Arvostelu: Suuri pakoretki (The Great Escape - 1963)

SUURI PAKORETKI

THE GREAT ESCAPE

Ohjaus: John Sturges

Pääosissa: Steve McQueen, James Garner, Richard Attenborough, Charles Bronson, James Donald, Donald Pleasence, James Coburn, Hannes Messemer, David McCallum, Gordon Jackson, John Leyton, Angus Lennie, Nigel Stock, Robert Graf, Hans Reiser, Jud Taylor, Harry Riebauer, George Mikell ja Robert Desmond

Genre: jännitys, historia

Kesto: 2 tuntia 52 minuuttia

Ikäraja: 16

The Great Escape, eli suomalaisittain Suuri pakoretki perustuu Paul Brickhillin samannimiseen kirjaan vuodelta 1950, joka kertoi tositapahtuman suuresta pakoyrityksestä saksalaisesta vankileiristä, Stalag Luft III:sta, missä Brickhilliä pidettiin vankina. Kirjan pohjalta oli jo tehty livelähetyksenä televisioitu näytelmäesitys vuonna 1951, mutta 1960-luvun alussa Mirischin veljekset Walter, Marvin ja Harold ryhtyivät työstämään elokuvasovitusta United Artists -yhtiön kanssa. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Suuri pakoretki sai maailmanensi-iltansa 20. kesäkuuta 1963 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli yksi ilmestymisvuotensa isoimmista hiteistä, joka sai paljon kehuja kriitikoilta, sekä Oscar-ehdokkuuden parhaasta leikkauksesta ja Golden Globe -ehdokkuuden parhaana elokuvana. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään Suurta pakoretkeä pidetään ehtana klassikkona ja yhtenä vankilaelokuvien isoimmista merkkiteoksista. Itse en ollut aiemmin nähnyt Suurta pakoretkeä, mutta olin tiennyt siitä ja päätähti Steve McQueenin huimapäisestä moottoripyörästuntista jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Vuonna 1942 Saksan sotilasjohto on vanginnut maailman taitavimmat pakoekspertit Stalag Luft III -vankileirilleen, joka on erityisesti suunniteltu estämään kaikenlaiset pakoyritykset. Eipä aikaakaan, kun vangit ryhtyvät yhdessä kehittelemään pakosuunnitelmaa, mutta voivatko he mitenkään saada yli kaksisataa ihmistä ulos leiriltä?

Suuri pakoretki seuraa toisen maailmansodan aikaan pakenemisen mestareita, jotka Saksa on saanut kiinni ja pistänyt lukkojen taakse samalle vankileirille, jonka maan johto kehuu olevan mahdoton pakenemiselle. Pakoekspertit päättävät tietty heti saapuessaan ryhtyä testaamaan leirin mainetta ja pian saksalaiset saavat huomata, että ehkä alan parhaita ei olisi kannattanut sulloa samaan paikkaan lyömään viisaita päitään yhteen. Tähän vankilapakoihin erikoistuneeseen porukkaan kuuluvat muun muassa huimapäinen sooloilija Virgil Hilts (Steve McQueen), isoa pakoyritystä johtava Roger Bartlett (Richard Attenborough), pakotarvikkeita leiriin hankkiva Bob Hendley (James Garner), tunnelikuninkaaksi tituleerattu Danny Welinski (Charles Bronson), pakoennätyksiä rikkova Archie Ives (Angus Lennie), tarvikkeista pakovälineitä rakentava Louis Sedgwick (James Coburn), papereita väärentävä Colin Blythe (Donald Pleasence), tietoa keräävä Andy MacDonald (Gordon Jackson), sekä nokkela Eric Ashley-Pitt (David McCallum). Joukko koostuu toinen toistaan pidettävämmistä tyypeistä, joita ryhtyy heti kannustamaan pakoyrityksessä. Jokaisella on selvä roolinsa homman edistämisessä ja kaikkien puolesta jännittää läpi leffan. Näyttelijät suoriutuvat läpikotaisin taidokkaasti rooleistaan. Viimeistään tämän elokuvan myötä läpimurtonsa tehnyt McQueen on tietty karismaattinen omaa tietä kulkevana Hiltsinä ja Attenborough tekee vahvaa työtä joukkoa komentavana Bartlettina. Nousuaan tekevä Bronson on nappivalinta yrmyksi tunnelinkaivajaksi ja Pleasence omaksuu arvokkuutta, joka tultaisiin myöhemmin muistamaan esimerkiksi leffoissa 007 Elät vain kahdesti (You Only Live Twice - 1967) ja Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978). Mainio on myös Garner Colinin huonetoverina Hendleynä.

Suuri pakoretki osoittautui aivan mahtavaksi vankilapakoseikkailuksi, joka nappaa heti alussa mukaansa pelkän Elmer Bernsteinin reippaan marssimusiikin avulla ja pitää tiukasti otteessaan loppuun saakka. Kyseessä on lähes kolmen tunnin elokuva, mutta se on niin erinomaisesti kasattu ja rytmitetty, ettei aika käy koskaan pitkäksi ja päämääräinen, jännittävä ja napakka elokuva tuntuu itse asiassa kestoaan huomattavasti lyhyemmältä. Mukana ei ole mitään turhaa ja sanoisin jopa, että olisin helposti voinut katsoa leffaa vielä vaikka puoli tuntia lisää. Ensiminuuteista lähtien pakoyrityksiä on todella koukuttavaa seurata ja tähän poppooseen tykästyy niin, että heidän kanssa voisi viettää enemmänkin aikaa. Tuntuu siltä kuin olisi itsekin menossa mukana, kaivamassa tunneleita, vahtimassa vartijoiden liikkeitä tai etsimässä hyödyllisiä tarvikkeita. Hikipisarat kimmeltelevät niin hahmojen kuin katsojien ohimoilla ja sydän pamppailee yhä vain lujempaa, mitä pidemmälle pakoyritys etenee. Kun H-hetki on vihdoin käsillä, elokuva muuttuu äärimmäisen tiivistunnelmaiseksi.

Tehokkaasti työstetyn jännityksen ohessa elokuvasta löytyy yllättävänkin paljon huumoria. Pakoekspertit eivät todellakaan ole maansa myyneitä, kun heidät vangitaan leirille, vaan he ryhtyvät virnuillen heti pohtimaan mahdollisia tapoja päästä karkuun. Hahmot heittävät huulta ja muutenkin monet kohtaukset ovat oivan lupsakoita. Epätoivoisen sijaan filmi on pikemminkin menevän seikkailullinen, mikä johtaa niin onnistumisiin kuin elokuvan kompastuskiveen. Mukana on nimittäin traagisia hetkiä ja sen enempää spoilaamatta sanon, että ainakin jotkut vankikarkureista kohtaavat elokuvan aikana loppunsa natsien käsissä. Nämä surumielisiksi tarkoitetut hetket kuitenkin katkaistaan joka kerta liian lyhyeen, kun säveltäjä Bernstein palaa seikkailulliseen marssiinsa ja tyyli vaihtuu kuin lennosta viihteellisemmäksi. Erityisesti näiden haikeiden kohtausten aikana toivoin, että elokuva olisi pidempi ja saisi katsojan todella toivottuun tunteeseen mukaan, ennen kuin nupit väännetään taas kaakkoon. Muuten Suuri pakoretki on erinomainen teos.

Elokuvan ohjauksesta vastaa John Sturges, jonka kenties tunnetuimmassa työssä, muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneessä länkkärissä 7 rohkeata miestä (The Magnificent Seven - 1960) nähtiin myös Steve McQueen, Charles Bronson ja James Coburn. Sturgesin ohjaus on väkevää ja hän saa taidokkaasti katsojan koukkuunsa. James Clavellin ja W. R. Burnettin laatima käsikirjoitus on myös vangitseva. Vaikka kaksikko onkin ottanut vapauksia todellisista tapahtumista, heidän tekstinsä heijastaa varmasti monia tosiseikkoja, aitoja tuntemuksia ja meininkiä, millaista pakoekspertit kokivat Stalag Luft III:ssa. Visuaalisesti Suuri pakoretki on upea. Se on erittäin hienosti kuvattu ja varsinkin loppupäässä nähtävät maisemaotokset ovat komeaa katseltavaa. Vankileirin lavasteet ovat näyttävät ja niin puvut kuin maskeeraukset ovat oivallisesti toteutetut. Valaisua hyödynnetään hyvin ja leikkaus on muutamia tunnelmarikkoja lukuun ottamatta esimerkillistä. Mainio äänimaailma tukee menoa onnistuneesti.

Yhteenveto: Suuri pakoretki on aivan mahtava filmi, joka on ehdottomasti klassikkoasemansa ansainnut. Elokuva on synkästä aiheestaan huolimatta äärimmäisen viihdyttävä ja liki kolmen tunnin kesto tuntuu kuluvan yllättävänkin vauhdikkaasti. Tarina on todella vangitseva ja katsoja on täysin naulattu penkkiinsä, seuratessaan näiden pakoeksperttien livahdusyrityksiä. Elokuva on myös todella hupaisa ja siitä löytyy useita hauskoja vitsejä ja hetkiä. Mukana on myös traagisia tilanteita, joiden aikana toivoisi, että tekijät malttaisivat pysytellä hieman pidempään surussa, ennen kuin palaavat takaisin seikkailulliseen viihteeseen. Jännitys vain kasvaa elokuvan edetessä, äityen todella tiivistunnelmaiseksi loppua kohti. Lopun moottoripyöräkohtausta pidetään ihan syystä ikonisena. Näyttelijäkaarti on huippuvireessä ja puitteiltaan elokuva on vaikuttava. Kuvaus on todella tyylikästä ja Elmer Bernsteinin reippaat marssimusiikit kruunaavat kokemuksen. Suuri pakoretki on erinomainen filmi, jota suosittelen äärimmäisen lämpimästi - etenkin nyt elokuvan 60-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Great Escape, 1963, The Mirisch Company, Alpha

Arvostelu: Halloween: The Curse of Michael Myers (1995)

HALLOWEEN: THE CURSE OF MICHAEL MYERS

Ohjaus: Joe Chappelle
Pääosissa: Paul Rudd, Donald Pleasence, Marianne Hagan, Devin Gardner, J. C. Brandy, George P. Wilnur, Keith Bogart, Kim Darby, Bradford English, Janice Knickrehm ja Mitch Ryan
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 27 minuuttia - The Producer's Cut: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 18

John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) oli kriitikoiden kehuma menestys, joka on vuosien varrella noussut klassikkoasemaan ja aloittanut oman elokuvasarjansa. Jatko-osat Halloween II - tappajan paluu (Halloween II - 1981), Halloween III - pahuuden yö (Halloween III: Season of the Witch - 1982), Halloween 4 (Halloween 4: The Return of Michael Myers - 1988) ja Halloween 5 (Halloween 5: The Revenge of Michael Myers - 1989) olivat kaikki kuitenkin enemmän tai vähemmän lytättyjä, eikä yksikään niistä noussut alkuperäisen osan taloudelliseen menestykseen. Viides osa menestyi niin heikosti, että kuudennen osan suunnitelmat pistettiin hetkellisesti jäihin ja elokuvasarjan oikeudet päätettiin myydä Miramaxille. Miramax ryhtyi työstämään kuudetta elokuvaa ja yhdessä kohtaa itse Quentin Tarantino kirjoitti sille käsikirjoituksen, joka kuitenkin hylättiin. Pitkän prosessin jälkeen teksti saatiin valmiiksi ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1994. Kuitenkin kun elokuvaa esitettiin testiyleisölle alkuvuodesta 1995, yleisö kritisoi näkemäänsä ja leffaa ryhdyttiin nopeasti työstämään uusiksi, mutta ilman Donald Pleasencea, joka oli juuri menehtynyt helmikuussa. Lopulta Halloween: The Curse of Michael Myers ilmestyi syyskuussa 1995 ja se otettiin vastaan murska-arvioin. Vuosien varrella elokuva on kuitenkin noussut kulttiasemaan, kun sen alkuperäinen, testiyleisölle näytetty ja nykyään The Producer's Cut -nimellä kulkeva versio julkaistiin myyntiin. Itse tutustuin Halloween-elokuviin noin kymmenen vuotta sitten, kun katsoin kaverini kanssa Rob Zombien Halloween-uudelleenfilmatisoinnin vuodelta 2007. Alkuperäisen Halloween - naamioiden yön katsoin vasta vuonna 2017, jolloin päätin arvostella sen halloweenin kunniaksi. Siitä päätin aloittaa perinteen, missä arvostelen joka halloweeniksi seuraavan osan Halloween-elokuvasarjasta. Nyt olemme päässeet sarjan kuudenteen osaan, Halloween: The Curse of Michael Myersiin.

Jamie Lloyd karkaa vastasyntyneen vauvansa kanssa mustiin pukeutuneen miehen johtamalta kultilta ja saa kuolleeksi luullun Michael Myersin peräänsä. Tohtori Loomisin ja Jamien äidin, Laurie Stroden aikoinaan lapsenvahtiman Tommy Doylen täytyy auttaa Jamieta vauvan suojelussa.

J. C. Brandy korvaa Danielle Harrisin Laurien tyttären, Jamie Lloydin näyttelijänä, elokuvan hypätessä ajassa viisi vuotta eteenpäin siitä, mihin Halloween 5 päättyi. Jamie on ollut mysteerisen mustiin pukeutuneen miehen johtaman kultin vankina usean vuoden ja joutunut synnyttämään pienen lapsen, mikä on tietty vaikuttanut isosti Jamieen. Brandy ei valitettavasti vakuuta samalla lailla kuin yllättävänkin mainio Harris ja tulkitsee kauhuissaan olevaa nuorta naisenalkua aika puisesti.

     Donald Pleasence palaa viimeistä kertaa tohtori Loomisin rooliin, kuoltuaan pian elokuvan alkuperäisten kuvausten jälkeen. Viiden vuoden tauko elokuvasarjasta on selvästi tehnyt hyvää ja Pleasence suoriutuu roolistaan paremmin kuin Halloween 5:ssä, jossa kiinnostuksen puute paistoi näyttelijän silmistä.

     Alkuperäisessä Halloween - naamioiden yö -elokuvassa Laurie Stroden vahtima pieni Tommy Doyle -poika tekee paluun ja tällä kertaa häntä näyttelee nykyään supersankari Ant-Manina kenties parhaiten tunnettu koomikko Paul Rudd ihka ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Lapsena koettu trauma on pahasti järkyttänyt Tommya, joka on kasvanut pelossa ja erakoitunut hiljaiseksi mieheksi, kyttäillen naapurustonsa tapahtumia jopa aika karmivasti. Nuoresta Ruddista paistaa vielä kokemattomuus, eikä hän ole kovin kaksinen osassaan. Kenties hän hoksasikin nopeasti, ettei kauhu ole hänen juttunsa.

Unohdinkohan nyt ketään... Jamie, tohtori Loomis, Tommy Doyle... ai niin! Kyllähän se murhaaja Michael Myers (George P. Wilnur, uusintakuvauksissa A. Michael Lerner) käy muutaman kerran kääntymässä, säikyttelemässä ja tappamassa muutamat ihmiset. Silti Michael-poloinen tuntuu statistilta omassa elokuvassaan, aivan kuin tekijöitä ei enää kiinnostaisi tämä valkoiseksi maalattua William Shatner -naamaria käyttävä murhaikoni. Elokuva keskittyykin enemmän kulttiin, joka on mukamas ollut alusta alkaen Michaelin pahuuden lähde. Vaikka usein on hyvä tuoda yksinkertaisina esitettyihin asioihin syvyyttä ja avata taustoja, tämä kulttikuvio tekee pelkkää hallaa Michaelin tarinalle. Pahuuden ruumiillistuman sijaan kauhulegenda alennetaan periaatteessa tylsien tyyppien sätkynukeksi.

Kulttikuvio ei ole leffan ainoa ongelma. Käsikirjoitus on muutenkin tönkkö ja on selvää, että uusia tekstejä työstettiin vähän väliä - vielä kuvaustenkin päätyttyä. Elokuva on sekavasti rakennettu. Uusia asioita ujutetaan mukaan sekoittamaan soppaa samaa vauhtia kuin aiemmin esiteltyjä juttuja unohdetaan viedä loppuun. Lopusta puheenollen, mitään paljastamatta on pakko sanoa, että elokuvan finaali on todella hämmentävä sekamelska, josta huomaa, että se tehtiin paniikissa uudestaan testiyleisön negatiivisten reaktioiden jälkeen. Viimeiset minuutit jättävät katsojan kummastelemaan, että mitäköhän helvettiä juuri tapahtui? Tietävätköhän edes tekijät?

Tällä kertaa ohjauksesta vastaa Joe Chappelle, joka ei saa minkäänlaista tunnelmaa rakennettua. Elokuvan yritykset olla jännittävä tai suorastaan pelottava lässähtävät ja filmi on enemmänkin tylsä. Äkkisäikäytykset ovat niin kehnoja, ettei katsoja jaksa edes naurahtaa niille. Onneksi seassa on yksi ihan vekkulimainen tappo, joka saa aikaan hörähdyksen luovuudellaan. Leffa saa lisäpisteen siitä. Teknisiltä ansioiltaan filmi on välillä jopa amatöörimäisen näköinen. Se on selvästi tehty nopeasti ja halvalla, mikä näkyy niin kuvauksessa, leikkauksessa, lavasteissa kuin tehosteissakin. Alan Howarthin säveltämät musiikit eivät saa muuta aikaiseksi kuin pilattua Carpenterin mestarillisen tunnusmusiikin kököllä miksauksella ja hölmöillä soitinvalinnoilla.

Elokuvasta on tosiaan olemassa toinenkin versio, ns. "The Producer's Cut", joka esitettiin alun perin torjuvalle testiyleisölle ennen käsikirjoituksen muutoksia ja uusintakuvauksia, ja joka fanien vaatimuksesta julkaistiin virallisesti vasta vuonna 2013. Versiossa osalla hahmoista on eri kohtalot kuin teatterijulkaisussa, minkä lisäksi elokuvan loppuhuipennus on osittain todella erilainen. The Producer's Cut ei myöskään ole yhtä raaka sisällöltään.

Yhteenveto: Halloween: The Curse of Michael Myers on surkea ja aika pitkäveteinen kauhuraina, joka latistaa nimikkohahmoaan todella paljon. Sen lisäksi, ettei leffalla tunnu olevan käyttöä Michael Myersille, se myös vesittää hahmon mystisyyttä kököillä kulttikuvioillaan. Elokuva ei myöskään ole pelottava. Siitä löytyy yksi oiva tappo, mutta muuten kauhukohtaukset ovat väsähtäneitä ja laimeita. Kaikki johtaa varsinaiseen sekamelskahuipennukseen, jonka päätteeksi katsoja pohtii, mitä tuli juuri katsottua? Donald Pleasence on jälleen mainio tohtori Loomisina, mutta muut näyttelijät eivät vakuuta - ei edes Paul Rudd esikoisroolissaan. Elokuva ei vakuuta tekniselläkään puolellaan, vaan kaikki näyttää halvalta. Halloween: The Curse of Michael Myers on kaamea lisäys yhä vain iljettävämmissä pohjamudissa räpiköivään leffasarjaan. Ensi vuonna on sitten luvassa Halloween H20: 20 Years Later (1998), jossa unohdettiin kaikki Halloween II - tappajan paluun jälkeen ilmestyneet jatko-osat ja luotiin uusi jatkumo ilman Myersin kulttijuttuja. Toivottavasti se olisi askel (tai tässä kohtaa jo aikamoinen harppaus) parempaan suuntaan. Sitä odotellessa toivotan kaikille hurjaa halloweenia!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.11.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Halloween: The Curse of Michael Myers, 1995, Miramax, Nightfall Productions, Halloween VI Productions, Trancas International Films

Arvostelu: Halloween 5 (Halloween 5: The Revenge of Michael Myers - 1989)

HALLOWEEN 5

HALLOWEEN 5: THE REVENGE OF MICHAEL MYERS

Ohjaus: Dominique Othenin-Girard
Pääosissa: Danielle Harris, Donald Pleasence, Ellie Cornell, Beau Starr, Wendy Kaplan, Tamara Glynn, Jonathan Chapin, Matthew Walker, Jeffrey Landman ja Don Shanks
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 18

John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) nousi jo ilmestyessään suureen suosioon ja nykyään sitä pidetään yhtenä lajityyppinsä parhaimpana teoksena. Suosion vuoksi sarjaa päätettiin tietty jatkaa. Halloween II - tappajan paluu -leffassa (Halloween II - 1981) tekijät aikoivat alun perin viedä murhaaja Michael Myersin tarinan päätökseensä ja Halloween III - pahuuden yö (Halloween III: Season of the Witch - 1982) keskittyikin täysin uuteen tarinaan. Kolmososan erilainen konsepti oli kuitenkin luotaantyöntävä niin sarjan faneille kuin kriitikoille, joten Michael Myers päätettiin tuoda takaisin elokuvassa Halloween 4 (Halloween 4: The Return of Michael Myers - 1988). Vaikka leffa saikin kehnot arviot, oli se lippuluukuilla hitti ja viidennen filmin teko lähti heti liikkeelle. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 1989 ja lopulta Halloween 5 (monissa maissa lisänimellä The Revenge of Michael Myers) ilmestyi teattereihin saman vuoden lokakuussa. Tämäkin elokuva menestyi taloudellisesti, mutta jätti taas kriitikot kylmiksi. Itse tutustuin Halloween-sarjaan alun perin lähes kymmenen vuotta sitten, kun katsoin Rob Zombien ohjaaman uudelleenfilmatisoinnin Halloween vuodelta 2007. Alkuperäisen Halloween - naamioiden yön katsoin vasta kesällä 2017 ja pidin sitä huikeana teoksena. Päätinkin arvostella leffan sen vuoden halloweeniksi ja siitä asti olen päättänyt pitää perinnettä yllä, missä katson ja arvostelen joka vuosi seuraavan osan elokuvasarjasta. Nyt olemme päässeet jo sarjan viidenteen osaan...

Nuori Jamie-tyttö on joutunut hoitolaan hirvittävän tekonsa ja kokemansa traumansa vuoksi. Seuraavana halloweenina hengissä selvinnyt Michael Myers palaa takaisin Haddonfieldiin ja tohtori Loomikselle selviää, että Jamien ja Michaelin välille on muodostunut psyykkinen yhteys.

Danielle Harris palaa Laurie Stroden (Jamie Lee Curtis) tyttären, eli Michael Myersin siskonlapsen Jamien rooliin. Halloween 4 loppui aikamoiseen shokkiin, kun pieni Jamie päätyi kaiken kokemansa jälkeen tappamaan äitipuolensa. Nyt Jamie onkin ollut hoidettavana vuoden ajan, mutta silti hän on traumansa vuoksi syvästi järkyttynyt, eikä puhu sanaakaan. Harris vain parantaa tasoaan tässä leffassa, tarjoten aidosti vahvan roolityön. Hän välittää todellista kauhun tunnetta ja katsojasta tuntuu epämiellyttävältä, kun Jamie saa kohtauksia, kun hänen ja Michaelin mielten välinen yhteys alkaa vaikuttamaan.

     Paluun tekevät myös tohtori Loomis (Donald Pleasence), Jamien siskopuoli Rachel (Ellie Cornell), sheriffi Meeker (Beau Starr), sekä tietysti itse Michael Myers (Don Shanks), jota ei vain millään saa hengiltä. Michaelin naamio on onneksi laadukkaampi kuin viime leffassa, tehden hahmosta visuaalisesti uhkaavamman. Silti hahmo ei enää saa aikaiseksi samaa hyytävyyttä kuin alkuperäisessä leffassa. Kun Michaelin uhrit ovat toinen toistaan tylsempiä, ärsyttävämpiä ja mitäänsanomattomampia, sitä enemmän katsoja jopa huomaa olevansa tunteettoman tappajan puolella. Cornell ja Starr suoriutuvat osistaan kelvollisesti, mutta valitettavasti aiemmin karismaattinen Pleasence antaa vihdoin periksi. Täysin samojen repliikkien hokeminen ja yhä vain yliampuvammin käyttäytyvän tohtori Loomiksen esittäminen alkaa päivänselvästi kyllästyttämään Pleasencea ja hän näyttää toivovan, että päätyisi vihdoin itse uhriksi. Kun tohtori Loomis selittää miljoonatta kertaa tyhjyydestä Michaelin silmissä, itseäni jopa nauratti tuijottaa tyhjyyttä Pleasencen silmissä.

Halloween 5 lähtee suoraan liikkeelle siitä, mihin Halloween 4 päättyi, mutta näyttääkin lopetuksen Michael Myersin vinkkelistä ja kuinka hän selvisi jälleen hengissä. Siitä tapahtuu sitten vuoden aikahyppy (koska pitäähän näiden leffojen tapahtua aina juurikin halloweenina) ja sama meno jatkuu taas. Tekijät eivät halua tuhlata aikaa sen kummempiin pohjustuksiin, vaan Michael päästetään heti murhareissulleen. Jamien ja Michaelin outoa psyykkistä yhteyttä lukuun ottamatta Halloween 5 ei tuo mitään uutta pöytään. Kyseessä on aika laiska kopio edellisistä osista (paitsi tietty kamalasta Halloween III:sta), joka jaksaa vain paikoitellen viihdyttää ja jännittää. Erityistä kauhun tunnetta ei ole enää mukana, eivätkä tapotkaan ole kovin luovia. Lopulta kauheinta leffassa taitavat olla poliisikaksikko Ross ja Farrah (Frank Como ja David Ursin), jotka yrittävät tuoda mukaan pientä komediallista kevennystä, mutta epäonnistuvat täysin - etenkin taustalla nopeasti soivien musiikkien ja ääniefektien vuoksi.

Halloween 4:n tavoin myös viides elokuva käyttää ensimmäisen tuntinsa tylsien sivuhahmojen jahtaamiseen ja lahtaamiseen, kunnes se vihdoin päättyy jokseenkin kiinnostavaan loppuhuipennukseen. Viimeinen puolituntinen toimii tarpeeksi menevästi ja tarjoaa edes jonkinlaista jännitettä. Ohjaaja Dominique Othenin-Girard yrittää kovasti kopioida John Carpenterin aikaansaannosta, muttei hoksaa, mikä Carpenterin työssä oli niin piinaavaa. Ihan lopussa leffa yrittää tietty vetäistä maton katsojan jalkojen alta. Tämänkertainen "shokkifinaali" on kuitenkin täysin laimea, eikä jätä katsojalle samanlaista pakottavaa tunnetta katsoa seuraava osa kuin Halloween 4:n loppu teki. Ei Halloween 5 erityisen huono teos ole, mutta se on välittömästi unohdettava ja mitäänsanomaton väliosa.

Sen lisäksi, että ohjaaja yrittää kopioida Carpenteria, myös muutkin tekijät varastavat tuttuja kikkoja. Niitä ei kuitenkaan hyödynnetä mitenkään uusin tai kekseliäin keinoin, vaan häpeilemätön kopiointi on riittänyt tekijöille. Kirjoittajat ovat tainneet sanasta sanaan kopioida lähes kaikki tohtori Loomisin repliikit edellisistä filmeistä, kun taas kuvaajat yrittävät kikkailla samanlaisia otoksia. Leikkauksesta löytyy outoja hyppäyksiä. Yhdessä kuvassa Michael esimerkiksi murtautuu ovesta sisään ja seuraavassa kuvassa hän on jo uhrinsa luona toisella puolella huonetta. Lavasteet ja maskeeraukset ovat kuitenkin toimivat ja poliisien outoja juttuja lukuun ottamatta äänimaailmakin on kelvollinen. Säveltäjä Alan Howarth kierrättää Carpenterin alkuperäistä Halloween-tunnusmusiikkia, mutta sentään pimputtelee sitä eri soittimilla pitkin leffan, eikä vain täysin hyödynnä samaa ääniraitaa.

Yhteenveto: Halloween 5 on laimea kauhuraina, jota seuratessa katsoja alkaa todella tuntea tohtori Loomisin kuvaileman tyhjyyden silmissään. Michael Myersin maski on tällä kertaa onneksi saatu näyttämään paremmalta, mutta hahmosta alkaa kadota kaikki uhkaavuus. Potentiaaliset uhrit ovat vieläpä toinen toistaan rasittavampia tyyppejä, että katsoja huomaakin nopeasti olevansa murhaajan puolella. Tapot ovat kuitenkin harmillisen tylsiä, eikä leffa millään nappaa mukaansa tai jännitä. Oikeastaan vain Jamien ja Michaelin mielten välille muodostuva psyykkinen yhteys jaksaa kiinnostaa. Danielle Harris tekee oikein hyvää työtä pienen Jamie-tytön roolissa. Sen sijaan Donald Pleasence näyttää tosissaan menettäneen mielenkiintonsa elokuvasarjaa kohtaan. Halloween 5:ä voi suositella vain leffasarjan kovimmille faneille ja muille, jotka haluavat välttämättä nähdä Michaelin kaikki tapposeikkailut. 

Hyvää halloweenia kaikille lukijoille ja palataan ensi vuonna sarjan pariin elokuvalla Halloween: The Curse of Michael Myers (1995)!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Halloween 5: The Revenge of Michael Myers, 1989, Magnum Pictures Inc., Return of Myers, Trancas International Films

Arvostelu: Pako New Yorkista (Escape from New York - 1981)

PAKO NEW YORKISTA

ESCAPE FROM NEW YORK

Ohjaus: John Carpenter
Pääosissa: Kurt Russell, Lee Van Cleef, Ernest Borgnine, Harry Dean Stanton, Isaac Hayes, Adrienne Barbeau ja Donald Pleasence
Genre: toiminta, jännitys, scifi
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

Escape from New York, eli suomalaisittain Pako New Yorkista on John Carpenterin ohjaama toimintaelokuva. Carpenter työsti elokuvan käsikirjoitusta jo 1970-luvulla, muttei saanut myytyä sitä millekään leffayhtiölle, sillä kaikki studiot pitivät sitä liian synkkänä ja outona. Carpenter jatkoikin elokuvan suunnittelua ja teki samaan aikaan kauhuelokuvan Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978). Se leffa onnistui nousemaan niin suureen suosioon, että Carpenter sai solmittua Avco-Embassyn kanssa diilin kahdesta elokuvasta. Ensiksi hän teki kauhuleffan Usva (The Fog - 1980), minkä jälkeen hän päätti vihdoin toteuttaa aiemman ideansa. Carpenter halusi elokuvan päärooliin Kurt Russellin, mutta studio vaati rooliin joko Charles Bronsonia tai Tommy Lee Jonesia. Lopulta Carpenter sai kuitenkin tahtonsa läpi. Russell sai pääroolin ja kuvaukset alkoivat elokuussa 1980. Pako New Yorkista sai maailmanensi-iltansa USA Film Festival -tapahtumassa 1. huhtikuuta 1981 - tasan 40 vuotta sitten! Pieneen budjettiinsa nähden elokuva oli menestys ja se sai myös positiiviset arviot kriitikoilta. Vuosien varrella leffa on noussut kulttiklassikoksi. Itse en ollut aiemmin nähnyt Pakoa New Yorkista, mutta sitä on suositeltu minulle jo useamman vuoden ajan. Kun huomasin elokuvan viettävän 40-vuotisjuhlaansa, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen syntymäpäivän kunniaksi.

Vaihtoehtoisessa vuodessa 1997 Yhdysvaltojen rikollisuus on kasvanut järkyttäviin mittoihin. New Yorkista on tehty huippuvartioitu vankila, minne maan rikolliset on passitettu elämään muurien taakse. Kun Yhdysvaltojen presidentti tekee pakkolaskun keskelle Manhattania, viranomaisten ainoa toivo lepää Snake Plisskenin harteilla, joka saa tehtäväkseen hakea presidentin elävänä takaisin.

Onneksi John Carpenter sai tahtonsa läpi ja Kurt Russell kiinnitettiin elokuvan päärooliin Snake Plisskeniksi. Vaikka Charles Bronson ja Tommy Lee Jones ovat erittäin mainioita näyttelijöitä, Russell omii hahmon itselleen välittömästi astellessaan kuvaan ensimmäisen kerran. Russell on aikamoinen äijä kovan asenteensa, sekä päheän silmälappunsa kera. Lisäksi hän tuo hienosti jonkinlaista mystisyyttä rooliin. Snaken hahmosta selviää asioita matkan varrella, mutta joitain juttuja jätetään katsojan kuvitelman varaan. Katsoja on välittömästi Snaken puolella, kun tämä lähetetään etsimään Yhdysvaltain presidenttiä kaoottisesta Manhattanista. Jos Snake onnistuu tehtävässä, hän saa armahduksen rikoksistaan, mutta jos hän ei tuo presidenttiä takaisin 24 tunnin sisällä, hänen elimistöönsä lisätty aine tappaa hänet.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Lee Van Cleef Snaken tehtävälleen lähettävänä Haukina, Ernest Borgnine veikeänä taksikuskina, Harry Dean Stanton tärkeitä tietoja omaavana Brainina ja Adrienne Barbeau tätä auttavana Maggiena, Isaac Hayes New Yorkin rikollisia johtavana Herttuana, sekä Donald Pleasence Yhdysvaltain presidenttinä. Russellin lisäksi kaikki muutkin hoitavat hommansa hienosti. Van Cleef on sopivan terävä sotilaskomentajaksi, kun taas Borgnine tuo hyvää huumoria New Yorkin tuhon keskellä. Hayes on erinomaisen häijy Herttuana ja Stanton sopii passelisti itsestään kenties liikoja luulevaksi Brainiksi. Pleasence on tuttuun tapaansa mahtava ja täydellinen valinta presidentiksi.

John Carpenter osoittaa Pako New Yorkista -elokuvalla jälleen upeat lahjansa ja hienon mielikuvituksensa. Hän oli juuri muutama vuotta aiemmin mullistanut kauhugenren Halloween - naamioiden yöllä (missä nähtiin myös Pleasence, sekä tässä elokuvassa kertojaäänenä toimiva Jamie Lee Curtis) ja näyttää taas kerran, kuinka pienellä budjetilla voi saada paljon aikaiseksi, jos vain tietää mitä tekee. Pako New Yorkista maksoi vain kuusi miljoonaa dollaria, mutta monessa kohtaa se näyttää huomattavasti kalliimmalta. Rikkainta filmissä on kuitenkin Carpenterin luoma maailma. Vaikka Yhdysvalloista nähdään vain New York, on sen karuus jo tarpeeksi viestimään, millainen meno on muualla maassa. Upeasti mukaansatempaavalla alustuksella elokuva kertoo katsojalle, mitä on tapahtunut ja herättää suuren mielenkiinnon tulevia tapahtumia kohtaan. Yksi mielestäni parhaimmista yksityiskohdista on, että Vapaudenpatsas ja Liberty Island, jossa patsas sijaitsee, toimivat vankilan päämajana. On erinomainen ja ajatuksia herättävä idea käyttää vapautta symboloivaa, yhtä maailman tunnetuinta nähtävyyttä valtavan vankilan johtamiseen.

Katsojana on välittömästi uppoutunut elokuvan maailmaan ja filmi pitää tiukasti otteessaan loppuun saakka, viihdyttäen erinomaisesti läpi leffan. Snaken matka Manhattanilla sisältää paljon jännitettä ja tiukkaa toimintaa (vaikkakin yllättävän veretöntä kasarifilmiksi), mutta myös onnistunutta koomisuutta - sekä lyhyen musikaalinumeron? Loppua kohti painostavuutta aletaan kasvattamaan yhä vain enemmän, kun aika alkaa käymään Snakelle vähiin. Tunnelma on kaikin puolin taidokkaasti luotu ja kun leffalla on kestoa vain hieman yli puolitoista tuntia, ei aika todellakaan käy pitkäksi. Itse asiassa päin vastoin. Snaken seikkailuja New Yorkissa voisi katsoa vieläkin kauemmin, sillä sen roskaisia katuja, autioita ja rappeutuneita taloja haluaisi tutkia vielä lisää, puhumattakaan kaikenlaisista sekopäistä, joihin Snake törmää.

Carpenter ei ällistytä vain ohjauksellaan ja mielikuvituksellisella käsikirjoituksellaan (minkä hän työsti yhdessä Halloween - naamioiden yössä Michael Myersia esittäneen Nick Castlen kanssa), vaan myös sillä, että hän on säveltänyt elokuvan musiikit (Alan Howarthin avustuksella). Carpenter tunnelmoi melodioilla hienosti, vaikka parissa kohtaa tietyt kohdat kuulostavat siltä kuin hän olisi vain hieman muokannut vanhoja sävellyksiään esimerkiksi juuri Halloweenista. Pako New Yorkista on myös hyvin kuvattu, vaikka mukaan mahtuu aina silloin tällöin epätarkkoja otoksia. Lavastustiimi on tehnyt upeaa työtä katujen ja talojen kanssa, jotka valotiimi tehostaa vaikuttavasti. Elokuva on pääasiassa todella pimeä, mutta siinä onnistutaan näyttämään kaikki tarpeellinen. Monien nykypäivän kauhuleffojen pitäisi ottaa mallia tämän valaistuksesta. Maskeeraukset ja asut ovat myös oivalliset ja maltillisesti, mutta luovasti käytetyt tehosteetkin toimivat edelleen. Pienoismalleja hyödynnetään esimerkillisesti ja se, joka keksi asentaa Herttuan autoon kattokruunut valoiksi, saa minulta lisäpisteen. Mikä loistava idea - kirjaimellisesti! Musiikkeja lukuunottamatta äänimaailmassa elokuvan pieni budjetti kuitenkin käy selväksi. Ääniefektit ovat paikoitellen kömpelöitä, eikä kaikista lyönneistäkään tunnu aina kuuluvan tiettyä kumahdusta.

Yhteenveto: Pako New Yorkista on mahtava tieteistoimintajännäri, joka tehoaa edelleen 40 vuotta ilmestymisen jälkeen. John Carpenter esittelee jälleen lahjojaan niin ohjaajana ja käsikirjoittajana kuin myös musiikkien säveltäjänä. Hän myös hyödyntää pienehköä budjettia taidokkaan esimerkillisesti, saaden elokuvan näyttämään kalliimmalta kuin se onkaan. Carpenterin luoma tulevaisuuden maailmankuva on karu ja kiehtova, ja sitä tekisi mieli jäädä tutkimaan pidemmäksikin aikaa. Carpenterin kehittelemä kertomus on napakka ja pitää tiukasti mukanaan läpi elokuvan keston. Jännitystä rakennetaan ja kasvatellaan oivallisesti, ja etenkin loppuhuipennus on tiivistunnelmaista seurattavaa. On onni, että Carpenter sai päätähden kohdalla tahtonsa läpi, sillä Kurt Russell on kuin luotu Snake Plisskenin osaan. Hänen karismansa saa katsojan heti hahmon puolelle, kun tämä aloittaa tehtävänsä. Joistakin erikoistehosteista näkee ajan hampaiden nakerrusta, mutta pääasiassa Pako New Yorkista toimii hienosti edelleen ja suosittelen sitä kaikille kasaritoimintaleffojen ystäville, oli sen nähnyt jo aiemmin tai ei!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Escape from New York, 1981, Embassy Pictures, International Film Investors, Goldcrest Films International, Major Studio Partners

Arvostelu: Halloween 4 (Halloween 4: The Return of Michael Myers - 1988)

HALLOWEEN 4

HALLOWEEN 4: THE RETURN OF MICHAEL MYERS

Ohjaus: Dwight H. Little
Pääosissa: Ellie Cornell, Donald Pleasence, Danielle Harris, Beau Starr, Sasha Jenson, Kathleen Kinmont, Michael Pataki, George Sullivan ja George P. Wilbur
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 16

John Carpenterin ohjaama kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) oli valtava hitti, mikä on vuosien varrella noussut klassikon asemaan yhtenä kaikkien aikojen ylistetyimpänä kauhuelokuvana. Pari vuotta myöhemmin leffa sai jatkoa filmillä Halloween II - tappajan paluu (Halloween II - 1981), mikä ei kuitenkaan saanut yhtä hyviä arvioita, eikä se ollut läheskään yhtä iso menestys kuin ensimmäinen osa. Toisen osan jälkeen tekijät eivät enää halunneet jatkaa murhaaja Michael Myersin tarinaa ja he päättivät muokata sarjaa uuteen suuntaan, missä jokainen elokuva kertoisi eri kauhutarinan. Tällä idealla tehty Halloween III - pahuuden yö (Halloween III: Season of the Witch - 1982) oli kuitenkin sekä taloudellinen pettymys, että kriitikoiden ja sarjan fanien lyttäämä teos. Huonon vastaanoton vuoksi tekijät päättivät heti, että seuraavassa osassa Michael Myersin täytyy palata takaisin. Cannon Films -yhtiö pyysi John Carpenteria työstämään jatko-osan ja Carpenter kirjoittikin yhdessä Dennis Etchisonin kanssa neljännen filmin käsikirjoituksen. Yhtiö ei kuitenkaan ollut tyytyväinen heidän tekstiinsä ja alkoi suunnittelemaan omaa versiotaan jatkotarinasta. Uudeksi kirjoittajaksi palkattiin Alan B. McElroy, jonka täytyi työstää koko teksti vain hieman yli viikossa lähestyvän käsikirjoittajalakon vuoksi. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 1988 ja lopulta Halloween 4 sai ensi-iltansa saman vuoden halloweenina. Yhdysvalloissa filmi vieläpä julkaistiin lisänimellä "The Return of Michael Myers", painottamaan hahmon paluuta, jotta leffa menestyisi paremmin. Elokuva oli pienimuotoinen hitti, mutta se sai paljon negatiivisia arvioita. Itse en ollut aiemmin nähnyt tätä leffaa. Tutustuin sarjaan kahdeksan vuotta sitten katsomalla Rob Zombien ohjaaman uudelleenfilmatisoinnin Halloween (2007) ja näin alkuperäisen teoksen vasta muutama vuosi sitten. Rakastuin alkuperäiseen teokseen ja olenkin katsonut sen nyt joka halloweenina uudestaan. Lisäksi olen joka halloweenille arvostellut yhden sarjan osista. Viime vuonna käsittelyssä oli muusta sarjasta irrallinen Halloween III - pahuuden yö, joten nyt oli aika päästää Michael taas valloilleen Halloween 4:ssä.

Kymmenen vuotta kohtalokkaan halloween-yön jälkeen Michael Myers siirretään uuteen mielisairaalaan. Siirron aikana Michael tappaa vartijansa ja pakenee, lähtien etsimään edesmenneen Laurie Stroden tytärtä Jamieta...

Laurie Strodea kahdessa ensimmäisessä Halloweenissa näytellyt Jamie Lee Curtis ei enää halunnut palata sarjan pariin, joten hahmo on päätetty kylmästi tappaa. Tämä on tietty heti aikamoinen kolaus leffan nilkkaan, sillä katsoja voi kokea olonsa petetyksi, kun hän on kahden elokuvan ajan jännittänyt, selviääkö Laurie Michaelin hyökkäyksiltä vain, jotta tämä tapetaan ennen tämän leffan tapahtumia. Noh, kymmenen vuoden aikana Laurie on saanut tyttären, joka on tietty nimetty Jamieksi Curtisin mukaan. Danielle Harrisin Jamie on mielenkiintoinen lisäys ja on ihan hauska, että tälläkin kertaa päähenkilöllä on yhteys murhaajaan, Michaelin ollessa Jamien eno. Elokuvaa kuvatessaan noin 10-vuotias Harris on yllättävänkin vakuuttava roolissaan. Jamien osa vaatii lopulta lapsinäyttelijältä paljon ja Harris hoitaa hommansa hienosti.

Äitinsä kuoltua Jamie asuu sijaisperheen luona, johon kuuluvat äiti Darlene (Karen Alston), isä Richard (Jeff Olson), sekä tärkeimpänä heidän tyttärensä, teini-ikäinen Rachel (Ellie Cornell). Rachel on aluksi hieman ärsyttävä tapaus, mutta muuttuu onneksi pidettävämmäksi, mitä pidemmälle filmi kulkee. Muita hahmoja leffassa ovat mm. Michaelin lääkäri Hoffman (Michael Pataki), Rachelin poikaystävä Brady (Sasha Jenson), sekä sheriffi Meeker (Beau Starr) ja tämän tytär Kelly (Kathleen Kinmont). Suuri osa hahmoista on aika tylsiä tapauksia ja etenkin Rachelin, Bradyn ja Kellyn välinen kolmiodraama ei jaksa kiinnostaa lainkaan. Näyttelijät ovat kuitenkin kelvollisia rooleissaan.
     Michael Myers (asussa pääasiassa George P. Wilbur, mutta parissa kohtauksessa Tom Morga) ei ole ihan yhtä vakuuttava ja pelottava tapaus kuin aiemmin. Hahmon ikoninen naamari (minkä hän käy kai hommaamassa kaupasta, mikä on hieman hassua, sillä luulisi, että hänen tekojensa jälkeen kyseisen naamion myyminen olisi kiellettyä) on jotenkin halvemman näköinen, eikä Michaelista huou samaa pahuutta kuin ennen. Onneksi hahmosta saadaan uhkaavampi leffan loppupäässä.
     Näissä slasher-leffoissa ei ole mikään yllätys, että murhaaja tulee aina takaisin, vaikka hänet kuinka usein tappaisi, mutta erikoista on, että tohtori Loomiskin (Donald Pleasence) tekee paluun, vaikka Halloween II:ssa hän selvästi kuoli. Tämän leffan mukaan hän on vain saanut hieman palovammoja. Mikäpäs siinä, kun Loomis on kuitenkin erittäin mainio hahmo ja Pleasence on jälleen erittäin hyvä roolissaan. Hahmo jankuttaa yhä täysin samoja asioita, mutta Pleasencen karisma antaa tämän anteeksi.

Tekijöiden aiempi suunnitelma tehdä jokaisesta Halloweenista oma tarinansa, on mielenkiintoinen idea ja se olisi varmaan voinutkin toimia, jos heti ensimmäinen yritys tästä, Halloween III - pahuuden yö ei olisi ollut niin järkyttävän huono. Tekijätkin ovat selvästi tajunneet, mitä tuli tehtyä, kun tämä neljäs osa nimettiin "Michael Myersin paluuksi" Yhdysvalloissa. Halloween 4 ei ole kovin kummoinen tekele, mutta todella, todella surkean kolmososan jälkeen tämä tuntuu huomattavalta parannukselta. Alkuperäisen Halloween - naamioiden yön mestarillisuuteen ei todellakaan ylletä, mutta on tämä tarpeeksi kelvollinen paluu Michaelin tarinaan. Leffalla kestää oma aikansa löytää itsensä - harmillisesti jopa lähes tunnin ajan - mutta kun oikea suunta vihdoin löytyy, filmi tarjoaa erittäin mainiota ja tiivistunnelmaista menoa. Elokuvan loppuhuipennus on selvästi sen parasta antia, varsinkin jännittävän kattokohtauksen vuoksi ja kaikki johtaa aivan mahtavaan lopetuskohtaukseen, mikä pistää ihon kananlihalle.

Ensimmäisen tunnin aikana nähdään kuitenkin paljon aika yhdentekeviä hetkiä, joiden vuoksi filmi ei nouse saavuttamaan lopussa tavoittelemaansa potentiaalia. Ensimmäinen tunti ei erityisemmin jännitä ja siinä on joitain kohtauksia, mitkä eivät herätä lainkaan katsojan mielenkiintoa. Joissain kohdissa elokuva nappaakin yhtäkkiä mukaansa, mutta pian katsoja tajuaa sen johtuvan ihan vain sarjan ikonisen tunnusmusiikin käytöstä. Pariin kohtaan on saatu ihan hauskoja hetkiä, kun kaupungin asukkaat saavat tietää Michaelin paluusta ja lähtevät yhdessä metsästämään tätä. Kun puskasta vähän kuuluu jotain ääntä, niin asukkaat ampuvat haulikkonsa ja kiväärinsä tyhjäksi, luullensa tappaneen Michaelin. Loppuhuipennus pelastaa paljon muuten todella keskinkertaisesta teoksesta. Jos elokuva olisi kokonaisuudessaan yhtä toimiva, se saattaisi olla jopa parempi kuin Halloween II - tappajan paluu.

Elokuvan on ohjannut Dwight H. Little, joka ei ollut tätä ennen tehnyt kuin muutaman pienen filmin ja jaksoja Painajainen Elm Streetillä -kauhuelokuvasarjaan (A Nightmare on Elm Street - 1984-2010) liitännäisestä Freddy's Nightmares -televisiosarjasta (1988-1989). Little yrittää alkupäässä liikaa toistella Carpenterin työtä alkuperäisestä Halloweenista, mutta loppupäässä Little löytää oman iskunsa ja vie hieman heikosti edenneen teoksen lopussa tarpeeksi kunniakkaasti maaliin. Alan B. McElroyn käsikirjoitus lainaa paljon kahdesta ensimmäisestä osasta, mutta McElroy saa tuotua hieman jotain uutta mukaan. Halloween 4 on pääasiassa kelvollisesti kuvattu, vaikka mukana on joitakin kömpelösti sommiteltuja otoksia. Leikkaus on tarpeeksi sujuvaa ja lavasteet, puvut ja maskeeraukset tyylikkäitä. Michael Myersin maski tosin jättää toivomisen varaan. Jotkut efekteistä ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta toisaalta se juuri tuo oman kivan lisänsä. Äänimaailma on tarpeeksi hyvä, vaikka sillä olisi voitu hieman tuoda mukaan intensiivisyyttä tiettyihin hetkiin. Säveltäjä Alan Howarth kierrättää paljon alkuperäisiä Carpenterin sävellyksiä, tuomatta mitään erityistä uutta mukaan.

Yhteenveto: Halloween 4 on keskinkertainen kauhuleffa, mutta silti erittäin piristävä lisäys sarjaan lähes umpisurkean Halloween III - pahuuden yön jälkeen. Elokuvalla kestää aikansa lähteä käyntiin ja alkupäätä tuhlataan esimerkiksi tyhjänpäiväiseen ja tylsään kolmiodraamaan. Paikoitellen nähdään hyviä hetkiä, kuten kaupunkilaisten hilpeä ryntäys metsästämään Michael Myersia, mutta tosissaan elokuva starttaa vasta loppuhuipennuksessaan. Jännite löytyy vihdoin ja kaikki johtaa todella pysäyttävään lopetuskuvaan. Michael Myersin paluu on ilo nähdä, vaikka hahmon naamio onkin tällä kertaa aika köykäinen. Tohtori Loomiksenkin toivottaa mielellään tervetulleeksi takaisin, vaikka hahmo kuolikin viimeksi. Ohjaaja Dwight H. Little ja säveltäjä Alan Howarth lainailevat paljon John Carpenterilta, mutta eivät saavuta samaa tehokkuutta ja piinaavuutta kuin alkuperäinen leffa. Silti Halloween 4 on tarpeeksi kelvollinen lisäys elokuvasarjaan ja auttaa edes jotenkin unohtamaan edellisen elokuvan kammottavat virheet.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Halloween 4: The Return of Michael Myers, 1988, Trancas International Films

Arvostelu: Elät vain kahdesti (You Only Live Twice - 1967)

ELÄT VAIN KAHDESTI

YOU ONLY LIVE TWICE

Ohjaus: Lewis Gilbert
Pääosissa: Sean Connery, Tetsurō Tamba, Akiko Wakabayashi, Mie Hama, Donald Pleasence, Teru Shimada, Karin Dor, Bernard Lee, Lois Maxwell, Desmond Llewelyn, Ronald Rich ja Charles Gray
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Ian Flemingin "James Bond" -kirjasarjaan (1953-1966) perustuvat elokuvat Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No - 1962), Salainen agentti 007 Istanbulissa (From Russia with Love - 1963), 007 ja Kultasormi (Goldfinger - 1964) ja Pallosalama (Thunderball - 1965) olivat suurmenestyksiä, joten Bond-leffoja päätettiin tietysti jatkaa. Alunperin tekijät aikoivat tehdä elokuvan Flemingin "Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa" -kirjan ("On Her Majesty's Secret Service" - 1963) pohjalta, mutta koska se vaati lumisten vuorien löytämistä kuvauspaikaksi, tekijät päättivät tehdä ensin elokuvan kirjasta "Elät vain kahdesti" ("You Only Live Twice" - 1964). Vaikeuksia tuotannolle koitui päänäyttelijä Sean Conneryn kyllästymisestä rooliinsa, mitä hän oli esittänyt neljänä vuotena peräkkäin. Connery kuitenkin lopulta suostui jatkamaan sarjan parissa, kun tekijät tarjosivat hänelle isompaa palkkaa. Kuvaukset alkoivat kesällä 1966 ja Elät vain kahdesti sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin (Suomeen leffa tosin saapui vasta syyskuussa 1967). Elokuva oli menestys, vaikkei tuottanutkaan yhtä paljon rahaa kuin sarjan kaksi edellistä osaa. Leffa sai myös hieman ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, joista jotkut kehuivat elokuvan seikkailua ja päävihollista, kun taas toiset kritisoivat Bond-elokuvien kaavamaisuutta. Itse näin Elät vain kahdesti -leffan yhdessä muiden vanhojen James Bond -filmien kera lapsena eräänä kesänä isäni kanssa, mutten muista, että olisin nähnyt sitä koskaan uudestaan. Kuitenkin nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa kaikki aiemmat 007-elokuvat läpi ja arvostella ne. Katsoinkin Elät vain kahdesti pari viikkoa Pallosalaman jälkeen.

Kun joku sieppaa Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton avaruusaluksia siinä toivossa, että suurvallat ryhtyisivät tuhoisaan sotaan keskenään, MI6 lähettää agentti James Bondin Japaniin selvittämään, ketkä ovat kaiken takana? Ketkä muutkaan kuin pahamaineinen SPECTRE-järjestö?

Sean Connery tosiaan suostui palaamaan agentti 007 James Bondin rooliin viidettä kertaa isomman palkkion vuoksi ja välillä sen myös huomaa - niin pahassa kuin itse asiassa hyvässäkin. Paikoitellen Conneryn kyllästyminen rooliin on näkyvää, mutta paikoitellen vaikuttaa myös siltä, että isompi palkka on motivoinut häntä yrittämään kovemmin kuin Pallosalamassa. Hän on myös saanut pitää välivuoden, minkä jälkeen Bondin esittäminen on varmaan tuntunut siltä kuin palaisi töihin mukavan ja pitkän loman jälkeen. Itse Bond on sama vanha nokkela ja taistelutaitoinen agentti, mutta lisäplussaa tuo se, etteivät hänen naisten hurmausyrityksensä tunnu samalla lailla ahdistelulta kuin aiemmissa filmeissä. Tässä Bondin ja naisten välille on yritetty löytää aidompaa romantiikkaa, mutta harmillista vain on, ettei Connerylla ja naisnäyttelijöillä ole minkäänlaista kemiaa keskenään.
     Tällä kertaa Bond päätyy siis pussailemaan parinkin japanilaisnaisen kanssa, joista toinen on Bondia auttava agentti Aki (Akiko Wakabayashi) ja toinen täysin unohdettava sukeltajatyttö Kissy (Mie Hama). Akista on saatu osittain kiinnostava tapaus, ollessaan aluksi hieman mystinen, mutta Kissy jää täysin yksiulotteiseksi ja mitäänsanomattomaksi neidoksi, joka roikkuu loppuleffan ajan Bondin mukana. Wakabayashi on oiva valinta osaansa, mutta Hama ei tee minkäänlaista vaikutusta.
     Aiemmissa James Bond -elokuvissa vain pariin otteeseen nopeasti nähty SPECTRE-järjestön johtaja Ernst Stavro Blofeld (Donald Pleasence) tekee kunnon ensiesiintymisensä. Hahmo on aiemmin ollut lähinnä selin kameraan ja hänestä on nähty pääasiassa hänen kätensä, jotka pitelevät ja silittävät valkoista kissaa. Tällä kertaa Blofeld ei ole pelkkä taustalla tapahtumia ohjaileva nukkemestari, vaan itse pääpiru, jonka kohtaamiseen Bond tarvitsee kaiken lahjakkuutensa. Blofeldia ei ole turhaan piiloteltu pitkään, vaan hänen näyttäytymisensä palkitsee odotuksen, sillä kyseessä on aidosti katala ja uhkaava vihollinen. Hän ei ole fyysisesti Bondin veroinen, mutta älyllisesti kyllä. Parasta hahmossa on kuitenkin hänen näyttelijänsä Pleasence, joka on nappivalinta rooliin. Pleasence onnistuu olemaan vaarallinen vastus ja hän luo hyvin epämiellyttävää ilmapiiriä.
     Elokuvassa nähdään myös Tetsurō Tamba Japanin salaisen palvelun pomona "Tiikeri" Tanakana, Teru Shimada ja Karin Dor SPECTRE:n agentteina, sekä vanhat tutut Bernard Lee, Lois Maxwell ja Desmond Llewelyn MI6:n pomo M:nä, hänen sihteerinään Moneypennynä ja agenttien ihmevempaimet suunnittelevana Q:na. Q on tähänkin leffaan kehitellyt uusia hauskoja laitteita, parhaimpana "Pikku-Nellien".

Elät vain kahdesti on jälleen oiva lisäys 007-elokuvien sarjaan, mutta samalla se on hieman epätasainen paketti. Kuten jo sanoin, leffa vie Bondin tällä kertaa kauas itään, ihmettelemään Japanin kulttuuria ja vaikka edellisiin filmeihin verrattuna erilainen ympäristö tuo oman lisänsä elokuvaan, tapahtuu Japanin esittely vähän kömpelösti. On hauska tutkia tätä todella erilaista kulttuuria länsimaihin verrattuna, mutta samalla elokuva käyttää kenties liikaakin aikaa kulttuurin näyttämiseen kuin itse tarinan kertomiseen. Elokuvasta voisi leikata joitakin hetkiä kokonaan pois, sillä ne tuntuvat paikoitellen enemmänkin mainokselta. Lisäksi filmissä on mukana jokseenkin kyseenalainen juttu, mikä on herättänyt keskustelua vuosien varrella - James Bond nimittäin maskeerataan yhdessä kohtaa japanilaiseksi. Tätä on pidetty kulttuurillisesti loukkaavana, etenkin nykypäivänä, mutta itselleni ongelma ei ole niinkään loukkaamisessa, vaan siinä kuinka typerä ja surkeasti toteutettu idea onkaan kyseessä. Ensinnäkään japanilaismaskeeraus ei huijaisi ketään, minkä lisäksi Connery näyttää lähinnä naurettavalta, mikä ei oikein sovi vakoojajännäriin.

Elokuvasta kuitenkin löytyy selkeitä todella hyviä puolia. Kohtaukset, joissa avaruusalusten kimppuun hyökätään, ovat vangitsevan painostavia, etenkin uhkaavan musiikkinsa ansiosta (säveltäjä John Barry tekee jälleen erinomaista työtä). Filmin keskivaiheilla on eräs todella viihdyttävä ja mukavan toiminnallinen helikopterikohtaus, missä Bond pääsee hyödyntämään Q:n vekottimia koko rahan edestä. Loppuhuipennuksessa tasoa nostatetaan oikein kunnolla ja itse pidän äärimmäisen paljon siitä, missä huipennus tapahtuu. Blofeldin tukikohta on tulivuoren sisälle rakennettu piilopaikka, mihin on luotu jättimäiset salaovet ja kaikki. Voiko tämän täydellisempää tukikohtaa ollakaan itsestään suuria luulevalle maailmanvalloittajapahikselle? Ei voi! Onko tulivuori-tukikohta hieman naurettava ja erittäin epäuskottava idea? No todellakin ja siksi se onkin niin mahtava! Tekijät ovat selvästi halunneet pitää hauskaa loppuskaban kanssa ja siten se nouseekin tähän mennessä sarjan parhaaksi taisteluksi. Kun yllättävänkin suuressa tulitaistelussa on mukana vielä ninjoja miekkojen kanssa, katsoja todella palkitaan siitä, että hän jaksoi katsoa läpi hieman pitkäveteisemmätkin osuudet leffasta.

Tällä kertaa ohjaajana toimii Lewis Gilbert, joka on onnistunut luomaan viihdyttävän hengen ja päässyt leikkimään leffassa erilaisilla vakoojien laitteistoilla. Gilbertin ohjaus on oivallista, mutta Roald Dahlin käsikirjoitus tökkii hieman. Tämä on sinänsä hassua, sillä Dahl on tunnettu kirjailija, joka on tehnyt mm. lastensadun "Jali ja suklaatehdas" ("Charlie and the Chocolate Factory" - 1964). Teknisesti Elät vain kahdesti on ihan hyvin toteutettu. Kuvaus on suurimmaksi osaksi sujuvaa, mutta jotkut kuvat ovat aika kömpelösti yhteen leikattuja. Efektit ovat parhaat päivänsä nähneet, mutta toimivat tarpeeksi hyvin ja tuovat tavallaan oman hauskan lisänsä elokuvan viihdyttävyyteen. Lavasteet, etenkin SPECTRE:n tukikohta, ovat hienosti toteutetut. Puvustajat ovat päässeet leikkimään japanilaisen kulttuurin kanssa, mutta maskeeraajia on vaikea kehua Bondin muuttamisesta japanilaiseksi. Äänimaailma on kelvollinen ja lopputaistelussa ryminä muuttuu aika kovaksi. Tämänkertainen tunnuslaulu on legendaarisen Frank Sinatran tyttären Nancyn laulama "You Only Live Twice", joka on mainio kipale, muttei yllä omalla listallani Bond-tunnareiden kärkeen, eikä jää millään tavalla soimaan päässä.

Yhteenveto: Elät vain kahdesti on jälleen erittäin hyvä Bond-seikkailu, vaikka siitä löytyykin omat ongelmansa. Tarinan sijoittaminen Japaniin tuo mukaan jotain uutta kulttuurillisesti, mutta samalla tätä kulttuuria hyödynnetään välillä hieman kömpelösti. Bondin maskeeraus japanilaiseksi on lähinnä myötähäpeällistä. Lisäksi mukana on joitain hieman pitkäveteisempiä hetkiä. Heikkoudet kuitenkin unohtuvat ja odotus palkitaan, kun lopputaistelu alkaa, mikä on tähän mennessä sarjan paras. Suuri mäiske yliampuvan teatraalisessa SPECTRE:n tukikohdassa on erittäin viihdyttävää seurattavaa. Itse järjestön pomo Blofeld esitellään vihdoin kunnolla ja häntä näyttelevä Donald Pleasence on nappivalinta rooliin, luoden hahmosta uhkaavan ja ovelan. Sean Connery parantaa hieman roolityötään edellisestä osasta, vaikka paikoitellen on yhä näkyvissä, että hän on alkanut kyllästyä leikkimään agenttia. Filmin tunnuskappale on oivallinen, muttei nouse ainakaan omalla listallani Bond-laulujen kärkeen. Sama pätee itse elokuvaan. Se on oikein mainio, muttei kuulu mielestäni sarjan parhaimmistoon. Suosittelen sen katsomista kuitenkin oikein lämpimästi, jos pidit aiemmista 007-leffoista. Seuraavasta leffasta lämpöä sitten puuttuukin, kun suuntaamme lumisille vuorille Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -elokuvan (On Her Majesty's Secret Service - 1969) ja uuden Bond-näyttelijä George Lazenbyn parissa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
You Only Live Twice, 1967, Eon Productions, Danjaq

Arvostelu: Halloween II - tappajan paluu (Halloween II - 1981)

HALLOWEEN II - TAPPAJAN PALUU

HALLOWEEN II

Ohjaus: Rick Rosenthal
Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Donald Pleasence, Charles Cyphers, Lance Guest, Pamela Susan Shoop, Gloria Gifford, Leo Rossi, Tawny Moyer, Ana Alicia, Hunter von Leer, Cliff Emmich ja Dick Warlock
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 18

John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) oli valtava menestys ilmestyessään, minkä lisäksi myös kriitikot innostuivat siitä, joten jatkoahan oli tietty luvassa. Carpenter ei kuitenkaan halunnut itse ohjata jatkoa, sillä hänen mielestään hänen ei tarvinnut kertoa samanlaista tarinaa uudestaan. Hän valitsi seuraajakseen Rick Rosenthalin, mutta päätti silti kirjoittaa leffan yhdessä edellisen osan käsikirjoittajan, Debra Hillin kanssa. Lopulta Halloween II sai ensi-iltansa halloweenina 1981 (Suomeen leffa saapui vasta seuraavana vuonna lisänimellä "Tappajan paluu") ja vaikka tämäkin osa oli hitti, olivat tuotot paljon pienemmät edelliseen osaan verrattuna. Monet kriitikot myös haukkuivat filmin lyttyyn, eikä elokuva olekaan noussut samanlaiseen kauhuklassikkoasemaan kuin edeltäjänsä. Itse sain tietää Halloween-sarjasta jo lapsena ja tutustuin sarjaan muistaakseni sen huikean tunnusmusiikin kautta. Vuosien päästä katsoin Rob Zombien ohjaaman uudelleenfilmatisoinnin Halloweenista (2007), mutten erityisemmin pitänyt siitä. Vasta viime vuonna näin vihdoin alkuperäisen Carpenterin Halloweenin ja pidin sitä erittäin hienona kauhun merkkiteoksena. Kirjoitin filmistä arvostelun ja kuten jo arviossani lupailin, päätin tänä vuonna jatkaa sarjaa arvostelulla Halloween II - tappajan paluusta. Tämä aiheutti kuitenkin haasteen, sillä leffan DVD-painos on hyvin harvinainen ja aloin jo pelätä, etten löytäisi sitä alle 20 euron hintaan. Ystäväni saapui kuitenkin pelastamaan päivän, sillä hän omistaa koko elokuvasarjan. Katsoimmekin leffan yhdessä eräänä kesäisenä iltana.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Halloween - naamioiden yö!

Halloween-yönä tapahtuneiden murhien jälkeen henkiinjäänyt Laurie viedään sairaalaan, samalla kun tohtori Loomis yrittää löytää yhä karkuteillä olevan murhaaja Michael Myersin.

Elokuvan pääroolissa nähdään edellisen filmin tavoin Jamie Lee Curtis, joka palaa nuoren Laurien rooliin, joka selvisi Michael Myersin hyökkäyksistä. Tai no, pääroolissa ja pääroolissa... Laurien tehtävä on lähinnä makoilla sairaalan sängyssä, mutta hän on silti tapahtumien keskiössä, sillä Michael vaikuttaisi yhä olevan hänen perässään. Jossain kohtaa Laurie pääsee kuitenkin tekemään enemmän ja hän on kehittynyt rohkeampaan suuntaan... mikä on sinänsä kummallista, sillä leffa tapahtuu samana yönä kuin alkuperäinen Halloween, joten isompi kehitys ei tunnu kovin luonnolliselta. Curtis ei vieläkään vakuuta taidoillaan, mutta sopii osaansa toistamiseen.
     Donald Pleasence nähdään jälleen Michaelia hoitaneena tohtori Loomisina, joka saa yhä kuulla valitusta siitä, että hän olisi päästänyt Michaelin vapaaksi, vaikkei ollut edes paikalla, kun Michael karkasi. Harmillisesti tohtori Loomisillekään ei keksitä kunnollista käyttöä, vaan hän vain kulkee paikasta toiseen huolestuneena ja puhuu samoja asioita Michaelin pahuudesta kuin edellisessä leffassa. Pleasence vaikuttaakin hieman turhaantuneelta tästä syystä ja hänen esiintymisensä menee muutamassa kohtaa ylinäyttelemisen puolelle.
     Jos elokuva ei keksi käyttöä sen kahdelle tärkeimmälle sankarihahmolle, ketkä sitten nousevat isompaan rooliin? Michaelin unohdettavat uhrit tietysti! Filmi esittelee ison liudan uusia hahmoja, joihin ei ole panostettu minkään vertaa, jotta heistä jaksaisi välittää. Hahmot on luotu vain sitä varten, että Michael voisi tappaa heitä eri tavoin läpi leffan, jotta katsoja pysyisi tyytyväisenä. Näitä yksiulotteisia ja mitäänsanomattomia tyyppejä ovat mm. Lauriesta kiinnostunut nuori poika Jimmy (Lance Guest), tämän rasittava kaveri Budd (Leo Rossi), sairaanhoitajat Karen, Jill ja Janet (Pamela Susan Shoop, Tawny Moyer ja Ana Alicia), lääkärirouva Alves (Gloria Gifford), vartija Garrett (Cliff Emmich), sekä poliisi Hunt (Hunter von Leer). Uusia hahmoja ilmestyy mukaan tarinaan vähän väliä ja on hyvin haasteellista muistaa, kuka on kuka. Kun joku hahmoista ihmettelee, minne joku toinen on kadonnut, katsoja yrittää pohtia, kenestä edes on kyse? Elokuvassa nähdään myös Charles Cyphers edellisestä osasta tuttuna sheriffi Brackettina, joka joutuu saamaan selville, että hänen tyttärensä kuoli.
     Leffan todellinen päätähti on kuitenkin itse murhaaja Michael Myers, jota esittää tällä kertaa Dick Warlock. Hahmoa nähdään enemmän kuin viimeksi, minkä lisäksi hänen taustojaan avataan lisää. Samalla tietty mystisyys alkaa katoilla. Sen sijaan, että Michael olisi vain puhdasta pahuutta, kuten tohtori Loomis toteaa, hahmon kauheille teoille yritetään löytää muita syitä. Onneksi Michaelin uhkaavuus on silti pidetty tallessa, jolloin hän tarjoaa useita jännittäviä tilanteita.

Halloween II - tappajan paluu tapahtuu tosiaan samana yönä kuin ensimmäinen Halloween. Se jopa alkaa edellisen osan loppuhuipennuksesta, mikä on kuitenkin paikoitellen kuvattu hieman eri suunnista. Tämä on muuten todella mainio ratkaisu, jos ei ota huomioon kuvaa, jossa Michael hoipertelee taaksepäin parvekkeella, selkeästi leijuen ilmassa ennen putoamistaan maahan. Vanhan toisto auttaa katsojia pääsemään sisälle tunteeseen, että leffa jatkaisi suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi. Alun lisäksi filmi sisältää muitakin asioita, jotka todettiin hyviksi keksinnöiksi ensimmäisessä osassa ja ne on kopioitu lähes suoraan tähän leffaan. Elokuvan alkutekstien aikana nähdään tietty kameraa lähestyvä kurpitsalyhty, minkä lisäksi tässäkin osassa nähdään pitkä pätkä Michaelin näkökulmasta. Hahmot käyvät samanlaisia keskusteluja, mutta sentään sairaalalokaatio tuo mukaan oivaa raikkautta, jolloin leffa ei ole pelkkää kierrätystä.

Sairaalaa ei ole kuitenkaan hyödynnetty parhaimmalla mahdollisella tavalla, jotta se onnistuisi olemaan mielenkiintoinen tapahtumapaikka. Ensinnäkin kyseessä on todella oudon autio sairaala - Laurie taitaa olla paikan ainoa potilas! Jos mukana oli edes pari muuta potilasta, olisi sairaala uskottavampi. Toiseksi sairaalan tilat esitellään erittäin kömpelösti ja sekavasti, jolloin katsojana on hyvin vaikea sanoa, milloin Michael on vaarallisen lähellä huonetta, jossa Laurie on hoidettavana. Ja kuten jo sanoin, sairaalassa pyörivät hahmot ovat täysin yhdentekeviä, katsojan silmissä jo valmiiksi kuolleita ruumiita, joita Michael käy yksittäin napsimassa pois pelistä. Hahmoja on luotu tarpeeksi monta, jotta edes puolentoista tunnin kesto täyttyisi, mutta suurimmaksi osaksi leffa onkin vain sitä, että joku päätyy yksin jonnekin ja Michael tappaa hänet. Tämä on aluksi jännittävää, mutta menettää tehonsa, kun leffasta ei tunnu löytyvän muuta sisältöä. Sen sijaan, että uusi ohjaaja Rick Rosenthal loisi edeltäjänsä John Carpenterin tavoin karmivaa ilmapiiriä, Rosenthal luottaa vain äkkisäikäytyksiin ja verisiin kohtauksiin, etenkin kun leffan täytyi kilpailla katsojista Perjantai 13. päivä -leffojen (Friday the 13th - 1980-) kanssa, jotka veivät murhaajafilmejä verisempään suuntaan. Nämä saavat katsojat viihtymään leffan parissa, mutta edellisen osan kauhu ja ennen kaikkea hienous ovat tästä osasta kaukana. Mukana on pari "kekseliästä" tappoa, mutta siihen se jää. Katsoja ei pysty jännittämään hahmojen puolesta, joista ei välitä yhtään.

Noin tunnin verran Halloween II - tappajan paluu vain pyörii ympyrää ja sitten vasta leffa alkaa vihdoin kertomaan jonkinlaista tarinaa. Sen lisäksi, että leffa luo syvällisempää selitystä Michaelin pahuuteen, se yrittää myös perustella, miksi murhaaja hyökkäsi juuri tiettyjen tyttöjen kimppuun ensimmäisessä elokuvassa. Näin elokuvaan on luotu yllättävä juonenkäänne, mutta koska se tuodaan mukaan täysin pohjustamatta, on se erittäin kömpelösti toteutettu ja luo hölmöjä juoniaukkoja. Tämän lisäksi Michael käy myös antamassa vihjeitä toiminnastaan, mikä sotii täysin edellisessä osassa esiteltyä murhaajapersoonaa vastaan. Jopa se, että Michael käy tappamassa mitäänsanomattomia hahmoja, kun hänen todellinen kohteensa on lähettyvillä, tuntuu kummalliselta. Näistä outouksista ja typeryyksistä, sekä kehnosta hahmogalleriasta huolimatta Halloween II on kuitenkin ihan menevä kauhuraina. Se tarjoaa muutamia kelpo säikäytyksiä, tarpeeksi toimivaa jännitettä, sekä viihdyttävän hengen, jotta sen jaksaa helposti katsoa läpi. Elokuvalla on tosiaan kestoa vain puolitoista tuntia, mikä menee hetkessä ohi.

Vaikka Rosenthal onnistui luomaan jännitettä oivallisten säikäytysten voimin, katsojana jää pahasti kaipaamaan Carpenterin taiturimaista ohjausta. Rosenthal ei ole saanut aikaiseksi ainuttakaan muistettavaa kohtausta, mutta toisaalta tämän voi myös ymmärtää, sillä kyseessä on herran esikoisohjaus. Edellistä osaa heikommasta käsikirjoituksesta voi kuitenkin syyttää Carpenteria ja edellisen osan kirjoittanutta Debra Hilliä, jotka ovat tainneet jatkaa tarinaa vain studion painostuksesta. Jos heiltä olisi löytynyt samaa innostusta kuin viimeksi ja Carpenter olisi yhä toiminut ohjaajana, olisi Halloween II varmasti laadukkaampi teos. Elokuvan kuvauskaan ei ole mitä parhaimmasta päästä ja paikoitellen leikkaus on kehnonpuoleista. Valaistus on välillä täysin olematonta ja synkemmistä kohtauksista voi olla vaikea saada selvää, ihan sama kuinka pimeässä huoneessa elokuvaa katsoo. Maskeeraukset ovat kuitenkin onnistuneesti toteutettuja. Ääniefektit ovat paikoitellen hyvinkin tönkköjä, mutta Michaelin karmiva hengitys on yhä tehokas. Elokuvan säveltäjiksi on merkitty edellisen osan musiikit säveltänyt John Carpenter ja uusi tekijä Alan Howarth, mutta todellisuudessa Howarth on vain muuttanut Carpenterin ikonisista sävellyksistä elektronisempia versioita, eikä ole luonut mitään uutta. Elektronisempi (ja siten halvemmalta kuulostava) soundi vie valitettavasti musiikeista tunnelmaa ja itseäni jopa raivostutti, miten Howarth meni pilaamaan Carpenterin hienon työn.

Yhteenveto: Halloween II - tappajan paluu on katsottava kauhujatko-osa, joka kuitenkin kalpenee pahasti Carpenterin alkuperäisen teoksen rinnalla. Uusi ohjaaja Rosenthal ei ole onnistunut luomaan samanlaista jännittävää ilmapiiriä, vaan luottaa äkkisäikäytyksiin ja verisyyteen. Tekniikka kyllä luo oivallisen viihdyttäviä ja jopa kekseliäitä tappohetkiä, mutta kikkailu tuntuu silti halvalta tehokeinolta. Pahinta on kuitenkin se, että suuri osa leffasta käytetään vain näihin säikyttelykohtauksiin, kun Michael Myers käy listimässä mitä unohdettavimpia sivuhahmoja, eikä kunnon tarinan kertomiseen. Vasta viimeisen puolen tunnin aikana tarina tuntuu oikeasti starttaavan. Harmillisesti sekin menee hieman pilalle, kun tekijät yrittävät löytää selitystä Michaelin tekoihin. Pahuus oli jo tarpeeksi hyvä syy! Jamie Lee Curtis ei vieläkään ole kummoinen pääroolissa, eikä hänen hahmolle ole keksitty kunnon käyttöä. Donald Pleasence joutuu toistamaan edellisen osan repliikkejään, mikä on selkeästi ärsyttänyt häntä, jolloin Pleasencen esiintyminen ampuu välillä yli. Heikkouksistaan huolimatta Halloween II - tappajan paluu on kuitenkin ihan menevä kauhuleffa, joka sopii hyvin halloweenina vietettävään elokuvailtaan. Mutta vaikka tekijät ovat selvästi halunneet, että alkuperäinen Halloween ja tämä katsottaisiin peräkkäin, en itse suosittele sitä, sillä tason pudotus leffojen välillä on huima.

Ensi vuonna palaan sitten sarjan pariin arvostelulla kauhufilmistä Halloween III - pahuuden yö (Halloween III: Season of the Witch - 1982). Sitä odotellessa toivotan kaikille jännittävää halloweenia!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Halloween II, 1981, Universal Pictures, Dino De Laurentiis Company

Arvostelu: Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978)

HALLOWEEN - NAAMIOIDEN YÖ

HALLOWEEN

Ohjaus: John Carpenter
Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Nancy Kyes, Donald Pleasence, Charles Cyphers, P. J. Soles, Brian Andrews, Kyle Richards ja Nick Castle
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia / Extended Version: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16

Halloween, eli suomeksi Halloween - naamioiden yö on yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista ja suosituimmista kauhuelokuvista. Ihan sama onko sitä edes nähnyt, niin suurin osa on kuitenkin edes kuullut sen nimen, tietää mistä siinä on kyse, on tietoinen Michael Myersista tai tunnistaa leffan tunnusmusiikin. Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun tuottaja Irwin Yablans ja rahoittaja Moustapha Akkad näkivät John Carpenterin elokuvan Assault on Precinct 13 (1976) ja halusivat hänen tekevän heille kauhuelokuvan lapsenvahteja jahtaavasta murhaajasta. Leffan työstäminen lähtikin liikkeelle nimellä "The Babysitter Murders", mutta Yablans ehdotti, että se muutettaisiin Halloweeniksi. Tämä oli tietty erinomainen päätös, sillä Halloween kuulostaa paljon tyylikkäämmältä ja ytimekkäämmältä kuin ensimmäinen vaihtoehto. Elokuva sai todella pienen budjetin (noin 300 tuhatta dollaria), joten monet jutut piti toteuttaa mahdollisimman pienillä kustannuksilla. Esimerkiksi murhaaja Myersin naamio on todellisuudessa alle kaksi dollaria maksanut Star Trekista (1966-) tutun kapteeni Kirkin naama, joka on vain värjätty valkoiseksi. Käsikirjoittaminen kesti noin kymmenen päivää ja kuvaukset noin kaksikymmentä. Teos ilmestyi muutamaa päivää ennen halloweenia vuonna 1978. Se tienasi monta kymmentä miljoonaa, mikä teki siitä erittäin tuottoisan, jos sitä vertaa sen budjettiin. Leffa ei aluksi herättänyt kiinnostusta kriitikoissa ja se sai muutamilta henkilöiltä huonoa palautetta, mutta kun yhä useampi toimittaja näki sen, sitä parempia arvioita se sai. Nykypäivänä Halloween - naamioiden yöstä onkin muodostunut suuri kauhuklassikko, josta on otettu inspiraatiota useisiin kauhuelokuviin vuosien varrella, minkä lisäksi sille tehtiin seitsemän jatko-osaa, sekä uusintaversio vuonna 2007, joka sai jatko-osan pari vuotta myöhemmin. Itse olen nähnyt Halloweeneista vain uusintaversion, joka ei ollut mielestäni kovin hyvä. Olin kuitenkin jo pitkään halunnut nähdä alkuperäisen teoksen, sillä sitä ylistetään niin paljon. Tilaisuutta ei kuitenkaan oikein tullut, eikä filmiä tuntunut olevan missään ilmaiseksi. Kuitenkin kun olin tyttöystäväni kanssa käymässä isäni luona kesän lopulla, Halloween - naamioiden yö löytyi häneltä tallenteelta, joten katsoimme sen kolmistaan ja samalla päätin kirjoittaa siitä tämän vuoden halloweeniksi.

Halloweenina 1963 pieni poika Michael Myers tappoi siskonsa ja joutui mielisairaalaan. Tasan viisitoista vuotta myöhemmin hän palaa kotikaupunkiinsa ja ottaa kohteekseen kolme nuorta tyttöä...

Elokuvan kolme teinityttöä ovat Annie (Nancy Kyes), Laurie (Jamie Lee Curtis) ja Lynda (P. J. Soles). Kolmikosta Annie ja Lynda ovat paljon huolettomampia ja haluavat elää vapaasti, kun taas Laurie on kiltti, joka tekee, mitä hänen vanhempansa haluavat, eikä käytä päihteitä. Sekä Lyndalla että Anniella on poikaystävät, mutta Laurie vaikuttaa liian ujolta, jotta hän edes uskaltaisi puhua pojille. Tällainen hahmoasetelma on hyödynnetty myöhemmin useita kertoja, joten vähänkin kauhufilmejä katsoneet voivat arvata, mitä hahmoille lopuksi käy. Valitettavasti tyttöjen näyttelijät eivät ole kovin kummoisia. Jamie Lee Curtis on muuten toimiva roolissaan, mutta kauhukohtauksissa hän ei ole mitä uskottavin. Nancy Kyes suoriutuu jokseenkin laiskasti. P. J. Soles kuitenkin hoitaa blondin bimbon roolin kelvollisesti.
     Elokuvassa nähdään myös James Bond -leffassa Elät vain kahdesti (You Only Live Twice - 1967) pahisjärjestö-SPECTREn Blofeld-johtajaa esittänyt Donald Pleasence tohtori Loomisina, joka on vuosia tutkinut Michaelia; Charles Cyphers sheriffi Brackettina, joka on Annien isä; sekä lapsinäyttelijät Kyle Richards ja Brian Andrews Lindseynä ja Tommyna, joita Laurie ja Annie joutuvat vahtimaan. Elokuvan näyttelijöistä Pleasence on selvästi paras ja hänestä löytyy oikeaa henkeä mielisairaita tutkivaksi tohtoriksi, joka on nähnyt elämänsä aikana paljon kauheuksia.
     Itse murhaaja Michael Myersina nähdään Nick Castle, joka on erinomainen roolissa, joka ei paljoa vaadi. Michael on todella vähäeleinen ja usein hänet nähdään vain seisomassa tai kävelemässä jossain, mutta Castle hoitaa liikkeensä niin pienesti ja tarkasti, ettei se näytä luonnolliselta ihmiselle, mikä lisää hahmoon uhkaavuutta. Michael Myers on muutenkin todella uhkaava, ollessaan iso ja vahva mies, minkä lisäksi on karmivaa, ettei hän puhu lainkaan koko elokuvan aikana. Ainoa ääni mitä hän päästää, on maskin alta kuuluva hengitys. Näin hän ei koskaan anna mitään selitystä sille, mitä hän tekee, vaan katsojan pitää tulkita Michaelin ajatukset hänen tekojensa perusteella, mikä on erittäin mainio ratkaisu. Katsojalle riittää syyksi se, mitä tohtori Loomis yhdessä kohtaa sanoo: hän on puhdasta pahuutta.

Halloween - naamioiden yö alkaa vuodesta 1963, kun Michael tappaa siskonsa halloweenyönä. Tämä on toteutettu toimivalla pitkällä kuvalla, jossa tapahtumia seurataan täysin Michaelin näkökulmasta. Nykypäivänä siskon murhaaminen näyttää todella kömpelösti tehdyltä, minkä lisäksi siskoa näyttelevä Sandy Johnson esittää kuolemansa aika kehnosti, mutta prologi luo silti tyylikkäästi leffan tunnelman ja katsojana jää jännittämään, mitä seuraavaksi tapahtuu. Lähtökohdat ja hahmot esitellään nopeasti, minkä lisäksi Michael nähdään yllättävänkin monta kertaa tarkkailemassa tyttöjä keskellä päivää. Ei aikaakaan kun halloweenyö koittaa ja Michael pääsee hommiin. Elokuvan kauhutunnelma on luotu erinomaisesti. On hienoa, miten Michaelin voi usein nähdä taustoilla ja katsojana odottaa, milloin hän päättää iskeä. Monet kohtaukset on toteutettu upeasti, kun on aivan varma, että nyt jollekin hahmoista käy huonosti, mutta mitään ei tapahdukaan, jolloin jännitystä saadaan kasvatettua lisää. Kunnollista pelkoa filmi ei saa aiheutettua muissa kuin herkimmissä katselijoissa, eikä tunnelma ole erityisen piinaava, mutta kyllä Halloween - naamioiden yö saa jännittämään koko kestonsa ajan.

Karmivan ilmapiirin toteutus on pääasiassa syntynyt teknisestä toteutuksesta, jossa on paljon hyvää, vaikkakin myös jotain kehnoa. Halloween - naamioiden yö on kuvattu todella taidokkaasti ja vaikka jotkut kuvat heiluvatkin hieman tarpeettomasti, on elokuvassa käytetty erittäin hienosti etu- ja taka-alaa moneen otteeseen. Yökohtaukset ovat tietty pääasiassa pimeitä, mutta ne on saatu valaistua taidokkaasti, jolloin kaiken tarpeellisen näkee. Paras valaisu koko leffassa tapahtuu kuitenkin lopussa, Michaelin naamion ilmestyessä näkyviin pimeydestä. Leikkaus on myös taidokasta. Ohjaaja John Carpenter onkin selvästi tiennyt, miltä leffan kuuluu näyttää, minkä lisäksi hän on tehnyt loistokasta työtä elokuvan tunnusmusiikin kanssa. Omasta mielestäni (ja monen muunkin mielestä) Halloween - naamioiden yö sisältää nimittäin parhaimman kauhuleffatunnarin ikinä! Se on todella yksinkertainen, mutta silti piinaavinta koko leffassa. En tiedä mitään muuta kauhumusiikkia, joka olisi yhtä karmiva, tyylikäs ja ikimuistoinen.

Ja sitten ne kehnot puolet elokuvasta... Tiedän, että filmi toteutettiin vain 300 tuhannen dollarin budjetilla, mutta välillä se näkyy liiankin selvästi. Tai enemmänkin kuuluu, sillä karmivaa Michael Myersin hengitystä lukuunottamatta elokuvan äänimaailma on aika kehno. Äänitehosteet ovat usein todella heikosti toteutetut, minkä lisäksi äänitys on välillä niin kömpelöä, että voi oikein kuulla, kuinka taustakohina nousee, kun joku hahmoista alkaa puhua. Tämä haittaa eniten silloin, kun vain yhden henkilön äänitys kohisee kohtauksessa, jossa on pari muutakin puhujaa. Ja sitten on tietysti se hupaisa yksityiskohta, että vaikka elokuva tapahtuu lokakuun lopussa, ovat puiden lehdet täysin vihreät kuin kesällä. Välillä nähdään, kuinka lehtiä putoilee hahmojen päälle, mutta se näyttää ihan liikaa siltä, että joku vain ripottelee muutaman lehden jostain korkealta - miten se onkin luultavasti toteutettu. Jossain kohtaa alkaa myös tuumimaan, miksi talojen ovet aukeilevat itsestään, vaikkei leffassa ole mitään paranormaalia pahaa.

Vaikka tavallaan rakastankin siitä, että Halloween - naamioiden yö on yksinkertainen elokuva, mikä tuo elokuvaan varmasti paljon uudelleenkatseluarvoa, on yksinkertaisuus myös yksi sen "heikkouksista". Käsikirjoituksessa heikointa on se, ettei tytöistä ole kirjoitettu tarpeeksi mielenkiintoisia hahmoja, jolloin heistä ei erityisemmin välitä - varsinkaan kun voi arvata heti, kuka heistä jää henkiin. On myös hieman tylsää, miten loppuhuipennus nähdään kahteen kertaan lähes samalla tavalla, minkä jälkeen elokuva tuntuu katkeavan kuin seinään. Kun lopputekstit alkoivat, mietin kyseessä olevan lähinnä vain ihan hyvä pätkä. Päivän mietinnän jälkeen tulin kuitenkin siihen tulokseen, että kyseessä on oikeasti erinomainen teos, joka nousee positiivisten puoltensa ansiosta kauhuleffojen parhaimmistoon. Ja kun katsoin leffan uudestaan, nousi sen taso silmissäni huomattavasti korkeammalle. Se ei kuitenkaan vaadi paljoa, sillä suurin osa kauhufilmeistä, jotka olen nähnyt, ovat surkeita tai keskinkertaisia, joita ei jaksa katsoa uudestaan.

Elokuvasta on olemassa noin kymmenen minuuttia pidempi versio, mutta toisin kuin yleensä, sen uudet kohtaukset eivät ole sellaisia, jotka otettiin aiemmin pois ja on myöhemmin lisätty joihinkin julkaisuihin mukaan. Kun NBC osti Halloweenin televisio-oikeudet, leffa huomattiin liian lyhyeksi, joten Halloween II - tappajan paluun (Halloween II - 1981) kuvausten aikana Carpenter teki muutaman lisäkohtauksen, jotta filmi täyttäisi paremmin kahden tunnin näytösajan. Näihin kuuluu mm. kohtaus, jossa tohtori Loomis yrittää saada pienen Michaelin puhumaan.

Yhteenveto: Halloween - naamioiden yö on "heikkouksistaan" huolimatta aivan mahtava kauhuklassikko, joka osaa luoda karmivan tunnelman ilman nykypäivän ylikäytettyjä äkkisäikäytyksiä (vaikka se tarjoaa niitäkin tarpeettomasti). Ohjaaja John Carpenter on hyvä saamaan aikaan jännittävän ilmapiirin todella pienillä asioilla. Hänen säveltämänsä teemamusiikki tuo upean lisäyksen jännitykseen. Leffan kuvaus on taidokasta, kuten myös leikkaus ja valaisu, minkä lisäksi murhaaja Michael Myersin hengitys tuo lisäuhkaavuutta. Michael on muutenkin karmiva tapaus ja on hienoa, ettei hän kertaakaan puhu. Elokuvassa on useita mainioita kohtauksia, joissa jännite on saatu juuri oikeaksi, vaikkei leffa kuitenkaan koskaan pelota kunnolla. Yksinkertaisuus on osittain toimiva ratkaisu, mutta siitä löytyy myös heikkouksia. Vaikka musiikit ovat aivan mahtavat, on melodioita liian vähän, jolloin niitä käytetään ihan liikaa uudestaan ja uudestaan. Äänimaailma ei muutenkaan ole kummoinen. Donald Pleasencen lisäksi muut näyttelijät eivät ole kovin ihmeellisiä, eikä leffa saa katsojaa kiinnostumaan tyttöjen kohtaloista. Halloween - naamioiden yö on silti erinomainen kauhun merkkiteos ja suosittelen katsomaan sen, jos kauhuleffat ovat lähellä sydäntä. Muutenkin jos katsotte paljon elokuvia, pitää tämä katsoa, sillä kauhuklassikkona se on inspiroinut monia kauhupätkiä, jotka ovat ilmestyneet sen jälkeen. Paras ajankohta tämän katseluun on tietty halloween, jolloin voi pitää ystävien kanssa jännittävän leffaillan. Hyvää halloweenia siis kaikille ja toivottavasti saan käsiini Halloween II - tappajan paluun ennen ensi vuoden juhlaa, jotta saisin arvosteltua sen ensi vuodeksi. Jos hyvin käy, tulee näitä arvosteluja samalla lailla joka halloweenina, kuten Perjantai 13. päivä -arvioita (Friday the 13th) ilmestyy joka kerta, kun on perjantai kolmastoista päivä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2017 - Muokattu 30.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.nitehawkcinema.com
Halloween, 1978, Compass International Pictures, Falcon International Productions