuvat takaisin kulisseihin. Tämä teatterimaisuus viehätti jo itseäni suuresti, mutta sen lisäksi elokuva on niin vaikuttava kaikilla muillakin osa-alueille, että minun teki mieli antaa aplodit sen päätyttyä - aivan kuin Hopkins ja Colman olisivat oikeasti olleet paikalla kumartamassa esityksen lopuksi.

Sen lisäksi, että Florian Zellerin näytelmäkäsikirjoitus on siirtynyt todella napakasti teatterilavalta elokuvan muotoon, se on muutenkin erittäin voimakas teksti. Dialogi on läpikotaisin erinomaista ja kiehtovat keskustelut vain auttavat näitä upeita näyttelijöitä loistamaan. Parasta käsikirjoituksessa kuitenkin on, kuinka se vie katsojan täydellisesti Anthonyn mielen sisälle. Tavat, joilla Isä pistää katsojan kokemaan päähenkilönsä muistisairautta, on suorastaan ällistyttävää. Hahmojen näyttelijät saattavat vaihtua kesken leffan, havainnollistaakseen, kuinka Anthony alkaa kokea vaikeuksia tunnistaa edes läheisimpiään. Hahmoja ilmestyy täysin yllättäen Anthonyn asuntoon ja pian katsoja jo kyseenalaistaa, mikä elokuvassa on totta ja mikä tapahtuu vain Anthonyn päässä? Samoja keskusteluja käydään uudestaan ja uudestaan, mutta toisinaan taas joku hahmoista kertoo jotain elämästään täysin eri lailla kuin ennen. Ketkä hahmoista ovat todellisia? Kohtaukset on rakennettu kummallisesti niin, ettei niin Anthony kuin katsojakaan tiedä, eletäänkö yhä samaa päivää, vai onko jo seuraava aamu vai jo seuraava kuukausi... vai sittenkin edellispäivä? Yksi keskustelu on kirjoitettu niin upeasti, että se alkaa ja päättyy saumattomasti täysin samoihin repliikkeihin.

Filmistä ei uskoisi, että kyseessä on Florian Zellerin esikoiselokuva; se on niin suurella ammattitaidolla tehty. Zellerin teatteritausta onkin antanut hänelle vahvan alustan, minkä kautta hän voi ammentaa elävien kuvien maailmaan. Zellerin luoma tunnelma on todella voimakas, tiivistyen katsojan ympärille. Samanaikaisesti elokuvassa on jotain kaunista, vaikka se onkin ahdistava ja surullinen. Niinkin surullinen, että parissa kohtaa meinasi kyynel vierähtää poskelle. Isä on myös taidokkaasti kuvattu ja sen upea leikkaus vain vahvistaa katsojan tuntemusta kuin olisi Anthonyn mielen sisällä. Lavastusta hyödynnetään myös hienosti ja vähitellen katsoja saattaa huomata, että huonekalut Anthonyn asunnossa vaihtavat joko paikkaa tai ne muuttuvat kokonaan. Puvustajat ovat myös hoitaneet hommansa oivallisesti, kuten myös äänimaiseman työstäjät. Klassisia musiikkeja hyödynnetään aina silloin tällöin hyvänä tehokeinona.

Yhteenveto: Isä on erinomainen elokuva, jossa Anthony Hopkins tarjoaa yhden uransa upeimmista roolisuorituksista. Hopkins on ilmiömäisen loistokas muistisairaan Anthonyn osassa ja niin hänen työnsä kuin Florian Zellerin vahva käsikirjoitus kuljettavat katsojan täydellisesti hahmon mielen sisälle. Elokuva tulkitsee vakuuttavasti muistisairautta ja katsojanakin kyseenalaistaa nopeasti, mikä tapahtumista edes on totta ja mikä tapahtuu vain Anthonyn pään sisällä. Mitä pidemmälle sairaus etenee, sitä sydäntäsärkevämmäksi elokuva käy ja kyynelhanojen aukeaminen muuttuu yhä vain todennäköisemmäksi. Kaikessa surullisuudessaan ja ahdistavuudessaan elokuva osaa kuitenkin olla todella kaunis. Se on monin tavoin äimistyttävästi tehty ja sen näytelmällisyys vain lisää elokuvan lumoa. Suosittelen Isää erittäin lämpimästi kaikille, etenkin jos tuntee jonkun muistisairauden kanssa kamppailevan. Elokuva voi auttaa ymmärtämään, mitä tämän tuttusi mielessä tapahtuu. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Father, 2020, Trademark Films, Cine@, AG Studios NYC, Embankment Films, F Comme Film, Film4, Viewfinder

Arvostelu: Old (2021)

OLD

Ohjaus: M. Night Shyamalan

Pääosissa: Vicky Krieps, Gael García Bernal, Thomasin McKenzie, Alex Wolff, Rufus Sewell, Abbey Lee, Ken Leung, Nikki Amuka-Bird, Aaron Pierre, Eliza Scanlen, Nolan River, Luca Faustino Rodriguez, Emun Elliott, Alexa Swinton, Embeth Davidtz, Kathleen Chalfant ja M. Night Shyamalan

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

Old perustuu Pierre Oscar Levyn ja Frederik Peetersin sarjakuvaan Sandcastle vuodelta 2010. Ohjaaja M. Night Shyamalan sai sarjakuvan tyttäreltään isänpäivälahjaksi ja innostui siitä niin paljon, että päätti tehdä siitä elokuvasovituksen. Hän hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet ja sai Universal Picturesin suostumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla. Alun perin Oldin oli tarkoitus ilmestyä jo tämän vuoden helmikuussa, mutta pandemian vuoksi sen julkaisua on siirretty. Nyt Old saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja itse olin hyvin varautunut sen suhteen. Elokuvan idea vaikutti kiehtovalta ja osittain näkemäni traileri vain vahvisti kiinnostustani. Shyamalan on kuitenkin ohjaajana äärimmäisen epätasainen, minkä vuoksi menin toiveikkaana, mutta silti jännittäen katsomaan Oldia sen lehdistönäytökseen päivää ennen ensi-iltaa.

Kaksi perhettä ja pariskunta matkustavat lomailemaan paratiisisaarelle. Siellä he päätyvät rannalle, missä kaikki alkavat vanheta hurjaa vauhtia.

Vicky Krieps ja Gael García Bernal näyttelevät Priscaa ja Guyta, hankalassa avioliitossa olevaa pariskuntaa, jotka matkustavat lastensa Trentin (Nolan River, Luca Faustino Rodriguez, Alex Wolff ja Emun Elliott) ja Maddoxin (Alexa Swinton, Thomasin McKenzie ja Embeth Davidtz) kanssa paratiisisaarelle viettämään perhelomaa. Samoissa suunnitelmissa ovat myös Charles (Rufus Sewell) ja Chrystal (Abbey Lee), jotka ovat saapuneet saarelle lapsensa Karan (Kyle Bailey, Mikaya Fisher ja Eliza Scanlen) ja Charlesin äidin Agnesin (Kathleen Chalfant) kanssa, sekä pariskunta Jarin (Ken Leung) ja Patricia (Nikki Amuka-Bird). Hahmoissa on potentiaalia ja rooleihin on valittu kelpo näyttelijöitä, mutta harmillisesti niin hahmoista kuin heidän näyttelijöistään ei lopulta saada paljoa irti. Hahmoista selviää lähinnä heidän ammattinsa, sillä heidän täytyy jatkuvasti muistuttaa vuorosanoillaan siitä, kuka on lääkäri ja kuka psykologi ja kuka mitäkin. Hyvät näyttelijät valuvat täysin hukkaan, kun heille on kirjoitettu aivan käsittämättömän surkeaa dialogia ja heitä on ohjattu tönkösti. Aidontuntuisia tunteita on turha odottaa ja kaikki joko yli- tai alinäyttelevät. Huono dialogi koituu kenties pahiten Rufus Sewellin kompastuskiviksi, jonka yritys tulkita ahdistuneisuushäiriötä stressin partaalla on myötähäpeällistä seurattavaa. Thomasin McKenzie taitaa olla ainoa, joka onnistuu tekemään näissä olosuhteissa edes jotenkin oivallista työtä ja osoittaa Jojo Rabbitin (2019) jälkeen toistamiseen olevansa lahjakas näyttelijänalku, jolla voi olla lupaava ura edessään... kunhan hän valitsee elokuvansa paremmin.

Old on nimittäin aivan kamala fiasko, jota katsoessa hieman jopa hävettää kaikkien mukana olleiden puolesta. Splitin (2016) herättämät mielikuvat M. Night Shyamalanin noususta pois niistä pohjamudista, joihin hän oli vajonnut esimerkiksi The Happeningin (2008) ja The Last Airbenderin (2010) myötä, taisivat jäädä pelkäksi toiveajatteluksi. Jo Splitiä seurannut Glass (2019) oli laimea raina, mutta sitäkin katsoi mieluummin kuin tätä. Lupaavan konseptin ja parin aika karmivan visuaalisen kikkailun lisäksi Oldista on äärimmäisen vaikeaa sanoa mitään hyvää. Se on ohjattu kömpelösti, käsikirjoitettu kuin se pitäisi katsojaansa täysidioottina ja näytelty puisesti. Se on trilleri, joka ei jännitä ja mysteeri, joka menettää nopeasti otteensa.

Minua ihan harmittaa, että Old on näin surkea teos, sillä mielestäni sen idea rannasta, joka saa ihmisen vanhenemaan paljon vauhdikkaammin, on todella kiehtova. Parissa kohtaa tätä vanhenemista hyödynnetään onnistuneesti, mutta kokonaisuutena lopputulos jää vain hukkaan heitetyksi potentiaaliksi. Shyamalanin käsikirjoitus tämän kiehtovan konseptin ympärillä on kuin ensimmäinen luonnos, jota lähdettiin kuvaamaan sellaisenaan. Tarinankuljetus on töksähtelevää, eikä sitä pelasteta edes leikkauksella. Hahmot jäävät aikamoisiksi raakileiksi, joista ei jaksa välittää ja jotka muuttuvat lähes kaikki vähitellen ärsyttäviksi. Suurin syy tähän on Shyamalanin kirjoittama dialogi, mikä voi jopa olla huonointa, mitä hän on ikinä rustannut. Hahmot pistetään selittämään koko ajan, mitä ruudulla tapahtuu, mitä he näkevät, mitä he kuulevat, mitä he tuntevat. Shyamalan ei luota yhtään siihen, että katsoja hoksaisi nämä jutut ilman, että niitä pitää juurta jaksaen selittää puheella. Erittäin harvoin repliikit kuulostavat sellaiselta, että todelliset ihmiset puhuisivat näin. Suurimmaksi osaksi näyttelijät joutuvat höpisemään mitä luonnottomampia vuorosanoja.

Sen lisäksi, että hahmojen nolostuttavan huonot vuoropuhelut koettelevat katsojan hermoja, katselukokemus vain vaikeutuu sillä, kuinka tylsä Old lopulta onkaan. Kun hahmotkin vihdoin ymmärtävät, mistä rannassa on kyse (jälleen asia, minkä katsoja tajuaa paljon aiemmin ja joutuu kärvistelemään läpi kökköä dialogia aiheesta, jotta varmasti ihan kaikki ymmärtävät asian laidan), Shyamalanille on tainnut koitua vaikeuksia päättää, mitä elokuvassa tapahtuu. Pidemmän aikaa leffa on vain haahuilua, jota tuijottaessa tekee useasti mieli vilkaista kelloa. Kun tuumin filmin olevan loppusuoralla, vilkaisinkin kelloa ja silmäni suurenivat, kun tajusin, että elokuva kestää vielä yli puoli tuntia. Mädäntyneenä kirsikkana tämän mauttoman ja amatöörimäisesti leivotun kakun päällä toimii Shyamalanille tyypillinen lopputwisti, joka vastaa lähinnä katsojan kysymykseen: "voiko tämä elokuva vielä huonontua entisestään?"

Ottaen huomioon, että Shyamalanilla on takanaan jo kolmetoista elokuvaa ja kolmen vuosikymmenen kokemusta elokuvien teosta, on käsittämätöntä, että Old tuntuu siltä kuin joku yli-innokas amatööritekijä olisi saanut ison budjetin elokuvaansa ja lähtenyt tekemään filmiä ilman kunnon osaamista. Filmin trillerimäisyys näyttäytyy lähinnä niin ylidramaattisiksi paisutetuissa hetkissä, että katsojan suupielet taipuvat väkisinkin huvittuneeseen hymyyn. Asiaa ei auta yhtään elokuvan tekninen toteutus, mikä kuvastaa hyvin Shyamalanin uran epätasaisuutta. Oldista löytyy upeita maisemaotoksia ja todella taidokkaasti tehtyjä kamera-ajoja, joissa kameraa kuljetetaan pitkin rantaa, näyttäen yhden pitkän otoksen aikana, mitä hahmot puuhailevat. Sitten taas mukana on tökerösti sommiteltuja otoksia, joissa näyttelijöiden kasvot rajautuvat oudosti, sekä kummallisia kameran kääntelyitä näyttämään hetkeksi tyhjää kallioseinämää, jotta rannalla työryhmä ehtii vaihtamaan jotain, ennen kuin kamera kääntyy takaisin kohti vedenrajaa. Maskeeraustiimi olisi voinut vielä paremmin panostaa näyttelijöiden vanhentamiseen pitkin leffaa. Äänimaailmasta löytyvät omat onnistumisensa, mutta välillä äänityksessä taustakohina nousee turhan selvästi esille. Trevor Gureckisin säveltämät musiikit yrittävät luoda painostavaa tunnelmaa, mutta epäonnistuen, kun mikään muu ei ole tukemassa Gureckisin työtä.

Yhteenveto: Old on jopa surullisen surkea trilleri, jonka myötä katoaa viimeinenkin toivo M. Night Shyamalanin uran uudesta noususta. Shyamalanin ohjaus on hämmentävän amatöörimäistä, kun miettii, että herralla on 13 elokuvaa ja 30 vuotta elokuvauraa takanaan. Hänen yrityksensä rakentaa jännittävää mysteeriä ovat surkuhupaisat ja leffa on vähän väliä jopa tylsä. Vielä kamalampaa on Shyamalanin käsikirjoitus. Hän taitaa pitää katsojiaan täysidiootteina, pistäessään hahmot selittämään ääneen mitä päivänselvimmät asiat. Tarpeettomia repliikkejä on valtava määrä ja suuri osa dialogista kuulostaa täysin luonnottomalta. Kun hahmot ovat vielä yksiulotteisia ja lopulta aika ärsyttäviäkin, eikä ohjauskaan ole kummoista, on näyttelijöiltä turha odottaa kovinkaan hyviä roolisuorituksia. Hyvätkin näyttelijät valuvat hukkaan, kun heille annettu materiaali on näin raakavaiheessa olevaa höttöä. Tekninen työskentely on epätasaista ja jokaista näyttävää maisemakuvaa kohtaan on kömpelöä kameratyöskentelyä tai outoja kuvasommitteluja. Elokuvan idea kävijöitään vanhentavasta rannasta on kiehtova ja Shyamalanilla on ollut käsissään todella hyvän jännärin ainekset. Paria onnistuneen painajaismaista kuvaa lukuun ottamatta lopputulos on kuitenkin myötähäpeällisen kaamea ja yksi Shyamalanin uran huonoimmista töistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Old, 2021, Universal Pictures, Blinding Edge Pictures

Arvostelu: Ritarin tarina (A Knight's Tale - 2001)

RITARIN TARINA

A KNIGHT'S TALE

Ohjaus: Brian Helgeland

Pääosissa: Heath Ledger, Shannyn Sossamon, Rufus Sewell, Mark Addy, Alan Tudyk, Paul Bettany, Laura Fraser, Bérénice Bejo, James Purefoy ja Christopher Cazenove

Genre: seikkailu, komedia, toiminta, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 12

A Knight's Tale, eli suomalaisittain Ritarin tarina on edesmenneen Heath Ledgerin tähdittämä keskiaikaan sijoittuva seikkailukomedia, mikä pohjautuu löyhästi Geoffrey Chaucerin tarinaan The Knight's Tale 1300-luvun lopulta. Brian Helgeland kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja sai Columbia Picturesin innostumaan filmin teosta. Kuvaukset alkoivat kesällä 2000 ja lopulta Ritarin tarina sai maailmanensi-iltansa 8. maaliskuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli hitti, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Kesällä nousi kohu, kun yksi ylistäviä arvosteluja antaneista kriitikoista paljastui Columbia Picturesin markkinointipuolen työntekijäksi, joka käytti valenimeä. Tämä ei ollut ainoa elokuva, mistä tämä huomattiin, vaan samaa oli tehty myös The Patriotista (2000) ja Elukasta (The Animal - 2001). Lopulta vuonna 2005 studio joutui maksamaan viisi dollaria jokaiselle katsojalle, joka oli mennyt katsomaan elokuvaa väärennetyn arvostelun vuoksi. Itse näin Ritarin tarinasta lapsena vain elokuvan alun ja kesti vuosia, kunnes näin leffan vihdoin kokonaan, kun se esitettiin televisiossa. Pidin filmistä ja olen ostanut sen Blu-rayna hyllyyni. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa Ritarin tarinan uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Keskiajalla ritari nimeltä sir Ector kuolee, jolloin hänen aseenkantajansa William Thatcher päättää itse esittää ritaria ja osallistua turnajaisiin rahan vuoksi. Aatelisen esittäminen ja peitsitaistelu ei kuitenkaan suju yhtä luontevasti kuin William oli toivonut.

Yön ritari -elokuvan (The Dark Knight - 2008) Jokerina parhaiten tunnettu Heath Ledger näyttelee aseenkantaja William Thatcheria, joka on varma, että omaa kohtaloaan voi muuttaa ja niinpä päättääkin esiintyä ritarina silläkin uhalla, että paljastuessaan hänet teloitettaisiin. Ledger sopii oikein passelisti nuoren ritaripyrkyrin osaan, joka uskoo itsestään paljon, vaikkei todellisuudessa olisi läheskään yhtä lahjakas. Williamista on helppo pitää ja alusta asti katsoja kannustaa häntä voittoon.

Matkaansa mukaan William saa sir Ectoria myös palvelleet aseenkantajat Rolandin (Mark Addy) ja Watin (Disneyn luottoääninäyttelijä Alan Tudyk), kirjailija Geoffrey Chaucerin (Paul Bettany), jonka tarinaan elokuva löyhästi perustuu, sekä naisseppä Katen (Laura Fraser). Bettany pääsee loistamaan eksentrisenä kirjailijana, joka esittelee mahtipontisesti Williamin (tai siis tämän valeminän, sir Ulrich von Liechtensteinin) turnajaisyleisöille. Addy, Tudyk ja etenkin Fraser jäävät kuitenkin lopulta aika alihyödynnetyiksi, vaikka Addy parit hyvät vitsit tarjoaakin.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Shannyn Sossamon hienona Jocelyn-neitona, johon William ihastuu, Rufus Sewell ylimielisenä kreivi Adhemarina, joka on erittäin taidokas peitsitaistelussa, sekä James Purefoy sir Thomas Colvillena, jolla on Williamin tavoin jotain salattavaa. Sossamonin ja Ledgerin väliltä löytyy oivaa kemiaa ja Sewell on hyvä valinta tarinan päävastukseksi turnajaisissa.

Ritarin tarina sai ilmestyessään kritiikkiä anakronismista, eli juttujen sijoittamisesta väärään aikaan - tässä tapauksessa tiettyjen modernien juttujen sijoittamista keskiajan tarinaan. Vaikka elokuvan alussa kuultava Queenin We Will Rock You -kappale hämmentää, huvittaa ja innostaa samanaikaisesti, ei itseäni sinänsä häiritse modernien asioiden tuominen keskiaikaiseen kertomukseen. Ritarin tarina ei yritäkään olla historiallisesti tarkka, vaan se on enemmän kieli hieman poskessa tehty seikkailuleffa ja sellaisenaan oikein viihdyttävä. Ja kuten edesmennyt kriitikko Roger Ebert omassa arviossaan totesi, eivätpä orkesterin säveltämät mahtipontiset musiikitkaan olisi olleet keskiaikaan kuuluvia, joten ne olisivat ihan yhtä anakronisesi käytettyjä kuin Queenin sun muiden yhtiöiden kappaleet, joita elokuvassa kuullaan. Tutut kappaleet auttavat luomaan leffaan veikeän hengen, mikä nappaa katsojan mukaansa heti alusta alkaen.

Mukaansatempaavan hengen lisäksi elokuva sisältää myös kelpo komediaa, vauhdikkaita ja hieman jännittäviä toimintakohtauksia turnauksissa, sekä totta kai suloiseksi tarkoitettua romantiikkaa. Rakkausosasto ei kuulu elokuvan vahvuuksiin, mutta se tuntuu niin kuuluvan lajityyppiin, että sen katsoo sujuvasti kaiken ohessa. Turnajaiset sen sijaan ovat kaikki vangitsevia kohtauksia ja peitsitaistelut ovat vaikuttavasti toteutettuja. Peitset valmistettiin helposti hajoavista materiaaleista, jotta ne eivät aiheuttaisi vahinkoa stunt-näyttelijöille. Tekijät ovatkin sanoneet, että yllättyivät, kuinka vähän tapaturmia kuvauksissa tapahtui - ainoastaan ohjaajalta irtosi hammas, kun Ledger demonstroi hyökkäysliikettä ja osui luudanvarrella ohjaajaa suuhun. Kevyen tunnelman lisäksi leffa osaa myös vakavoitua oikean paikan tullen ja yhdessä kohtaa tuodaan mukaan liikuttavuutta, mikä jopa sai minut melkein itkemään, kun ensimmäisen kerran katsoin leffan. Toisellakin katselukerralla kohtaus on voimakas ja se luo hyvää tunnesidettä elokuvan loppupäähän.

Ritarin tarina oli vasta Brian Helgelandin toinen elokuvaohjaus ja hän oli aiemmin tunnettu lähinnä käsikirjoittajana. Helgeland voittikin parhaan käsikirjoituksen Oscar-palkinnon työstään L.A. Confidentialissa (1997). Irronneesta hampaastaan huolimatta Helgeland hoitaa hommansa mainiosti leffassa ja leikkii keskiajan ja modernisuuden yhdistelyllä hyvin. Lavasteet ja asut ovat erinomaiset ja niillä luodaan tyylikkäästi 1300-luvun lopun meininki. Kuvaus on sujuvaa ja leikkaus pätevää. Äänimaailma pääsee hyvin valloilleen etenkin turnauksissa hirnahtelevien hevosten, peitsien sirpaloitumisen ja yleisön mylvinnän kera. Carter Burwellin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla, mutta jäävät auttamatta Queenin ja muiden yhtyeiden kappaleiden varjoon.

Yhteenveto: Ritarin tarina on mainio ja viihdyttävä seikkailu, joka leikittelee oivallisesti keskiaikaisten ja modernien juttujen kanssa. Aluksi sitä kummastelee, kun turnajaisväki tuntuu tietävän Queenin, mutta pian sitä jo itsekin takoo nyrkkiä ilmaan We Will Rock Youn tahdissa. Tekijöillä on ollut sopivasti kieli poskessa leffaa tehdessä ja kertomus esitetään hupaisin keinoin. Ei elokuva kuitenkaan puhdas komedia ole, vaan mukana on hieman liikuttavuuttakin ja turnajaiskohtauksissa saa jopa jännittää William Thatcherin puolesta. Heath Ledger on nappivalinta koppavan ritaripyrkyrin osaan ja muutkin näyttelijät hoitavat hommansa sujuvasti. Etenkin Paul Bettany heittäytyy hyvin kirjailija Chaucerin rooliin. Tekninen puoli on onnistunut ja niin lavasteet kuin asut ovat näyttävät. Ritarin tarina toimii oikein hyvin yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen ja jos sitä ei ole vielä nähnyt, suosittelen sen vilkaisemaan, jos komediallisemmat keskiaikaistarinat uppoavat. 20-vuotisjuhla on myös hyvä syy katsoa elokuva uudestaan, vaikka sen olisi nähnyt useampaankin otteeseen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, myötähäpeällinen kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

A Knight's Tale, 2001, Columbia Pictures, Escape Artists, Finestkind, Black and Blu Entertainment

Arvostelu: Gods of Egypt (2016)

GODS OF EGYPT (2016)

Ohjaus: Alex Proyas
Pääosissa: Brenton Thwaites, Nikolaj Coster-Waldau, Gerard Butler, Elodie Yung, Courtney Eaton, Rufus Sewell, Chadwick Boseman, Geoffrey Rush, Bryan Brown ja Goran D. Kleut
Genre: fantasia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12

Gods of Egypt perustuu löyhästi Egyptin mytologiaan ja jumaliin. Elokuvan teko alkoi 2010-luvun alussa ja lähti kunnolla käyntiin vuonna 2012, kun ohjaajaksi valittiin Alex Proyas. Tarkoituksena oli tehdä eeppinen teos, jossa olisi vaikutteita merkkiteoksista ja joka yhdistelisi niitä hienoksi kokonaisuudeksi. Lionsgate-yhtiö uskoi leffan aloittavan uuden hittisarjan, kun heidän levittämänsä suursuosikki The Hunger Games -sarja (2012-2015) loppui. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, eikä kukaan muu uskonut niin käyvän. Jo elokuvan ensimmäinen trailer herätti kohua, kun yksikään näyttelijä ei ollut egyptiläinen, minkä lisäksi monet hämmästelivät, kuinka surkealta koko juttu näytti. Itsekin muistan, kun näin leffan trailerin, enkä meinannut uskoa silmiäni. Vuosi on 2016 ja näin hirveältä näyttävä kura olisi saamassa elokuvalevityksen? Muut mainokset olivat ihan yhtä kehnoja, enkä mennyt katsomaan leffaa. Ajattelin, etten koskaan katsoisi Gods of Egyptia, vaan säästäisin itseni mahdolliselta kärsimykseltä. Kuitenkin kun oli kulunut puoli vuotta elokuvan ilmestymisestä ja suuri viha teosta kohtaan oli muuttunut pelkäksi pilkaksi, mielenkiintoni alkoi herätä. Yhtäkkiä halusinkin nähdä Gods of Egyptin, koska se olisi mitä luultavimmin ripulia! Olin jopa valmis vuokraamaan sen, kun se ilmestyi myyntiin, mutta yllätyksekseni sitä ei ollut saatavilla Makuunissa tai Filmtownissa, eikä ole vieläkään. Tämän takia kiinnostukseni kasvoi entistäkin enemmän ja halusin todella tietää, millainen katastrofi olisi luvassa. Eräänä toukokuun viikonloppuna sain kuitenkin tunnukset Viaplay-palveluun ja huomasin leffan olevan sen tarjonnassa. Gods of Egypt olikin ensimmäinen leffa, jonka katsoin Viaplaysta ja samalla päätin tietenkin kirjoittaa siitä.

Osiris on kruunaamassa poikansa Horuksen Egyptin uudeksi kuninkaaksi, kun Osiriksen vallanhimoinen veli Set saapuu paikalle tappamaan Osiriksen, tekee itsestään kuninkaan ja karkottaa Horuksen aavikolle sokeana. Nuoren Bekin täytyy varastaa Horuksen silmät Setin temppelistä ja viedä ne Horukselle, jotta tämä saisi voimaa päihittämään Setin.

Bekiä näyttelee Brenton Thwaites, joka ei erityisemmin häikäise taidoillaan. Bek on leffan alkupäässä erittäin innokas nuorukainen, joka varastelee rakkaalleen. Harmi vain, että hahmon innostus tulee esille ärsyttävänä energiana, jolloin Bekistä on vaikeaa pitää. Onneksi kun elokuva kulkee eteenpäin, hahmo alkaa muuttua vakavammaksi ja sankarilliseksi, jolloin hänestä tulee pidettävämpi. Bek on itse asiassa lähestulkoon koko elokuvan ainoa pidettävä hahmo, sillä hänellä on selkeä kaari, eikä hän ole yhtä yksiulotteinen kuin leffan muut henkilöt.
     Ilman valtias Horuksena nähdään Game of Thrones -sarjasta tuttu Nikolaj "Jaime Lannister" Coster-Waldau. Toisin kuin Bek, Horus on elokuvan alussa jokseenkin pidettävä ja vaikuttaa tarinan sankarilta, mutta menettäessään näkönsä, hänestä tulee kusipää. Hahmo on nimittäin kaiken aikaa valmis huijaamaan Bekiä, jolloin on hankalaa pitää hänestä. Bekin tavoin myös Horuksen täytyy muokata itsestään sankari, mutta Horuksen versio muuttumistarinasta ei ole erityisen kiinnostava, eikä Coster-Waldau ole kovin hyvä roolissaan.
     Elokuvan pahiksena, eli Setinä nähdään Gerard Butler, joka on jo aiemmin nähty jumalmyytteihin perustuvassa teoksessa, nimittäin leffassa 300 (2006). Voi olla, että idealtaan jollain tapaa samanlainen elokuva herätti näyttelijän mielenkiinnon ja siksi Butler on tähän päätynyt, mutta varmaa syytä on vaikea sanoa. Butler on näyttelijänä ehdottomasti elokuvan paras, sillä hänestä löytyy niin vahva usko itseensä, että hän on uskottava todella yliampuvana pahishahmona ja sopii rooliin. Set on ihan toimiva pahis ja hänelle on annettu kelpo syy siihen, miksi hän kokee olevansa oikeutettu hallitsija, mutta hahmon tapa toimia on paikoitellen liioiteltua. Set ei ole kertaakaan uhkaava, vaan lähinnä aika koominen.
     Elodie Yung esittää rakkauden jumalatar Hathoria, Horuksen entistä rakasta, jota Set pitää orjanaan. Leffan puoleen väliin asti Hathor on tylsä tapaus, joka tuntuu vain patsastelevan dramaattiset ilmeet kasvoillaan, mutta ensimmäisen tunnin jälkeen hahmolle alkaa olla käyttöäkin. Hathor kykenee saamaan miehet pauloihinsa, mikä on kiinnostavinta hänessä, mutta valitettavasti hän ei käytä kykyään kuin pariin otteeseen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Courtney Eatonin näyttelemä Bekin rakas Zaya, joka motivoi Bekistä sankaria, Rufus Sewellin esittämä inhottava arkkitehti Urshu, Captain America: Civil Warista (2016) tutun Chadwick "Black Panther" Bosemanin näyttelemä tiedon jumala Thoth, Bryan Bransonin esittämä elämän jumala Osiris ja Goran D. Kleutin esittämä kuoleman jumala Anubis. Jostain syystä elokuvaan on saatu myös mainio Geoffrey Rush, joka nähdään auringon jumala Ra'na. Rush ei sovi rooliin millään lailla ja lähinnä käy vain sääliksi, että hänet on houkuteltu tällaiseen roskaan mukaan, etenkin siinä kohtaa, kun Ra muuttuu jättimäiseksi tulihepuksi.

Muistatteko elokuvan Clash of the Titans (2010)? Leffa jonka tarinassa hyödynnettiin kreikkalaista mytologiaa? Joka ei ollut erityisen hyvä, mutta ihan menettelevä? Entäpä sen jatko-osan Wrath of the Titans (2012), jota kaikki tuntuvat inhoavan? Gods of Egypt on aika lailla samaa tasoa Wrath of the Titansin kanssa, muttei onneksi ihan yhtä hirveä. Gods of Egypt on nimittäin monin tavoin viihdyttävä elokuva, minkä lisäksi se naurattaa usein - ei leffassa esiintyvien vitsien takia, ne ovat vain myötähäpeällisiä, vaan sen takia kuinka kehno teos on kyseessä. Parhaimmillaan elokuva on, kun se ei ota itseään liian vakavasti ja kulkee nopeatempoisella seikkailuhengellä eteenpäin. Silloin kun näyttelijöillä tuntuisi olevan hauskaa, niin myös katsoja nauttii olostaan. Tai noh, ei nauti, vaan lähinnä unohtaa hetkeksi päässään tekemänsä listan kaikista asioista, joita olisi kivempi tehdä kuin katsoa Gods of Egyptiä. Kuitenkin lähes kaikki elokuvan "hyvätkin" asiat ovat huonoja tai vähintäänkin hölmöjä, jolloin leffa ei ole koskaan parempi kuin ihan kiva. Mukana on naurettavan toimivia juttuja siellä täällä, mutta siihen se jääkin. Jo leffan ensimmäisten minuuttien aikana tietää, että kaikki ei ole kunnossa.

Gods of Egyptin suurin ongelma on sen pituus. Elokuva kestää yli kaksi tuntia, mikä on aivan liian kauan tällaiselle teokselle. Jos tässä edes yritettäisiin tehdä jotain muuta kuin kallista B-leffaa, niin pituus olisi jokseenkin ymmärrettävä. Tällainen teos ei saisi lain mukaan olla pidempi kuin puolitoista tuntia, sillä jokainen lisäminuutti voi aiheuttaa katsojalle henkisiä traumoja. Puolitoista tuntia on melkein kuin raja sille, kuinka pitkään kehnoa elokuvaa kykenee katsomaan, ainakin omalla kohdallani. Vaikka viimeisen puolen tunnin aikana ruudulle pamautellaankin ties mitä jättimörköjä ja jumalrobotteja taistelemassa toisiaan vastaan, niin viihdyttävyysarvo alkaa laskea kohti nollaa. Toimintakohtaukset eivät ole erityisen hyviä tai mukaansatempaavia, ne vain ovat mukana, koska on pakko. Ne ovat niin yliampuvia, ettei niistä voi edes nauttia enää. Ei siinä mitään, jos ne olisivat oikeasti eeppisiä, jolloin katsojan kaikki karvat olisivat ihmetyksestä pystyssä, mutta kun ne ovat vain typeriä ja myötähäpeää aiheuttavia. Hirveintä ja idioottimaisinta oli kuitenkin Ra'n käymä taistelu Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chestin (2006) Krakenilta näyttävää pilvimonsteria vastaan. Yllätyksekseni kaikkein parasta koko elokuvassa oli Bekin ja Zayan rakkaustarina. Kaikki taistelut tuntuivat vain pitkittävän tiedon saamista siitä, miten nuorelle parille käy. Loppujen lopuksi koko suurella taistelulla Egyptin herruudesta ei ole mitään väliä, kun haluaisi nähdä todellista rakkautta. Ja arvatkaapa vain, painottuuko leffa enemmän rakkaustarinaan vai katsojan älykkyysosamäärää laskevaan toimintaan? Annan vihjeen: se on se jälkimmäinen vaihtoehto.

Katsojan älykkyysosamäärää laskevan teoksen ohjauksesta vastaa Alex Proyas, joka on tehnyt aiemmin mm. viihdyttävän I, Robotin (2004) ja ihan menevän jännityspätkä Knowingin (2009). Proyas ei selvästi tiedä, minkä takia nuo kaksi teosta toimivat ja onkin kadonnut suuruudenhulluuteen, luullensa tehneen erittäin eeppisen ja huikean mestariteoksen. Hän luultavasti todella uskoo tehneensä hyvän elokuvan, sillä murska-arvioiden ilmestyessä hän haukkui kaikkia leffaa kritisoineita. Vaikea sanoa kuinka moni muu Gods of Egyptiä tehnyt oikeasti uskoi projektiin. Luulisi, että jo Matt Sazaman ja Burk Sharplessin surkea käsikirjoitus olisi pistänyt hälytyskellot soimaan niille, joita pyydettiin tuotantoon mukaan. Noh, sentään leffasta löytyy hyviä kuvia... joista tosin jokaista on muuteltu digitaalisesti. Taustakankaan käytön huomaa todella usein, minkä lisäksi leffa on visuaalisesti kökkö. Tietokonehirviöt ja -robotit eivät ole millään lailla vakuuttavia, vaan lisäävät myötähäpeän määrää. Visuaalisesti hienointa oli, miten monistuva Thoth oli toteutettu, mutta muuten efektit näyttävät siltä, että ne kuuluisivat 2000-luvun ensimmäisten vuosien leffoihin. Äänitehosteet ovat onneksi toimivia. Valitettavasti säveltäjä Marco Beltram ei ole edes yrittänyt luoda mitään uutta, vaan suurin osa melodioista on lähes suoraan kopioitu muista teoksista. Useaan otteeseen elokuvan aikana yritinkin miettiä, mistä leffoista musiikit olivat ryöstetty?

Yhteenveto: Gods of Egypt on kehno ja aivan liian pitkä elokuva. Parhaimmillaan leffa on, kun se ei ota itseään liian vakavasti, mutta valitettavasti tekijät ovat kokeneet olevansa mukana jossain oikeasti eeppisessä, jolloin se on lähinnä tahattoman koominen. Myötähäpeän määrä on suuri, minkä lisäksi mukana on todella paljon typeriä ja katsojia tyhmentäviä hetkiä. Käsikirjoitus on kuraa, tehosteet ovat huonoja, musiikit on muualta ryöstetty ja hahmot eivät ole kovin kiinnostavia. Gerard Butler on osuva valinta rooliinsa, mutta muiden kohdalla lähinnä ihmettelee, miten he päätyivät mukaan tähän? Etenkin Geoffrey Rush -raukka, voi poloista! Onneksi mukana on joitain toimivia hetkiä, eikä kyseessä ole vime vuoden huonoin elokuva, vaikka kymmenen huonoimman joukkoon se pääsee. Gods of Egyptiä ei voi oikein suositella kenellekään. Nekin jotka pitävät B-roskaleffoista, eivät luultavasti nauti tästä, sillä tämä tuntuu liian ison luokan teokselta. Ainoa syy, miksi tämä pitäisi nähdä, on jos haluaa tietää, kuinka huono elokuva oikeasti onkaan. Jatko-osan vaaraa ei taida olla, kun ensimmäinenkään osa ei menestynyt.

Kirjoittanut: Joonatan, 10.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Gods of Egypt, 2016, Pyramania, Summit Entertainment, Mystery Clock Cinema, TIK Films, Thunder Road Pictures