Arvostelu: The Patriot (2000)

THE PATRIOT

Ohjaus: Roland Emmerich
Pääosissa: Mel Gibson, Heath Ledger, Joely Richardson, Jason Isaacs, Chris Cooper, Lisa Brenner, Tchéky Karyo, Tom Wilkinson, Donal Logue, Adam Baldwin, Gregory Smith, Trevor Morgan, Bryan Chafin, Mika Boorem, Logan Lerman ja Skye McCole Bartusiak
Genre: sota, draama
Kesto: 2 tuntia 45 minuuttia - Extended Edition: 2 tuntia 55 minuuttia
Ikäraja: 16

The Patriot on Roland Emmerichin ohjaama Yhdysvaltain vapaussotaan ja itsenäistymisen aikaan sijoittuva elokuva. Robert Rodat kirjoitti monta eri käsikirjoitusversiota filmistä, kunnes sai studion kiinnostumaan tekemään siitä elokuvan. Ohjaaja Emmerich sen sijaan päätti jo hyvin aikaisessa vaiheessa käsikirjoituksen lukua, että haluaa olla mukana projektissa. Kuvaukset alkoivat ja lopulta The Patriot sai maailmanensi-iltansa 27. kesäkuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso taloudellinen menestys, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Eniten tylytystä filmi sai historioitsijoilta, joita ärsytti elokuvan historiallisten tapahtumien muokkaus. Lisää negatiivista huomiota elokuva sai, kun kävi ilmi, että yksi ylistävämmistä arvosteluista oli studion laatima, eikä todellisen sanomalehden. Tämä johti lopulta siihen, että studion täytyi maksaa viisi dollaria usealle henkilölle, jotka olivat käyneet katsomassa elokuvan kyseisen "feikki-kriitikon" arvion innostamana. Itse en ollut aiemmin nähnyt The Patriotia, mutta olin kuullut siitä jo pitkään. Aiemmin keväällä pitämässäni 24 tunnin elokuvamaraton -haasteessa päätin vihdoin katsoin elokuvan ja samalla myös kirjoittaa siitä arvostelun leffan 20-vuotisjuhlan kunniaksi.

1770-luvulla Amerikassa itsenäistymistä haluavat siirtokuntalaiset ovat ajautuneet vapaussotaan brittiläistä imperiumia vastaan. Benjamin Martin päätyy mukaan taisteluun, kun brittieversti tappaa hänen poikansa.

Pääroolissa Benjamin Martinina nähdään Mel Gibson, joka oli tässä kohtaa jo tottunut esiintymään historiallisesti epätarkoissa elokuvissa, Braveheart - taipumattoman (Braveheart - 1995) ja Pocahontasin (1996) jälkeen. Gibson sopii hienosti perheenisäksi, joka haluaisi vain elää rauhassa, mutta kun tragedia iskee, on hänen pakko taipua ja lähteä sotaan. Hän hoitaa niin lempeän ja rakastavan isähahmon kuin brutaalin sotilaan puolet hahmostaan lujalla taidolla. Katsoja on alusta alkaen Benjaminin puolella. Hänen kautta sotaa käsitellään hieman monipuolisemmin kuin muiden hahmojen näkökulmasta, mikä tekee hänestä heti viisaamman tuntuisen.

Benjaminin lapsia ovat vanhin poika Gabriel (edemennyt Heath Ledger), heti alussa kuoleva Thomas (Gregory Smith), Nathan (Trevor Morgan), Samuel (Bryan Chafin), Margaret (Mika Boorem), William (Logan Lerman esikoisroolissaan) ja Susan (Skye McCole Bartusiak). Benjaminin hahmoa kirjoittaessa Robert Rodat todella halusi Gibsonin tähdittävän leffaa, joten hän kirjoitti hahmolle yhtä monta lasta kuin Gibsonillakin oli. Käsikirjoituksen teon aikana Gibson sai seitsemännen lapsensa ja siksi Rodat myös lisäsi Benjaminillekin yhden lapsen lisää. Suuri osa muksuista jää täysin taka-alalle ja vain muutama nousee esille - lähinnä mahtavan Ledgerin näyttelemä Gabriel, joka haluaa lähteä sotaan isänsä käskyjen vastaisesti. Gibsonin ja Ledgerin välille on onnistuttu rakentamaan toimiva isä-poika-suhde, mikä tuo sydäntä filmiin.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Chris Cooper Benjaminin komentajana, Harry Burwellina, Joely Richardson Benjaminin kuolleen vaimon siskona Charlottena, Tom Wilkinson brittiarmeijaa johtavana kenraali Charles Cornwallina, sekä Jason Isaacs Thomas-pojan tappavana eversti William Tavingtonina, jolle Benjamin tietty hautoo kostoa. Isaacs on uransa aikana useasti osoittanut sopivansa täydellisesti niljakkaiden roistojen rooliin ja tekee saman myös tässä. Hän on erinomainen kaikessa vihattavuudessaan. Myös Wilkinson ja Cooper sopivat rooleihinsa - etenkin oikeanlaista arvokkuutta omaava Wilkinson.

Iso tekijä siihen, pitääkö The Patriotista, on se, välittääkö historiallisista epätarkkuuksista vai ei. Jos haluat nähdä tarkan kuvauksen Yhdysvaltojen vapaussodasta ja neutraalimman näkökulman sodan osapuoliin, on tämä täysin väärä elokuva sinulle. Jos taas pidät historiallisista filmeistä, mutta sinua ei haittaa lainkaan, jos tapahtumia on muuteltu, hahmoja väritelty ja muutenkin asioita muokkailtu suuntaan jos toiseen, The Patriot tarjoaa erittäin toimivan aikamatkan 1770-luvun Amerikkaan. Itselleni kyseinen aika historiasta ei ole tutuimmasta päästä, joten tiettyjen asioiden kuvaaminen väärin ei voinut häiritä katselukokemustani. Lähinnä tapa, jolla elokuva esittää orjuuden (tai pikemminkin sen esittämättä jättäminen ja röyhkeä kaunistelu) on kyseenalainen katsojalle kuin katsojalle. Muuten viihdyin oikein passelisti elokuvan parissa ja se piti hyvin mukanaan lähes kolmen tunnin kestonsa ajan. Paikoitellen elokuva kulkee turhan hitaasti, mutta pääasiassa kesto ei haittaa.

Ohjaaja Roland Emmerich on monille tuttu valtavien katastrofielokuvien, kuten Independence Day - maailmojen sodan (Independence Day - 1996), Godzillan (1998), The Day After Tomorrow'n (2004) ja 2012:n (2009) tekijänä. Vaikkei Emmerich ole ohjaajana lahjakkaimmasta päästä ja hänen filmografiaansa kuuluu useita huteja, hänellä on kyllä aina ollut silmää massiivisille kohtauksille ja vaikuttavalle tuholle. Emmerich pääseekin esittelemään näitä taitojaan The Patriotin sotakohtauksissa, jotka ovat erittäin näyttäviä. Sadoista extroista koostuvat armeijat marssivat räjähdysten keskellä upeissa laajakuvissa. Kaiken vaikuttavuuden keskellä katsojan on vaikea olla pohtimatta, kuinka typerä tuonaikainen taistelutaktiikka olikaan. Armeijat kävelevät toisiaan vastaan isolla aukiolla ja ammuskelevat, kunnes toinen osapuoli luovuttaa tai menettää kaikki sotilaansa. Vähän kuin pelaisi shakkia ja liikuttaisi kaikkia sotilasnappuloita kerralla eteenpäin. Jos jonkin tiedän elokuvassa olevan historiallisesti tarkkaa, niin tämän hölmön taktiikan... mitä on vaikea taktiikaksi kutsua.

Suurten taistojen keskellä elokuvaan saadaan tosiaan sitä sydäntä oivallisella isä-poika-suhteella. Jos Gabrielin hahmo puuttuisi leffasta kokonaan ja Benjamin lähtisi vain kostamaan Thomasin kuolemaa, olisi päähenkilöllä sentään motiivi, mutta ei paljoa muuta. Tarpeeksi lämpimältä ja syvältä tuntuva perhesuhde tuo kuitenkin ripauksen todellista ihmisyyttä, kun kömpelösti kirjoitetut ja esitetyt kohtaukset vapausjaarittelusta eivät siihen pysty. Huumoriakin on hieman saatu mukaan (yhdessä sotakohtauksessa tahatonta komiikkaa pöljällä kuolemalla) ja hieman häiriintynyttä romantiikkaa, mikä ei todellakaan ole elokuvan vahvuus. Isoilla taisteluilla Emmerich yrittää saada katsojan joko unohtamaan tai katsomaan sormien läpi tietyt kehnoudet, mitkä estävät The Patriotia olemasta vieläkin parempi elokuva.

Tekniseltä toteutukseltaan kyseessä on hieno teos. Kuvaus on kaikin puolin tarkasti tehty ja elokuvassa hyödynnetään paljon upeita laajoja kuvia, joko esittelemään maisemia tai korostaakseen armeijoiden kokoa. Leikkauksessa muutamia kohtauksia olisi voinut tiivistää hieman, mutta suurimmaksi osaksi kohtaukset on pistetty hyvin kasaan ja tarina soljuu eteenpäin kiinnostavasti alusta loppuun. Lavasteet ovat todella hienot läpikotaisin ja asutkin ovat tyylikkäästi toteutetut. Univormuja täytyi valmistaa satoja kappaleita isoja taisteluita varten. Maskeeraustiimi on myös päässyt meikkaamaan ikävän näköisiä taisteluvammoja. Efektit ovat kestäneet hyvin aikaa ja äänitehosteet lisäävät tärkeän iskun taistoihin. John Williamsin säveltämät musiikit sisältävät maestrolle tuttua klassisuutta, herkkyyttä ja seikkailullisuutta, kuten myös eeppisyyttä ja aikaan sopivaa huilusoittoa.

The Patriotista on olemassa noin kymmenen minuuttia teattereissa julkaistua elokuvaa pidempi versio. Mukana on uusia kohtauksia, kuten myös hieman muokattuja ja pidennettyjä hetkiä. Lähinnä nämä ovat lisättyjä keskusteluja ja joitakin lisäraakuuksia. Itse katsoin elokuvasta pidennetyn version.

Yhteenveto: The Patriot on erittäin oivallinen sotadraama, kun pystyy katsomaan historialliset epätarkkuudet sormien läpi. Ohjaaja Roland Emmerich on pätevä tekijä isojen taistelukohtausten ja tuhon kanssa, mutta onneksi saa mukaan myös toimivan isä-poika-suhteen, mikä tuo sydäntä tarinaan. Mel Gibson on erittäin mainio pääroolissa Benjamin Martinina ja Heath Ledger on oiva valinta hänen pojakseen. Kenties parhaan roolityön tekee kuitenkin Jason Isaacs, joka on mahtava inhottavana everstinä. Joissain asioissa filmi onnistuu tekemään vaikutuksen ja siinä on hienoja kohtauksia, mutta toisinaan leffasta myös paistaa tiettyjä heikkouksia. Kömpelyyttä löytyy käsikirjoituksesta ja orjien esittäminen leffassa on vähintäänkin kyseenalainen. Visuaalisesti elokuva on näyttävä ja ajankuva on upeasti luotu. Lähes kolmen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi. Elokuvassa kuitenkin on helposti korjattavia ongelmia, mitkä estävät kokonaisuutta nousemaan potentiaaliinsa. Suosittelenkin The Patriotia eritoten niille, joita kiehtovat historialliset tapahtumat, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että historiaa on oikeasti tutkinut tosissaan. Silloin leffasta voi bongata vielä enemmän vikoja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Patriot, 2000, Columbia Pictures Corporation, Centropolis Entertainment, Mutual Film Company, Global Entertainment Productions GmbH & Company Medien KG

Arvostelu: Kuudes aisti (The Sixth Sense - 1999)

KUUDES AISTI

THE SIXTH SENSE

Ohjaus: M. Night Shyamalan
Pääosissa: Bruce Willis, Haley Joel Osment, Toni Collette, Olivia Williams, Trevor Morgan, Bruce Norris, Glenn Fitzgerald, Misha Barton, Donnie Wahlberg ja M. Night Shyamalan
Genre: trilleri, draama
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Kuudes aisti on M. Night Shyamalanin ohjaama draamatrilleri vuodelta 1999 ja luultavasti hänen tunnetuin työnsä. Vielä vuonna 1999 Shyamalan ei kuitenkaan ollut tunnettu nimi. Hän oli sitä ennen ohjannut vain leffat Praying with Anger (1992) ja Herätys Joshua! (Wide Awake - 1998), joista kumpikaan ei ollut menestynyt hyvin tai kehuttu kriitikoiden keskuudessa. Shyamalan yritti kuitenkin sinnikkäästi tehdä uusia elokuvia ja kirjoittikin tarinan pojasta, joka pystyy näkemään asioita, mitä muut eivät näe. Walt Disney -yhtiön johtoasemassa ollut David Vogel innostui tarinasta ja osti sen elokuvaoikeudet ilman muun yhtiön hyväksyntää. Disneyllä ei ollut luottamusta Shyamalanin taitoihin, joten he myivät leffan Spyglass-yhtiölle ja elokuvan teko lähti käyntiin. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Kuudes aisti sai ensi-iltansa 2. elokuuta 1999 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai paljon kehuja kriitikoilta, mutta se ei ollut välitön hitti. Ensimmäiset katsojat menivät katsomaan leffan lähinnä Bruce Willisin vuoksi, mutta sitten levisi sana, että leffa sisältäisi mieltämullistavia käänteitä, mikä sai yhä vain enemmän ihmisiä teatteriin. Lopulta elokuva tuotti lähes 700 miljoonaa dollaria ja se oli vuoden toiseksi menestynein leffa Tähtien sota: Episodi I - Pimeän uhkan (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) jälkeen. Elokuva keräsi myös paljon palkintoehdokkuuksia ja se oli ehdolla mm. kuudesta Oscar-palkinnosta (paras elokuva, paras ohjaus, paras käsikirjoitus, paras miessivuosa, paras naissivuosa ja paras leikkaus), muttei voittanut niistä yhtäkään. Filmi on kuitenkin jäänyt elämään elokuvahistoriassa ja se nosti Shyamalanin maailmanmaineeseen. Itse näin Kuudennen aistin muistaakseni 2014 ja pidin sitä kelpo jännärinä. Harmillisesti elokuvan twistit oli jo spoilattu minulle, jolloin se ei tarjonnut samanlaista yllätystä kuin monille muille. Olen pohtinut jo pitkään katsovani elokuvan uudestaan ja ostinkin sen pari vuotta sitten Blu-rayna. Kun huomasin, että elokuva täyttää tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla ja arvostelemalla elokuvan.

Lapsipsykologi Malcolm Crowe saa potilaakseen 9-vuotiaan Cole-pojan, joka näkee karmaisevia asioita...

Pääosassa Malcolmina nähdään Die Hard -tähti (1988-) Bruce Willis, joka on erinomainen roolissaan. Willis saa aikaiseksi paljon hyvin vähällä ja onnistuu näyttämään isoja tunteita jo pelkillä silmillään. Hän sopii uskottavasti psykologin osaan, missä vaaditaankin rauhallisuutta. Malcolm vaikuttaa oivalta psykologilta, joka kuitenkin itse tarvitsisi ammattiapua, sillä hänen elämänsä ei kulje kovin hyvin, etenkään hänen vaimonsa Annan (Olivia Williams) kanssa. Pariskunnasta on tullut todella etäinen, mikä aiheuttaa selvää tuskaa molemmissa. Williams ei ole kovin isosti esillä, mutta hän tekee hyvää työtä kohtauksissaan.
     Outoja ja pelottavia juttuja näkevää Colea taas näyttelee Haley Joel Osment, jonka roolisuorituksen onnistuminen on äärimmäisen tärkeää koko elokuvan onnistumisen kannalta. Jos Osment ei pystyisi myymään katsojalle sitä, että hänen hahmonsa näkee näitä hirvittäviä asioita, leffa murenisi hänen ympärillään. On ollut uhkarohkeaa pistää näin paljon paineita lapsinäyttelijän varaan, mutta onneksi se palkitaan ja Osment on nappivalinta rooliin, eikä ole sinänsä mikään ihme, että hän sai Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet roolityöstään. Parissa kohtaa hän ei täysin vakuuta, mutta suurimmaksi osaksi hän on mahtava ahdistuneena poikana, joka pelkää sekä näkyjään että ihmisten reaktioita hänen kykyynsä. Cole saakin nopeasti katsojan sympatiat puolelleen.
     Toni Collette näyttelee Colen äitiä, joka on juuri eronnut miehestään ja yrittää pärjätä yksin lapsensa ja parinkin eri työn kanssa. Äiti ei ole millään lailla inhottava, vaan oikein lämmin ja huolehtiva, mutta silti on ymmärrettävää, miksei Cole uskalla puhua kyvystään hänelle. Collettekin sai Oscar-ehdokkuuden ja täysin ansaitusti, sillä muutamassa kohtaa hän tekee todella vakuuttavaa työtä.
     Elokuvassa nähdään myös Trevor Morgan Colea kiusaavana Tommy Tammisimona, Bruce Norris Colen opettajana, sekä Donnie Wahlberg erikoisena Vincentinä. Ohjaaja Shyamalan nähdään lääkärinä eräässä sairaalakohtauksessa, kunnianosoituksena hänen suvulleen, josta monet ovat lääkäreitä.

Kuudes aisti on ehdottomasti ansainnut paikkansa elokuvahistorian merkkiteosten joukossa. Kyseessä on aivan fantastinen teos, missä Shyamalan osoittaa taidokkuutensa niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Hän on rakentanut tarinan mestarillisella tavalla ja aukoo sen nerokkaita mysteereitä upeasti. Shyamalan on viilannut tarinan pienet yksityiskohdat täydellisiksi, jotta se antaa salakavalia vihjeitä, muttei ole liian paljastava, jottei loppuratkaisu selviäisi heti. Hienon tekstinsä pohjalta Shyamalan tekee erinomaista työtä myös ohjaajana ja on hauska pistää merkille, kuinka vanhanaikainen ohjaustyyli hänellä on tässä leffassa. Kuudes aisti voisi monin tavoin olla vaikkapa 1970-luvun leffa, sillä sen henki ja kerrontatapa ovat hyvin samanlaisia. Enkä todellakaan tarkoita tätä huonolla tavalla - tyyli sopii elokuvaan täydellisesti ja vieläpä lisää sen koukuttavuutta.

Shyamalan on myös onnistunut luomaan erikoisen yhdistelmän draamaa ja kauhua, mitkä tukevat toisiaan juuri oikein. Kauhuelementtejä tuodaan mukaan hienovaraisin keinoin ja tunnelmaa kasvatellaan hitaasti läpi leffan. Nykypäivänä jotkut katsojat eivät välttämättä edes laske tätä leffaa kauhuksi, sillä se ei ole pelottava alusta loppuun. Itse taas pidän hienona, kuinka Shyamalan tuo kauhuhenkeä ja -kuvastoa mukaan vähitellen ja maltillisesti. Tämä lisää shokeeraavien hetkien arvoa. Hän myös hallitsee äkkisäikäytysten käytön, eivätkä ne ole mukana naurettavan yliampuvasti, kuten monissa 2010-luvun kauhurainoissa. Elokuva onnistuu paikoitellen olemaan erittäin jännittävä, etenkin kun Cole vihdoin paljastaa, mitä hän oikeasti näkee, jolloin katsojakin pääsee näkemään samoja kauheuksia.

Leffa ei kuitenkaan ole pelkkää jännitystä ja ahdistavuutta, vaan siinä on myös paljon koskettavaa draamaa - etenkin Colen ja hänen äitinsä välisen vaikean suhteen ansiosta. Heidän välejään rakennetaan hienosti läpi elokuvan ja siihen on saatu jotain aidosti liikuttavaa. Myös Malcolmin sydänsurut ovat haikeaa seurattavaa ja on mahtavaa, että tällaiseen leffaan on otettu mukaan tällainen juonikuvio. Filmistä löytyy myös pienesti huumoria, etenkin Colen ja Malcolmin yhteisten kohtausten aikana. Huumori ei tarjoa isoja nauruja, mutta Malcolmin taikatemput nostavat väkisinkin hymyn huulille. Elokuvan loppu on kuitenkin se, mikä ihmisiä puhututtaa edelleen ja mitään sen kummempia paljastamatta sanon vain, että on täysin ymmärrettävää, miksi lopun käänne on ollut niin mullistava. Se ei ole vain shokeeraava paljastus, vaan se saa katsojan myös miettimään kaikkea aiemmin nähtyä täysin uudella tavalla. Kuudes aisti on esimerkillinen tapaus siitä, kuinka lopputwisti täytyy tehdä. Sen pitää todella avata katsojan silmät ja saada katsoja pitämään elokuvaa entistäkin parempana. Seuraavilla katselukerroilla onkin mielenkiintoista tutkia leffaa uudella tavalla ja löytää vihjeitä loppuratkaisuun.

Kuudes aisti on myös tekniseltä toteutukseltaan hieno filmi. Elokuva on kuvattu erinomaisesti ja siinä käytetään upeasti hyödyksi pitkiä otoksia, sekä ahdistusta lisääviä lähikuvia. Leikkaus on taidokasta ja filmin hidas rytmi ei oikeastaan kertaakaan käy tylsäksi. Lavastus ja puvustuskin ovat onnistuneet ja elokuva hyödyntää erästä väriä todella kiehtovalla tavalla läpi elokuvan. Maskeeraukset ovat paikoitellen ällöjä ja karmivia. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit lisäävät jännittävää ja surullista ilmapiiriä.

Yhteenveto: Kuudes aisti on upea elokuva ja kevyesti ohjaaja-käsikirjoittaja M. Night Shyamalanin paras teos. Shyamalanin tapa tehdä leffaa on kiehtovan vanhanaikainen ja elokuvassa vallitsee samanlainen tunnelma kuin 1970-luvun kauhufilmeissä. Tarinaa rakennetaan rauhallisesti ja jännitettä luodaan pikkuhiljaa. Äkkisäikäytyksiä on vain muutama ja ne on istutettu mukaan tehokkaasti. Elokuvasta löytyy hyvin ahdistavaa tunnelmaa, mikä naulitsee katsojan paikoilleen. Draamapuoli on myös erinomaisesti tehty ja hahmoista välittääkin yllättävän paljon. Tähän vaikuttavat myös hienot roolisuoritukset Bruce Willisiltä, Toni Collettelta ja nuorelta Haley Joel Osmentilta, joka välittää lahjakkaasti hahmonsa tunteet katsojalle. Ja tietty mukana on se suuri loppukäänne, mikä on täysin ymmärrettävästi saanut katsojat haukkomaan henkeä. Elokuvan lopetus muuttaa totaalisesti katsojan käsityksen filmistä ja toisella katselukerralla kokemus on täysin erilainen. Silloin vasta onkin kiehtovaa huomata, kuinka nerokkaasti Shyamalan asettelee vihjeitä ja kuinka mestarillisesti hän onkaan kirjoittanut ja ohjannut tämän filmin. Kuudes aisti kuuluu niihin leffoihin, mitkä jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään ja se on todella ansainnut paikkansa elokuvahistorian merkkiteoksena.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Sixth Sense, 1999, Hollywood Pictures, Spyglass Entertainment, The Kennedy/Marshall Company, Barry Mendel Productions

Arvostelu: Jurassic Park III (2001)

JURASSIC PARK III

Ohjaus: Joe Johnston
Pääosissa: Sam Neill, Alessandro Nivola, William H. Macy, Téa Leoni, Trevor Morgan, Michael Jeter, Bruce A. Young, John Diehl ja Laura Dern
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 12

Michael Crichtonin kirjaan perustuva Jurassic Park (1993) oli jättimäinen menestyselokuva, joka sai kriitikoiltakin ylistystä. Jatkoa tietysti siis seurasi. Kadonnut maailma - Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park - 1997) ei kuitenkaan ollut erityisen pidetty teos, eikä se menestynyt yhtä hyvin kuin edeltäjänsä. Rahaa tuli silti tarpeeksi, jotta sarja jatkuisi. Kolmannen osan suunnittelu alkoi heti toisen osan ilmestymisen jälkeen. Joe Johnston, joka halusi jo pari vuotta aiemmin ohjata The Lost Worldin, ilmoitettiin ohjaajaksi ja julkistettiin, että Sam Neill palaisi rooliinsa tohtori Alan Grantina. Tuotannossa oli kuitenkin ongelmia, sillä tekijät päättivät muuttaa koko käsikirjoituksen vain pari viikkoa ennen kuvauksia, mikä johti siihen, että juonikuvioita luotiin sitä mukaa, kun leffaa kuvattiin. Lopulta koko homma saatiin kuitenkin kasaan ja Jurassic Park III ilmestyi kesällä 2001. Leffa menestyi jälleen heikommin kuin edeltäjänsä, mutta tienasi kyllä omansa takaisin. Kriitikot eivät pitäneet elokuvasta ja monet fanit inhosivat sitä. Vuosien varrella leffalle on noussut aika kehno maine. Ala-asteella sain isältäni Jurassic Park -trilogian, johon kolmas osa tietysti kuului, mutta kahden ensimmäisen teoksen ollessa mielestäni karmivia, en halunnut katsoa kolmatta. Näinkin Jurassic Park III:n vasta vuotta myöhemmin, kun olin sukulaisillani kylässä ja he päättivät näyttää sen minulle. Elokuva ei ollut mielestäni pelottava ja uskalsin katsoa kaksi edellistäkin uudestaan, mikä johti siihen, että aloin todella pitää niistä. Samaa ei voi kuitenkaan sanoa Jurassic Park III:sta... Kun vuoden 2017 alussa mietin, mitä leffoja arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, monet Steven Spielbergin teokset ilmestyivät mieleeni, Jurassic Parkit heti ensimmäisinä. Vaikka tämä osa ei ole Spielbergin ohjaama, niin se kuuluu silti sarjaan, minkä lisäksi arvostelu toimii valmistautumisena sarjan viidenteen osaan, Jurassic World: Kaatunut valtakunta (Jurassic World: Fallen Kingdom - 2018). Katsoin Jurassic Park III:n kahden edeltäjänsä tapaan yhdessä tyttöystäväni ja ystäväni kanssa, syöden paljon herkkuja.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Jurassic Park ja Kadonnut maailma - Jurassic Park!

Jurassic Parkin onnettomuudesta selvinnyt tohtori Alan Grant palkataan esittelemään dinosaurussaarta pariskunnalle. Kuitenkin kun saarelle päästään, käy selväksi, että pariskunta saapuikin oikeasti etsimään poikaansa Ericiä, joka katosi saarelle viikkoja aiemmin.

On hienoa nähdä Sam Neill jälleen esittämässä tohtori Alan Grantia, mutta valitettavasti hän näyttää muutamissa kohdissa siltä, ettei haluaisi olla mukana leffassa. Alan on palannut tutkimaan fossiileita ja yrittänyt unohtaa koko onnettomuuden. Hänellä ei kuitenkaan tunnu sujuvan hyvin, sillä tutkimuksiin ei ole rahaa, eivätkä fossiilit enää kiinnosta ketään. Leffan alkupäässä Alan vaikuttaisi näkevän painajaisia koskien aiempia tapahtumia, mutta tämä kuvio katoaa, kun tarina vie saarelle.
     Alanin mukana kulkee nuori Billy, jota näyttelee Alessandro Nivola. Billy on paljon innostuneempi elävistä dinoista kuin Alan, mutta selkeästi ihailee ja kunnioittaa Alania, tehdessään työtä fossiilien parissa. Billy tuntuu onneksi tietävän dinosauruksista, eikä vain roiku mukana, mutta hänelle ei koskaan anneta taustatarinaa, jolloin Billy jää ontoksi hahmoksi. Nivolalla on hetkensä, mutta siihen se jää.
     Alanin palkkanut pariskunta ovat Paul ja Amanda Kirby, joita näyttelevät William H. Macy ja Téa Leoni. Kirbyt ovat varakkaita henkilöitä, jotka välittävät suuresti pojastaan ja haluavat saada hänet takaisin. Hahmoille on saatu oivallisesti lisäsisältöä ja heidän huolensa sekä tekonsa selittyvät erinomaisesti. Dinosaurusten keskellä pariskunta ei kuitenkaan toimi kaikkein fiksuiten, jolloin he ovat jatkuvasti vaarassa - etenkin Amanda, joka ei tunnu osaavan mitään. Hän toimii vähän väliä typerästi ja hän on muutenkin usein todella rasittava, jolloin katsojana haluaisi nähdä hänet dinon kidassa. Paul sen sijaan on muutamaan otteeseen huvittava heppu ja haluaisi nähdä lisää hänen tekemisiään. Téa Leoni ei ole hyvä roolissaan, mutta William H. Macy on toimiva valinta.
     Kirbyjen poikaa, Ericiä esittää Trevor Morgan, joka muistuttaa hieman ensimmäisen osan Timiä (Joseph Mazzello) dinosaurusinnostuksensa takia, muttei ole yhtä ärsyttävä tapaus. Eric osaa toimia paljon paremmin saarella kuin vanhempansa ja olisi mielenkiintoista saada tietää lisää hänen viikoistaan yksin dinomaailmassa. Morgan suoriutuu osastaan kelvollisesti, muttei ole kovin ihmeellinen.
     Alanin, Billyn ja Kirbyjen mukana saarelle lähtevät myös Michael Jeterin esittämä Udesky, John Diehlin näyttelemä Cooper ja Bruce A. Youngin esittämä Nash. Hyvin nopeasti tajuaa, että kun hahmoille ei vaivauduta luomaan persoonaa, ei kolmikosta voi kaikki selvitä saarelta pois elävinä. Elokuvassa nähdään myös pienessä roolissa ensimmäisestä osasta tuttu Ellie Sattler (Laura Dern), joka on aloittanut uuden elämän aiemmin nähtyjen tapahtumien jälkeen.

Jos todella hölmöä, b-luokan hirviöleffalta vaikuttavan Jurassic Park III -logon ilmestymistä ei lasketa, elokuvan alku on vielä ihan lupaava. Lyhyesti näytetään, millä lailla vuodet ovat vaikuttaneet Alaniin, esitellään uudet hahmot ja yhtäkkiä ollaankin taas dinosaurusten keskellä. Kuitenkin siinä kohtaa, kun dinot nähdään ensimmäisen kerran, lentokoneen kierrellessä saaren yllä, elokuvaan alkaa syntyä ongelmia. Kahdessa edellisessä osassa dinosaurukset olivat vaikuttavia olentoja, joita pääsi todella hämmästelemään, mutta tässä filmissä ne eivät tunnu oikein miltään. Pieni vaikuttuminen syntyy kuitenkin, kun esitellään uusi hirmulisko: pitkäkuonoinen Spinosaurus, jolla on suuri purje selässään. Vanha tuttu Tyrannosaurus Rex on kyllä mukana, muttei kauaa, sillä uusi tuttavuus tappaa sen lähes välittömästi. Näin Spinosauruksesta saadaan todella uhkaava peto ja se onkin parasta koko elokuvassa. Toisena uutuutena nähdään lentävät Pteranodonit, joita nähtiin aiemmin vain nopeasti juuri ennen Kadonnut maailma - Jurassic Parkin lopputekstejä. Lentoliskot ovat myös mainio lisäys ja niitä monet ovatkin odottaneet, mutta valitettavasti pitkä kohtaus, johon ne liittyvät, ei oikein tunnu miltään, eikä siinä ole kunnon jännitettä mukana.

Jurassic Park III:n suurin ongelma onkin se, ettei se monessa kohtaa tunnu miltään; hieman tylsältä vain. Elokuvasta löytyy välillä samaa b-luokan hirviöleffahenkeä kuin alkulogosta, minkä lisäksi se tuntuu usein vain fanitekeleeltä, johon on onnistuttu saamaan pari alkuperäistä näyttelijää mukaan. Kuolemat eivät kosketa katsojaa, sillä kuoleviin hahmoihin ei ole panostettu yhtään, jolloin heidän kohtalonsa arvaa heti. Ja kun elokuva on puhdas selviytymistarina, katsojia kuuluisi kiinnostaa henkilöt, jotka yrittävät selviytyä. Perheen iloinen jälleennäkeminenkään ei aiheuta katsojassa toivottua reaktiota. Elokuva kulkee eteenpäin pääasiassa toimintakohtausten kautta, jolloin tärkeille henkilökohtauksilla ei jää aikaa. Muutamia todella hyviä hetkiä on onneksi mukana, mutta ne eivät pelasta kokonaisuutta. Teos tuntuu siltä, että tekijöiden oli pakko saada aikaiseksi kolmas Jurassic Park -elokuva, eikä siihen ehditty panostaa. Kuten jo alussa sanoin, leffan suunnittelussa oli ongelmia ja sen huomaa myös siitä, että tämä on puoli tuntia lyhyempi pätkä kuin edeltäjänsä. Tarinaa ei siis ole ollut tarpeeksi ja mukaan on pitänyt lisätä Velociraptoreita koskeva sivujuoni (koska nehän pitää tietenkin saada mukaan), jotta pituutta saataisiin hieman lisää. Leffan lopetus on aika mitäänsanomaton ja lopputekstien alkaessa jää hieman tyhjä olo. Se mikä oli ennen todella huikeaa, on nyt jokseenkin unohdettavaa. Varsinkin jos teokset katsoo peräkkäin, tämä lyttää loistavan tunnelman helposti alhaiseksi. On Jurassic Park III ihan katsottava, mutta siihen se sitten jää.

Ohjaajan titteli vaihtui tosiaan Steven Spielbergiltä Joe Johnstonille, joka on yrittänyt parhaansa olla kuin Spielberg. Johnston on kopioinut paljon edellisten osien tyyliä, jolloin hänen työnsä saa filmin vaikuttamaan normaalia kalliimmalta fanileffalta. Myös käsikirjoittajat ovat vaihtuneet, eikä uusi kolmikko ole saanut aikaiseksi kovin kummoista tarinaa. Kuvaus on sentään toimivaa ja leikkaus on pääasiassa sujuvaa. Visuaaliset efektit eivät kuitenkaan ole parhaasta päästä, kun niitä vertaa edeltäjiin. Ensimmäinen Jurassic Park ilmestyi kahdeksan vuotta aiemmin ja siinä dinot näyttivät uskottavammilta kuin tässä. Mukana on kyllä monia kuvia, joissa hirmuliskot näyttävät hienoilta, mutta useassa kohtaa huomaa kehnot tietokone-efektit. Digiefektit ovat jopa niin selkeät, että katsojana huomaa, milloin kuvassa on digidino ja milloin robotti. Äänitehosteet ovat jälleen toimivat ja maskeeraus on mainiota. Säveltäjäkin on vaihtunut, mutta sitä ei erityisemmin huomaa, sillä Don Davis on aika hyvä John Williams -kopio.

Blu-rayn kuvanlaatu on oivallinen. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvan teosta kertovat "The Making of Jurassic Park III" ja "Return to Jurassic Park: The Third Adventure", dinosauruksista kertovat "The Dinosaurs of Jurassic Park III" ja kaksitoistaosainen "Dinosaur Turntables", sekä useita leffan tehosteista kertovia pätkiä. Mukana on myös pätkät elokuvan äänitehosteille ja esituotantopiirroksille, Stan Winston Studion lyhyt esittely, kuvakäsikirjoituksia, valokuvia kuvauksista, trailer, sekä pätkiä, jotka näyttävät eri kohtauksien kuvaamista. Katsottavaa on yhteensä kahdeksi ja puoleksi tunniksi.

Yhteenveto: Jurassic Park III on aika mitäänsanomaton pätkä, joka on yksinään ihan viihdyttävä seikkailuleffa, mutta kahteen aiempaan teokseen verrattuna se tuntuu lähinnä fanileffalta tai b-luokan monsterifilmiltä. Elokuvasta ei löydy kunnolla tunnetta ja se on paikoitellen jopa tylsä, mikä on erikoista, kun teos kestää vain puolitoista tuntia. On hienoa nähdä Sam Neill ja Laura Dern jälleen tutuissa rooleissaan, mutta kun heistä ensimmäinen ei näytä haluavan olla mukana, eikä jälkimmäinen esiinny kuin hetken, ei tämä hienous nosta tasoa. Uusi hirmulisko Spinosaurus on parasta elokuvassa, minkä lisäksi lentoliskot ovat hyvä lisäys. Velociraptoreihin liittyvä juonikuvio ei oikein kiinnosta, vaikka niiden kuuluukin olla mukana leffassa. Visuaalisesti teos ei ole yhtä huikea kuin edeltäjänsä. Don Davis on säveltänyt aika menevää John Williams -musiikkia, jotta tämä todella tuntuisi kuuluvan sarjaan. Pettymykseksi leffa kuitenkin jää, varsinkin kun ohjaaja Joe Johnston ei ole ollut oikein perillä siitä, mitä hänen kuuluisi tehdä, eivätkä käsikirjoittajat olleet kovin luovia tarinan kanssa. Jos pidit kahdesta edellisestä osasta, niin pitäähän tämäkin vilkaista, tosin sillä varoituksella, ettei tämä ole erityisen hyvä. Lapsille tämä tarjoaa jännitystä, mutta muut tämä jättää helposti kylmäksi. Onneksi neljätoista vuotta myöhemmin ilmestynyt Jurassic World (2015) palautti sarjan jälleen todella oivalliseksi. Sen (aika kehno) arvostelu on jo olemassa, joten sitä ei ole ensi viikolla tiedossa, vaan seuraavan kerran palaamme dinojen pariin, kun Jurassic World: Kaatunut valtakunta ilmestyy...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jurassic Park III, 2001, Universal Pictures, Amblin Entertainment