Arvostelu: Isä (The Father - 2020)

ISÄ

THE FATHER

Ohjaus: Florian Zeller

Pääosissa: Anthony Hopkins, Olivia Colman, Rufus Sewell, Imogen Poots, Olivia Williams, Mark Gatiss ja Ayesha Dharker

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 7

The Father, eli suomalaisittain Isä on Anthony Hopkinsin tähdittämä draamaelokuva, joka perustuu ranskalaisen Florian Zellerin näytelmään La Père vuodelta 2014. Zeller oli kiinnostunut näytelmän kääntämisestä elokuvan muotoon ja hänelle koitui tilaisuus siihen, kun Isossa-Britanniassa kiinnostuttiin näytelmästä. Christopher Hampton auttoi Zelleriä kääntämään näytelmän käsikirjoituksen englanniksi ja elokuvamuotoon. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2019 ja lopulta Isä sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2020. Elokuvaa on hiljalleen esitetty festivaaleilla ja tänä vuonna se on saanut kunnon teatterikierroksensa maailmalla ja nyt Isä saapuu myös Suomeen. Itse kuulin elokuvasta viime vuonna, kun kriitikko Chris Stuckmann ylisti sitä videollaan vuoden suosikkielokuvistaan. Kiinnostustani vain lisäksi, kun elokuva alkoi kahmia palkintoja ja ehdokkuuksia. Isä sai mm. kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naissivuosa, lavastus ja leikkaus), joista se voitti parhaan sovitetun käsikirjoituksen ja yllätykseksi myös parhaan miespääosan palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, miespääosa, naissivuosa ja käsikirjoitus), sekä kuusi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, brittielokuva, lavastus ja leikkaus), joista se voitti parhaan miespääosan ja käsikirjoituksen palkinnot. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan Isää sen lehdistönäytöksessä noin kuukautta ennen Suomen ensi-iltaa.

Vanha ja muistisairas Anthony torjuu toistuvasti epätoivoiseksi käyvän tyttärensä avunannot, samalla kun hän alkaa vähitellen kyseenalaistamaan omaa mieltään ja todellisuutta.

Parhaan miespääosan Oscar-palkinnon päätyminen Anthony Hopkinsin käsiin tuli monille, jopa Oscar-gaalan järjestäjille yllätyksenä, lähes kaikkien odottaessa edesmenneen Chadwick Bosemanin saavan pystin roolityöstään Ma Rainey's Black Bottomissa (2020). Jopa itse ihmettelin voittoa, uskottuani sen olevan varmaa, että palkinto annetaan postuumista Bosemanille. Kuitenkin nyt, kun olen nähnyt Hopkinsin roolisuorituksen Isässä muistisairaana Anthonyna, en ihmettele yhtään, että hän vei voiton. Vaikka Hannibal Lecterin rooli tulee aina olemaan Hopkinsin legendaarisin, tämä roolityö nousee ehdottomasti hänen parhaimpiin. Hopkins on ilmiömäisen huikea herkässä osassaan. Hän antautuu täysillä roolinsa vietäväksi, pistäen katsojan ihailemaan hänen vimmaansa ja eläytymiskykyään läpi elokuvan. Hahmona Anthony on erittäin mielenkiintoinen ja on myös kiinnostavaa, kuinka hahmo alkaa muuttua elokuvan tapahtumien aikana, muistisairauden pahetessa entisestään. Kun todellisuudentaju alkaa täysin murentua, suru Hopkinsin silmillä näyttää sydäntäsärkevän aidolta.

     Netflixin The Crown -sarjasta (2016-) parhaiten tuttu Olivia Colman näyttelee Anthonyn tytärtä, Annea, joka yrittää parhaansa mukaan auttaa isäänsä. Avun jatkuvasti torjuva isä alkaa kuitenkin tosissaan stressata Annea ja Colman viestii täysin autenttista murhetta ja jopa epätoivoa roolityössään. Colman jää Hopkinsin varjoon, mutta tekee silti erinomaisen roolisuorituksen - eipä häneltäkään muuta voi odottaa tässä kohtaa.

Hyvin pian Isää katsoessa on selvää, että elokuvaa perustuu näytelmään. Sen lisäksi, että lähes koko elokuva tapahtuu Anthonyn asunnossa (mikä on lavastajalle unelma näytelmässä), kohtaukset myös alkavat, kulkevat ja päättyvät kuin näytelmissä. Hahmot saapuvat kohtauksiin ja poistuvat kohtauksista kuin näytelmässä, pääasiassa selvästi saapumalla toisesta huoneesta tai poistumalla toiseen huoneeseen. Itselläni on teatteritaustaa ja pystyin elokuvaa katsoessani näkemään mielessäni, kuinka teatteriesityksessä näyttelijät tulevat verhoista näyttämölle ja osuutensa päätyttyä poistuvat takaisin kulisseihin. Tämä teatterimaisuus viehätti jo itseäni suuresti, mutta sen lisäksi elokuva on niin vaikuttava kaikilla muillakin osa-alueille, että minun teki mieli antaa aplodit sen päätyttyä - aivan kuin Hopkins ja Colman olisivat oikeasti olleet paikalla kumartamassa esityksen lopuksi.

Sen lisäksi, että Florian Zellerin näytelmäkäsikirjoitus on siirtynyt todella napakasti teatterilavalta elokuvan muotoon, se on muutenkin erittäin voimakas teksti. Dialogi on läpikotaisin erinomaista ja kiehtovat keskustelut vain auttavat näitä upeita näyttelijöitä loistamaan. Parasta käsikirjoituksessa kuitenkin on, kuinka se vie katsojan täydellisesti Anthonyn mielen sisälle. Tavat, joilla Isä pistää katsojan kokemaan päähenkilönsä muistisairautta, on suorastaan ällistyttävää. Hahmojen näyttelijät saattavat vaihtua kesken leffan, havainnollistaakseen, kuinka Anthony alkaa kokea vaikeuksia tunnistaa edes läheisimpiään. Hahmoja ilmestyy täysin yllättäen Anthonyn asuntoon ja pian katsoja jo kyseenalaistaa, mikä elokuvassa on totta ja mikä tapahtuu vain Anthonyn päässä? Samoja keskusteluja käydään uudestaan ja uudestaan, mutta toisinaan taas joku hahmoista kertoo jotain elämästään täysin eri lailla kuin ennen. Ketkä hahmoista ovat todellisia? Kohtaukset on rakennettu kummallisesti niin, ettei niin Anthony kuin katsojakaan tiedä, eletäänkö yhä samaa päivää, vai onko jo seuraava aamu vai jo seuraava kuukausi... vai sittenkin edellispäivä? Yksi keskustelu on kirjoitettu niin upeasti, että se alkaa ja päättyy saumattomasti täysin samoihin repliikkeihin.

Filmistä ei uskoisi, että kyseessä on Florian Zellerin esikoiselokuva; se on niin suurella ammattitaidolla tehty. Zellerin teatteritausta onkin antanut hänelle vahvan alustan, minkä kautta hän voi ammentaa elävien kuvien maailmaan. Zellerin luoma tunnelma on todella voimakas, tiivistyen katsojan ympärille. Samanaikaisesti elokuvassa on jotain kaunista, vaikka se onkin ahdistava ja surullinen. Niinkin surullinen, että parissa kohtaa meinasi kyynel vierähtää poskelle. Isä on myös taidokkaasti kuvattu ja sen upea leikkaus vain vahvistaa katsojan tuntemusta kuin olisi Anthonyn mielen sisällä. Lavastusta hyödynnetään myös hienosti ja vähitellen katsoja saattaa huomata, että huonekalut Anthonyn asunnossa vaihtavat joko paikkaa tai ne muuttuvat kokonaan. Puvustajat ovat myös hoitaneet hommansa oivallisesti, kuten myös äänimaiseman työstäjät. Klassisia musiikkeja hyödynnetään aina silloin tällöin hyvänä tehokeinona.

Yhteenveto: Isä on erinomainen elokuva, jossa Anthony Hopkins tarjoaa yhden uransa upeimmista roolisuorituksista. Hopkins on ilmiömäisen loistokas muistisairaan Anthonyn osassa ja niin hänen työnsä kuin Florian Zellerin vahva käsikirjoitus kuljettavat katsojan täydellisesti hahmon mielen sisälle. Elokuva tulkitsee vakuuttavasti muistisairautta ja katsojanakin kyseenalaistaa nopeasti, mikä tapahtumista edes on totta ja mikä tapahtuu vain Anthonyn pään sisällä. Mitä pidemmälle sairaus etenee, sitä sydäntäsärkevämmäksi elokuva käy ja kyynelhanojen aukeaminen muuttuu yhä vain todennäköisemmäksi. Kaikessa surullisuudessaan ja ahdistavuudessaan elokuva osaa kuitenkin olla todella kaunis. Se on monin tavoin äimistyttävästi tehty ja sen näytelmällisyys vain lisää elokuvan lumoa. Suosittelen Isää erittäin lämpimästi kaikille, etenkin jos tuntee jonkun muistisairauden kanssa kamppailevan. Elokuva voi auttaa ymmärtämään, mitä tämän tuttusi mielessä tapahtuu. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Father, 2020, Trademark Films, Cine@, AG Studios NYC, Embankment Films, F Comme Film, Film4, Viewfinder

Arvostelu: Kuudes aisti (The Sixth Sense - 1999)

KUUDES AISTI

THE SIXTH SENSE

Ohjaus: M. Night Shyamalan
Pääosissa: Bruce Willis, Haley Joel Osment, Toni Collette, Olivia Williams, Trevor Morgan, Bruce Norris, Glenn Fitzgerald, Misha Barton, Donnie Wahlberg ja M. Night Shyamalan
Genre: trilleri, draama
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Kuudes aisti on M. Night Shyamalanin ohjaama draamatrilleri vuodelta 1999 ja luultavasti hänen tunnetuin työnsä. Vielä vuonna 1999 Shyamalan ei kuitenkaan ollut tunnettu nimi. Hän oli sitä ennen ohjannut vain leffat Praying with Anger (1992) ja Herätys Joshua! (Wide Awake - 1998), joista kumpikaan ei ollut menestynyt hyvin tai kehuttu kriitikoiden keskuudessa. Shyamalan yritti kuitenkin sinnikkäästi tehdä uusia elokuvia ja kirjoittikin tarinan pojasta, joka pystyy näkemään asioita, mitä muut eivät näe. Walt Disney -yhtiön johtoasemassa ollut David Vogel innostui tarinasta ja osti sen elokuvaoikeudet ilman muun yhtiön hyväksyntää. Disneyllä ei ollut luottamusta Shyamalanin taitoihin, joten he myivät leffan Spyglass-yhtiölle ja elokuvan teko lähti käyntiin. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Kuudes aisti sai ensi-iltansa 2. elokuuta 1999 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai paljon kehuja kriitikoilta, mutta se ei ollut välitön hitti. Ensimmäiset katsojat menivät katsomaan leffan lähinnä Bruce Willisin vuoksi, mutta sitten levisi sana, että leffa sisältäisi mieltämullistavia käänteitä, mikä sai yhä vain enemmän ihmisiä teatteriin. Lopulta elokuva tuotti lähes 700 miljoonaa dollaria ja se oli vuoden toiseksi menestynein leffa Tähtien sota: Episodi I - Pimeän uhkan (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) jälkeen. Elokuva keräsi myös paljon palkintoehdokkuuksia ja se oli ehdolla mm. kuudesta Oscar-palkinnosta (paras elokuva, paras ohjaus, paras käsikirjoitus, paras miessivuosa, paras naissivuosa ja paras leikkaus), muttei voittanut niistä yhtäkään. Filmi on kuitenkin jäänyt elämään elokuvahistoriassa ja se nosti Shyamalanin maailmanmaineeseen. Itse näin Kuudennen aistin muistaakseni 2014 ja pidin sitä kelpo jännärinä. Harmillisesti elokuvan twistit oli jo spoilattu minulle, jolloin se ei tarjonnut samanlaista yllätystä kuin monille muille. Olen pohtinut jo pitkään katsovani elokuvan uudestaan ja ostinkin sen pari vuotta sitten Blu-rayna. Kun huomasin, että elokuva täyttää tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla ja arvostelemalla elokuvan.

Lapsipsykologi Malcolm Crowe saa potilaakseen 9-vuotiaan Cole-pojan, joka näkee karmaisevia asioita...

Pääosassa Malcolmina nähdään Die Hard -tähti (1988-) Bruce Willis, joka on erinomainen roolissaan. Willis saa aikaiseksi paljon hyvin vähällä ja onnistuu näyttämään isoja tunteita jo pelkillä silmillään. Hän sopii uskottavasti psykologin osaan, missä vaaditaankin rauhallisuutta. Malcolm vaikuttaa oivalta psykologilta, joka kuitenkin itse tarvitsisi ammattiapua, sillä hänen elämänsä ei kulje kovin hyvin, etenkään hänen vaimonsa Annan (Olivia Williams) kanssa. Pariskunnasta on tullut todella etäinen, mikä aiheuttaa selvää tuskaa molemmissa. Williams ei ole kovin isosti esillä, mutta hän tekee hyvää työtä kohtauksissaan.
     Outoja ja pelottavia juttuja näkevää Colea taas näyttelee Haley Joel Osment, jonka roolisuorituksen onnistuminen on äärimmäisen tärkeää koko elokuvan onnistumisen kannalta. Jos Osment ei pystyisi myymään katsojalle sitä, että hänen hahmonsa näkee näitä hirvittäviä asioita, leffa murenisi hänen ympärillään. On ollut uhkarohkeaa pistää näin paljon paineita lapsinäyttelijän varaan, mutta onneksi se palkitaan ja Osment on nappivalinta rooliin, eikä ole sinänsä mikään ihme, että hän sai Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet roolityöstään. Parissa kohtaa hän ei täysin vakuuta, mutta suurimmaksi osaksi hän on mahtava ahdistuneena poikana, joka pelkää sekä näkyjään että ihmisten reaktioita hänen kykyynsä. Cole saakin nopeasti katsojan sympatiat puolelleen.
     Toni Collette näyttelee Colen äitiä, joka on juuri eronnut miehestään ja yrittää pärjätä yksin lapsensa ja parinkin eri työn kanssa. Äiti ei ole millään lailla inhottava, vaan oikein lämmin ja huolehtiva, mutta silti on ymmärrettävää, miksei Cole uskalla puhua kyvystään hänelle. Collettekin sai Oscar-ehdokkuuden ja täysin ansaitusti, sillä muutamassa kohtaa hän tekee todella vakuuttavaa työtä.
     Elokuvassa nähdään myös Trevor Morgan Colea kiusaavana Tommy Tammisimona, Bruce Norris Colen opettajana, sekä Donnie Wahlberg erikoisena Vincentinä. Ohjaaja Shyamalan nähdään lääkärinä eräässä sairaalakohtauksessa, kunnianosoituksena hänen suvulleen, josta monet ovat lääkäreitä.

Kuudes aisti on ehdottomasti ansainnut paikkansa elokuvahistorian merkkiteosten joukossa. Kyseessä on aivan fantastinen teos, missä Shyamalan osoittaa taidokkuutensa niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Hän on rakentanut tarinan mestarillisella tavalla ja aukoo sen nerokkaita mysteereitä upeasti. Shyamalan on viilannut tarinan pienet yksityiskohdat täydellisiksi, jotta se antaa salakavalia vihjeitä, muttei ole liian paljastava, jottei loppuratkaisu selviäisi heti. Hienon tekstinsä pohjalta Shyamalan tekee erinomaista työtä myös ohjaajana ja on hauska pistää merkille, kuinka vanhanaikainen ohjaustyyli hänellä on tässä leffassa. Kuudes aisti voisi monin tavoin olla vaikkapa 1970-luvun leffa, sillä sen henki ja kerrontatapa ovat hyvin samanlaisia. Enkä todellakaan tarkoita tätä huonolla tavalla - tyyli sopii elokuvaan täydellisesti ja vieläpä lisää sen koukuttavuutta.

Shyamalan on myös onnistunut luomaan erikoisen yhdistelmän draamaa ja kauhua, mitkä tukevat toisiaan juuri oikein. Kauhuelementtejä tuodaan mukaan hienovaraisin keinoin ja tunnelmaa kasvatellaan hitaasti läpi leffan. Nykypäivänä jotkut katsojat eivät välttämättä edes laske tätä leffaa kauhuksi, sillä se ei ole pelottava alusta loppuun. Itse taas pidän hienona, kuinka Shyamalan tuo kauhuhenkeä ja -kuvastoa mukaan vähitellen ja maltillisesti. Tämä lisää shokeeraavien hetkien arvoa. Hän myös hallitsee äkkisäikäytysten käytön, eivätkä ne ole mukana naurettavan yliampuvasti, kuten monissa 2010-luvun kauhurainoissa. Elokuva onnistuu paikoitellen olemaan erittäin jännittävä, etenkin kun Cole vihdoin paljastaa, mitä hän oikeasti näkee, jolloin katsojakin pääsee näkemään samoja kauheuksia.

Leffa ei kuitenkaan ole pelkkää jännitystä ja ahdistavuutta, vaan siinä on myös paljon koskettavaa draamaa - etenkin Colen ja hänen äitinsä välisen vaikean suhteen ansiosta. Heidän välejään rakennetaan hienosti läpi elokuvan ja siihen on saatu jotain aidosti liikuttavaa. Myös Malcolmin sydänsurut ovat haikeaa seurattavaa ja on mahtavaa, että tällaiseen leffaan on otettu mukaan tällainen juonikuvio. Filmistä löytyy myös pienesti huumoria, etenkin Colen ja Malcolmin yhteisten kohtausten aikana. Huumori ei tarjoa isoja nauruja, mutta Malcolmin taikatemput nostavat väkisinkin hymyn huulille. Elokuvan loppu on kuitenkin se, mikä ihmisiä puhututtaa edelleen ja mitään sen kummempia paljastamatta sanon vain, että on täysin ymmärrettävää, miksi lopun käänne on ollut niin mullistava. Se ei ole vain shokeeraava paljastus, vaan se saa katsojan myös miettimään kaikkea aiemmin nähtyä täysin uudella tavalla. Kuudes aisti on esimerkillinen tapaus siitä, kuinka lopputwisti täytyy tehdä. Sen pitää todella avata katsojan silmät ja saada katsoja pitämään elokuvaa entistäkin parempana. Seuraavilla katselukerroilla onkin mielenkiintoista tutkia leffaa uudella tavalla ja löytää vihjeitä loppuratkaisuun.

Kuudes aisti on myös tekniseltä toteutukseltaan hieno filmi. Elokuva on kuvattu erinomaisesti ja siinä käytetään upeasti hyödyksi pitkiä otoksia, sekä ahdistusta lisääviä lähikuvia. Leikkaus on taidokasta ja filmin hidas rytmi ei oikeastaan kertaakaan käy tylsäksi. Lavastus ja puvustuskin ovat onnistuneet ja elokuva hyödyntää erästä väriä todella kiehtovalla tavalla läpi elokuvan. Maskeeraukset ovat paikoitellen ällöjä ja karmivia. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit lisäävät jännittävää ja surullista ilmapiiriä.

Yhteenveto: Kuudes aisti on upea elokuva ja kevyesti ohjaaja-käsikirjoittaja M. Night Shyamalanin paras teos. Shyamalanin tapa tehdä leffaa on kiehtovan vanhanaikainen ja elokuvassa vallitsee samanlainen tunnelma kuin 1970-luvun kauhufilmeissä. Tarinaa rakennetaan rauhallisesti ja jännitettä luodaan pikkuhiljaa. Äkkisäikäytyksiä on vain muutama ja ne on istutettu mukaan tehokkaasti. Elokuvasta löytyy hyvin ahdistavaa tunnelmaa, mikä naulitsee katsojan paikoilleen. Draamapuoli on myös erinomaisesti tehty ja hahmoista välittääkin yllättävän paljon. Tähän vaikuttavat myös hienot roolisuoritukset Bruce Willisiltä, Toni Collettelta ja nuorelta Haley Joel Osmentilta, joka välittää lahjakkaasti hahmonsa tunteet katsojalle. Ja tietty mukana on se suuri loppukäänne, mikä on täysin ymmärrettävästi saanut katsojat haukkomaan henkeä. Elokuvan lopetus muuttaa totaalisesti katsojan käsityksen filmistä ja toisella katselukerralla kokemus on täysin erilainen. Silloin vasta onkin kiehtovaa huomata, kuinka nerokkaasti Shyamalan asettelee vihjeitä ja kuinka mestarillisesti hän onkaan kirjoittanut ja ohjannut tämän filmin. Kuudes aisti kuuluu niihin leffoihin, mitkä jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään ja se on todella ansainnut paikkansa elokuvahistorian merkkiteoksena.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Sixth Sense, 1999, Hollywood Pictures, Spyglass Entertainment, The Kennedy/Marshall Company, Barry Mendel Productions