Arvostelu: Elät vain kahdesti (You Only Live Twice - 1967)

ELÄT VAIN KAHDESTI

YOU ONLY LIVE TWICE

Ohjaus: Lewis Gilbert
Pääosissa: Sean Connery, Tetsurō Tamba, Akiko Wakabayashi, Mie Hama, Donald Pleasence, Teru Shimada, Karin Dor, Bernard Lee, Lois Maxwell, Desmond Llewelyn, Ronald Rich ja Charles Gray
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Ian Flemingin "James Bond" -kirjasarjaan (1953-1966) perustuvat elokuvat Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No - 1962), Salainen agentti 007 Istanbulissa (From Russia with Love - 1963), 007 ja Kultasormi (Goldfinger - 1964) ja Pallosalama (Thunderball - 1965) olivat suurmenestyksiä, joten Bond-leffoja päätettiin tietysti jatkaa. Alunperin tekijät aikoivat tehdä elokuvan Flemingin "Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa" -kirjan ("On Her Majesty's Secret Service" - 1963) pohjalta, mutta koska se vaati lumisten vuorien löytämistä kuvauspaikaksi, tekijät päättivät tehdä ensin elokuvan kirjasta "Elät vain kahdesti" ("You Only Live Twice" - 1964). Vaikeuksia tuotannolle koitui päänäyttelijä Sean Conneryn kyllästymisestä rooliinsa, mitä hän oli esittänyt neljänä vuotena peräkkäin. Connery kuitenkin lopulta suostui jatkamaan sarjan parissa, kun tekijät tarjosivat hänelle isompaa palkkaa. Kuvaukset alkoivat kesällä 1966 ja Elät vain kahdesti sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin (Suomeen leffa tosin saapui vasta syyskuussa 1967). Elokuva oli menestys, vaikkei tuottanutkaan yhtä paljon rahaa kuin sarjan kaksi edellistä osaa. Leffa sai myös hieman ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, joista jotkut kehuivat elokuvan seikkailua ja päävihollista, kun taas toiset kritisoivat Bond-elokuvien kaavamaisuutta. Itse näin Elät vain kahdesti -leffan yhdessä muiden vanhojen James Bond -filmien kera lapsena eräänä kesänä isäni kanssa, mutten muista, että olisin nähnyt sitä koskaan uudestaan. Kuitenkin nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa kaikki aiemmat 007-elokuvat läpi ja arvostella ne. Katsoinkin Elät vain kahdesti pari viikkoa Pallosalaman jälkeen.

Kun joku sieppaa Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton avaruusaluksia siinä toivossa, että suurvallat ryhtyisivät tuhoisaan sotaan keskenään, MI6 lähettää agentti James Bondin Japaniin selvittämään, ketkä ovat kaiken takana? Ketkä muutkaan kuin pahamaineinen SPECTRE-järjestö?

Sean Connery tosiaan suostui palaamaan agentti 007 James Bondin rooliin viidettä kertaa isomman palkkion vuoksi ja välillä sen myös huomaa - niin pahassa kuin itse asiassa hyvässäkin. Paikoitellen Conneryn kyllästyminen rooliin on näkyvää, mutta paikoitellen vaikuttaa myös siltä, että isompi palkka on motivoinut häntä yrittämään kovemmin kuin Pallosalamassa. Hän on myös saanut pitää välivuoden, minkä jälkeen Bondin esittäminen on varmaan tuntunut siltä kuin palaisi töihin mukavan ja pitkän loman jälkeen. Itse Bond on sama vanha nokkela ja taistelutaitoinen agentti, mutta lisäplussaa tuo se, etteivät hänen naisten hurmausyrityksensä tunnu samalla lailla ahdistelulta kuin aiemmissa filmeissä. Tässä Bondin ja naisten välille on yritetty löytää aidompaa romantiikkaa, mutta harmillista vain on, ettei Connerylla ja naisnäyttelijöillä ole minkäänlaista kemiaa keskenään.
     Tällä kertaa Bond päätyy siis pussailemaan parinkin japanilaisnaisen kanssa, joista toinen on Bondia auttava agentti Aki (Akiko Wakabayashi) ja toinen täysin unohdettava sukeltajatyttö Kissy (Mie Hama). Akista on saatu osittain kiinnostava tapaus, ollessaan aluksi hieman mystinen, mutta Kissy jää täysin yksiulotteiseksi ja mitäänsanomattomaksi neidoksi, joka roikkuu loppuleffan ajan Bondin mukana. Wakabayashi on oiva valinta osaansa, mutta Hama ei tee minkäänlaista vaikutusta.
     Aiemmissa James Bond -elokuvissa vain pariin otteeseen nopeasti nähty SPECTRE-järjestön johtaja Ernst Stavro Blofeld (Donald Pleasence) tekee kunnon ensiesiintymisensä. Hahmo on aiemmin ollut lähinnä selin kameraan ja hänestä on nähty pääasiassa hänen kätensä, jotka pitelevät ja silittävät valkoista kissaa. Tällä kertaa Blofeld ei ole pelkkä taustalla tapahtumia ohjaileva nukkemestari, vaan itse pääpiru, jonka kohtaamiseen Bond tarvitsee kaiken lahjakkuutensa. Blofeldia ei ole turhaan piiloteltu pitkään, vaan hänen näyttäytymisensä palkitsee odotuksen, sillä kyseessä on aidosti katala ja uhkaava vihollinen. Hän ei ole fyysisesti Bondin veroinen, mutta älyllisesti kyllä. Parasta hahmossa on kuitenkin hänen näyttelijänsä Pleasence, joka on nappivalinta rooliin. Pleasence onnistuu olemaan vaarallinen vastus ja hän luo hyvin epämiellyttävää ilmapiiriä.
     Elokuvassa nähdään myös Tetsurō Tamba Japanin salaisen palvelun pomona "Tiikeri" Tanakana, Teru Shimada ja Karin Dor SPECTRE:n agentteina, sekä vanhat tutut Bernard Lee, Lois Maxwell ja Desmond Llewelyn MI6:n pomo M:nä, hänen sihteerinään Moneypennynä ja agenttien ihmevempaimet suunnittelevana Q:na. Q on tähänkin leffaan kehitellyt uusia hauskoja laitteita, parhaimpana "Pikku-Nellien".

Elät vain kahdesti on jälleen oiva lisäys 007-elokuvien sarjaan, mutta samalla se on hieman epätasainen paketti. Kuten jo sanoin, leffa vie Bondin tällä kertaa kauas itään, ihmettelemään Japanin kulttuuria ja vaikka edellisiin filmeihin verrattuna erilainen ympäristö tuo oman lisänsä elokuvaan, tapahtuu Japanin esittely vähän kömpelösti. On hauska tutkia tätä todella erilaista kulttuuria länsimaihin verrattuna, mutta samalla elokuva käyttää kenties liikaakin aikaa kulttuurin näyttämiseen kuin itse tarinan kertomiseen. Elokuvasta voisi leikata joitakin hetkiä kokonaan pois, sillä ne tuntuvat paikoitellen enemmänkin mainokselta. Lisäksi filmissä on mukana jokseenkin kyseenalainen juttu, mikä on herättänyt keskustelua vuosien varrella - James Bond nimittäin maskeerataan yhdessä kohtaa japanilaiseksi. Tätä on pidetty kulttuurillisesti loukkaavana, etenkin nykypäivänä, mutta itselleni ongelma ei ole niinkään loukkaamisessa, vaan siinä kuinka typerä ja surkeasti toteutettu idea onkaan kyseessä. Ensinnäkään japanilaismaskeeraus ei huijaisi ketään, minkä lisäksi Connery näyttää lähinnä naurettavalta, mikä ei oikein sovi vakoojajännäriin.

Elokuvasta kuitenkin löytyy selkeitä todella hyviä puolia. Kohtaukset, joissa avaruusalusten kimppuun hyökätään, ovat vangitsevan painostavia, etenkin uhkaavan musiikkinsa ansiosta (säveltäjä John Barry tekee jälleen erinomaista työtä). Filmin keskivaiheilla on eräs todella viihdyttävä ja mukavan toiminnallinen helikopterikohtaus, missä Bond pääsee hyödyntämään Q:n vekottimia koko rahan edestä. Loppuhuipennuksessa tasoa nostatetaan oikein kunnolla ja itse pidän äärimmäisen paljon siitä, missä huipennus tapahtuu. Blofeldin tukikohta on tulivuoren sisälle rakennettu piilopaikka, mihin on luotu jättimäiset salaovet ja kaikki. Voiko tämän täydellisempää tukikohtaa ollakaan itsestään suuria luulevalle maailmanvalloittajapahikselle? Ei voi! Onko tulivuori-tukikohta hieman naurettava ja erittäin epäuskottava idea? No todellakin ja siksi se onkin niin mahtava! Tekijät ovat selvästi halunneet pitää hauskaa loppuskaban kanssa ja siten se nouseekin tähän mennessä sarjan parhaaksi taisteluksi. Kun yllättävänkin suuressa tulitaistelussa on mukana vielä ninjoja miekkojen kanssa, katsoja todella palkitaan siitä, että hän jaksoi katsoa läpi hieman pitkäveteisemmätkin osuudet leffasta.

Tällä kertaa ohjaajana toimii Lewis Gilbert, joka on onnistunut luomaan viihdyttävän hengen ja päässyt leikkimään leffassa erilaisilla vakoojien laitteistoilla. Gilbertin ohjaus on oivallista, mutta Roald Dahlin käsikirjoitus tökkii hieman. Tämä on sinänsä hassua, sillä Dahl on tunnettu kirjailija, joka on tehnyt mm. lastensadun "Jali ja suklaatehdas" ("Charlie and the Chocolate Factory" - 1964). Teknisesti Elät vain kahdesti on ihan hyvin toteutettu. Kuvaus on suurimmaksi osaksi sujuvaa, mutta jotkut kuvat ovat aika kömpelösti yhteen leikattuja. Efektit ovat parhaat päivänsä nähneet, mutta toimivat tarpeeksi hyvin ja tuovat tavallaan oman hauskan lisänsä elokuvan viihdyttävyyteen. Lavasteet, etenkin SPECTRE:n tukikohta, ovat hienosti toteutetut. Puvustajat ovat päässeet leikkimään japanilaisen kulttuurin kanssa, mutta maskeeraajia on vaikea kehua Bondin muuttamisesta japanilaiseksi. Äänimaailma on kelvollinen ja lopputaistelussa ryminä muuttuu aika kovaksi. Tämänkertainen tunnuslaulu on legendaarisen Frank Sinatran tyttären Nancyn laulama "You Only Live Twice", joka on mainio kipale, muttei yllä omalla listallani Bond-tunnareiden kärkeen, eikä jää millään tavalla soimaan päässä.

Yhteenveto: Elät vain kahdesti on jälleen erittäin hyvä Bond-seikkailu, vaikka siitä löytyykin omat ongelmansa. Tarinan sijoittaminen Japaniin tuo mukaan jotain uutta kulttuurillisesti, mutta samalla tätä kulttuuria hyödynnetään välillä hieman kömpelösti. Bondin maskeeraus japanilaiseksi on lähinnä myötähäpeällistä. Lisäksi mukana on joitain hieman pitkäveteisempiä hetkiä. Heikkoudet kuitenkin unohtuvat ja odotus palkitaan, kun lopputaistelu alkaa, mikä on tähän mennessä sarjan paras. Suuri mäiske yliampuvan teatraalisessa SPECTRE:n tukikohdassa on erittäin viihdyttävää seurattavaa. Itse järjestön pomo Blofeld esitellään vihdoin kunnolla ja häntä näyttelevä Donald Pleasence on nappivalinta rooliin, luoden hahmosta uhkaavan ja ovelan. Sean Connery parantaa hieman roolityötään edellisestä osasta, vaikka paikoitellen on yhä näkyvissä, että hän on alkanut kyllästyä leikkimään agenttia. Filmin tunnuskappale on oivallinen, muttei nouse ainakaan omalla listallani Bond-laulujen kärkeen. Sama pätee itse elokuvaan. Se on oikein mainio, muttei kuulu mielestäni sarjan parhaimmistoon. Suosittelen sen katsomista kuitenkin oikein lämpimästi, jos pidit aiemmista 007-leffoista. Seuraavasta leffasta lämpöä sitten puuttuukin, kun suuntaamme lumisille vuorille Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -elokuvan (On Her Majesty's Secret Service - 1969) ja uuden Bond-näyttelijä George Lazenbyn parissa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
You Only Live Twice, 1967, Eon Productions, Danjaq

Arvostelu: Viidakkokirja (The Jungle Book - 1967)

VIIDAKKOKIRJA

THE JUNGLE BOOK

Ohjaus: Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Bruce Reitherman, Sebastian Cabot, Phil Harris, George Sanders, Louis Prima, Sterling Holloway, J. Pat O'Malley, Clint Howard, Verna Felton ja Ben Wright
Genre: animaatio, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 18 minuuttia
Ikäraja: 7

The Jungle Book, eli suomalaisittain Viidakkokirja on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 19. osa. Elokuva perustuu Rudyard Kiplingin samannimiseen satukirjaan vuodelta 1894. Leffan teko lähti liikkeelle, kun Bill Peet totesi herra Walt Disneylle, että yhtiö voisi tehdä paremman eläinelokuvan ja ehdotti seuraavaksi leffaksi Kiplingin kirjaa. Kun tätä edeltänyt Disney-animaatio Miekka kivessä (The Sword in the Stone - 1963) huomattiin taloudelliseksi pettymykseksi, herra Disney päätti olla enemmän mukana uuden leffan teossa. Aluksi Peet halusi filmin olevan alkuperäisen kirjan tavoin synkkä, mutta herra Disney ei ollut siihen tyytyväinen, mikä johti Peetin eroamiseen yhtiöstä. Vuonna 1964 elokuvan työstäminen lähti kunnolla käyntiin ja lopulta Viidakkokirja sai ensi-iltansa syksyllä 1967. Elokuva jäi herra Walt Disneyn viimeiseksi elokuvaksi, sillä hän menehtyi vuotta ennen leffan ilmestymistä. Filmi oli suuri menestys ja se sai hyvät arviot kriitikoilta. Vuosien varrella elokuvasta on muodostunut kunnon klassikko ja joidenkin mielestä kyseessä on Disneyn paras teos. Itse näin Viidakkokirjan lapsena, mutten muista lainkaan milloin. Kesti vuosia kunnes katsoin elokuvan uudestaan keväällä 2016. Leffan näytelty versio Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016) oli juuri ilmestynyt ja koska se oli mielestäni erittäin hyvä, päätin vilkaista Disneyn alkuperäisen piirretyn uudestaan. Harmillisesti se ei ollut mielestäni enää kovin kummoinen. Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Walt Disneyn animaatioklassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, kun olen armeijassa, tiesin, että oli jälleen aika katsoa Viidakkokirja. Se oli kuitenkin yksi viimeisistä Disney-animaatioista, jotka katsoin ja arvostelin listaltani.


Kun vaarallinen tiikeri Shere Khan palaa takaisin viidakkoon, Bagheera-pantterin täytyy viedä susien kasvattama ihmispentu Mowgli ihmiskylään. Shere Khan nimittäin vihaa ihmisiä ja tappaa heidät, jos heitä saapuu viidakkoon. Matkallaan Mowgli tapaa mm. rennon Baloo-karhun, marssivat elefantit, hypnoottisen Kaa-käärmeen, sekä kuningas Louien ja tämän apinat.

Elokuvan päähenkilö on nuori Mowgli-poika (ohjaajan lapsi Bruce Reitherman), jota viidakon muut asukit kutsuvat ihmispennuksi. Hahmo on osittain mainio seikkailun päähahmo, mutta hänestä löytyy myös ärsyttävä piirre. Lapsi kun on, Mowgli ei tietenkään halua totella käskyjä, eikä todellakaan halua lähteä ihmiskylään, sillä hänen mielestään viidakko on paljon hauskempi paikka. Hahmon naiivius tulee usein esille, kun hän on jatkuvasti innoissaan uusista asioista, eikä osaa varoa asioita tarpeeksi hyvin, minkä takia hän joutuu jatkuvasti ongelmiin. Innokkuus on kuitenkin myös positiivinen puoli, sillä siten Mowgli kulkee jatkuvasti eteenpäin ja kuljettaa seikkailua mukanaan.
     Bagheera-pantteri (Sebastian Cabot) on todella määräilevä tapaus, joka saattaa aluksi vaikuttaa ärsyttävältä, sillä hän kieltää Mowglia kaiken aikaa tekemästä asioita. Leffan aikana kuitenkin huomaa usein, että Bagheera vain välittää pojasta todella paljon ja haluaa suojella tätä. Useaan otteeseen katsojana tuumiikin, että Mowglin olisi kannattanut kuunnella Bagheeraa.
     Baloo-karhu (Phil Harris) on taas Bagheeran vastakohta. Baloo rakastaa ottaa rennosti ja hänen ajatusmaailmansa houkuttelee Mowglia paljon enemmän kuin Bagheeran tiukat säännöt. Hassu karhu on helposti rakastettava hahmo, sillä hän pöhköilee usein ja isona lempeänä nallena hänestä voi helposti muodostua lasten suosikki. Baloon luonne nostattaa hymyn jatkuvasti huulille.

Elokuvan pahis on tosiaan Shere Khan -tiikeri (George Sanders), jolle on saatu aikaiseksi mahtipontisen julma tunnelma. Onkin siis harmi, että hänet nähdään vasta leffan lopussa. Shere Khania kuitenkin pohjustetaan läpi filmin onnistuneesti, jolloin katsojana tietää hahmon heti vaaralliseksi, kun hän ilmestyy ruutuun. Kunnon taustatarinaa tiikerille ei kuitenkaan anneta, vaan hän vain inhoaa ihmisiä ja haluaa sen takia tappaa Mowglin.
     Muita hahmoja Viidakkokirjassa ovat Mowglin susi-isä Rama (Ben Wright), joka jää harmillisen tylsäksi; luihu Kaa-käärme (Sterling Holloway), joka näkee ihmispennun makoisana suupalana; orangikuningas Louie (Louis Prima), joka kiinnostuu Mowglista tämän kykyjen vuoksi; elefanttijoukon eversti Hathi (J. Pat O'Malley), joka on todella ylpeä; hänen vaimonsa Winifred (Verna Felton), jolla on enemmän älliä kuin miehellään; sekä heidän pieni innokas norsupoikansa (Clint Howard), joka ystävystyy Mowglin kanssa välittömästi.

Viidakkokirja on onneksi parempi elokuva kuin muistin. Uskoisin, että viime katselukerralla uuden, todella hyvän näytellyn version jälkeen tämä animaatio ei vain tarjonnut tarpeeksi, jolloin se jäi mielestäni pelkästään ihan kivaksi. Nyt kun saman tarinan parempi versio ei luonut tämän päälle varjoaan, pystyin nauttimaan katselukokemuksesta enemmän. Kyseessä ei silti ole kovin ihmeellinen teos, mutta mainiona seikkailuleffana sen katsoo mielellään. Alussa tarinan taustat esitellään yksinkertaisen nopeasti (mutta selvästi) ja ei aikaakaan, kun Mowglin matka viidakon halki alkaa. Ihmispentu kohtaa jatkuvasti uusia tuttavuuksia, joista osa on selkeästi mukavampaa sorttia kuin toiset. Uudet hahmot, kuten elefantit, Kaa-käärme ja Baloo kohdataan yksi kerrallaan, jolloin jokaiseen voi keskittyä täysillä ja nähdä, miten Mowgli toimii heidän kanssaan. Viidakkokirja on todella episodimainen teos, sillä aina kun yksi hahmo on esitelty, seuraavan henkilön esittely alkaa ja tilanne muuttuu voimakkaasti. Jotkut hetket ovat selvästi vauhdikkaampia ja joihinkin on saatu ihan pientä jännitettä mukaan. Huumoria löytyy tietysti läpi elokuvan ja itse huomasin, että Kaa-käärme tarjosi parhaimmat hekotukset. Erityisen hulvaton filmi ei ole kyseessä, mutta eipä sen tarvitsekaan olla.

Episodimaisuus ei ole onneksi heikosti tehty, jolloin eri tilanteet eivät tunnu vain irrallisilta hetkiltä, jotka on läimäisty yhteen, jotta pituutta saataisiin tarpeeksi siihen, että lopputulosta voi kutsua elokuvaksi. Tarina kulkee sujuvasti eteenpäin, eikä aika käy pitkäksi. Kun leffa ei tarjoa vauhtia ja seikkailua tai nauruja, on siihen saatu hieman syvällisyyttä ja herkkyyttäkin. Suurin miinukseni Viidakkokirjalle on kuitenkin, ettei se loppujen lopuksi tarjoa mitään kunnon tunteita, vaan sitä on vain mukava katsella. Sitä ei unohda nopeasti, muttei se myöskään tuota intoa nähdä sitä kovin nopeasti uudestaan. Toinen iso miinus on, että elokuvan loppuhuipennus on todella antiklimaattinen ja aika mitäänsanomaton, jolloin Shere Khan ei todellakaan pääse oikeuksiinsa. Viidakkokirja edustaa kyllä vanhojen Disney-animaatioiden parempaa puolta, muttei se silti oikeasti erityinen ole. Vaikka se oli tällä katselukerralla parempi kuin viimeksi, on näytelty versio silti parempi kokonaisuus.

Monen aiemman Disney-animaation tavoin myös Viidakkokirja on musikaali. Ensimmäisenä kuullaan elefanttien hauska marssihoilotus "Colonel Hatchi's March" ja toisena Baloon rento "The Bare Necessities", joka oli Oscar-ehdokkaana parhaasta kappaleesta, mutta hävisi sen Doctor Dolittlelle (1967). Kolmas laulu on oma suosikkini "I Wan'na Be Like You", jonka laulaa apinakuningas Louie. Neljäs on mainio Kaa-käärmeen laulama "Trust in Me", jossa todella on jotain hieman hypnoottista. Viidentenä kuullaan unohdettava korppikotkien hoilotus "That's What Friends Are For" ja viimeinen kappale on pienen tytön (Darleen Carr) laulama "My Own Home", joka on nykypäivänä todella, TODELLA konservatiivinen. Sen aikana tyttö on hakemassa vettä lammesta ja laulaa samalla, kuinka hänen tarkoituksensa on hakea vettä kokkaavalle äidilleen ja että jonain päivänä hänkin on kokkaava äiti ja lähettää oman tyttärensä hakemaan vettä. Nykypäivänä kappale ei ikinä pääsisi läpi leffaan, eikä mikään ihme, ettei sitä kuulla uudessa versiossa.

Viidakkokirja on oivallisesti piirretty elokuva. Disneyn tyyli näkyy läpi leffan hahmoista. Taustat ovat hienosti toteutetut ja viidakkoon on saatu hienosti erilaisia nähtävyyksiä. Etenkin apinoiden asuttamat rauniot ovat tyylikkäät. Parissa kohtaa on käytetty aika laiskasti täysin samanlaista animaatiota kuin aiemmin leffassa, mikä on hieman tylsä ratkaisu. Äänimaailmaan kuitenkin toivoisi hieman lisää viidakon ääniä, kuten lintujen laulua tai jotain vastaavaa. Elokuvan ohjauksesta vastaa Wolfgang Reitherman, joka ohjasi kolme aiempaakin Disney-animaatiota. Viidakkokirjan kohdalla Reitherman on onnistunut selvästi paremmin kuin mitäänsanomattoman Miekka kivessä -leffan parissa. Asiaan vaikuttaa myös paljon parempi käsikirjoitus. George Brunsin säveltämät musiikit ovat kappaleiden tavoin suurimmaksi osaksi mainiot.

Blu-rayn kuvanlaatu on oivallinen. Lisämateriaalina Blu-raylla on laula-mukana -versio elokuvasta, vaihtoehtoinen loppu, poistettu kohtaus, poistettuja lauluja, eläimistä kertova "Disneypedia: Junglemania!", Disneyn yhdeksän vanhan miehen muodostamasta animaattorijoukosta kertova "Growing Up With Nine Old Men", Disneyn Animal Kingdomista kertova pätkä ja Jonas Brothersin esittämän "I Wan'na Be Like You" -kappaleen musiikkivideo. Katsottavaa on yhteensä lähes kahdeksi tunniksi.

Yhteenveto: Viidakkokirja on kelpo seikkailuelokuva, joka sisältää alusta loppuun kulkevan mukavan tunnelman. Mowglin matka lähtee nopeasti käyntiin, eikä aika käy pitkäksi, kun hän kohtaa jatkuvasti uusia hahmoja. Elokuvan hahmogalleria on todella mainio, vaikkakin on harmi, ettei Shere Khan -pahista ole hyödynnetty kovin hyvin. Tunnelmaan on saatu hyvää vauhtia, joka syntyy joko hymyt huulille nostattavan huumorin tai pienen jännitteen kautta. Erikoisempia tunteita filmi ei herätä, mikä on hieman harmillista. Tarina kulkee todella episodimaisesti eteenpäin, mutta se on hoidettu onneksi hyvin, eivätkä erilaiset tapahtumat tunnu irrallisilta toisistaan. Loppuhuipennus ei valitettavasti ole kummoinen, mutta onneksi muuten kyseessä on hyvä kokonaisuus, jonka laulut ovat suurimmaksi osaksi mainioita ja joka on taidokkaasti animoitu. Suosittelenkin Viidakkokirjaa kaikille lapsille, jotka pitävät animaatioista, eläimistä ja seikkailuista. Se toimii oivallisesti myös aikuisille. Vuoden 2016 näytelty versio kannattaa myös katsoa, sillä se on monin tavoin onnistuneempi teos kuin tämä. Elokuvalle tehtiin jatko-osa Viidakkokirja 2 (The Jungle Book 2 - 2003), jonka kävin katsomassa lapsena äitini kanssa leffateatterissa, mutta josta en muista enää yhtään mitään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Jungle Book, 1967, Walt Disney Productions