Arvostelu: Mies ja alaston ase (The Naked Gun - 2025)

MIES JA ALASTON ASE

THE NAKED GUN

Ohjaus: Akiva Schaffer

Pääosissa: Liam Neeson, Pamela Anderson, Paul Walter Hauser, Danny Huston, CCH Pounder, Kevin Durand, Liza Koshy, Cody Rhodes, Busta Rhymes, Moses Jones, Dave Bautista, "Weird Al" Yankovic ja Priscilla Presley

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Leslie Nielsenin tähdittämä komediasarja Hei, me pamputetaan! (Police Squad! - 1982) lopetettiin jo kuuden jakson jälkeen, mutta se vakuutti oikeat ihmiset, jotta sama tekijätiimi pystyi työstämään sarjan pohjalta elokuvan. Tämä Mies ja alaston ase -leffa (The Naked Gun: From the Files of Police Squad! - 1988) oli kehuttu hitti, joten se sai kaksi jatko-osaa - positiivisen vastaanoton saaneen Mies ja alaston ase 2½:n (The Naked Gun 2½: The Smell of Fear - 1991) ja negatiivista palautetta saaneen, sekä kehnommin menestyneen Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeisen solvauksen (The Naked Gun 33⅓: The Final Insult - 1994). Nielsenin kanssa suunniteltiin vielä neljättä elokuvaa, joka kulki työnimellä "The Naked Gun: What 4? Rhythm of Evil", mutta kun tekijät olivat eri mieltä studion kanssa Nielsenin roolin merkittävyydestä, projekti lopulta kaatui, kun Nielsen menehtyi marraskuussa 2010. Vuonna 2013 Paramount Pictures suunnitteli käynnistävänsä elokuvasarjan uusiksi Ed Helmsin kanssa ja uusi leffa kulki työnimillä "The Naked Gun: Episode IV: A New Hope" ja "Naked: Impossible", mutta tämäkään projekti ei edennyt. Vuonna 2021 Seth MacFarlane palkattiin työstämään uusi elokuva aiheesta, tämän puhuttua pitkään siitä, että haluaisi nähdä Liam Neesonin Nielsenin roolissa. Vuotta myöhemmin paljastettiin, että Neeson on palkattu uuteen leffaan ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024. Nyt uusi Mies ja alaston ase -elokuva on saapunut teattereihin ja ennakkoon pidin koko hommaa suorastaan pyhäinhäväistyksenä. Mieleeni nousi heti kauhukuvia vastaavista yrityksistä herättää vanhoja leffasarjoja uudelleen henkiin, enkä ajatellut Neesonin sopivan tällaiseen leffaan yhtään. Elokuvan mainokset ovat kuitenkin hissuksiin voittaneet minua puolelleen ja kaikkien yllätykseksi leffa sai todella positiivisen vastaanoton kriitikoilta. Kävinkin uteliaana katsomassa uuden Mies ja alaston ase -elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.

Police Squadin Frank Drebin Jr. ryhtyy selvittämään pankkiryöstöä ja itsemurhaa, ja hoksaa pian, että tapaukset liittyvät toisiinsa kierolla tavalla.

Leslie Nielsenin näyttelemän Frank Drebinin poikana, Frank Drebin Jr:na nähdään tosiaan Liam Neeson, jota pidin etukäteen täysin vääränä valintana rooliin. Totaalisten tusinatoimintaleffojen syöksykierteeseen ajautunut Neeson ei ole juuri vakuuttanut parissa komediallisemmassa roolissa, joissa olen hänet nähnyt. Ilahduttavaksi yllätyksekseni kenties juuri kaikki tämä tekee miehestä täydellisen valinnan. Neeson vetää roolinsa tutulla kivikasvoisuudellaan, laukoen vitsejä pokerinaamalla. Kontrasti on hauska ja se on myös loogista jatkoa Nielsenin tyylille, miehen harvoin itse hymyiltyä Frank Drebininä. Itselleni huvittavinta Neesonin valinnassa on se, että jos Mies ja alaston ase -elokuvat tapahtuvat niinä vuosina kuin ne ovat ilmestyneet, Frank Drebin Jr. olisi syntynyt vuonna 1994, mikä tarkoittaa, että uutuuselokuvassa 73-vuotiaan Neesonin hahmo olisi vasta 31-vuotias. Jos näin on, rankka poliisiura näkyy kyllä Frank Drebin Jr:n naamassa.

     Elokuvassa nähdään myös Paul Walter Hauser poliisikapteeni Ed Hocken Jr:na, CCH Pounder poliisipäällikkö Davisina, Danny Huston rikkaana teknologiapohatta Richard Canena, Kevin Durand tämän kätyrinä Sig Gustafsonina, sekä Pamela Anderson itsemurhasta epäillyn kuolleen miehen siskona Beth Davenportina, johon Frank tietty iskee silmänsä. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa, joskin olen alkanut kyllästyä siihen, että Huston näyttelee aina aika samanlaisia pahiksia. Anderson on mainio valinta osaansa ja hänen ja Neesonin väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Kemia ei jäänyt huomaamatta näyttelijöiltä itseltään, sillä Neeson ja Anderson seurustelevat nyt tosielämässä!

Vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani uusi Mies ja alaston ase osoittautui todella toimivaksi ja ennen kaikkea erittäin hauskaksi elokuvaksi. Siis joo, onhan leffa varmasti pohjimmiltaan rahanahneen studion yritys tienata vielä muutama miljoona tutulla elokuvasarjalla, mutta tärkeintä on, että pestiin on saatu juuri oikeat ihmiset (tuottaja Seth MacFarlane ja The Lonely Island -komediaporukasta tuttu Akiva Schaffer), joiden kädenjäljestä näkyy palava rakkaus alkuperäisleffoja kohtaan ja halu kunnioittaa niitä. Mies ja alaston ase vuosimallia 2025 on ehdottomasti "perintöjatko-osa" sieltä paremmasta päästä, joka ei tee hallaa edeltäjiensä muistolle. Se ei keksi juuri mitään omaa, mutta kulkee tuttuja latuja ilahduttavan onnistuneesti.

Tarina elokuvassa on aika yhdentekevä, mutta toisaalta niin se tuppasi olemaan edellisissäkin leffoissa. Näissä elokuvissa juoni lähinnä vain asettaa raamit erilaisille hauskoille kohtauksille. Yleensä Mies ja alaston ase -leffoista ihmiset muistavat ne hulvattomat repliikit ja tilanteet, eivätkä niinkään itse tapauksia, joita Frank ja kumppanit tutkivat. Ja uusi Mies ja alaston ase on pullollaan hulvattomia repliikkejä ja tilanteita, jotka palaavat mieleen naurattamaan vielä moneen otteeseen leffan päätyttyä. En ole aikoihin nauranut näin makeasti uutuuselokuvan parissa ja jo nyt haluan nähdä sen uusiksi, koska uskon, että ensimmäisellä katselulla osa taustalle piilotetuista lisävitseistä meni ohi. Enkä pistäisi pahitteeksi, jos Neeson palaisi jatko-osaankin. Alkuperäisideat saattavat olla vähissä Hollywoodissa, mutta silloin tällöin on kivaa nähdä, että vanhankin kierrättäminen voi toimia näin hyvin.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Akiva Schaffer on ymmärtänyt, mikä alkuperäistrilogiassa viehättää ja on päättänyt sukeltaa suoraan siihen tuttuun nokkelaan pöljyyteen, mitä ne edustivat. Schafferin päätarkoituksena on ollut naurattaa katsojaa napakan puolitoistatuntisen ajan ja siinä hän myös onnistuu. Elokuva jättääkin toivomaan, että teattereihin saataisiin lisää jenkkikomedioita, joiden puhdas tarkoitus on hauskuuttaa koko rahan edestä. Teknisiltä ansioiltaan uusi Mies ja alaston ase on hyvin tehty, joskin tehosteet, maskeeraukset ja muut ovat tarkoituksellisesti hieman kökköjä lisähuvituksen vuoksi. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja leikattu, lavasteet näyttävät päteviltä ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu. Lorne Balfen säveltämät musiikit ajavat asiansa taustalla, mutta itse olisin toivonut, että leffa olisi hyödyntänyt Ira Newbornin mahtavaa tunnusmusiikkia useammin ja jo ennen lopputekstejä.

Lopputekstien aikana ja jälkeen nähdään vielä muutama kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Naked Gun, 2025, Paramount Pictures, Fuzzy Door Productions

Arvostelu: Kingdom of the Planet of the Apes (2024)

KINGDOM OF THE PLANET OF THE APES

Ohjaus: Wes Ball

Pääosissa: Owen Teague, Freya Allan, Peter Macon, Kevin Durand, Lydia Peckham, Travis Jeffery, Sara Wiseman, Neil Sandilands ja William H. Macy

Genre: seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Ranskalaisen Pierre Boullen tieteiskirjaan Apinoiden planeetta (La Planète des singes - 1963) perustuva samanniminen elokuva (Planet of the Apes - 1968) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, jonka ympärille rakentui suuri franchise. Sen lisäksi, että elokuva sai neljä jatko-osaa, sen pohjalta tehtiin myös televisiosarja Apinoiden planeetta (Planet of the Apes - 1974), animaatiosarja Return to the Planet of the Apes (1975) ja uudelleenfilmatisointi Apinoiden planeetta (Planet of the Apes - 2001). Vuonna 2011 ilmestynyt Apinoiden planeetan synty (Rise of the Planet of the Apes) kertoi nimensä mukaisesti koko homman syntytarinan ja se elokuva sai jatko-osat Apinoiden planeetan vallankumous (Dawn of the Planet of the Apes - 2014) ja Sota apinoiden planeetasta (War for the Planet of the Apes - 2017). Jo kolmannen osan teon aikaan liikkui puhetta vielä seuraavasta leffasta ja sen teko käynnistyi vuonna 2019, kun Disney-yhtiö osti elokuvasarjaa pyörittäneen 20th Century Foxin. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2022 ja nyt Kingdom of the Planet of the Apes saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin valtavan paljon viime vuosikymmenen Apinoiden planeetta -trilogiasta, enkä juuri kokenut sen tarvitsevan jatkoa. Mielenkiintoni kuitenkin heräsi, kun näin uuden elokuvan trailerin ja kävinkin katsomassa sen uteliain mielin elokuvan lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Satoja vuosia Caesarin kuoleman jälkeen apinat ovat nousseet dominoivaksi lajiksi ja ihmiskunnan rippeet tekevät kaikkensa selviytyäkseen. Nuori simpanssi Noa yhdistää voimansa ihmistyttö Novan kanssa pelastaakseen klaaninsa itseään uudeksi Caesariksi julistavalta Proximus-tyrannilta.

Kingdom of the Planet of the Apes ei jatka tarinaa suoraan siitä, mihin edellisessä Apinoiden planeetta -trilogiassa jäätiin, vaan se tekee aikamoisen loikkauksen ajassa eteenpäin, jopa muutaman sadan vuoden päähän, jolloin jäljet ihmiskunnan valtakaudesta ovat viherkasvuston peitossa ja älykkäät apinat ovat nousseet planeetan hallitsevaksi lajiksi. On siis varmaan sanomattakin selvää, että hahmogalleria on pistetty kokonaan vaihtoon. Uudeksi keulakuvaksi nostetaan Noa (Owen Teague), nuori urossimpanssi, joka ajautuu elämänsä seikkailuun, kun hänen klaaniaan uhkaa toinen, huomattavasti vahvempi apinajoukko. Noa ei yllä hahmona Caesarin tasolle, mutta ajaa pätevästi asiansa ja hänen matkalleen hyppää mielellään mukaan. Noa ei ole juuri tietoinen älykkäiden apinoiden historiasta ja hänet pistetäänkin ikävään välikäteen, jossa vaakalaudalla on apinoiden mahdin säilyttäminen tai ihmisten mahdollinen paluu hallitsijoiksi.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Noan vanhemmat Dar (Sara Wiseman) ja Koro (Neil Sandilands), apinakaverit Soona (Lydia Peckham) ja Anaya (Travis Jeffery), itseään uudeksi Caesariksi mieltävä katala Proximus (Kevin Durand), sekä Noan matkalla kohtaamat oranki Raka (Peter Macon) ja ihmistyttö Nova (Freya Allan). Proximus ajaa oivasti asiansa tämänkertaisena vihollisena, joka haluaa päästä ihmisistä kokonaan eroon ja nousta kaikkien älykkäiden apinoiden johtajaksi. Lempeä Raka nousee herkästi suosikiksi sivuhahmoista, joskin hahmon tehtävä on lähinnä avata Noalle ja katsojille apinoiden ja ihmiskunnan konfliktia ja historiaa. Nova on myös oiva lisäys ja hahmolla on selvä funktionsa kaiken keskellä. Näyttelijäkaarti suoriutuu hyvin rooleistaan, joskin kukaan ei yllä samaan mielettömään eläytymiseen, jota Caesaria esittänyt Andy Serkis tarjosi.

Apinoiden planeetan synty, Apinoiden planeetan vallankumous ja Sota apinoiden planeetasta muodostivat häkellyttävän vahvan trilogian, jossa jokainen elokuva seisoi hyvin omilla jaloillaan, palvellen samalla isompaa kokonaisuutta. Caesarin johtamaan apinoiden nousuun ja ihmiskunnan itsensä luoman viruksen aiheuttamaan ihmiskunnan tuhoon keskittyvä trilogia kertoi lujan tarinan, joka ei juuri jatkoa kaivannut. Nyt sellainen on kuitenkin tehty ja täytyy sanoa, että vaikka Kingdom of the Planet of the Apes ei ylläkään kolmen edeltäjänsä korkealle tasolle, on se silti mainiota jatkumoa trilogialle. Kyseessä on myös potentiaalisen uuden trilogian avausosa ja sellaisenakin se toimii oikein passelisti.

Heti kättelyssä on kiehtovaa tutustua elokuvan kuvaamaan maailmaan, joka on edennyt aimo harppauksia siitä, millaisena se viime trilogiassa esiteltiin. Apinat ovat luoneet selvät omat kulttuurinsa, samalla kun ihmisten kaupungit ovat jääneet lähes täysin unholaan, metsän ja muun kasvuston otettua omansa takaisin. Kertomus klaaninsa pelastamiseen pyrkivästä simpanssista on kaikessa yksinkertaisuudessaan toimiva ja pitää pääasiassa hyvin mukanaan läpi liki kahden ja puolen tunnin keston. Seikkailun varrella riittää vauhtia ja vaaratilanteita, ja tavallaan leffasta onkin selvästi haluttu tehdä hieman helpommin lähestyttävä ja viihteellisempi paketti kuin edeltäjistä. Pitkä kesto onneksi takaa sen, että rauhoittumisellekin on aikaa. Kiinnostavinta antia ovat taas kerran eri osapuolten motiiveihin ja pyrkimyksiin syventyminen. Seassa on vahvoja teemoja, sekä onnistunutta uskontokriittisyyttä, kun eri apinajoukkojen näkemyksiä jonkin sortin apinamessiaana pidetystä Caesarista ja tämän opetuksista vertaillaan. Loppuhuipennus hoidetaan osittain latteahkosti pois alta kaiken kasvattelun jälkeen, sillä tekijät tuntuvat olevan kiinnostuneempia tulevan pohjustamisesta. Mahdollista jatko-osaa jää kyllä odottamaan.

Elokuvan on ohjannut Wes Ball, jonka filmografiaan on aiemmin kuulunut vain Labyrintti-trilogia (The Maze Runner - 2014-2018). Olin etukäteen huolissani ohjaajakiinnityksestä, sillä koin Labyrintti-leffat lähinnä keskinkertaisiksi. Ball hoitaa tonttinsa kuitenkin paremmin kuin odotin, joskin ei hän yhtä lahjakas elokuvantekijä ole kuin edeltäjänsä Matt Reeves. Josh Friedmanin käsikirjoitus toimii suurimmaksi osaksi passelisti, johdatellen sarjaa kohti alkuperäisen Apinoiden planeetta -klassikon meininkiä. Visuaalisesti Kingdom of the Planet of the Apes on aikamoista silmäkarkkia. Jotkut digiliekit näyttävät viimeistelemättömiltä, mutta motion capture -teknologialla toteutetut apinat ovat jälleen kerran häikäiseviä tehosteluomuksia. Taas sitä saattaa katsojana huomata pohtivansa, että miten nuo apinat onkin saatu koulutettua näin hyvin, kunnes muistaa, että simpanssit, gorillat ja muut ovat vain tietokoneella toteutettuja. Elokuva on myös kuvattu taitavasti ja lavastettu komeasti. Vahvoja visuaalisuuksia tukee hyvä äänimaailma. John Paesanon säveltämät musiikit tunnelmoivat oivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.5.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kingdom of the Planet of the Apes, 2024, Twentieth Century Studios, Disney Studios Australia, Jason T. Reed Productions, Oddball Entertainment

Arvostelu: Abigail (2024)

ABIGAIL

Ohjaus: Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett

Pääosissa: Melissa Barrera, Dan Stevens, Alisha Weir, Kathryn Newton, Kevin Durand, Will Catlett, Angus Cloud, Giancarlo Esposito ja Matthew Goode

Genre: kauhu, komedia

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Abigail on Radio Silence -duon uusi kauhukomedia, joka pohjautuu löyhästi elokuvaan Dracula's Daughter vuodelta 1936. Tehtyään Screamin (2022) ja Scream VI:n (2023), ohjaajat Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett ilmoittivat työstävänsä Universalille nykypäivään sijoittuvaa sovitusta yhdestä yhtiön kauhuklassikoista. Aluksi elokuva kulki alkuperäisen leffan nimellä, mutta se päätettiin vaihtaa Abigailiksi. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2023 ja nyt Abigail on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin Radio Silencen työstävän uutta kauhukomediaa. Minulta kesti kuitenkin lähes viikko ensi-illasta, ennen kuin kävin katsomassa Abigailin.

Joukko rikollisia kidnappaa rikkaan miehen tyttären, vaatiakseen tästä miljoonien dollareiden lunnaita. Pian sieppaajille kuitenkin selviää, ettei kyseessä olekaan mikään tuiki tavallinen ballerinatyttö...

Netflixin Matilda: Musikaali -elokuvasta (Matilda the Musical - 2022) tuttu Alisha Weir näyttelee elokuvan nimikkohahmoa, Abigailia, joka joutuu kidnapatuksi. Kidnappaajina taas nähdään uusista Scream-leffoista tuttu Melissa Barrera, vastikään Godzilla x Kong: The New Empiressa (2024) esiintynyt Dan Stevens ja Lisa Frankensteinissa (2024) nähty Kathryn Newton, tulevassa Kingdom of the Planet of the Apesissa (2024) pahisroolia esittävä Kevin Durand, Apple TV+:n uudessa scifisarjassa Constellation (2024-) esiintyvä Will Catlett, sekä Euphoria-sarjasta (2019-) tuttu ja viime kesänä menehtynyt Angus Cloud viimeisessä roolissaan. Myös Breaking Badista (2008-2013) tuttu Giancarlo Esposito tekee pikaisen roolin kidnappaajat palkkaavana Lambertina. Kidnappaajista lähinnä vain Barrerasta ja Stevensistä saadaan enemmän irti, kun taas muut hahmot jäävät aika yksiulotteisiksi, yhden piirteen tyypeiksi. Itse Abigail onkin hahmogallerian monipuolisin ja tytöstä löytyy uusia piirteitä sieppausyön edetessä. Vasta neljätoistavuotias Weir suoriutuu vaativasta roolistaan ihailtavalla antaumuksella ja toivon, että tytölle aukeaa uusia rooleja tämän leffan myötä. Muutkin näyttelijät suoriutuvat pääasiassa vähintään kelvollisesti rooleistaan. Kidnappaajapoppoosta Barrera tekee väkevintä työtä (mitä toki auttaa, että käsikirjoitus antaa hänelle eniten ammennettavaa), kun taas Newton jää heikoimmaksi, joskin myös häneltä löytyy oivat ja hauskat hetkensä. Katsojan on helppo arvata lähes jokaisen hahmon kohtalot, eikä loppujen lopuksi juuri kenestäkään välitä ihan kauheasti.

Abigail osoittautui mainioksi kauhukomediaksi, jossa olisi ainesta vieläkin parempaan. Siitä löytyy vahvuutensa ja heikkoutensa, joista jälkimmäiseen kuuluu pieni tunnelmallinen kömpelyys, liian pitkäksi venytetty kesto (tunnin ja kolmen vartin leffassa on yhteensä ainakin kymmenisen minuuttia turhaa tyhjäkäyntiä), sekä harmillinen markkinointi. Kidnappauskeikka saa nimittäin yön aikana varsin mojovan käänteen, joka kääntää koko status quon ylösalaisin ja tekee hommasta entistä kiinnostavampaa. Markkinointitiimi on kuitenkin päättänyt rakentaa markkinoinnin täysin tämän käänteen ympärille. Toisaalta ilman tätä paljastusta moni tuskin kävisi katsomassa elokuvaa, mutta samalla on hieman tylsää seurata leffan ensimmäistä neljääkymmentäviittä minuuttia, kun vain odotat, milloin myös hahmot saavat selville ennakkoon tietämäsi totuuden sieppauksesta.

Kun tämän sysää mielestä syrjään, on Abigail varsin viihdyttävä tapaus. Jos leffan onnistuu näkemään tietämättä juuri mitään sen sisällöstä, on luvassa takuulla yllättävä tarina, joka tiukentaa otettaan kaiken aikaa edetessään. Leffan ensimmäinen puolisko keskittyy lähinnä mysteerin ja jännityksen rakenteluun ja homma pääseekin tosissaan vauhtiin vasta puolenvälin tietämillä. Ja sitten kun elokuva pääsee vauhtiin, niin se myös todella pääsee vauhtiin. Verellä ruvetaan läträämään litratolkulla ja samalla toisaalta jopa vaadittava komedia-aspekti nostaa enemmän päätään. Loppuhuipennus jätti minut hieman kylmäksi ratkaisuillaan, etenkin erään hahmon tuulesta temmatulla "kehityskaarella", mutta silti pidin Abigailia kokonaisuutena toimivana.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Radio Silencenä tunnettu kaksikko Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett, jotka tekivät minuun vaikutuksen kauhukomediallaan Ready or Not (2019). Abigailissa duo tekee pääasiassa oivaa työtä, joskin välillä leffan komediajutut eivät täysin istu sekaan. Stephen Shieldsin ja Guy Busickin työstämä käsikirjoitus on pitkään onnistunut, etenkin kun he saavat katsojan vaihtamaan puolta vastakkainasettelussa pitkin elokuvaa. He eivät vain täysin onnistu viemään hyvää ideaansa hyvään päätökseen. Abigail on taitavasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat hienot ja maskeeraukset muuttuvat kaiken aikaa villimmiksi ja verisemmiksi. Äänimaailma luottaa paikoin liikaa kovaäänisiin säikyttelypamauksiin. Brian Tylerin musiikit lisäävät jännitettä taustalla, mutta pääasiassa mieleen jää leffassa useasti kuultava ote Pjotr Tšaikovskin Joutsenlampi-baletista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Abigail, 2024, Radio Silence Productions, Project X Entertainment, Wild Atlantic Pictures, Québec Production Services Tax Credit

Arvostelu: Perhosvaikutus (The Butterfly Effect - 2004)

PERHOSVAIKUTUS

THE BUTTERFLY EFFECT

Ohjaus: Eric Bress ja J. Mackye Gruber

Pääosissa: Ashton Kutcher, Amy Smart, Logan Lerman, John Patrick Amedori, Sarah Widdows, Irene Gorovaia, Cameron Bright, Jesse James, Elden Henson, Jake Kease, Kevin G. Schmidt, William Lee Scott, Ethan Suplee, Melora Walters, Eric Stoltz, Kevin Durand, Nathaniel Deveaux ja Callum Keith Rennie

Genre: trilleri, fantasia

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 16

The Butterfly Effect, eli suomalaisittain Perhosvaikutus on Ashton Kutcherin tähdittämä trilleri. Eric Bress ja J. Mackye Gruber työstivät elokuvan käsikirjoituksen, joka pyöri pitkään Hollywoodissa luetuimpien tekstien joukossa. Kesti kuitenkin pitkän aikaa, ennen kuin kaksikko sai rahoituksen leffalleen, mikä tapahtui vasta, kun Ashton Kutcher luki käsikirjoituksen ja innostui siitä niin kovasti, että hyppäsi mukaan tuottajaksi. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Perhosvaikutus sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 17. tammikuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva ei voittanut kriitikoita puolelleen, mutta se oli taloudellinen menestys, johon katsojat tykästyivät ja josta on muodostunut moderni kulttiklassikko. Itse olen tiennyt Perhosvaikutuksesta vuosia, mutta jostain syystä en ole koskaan katsonut sitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Koko ikänsä oudoista muistinmenetyksistä kärsinyt Evan Treborn huomaa aikuisena kykenevänsä siirtämään mielensä ajassa taaksepäin näiden muistinmenetysten hetkeen ja muuttaa tapahtumien kulkua. Evan saa kuitenkin pian huomata, ettei ajan ja tapahtumien kanssa kannattaisi ryhtyä leikkimään...

Elokuvan pääosassa nähdään tosiaan 70's Show'sta (That '70s Show - 1998-2006) tuttu Ashton Kutcher, jonka roolihahmo Evan Treborn hoksaa aikuisena omaavansa kummallisen kyvyn siirtää mielensä ajassa taaksepäin. Kun Evan vielä huomaa, että hän voi myös vaikuttaa asioihin, eikä vain nähdä vihdoin tapahtumien kulkuja, joiden aikana hän lapsena kärsi muistiongelmista, hän päättää muuttaa tiettyjä merkkihetkiä, uskoessaan parantavansa tulevaisuutta. Tästä alkaa kuitenkin aikamoinen sekasotku, jota ei noin vain korjatakaan. Evan on hahmona mainio ja hänen omalaatuiselle aikamatkalleen hyppää kiinnostuneena mukaan. Ashton Kutcher ei kuitenkaan ole draamanäyttelijänä parhaasta päästä ja leffaa parantaisikin, jos pääroolissa nähtäisiin joku toinen. Evania lapsena näyttelevät Logan Lerman ja John Patrick Amedori hoitavat kuitenkin hommansa oivallisesti.

     Elokuvassa nähdään myös Melora Walters ja Callum Keith Rennie Evanin vanhempina, Amy Smart (sekä lapsina Sarah Widdows ja Irene Gorovaia) Evanin ihastuksenkohteena Kayleigh'nä, William Lee Scott (lapsina Cameron Bright ja Jesse James) Kayleigh'n veljenä Tommynä, sekä Elden Henson (ja lapsina Jake Kease ja Kevin G. Schmidt) kaveriporukkaan kuuluvana Lennynä. Nathaniel Deveaux esittää Evanin muistiongelmia tutkivaa tohtori Redfieldiä, Eric Stoltzin näytellessä Kayleigh'n ja Tommyn sairasta isää ja Ethan Supleen esittäessä Evanin kämppistä Thumperia. Sivunäyttelijät suoriutuvat rooleistaan vahvemmin kuin Kutcher. Parasta työtä tekee Smart, joka pääsee näyttämään lahjojaan enemmän, kun Evanin tekemät muutokset menneisyydessä vaikuttavat voimakkaasti hänen lähipiiriinsä nykyhetkessä.

Perhosvaikutus sisältää lähtökohtiensa puolesta erinomaisen juonen, josta saisi takuulla oikeissa käsissä aikaiseksi erinomaisen elokuvan. Harmillisesti uransa alkutaipaleella olleen ohjaaja-käsikirjoittajaduo Eric Bressin ja J. Mackye Gruberin kyvyt eivät olleet riittävät siihen ja lopputulos jääkin lähinnä hyväksi yritykseksi. Bressin ja Gruberin idea on kuitenkin fantastinen. Kukapa ei olisi edes kerran elämänsä aikana pohtinut, että "voi kunpa voisin palata ajassa taaksepäin ja muuttaa jonkin asian, mikä parantaisi nykyhetkeä"? Kukapa ei olisi jälkikäteen katunut, että jossain tilanteessa olisi pitänyt toimia eri tavalla? Tämä ei jää Evanille enää pelkän pohdiskelun varaan, kun hän hoksaa uudet kykynsä. Mutta kuten varmaan kaikki aikamatkustustarinat, mitä on koskaan kerrottu, myös Perhosvaikutus opettaa, ettei aikaa kannata ruveta sörkkimään.

On erittäin kiinnostavaa seurata, mitä tapahtuu, kun Evan kerta toisensa perään siirtää mielensä lapsuuteensa, muuttaa jonkin asian ja palattuaan nykyhetkeen hän saattaa huomata asioiden muuttuneen varsin villistikin. Mitä enemmän hän asioita muuttaa, sitä isompaa sotkua hän luo ja jossain kohtaa alkaa näyttää siltä, että teki hän mitä tahansa parantaakseen omaa ja lähipiirinsä elämää, sitä enemmän hän vain aiheuttaa hallaa kaikille ympärillään. Elokuvan nimi juontaakin juurensa Edward Lorenzin vuonna 1972 ilmaisemassa pohdinnassa, että voisiko perhosen siipien heilahdus Brasiliassa aiheuttaa vaikkapa tornadon Texasissa? Pienilläkin muutoksilla voi olla katastrofaaliset seuraamukset.

Elokuvan mahtavat ja kiehtovat lähtökohdat kompuroivat kuitenkin hieman Bressin ja Gruberin keskinkertaiseen elokuvantekoon. Sen lisäksi, että kaksikon käsikirjoituksesta löytyy aukkoja omasta logiikastaan, eivätkä alkupään vihjailut tulevasta käy täysin järkeen, kun pääsee loppuun asti, on kerronta myös takkuilevaa ja hosuvaa. Leffa kiirehtii ja välillä jopa hyppelehtii täysin turhaan, kun se voisi käyttää rauhassa aikansa kaikkeen. Tämä väkevä konsepti pitäisi otteessaan helposti vaikka kahden ja puolen tunnin mitassa, mutta elokuva on valitettavasti puristettu liiankin tiiviiseen, vajaan parin tunnin pakettiin. Bress ja Gruber eivät myöskään osanneet viedä kertomustaan tyydyttävästi loppuun, mitä vihjailee jo se, että leffalle kuvattiin useampikin loppu. Alkuperäinen, ohjaajien versiosta löytyvä finaali on pikemminkin koominen kuin shokeeraava yliampuvuudessaan, kun taas teatteriversion lopetus on toisaalta toimivan katkeransuloinen, mutta samanaikaisesti aika lattea kaiken kasvattelun jälkeen.

Teknisiltä ansioiltaan Perhosvaikutus on pääasiassa kelvollinen, vaikka leikkaus kaipaisikin rauhallisempaa otetta. Elokuva on kuvattu hyvin, joskin jotkut jälkikäteen tehdyistä hidastuksista näyttävät satunnaisesti jopa rumilta, lisäten leffan ajoittaista melodramaattisuutta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot, kun Evanin tekemät muutokset muuttavat välillä jopa hahmojen ulkonäköjä tai asuintiloja radikaalisti. Erikoistehosteet ajavat asiansa hyvin ja äänimaailma on oivasti rakennettu, joskin Michael Subyn säveltämät musiikit ovat omiaan lisäämään ylidramaattista tunnelmaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Butterfly Effect, 2004, BenderSpink, FilmEngine, Katalyst Films, Province of British Columbia Production Services Tax Credit

Arvostelu: Resident Evil: Retribution (2012)

RESIDENT EVIL: RETRIBUTION

Ohjaus: Paul W. S. Anderson
Pääosissa: Milla Jovovich, Li Bingbing, Boris Kodjoe, Johann Urb, Kevin Durand, Sienna Guillory, Michelle Rodriguez, Aryana Engineer, Oded Fehr, Colin Salmon, Shawn Roberts ja Megan Charpentier
Genre: kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 16

Resident Evil -videopeleihin (1996-) pohjautuva Paul W. S. Andersonin kauhutoimintaelokuva Resident Evil (2002) oli kritiikistään huolimatta menestys, joten jatkoa oli tietty tiedossa. Resident Evil: Apocalypse (2004) ja Resident Evil: Tuho (Resident Evil: Extinction - 2007) olivat vielä menestyneempiä ja neljäs osa Resident Evil: Afterlife (2010) tuotti yksinään enemmän rahaa kuin kaksi edellistä osaa yhteensä. Viidennen elokuvan kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2011 ja lopulta Resident Evil: Retribution sai ensi-iltansa syyskuussa 2012. Tämäkin elokuva oli hitti lippuluukuilla, tuottaen lähes 250 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti, mutta kriitikot lyttäsivät leffan ja se oli ehdolla huonoimman naispääosan Razzie-palkinnosta. Kuten olen aiemmissa Resident Evil -elokuvien arvosteluissani kertonut, itse tutustuin koko hommaan, kun lapsuudenystäväni näytti minulle neljä ensimmäistä leffaa saman illan aikana kymmenisen vuotta sitten. Vaikka siihen aikaan pidinkin näkemästäni, kesti aikaa, ennen kuin vihdoin vuokrasin ja katsoin Resident Evil: Retributionin. En pitänyt elokuvasta, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin kun huomasin ensimmäisen Resident Evilin täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin katsoa ja arvostella sarjan kaikki osat juhlavuoden kunniaksi. Katsoinkin Resident Evil: Retributionin viikko edellisen osan jälkeen. 

Alice herää Umbrella-yhtiön koelaitoksesta, jossa testataan T-viruksen toimintaa. Alicen täytyy taistella tiensä ulos erilaisten olentojen täyttämästä laitoksesta.

Milla Jovovich sai Razzie-ehdokkuuden huonoimpana naisnäyttelijänä tästä elokuvasta Alicen roolissa. Eipä hän mitenkään erityisen paljon huonompi ole kuin aiemmissa osissa, jatkaa lähinnä samaa heikkouden linjaa. Toimintakohtauksissa Jovovich on tarpeeksi uskottava, mutta heti lausuessaan repliikkejä tai yrittäessään välittää autenttisia tunteita kasvoillaan, hän tekee todella kömpelöä työtä.

     Elokuvassa nähdään myös Sienna Guillory Resident Evil: Apocalypsesta tuttuna ja nyt Umbrellalle työskentelevänä Jill Valentinena, Boris Kodjoe Resident Evil: Afterlifesta tuttuna ja Alicen pelastuspartioon liittyvänä Luther Westinä, sekä muita vanhoja tuttuja... ihan sama vaikka he olisivat kuolleet joskus leffan aikana. Uusina hahmoina tavataan Li Bingbingin esittämä Ada Wong, Johann Urbin näyttelemä Leon S. Kennedy ja Kevin Durandin näyttelemä Barry Burton, jotka saapuvat laitokselle Lutherin kanssa etsimään Alicea. Yksikään näyttelijöistä ei ole kummoinen roolissaan. Jotkut ylinäyttelevät, toiset taas alisuoriutuvat. Guilloryn ja Bingbingin vierellä jopa Jovovich vaikuttaa lahjakkaalta.

Resident Evil: Retribution lähtee käyntiin siitä hetkestä, johon Resident Evil: Afterlife päättyi. Alice, Claire (Ali Larter) ja Chris (Wentworth Miller) pelastivat vangitut rahtilaiva Arcadiasta, mutta ilo ei kestänyt pitkään, Umbrellan sotilaiden saapuessa paikalle. Jos unohdit, että näin tapahtui, ei hätää! Elokuvan alku käyttää nimittäin ensimmäiset viisi minuuttia siihen, että Alice selittää katsojille aiempien filmien tapahtumat. Sitten Alice herää taas kerran jostain laitoksesta ja yrittää keksiä, mitä Paul W. S. Anderson on tällä kertaa keksinyt hänen päänsä (ja myös katsojien päiden) menoksi. Eipä paljoa. Resident Evil: Retribution on huono ja ennen kaikkea todella epämääräinen lisäys yhä omituisemmaksi muuttuvaan zombisaagaan. Simppelinä kauhutoimintarainana käyntiin lähtenyt sarja on nyt paisunut niin ylilyöviin ja typeriin mittoihin, että katsojalta vaaditaan äärimmäisiä uskonloikkia, jotta pystyy hyväksymään sen, mitä ruudulla tapahtuu.

Yksi isoimmista tällaisista asioista, jotka pitää vain hyväksyä, on se, että Umbrella ja T-virus pystyvät oikeastaan ihan mihin tahansa. Viruksen toimivuus vaihtelee pitkin leffasarjaa ja etenkin tätä leffaa. Milloin se luo ihmislihaa himoitsevia eläviäkuolleita, milloin se antaa supervoimat ja milloin sillä luodaan ties mitä hirviöitä. Tällä kertaa zombit osaavat jopa ampua takaisin ja ajaa moottoripyörillä. Sellaiset hyperzombit, sekä viime leffasta tutut valtavat kirveenheiluttajat ja ensimmäisestä elokuvasta tutut monsterit ovat toisaalta mielenkiintoisia luomuksia ja vastuksia, mutta ei niistä saada oikein mitään aikaiseksi. Elokuvasta puuttuu jännite kokonaan. Toisaalta Anderson ei taida edes yrittää rakentaa jännitettä. Tarkoituksena on vain tehdä mahdollisimman älytöntä höttöä, jossa olisi edes jotain viihdearvoa ja jolla tahkota rahaa teattereissa. Elokuva tosiaan oli mukava rahasampo studiolle ja onhan se täysin älytöntä höttöä, mutta viihdyttäväksi sitä on hieman vaikea kutsua.

Vaikka toisaalta leffa tuokin uusia, täysin pöljiä ideoita mukaan, tuntuu se yhä enemmän vanhan, elokuvasarjassa jo aiemmin nähdyn kierrättämiseltä. Koko tämä laitoslokaatio on jo nähty, eikä sekään jaksa innostaa, että mikä tässä nyt on totta ja mikä Umbrellan luomaa huijausta. Meno on yhdentekevää, eikä katsojaa kiinnosta, vaikka kaikki hahmot kuolisivat. Pelastuspartio on täynnä mitä tylsimpiä tyyppejä, eivätkä pahiksetkaan vakuuta. Leffa on todella laiska ja mitäänsanomaton. Asiaa vain pahentaa täysin Aliens - paluusta (Aliens - 1986) kopioitu loppuhuipennus. Toki Resident Evil: Afterlifessa oli hävytöntä The Matrixin (1999) kopioimista, mutta se oli jotenkin niin itseironista ja häpeilemätöntä, että katsoin sen osittain sormien läpi. Tässä kopiointi ei toimi. Pisteenä i:n päällä toimii viimeinen kohtaus, mikä lupailee huomattavasti kiinnostavammasta leffasta kuin se, minkä juuri katsoit.

Resident Evil: Afterlifessa Paul W. S. Anderson sai tuotua sarjaan tiettyä tyylikkyyttä ja teki hyvin erilaisen, pienesti ehkä varteenotettavamman osan elokuvasarjaan. Kaikessa keskinkertaisuudessaankin Anderson teki laadukkaampaa työtä kuin edeltäjänsä, joten on hämmästyttävää, kuinka syvälle hän sukeltaa tässä leffassa. Anderson ei onnistu pitämään pakettia kasassa - ei ohjaajana, eikä käsikirjoittajana. Välillä jopa tuntuu, ettei leffassa ole käsikirjoitusta, pelkästään Andersonin mielestä siistejä taisteluita kunnes puolentoista tunnin kesto on täynnä. Sentään filmi on ihan kelvollisesti kuvattu, valaistu ja lavastettu. Osa erikoistehosteista toimii menevästi, toiset huokuvat digitaalisuutta ja rikkovat illuusiota. Zombimaskeeraukset ovat mainiot, mutta minkä takia osalle zombeista on pitänyt lisätä suusta pursuavia lonkeroita? Äänimaailma pauhaa ihan sujuvasti, mutta Tomandandy ei saa sävellettyä yhtä toimivia musiikkeja kuin viimeksi.

Yhteenveto: Resident Evil: Retribution on kehno lisäys yhä vain typerämmäksi muuttuvaan zombileffasarjaan. Katsojaa vaaditaan tekemään aikamoisia uskonloikkia ja venyttämään mielikuvitustaan äärimmilleen, jotta Alicen tämänkertaiseen seikkailuun pystyy hyppäämään mukaan. Menossa ei tunnu olevan järkeä ja Paul W. S. Anderson puskee mukaan yhä vain pöljempiä juttuja. Kaikenlaisten mörököllienkään kanssa Anderson ei ole saanut elokuvastaan pelottavaa - ei edes hieman jännittävää. Katsoja vähät välittää kenenkään kohtaloista ja tapahtumat ovat todella yhdentekevää höttöä. Harmillisesti kyse ei ole edes kovin viihdyttävästä hötöstä, vaikka moottoripyörillä ajaville zombeille naurahtaisikin. Elokuva ei ole tekniseltä puoleltaan kaksinen, eivätkä näyttelijät kovin kummoisia. Jos on innostunut aiemmista Resident Evil -rainoista, voi tätä suositella, mutta muuten tämän voi jättää suosiolla väliin - etenkin kun täysin turhanpäiväinen elokuva ei tunnu tuovan mitään merkittävää elokuvasarjaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Resident Evil: Retribution, 2012, Constantin Film International, Davis-Films/Impact Pictures, Capcom Company, Davis-Films, Etalon Film, MELS

Arvostelu: Real Steel (2011)

REAL STEEL

Ohjaus: Shawn Levy
Pääosissa: Hugh Jackman, Dakota Goyo, Evangeline Lilly, Anthony Mackie, Olga Fonda, Karl Yune, Kevin Durand, Hope Davis ja James Rebhorn
Genre: scifi, toiminta, urheilu
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

Real Steel pohjautuu Richard Mathesonin novelliin Steel vuodelta 1956. Novellin pohjalta Dan Gilroy kirjoitti käsikirjoituksen, minkä DreamWorks osti 2000-luvun alussa. Studiolla teksti jäi kuitenkin pitkään käyttämättä, kunnes vuonna 2009 siitä alettiin tosissaan suunnittelemaan filmatisointia. Les Bohem ja Jeremy Leven työstivät Gilroyn käsikirjoitusta uudestaan, minkä jälkeen heidän työnsä saapui viimeistelemään John Gatins. Shawn Levyä pyydettiin ohjaajaksi, joka epäröi aluksi, mutta luettuaan käsikirjoituksen, hän lopulta suostui. Kuvaukset alkoivat kesällä 2010 ja Real Steel sai maailmanensi-iltansa 6. syyskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, mutta sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Erikoistehosteillaan leffa onnistui kuitenkin nappaamaan Oscar-ehdokkuuden. Itse näin elokuvan muutamaa vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun vuokrasin sen. Pidin leffasta, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Nyt kun huomasin Real Steelin täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Tulevaisuudessa robotit ovat korvanneet ihmiset nyrkkeilyssä. Heikossa jamassa oleva ex-nyrkkeilijä Charlie Kenton saa vastahakoisesti poikansa Maxin vastuulleen, tämän äidin menehtyessä. Max löytää pienen Atom-robotin kaatopaikalta ja pyytää isäänsä kouluttamaan tästä nyrkkeilijän.

Wolverinen roolista parhaiten tunnettu Hugh Jackman näyttelee ex-nyrkkeilijä Charlie Keatonia. Kyseessä ei ole kovinkaan pidettävä persoona, Charlien ajatellessa vain omaa etuaan ja oppimatta selvistä virheistään. Hän on velkaa ties kenelle, mutta aina rahaa saadessaan hän täytyy tuhlata ne robotteihin. Heikomman näyttelijän kanssa Charlien tarinaa ei välttämättä jaksaisi seurata, mutta Jackman on niin mahtava ja karismaattinen, että hänen ansiosta haluaa nähdä, että Charlie saisi parannettua tapansa.
     Myös Charlien poikaa, Maxia (Dakota Goyo) vaivaa sama asia, että väärän näyttelijän kanssa hahmo voisi ärsyttää. Goyo onnistuu kuitenkin olemaan pidettävä, vaikka paikoitellen hänenkin on vaikea pitää näsäviisasta Maxia kurissa. Seasta löytyy parikin hetkeä, jolloin on vaikea olla pyörittelemättä silmiä, kun pieni Max alkaa uhoamaan isommilleen.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Marvelin elokuvauniversumista tutut Evangeline "Wasp" Lilly nyrkkeilysalin omistavana Baileyna ja Anthony "Falcon" Mackie robottitaistelujen vedonlyöntiä pyörittävänä Finninä, Kevin Durand Charlielta velkoja pyytelevänä Rickynä, sekä Olga Fonda ja Karl Yune robottinyrkkeilyn maailmanmestarin, Zeuksen omistajina ja suunnittelijoina. Lilly ei harmillisesti saa lähes mitään tekemistä elokuvassa ja Mackiekin lähinnä käy kääntymässä. Durand, Fonda ja Yune ovat mitä kliseisimmät roistohahmot, jotka seisovat jylhästi maailmanmestarin takana ja naureskelevat altavastaajalle, joka haastaa heidät taistoon. Fonda ja Yune ovat vieläpä noloja rooleissaan.

Real Steelistä on helppo löytää vikoja ilman, että niitä tarvitsee erityisemmin etsiä. Pöhköjen pahiksien lisäksi leffa on täynnä urheiluelokuvien kliseitä. Tarinaltaan se on erittäin ennalta-arvattava, etenkin jos on nähnyt nyrkkeilyelokuvien kuninkaan, Rockyn (1976), jolta ei varmaan koskaan saada vietyä mestaruutta. Real Steelissä toki on twistinä se, että ihmisten sijaan kehään astelevatkin yli kolmimetriset robotit, jotka mätkivät toisiaan pataan niin, että mutterit sinkoilevat. Elokuva tuntuukin tiedostavan täysin, kuinka paljon se lainailee kaikkialta, eikä se vaivaudu peittelemään sitä lainkaan. Kyseessä on häpeilemätöntä hömppää, mutta niin rautaista sellaista, että ongelmineenkin leffan parissa on vaikea olla viihtymättä. Jo pelkkä idea nyrkkeilevistä roboteista kiehtoo ja jos tällaisia matseja järjestettäisiin oikeasti, voisin vihdoin ja viimein käydä katsomassa nyrkkeilyottelun paikan päällä. Vaikka katsojana tietäisikin, kuinka otteluissa käy, on niiden tunnelma rakennettu niin väkevästi, että voi huomata jännittävänsä ja innostuvansa oikein kunnolla.

Leffa ei kuitenkaan ole pelkkää aivotonta robottimähinää. Metallisen ulkokuoren alla sykkii sydän - vaikkakin paikoitellen siirappinen sellainen. Atom-robotin kouluttamisen lisäksi elokuva keskittyy Charlien ja Maxin pahasti rikkinäiseen isä-poika-suhteeseen. Robottinyrkkeily toimiikin lähinnä heitä yhdistävänä ja lähentävänä tekijänä. Aluksi Charlieta ei kiinnostaisi lainkaan ottaa esiteiniä vahdittavakseen, eikä Maxkaan liiemmin piittaa isästä, joka häipyi vuosia sitten. Paikoitellen draamapuoli on kiusallista, etenkin ennen suurta lopputaistoa, mutta isä-poika-kertomus ajaa kelvollisesti asiansa. Siinäkin toki tietää tasan tarkkaan alusta asti, kuinka tarina viedään päätökseen. Mitään muuta yllättävää ei ole luvassa kuin se, kuinka paljon Real Steel onnistuukaan viihdyttämään.

Elokuvan ohjaaja Shawn Levyn filmografia ei ihan hirveästi vakuuta, mutta peräkkäin tehdyt komediat Villi tusina (Cheaper by the Dozen - 2003), Vaaleanpunainen pantteri (The Pink Panther - 2006) ja Night at the Museum - yö museossa (Night at the Museum - 2006) ovat kaikki Real Steelin ohessa osoituksia siitä, että Levy tekee pätevää kertakäyttöviihdettä. Real Steel ei ole komedia, mutta eipä Levy ole tätä kovinkaan vakavissaan tehty. John Gatinsin käsikirjoitus ei sisällä omia ideoita, mutta hän kopioi kuitenkin tarpeeksi taitavasti. Kuvaukseltaan leffa on tyylikäs, eikä robottimäiskettä ole toteutettu kömpelösti heiluvan käsivarakuvan kautta. Itse robotit ovat upeasti toteutetut, digiefektejä ja jopa oikeita robotteja hyödyntäen. Muutenkin elokuva on visuaalisesti näyttävä yhä kymmenen vuotta myöhemmin. Lavastuksessa mainostajat pääsevät vauhtiin, kun nyrkkeilyareenojen seinät ovat täynnä Coca-Colaa, Xboxia sun muuta. Äänimaailma on erinomainen ja robottimähinä myös kuulostaa hyvältä. Danny Elfmanin säveltämät musiikit valitettavasti hukkuvat täysin, kun leffa lähinnä hyödyntää jo olemassa olevia kappaleita.

Yhteenveto: Real Steel on oikein viihdyttävä scifielokuva, joka ei kuitenkaan pääse karkuun nyrkkeilyelokuvien kliseitä. Erityisiä yllätyksiä tarina ja tapahtumat eivät tarjoa, mutta silti katsoja saattaa huomata jännittävänsä otteluiden aikana ja innostua kunnolla, jos matsi kääntyykin voitoksi. Robottien nyrkkeilyottelut näyttävät yllättäen yhä erittäin hyviltä ja koneiden välisiä turpaanvetoja tuijottaa mielellään. Kaiken keskellä leffan sydämenä toimiva isä-poika-suhde on kelvollisesti hoidettu, vaikkei draama vältäkään kiusallista siirappisuutta. Charlie ja Max eivät hahmoina ole erityisen pidettäviä, mutta rooleihin valitut Hugh Jackman ja Dakota Goyo hoitavat hommansa kunnialla kotiin, saaden katsojat kannustamaan heitä. Vioistaan huolimatta Real Steel onnistuu viihdyttämään varsin passelisti ja leffaa voikin suositella lämpimästi nyrkkeilyn ja robottien ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Real Steel, 2011, DreamWorks, Touchstone Pictures, Reliance Entertainment, 21 Laps Entertainment, Angry Films, ImageMovers, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Robin Hood (2010)

ROBIN HOOD

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Russell Crowe, Cate Blanchett, Mark Strong, Mark Addy, Oscar Isaac, William Hurt, Eileen Atkins, Danny Huston, Max von Sydow, Kevin Durand, Scott Grimes, Alan Doyle, Léa Seydoux, Matthew Macfadyen, Jonathan Zaccaï, Douglas Hodge ja Simon McBurney
Genre: toiminta, draama
Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 36 minuuttia
Ikäraja: 12 - Director's Cut: 16

Robin Hood perustuu englantilaisiin kansantaruihin 1400-luvulta, joissa kerrottiin sankarillisesta miehestä, joka ryösti rikkailta ja antoi köyhille. Vuosisatojen varrella hahmo on esiintynyt lukuisissa kirjoissa, näytelmissä, peleissä, televisiosarjoissa ja tietty elokuvissa. Tunnetuimpia filmatisointeja hahmosta ovat Errol Flynnin klassikko Robin Hoodin seikkailut (The Adventures of Robin Hood - 1938), Walt Disneyn piirretty Robin Hood (1973), Kevin Costnerin tähdittämä Robin Hood - varkaiden ruhtinas (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991), sekä Mel Brooksin parodia Robin Hood - sankarit sukkahousuissa (Robin Hood: Men in Tights - 1993). Ethan Reiff ja Cyrus Voris kynäilivät uutta versiota hahmon tarinasta ja myivät sen tammikuussa 2007 Universal-yhtiölle, joka alkoi työstämään elokuvaa nimellä "Nottingham". Russell Crowe palkattiin päärooliin ja ohjaajaksi valittiin Ridley Scott, joka oli ollut tyytymätön suureen osaan Robin Hood -elokuvista ja halusikin tuoda oman näkemyksensä esille. Hän oli myös tyytymätön Reiffin ja Voriksen käsikirjoitukseen ja Brian Helgeland palkattiin työstämään teksti uuteen muotoon. Scott oli kuitenkin pitkään sitä mieltä, ettei tarina toiminut, kunnes usean uuden version jälkeen hän koki olevansa valmis kuvaamaan. Kuvaukset alkoivatkin maaliskuussa 2009 ja lopulta yksinkertaisesti Robin Hoodiksi nimetty elokuva sai maailmanensi-iltansa 12. toukokuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Leffa ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, eivätkä kriitikotkaan lämmenneet sille. Itse kävin katsomassa elokuvan, kun se ilmestyi ja olin äärimmäisen pettynyt siihen. Olen katsonut sen kerran uudestaan, kun se julkaistiin pidennettynä versiona, mutta pidin siitä vielä vähemmän, enkä ole nähnyt leffaa lähes kymmeneen vuoteen. Nyt kun Robin Hood täyttää kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoin sen Netflixistä.

Vuonna 1199 Englannin kuningas Rikhard Leijonamieli on palaamassa ristiretkeltään, kun hän kuolee taistelussa ranskalaisia vastaan. Ylimielisestä Juhana-veljestä tehdään kuningas ja tämä alkaa käyttämään valtaansa häijysti. Jousimies Robin Longstride ja hänen uskolliset miehensä päättävät kuitenkin tuoda muutoksen Englannin hallintatapaan.

Russell Crowen tulkinta tunnetusta jousipyssyä käyttävästä ryöstelijästä on tarpeeksi menevä, mutta hahmo itsessään jää käsikirjoituksen puolesta erikoisen alikehitetyksi, minkä vuoksi Crowen on vaikea saada paljoa irti Robin Hoodista. Hahmo on epätasainen, eivätkä tekijät ole tainneet tietää, haluavatko he tästä Robin Hoodista synkän lainsuojattoman vai lystikkään veijarin. Niinpä hahmo sisältää ripauksen molempia.

Jos itse päähenkilö jää alikehitetyksi, on varmaan turha odottaa, että sivuhahmotkaan olisivat sen laadukkaammin kirjoitettuja. Marian-neidosta yritetään tehdä toiminnallisempaa hahmoa, joka ei seuraa taistelua sivusta, mutta häntä näyttelevä Cate Blanchett on hämmästyttävän puinen roolissa, ottaen huomioon, kuinka hieno näyttelijä on kyseessä. Nykypäivänä huomattavasti tunnetumpi näyttelijä Oscar Isaac on sopivan ilkikurinen ja narsistinen prinssi Juhanana, mutta hahmo saa aivan liian vähän ruutuaikaa. Léa Seydoux taas on aina yhtä tympeä prinssin morsiamena. Danny Huston ehtii sikailla alkoholisoituneen ja tökerön kuningas Rikhard Leijonamielen roolissa jonkin aikaa, kunnes karmiva kohtalo iskee. Eileen Atkins tekee hyvää työtä kuninkaan ja prinssin häpeilevänä äitinä. Max von Sydowista löytyy arvokkuutta vanhan sir Loxleyn osaan, joka liittyy vahvasti niin Robiniin kuin Marianiinkin. Mark Addy on sentään lupsakka munkki Tuckina, mutta Kevin Durandin näyttelemä Pikku-John vain unohdetaan jossain kohtaa.
     Kehnoimmat hahmot ovat kuitenkin elokuvan roistot. Prinssi Juhana ja Nottinghamin sheriffi (aika mitättömään sivuosaan jäävä Matthew Macfadyen) mielletään usein Robin Hoodin vastuksiksi, mutta tässä leffassa hahmo kohtaa lähinnä Mark Strongin näyttelemän sir Godfreyn, joka on liittoutunut Ranskan kuninkaan Philipin (Jonathan Zaccaï) kanssa ottamaan Englannin haltuunsa. Strong on osoittanut kykynsä roistona useaan otteeseen, mutta tässä hänen hahmonsa on niin mitäänsanomaton, että tuntuu kuin tekijöitäkään ei kiinnostaisi tämän mukanaolo. Kuningas Philip ei luo minkäänlaista uhkaa, sillä Zaccaï ei vakuuta osassaan, eikä hahmon nähdä tekevän lähes mitään.

Robin Hood lähtee käyntiin mukaansatempaavalla toimintakohtauksella ja noin puolen tunnin ajan ehdin ajatella, että eihän tämä nyt todellakaan ole niin kehno elokuva kuin muistin. Kuningas Rikhard Leijonamielen armeijan taisto ranskalaisia vastaan on vaikuttavasti toteutettu. Leffa vaikuttaisi aiempia elokuvia eeppisemmältä tulkinnalta ja kun muistaa, että Scott ja Crowe tekivät kymmenen vuotta aiemmin mestarillisen Gladiaattorin (Gladiator - 2000), katsoja alkaa odottamaan teokselta paljon. Kuitenkin kun mahtipontinen taistelu on käyty ja itse tarina lähtee käyntiin, alkavat filmin ongelmat nostella päätään ja vähitellen hoksasin, miksen pitänyt elokuvasta aikoinaan. Koska Gladiaattori on yksi suosikkielokuvistani, olivat odotukseni Robin Hoodia kohtaan vuonna 2010 todella korkeat. Nyt kun olen kymmenen vuoden ajan harmitellut pettymystäni, ei filmi uusintakatselulla ollutkaan niin huono. Toisaalta, kun tässä välissä on ehtinyt näkemään vuoden 2018 Robin Hoodin, mikä oli järkyttävää sontaa, saa sen pelkkä olemassaolo tämän vuoden 2010 Robin Hoodin tuntumaan paremmalta.

Elokuvan kulkiessa eteenpäin käy yhä vain selvemmäksi se, kuinka laiskasti hahmoja käsitellään. Kun pahikset ovat näin surkeita, ei mukaan onnistuta luomaan jännitettä, eikä katsoja millään lailla odota lopun yhteenottoa. Sen lisäksi, että vastapuolten välille rakennettu konflikti on elokuvan sisällä äärimmäisen ohut, eikä siksi herätä mielenkiintoa, on lopputaistelu muutenkin todella antiklimaattinen, kun sitä vertaa alussa nähtyyn taistoon. Näiden kahden toimintakohtauksen välissä katsoja ehtiikin tylsistyä useaan otteeseen, kun draamapuoli puskee päälle. Robinin ja Marianin välille kehitellään romanssia, eikä se ole tainnut koskaan olla näin väkisin väännettyä. Crowen ja Blanchettin väliltä ei löydy kemiaa, eivätkä heidän hahmonsakaan tunnu siltä kuin he liikkuisivat uskottavasti kohti rakastumista.

Tämän Robin Hood -filmatisoinnin on tarkoitus kertoa yksi näkemys siitä, kuinka Robin Hoodista tuli Robin Hood. Ja siinä se juuri epäonnistuu. Ei se riitä, että pari kertaa nähdään, kuinka taitava Robin on jousipyssyn kanssa, vaan hahmoa pitäisi oikeasti kehittää kunnolla kohti sitä pistettä, missä hän on klassisissa seikkailussaan. Hahmo ei tunnu ansaitsevan elokuvan lopussa tiettyä mainetta, sillä hän ei tee tarpeeksi sen eteen elokuvan aikana. Tässä tapauksessa voikin helposti verrata Crowen Maximus-hahmoon Gladiaattorissa (leffoja voi muutenkin vertailla paljon, sillä niissä on hassun paljon samankaltaisuuksia). Maximus taistelee läpi oman elokuvansa hallintoa ja sitä johtavaa tyrannia vastaan, osoittaen jatkuvasti asenteellaan kansalle, että nämä voivat toimia samoin. Robin Hoodissa nimikkohahmo saa hädintuskin yhden tällaisen kohtauksen ja yhtäkkiä kaikki ovat hänen puolellaan. Leffa keskittyy Robinin kohdalla moniin tylsiin puoliin, eikä olennaisiin asioihin. Filmi yrittää hieman avata Robinin lapsuutta, mutta tekee senkin kömpelösti.

Ohjaaja Ridley Scott lainailee paljon Gladiaattoristaan, mutta kadottaa puhdin heti alun taistelun jälkeen. Hän ei saa loppuhuipennuksesta eeppistä, eikä edes tuo mukaan minkäänlaista seikkailuhenkeä. Paikoitellen hän näyttää osaavansa, kun niin oikeasti yrittää, mutta suuren osan ajasta voi vain miettiä, että Scottin parhaat teokset tehtiin jo ainakin 20 vuotta sitten. Scottin työ on tietty vaikeutunut käsikirjoituksen vuoksi, missä hahmot jäävät yhdentekeviksi, eikä tarinakaan etene sujuvasti. Scott tosin itse halusi jatkuvia uudelleenkirjoituksia, kunnes oli tarpeeksi tyytyväinen... Visuaalisesti Scott osaa kyllä tehdä hyvännäköisiä elokuvia. Muutamia turhan paljon heiluvia käsivaraotoksia taistelun keskellä ja outoja zoomailua lukuunottamatta kuvaus on taidokasta. Kuvat ovat täynnä upeita lavasteita ja hienoja asuja. Jos jotain elokuvasta ei voi kritisoida, niin sitä, kuinka tarkkaa työtä monet ovat tehneet elokuvan visuaalisen ilmeen eteen. Äänitehosteetkin ovat vaikuttavat. Säveltäjä Marc Streitenfeld tunnelmoi musiikeillaan mukavasti taustalla (lukuunottamatta erään dramaattisen kohtauksen outoa, tunnelman pilaavaa soitinvalintaa), mutta eivät melodiat mieleen jää.

Elokuvasta on tosiaan olemassa noin vartin pidempi Director's Cut -versio. Lisäykset ovat lähinnä raakuuksia taisteluihin, joita teattereissa ei voitu näyttää. Verta on enemmän ja brutaalimpia hetkiä näytetään tarkemmin. Mukana on myös kohtaus Sherwoodin metsässä, mikä luo parempaa pohjaa Robin Hoodin tulevaisuuden päätöksille kuin mitä teatteriversiossa päästään näkemään.

Yhteenveto: Robin Hood vuosimallia 2010 on keskinkertainen elokuva klassikkokertomuksesta ja vielä isompi pettymys, kun muistaa, että Ridley Scott ja Russell Crowe tekivät kymmenen vuotta aiemmin huikean Gladiaattorin. Elokuva alkaa kyllä iskevästi, mutta ison alkutaiston jälkeen meno alkaa väsyä. Kun draamapuoli nousee esille, käy harmillisen selväksi, kuinka kömpelösti hahmot on kirjoitettu. Russell Crowe on mainio pääroolissa, mutta hahmona Robin Hood on kirjoitettu töksähtelevästi. Kyseessä pitäisi olla Robin Hoodin syntytarina, mutta elokuva ei kunnolla vaivaudu panostamaan siihen, että tämä versio hahmosta todella ansaitsisi asemansa, missä hänet myöhemmin tunnettaisiin ympäri valtakunnan. Sivuhahmotkaan eivät ole kummoisia ja Mark Strongin esittämä pahis on mitäänsanomaton. Romanssi Robinin ja Marianin välillä lähinnä tylsistyttää, sillä Crowen ja Cate Blanchettin väliltä ei löydy kunnon kemiaa. Erityistä jännitettä ei onnistuta rakentamaan ja loppuhuipennus ei tarjoa samaa vau-efektiä kuin alun taistelu. Tekniseltä puolelta löytyy kuitenkin paljon hyvää. Jos fanittaa Robin Hood -hahmoa, Ridley Scottia tai Russell Crowea oikein tosissaan, kannattaa tämä versio vilkaista. Mitään erityisen kummoista teosta ei kuitenkaan kannata odottaa näkevänsä. Omalla kohdallani on hieman hassua, että vuoden 2018 Robin Hood -rainan näkeminen sai minut arvostamaan enemmän tätä Scottin ja Crowen yritystä aiheesta. Kenties tulevien vuosikymmenien aikana tullaan näkemään vielä sitäkin surkempia elokuvia hahmosta, jolloin jonain päivänä pidän tätä elokuvaa mestarillisena...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Robin Hood, 2010, Universal Pictures, Imagine Entertainment, Relativity Media, Scott Free Productions