Näyttelijät: Joel Edgerton, Felicity Jones, Kerry Condon, William H. Macy, Nathaniel Arcand, John Diehl, Paul Schneider, Clifton Collins Jr. ja Will Patton
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 13
Train Dreams perustuu Denis Johnsonin samannimiseen novelliin, joka julkaistiin alun perin vuonna 2002 The Paris Review -lehdessä, ennen kuin se julkaistiin omana kirjanaan vuonna 2011. Joel Edgerton ihastui novelliin jo vuosia sitten ja halusi itse ohjata sen pohjalta elokuvan. Black Bear -yhtiö kuitenkin ehti hankkia novellin filmatisointioikeudet ja Clint Bentley ja Greg Kwedar työstivät leffan käsikirjoituksen, Bentleyn toimiessa ohjaajana. Edgerton pääsi projektiin silti mukaan, mutta päänäyttelijänä. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Train Dreams sai jo tammikuussa 2025 Sundancen elokuvajuhlilla, missä Netflix osti sen levitysoikeudet. Netflixissä elokuva julkaistiin marraskuun lopulla. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun se alkoi kerätä palkintoehdokkuuksia (muun muassa parhaan miespääosan ja laulun Golden Globe -ehdokkuudet) ja eräänä iltana päätin uteliaana pistää Train Dreamsin pyörimään.
Metsätyöntekijä ja rautatienrakentaja Robert Grainier elää läpi kauniiden ja traagisten tapahtumien, alati muuttuvassa 1900-luvun Amerikassa.
Pääroolissa Robert Grainierina nähdään tosiaan Joel Edgerton, joka yritti jo aiemmin itse ohjata Denis Johnsonin kirjan pohjalta elokuvan, mutta joka ei onnistunut nappaamaan sen filmatisointioikeuksia. Onkin kiva, että vaikka Edgerton hävisi kilpailun, hänet valittiin silti leffan keulakuvaksi. Edgerton tekee kenties uransa vahvimman roolityön Train Dreamsissa, tulkiten vakuuttavasti tämän aika tavallisen mattimeikäläisen toisaalta monivaiheista, mutta silti aika paikoilleen jämähtänyttä elämää. Robert jäi jo lapsena oman onnensa nojaan ja töihin hän on päätynyt niin rautatienrakentajaksi kuin myös metsiin kaatamaan puita milloin mihinkin tarkoitukseen. Hahmo on kiinnostava, etenkin tämän tietynlaisten pelkojen takia.
Elokuvassa nähdään myös Felicity Jones kirkon kuorossa laulavana Gladysina, jonka kanssa Robert menee naimisiin, Kerry Condon metsäpaloja tarkkailevana Claire Thompsonina, sekä oma suosikkini niin näyttelijäsuorituksena kuin hahmona, William H. Macy Robertin kollegana, räjähteisiin erikoistuneena metsätyöntekijänä Arn Peeplesina. Arn käyttää työaikansa enemmän sellaiseen "kun minä olin nuori" -sepustukseen, välttyäkseen raskaan työn raatamiselta, mutta hänen yksinpuheluihinsa mahtuu myös tarkkoja viisauksia elämästä ja maailmasta. Macy on nappivalinta rooliin. Hänestä löytyy tiettyä kaiken nähneen miehen olemusta, pehmeyttä ja hieman rosoisuuttakin.
Train Dreams osoittautui taitavasti näytellyksi ja niin nätiksi kuin aika haikeaksikin elokuvaksi, mikä ei kuitenkaan tehnyt minuun mitään sen suurempaa vaikutusta. On kiinnostavaa syventyä tämän Robert Grainierin elämään ja mitä kaikkea miehelle tapahtuukaan vuosien varrella, vaikka hän kuinka itse yrittää pitää kiinni yhdenlaisesta elämäntyylistä - ihan sama vaikka maailma hänen ympärillään liikkuisi hurjaa vauhtia ohi. Tarina on toisaalta perin simppeli, mutta samalla moniulotteinen ja aika kaunis.
Tämä elokuva vaatii kyllä oikeanlaisen mielentilan ja aikansa, sillä kyse ei ole mistään erityisen helposta teoksesta. Train Dreams etenee rauhassa omalla painollaan. Se on usein suorastaan meditatiivinen pohdiskelu synnyistä syvistä, elämästä, kuolemasta ja ympärillä olevasta maailmasta hyvine ja huonoine puolineen. Pitkät pätkät istuskellaan vain luonnon helmassa, enkä voinut olla tuumimatta, että elokuvan olisi voinut lähes tällaisenaan siirtää Suomeen. Hiljaista ja hidasta pakettia sekoitetaan joillain äkillisillä shokeilla, jotka ravistelevatkin tehokkaasti. Sitten taas Arn tuo sekaan hieman huumoria. Elokuvan nimen mukaiset Robertin unet taas tarjoavat jopa taianomaista mystiikkaa, niin lumoavaa kuin hieman ahdistavaakin. Kaikki tämä tekee kokonaisuuden, jonka voisi veikata jakavan mielipiteitä reippaasti. Osa katsojista ihastuu Train Dreamsiin, osa taas tulee pitämään sitä pitkästyttävänä.
Elokuvan on ohjannut Clint Bentley, joka rakentaa ilmapiiriä mainiosti. Hänen ja Greg Kwedarin työstämä käsikirjoitus on myös oivallinen. Teknisiltäkin ansioiltaan Train Dreams toimii pätevästi. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu, kameran liikkeitä ja kuvasommitteluja myöten. Lavasteet ovat hienot, puvustus vakuuttavaa ja maskeerauksetkin näyttävät hyvältä. Äänimaailma on taitavasti rakennettu, Bryce Dessnerin säveltämien musiikkien tunnelmoidessa miellyttävästi taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Train Dreams, Yhdysvallat, 2025, Black Bear, Kamala Films
Pääosissa: Glen Powell, Josh Brolin, Colman Domingo, Lee Pace, Michael Cera, Emilia Jones, William H. Macy, Daniel Ezra, Jayme Lawson, Katy O'Brian, Martin Herlihy, Sandra Dickinson ja David Zayas
Genre: toiminta, komedia, jännitys
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 12
The Running Man perustuu Stephen "Richard Bachman" Kingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1982. Kirjan pohjalta oli jo vuonna 1987 tehty Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä elokuva Juokse tai kuole(The Running Man), joka otti kuitenkin reippaasti vapauksia lähdemateriaalista. Kun Edgar Wrightilta kysyttiin lähes kymmenen vuotta sitten Twitterissä, mistä elokuvasta hän tekisi uuden version, mies vastasi The Running Manin, nimenomaan haluten itse nähdä kirjalle uskollisemman adaptaation. Idea liikkui hissuksiin siihen, että Wright teki Paramount Picturesin kanssa diilin elokuvasta vuonna 2021. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024 ja nyt The Running Man on saapunut teattereihin. Itse olen odottanut leffaa positiivisena, sillä vaikka pidän Arskan leffasta, olen itsekin halunnut nähdä Kingin kirjalle uskollisemman elokuvasovituksen, minkä lisäksi pidän paljon Edgar Wrightista elokuvantekijänä. Kävinkin katsomassa The Running Manin heti sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.
Pelastaakseen sairaan tyttärensä, rahapulassa oleva Ben Richards päättää viimeisenä oljenkortenaan osallistua Running Maniin, Yhdysvaltojen suosituimpaan televisio-ohjelmaan. Benin tehtävänä on selvitä elossa 30 päivää, samalla kun palkkasotilaat ja valtiopropagandaa uskovat kansalaiset ovat hänen perässään.
Pääroolissa Ben Richardsina nähdään Glen Powell, yksi tämän hetken nousevista Hollywood-tähdistä. Ben on huonosti työelämässä menestyvä perheenisä, joka yrittää tehdä parhaansa turvatakseen vaimonsa Sheilan (Jayme Lawson) ja tyttärensä Cathyn (Alyssa ja Sienna Benn) elämän. Kun tytär sairastuu ja rahat ovat loppu, ei Ben näe muuta vaihtoehtoa kuin osallistua maan suosituimpaan ohjelmaan, huippuvaaralliseen Running Man -kisaan. Powell ei aluksi ihan onnistu kanavoimaan hahmonsa vihaisuutta, mutta kun Ben päätyy Running Maniin, Powell alkaa vakuuttamaan kyvyillään. Ben on oiva päähenkilö, jota kannustaa onnistumaan tavoitteessaan. Hauska fakta muuten, että valmistautuakseen rooliinsa, Powell kysyi juoksuvinkkejä Hollywoodin tunnetuimmalta pikakiitäjältä, Tom Cruiselta.
Muita hahmoja elokuvassa ovat Running Manin päätuottaja Dan Killian (Josh Brolin), ohjelman juontaja Bobby T. (Colman Domingo), Beniä jahtaavia Metsästäjiä johtava McCone (Lee Pace), Benin kanssa ohjelmaan osallistuvat Laughlin (Katy O'Brian) ja Jansky (Martin Herlihy), sekä siviilit Molie (William H. Macy), Elton (Michael Cera), Bradley (Daniel Ezra) ja Amelia (Emilia Jones), joihin Ben törmää pakomatkallaan ja joista on vaikea sanoa, aikovatko nämä auttaa miestä, vai ilmiantaa tämän Metsästäjille, mistä he saisivat tuntuvan vihjekorvauksen. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, Colman Domingon säihkyessä leffan kirkkaimpana tähtenä Running Manin eksentrisenä juontajana. Valitettavasti hahmoina Metsästäjät jäävät aika tylsiksi ja jos jossain Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä, huomattavasti löyhemmin lähdemateriaaliaan seuraava elokuvasovitus onnistui paremmin, niin Benin perässä olleet tyypit olivat paljon muistettavampia ja räikeämpiä persoonia, kuten kunnon show'ssa kuuluukin.
Nykyään yhä vain enemmän motkotetaan siitä, että Hollywoodissa tehdään enää pelkkiä kierrätyksiä vanhoista leffoista. Vaikka itse tunnustan myös useat alkuperäisideoihin perustuvat leffat, joita joka vuosi ilmestyy niin teattereihin kuin kotijulkaisuihin, toisinaan tulee itsekin pyöriteltyä silmiä sille, kuinka jopa aika tuoreista elokuvista pitää tehdä uusia versioita. The Running Man on kuitenkin poikkeus, sillä kyseessä ei tosiaan ole uudelleenfilmatisointi Arnold Schwarzeneggerin leffasta, vaan tarkemmin Stephen Kingin kirjaa seuraava uusi elokuvasovitus. Kirjan fanit voivatkin olla iloisia, sillä lukemani perusteella elokuva seuraa pääasiassa hyvin tiiviisti lähdemateriaaliaan.
Toisin kuin Arskan leffassa, jossa Ben oli lavastettu sotilas, joka päätyi gladiaattoriareenaa muistuttavaan matsiin, tässä Ben on aika tavallinen perheenisä, joka osallistuu kisaan vapaaehtoisesti. Kiinnostavan tästä Running Manista tekee se, ettei se tapahdu missään areenalla, vaan koko Yhdysvallat toimii leikkikenttänä. Benin täytyy selviytyä elossa jopa 30 päivää, mikä ei olekaan helppo nakki, sillä sen lisäksi, että häntä jahtaa joukko huipputappajia, kuka tahansa siviili voi tehdä hänestä ilmoituksen muhkean korvauksen toivossa. Eivätkä pelin järjestäjät tietenkään pelaa reilusti.
Elokuvan kerronta hieman tökkii, ennen kuin itse kilpailu starttaa. Benin ja hänen vaimonsa keskustelu leffan alussa heidän tilanteestaan on vaivaannuttavan kömpelösti kirjoitettu, hahmojen lähes suoraan selittäessä asioita katsojalle, sen sijaan että he kävisivät luonnollista dialogia. Koekilpailu Running Maniin taas sisältää tönkösti mukaan leikattuja takaumia, joiden ei oikeastaan edes tajua olevan takaumia kuin vasta myöhemmin. Mutta kun itse kilpailu käynnistyy, on se sitten menoa loppuleffan ajan. Jännite pidetään napakasti yllä ja mukana on monia todella mainioita kohtauksia. Tarinan yhteiskuntasatiiria ei todellakaan ole unohdettu, vaan mediaa kontrolloiva valtiopropaganda, ihmisten elämien kustannuksella tehtävä tosi-tv, riistokapitalismi ja muu ovat vahvasti mukana, sekä ennen kaikkea ikävän ajankohtaista kamaa.
Elokuvan on tosiaan ohjannut Edgar Wright, jolle ominainen luova ja varsin villikin kädenjälki ei tässä juuri pääse oikeuksiinsa. Tavanomaisempanakin toimintaleffana The Running Man toimii silti ja Wright hoitaa tonttinsa pätevästi. Hänen ja Michael Bacallin työstämä käsikirjoitus vaatisi viilausta, mutta se siirtää kuitenkin Kingin kirjan uskollisesti ja tyydyttävällä tavalla valkokankaille. Teknisesti leffa on pääasiassa pätevästi tehty. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus on tyylikästä ja maskeerauskin oivallista. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Steven Pricen säveltämät musiikit säestävät tätä ajojahtia toimivasti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.11.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Running Man, 2025, Paramount Pictures, Complete Fiction, Genre Films
Pääosissa: Owen Teague, Freya Allan, Peter Macon, Kevin Durand, Lydia Peckham, Travis Jeffery, Sara Wiseman, Neil Sandilands ja William H. Macy
Genre: seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia
Ikäraja: 12
Ranskalaisen Pierre Boullen tieteiskirjaan Apinoiden planeetta (La Planète des singes - 1963) perustuva samanniminen elokuva (Planet of the Apes - 1968) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, jonka ympärille rakentui suuri franchise. Sen lisäksi, että elokuva sai neljä jatko-osaa, sen pohjalta tehtiin myös televisiosarja Apinoiden planeetta (Planet of the Apes - 1974), animaatiosarja Return to the Planet of the Apes (1975) ja uudelleenfilmatisointi Apinoiden planeetta (Planet of the Apes - 2001). Vuonna 2011 ilmestynyt Apinoiden planeetan synty(Rise of the Planet of the Apes) kertoi nimensä mukaisesti koko homman syntytarinan ja se elokuva sai jatko-osat Apinoiden planeetan vallankumous(Dawn of the Planet of the Apes - 2014) ja Sota apinoiden planeetasta(War for the Planet of the Apes - 2017). Jo kolmannen osan teon aikaan liikkui puhetta vielä seuraavasta leffasta ja sen teko käynnistyi vuonna 2019, kun Disney-yhtiö osti elokuvasarjaa pyörittäneen 20th Century Foxin. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2022 ja nyt Kingdom of the Planet of the Apes saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin valtavan paljon viime vuosikymmenen Apinoiden planeetta -trilogiasta, enkä juuri kokenut sen tarvitsevan jatkoa. Mielenkiintoni kuitenkin heräsi, kun näin uuden elokuvan trailerin ja kävinkin katsomassa sen uteliain mielin elokuvan lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.
Satoja vuosia Caesarin kuoleman jälkeen apinat ovat nousseet dominoivaksi lajiksi ja ihmiskunnan rippeet tekevät kaikkensa selviytyäkseen. Nuori simpanssi Noa yhdistää voimansa ihmistyttö Novan kanssa pelastaakseen klaaninsa itseään uudeksi Caesariksi julistavalta Proximus-tyrannilta.
Kingdom of the Planet of the Apes ei jatka tarinaa suoraan siitä, mihin edellisessä Apinoiden planeetta -trilogiassa jäätiin, vaan se tekee aikamoisen loikkauksen ajassa eteenpäin, jopa muutaman sadan vuoden päähän, jolloin jäljet ihmiskunnan valtakaudesta ovat viherkasvuston peitossa ja älykkäät apinat ovat nousseet planeetan hallitsevaksi lajiksi. On siis varmaan sanomattakin selvää, että hahmogalleria on pistetty kokonaan vaihtoon. Uudeksi keulakuvaksi nostetaan Noa (Owen Teague), nuori urossimpanssi, joka ajautuu elämänsä seikkailuun, kun hänen klaaniaan uhkaa toinen, huomattavasti vahvempi apinajoukko. Noa ei yllä hahmona Caesarin tasolle, mutta ajaa pätevästi asiansa ja hänen matkalleen hyppää mielellään mukaan. Noa ei ole juuri tietoinen älykkäiden apinoiden historiasta ja hänet pistetäänkin ikävään välikäteen, jossa vaakalaudalla on apinoiden mahdin säilyttäminen tai ihmisten mahdollinen paluu hallitsijoiksi.
Muita hahmoja elokuvassa ovat Noan vanhemmat Dar (Sara Wiseman) ja Koro (Neil Sandilands), apinakaverit Soona (Lydia Peckham) ja Anaya (Travis Jeffery), itseään uudeksi Caesariksi mieltävä katala Proximus (Kevin Durand), sekä Noan matkalla kohtaamat oranki Raka (Peter Macon) ja ihmistyttö Nova (Freya Allan). Proximus ajaa oivasti asiansa tämänkertaisena vihollisena, joka haluaa päästä ihmisistä kokonaan eroon ja nousta kaikkien älykkäiden apinoiden johtajaksi. Lempeä Raka nousee herkästi suosikiksi sivuhahmoista, joskin hahmon tehtävä on lähinnä avata Noalle ja katsojille apinoiden ja ihmiskunnan konfliktia ja historiaa. Nova on myös oiva lisäys ja hahmolla on selvä funktionsa kaiken keskellä. Näyttelijäkaarti suoriutuu hyvin rooleistaan, joskin kukaan ei yllä samaan mielettömään eläytymiseen, jota Caesaria esittänyt Andy Serkis tarjosi.
Apinoiden planeetan synty, Apinoiden planeetan vallankumous ja Sota apinoiden planeetasta muodostivat häkellyttävän vahvan trilogian, jossa jokainen elokuva seisoi hyvin omilla jaloillaan, palvellen samalla isompaa kokonaisuutta. Caesarin johtamaan apinoiden nousuun ja ihmiskunnan itsensä luoman viruksen aiheuttamaan ihmiskunnan tuhoon keskittyvä trilogia kertoi lujan tarinan, joka ei juuri jatkoa kaivannut. Nyt sellainen on kuitenkin tehty ja täytyy sanoa, että vaikka Kingdom of the Planet of the Apes ei ylläkään kolmen edeltäjänsä korkealle tasolle, on se silti mainiota jatkumoa trilogialle. Kyseessä on myös potentiaalisen uuden trilogian avausosa ja sellaisenakin se toimii oikein passelisti.
Heti kättelyssä on kiehtovaa tutustua elokuvan kuvaamaan maailmaan, joka on edennyt aimo harppauksia siitä, millaisena se viime trilogiassa esiteltiin. Apinat ovat luoneet selvät omat kulttuurinsa, samalla kun ihmisten kaupungit ovat jääneet lähes täysin unholaan, metsän ja muun kasvuston otettua omansa takaisin. Kertomus klaaninsa pelastamiseen pyrkivästä simpanssista on kaikessa yksinkertaisuudessaan toimiva ja pitää pääasiassa hyvin mukanaan läpi liki kahden ja puolen tunnin keston. Seikkailun varrella riittää vauhtia ja vaaratilanteita, ja tavallaan leffasta onkin selvästi haluttu tehdä hieman helpommin lähestyttävä ja viihteellisempi paketti kuin edeltäjistä. Pitkä kesto onneksi takaa sen, että rauhoittumisellekin on aikaa. Kiinnostavinta antia ovat taas kerran eri osapuolten motiiveihin ja pyrkimyksiin syventyminen. Seassa on vahvoja teemoja, sekä onnistunutta uskontokriittisyyttä, kun eri apinajoukkojen näkemyksiä jonkin sortin apinamessiaana pidetystä Caesarista ja tämän opetuksista vertaillaan. Loppuhuipennus hoidetaan osittain latteahkosti pois alta kaiken kasvattelun jälkeen, sillä tekijät tuntuvat olevan kiinnostuneempia tulevan pohjustamisesta. Mahdollista jatko-osaa jää kyllä odottamaan.
Elokuvan on ohjannut Wes Ball, jonka filmografiaan on aiemmin kuulunut vain Labyrintti-trilogia (The Maze Runner - 2014-2018). Olin etukäteen huolissani ohjaajakiinnityksestä, sillä koin Labyrintti-leffat lähinnä keskinkertaisiksi. Ball hoitaa tonttinsa kuitenkin paremmin kuin odotin, joskin ei hän yhtä lahjakas elokuvantekijä ole kuin edeltäjänsä Matt Reeves. Josh Friedmanin käsikirjoitus toimii suurimmaksi osaksi passelisti, johdatellen sarjaa kohti alkuperäisen Apinoiden planeetta -klassikon meininkiä. Visuaalisesti Kingdom of the Planet of the Apes on aikamoista silmäkarkkia. Jotkut digiliekit näyttävät viimeistelemättömiltä, mutta motion capture -teknologialla toteutetut apinat ovat jälleen kerran häikäiseviä tehosteluomuksia. Taas sitä saattaa katsojana huomata pohtivansa, että miten nuo apinat onkin saatu koulutettua näin hyvin, kunnes muistaa, että simpanssit, gorillat ja muut ovat vain tietokoneella toteutettuja. Elokuva on myös kuvattu taitavasti ja lavastettu komeasti. Vahvoja visuaalisuuksia tukee hyvä äänimaailma. John Paesanon säveltämät musiikit tunnelmoivat oivasti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.5.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Kingdom of the Planet of the Apes, 2024, Twentieth Century Studios, Disney Studios Australia, Jason T. Reed Productions, Oddball Entertainment
Pääosissa: Zac Efron, Andrew Santino, Jermaine Fowler, John Cena, Lex Scott Davis, Anja Savcic, William H. Macy, Daniel Monks, Heather Mitchell, Debra Lawrance, Jeff Ross, Nathan Jones, Jane Badler ja Marta Kaczmarek
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 16
Ricky Stanicky on Zac Efronin ja John Cenan tähdittämä komediaelokuva. Projekti lähti liikkeelle jo viisitoista vuotta sitten. David Occhino ja Jason Decker olivat keksineet elokuvan tarinan ja alun perin James Francoa kaavailtiin nimikkorooliin. Kuitenkin vuonna 2012 Franco jätti leffan ja vuotta myöhemmin Jim Carrey valittiin hänen tilalle. Steve Oedekerk palkattiin ohjaajaksi ja työstämään käsikirjoitusta uudelleen. Carreykin tosin jätti projektin ja lopulta nimikkorooliin valittiin John Cena. Peter Farrelly korvasi Oedekerkin ohjaajana ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2023. Nyt Ricky Stanicky on julkaistu suoraan Amazonin Prime Video -palvelussa ja itse kiinnostuin leffasta, kun luin sen juonikuvauksen. Katsoinkin elokuvan maanantaina, toipuessani Oscar-yöstä.
Lapsesta asti ystävykset Dean, JT ja Wes ovat vierittäneet metkujensa syyt keksimänsä Ricky Stanickyn niskoille. Ongelma syntyy, kun aikuisena kolmikon puolisot vaativat päästä tapaamaan tämän legendaarisen kaverin ja kolmikon täytyy palkata joku esittämään Rickyä.
Zac Efron, Andrew Santino ja Jermaine Fowler näyttelevät lapsesta asti ystävinä olleita Deania, JT:tä ja Wesiä, jotka ovat vuosikaudet päätyneet erilaisiin ongelmiin ja metkuihin. Päästäkseen tilanteista kuin koira veräjästä, kolmikko on kerta toisensa perään vierittänyt syyt kuvitteellisen Ricky Stanickyn harteille ja kuin ihmeen kaupalla, kerta toisensa perään homma on toiminut. Kaveruksilla menee kuitenkin sormi suuhun, kun heidän puolisonsa, Deanin tyttöystävä Erin (Lex Scott Davis), JT:n vaimo Susan (Anja Savcic) ja Wesin poikaystävä Keith (Daniel Monks) vaativat päästä tapaamaan Rickyn, josta kolmikko puhuu aina niin ylistävään sävyyn. Efron, Santino ja Fowler ovat uskottavat pitkäaikaisina kavereina, mutta he eivät ole erityisen hauskoja, eivätkä heidän hahmonsa ole järin tykättävät. Dean, JT ja Wes ovat pitäneet huijausta yllä vuosia, jopa kaikista rakkaimmilleen ja hyvin nopeasti ainakin itse toivoin, että he jäisivät jutusta kiinni. Davis, Savcic ja Monks lähinnä ajavat asiansa trion elämänkumppaneina.
Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin John Cena, joka näyttelee Rodia, näyttelijäksi kovasti pyrkivää ja pervoja sovituksia hittibiiseistä esittävää alkoholistia, jonka Dean, JT ja Wes epätoivossaan palkkaavat esittämään Ricky Stanickyä. Riemastuttavasti revittelevä Cena osoittaa komediakykyjään jälleen kerran ja tarjoaa useat hyvät naurut rääväsuisena Rodina, jolla hyvin nopeasti hämärtyy käsitys siitä, onko hän vain esittämässä Rickyä, vai onko hän ihan oikeasti Ricky Stanicky. Maininnan arvoinen on myös mainio William H. Macy Deanin ja JT:n jämptinä pomona, herra Summerhayesinä.
John Cena toimii Ricky Stanicky -elokuvan pelastavana enkelinä. Leffa olisi takuulla toiminut myös rooliin kymmenisen vuotta sitten kiinnitetyn Jim Carreyn kanssa, vaikka hommassa olisi voinut käydä niin, että Carreyn Ricky-tulkinta alkaisi tuntua liikaa hänen hahmoltaan Sähköputkimies-komediassa (The Cable Guy - 1996). Elokuvan juoni on vekkuli, vaikkakin turhan pitkäksi venytetty, eikä leffa onnistu ihan perustelemaan liki kahden tunnin kestoaan. Lisäksi katsojan on hyvin helppo arvata, kuinka kertomus tulee etenemään. Kaverikolmikko ei tosiaan ole järin pidettävä ja katsojana odottaa, missä kohtaa totuus Rickystä selviää muille ja mitä seurauksia siitä koituu. Harmillisesti kaiken kasvattelun jälkeen leffan loppuratkaisu tuntuu kuitenkin todella lepsulta, aivan kuin alkuperäinen finaali olisi ollut erilainen ja tyytymättömien studiopomojen tai testiyleisöjen takia lopetus piti pikavauhtia kirjoittaa uuteen uskoon.
Elokuvan alku on vielä aika takelteleva ja pääkolmikko aiheuttaa lähinnä vaivaantunutta oloa naurujen sijaan. Ensimmäisen vartin aikana ehdinkin jo tuumia, että tästä voi tulla aika raskas katselukokemus. Kuitenkin kun Rod ilmestyy mukaan kuvioihin, meno paranee kertaheitolla. Rodin häröt versiot tunnetuista kappaleista ovat hulvattomia ja on todella hilpeää seurata, kun Rod esiintyy ensimmäistä kertaa Ricky Stanickynä suuressa perhejuhlassa. On mielenkiintoista katsoa, kuinka kauan mies onnistuu pitämään kulissia yllä ja kuinka syvälle kaverikolmikon elämään hän uppoutuu. Lopputuloksena on ailahteleva, mutta silti tarpeeksi hupaisa ja viihdyttävä kertakäyttökomedia.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Farrelly, jonka filmografiaan kuuluu yksi komediagenren parhaista teoksista, Nuija ja tosinuija (Dumb and Dumber - 1994). Ei Farrelly todellakaan onnistu Ricky Stanickyssa yhtä hyvin, mutta hän saa kuitenkin Cenan kautta nostettua hilpeän ilmapiirin ylle. Usean ihmisen kautta kulkenut käsikirjoitus ajaa passelisti asiansa, tarjoten menevän idean ja joitain todella hauskoja juttuja, mutta joka ei ihan vie tarinaa toimivaan päätökseen. Lopetus myös jättää pohtimaan, mitä elokuva yrittää sanoa valehtelun kannattavuudesta ja sen seurauksista. Ricky Stanicky on kuvattu sujuvasti, mutta leikkauksessa se kaipaisi hieman tiivistämistä. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivat ja äänimaailma hyvin rakennettu, joskin Dave Palmerin säveltämät musiikit eivät missään kohtaa erotu edukseen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of Ricky Stanicky www.press.amazonstudios.com Copyright material used under fair use for review and educational purposes.
Ricky Stanicky, 2024, Farrelly Films, Footloose Productions, Gerber Pictures, Michael De Luca Productions, Rocket Science, Smart Entertainment
Ohjaus: Joel Coen Pääosissa: Frances McDormand, William H. Macy, Steve Buscemi, Peter Stormare, Harve Presnell, Kristin Rudrüd, Tony Denman, Steve Reevis, John Carroll Lynch, Steve Park ja Larry Brandenburg Genre: rikos, draama, trilleri, komedia Kesto: 1 tunti 38 minuuttia Ikäraja: 16
"Tämä on tositarina. Kaikki tapahtui vuonna 1987 Minnesotassa. Selviytyjien pyynnöstä nimet on muutettu. Kunnioituksesta kuolleita kohtaan kaikki muu on kerrottu tarkasti."
Fargo on Coenin veljesten mustan huumorin rikoselokuva. Leffan alkutekstistä huolimatta se ei kuitenkaan perustu oikeasti tositapahtumiin. Joel ja Ethan Coen ottivat vaikutteita todellisista rikoksista, mutta loivat niiden pohjalta täysin oman tarinansa. Elokuvan kuvaukset alkoivat tammikuussa 1995 ja lopulta Fargo sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 1996, missä se voitti parhaan ohjauksen palkinnon ja oli myös ehdolla pääpalkinnosta, Kultaisesta palmusta. Seuraavien kuukausien aikana leffa sai kunnon teatterilevityksen, jolloin siitä muodostui kriitikoiden ylistämä menestys. Elokuva oli ehdolla seitsemästä Oscar-palkinnosta (mm. paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, kuvaus ja leikkaus), joista se voitti parhaan naispääosan ja käsikirjoituksen palkinnot, neljästä BAFTA-palkinnosta (paras elokuva, ohjaus, naispääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti ohjauksen palkinnon, sekä neljästä Golden Globe -palkinnosta (paras elokuva, ohjaus, naispääosa ja käsikirjoitus). Itse olin tiennyt Fargosta jo useiden vuosien ajan, mutta katsoin sen ensimmäisen kerran vasta tämän vuoden alussa, kun huomasin, että leffan pohjalta tehdyn Fargo-televisiosarjan (2014-) neljäs tuotantokausi oli tulossa. Katsoin ensin elokuvan ja sitten sarjan kolme ensimmäistä tuotantokautta, ajatuksenani arvostella vain sarjan tuotantokaudet. Koronaviruksen aiheuttaman pandemian vuoksi neloskauden tuotanto kuitenkin keskeytettiin ja sen julkaisua on jouduttu siirtämään. Neloskauden oli tarkoitus alkaa tänään, 20. huhtikuuta, mutta joudumme valitettavasti odottamaan sitä vielä pidemmän aikaa. Sen sijaan päätinkin katsoa Fargo-elokuvan uudestaan ja arvostella sen tälle päivälle.
Autokauppias Jerry Lundegaard palkkaa kaksi miestä kidnappaamaan hänen vaimonsa, jotta hän voi huijata vaimonsa rikkaalta isältä miljoonan dollarin lunnaat. Kidnappaus muuttuu kuitenkin pian useaksi murhaksi, joita alkaa selvittämään poliisi Marge Gunderson.
Hämäräbisneksiin sekaantuvana Jerry Lundegaardina nähdään William H. Macy, joka on täydellinen valinta jatkuvasti hermostuneen, änkyttävän ja epävarman hepun rooliin. Hahmon persoonallisuuden vuoksi ei olekaan ihme, että Jerryn suunnitelma miljoonan dollarin saamiseksi ei lähtökohtaisestikaan kuulosta kovin vedenpitävältä. Alusta alkaen on huvittavaa huomata, kuinka Jerryllä ei tunnu olevan mitään hajua, kuinka kidnappaus ja lunnaiden vaatiminen pitäisi hoitaa. Jerryn palkkaamaa rikolliskaksikkoa, hassun näköistä kaveria Carlia ja isoa kaveria Gaearia näyttelevät Steve Buscemi ja Peter Stormare. Heihinkin on panostettu hienosti ja tapahtumia kerrotaan usein heidän vinkkelistään. Carl ja Gaear ovat todella erilaiset persoonat ja sen vuoksi heidän yhteiset kohtauksensa ovatkin niin mahtavat ovelasta sanailusta jo pelkkiin katseisiin. Buscemi on todella hyvä hieman niljakkaana ja häijykatseisena roistona, kun taas Stormare uhkaa vakuuttavasti vähäsanaisena, mutta armottomana tappajana. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin poliisi Marge Gundersonia näyttelevä Frances McDormand, joka sai oikeutetusti roolisuorituksestaan parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. McDormand on valtavan lahjakas ja karismaattinen näyttelijä, minkä hän osoittaa jälleen kerran. Jo hänen läsnäolonsa on jotenkin vangitseva. Marge vaikuttaa usein todella lempeältä, mutta hänestä löytyy hurjempikin puolensa. Poliisihahmoon mielenkiintoisen poikkeuksen tuo se, että Marge on raskaana, joten hän ei ole kovin nopea liikkeissään. Muita hahmoja leffassa ovat mm. Jerryn kidnapattu vaimo Jean Lundegaard (Kristin Rudrüd), tämän isä Wade (Harve Presnell), jolta Jerry yrittää saada huijattua lunnaat, sekä Margen aviomies Norm Gunderson (John Carroll Lynch). Läpikotaisin kaikki näyttelijät tekevät fantastista työtä, olivat roolit kuinka pieniä tahansa.
Upeiden näyttelijäsuoritusten ohella Fargon vahvuus todella syntyy Joel ja Ethan Coenin erinomaisesta käsikirjoituksesta ja Joel Coenin mestarillisesta ohjauksesta. Elokuva nappaa välittömästi mukaansa Carter Burwellin säveltämän täydellisen tunnusmusiikin säestämänä, minkä haikea ja lohduton, mutta samalla erittäin mahtipontinen tunnelma viestii siitä, mitä on luvassa. Tarina lähtee samantien liikkeelle, sen kummempia viivästelemättä. Kestoa elokuvalla on vain hieman yli puolitoista tuntia, eikä siihen liiemmin täytettä mahdu. Oikeastaan vain kohtaus, missä Marge tapaa vanhan tuttunsa Miken (Steve Park) tuntuu siltä, että sen voisi poistaa, eikä sillä olisi sen kummempaa vaikutusta. Muuten filmi kulkee ripeästi eteenpäin, silti onnistuen rakentamaan hahmojaan esimerkillisesti. Erityisen hienoa on, kuinka kertomusta kuvataan useista eri näkökulmista, eikä se keskity vain poliisitutkimiseen tai kidnappaajiin tai hermostuneeseen aviomieheen, jonka päätöksestä koko tapahtumaketju lähtee liikkeelle.
Tunnelma on äärimmäisen iskevästi luotu läpi elokuvan ja siitä löytyy samaa monisävyisyyttä kuin kaikesta muustakin Fargossa. Kertomus on mukaansatempaavan koukuttava, mikä vain tiukentaa otettaan, mitä pidemmälle se etenee. Katsojan on aivan pakko saada tietää, mihin tässä päädytään. Yllätyksiä on matkan varrella, eikä leffan aikana osaa lainkaan sanoa, mitä kenellekin käy. Jännitystä rakennetaan useissa kohtauksissa tehokkaasti, kuten roistokaksikon yöllisellä ajelulla. Välillä taas panostetaan mustaan huumoriin ja koko homman absurdiuteen. Koskettavuudeltakaan ei voida välttyä. Fargo ei todellakaan ole mikään tavanomainen poliisitutkimusraina, vaan jotain paljon enemmän. Se onnistuu olemaan syvällinen ja jättää erikoisen tunteen katsojalle, kun lopputekstit alkavat. Se herättää ajatuksia, jotka jäävät pyörimään päässä vielä pidemmäksikin aikaa ja elokuvan haluaa nähdä pian uudestaan. Katsoin elokuvan ensimmäisen kerran helmikuussa, minkä jälkeen katsoin Fargo-sarjan kolme tuotantokautta ja nyt katsoin filmin uudestaan, eikä se menettänyt lainkaan tehoaan, vaikka tiesin hyvin, mitä tulee käymään. Upea elokuva!
Sen lisäksi, että Coenit tekevät käsikirjoituksessaan hienoa työtä, kun he kertovat tarinaa sujuvasti useasta vinkkelistä, he ovat myös panostaneet dialogiin paremmin kuin mitä monet voivat edes kuvitella saavuttavansa. Keskusteluissa on jotain erittäin luontevaa, eivätkä ne tunnu kirjoitetuilta repliikeiltä. Repliikkiensä puolesta Fargo on tietty legendaarinen "yah"-sanan käytöstä, mitä viljellään läpi leffan hullun lailla. Sen ja muutaman muun useasti lausutun sanan pohjalta onkin luotu juomapeli, missä pitää ottaa huikka joka kerta, kun sana sanotaan. Elokuvan päättyessä on siis luultavasti aikamoisessa hiprakassa, sillä itse sekosin noin 70 kerran kohdalla laskuista, kun hahmot toistivat "yah"-sanaa. Repliikkien kirjoituksen lisäksi myös näyttelijöiden tapa puhua on jotain todella tarkkaan mietittyä ja tuo oman lisälumoavuutensa elokuvaan.
Tekninenkin puoli on täysin kunnossa.Fargo on hienosti kuvattu - mitäpä muutakaan voi odottaa alan mestarilta, Roger Deakinsilta? Ei ole mikään ihme, että Deakinsin töitä käytetään oppimateriaalina elokuvakouluissa. Hän onnistuu tuomaan jotain niin tehokasta otoksiinsa, että monet kuvat muistuttavat jo taideteosta, minkä haluaisi kehystää ja ripustaa seinälle esille. Moni kuvaaja ei osaisi välittää kuvalla lumisesta tiestä niin paljon tuntemuksia kuin Deakins. Hänen työtään tukee napakka leikkaus (minkä Coenin veljekset hoitivat itse valenimellä), tyylikäs valaisu, sekä mainiot lavasteet, joissa kohtaukset tapahtuvat. Äänimaailma on myös vaikuttava ja täytyy vielä uudestaan kehua säveltäjä Carter Burwellia. Hänen luomat melodiansa ovat iso tekijä Fargon tunnelmassa.
Yhteenveto: Fargo on erinomainen ja monisävyinen rikoselokuva. Coenin veljekset todella loistavat tarkkaan kirjoitetulla käsikirjoituksellaan, kiemurtaen juonikuvioita hienosti. Myös heidän dialogitaitonsa ovat esimerkilliset ja sitä vain parantaa, kuinka upeaa työtä näyttelijät tekevät repliikkejä lausuessaan. Muutenkin näyttelijät tekevät huikeaa työtä kaikin puolin, Frances McDormandin kuitenkin noustessa elokuvan kirkkaaksi tähdeksi. Hahmot ovat fantastisesti kirjoitetut, mikä vain tekee leffasta entistäkin vangitsevamman. Yllätyksellisyyttä todella löytyy ja leffaa katsoessa on hyvin vaikea sanoa, mihin tapahtumat tulevat eskaloitumaan. Onkin vain parempi antaa Coenin veljesten kuljettaa sinut tämän absurdin, jännittävän ja synkästi hauskan kertomuksen läpi. Elokuva jää pyörimään pitkäksi aikaa ajatuksissa monien kiehtovien juttujensa ansiosta. Visuaalisesti leffa on todella näyttävä Roger Deakinsin aina yhtä vaikuttavan kuvauksen kanssa. Kirsikkana kakun päällä on Carter Burwellin mielettömän hienosti tunnelmoiva tunnusmusiikki. Sen lumoavuus, jännittävyys, liikuttavuus, leikkisyys ja mahtipontisuus ovat kaikkea, mitä itse elokuvastakin löytyy. Fargo on huikea filmi, mikä jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Fargo, 1996, PolyGram Filmed Entertainment, Working Title Films
Ohjaus: Lenny Abrahamson Pääosissa: Jacob Tremblay, Brie Larson, Sean Bridgers, Joan Allen, William H. Macy ja Tom McCamus Genre: trilleri, draama Kesto: 1 tunti 58 minuuttia Ikäraja: 16
Room perustuu Emma Donoghuen samannimiseen kirjaan vuodelta 2010. Jo ennen kirjan julkaisua Donoghue oli kirjoittanut tarinan käsikirjoitukseksi, muttei kuitenkaan suostunut helposti luopumaan siitä elokuvantekijöille. Ohjaaja Lenny Abrahamson sai Donoghuen kuitenkin vakuutettua, että hän voisi tehdä kirjan pohjalta uskollisen filmatisoinnin. Niinpä elokuvan teko lähti liikkeelle ja lopulta Room sai ensi-iltansa syyskuussa 2015 Telluriden elokuvajuhlilla, minkä jälkeen sitä näytettiin useissa leffatapahtumissa ennen kuin se sai laajemman teatterilevityksen. Suomeen filmi saapui vasta helmikuussa 2016, juuri ja juuri ennen Oscar-gaalaa, jossa se voitti parhaan naispääosan palkinnon. Itse kuulin leffasta vasta, kun se sai Oscar-ehdokkuuksia ja halusin nähdä sen siinä kohtaa, kun leffa voitti. Silloin minulla ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta käydä katsomassa kaikkia uutuusfilmejä teatterissa, joten päätin katsoa elokuvan joskus myöhemmin. Viime kuukausien aikana Room on alkanut kiinnostaa minua yhä enemmän ja enemmän, lähinnä siksi, että siinä näyttelee Jacob Tremblay, joka osoitti Wonderissa(2017) olevansa yksi lahjakkaimmista lapsinäyttelijöistä tällä hetkellä. Niinpä eräänä päivänä ostin Roomin, kun löysin sen halvalla ja kun pidin tyttöystäväni kanssa 24 tunnin elokuvamaraton -haasteen, huomasin filmin sopivan täydellisesti sääntöön, että täytyy katsoa yksi leffa, joka oli ehdolla parhaan elokuvan Oscarista, muttei voittanut. Niinpä katsoimme sen ja pidin siitä enemmän kuin olin edes toivonut.
Pieni Jack-poika on elänyt koko elämänsä äitinsä kanssa kaapattuna pienessä Huoneessa, mutta nyt kun Jack täyttää viisi vuotta, on aika keksiä pakokeino.
Viisivuotiaana Jack-poikana nähdään tosiaan Jacob Tremblay, joka todella on lahjakas ja lupaava näyttelijänalku. Monissa leffoissa on vaarana, että kovaääninen lapsinäyttelijä muuttuisi ärsyttäväksi, mutta Tremblayn kohdalla näin ei koskaan tapahdu. Hän on erinomainen läpi leffan ja yllättävänkin uskottava, kun ottaa huomioon, millaista hahmoa hänen täytyy näytellä. Jack on nimittäin jopa syntynyt Huoneessa, eikä hän ole koskaan käynyt sen ulkopuolella. Hän ei tiedä, mitä ulkopuolella tapahtuu ja peloissaan hänen äitinsä on kertonut Jackille, että ulkopuolella on vain avaruus ja televisioplaneettoja, joista lähetetään ohjelmia Huoneen pieneen televisioon. Katsojana suorastaan kauhistelee, millainen elämä Jackilla on ollut ja häntä säälii läpi leffan. On hienoa nähdä, kun Jack alkaa huomaamaan uusia asioita, jolloin Tremblay vasta pääseekin loistamaan. Jackin äitiä näyttelee Brie Larson, joka nappasi roolisuorituksellaan parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. Vaikka Larson onkin erittäin mainio, olisi pysti mielestäni kuulunut Brooklynin(2015) Saoirse Ronanille. Larson tuo kuitenkin taidokkaasti esille äidin kokeman tuskan ja hän on vaikuttava henkilönä, joka on viettänyt usean vuoden elämästään vangittuna. Katsojana säälii myös äitihahmoa ja voi ymmärtää, miksi hän on joutunut valehtelemaan pojalleen todellisuudesta. Larsonin ja Tremblayn välille on onnistuttu luomaan todella vakuuttava ja vahva side, jolloin heidän äiti-poika-suhteensa tuntuu todelliselta. Elokuvassa nähdään myös pienemmissä rooleissa Joan Allen, William H. Macy ja Tom McCamus, sekä Sean Bridgers Jackin ja tämän äidin sieppaajana, Vanhana Kehnona.
Room on todella vaikuttava ja järkyttävä kokemus. Se vangitsee katsojan upeasti pieneen Huoneeseen Jackin ja tämän äidin seuraksi, ja saa välittämään kaksikosta ensiminuuteista alkaen. Filmi on hyvin traaginen ja rankka teos, joten sen katsominen ei välillä ole kovin mieluisaa. Mukana on monia pitkiä hetkiä, jolloin en vain voinut muuta kuin tuijottaa hievahtumatta, mitä leffassa tapahtuu, sillä se sai herätettyä niin voimakkaita tunteita. Alusta alkaen katsoja haluaa nähdä, että Jack ja hänen äitinsä pääsevät vapauteen. Katsoja haluaa nähdä, kuinka Vanha Kehno pidätetään ja kuinka hän joutuu vankilaan ja hänet hirtetää... ai eikö se olekaan hyväksyttävä rangaistustapa? Huoneen tapahtumiin mahtuu paljon karuja hetkiä, jotka tuntuvat katsojista pahalta, mutta niin mahtuu myös surullisia hetkiä, jotka melkein saivat minunkin kyynelhanat aukeamaan. Onneksi mukana on iloisempiakin hetkiä, jotka nostavat hymyn kasvoille; kun Jack saa syntymäpäivälahjaksi leluauton ja on äärettömän onnellinen siitä. Mutta sitten hänen äitinsä katseesta näkee kaiken sen surun, eikä katsoja voi hymyillä enää. Sieppaustarinasta on saatu jopa pelottavan todentuntuinen, jolloin monet vanhemmat eivät välttämättä halua päästää lastaan enää hetkeksikään silmistään. Vaikka mielestäni kyseessä on erinomainen teos, löytyy Roomista silti heikkouskin. Elokuvan toinen puolisko ei ole ihan yhtä vahva ja maailmaa järisyttävä kuin ensimmäinen, eikä se välillä tunnu johtavan mihinkään. Olin yllättynyt, ettei katsojalle näytetäkään tiettyjä asioita, jotka toisivat mielenrauhan, vaan jotkut asiat pidetään auki ja jännittävinä ihan loppuun asti. Tavallaan tällainen kerronta voi jättää harmillisen tunteen siitä, että jotain isoa jäi nyt uupumaan. Vaikka itsekin jäin kaipaamaan loppupäähän jotain merkittävää hetkeä, tuntuu ratkaisu silti aika loogiselta, sillä Room todella kerrotaan Jackin näkökulmasta. Enkä tarkoita vain sitä, että Jack kuullaan usein kertojaäänenä. Läpi elokuvan kohtaukset esitetään siten, miten pieni poika ne näkisi. Tiettyjä asioita ei paljasteta katsojalle, koska niitä ei kerrota Jackillekaan. Tästä syystä sitä isoa hetkeä, jota katsoja kaipaisi, ei koskaan tule. Ei sitä tule Jackillekaan. Ratkaisu on mielestäni aivan mahtava. Room on kokonaisuudessaan aivan mahtava. Kaikessa traagisuudessaan ja rankkuudessaan elokuva on hyvin koskettava ja kaunis. Kaiken leffan karuuden keskeltä löytyy äidin ja pojan rakkaus, mitä mikään synkkyys ei voi nujertaa.
Elokuvan on ohjannut Lenny Abrahamson, joka on hienosti onnistunut luomaan taidokkaan tunneskaalan mukaan. Käsikirjoituksen on tosiaan työstänyt "Room"-kirjan kirjoittanut Emma Donoghue, joka ei aluksi kuulosta järkevältä idealta, mutta lopputulos toimii yllättävän huikeasti. Donoghue olikin alunperin työstänyt tarinan elokuvamuotoon, mutta ajatteli kirjan tekevän tarinalle paremmin oikeutta. Itse en ole kirjaa lukenut, mutta olen varma, että asioiden esittäminen Jackin näkökulmasta on otettu suoraan siitä. Elokuva on myös taidokkaasti kuvattu, vaikkakin jotkut kuvat ovat hieman sumeita. Kameratyöskentely kuitenkin kopioi hienosti hahmojen tunteita, jolloin muutamat sumeudet eivät haittaa. Leikkaus on erittäin mainiota, minkä lisäksi filmi on lavastettu taidokkaasti. Itse Huone on saatu näyttämään siltä, että siellä todella on eletty vuosia. Valaisu on myös taidokasta ja katsojana voikin helposti jäädä hämmästelemään, millä konstein pientä Huonetta on edes kuvattu ison työryhmän kanssa. Stephen Rennicksin musiikit ovat kuitenkin valitettavasti niin olemattomat, etteivät ne jää yhtään mitenkään mieleen.
Yhteenveto:Room on erinomainen ja kaunis teos kaikessa karuudessaan ja traagisuudessaan. Filmin ensimmäinen tunti on todella pysäyttävä ja tunteikas, jolloin katsoja oikein imaistaan äidin ja pojan mukaan Huoneeseen. Huoneen ahdistavuus ja tilanteen kauheus välittyy upeasti kotisohvalle asti, joten kevyenä viihteenä tätä ei missään nimessä voi katsoa. Vaikka leffan toinen puolikas ei ole ihan yhtä vahva kuin ensimmäinen, on se silti hieno ja pidän todella paljon, kuinka koko elokuva kerrotaan pienen Jackin näkökulmasta. En vain voi kehua Jacob Tremblayta tarpeeksi; hän on aivan mahtava näyttelijä, enkä malta odottaa, mitä kaikkea hän tekee seuraavaksi. Tremblay on todella vaikuttava ja uskottava pienenä poikana, joka ei tiedä, millaista hänen elämänsä oikeasti on. Katsojana yrittää pidätellä kyyneliään, kun Brie Larsonin erinomaisesti näyttelemä äitihahmo vihdoin kertoo Jackille todellisesta maailmasta ja Jack syyttää äitiään valehtelijaksi. Kyyneleiden pidättely on muutenkin usein vaikeaa, joten suosittelen varaamaan mukaan jotain, mihin niitä voi pyyhkiä. Jos kaipaat jotain rankempaa, mutta silti hyvin kaunista elokuvaa, niin katso Room. Suosittelen leffaa myös kaikille vanhemmille, sillä mitä luultavimmin se saa heidät miettimään asioita ja arvostamaan suhdettaan lapsiinsa entistä enemmän. Ja kun katsotte leffan, varmistakaa, että kyseessä todella on Room eikä The Room (2003), sillä se olisi täysin eri lailla kauhea kokemus...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Room, 2015, Film 4, Element Pictures, FilmNation Entertainment, Irish Film Board, No Trace Camping, Ontario Media Development Corporation, Telefilm Canada
Ohjaus: Joe Johnston Pääosissa: Sam Neill, Alessandro Nivola, William H. Macy, Téa Leoni, Trevor Morgan, Michael Jeter, Bruce A. Young, John Diehl ja Laura Dern Genre: seikkailu, jännitys Kesto: 1 tunti 32 minuuttia Ikäraja: 12
Michael Crichtonin kirjaan perustuva Jurassic Park(1993) oli jättimäinen menestyselokuva, joka sai kriitikoiltakin ylistystä. Jatkoa tietysti siis seurasi. Kadonnut maailma - Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park - 1997) ei kuitenkaan ollut erityisen pidetty teos, eikä se menestynyt yhtä hyvin kuin edeltäjänsä. Rahaa tuli silti tarpeeksi, jotta sarja jatkuisi. Kolmannen osan suunnittelu alkoi heti toisen osan ilmestymisen jälkeen. Joe Johnston, joka halusi jo pari vuotta aiemmin ohjata The Lost Worldin, ilmoitettiin ohjaajaksi ja julkistettiin, että Sam Neill palaisi rooliinsa tohtori Alan Grantina. Tuotannossa oli kuitenkin ongelmia, sillä tekijät päättivät muuttaa koko käsikirjoituksen vain pari viikkoa ennen kuvauksia, mikä johti siihen, että juonikuvioita luotiin sitä mukaa, kun leffaa kuvattiin. Lopulta koko homma saatiin kuitenkin kasaan ja Jurassic Park III ilmestyi kesällä 2001. Leffa menestyi jälleen heikommin kuin edeltäjänsä, mutta tienasi kyllä omansa takaisin. Kriitikot eivät pitäneet elokuvasta ja monet fanit inhosivat sitä. Vuosien varrella leffalle on noussut aika kehno maine. Ala-asteella sain isältäni Jurassic Park -trilogian, johon kolmas osa tietysti kuului, mutta kahden ensimmäisen teoksen ollessa mielestäni karmivia, en halunnut katsoa kolmatta. Näinkin Jurassic Park III:n vasta vuotta myöhemmin, kun olin sukulaisillani kylässä ja he päättivät näyttää sen minulle. Elokuva ei ollut mielestäni pelottava ja uskalsin katsoa kaksi edellistäkin uudestaan, mikä johti siihen, että aloin todella pitää niistä. Samaa ei voi kuitenkaan sanoa Jurassic Park III:sta... Kun vuoden 2017 alussa mietin, mitä leffoja arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, monet Steven Spielbergin teokset ilmestyivät mieleeni, Jurassic Parkit heti ensimmäisinä. Vaikka tämä osa ei ole Spielbergin ohjaama, niin se kuuluu silti sarjaan, minkä lisäksi arvostelu toimii valmistautumisena sarjan viidenteen osaan, Jurassic World: Kaatunut valtakunta (Jurassic World: Fallen Kingdom - 2018). Katsoin Jurassic Park III:n kahden edeltäjänsä tapaan yhdessä tyttöystäväni ja ystäväni kanssa, syöden paljon herkkuja.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Jurassic Park ja Kadonnut maailma - Jurassic Park!
Jurassic Parkin onnettomuudesta selvinnyt tohtori Alan Grant palkataan esittelemään dinosaurussaarta pariskunnalle. Kuitenkin kun saarelle päästään, käy selväksi, että pariskunta saapuikin oikeasti etsimään poikaansa Ericiä, joka katosi saarelle viikkoja aiemmin. On hienoa nähdä Sam Neill jälleen esittämässä tohtori Alan Grantia, mutta valitettavasti hän näyttää muutamissa kohdissa siltä, ettei haluaisi olla mukana leffassa. Alan on palannut tutkimaan fossiileita ja yrittänyt unohtaa koko onnettomuuden. Hänellä ei kuitenkaan tunnu sujuvan hyvin, sillä tutkimuksiin ei ole rahaa, eivätkä fossiilit enää kiinnosta ketään. Leffan alkupäässä Alan vaikuttaisi näkevän painajaisia koskien aiempia tapahtumia, mutta tämä kuvio katoaa, kun tarina vie saarelle. Alanin mukana kulkee nuori Billy, jota näyttelee Alessandro Nivola. Billy on paljon innostuneempi elävistä dinoista kuin Alan, mutta selkeästi ihailee ja kunnioittaa Alania, tehdessään työtä fossiilien parissa. Billy tuntuu onneksi tietävän dinosauruksista, eikä vain roiku mukana, mutta hänelle ei koskaan anneta taustatarinaa, jolloin Billy jää ontoksi hahmoksi. Nivolalla on hetkensä, mutta siihen se jää. Alanin palkkanut pariskunta ovat Paul ja Amanda Kirby, joita näyttelevät William H. Macy ja Téa Leoni. Kirbyt ovat varakkaita henkilöitä, jotka välittävät suuresti pojastaan ja haluavat saada hänet takaisin. Hahmoille on saatu oivallisesti lisäsisältöä ja heidän huolensa sekä tekonsa selittyvät erinomaisesti. Dinosaurusten keskellä pariskunta ei kuitenkaan toimi kaikkein fiksuiten, jolloin he ovat jatkuvasti vaarassa - etenkin Amanda, joka ei tunnu osaavan mitään. Hän toimii vähän väliä typerästi ja hän on muutenkin usein todella rasittava, jolloin katsojana haluaisi nähdä hänet dinon kidassa. Paul sen sijaan on muutamaan otteeseen huvittava heppu ja haluaisi nähdä lisää hänen tekemisiään. Téa Leoni ei ole hyvä roolissaan, mutta William H. Macy on toimiva valinta. Kirbyjen poikaa, Ericiä esittää Trevor Morgan, joka muistuttaa hieman ensimmäisen osan Timiä (Joseph Mazzello) dinosaurusinnostuksensa takia, muttei ole yhtä ärsyttävä tapaus. Eric osaa toimia paljon paremmin saarella kuin vanhempansa ja olisi mielenkiintoista saada tietää lisää hänen viikoistaan yksin dinomaailmassa. Morgan suoriutuu osastaan kelvollisesti, muttei ole kovin ihmeellinen. Alanin, Billyn ja Kirbyjen mukana saarelle lähtevät myös Michael Jeterin esittämä Udesky, John Diehlin näyttelemä Cooper ja Bruce A. Youngin esittämä Nash. Hyvin nopeasti tajuaa, että kun hahmoille ei vaivauduta luomaan persoonaa, ei kolmikosta voi kaikki selvitä saarelta pois elävinä. Elokuvassa nähdään myös pienessä roolissa ensimmäisestä osasta tuttu Ellie Sattler (Laura Dern), joka on aloittanut uuden elämän aiemmin nähtyjen tapahtumien jälkeen.
Jos todella hölmöä, b-luokan hirviöleffalta vaikuttavan Jurassic Park III -logon ilmestymistä ei lasketa, elokuvan alku on vielä ihan lupaava. Lyhyesti näytetään, millä lailla vuodet ovat vaikuttaneet Alaniin, esitellään uudet hahmot ja yhtäkkiä ollaankin taas dinosaurusten keskellä. Kuitenkin siinä kohtaa, kun dinot nähdään ensimmäisen kerran, lentokoneen kierrellessä saaren yllä, elokuvaan alkaa syntyä ongelmia. Kahdessa edellisessä osassa dinosaurukset olivat vaikuttavia olentoja, joita pääsi todella hämmästelemään, mutta tässä filmissä ne eivät tunnu oikein miltään. Pieni vaikuttuminen syntyy kuitenkin, kun esitellään uusi hirmulisko: pitkäkuonoinen Spinosaurus, jolla on suuri purje selässään. Vanha tuttu Tyrannosaurus Rex on kyllä mukana, muttei kauaa, sillä uusi tuttavuus tappaa sen lähes välittömästi. Näin Spinosauruksesta saadaan todella uhkaava peto ja se onkin parasta koko elokuvassa. Toisena uutuutena nähdään lentävät Pteranodonit, joita nähtiin aiemmin vain nopeasti juuri ennen Kadonnut maailma - Jurassic Parkin lopputekstejä. Lentoliskot ovat myös mainio lisäys ja niitä monet ovatkin odottaneet, mutta valitettavasti pitkä kohtaus, johon ne liittyvät, ei oikein tunnu miltään, eikä siinä ole kunnon jännitettä mukana.
Jurassic Park III:n suurin ongelma onkin se, ettei se monessa kohtaa tunnu miltään; hieman tylsältä vain. Elokuvasta löytyy välillä samaa b-luokan hirviöleffahenkeä kuin alkulogosta, minkä lisäksi se tuntuu usein vain fanitekeleeltä, johon on onnistuttu saamaan pari alkuperäistä näyttelijää mukaan. Kuolemat eivät kosketa katsojaa, sillä kuoleviin hahmoihin ei ole panostettu yhtään, jolloin heidän kohtalonsa arvaa heti. Ja kun elokuva on puhdas selviytymistarina, katsojia kuuluisi kiinnostaa henkilöt, jotka yrittävät selviytyä. Perheen iloinen jälleennäkeminenkään ei aiheuta katsojassa toivottua reaktiota. Elokuva kulkee eteenpäin pääasiassa toimintakohtausten kautta, jolloin tärkeille henkilökohtauksilla ei jää aikaa. Muutamia todella hyviä hetkiä on onneksi mukana, mutta ne eivät pelasta kokonaisuutta. Teos tuntuu siltä, että tekijöiden oli pakko saada aikaiseksi kolmas Jurassic Park -elokuva, eikä siihen ehditty panostaa. Kuten jo alussa sanoin, leffan suunnittelussa oli ongelmia ja sen huomaa myös siitä, että tämä on puoli tuntia lyhyempi pätkä kuin edeltäjänsä. Tarinaa ei siis ole ollut tarpeeksi ja mukaan on pitänyt lisätä Velociraptoreita koskeva sivujuoni (koska nehän pitää tietenkin saada mukaan), jotta pituutta saataisiin hieman lisää. Leffan lopetus on aika mitäänsanomaton ja lopputekstien alkaessa jää hieman tyhjä olo. Se mikä oli ennen todella huikeaa, on nyt jokseenkin unohdettavaa. Varsinkin jos teokset katsoo peräkkäin, tämä lyttää loistavan tunnelman helposti alhaiseksi. On Jurassic Park III ihan katsottava, mutta siihen se sitten jää.
Ohjaajan titteli vaihtui tosiaan Steven Spielbergiltä Joe Johnstonille, joka on yrittänyt parhaansa olla kuin Spielberg. Johnston on kopioinut paljon edellisten osien tyyliä, jolloin hänen työnsä saa filmin vaikuttamaan normaalia kalliimmalta fanileffalta. Myös käsikirjoittajat ovat vaihtuneet, eikä uusi kolmikko ole saanut aikaiseksi kovin kummoista tarinaa. Kuvaus on sentään toimivaa ja leikkaus on pääasiassa sujuvaa. Visuaaliset efektit eivät kuitenkaan ole parhaasta päästä, kun niitä vertaa edeltäjiin. Ensimmäinen Jurassic Park ilmestyi kahdeksan vuotta aiemmin ja siinä dinot näyttivät uskottavammilta kuin tässä. Mukana on kyllä monia kuvia, joissa hirmuliskot näyttävät hienoilta, mutta useassa kohtaa huomaa kehnot tietokone-efektit. Digiefektit ovat jopa niin selkeät, että katsojana huomaa, milloin kuvassa on digidino ja milloin robotti. Äänitehosteet ovat jälleen toimivat ja maskeeraus on mainiota. Säveltäjäkin on vaihtunut, mutta sitä ei erityisemmin huomaa, sillä Don Davis on aika hyvä John Williams -kopio.
Blu-rayn kuvanlaatu on oivallinen. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvan teosta kertovat "The Making of Jurassic Park III" ja "Return to Jurassic Park: The Third Adventure", dinosauruksista kertovat "The Dinosaurs of Jurassic Park III" ja kaksitoistaosainen "Dinosaur Turntables", sekä useita leffan tehosteista kertovia pätkiä. Mukana on myös pätkät elokuvan äänitehosteille ja esituotantopiirroksille, Stan Winston Studion lyhyt esittely, kuvakäsikirjoituksia, valokuvia kuvauksista, trailer, sekä pätkiä, jotka näyttävät eri kohtauksien kuvaamista. Katsottavaa on yhteensä kahdeksi ja puoleksi tunniksi.
Yhteenveto:Jurassic Park III on aika mitäänsanomaton pätkä, joka on yksinään ihan viihdyttävä seikkailuleffa, mutta kahteen aiempaan teokseen verrattuna se tuntuu lähinnä fanileffalta tai b-luokan monsterifilmiltä. Elokuvasta ei löydy kunnolla tunnetta ja se on paikoitellen jopa tylsä, mikä on erikoista, kun teos kestää vain puolitoista tuntia. On hienoa nähdä Sam Neill ja Laura Dern jälleen tutuissa rooleissaan, mutta kun heistä ensimmäinen ei näytä haluavan olla mukana, eikä jälkimmäinen esiinny kuin hetken, ei tämä hienous nosta tasoa. Uusi hirmulisko Spinosaurus on parasta elokuvassa, minkä lisäksi lentoliskot ovat hyvä lisäys. Velociraptoreihin liittyvä juonikuvio ei oikein kiinnosta, vaikka niiden kuuluukin olla mukana leffassa. Visuaalisesti teos ei ole yhtä huikea kuin edeltäjänsä. Don Davis on säveltänyt aika menevää John Williams -musiikkia, jotta tämä todella tuntuisi kuuluvan sarjaan. Pettymykseksi leffa kuitenkin jää, varsinkin kun ohjaaja Joe Johnston ei ole ollut oikein perillä siitä, mitä hänen kuuluisi tehdä, eivätkä käsikirjoittajat olleet kovin luovia tarinan kanssa. Jos pidit kahdesta edellisestä osasta, niin pitäähän tämäkin vilkaista, tosin sillä varoituksella, ettei tämä ole erityisen hyvä. Lapsille tämä tarjoaa jännitystä, mutta muut tämä jättää helposti kylmäksi. Onneksi neljätoista vuotta myöhemmin ilmestynyt Jurassic World(2015) palautti sarjan jälleen todella oivalliseksi. Sen (aika kehno) arvostelu on jo olemassa, joten sitä ei ole ensi viikolla tiedossa, vaan seuraavan kerran palaamme dinojen pariin, kun Jurassic World: Kaatunut valtakunta ilmestyy...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jurassic Park III, 2001, Universal Pictures, Amblin Entertainment
